Korkeuksissa

 Viikko sitten, lauantaina kesäkuun 19. päivä, toteutin suurimman haaveeni. 

Hyppäsin tandemhypyn. Se oli ollut suurin haaveeni 12 vuotta.

Kuten jo aiemmin olen todennut, kaikki lentämiseen ja ilmailuun liittyvä on lapsesta lähtien kiinnostanut minua. Sen vuoksi olen hypännyt benji-hypyn ja lentänyt tuulitunnelissa. 

Jo lapsena ajattelin, että laskuvarjohyppy olisi suuri haaveeni. 

Olen kuitenkin ajatellut ja ajattelen edelleen, että rohkeuteni ei riitä siihen. 

Maksimaalinen asia, johon rohkeuteni riittää, on tandemhyppy. Eli laskuvarjohyppy niin, että itse ei tarvitse osata juuri mitään. Selässä roikkuu tandemhyppymestari, tuhansia hyppyjä kokenut laskuvarjohyppääjä, joka huolehtii kaikesta osaamisesta vaativasta. 

Tällä hetkellä ajattelen ainoastaan, että haluaisin mennä tekemään tandemhypyn uudestaan. Ja uudestaan. Ajattelen, että jos minulla olisi mahdollisuus tehdä tandemhyppy monta kertaa, voisin joskus olla valmis avaamaan laskuvarjon itse. Mutta en osaa sanoa, montako tandemhyppyä siihen vaadittaisiin, ja riittäisikö oikeasti mikään. 

Tiedän myös, että ei tarvitse.

Olen jo tehnyt sen, mitä kaikkein eniten halusin.

Hyppäsin tandemhypyn. Toteutin sen. Uskaltauduin siihen.

Ja nyt aion kertoa siitä. Juurta jaksaen. 

Sain ensimmäistä kertaa idean tandemhypystä 12 vuotta sitten, kun veljeni sai sellaisen syntymäpäivälahjaksi. Aloin leikilläni sanoa kaikille, että kun täytän 30, haluan tandemhypyn lahjaksi. Vuosien varrella aloin jostain syystä odottaa, että niin tapahtuu, että joku tai jotkut maksavat minulle tandemhypyn 30-vuotislahjaksi. 

Tänä vuonna täytin 30.

Kuukautta ennen sitä, yhtenä maaliskuisena iltana, mieleeni juolahti uusi, häikäisevä ajatus. 

Miksi ihmeessä odotan, että joku ostaisi minulle tandemhypyn, kun voin ostaa sen itse itselleni. 

Aloin googlettaa, löysin lupaavan sivun. Avasin varauskalenterin. 

Varasin ajan syntymäpäiväviikonlopulleni, päivälle, jona olin viimeistä kertaa iältäni jotain numerolla 2 alkavaa.

Olin valtavan iloinen ja ylpeä itsestäni. 

Oli ihmeellisen voimauttavaa havahtua huomaamaan, että kauan elättelemänsä unelman voi ihan itse toteuttaa, ihan tuosta noin vain. Siihen ei tarvita mitään yliluonnollista. Siihen ei tarvita ketään toista. Sen voi tehdä itse. 

Sen lisäksi olin aivan uskomattoman onnellinen siitä, että haaveeni on nyt käymässä toteen. 

Olen oikeasti menossa tekemään sen. 

Ihan oikeasti. 

Se tapahtuu. 

Kaksi viikkoa ennen H-hetkeä sain viestin, että valtakunnallisen koronatilanteen vuoksi hyppykauden alkua täytyy siirtää myöhemmäksi. Varaamani aika on peruttu ja minun täytyy varata itselleni uusi aika myöhemmäksi ajankohdaksi, aikaisintaan toukokuun lopulle. 

Olin aivan hel-ve-tin pettynyt. 

Päästyäni pahimman yli purin hammasta ja varasin uuden ajan. En ottanut ensimmäistä tarjolla ollutta aikaa toukokuulta, koska en luottanut sen toteutumiseen. Valitsin sellaisen ajan, joka oli sopivan pitkällä, kesäkuun puolivälin jälkeen. Jospa sitten olisi päästy koronan osalta parempaan tilanteeseen, ja vain sää voisi asettua esteeksi. Huonossa säässä tandemia ei pääsisi hyppäämään. 

Odotuksen ilo oli karissut pois. En odottanut juuri muuta kuin uutta pettymystä. Jotain tulisi kuitenkin: hyppy peruuntuisi sään vuoksi tai jostain muusta syystä, tai jotain sellaista sattuisi, että itse en pääsisi paikalle. 

Kesäkuun alussa aloin ensimmäistä kertaa hienoisesti pelätä. 

Mihin ihmeeseen olen oikein lupautunut?

No, jospa se vaikka peruuntuu. Toivottavasti se peruuntuu, ja minun ei tarvitsekaan tehdä sitä. 

Kun tandemhyppyyn oli aikaa tasan viikko, näytti siltä, että se ei ollut peruuntumassa.

Hyppykausi oli polkaistu käyntiin, korona ei enää estänyt sitä. Sääennuste lupasi hyvää. Kaiken osalta näytti siltä, että voisin hyvinkin päästä hyppäämään. 

Pelko voimistui hienoisesta kohtalaiseksi, kun tämä asia alkoi valjeta minulle. 

Siinä vaiheessa, kun hyppyyn oli aikaa kolme päivää, aloin olla huonovointinen. 

Siihen voi kuolla. 

Olen vapaaehtoisesti osallistumassa johonkin, mikä on oikeasti vaarallista. 

Mitä tahansa voi sattua. 

Miksi en ole ajatellut yhtään?

Kolme päivää olin huonovointinen ja levoton, ja yritin turhaan paeta kaikkien muiden, ihan minkä tahansa tylsien asioiden ajattelemiseen. 

Laitoin viestejä äidilleni, soitin isälleni, halasin suosikki-ihmistäni joka päivä ylimääräisiä kertoja ja ilmaisin, että hän on minulle tärkeä. 

En sanonut sitä heille, mutta mielessäni ajattelin, että näin täytyy tehdä. Heidän täytyy tietää rakkauteni heitä kohtaan, jos lauantai onkin elämäni viimeinen päivä. Viimeisten sanojeni heille täytyy olla jotain hyvää. 

