Olen ollut kohta kaksi ja puoli vuotta parisuhteessa.
Jo monta kertaa olen ajatellut, että aiheesta pitäisi kirjoittaa postaus.
Kirjoitan vasta nyt, sillä 1) aihe on liian henkilökohtainen, lähestulkoon tietosuojakysymys, 2) aihe on liian suuri käsiteltäväksi, että siihen oikein uskaltautuisi, ja 3) kuten eri yhteyksissä tässä blogissani on tullut ilmi, onnellisuudesta on vaikea kirjoittaa, onnellisuus pakenee sanoja.
Nyt, ystävänpäivän kunniaksi, vihdoin kuitenkin kirjoitan.
En kerro tyhjentävästi kaikkea, enkä varmasti osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin,
mutta kirjoitan jotain.
Yksi versio, toisen osapuolen versio.
Maaliskuussa kolme vuotta sitten itkin yhden kokonaisen yön huutoitkua eräässä asunnossa kaukana täältä. Asunnossa oli kylmä ja sen hengitysilma sai yskimään. Ympäristössä oli jo lähtökohtaisesti vaikea viihtyä. En kuitenkaan itkenyt sinä yönä mistään muusta syystä kuin siksi, että olin menettänyt parhaan ystävän. Koiran, joka minulla oli ollut 11 vuotta, ja joka oli niin paljon enemmän kuin vain koira. Se oli paras ystävä ja elämäni rakkaus.
Sinä yönä päätin, että en enää koskaan ota lähelleni ketään. En ketään toista ihmistä enkä eläintä. Luopuminen on liian kivuliasta, että lähelle ottamisen ilo maksaisi sen takaisin.
Neljä kuukautta myöhemmin olin päässyt vaiheeseen, jossa suru koirien näkemisestä oli muuttunut valtavaan koiran ikävään ja tyhjyyteen. Kaipasin lähelleni koiraa niin kovasti, että se teki kipeää. Kai siksi, että koiria on ollut lähelläni aina, ja erityisen lähellä viimeiset 11 vuotta.
Olin käyttänyt tinderiä jo pari vuotta. Minulla ei ollut sieltä mitään kauhukokemuksia, mutta ei mitään erityisen hyviäkään kokemuksia. Tuohon aikaan en ollut kovin kiinnostunut sen käytöstä. Selailin sitä lähinnä matkustaessani julkisissa kulkuvälineissä ja odottaessani niitä, sillä tuohon aikaan kulutin paljon aikaa elämästäni matkustamalla julkisilla ympäriinsä ja odottamalla niitä.
Tuolloin, eräänä heinäkuisena perjantaina tinderissä tuli vastaan kaunis ja ihana pitkäkarvainen collie.
En kiinnittänyt huomiota koiran kanssa samassa kuvassa olevaan mieheen, mutta hurmaannuin koirasta ja painoin tykkää-nappia.
Pari päivää sen jälkeen mies aloitti keskustelun.
Aluksi en ollut kovin kiinnostunut, mutta parin päivän kuluttua keskustelu lähtikin liikkeelle.
Viikon viestittelyn jälkeen sovimme tapaamisesta. Samana viikonloppuna ostin ulkokirpparilta pehmolelun, joka oli aivan kuin aito pitkäkarvainen collie.
Menin tapaamiseen samalla asenteella kuin useille sitä edeltäneille tinder-treffeille: ei mitään odotuksia, kunhan menen katsomaan.
Hän oli odottamassa tapaamispaikaksi sopimamme ravintolan ovella.
Tervehdimme, hän tuli halaamaan ja annoin hänen halata, vaikka yleensä en anna halauksia muille kuin lähemmille tuttavuuksille.
Tiesin, että tässä hän nyt on.
Myöhemmin olen miettinyt, mistä sellainen tunne voi tulla. Viestien perusteella en odottanut mitään, ja kaikkien aiempien treffikumppanien kanssa oli vaadittu pidempi tutustumisaika, ennen kuin mitään johtopäätöksiä toisen syvemmästä olemuksesta oli voinut vetää.