Yhtenä yönä mielessäni välähti hetken aikaa vakava pohdinta siitä, että minun olisi pitänyt laatia testamentti. 

Hyppypäivää edeltävänä iltana olin vähän aikaa iloinen, ensimmäistä kertaa vuorokausiin. 

Olen menossa tekemään sen, olen todellakin, se on ollut kaikkein suurin haaveeni niin kauan, ja se toteutuu. Kävi miten kävi, olen nyt menossa tekemään sen. 

Hyppypäivän aamuna olin huonovointisempi kuin minään muuna päivänä. En pystynyt syömään juuri mitään, ja silti vatsaani väänsi hullun lailla. 

Veljeni soitti minulle, ja sain vain juuri ja juuri pidätettyä hysteerisen itkun. 

Ajomatka hyppypaikalle kesti puolitoista tuntia. Lähdimme matkaan kahta tuntia ennen sovittua saapumisaikaa. 

Minusta tuntui, että en saa kunnolla happea. Jouduin keskittymään hengittämiseen ja toistuvasti soveltamaan ohjeita, joita olen joskus kuullut ja lukenut tietoisesta hengittämisestä stressitilanteissa. Pitkä ja rauhallinen sisäänhengitys nenän kautta. Kun olet vetänyt keuhkot hitaasti aivan täyteen, laske kaikessa rauhassa viiteen. Tämän jälkeen puhalla mahdollisimman hitaasti ja rauhallisesti ulos suun kautta. Aloita sitten alusta. 

Keskityin hengittämiseen koko matkan. 

Mietin, onko tämä normaalia. Voinkohan mennä tekemään sitä hyppyä ollenkaan. Hypylle ilmoittauduttuani olin saanut täytettäväksi terveydentilavakuutuksen, jossa vakuutin, että minulla ei ole terveydellistä estettä hypyn tekemiselle. Tällaisia esteitä olisivat muun muassa huonossa hoitotasapainossa oleva diabetes, jokin vakava luunmurtuma joka estäisi valjaiden kiinnittämisen jostain kohtaa, tai vakavat psykoottiset tilat. 

Olin vakuuttanut lomakkeessa, että minulla ei ole mitään sellaista sairautta tai vammaa, joka olisi este tandemhypylle, mutta matkalla hyppypaikalle aloin kuitenkin epäröidä, täytänkö niitä vaatimuksia. 

Mitä jos en pysty tähän, enhän ole pystynyt moneen muuhunkaan sellaiseen asiaan, mikä normaalille ihmiselle on itsestäänselvyys. Voiko hypätä tandemhypyn, jos ei saa happea sitä odottaessaan? Mitä jos pelkoni tästä yltyy niin suureksi, että saan jonkun kohtauksen? Mikä lasketaan psykoottiseksi tilaksi?

Saavuimme ajoissa paikalle. Olin vielä viimeiseen asti pelännyt, että meille tapahtuisi jotain. Joutuisimme kolariin tai auto hyytyisi, emme pääsisikään hyppypaikalle ajoissa. Tai menisimme johonkin väärään paikkaan. 

Pelkäsin siis vuorotellen hysteerisesti sitä, että joutuisin hyppäämään ja että en pääsisikään hyppäämään.

Paikalla olivat suosikki-ihmiseni ja minun lisäksi vanhempani, kummilapseni ja hänen serkkunsa. 

Kummilapseni tuli ensimmäiseksi kysymään, mitkä fiilikset mulla nyt on. 

Sanoin, kuten asia oli, että "musta tuntuu ihan hirveeltä". 

Siinä hetkessä, kun minulle valkeni, että nyt olimme täällä oikeasti ja nyt tämä tästä vain etenisi suuntaan tai toiseen väistämättä, sisälleni laskeutui omituinen tunnekylmyys. 

Sanoin ihmisille, että "tuolla pitää varmaan käydä ilmoittautumassa" ja kävin ilmoittautumassa. 

Ilmoittautumisen jälkeen jouduin odottamaan 15 minuuttia. 

Kaikista eniten olin pelännyt sitä, että paikan päällä joutuisi odottamaan pitkiä pätkiä. Tuntui, että hermoni eivät yksinkertaisesti kestäisi sitä. 

15 minuutin odottamisen jälkeen tandemhyppymestari huusi meidät, minut ja kolme muuta tandemhyppääjää, koolle. Lähdimme kouluttautumaan. 

Kouluttautuminen kesti kymmenisen minuuttia. Kävimme nopeasti läpi, kuka kukin oli. Muut olivat selkeästi minua vanhempia miehiä, ja he kertoivat, että heitä ei jännitä yhtään. Ei kuulemma osaa jännittää. 

Kerroin rehellisesti, että olen jännittänyt tätä monta päivää. 

Muut olivat saaneet hypyn lahjaksi. Minä olin ainut, joka olin ostanut itse itselleni lahjan. Tuntui, että sitä arvostettiin. 

Kävimme läpi perusasiat tandemhyppäämisestä, siihen tarvittavat varusteet, toiminnan lentokoneessa, asennot jotka meidän tulisi missäkin vaiheessa hyppyä ottaa ja miten hyppy etenee. 

Ne asiat oli yllättävän ripeästi käyty läpi. Tuntui, että olisin halunnut harjoitella ja kerrata kolme kertaa enemmän, mutta tapahtumat etenivät kuin juna. Marssimme rakennukseen, jossa meille puettiin varusteet päälle. Haalarit, valjaat, lasit. Valjaat tarkistettiin moneen kertaan ja niitä kiristettiin, tarkistettiin ja kiristettiin, niin että lopulta tunsi olevansa aivan köytettynä jokaisesta kohdasta. Alkoi pikkuhiljaa tuntua turvalliselta. 

Ja siitä sitten seuraavaksi ahtauduimme lentokoneeseen. 

Olin aivan virheellisesti luullut saavani yksityiskuljetuksen lentokoneessa hyppykorkeuteen. Olin ajatellut, että istun lentokoneessa vain tandemhyppymestarin, koneen ohjaajan ja kenties jonkun muun kanssa, ja että meidän pitäisi siinä sitten keskustella jotakin, ja että siinä ajassa ehtisi ahdistua huippulukemiin. Olin etukäteen sanonut kumppanilleni, että "toivottavasti ne siellä tandemhypyssä mukana olevat on sitten edes mukavia ihmisiä. Ajattele, jos joutuu siihen tilanteeseen joidenkin kusipäiden kanssa." Olin ajatellut, että minulla olisi lentokonematkan aikana runsaasti aikaa havainnoida lentokorkeutta ja omaa tilaani. Olin ajatellut, että vielä lentokoneen ovella viimeisellä sekunnilla ennen hyppyä alas katsoessani saattaisin joutua paniikiin ja ilmoittaa, että en voikaan hypätä. 

Totuus oli toinen. 

Siinä vaiheessa, kun olimme alkaneet pukea valjaita, ja kaikki epävarmuustekijät siitä, toteutuuko hyppy tänään vai ei, olivat poissa, pahin oli ohi. 

Se tapahtuu nyt. Siinä käy hyvin, tai siinä käy huonosti, mutta se tapahtuu. 

Jos siinä käy huonosti, se huono asia voisi tapahtua missä tahansa muuallakin. Sitä on siis turha jäädä pohtimaan.

Toisiksi pahinta koko hyppyprosessissa oli lentokoneessa olo. 

Se ei todellakaan ollut mikään minulle järjestetty yksityistilaisuus. 

Järjestäydyimme lentokoneeseen kahdelle pitkälle penkille, kahteen vierekkäiseen jonoon, siihen ennalta määrättyyn järjestykseen, jossa hyppäisimme. Hyppääjät ja heidän selkänsä takana hyppymestarit.

Minä olin hyppyjärjestyksessä viimeinen ja istuin viimeisessä nurkassa. 

Lentokoneeseen astuessa kolhaisin pääni lentokoneen oveen ja penkillä istuessa kolhaisin itseni eteeni istuvan laskuvarjoon. 

Kun kone nousi ilmaan hienoisesti huojuen, jouduin taas keskittämään ajatukseni muualle. 

En voinut ajatella koneessa olemista ja sitä, että oli olemassa myös riski koneen putoamisesta. Ainut riski ei ollutkaan laskuvarjon pettäminen, matka saattaisi katketa jo ennen sitä. Meitä oli koneessa juuri sen verran, kuin meitä sinne mahtui, ja koneen noustessa ilmaan mietin, mahtaisiko kone jaksaa kannatella meidät kaikki.

Kone humisi niin, että sain vain vaivoin selvää asioista, viimeisistä ohjeistuksista, joita tandemhyppymestari minulle antoi, jotka hän toisin sanoen huusi korvaani. Olimme valjailla kiinni toisissamme, hän tarkasti valjaat ja niiden kiristyksen vielä koneessa pariin kertaan. Kun hän selitti minulle asioita vielä kerran, yritin parhaani mukaan painaa niitä mieleeni, mutta en ollut varma, onnistunko siinä. Kun hän kysyi, onko kaikki hyvin, pystyin vain nyökkäämään. 

Ajattelin, että jos olisin halunnut perua hypyn lentokonematkan aikana, siihen olisi tarvittu joko hysteerinen kohtaus tai helvetinmoinen tahdonvoima. Se olisi vaatinut, että minun olisi pitänyt huutaa keuhkojeni täydeltä, että minut kuultaisiin, ja rimpuilla voimieni takaa, että minut ymmärrettäisiin. 

En onneksi enää halunnut perua hyppyä. Tapahtumat vain etenivät, olin nyt täällä ja tämä kaikki tapahtui. 

Maisema ikkunan takana oli muuttunut postikortiksi, hahmottamatta jääväksi korkeudeksi, niin kuin aina lentokoneessa. 

Kun saavuimme neljän kilometrin tavoitekorkeuteen, kone pysähtyi. Koneen humina peitti edelleen kaikki äänet alleen.

Hyppäsimme vuorotellen, ja taas tapahtumat vain vyöryivät eteenpäin. Hivuttauduimme kukin vuorollamme pitkää penkkiä eteenpäin kohti ovea, josta hyppäsi ensin ensimmäinen, kohta hänen jälkeensä toinen, sitten kolmas...

...ja sitten minä tein, kuten oli opastettu, eli nousin penkiltä ylös ja kävelin viimeiset pari askelta lentokoneen ovelle. Olin etukäteen ajatellut, että se tuntuisi kamalalta, mutta se tuntui vain asialta, joka siinä vaiheessa aivan väistämättä tapahtui, sen kuului tapahtua. 

Ovi oli auki, ja tandemhyppymestari ohjeisti, kuten koulutuksessa oli kerrottu, ujuttamaan ensin jalat koneen ovesta ulos. Jalat roikkumaan lentokoneen alle.

Tein niin, otin koulutuksessa opetetun otteen valjaista, yritin muistaa oikean pudottautumisasennon ja tein sitten kuten täytyi tehdä, eli pudottauduin koneen ovesta kokonaan ulos. 

En katsonut enkä nähnyt maisemaa sen tehdessäni. Näin pelkän kirkkauden, aurinko häikäisi silmät täysin suojalaseista huolimatta. Koneen jyrinä täytti korvat. Ilmavirta tuli vastaan. 

Seurasi pisin vapaa pudotus, jonka olen ikinä kokenut. Benjihyppy 150 metristä ei ollut tähän verrattuna mitään. Tämä jatkui, ja jatkui, ja vain jatkui. Tuntui, että en saa henkeä. Tuntui, että se ei lopu koskaan. Jossain vaiheessa tandemhyppymestari taputti minua sovitusti olkapäälle sen merkiksi, että voisin vaihtaa asentoani lentoasentoon, levittää kädet ja ojentaa lantiota eteenpäin, itse asiassa aivan kuin tuulitunnelilennollakin oli opetettu. 