Tästä miehestä vain tiesin, että siinä on nyt etsimäni henkilö.
Viikon kuluttua ensitreffeistä tulivat seuraavat treffit ja sen jälkeen tapailu säännöllistyi.
Kahden viikon kuluttua ensitreffeistä tapasin sen kauan kaipaamani koiran. Alkuun koira käyttäytyi minua kohtaan välinpitämättömästi: ystävällisesti, mutta välinpitämättömästi.
Vajaan kuukauden kuluttua ensitreffeistä mies kysyi minulta, olisinko jo parisuhteessa hänen kanssaan. Vastasin, että olisin.
Samana iltana harjasin koiraa, joka suhtautui harjaamiseeni vastahakoisesti. Kun olin harjannut vastahakoista koiraa vajaan tunnin, koira lopulta asettui paikalleen, katsoi minua silmiin ja vähän nuoli kättäni. Ajattelin, että siinä hetkessä sekin lopulta hyväksyi minut osaksi laumaa.
Sittemmin myös koirasta on tullut paras ja rakkain ystäväni. Samana vuonna tuli niin ollen yksi korvaamaton menetys ja sen jälkeen kaksi uutta rakkauden kohdetta yhdellä kertaa.
Kaksi viikkoa ensitreffiemme jälkeen suosikki-ihmiseni oli sitä mieltä, että minun pitäisi ajaa autoa. En ollut ajanut autoa vajaaseen kymmeneen vuoteen, koska 1) en omista autoa, 2) olin asunut suurimman osan siihenastisesta aikuiselämästäni kaupungissa, jossa auton omistamisesta tai autolla liikkumisesta ei olisi ollut juuri muuta kuin haittaa ja 3) olen maailman huonoin kuski, ja liikenteessä on jo tarpeeksi idiootteja tappamassa itsensä ja toisensa, joten miksi minun pitäisi siellä lisänä olla.
Suosikki-ihmiseni ajatuksen taustalla oli kuitenkin se, että tapaamisemme aikaan asuin kunnassa, josta oli vaikea liikkua yhtään minnekään julkisilla, ja etenkin meidän välimatkamme oli vaikea ilman autoa. Lisäksi hän on henkeen ja vereen automies, joten hänelle oli pitkään mahdotonta ymmärtää, miten negatiivisesti joku voikin suhtautua autoihin.
Ensin pidin hänen ajatustaan autolla ajamisesta vitsinä. Kun lopulta sisästin hänen olevan vakavissaan, yritin kaikin tavoin väittää vastaan ja vedota ihmisen luontaiseen itsesuojeluvaistoon. Kun mikään sellainenkaan ei auttanut, suostuin lopulta menemään rattiin näyttääkseni miten sinä käy, jospa hänkin sitten uskoisi.
Verkkokalvolleni porautui ikuisiksi ajoiksi kuva siitä, miten olimme hänen autossaan hänen pihassaan alamäessä lipumassa hyvää vauhtia kohti hänen harrasteautoaan, joka oli parkkeerattu kauemmas. Minä en löytänyt oikeita polkimia ja pihaa oli aluksi vaikea hahmottaa. Vauhti pysähtyi ennen rysähdystä. Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan vaikuttanut olevan millänsäkään.
Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että aloin ajella autolla.
Yksin.
Useamman tunnin mittaisia matkoja, viikottain. Moottoriteillä, tietöiden keskellä. Pimeässä ja tihkusateessa, ensilumen sataessa. Joskus hyvälläkin kelillä.
Pari kertaa mokailin jotain, mutta kertaakaan mitään suurempaa ei sattunut, eikä kukaan loukkaantunut tai kuollut.
Sehän ei tunnu varmasti miltään sellaisen ihmisen mielestä, joita aika suuri osa on, jotka ovat ajaneet autoa jatkuvasti ajokortin saatuaan.