Jossain vaiheessa pudotus viimein katkesi. Jäin roikkumaan valjaiden varassa. Katsoin alas. Maisema oli edelleen kuin postikortti, siellä leijuin korkella taivaalla laskuvarjon varassa. Pelkäsin enää vähän. Oloni oli tukevien valjaiden ja pudotuksen loppumisen ansiosta suorastaan omituisen turvallinen. 

Täällä nyt todellakin olen. Olen tässä. Elän tämän hetken. Tämä tapahtuu minulle juuri nyt. 

Huomasin, että tandemhyppymestari yrittää huutaa minulle jotain, ja että korvani ovat niin lukossa, että en kuule, mitä hän sanoo. 

"Korvat meni lukkoon", huudan niin kovaa kuin pystyn ja uskallan.

"Mitä?" hän huutaa takaisin.

"Korvat meni lukkoon!" huudan uudestaan.

"Koitapa vähän availla niitä", hän huutaa takaisin. Kuin ihmeen kaupalla korvani avautuvat sen verran, että kuulen vähän paremmin.

Saan kuulla, että tällä hetkellä meillä on korkeutta vielä noin tuhat metriä. Saan vähän ohjailla laskuvarjoa, minun pitää ohjata oikealle. 

Ensin pitäisi saada ohjaamislenkit käsiin. Se on jostain syystä hankalaa, en saa käsiäni työnnettyä oikeista lenkeistä, jotka hyppymestari pudottaa minulle ja yrittää ohjeistaa, en ymmärrä, miksei se onnistu. Lopulta saan ainakin oikean käteni työnnettyä oikeasta lenkistä ja saan taivutettua kättäni niin, että se lasketaan kai jonkinlaiseksi ohjailuksi. 

Harjoittelemme siinä hetkessä kaikessa rauhassa laskeutumistakin. Minun pitää ojentaa jalkani suoriksi eteenpäin ja nostaa ne suorakulmassa ne niin ylös, kun vain saan. En saa osua maahan laskeutuessa ennen tandemhyppymestaria. 

Sitten leijailemme alas rauhalliseen tahtiin. 

Päässäni tuntuu samanlainen paine kuin joskus lentokoneessa laskeutumisvaiheessa. Paineen tunne päässä hälvenee vasta seuraavana päivänä. 

Katson maisemia, tunnen ilmavirran, nautin hetkestä. 

Otan laskeutumisasennon. Maa lähestyy, ja otan laskeutumisasennon ajoissa. 

Kukaan ei ole vastaanottamassa, vaikka jonkun kuulemma pitäisi olla. Luulen, että maakosketus tulee, luulen että se tulee, ja tunnen maan vasta paljon sen jälkeen, kun olen sitä odottanut. Laskeutuminen on jonkinlainen hallittu heittäytyminen keskelle peltoaukeaa, ja sitten joku juoksee jostain kauempaa auttamaan ja irrottamaan laskuvarjoa. 

Olen siellä peltoaukealla, kannustusjoukkoni ovat jossain kaukana, ja haluan heidän luokseen. 

Nousen ylös heti, ja tandemhyppymestari auttaa irrottamalla valjaat, jotka yhdistävät meidät toisiinsa. 

Juttelemme pari sanaa siitä, miltä tämä tuntui,

vaikka sellaiseen tilanteeseen ole sanoja. 

Osaan sanoa vain, että se tuntui tosi hyvältä. Aivan todella hyvältä. Nyt olen tehnyt sen. 

Ja se on tosi laimeasti sanottu. 

On turha yrittää jaaritella mitään. 

Tandemhyppymestari lähtee irrottamaan laskuvarjoaan ja minä lähden viemään varusteitani takaisin sinne, mistä ne otin. 

Rämmin pellon yli helteessä hyppyhaalari päällä. 

Matka ei ole pitkä, mutta se tuntuu pitkältä. Tuntuu, että kävellä löntystän ikuisuuden. 

Pääsen varustevarastolle ja joku tulee auttamaan valjaat päältäni. Vien vielä haalarin pois ja sitten olen lopullisesti ulkona niistä rakennuksista, pääsen omien ihmisteni luokse. 

Pian sen jälkeen tandemhyppymestari tulee vielä viimeisen kerran moikkaamaan ja juttelee pienen hetken kanssamme. 

Etukäteinen pelkoni siitä, että joutuisin sellaiseen tilanteeseen jonkun ikävän tyypin kanssa, oli täysin turha. On ihmeellistä, miten mukavia ihmisiä kohdalle voi joskus osua juuri oikeana hetkenä. Hetki ei ole pitkä, mutta siinä on kaikki ja enemmän. 

Hipaisemme tandemhyppymestarin kanssa nyrkeillämme toistemme nyrkkejä, tuo koronan aikana ilmaantunut tervehtimis- ja hyvästelymuoto. En tiedä, tapaammeko enää koskaan, mutta tiedän, että hän on jäänyt sydämeeni iäksi. 

Ilo on moninkertaisesti hyppyä edeltävän pelon kokoinen. 

Edellisenä päivänä olen hakenut Alkosta kaksi pulloa kuoharia siltä varalta että jään henkiin, ja vanhempani tuovat yllätyksekseni vielä yhden. Rakkaat ihmiseni kokoontuvat luokseni, yksi tuo kukkia, yksi tuo lahjan, kilistelemme kuoharilaseja, tässä ovat ne kolmekymppiset joita koronan vuoksi en saanut, tässä on tandemhypystä iloitsemisen juhla, tämä on elämän juhla. 

Elämä itsessään on juhla. 

Lopuksi haluaisin heittää ilmoille pari pohdittavaa asiaa. 

Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää. Tämä on Tove Janssonin tekstistä lainattu sitaatti, yksi mahdollinen vastaus kysymykseen siitä, mitä on rohkeus. Yksi rohkeuden määritelmä voisi olla se, että uskaltautuu tekemään asian, vaikka pelkää. Eri ihmiset pelkäävät eri asioita, eli saman asian tekeminen edellyttää toisilta rohkeutta, mutta toisilta taas ei. 

Joku voi pitää minua rohkeana tandemhypyn tekemisen jälkeen. Ajattelen itsekin, että siihen liittyi rohkeutta, koska pelkäsin ennen tekoa. Ajattelen kuitenkin myös, että olen elämässäni pelännyt joitakin asioita paljon enemmän kuin tandemhyppyä, ja pelostani huolimatta minun on ollut pakko tehdä ne. Ne asiat ovat voineet olla sellaisia, joita joku muu ei pidä yhtään pelottavina. Esimerkiksi henkilöauton ajokoe on asia, johon en halua enää ikinä uudestaan, mutta tandemhypylle haluan. En usko, että kaikki muutkin ihmiset valitsisivat mieluummin tandemhypyn kuin inssiajon, jos heidän olisi pakko mennä jompaankumpaan joko ensimmäistä tai toista kertaa. 

Pelon voittaminen tuo kokemukseen mukaan sen, että se tuntuu joltakin. 

Säälin niitä, joita tandemhyppy ei jännittänyt ollenkaan. En oikeastaan ymmärrä, miksi he tulivat sen tekemään. 

Miksi minä tein tämän?

Benjihyppy, tuulitunnelilento ja tandemhyppy ovat kaikki samalla kaavalla tapahtuneita asioita: olen haaveillut niistä kauan, olen toteuttanut ne, etukäteen olen pelännyt kamalasti ja tapahtuman jälkeen oloni on ollut euforinen. 

Teen ne ehkä siksi, että tiedän, että jälkikäteen oloni on hyvä. 

Vuosien varrella mieleeni on kuitenkin tullut, että takana on ehkä ennemmin jotain muuta. 

Jonkinlainen halukkuus todistaa itselle ja muille. 

Olen koko elämäni ajan kuullut muilta, missä kaikissa asioissa olen jotain liikaa tai jotain liian vähän, ja millaiseksi minun pitäisi muuttua ollakseni parempi. Minun olisi esimerkiksi pitänyt kouluaikoinani toisaalta pärjätä paremmin, mutta toisaalta stressata vähemmän. Ihmisenä olen aina ollut liian ujo ja hiljainen, minun pitäisi olla rennompi, rohkeampi ja puheliaampi. Etenkin aikuisena olen ollut aivan liian tylsä ja estynyt pingottaja, minun pitäisi irrotella enemmän ja olla huolettomampi ja rennompi, sellainen, että kanssani olisi mukava olla. 

Tandemhypyn kaltaisen asian tekemällä yritän kai ravistella tyhmien ihmisten käsityksiä. Olen jonkun mielestä hiljainen nyhverö, joka kuluttaa elämänsä lukemalla kirjoja, ja jonka elämässä ei ole mitään kiinnostavaa, mutta hahaa, teinpä jotain, mitä joku rohkeammalta ja kiinostavammalta näyttävä ihminen ei ehkä olisi tehnyt. 

Ja tässähän tunnetusti astun suohon. 

Jos elämä perustuu muille ihmisille näyttämiseen, siitä ei tule loppua koskaan. Mikään ei koskaan riitä. Kaikilla on omat kompleksinsa.

Onneksi tiedän, että lopullinen syy oli kuitenkin itsessäni. Erästä kirjaa lainaten: tandemhypyn tehtyäni voin ottaa omakseni tämän päivän, olen elänyt tämän hetken, eikä mikään voi koskaan viedä sitä pois. Tulkoon tämän jälkeen mitä tahansa, olen elänyt tämän hetken ja sen vuoksi olen onnellinen. 

Vielä viimeinen pohdinnan aihe:

Ihmiset pitävät laskuvarjohyppyä hulluutena, jonain äärimmäistä rohkeutta vaativana asiana, vaikka todellisuudessa kuolema ja vakava vammautuminen vaanii joka päivä ihan jossain muualla. Paljon todennäköisempää kuin ilmailuonnettomuudessa kuoleminen on kuolla liikenneonnettomuudessa tai kaatua kotinsa portaissa. Ihmisten pitäisi siis siirtää extremeurheilua kohtaan tuntemansa pelko arkipäiväänsä, jos he haluavat ruveta pelkäämään. 

Esimerkiksi tandemhypyllä on mukana ammattilaisia, joiden pohjana on laaja koulutus ja kokemus. Kaikki etenee tietyllä kaavalla, jossa turvallisuusasiat tsekataan viimeisen päälle moneen kertaan. Inhimilliset virheet ovat tietysti aina mahdollisia...

... mutta esimerkiksi liikenteessä kulkee paljon muitakin kuin ammattilaisia, ja heidän virhemahdollisuutensa ovat paljon suuremmat. Joku voi ajaa päihteiden vaikutuksen alaisena, joku voi ajaa vaikka ei olisi edes ajokorttia, ja vaikka itse ajaisi täydellisesti, jonkun toisen virhe voi johtaa kuolemaan. Moottoritiellä vauhti on melkein sama kuin laskuvarjohypyllä, eikä kuolema ole kuin silmänräpäyksen mittaisen inhimillisen virheen päässä, mutta jostain syystä ihmiset silti kokevat olevansa enemmän turvassa autossa kuin valjaiden varassa kilometrin korkeudella. 

Ei oikein ole sanoja, mitä voisin kirjoittaa tähän loppuun. 

Jos sinulla on jokin haave, jonka haluaisit toteuttaa, ja sen toteuttaminen olisi mahdollista, tee se. 

Kaikki ei ole mahdollista, mutta jos jokin on, niin tartu siihen. 

Jos olet ajatellut, että haluaisit kokea tandemhypyn, voin antaa siihen vahvan suositukseni. 

Mitä enemmän pelkäät, sitä paremmalta sinusta tuntuu, kun pääset tekemään sen. 

Jäähyväiset

 Kuluneen kevään aikana mielessäni on ollut useampi aihe, josta olisin voinut kirjoittaa blogiin, ja joista ehkä tulevaisuudessa vielä kirjoitankin. Tällaisia, mahdollisesti odotettavissa olevia aiheita tämän jälkeen, ovat muunmuassa ikäkriisi ja kesäloma. 

On kuitenkin asia, joka tapahtui toukokuun lopussa, ja joka vaatii tulla kirjoitetuksi. Ihan vain siksi, että minun pitää saada kirjoittaa tietyt elämäntapahtumat itsestäni ulos, käsitelläkseni ne jollain tapaa. 