Minulle se oli kuitenkin täysin ihmeellistä ja ennenkokematonta. Ajan tässä autoa, ja miksi en ajaisi? Miksi olen ollut vuosikaudet ajamatta autoa, miksi kaikki ovat aina sanoneet, että minä en pysty tähän? Miksi olen uskonut?
Oikean ihmisen kanssa muuttuivat yhtäkkiä mahdollisiksi ne asiat, joita oli aina luullut mahdottomiksi.
Meillä ei ole kovin paljon yhteistä ihmisinä. Emme ole kiinnostuneita kovinkaan monista samoista asioista, emmekä ymmärrä toistemme töistä mitään.
Joskus olen ajatellut, että meidän oli tarkoitus tavata juuri tähän maailmanaikaan, suhteellisen vanhoina moneen muuhun pariskuntaan verrattuna. Jos olisimme tavanneet vaikkapa kymmenen vuotta nuorempina, ajattelen, siitä tuskin olisi tullut edes niitä ensitreffejä.
Minä olen vaihtanut hänen kanssaan auton talvirenkaita ja maalannut autotallissa moottoripyörän osia. Olen ollut mukana automessuilla, konemessuilla ja katsomassa Päijänteen ympäriajoa. Olen istunut hänen autotallinsa parvella lukemassa samalla, kun hän on ryöminyt kädet öljyssä autojen alla.
Hän on tullut mukanani kirjastoihin, kirjakauppoihin ja kirjamessuille. Hän tietää, kuka on väitöskirjani tutkimuskohteena oleva kirjailija, ja hän on ollut seuranani Kansallisteatterissa katsomassa Anton Tsehovin näytelmää.
Hän pitää enemmän pyöräilystä ja minä juoksemisesta, molempia olemme harrastaneet yhdessä.
Olemme olleet yhdessä kolme joulua. Jokaisena jouluna olen kirjoittanut joulukirjeen, joissa olen kertonut siitä, millaisia sen vuoden yhteiset kokemuksemme ovat minun näkökulmastani olleet, ja mitä asioita hänessä erityisesti arvostan. Hän on säilyttänyt kirjeet ja lukee niitä toisinaan, vaikka keneltäkään muulta hän ei ole kuulemma elämänsä aikana saanut kirjeitä.
Ensimmäisenä yhdessäolomme naistenpäivänä hän toi minulle suklaata kukkamaljakossa, koska tiesi, että suklaa on minulle tärkeämpää kuin kukat, ja kukkamaljakolle sen sijaan oli tarvetta.
Nauran hänen kanssaan enemmän kuin kenenkään toisen kanssa.
Voin olla hänen kanssaan oma itseni, mikä on harvinaista.
Olen hänen kanssaan mieluummin kuin yksin, ja se on todella harvinaista.
Mielestäni jollakin tavalla tärkein opetus erityisesti suhteen alussa ja edelleen, on ollut se, kuinka parisuhde nostaa ihmisen pimeän puolen esiin.
Tarkoitan tällä nimenomaan itseäni. Jos pidän ihmisen kaukana itsestäni, minun on helppo näyttää hyvät puoleni.
Kun ihminen muuttuu erityisen läheiseksi, minusta tulee esiin puolia, joita en haluaisi myöntää edes itselleni olevan olemassa.
Mutta niistä kaikista huonoista puolista huolimatta tuo ihminen on halunnut olla kanssani tähän asti.
Kun huonot puolet ovat tulleet hyväksytyiksi, ne ovat lakanneet nousemasta esiin samalla voimakkuudella.
Suhteemme alussa minua kosketti erityisesti tämä kappale.
Taustallani oli useita huonoja kokemuksia, ja aluksi odotin vain, milloin tämäkin loppuu. Kannattaako nyt ottaa ihan tosissaan, koska aivan varmasti tämä loppuu.
Kantava ajatus on kuitenkin:
täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa
taivas ei oo rajana
tanssin avaruudessa
ja
vaik kaikki loppuis huomenna, mä omenapuun istutan.