Tämä on kertomus pitkäkarvaisesta colliesta nimeltä Teppo. 

Mielestäni onnistuin kerrankin elämässäni sanoilla kuvaamisessa, jonkin tavoittamisessa sanoilla, kirjoittaessani toukokuun 23. päivä Facebookiin näin: "Teppo oli maailman paras ystävä, maailman viisain koira, maailman ymmärtäväisin lohduttaja."

Nämä sanat toimikoon johdatuksena kertomaani Teppo-tarinaan. 

Teppo-koira tuli elämääni erään tinderissä tavatun miehen mukana. Pelasin tinderiä ja sain kaksi yhden hinnalla. Tästä olen kertonut tarkemmin blogissa viimeksi tämän vuoden helmikuussa. 

Teppo tuli elämääni sopivasti aikana, jona kaipasin koiraa sydäntä riipaisevalla tavalla, mutta en ollut vielä valmis ryhtymään oman koiran hankintaan kokemani menetyksen jälkeen. 

Tinderissä huomioni kiinnittyi ensisijaisesti poikkeuksellisen kauniiseen pitkäkarvaiseen collieen, jonka olin siinä vaiheessa innokkaampi tapaamaan kuin samassa kuvassa olleen miehen. Myöhemmin ajattelin, että tällä tavoin Teppo-koira johdatti minut maailman parhaan ihmisen luokse. Ja se oli vasta ensimmäinen niistä lukuisista hyvistä töistä, joita Teppo minulle teki. 

Aluksi olin järkyttynyt kuullessani, että koiran nimi oli Teppo. Tunsin ennestään ihmisen nimeltä Teppo, ja tämän ihmisen ja kauniin collien yhteys oli varsin hupaisa. 

Kuten aina, nimeen tottuu. Nykyisin Teppo tuo mieleeni ainoastaan tuon kauniin, viisaan, ihanan koiran. 

Tepolla oli liuta lempinimiä, sellaisia kuin Tepponen, Seppo, Tepi, Kepponen, Keppana, Kelmi, Kelminen ja valtavaan turkkiin viittaavat Karvakasan väännökset, kuten Karvakuono, Karvinen ja Karviainen. 

Tapasin Tepon päädyttyäni tinder-miehen kanssa järjestyksessään kolmansille treffeille miehen ja Tepon kotitaloon. Teppo oli koira-aidan takana kodinhoitohuoneessa. Kun tulin sisään, Teppo haukkui ja kiinnitin huomiota sen äänen kimakkuuteen.

Pelkäsin etukäteen, että Teppo ei ehkä pitäisi minusta. Silloin minulla ja tällä tinder-miehelläkään ei olisi varmaan ollut tulevaisuutta. 

Aluksi Teppo oli ystävällinen, mutta hyvin välinpitämätön. Se halusi minun tervehtivän sitä ja se tervehti myös itse ystävällisesti. Se tuli nuuskimaan ja tutkimaan. Sitä ei kuitenkaan kiinnostanut tehdä lähempää tuttavuutta. Tämä tinderissä tapaamani mies oli Tepon ihminen ja ainoa, jolla oli Tepolle todellista merkitystä.

Teppo oli tavatessamme 9-vuotias. Synnynnäisen lonkkavian vuoksi eläinlääkäri oli aikanaan antanut sille elinikää ehkä noin seitsemän vuotta, joten se, että Teposta joutuisi lähivuosina luopumaan, oli alusta lähtien selvää. Teppo oli jo tavatessamme arvokkaasti käyttäytyvä vanha herra, joka ei turhia hötkyillyt. 

Teppo oli aina hyvin käyttäytyvä, ystävällinen ja rauhallinen, mutta sen luonteessa oli myös pieni ripaus jonkinlaista humoristista ilkikurisuutta. Ensimmäisellä kerralla, kun minä lähdin kävelyttämään sitä niin, että olimme kahdestaan, Teppo odotti kunnes olimme kävelytiellä ja kiskaisi sitten varoittamatta itsensä irti kaulapannastaan. Se onnistui, koska sen pää oli sen mallinen, että sen saattoi saada kiskaistua pannasta läpi. 

Jouduin paniikkiin siitä, että Teppo ryntää minulta karkuun ja tarrasin salamavauhtia kiinni hänen kaulakarvoihinsa, jotka toivat mieleen leijonanharjan. Teppo katsoi minua kysyen katseellaan selvästi: "mitä ihmettä siinä sekoilet, enhän minä ollut minnekään lähdössä. Kunhan vähän pelleilin kustannuksellasi."

Yleensä Teppo oli hidasliikkeinen, eikä hänen kanssaan tarvinnut pelätä, että häntä ei olisi saanut juosten kiinni tai että hän olisi ampaissut hetkessä kilometrien päähän. Halutessaan hän onnistui kuitenkin yllättämään. 

Esimerkiksi ensimmäisenä joulunamme olin Tepon kanssa kahdestaan kotona, kun ihmisemme oli lumiauraushommissa. Sanoin Tepolle, että "käyn ensin lenkillä ja teen sitten lumitöitä pihassa, ja kun teen lumitöitä, niin sinäkin voit tulla ulos."

Teppo oli kuitenkin sitä mieltä, että hän tulee ulos lumitöihin ensin, lenkille ehtii myöhemmin, ja kun avasin itselleni oven, hän oli jo rynnännyt ulos. napannut oman pallonsa ja juossut sen kanssa pihan toiseen päähän. Myöhemmin olimme sitä mieltä, että se halusi selvästi piristää minua, joka en niin kovasti nauttinut tuosta joulupäivästä ilman sitä ihmistä, jonka kanssa olin tullut sitä viettämään. 

Viime keväänä omassa asunnossani eräänä kevätiltana avasin terassin ovea sentin päästääkseni vähän raitista ilmaa sisään. Teppo oli siinä vaiheessa huoneen toisessa päässä syömässä. Käännyin ympäri ja kävelin muutaman askeleen mittaisen matkan kylpyhuoneeseen - ja samalla kuulin kamalan rysähdyksen, kun ovi tuupattiin auki. Kun käännyin katsomaan, mitä tapahtui, näkyi enää vain Tepon karvainen takapää, joka vilahti terassin ovesta ulos takapihalle. 

Jos oli tosi kyseessä, Teppo totteli komentoja aina moitteettomasti. Vähemmän vakavissa arjen tilanteissa pienelle leikillisyydelle oli toisinaan sijaa. 

Kun ostin oman asunnon, Teppo, joka ei kotonaan makoillut sohvilla, tuoleilla eikä sängyillä, päätti että minun sohvani on myös hänen makuupaikkansa. Se kiipesi sohvalleni aina silloin, kun kukaan ei ollut näkemässä ja joskus silloinkin, kun olin näkemässä. Todistetusti se osasi myös laittaa television päälle kaukosäätimellä ja se tavattiin useita kertoja seuraamasta yksinään televisiota. 

Teppo hyväksyi minut perheensä jäseneksi, kun olin majaillut hänen kotonaan muutaman viikonlopun. Harjasin häntä silloin ensimmäistä kertaa, ja noin tunnin ajan hän vastusteli sitä. Tunnin kuluttua hän lopulta katsoi minua silmiin, nuoli vähän kättäni ja sanoi katseellaan, että "hyvä on, harjaa sitten, voin hyväksyä sinut." Noin puolen vuoden säännöllisen tuttavuuden jälkeen Teppo alkoi ilahtua minun näkemisestäni selkeästi. Viimeisen vuoden aikana Tepon ja minun yhteinen ihminen sanoi, että minä saan Tepon hellittelylläni erityisen iloiseksi, ei kukaan muu ilahduta sitä samalla tavalla, ja toisaalta Teppo tulee selvästi minun luokseni, jos se haluaa hellyyttä ja huomiota. 

Myöhempinä vuosina Teppo nautiskeli aina, kun harjasin sitä. Se tuli paikalle juosten, kun otin harjan esiin ja istui kaikessa rauhassa paikallaan onnellisen näköisenä, kun kävin läpi koko sen valtavan turkin. 

Teppo oli maailman ymmärtäväisin kuuntelija, ja sillä oli ihmeellinen viisaus ymmärtää asioita. Se oli aina paikalla, jos joku tarvitsi lohdutusta, ja se oli saman tien hermostunut ja ahdistunut, jos ilmassa oli erimielisyyksiä. Vastaavasti se oli aina iloissaan ja onnellinen, kun sen ihmiset olivat iloisia ja sopuisia. 

Ensimmäisenä joulunamme suosikki-ihmisemme joutui lähtemään töihin useana päivänä ja yönä joulun pyhien aikaan. Minähän en tietysti ollut tästä kovin onnellinen, koska olin elämäni ensimmäistä kertaa  jouluna jossain muualla kuin lapsuudenkodissani, ja jos olisin tiennyt, että suosikki-ihminen on suuren osan ajasta töissä, olisin suunnitellut joulun aivan toisin. 

Ensimmäisenä työyönä olin erityisen ahdistunut, kahdestaan koiran kanssa talossa, joka ei ollut kotini. 

Kinkku oli uunissa paistumassa, ja minulle oli annettu ohje, että koira pitää laittaa yöksi kodinhoitohuoneeseen aidan taakse. 

Tehtyäni sinä iltana iltatoimet ja lähtiessäni toimittamaan tätä viimeistä tehtävää, eli koiran viemistä aidan taakse, löysin Tepon makuuhuoneesta. Teppo oli tehnyt jotain, mitä se ei koskaan aiemmin ollut tehnyt: se oli parkkeerannut itsensä sängyn viereen minun puolelleni hyvissä ajoin valmiiksi. Se tuntui sanovan, että "minä olen tässä sinun kanssasi, koska sinusta huolehtiminen on nyt minun velvollisuuteni." Ja siihen Teppo jäi yötä viettämään, vaikka yleensä se viihtyi omalla paikallaan, omassa koiranpedissään toisessa huoneessa tai korkeintaan oman ihmisensä sänkypuoliskon vieressä. 

Tepon kanssa ymmärsin myös kirkkaasti sen, miksi on olemassa lukukoiria sellaisten lasten seuraksi, joilla on vaikeuksia oppia lukemaan. Koiralle ääneen lukeminen saattaa helpottaa lukemista ja innostaa lukemaan, koska koira vain kuuntelee, ei arvostele yhtään. Olen ymmärtänyt tämän ennenkin, mutta koska itse en ole kärsinyt lukemisvaikeuksista enkä nähnyt ketään lukemisvaikeuksista kärsivää lukemassa koiralle, en ennen Teppoa ihan kunnolla ymmärtänyt tätä vaikutusta. 

Viime kesänä yritin neuloa neulomiskirjan ohjeen avulla. Se ei ottanut onnistuakseen, joten aloin lukea ohjetta hitaasti ääneen ja samalla toimia. Luin tarvittaessa useampaan kertaan saman kohdan, yritin ja luin, luin ja yritin. 

Teppo huomasi, että hänen apuaan tarvitaan, tuli paikalle ja alkoi auttaa. Teppo kuunteli tarkkaavaisesti jokaisen lukemani sanan ja katsoi hyvin tarkkaan, mitä puikoilla tein. Sen katse seurasi koko ajan tekemistäni ja se kuunteli ymmärtäväisenä. Kun sillä tavalla tankkasin ohjetta ikään kuin yhdessä Tepon kanssa, se yhtäkkiä muuttui minulle selkeämmäksi ja ymmärsin, mitä pitää tehdä. 

Opin myös siihen, että juttelin huvikseni ääneen Tepolle kotona kaikkia arjen asioita ihan vain siksi, että se kuunteli aina vilpittömän kiinnostuneena. Tepolle oli tärkeää pitää aina katseyhteys omaan perheeseensä ja huolehtia siitä, että olimme samassa tilassa. Se jaksoi kuunnella asiat jonkin tarvittavan esineen etsimisestä aina netistä luettuihin, hajuvesien polveileviin tuotekuvauksiin asti yhtä kiinnostuneena. 

Kuten kaikki tietävät, aina ihmisellä ei ole sanoja. Tepon kanssa niitä ei tarvittu. Tepon kanssa saattoi jutella sanoitta silloinkin, ja erityisesti silloin, kun kenenkään ihmisen seuraa ei kaivannut eikä halunnut selittää kellekään mitään. 

Teppo oli valtavine turkkeineen ja leijonanharjoineen harvinaislaatuisen kaunis collie. Kaiken ikäiset ihmiset kiinnittivät huomionsa tähän, kun olimme lenkillä. Pikkulapset osoittelivat sitä ihastuneina rattaistaan. Kouluikäiset pysähtyivät kysymään, saako silittää ja minkä ikäinen, minkä niminen, minkä rotuinen koira tämä on. Teini-ikäiset pitivät söpönä. Yhtäkään lenkkiä ei mennyt niin, että vähintään yksi lapsi, nuori, aikuinen tai vanhus ei olisi pysähtynyt ihailemaan Teppoa. 

Vuosien kuluessa meistä hioutui me kolme, Teppo, suosikki-ihmisemme ja minä, meidän perheemme. 

Se, että Teppo ei eläisi ikuisesti, kävi tämän vuoden kuluessa yhä vain selvemmäksi Tepon hidastuvasta askeleesta, lyhenevistä lenkeistä ja eläinlääkärin määräämästä säännöllisestä lääkityksestä. Ajattelin, että meidän parisuhteemme ei kestä sitä, kun Teposta joudutaan luopumaan. En tiennyt, miten minä sen kestän. 

Onneksi viimeiseen asti oli iloisia hetkiä. Hetkittäin Teppo vielä juoksi, riehui ja vouhkasi, erityisesti kun sille mainitsi sen oman ihmisen nimen, ja silloin, kun meillä kolmella oli kaikki hyvin ja olimme kaikki yhdessä samassa mahdollisimman pienessä tilassa, jossa Teppo sai olla keskeisellä havainnointipaikalla. 

Eräänä toukokuun lopun perjantaina, viikkoa ennen kesälomani alkua, tulin töistä kotiin ennen suosikki-ihmistämme ja lähdin tapani mukaan viemään Tepon ensimmäiseksi ulos. 

Kuten usein viime aikoina, Teppo ei halunnut kävellä kovin pitkälle. Tiesin, että Teppo nauttii takapihan nurmikolla makailusta, joten sanoin sille, että voimme mennä takapihalleni. 

Päästyämme kotiin ja terassin ovesta pihalle minä istuin riipputuolikeinuun ja oletin, että Teppo löntystää tapansa mukaan nurmikolle ja jää makaamaan siihen. 

Sen sijaan Teppo asettuikin ihan keinuni viereen ja näytti ainoastaan toivovan, että rapsuttaisin ja silittelisin sitä, tarjoaisin sille sitä hellyyttä ja rakkautta, jota se tuli minulta aina toisinaan hakemaan. 

Istuimme aika pitkään niin. Teppo vain istui ja minä vain rapsutin ja silitin. 

Lopulta nousin lähteäkseni sisään. Teppo nousi myös saman tien ja seurasi minua sisään. 

Suosikki-ihmisemme tuli sinä päivänä töistä vasta illalla. Lähdin juoksulenkille hänen tultuaan kotiin, ja kun tulin juoksulenkiltä, Teppo oli selkeästi piristynyt. Se oli tavallista: piristymisen ja levon hetket vaihtelivat, ja erityisesti oman ihmisen seura piristi Teppoa. Kun tulin lenkiltä kotiin, se tuli suorastaan riehakkaana minua vastaan ja osoitti haluvansa itsekin vielä kävelylenkille. Ehdotin, että Tepon oma ihminen käyttäisi sen, koska tiesin sen olevan Tepolle mieleisintä. He lähtivät käymään. 

Illalla Teppo parkkeerasi makuuhuoneeseen omalle paikalleen sänkymme viereen. 

Aamulla se ei enää noussut ylös.

Minä jouduin lähtemään töihin. Juttelimme siitä, että suosikki-ihminen yrittää ensin antaa Tepolle kipulääkettä, mutta vie sen eläinlääkäriin, jos lääkkeestä ei ole apua. 

Aamulla oltuani pari tuntia töissä sain viestin, että lääke ei näytä auttavan, ja eläinlääkäriaikaa pitää alkaa katsella. 

Ruokatunnilla sain viestin, jonka mukaan Teppo oli ollut pakko päästää pois. 

Tiesin, että asia oli väistämätön, eikä asialle voi mitään. Hengitin vähän aikaa syvään, vedin työroolin päälleni ja olin töissä loput kolme tuntia. Loppupäivä oli vähän sumuinen, mutta yllätyin siitä, että pystyin kuitenkin hillitsemään itseni. 

Työpäivän päätyttyä ajoin pyörällä kotiin. Kotiovesta astuttuani se alkoi, helvetillinen itku, suru ja kipu, jolle ei tullut loppua pariin seuraavaan päivään. 

Samaan aikaan toisaalla, Tepon ja suosikki-ihmisemme kotona, suosikki-ihmisemme oli tehnyt Tepolle oman puisen laatikon ja kaivanut kuopan, johon laatikko laitettiin. 

Kun minä tulin paikalle, suljimme laatikon, jossa Teppo lepäsi, viimeisen kerran ja kannoimme sen yhdessä hautapaikalle. 

Veimme haudalle kolme kiveä, yhtä monta kuin meitä oli, ja sytytimme lopuksi kynttilän. 

Hautakummun yläpuolella humisivat koivut lempeästi, toukokuun lopun vihreät koivut kauniissa loppukevään iltapäivässä. 

Aikaisemmin menetettyäni jonkun tai jonkin, olen aina katunut jokaista pikkuasiaa jälkikäteen. Olen miettinyt, mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin, mitä olisin voinut vielä tehdä ja mitä minun olisi pitänyt jättää tekemättä. 

Tepon kohdalla en jostain syystä joutunut kokemaan ainakaan kovin suurta katumuksen tunnetta. Muistelen viimeistä iltaa, jona Teppo istui kanssani terassilla kahdestaan, ja tuntuu ihan siltä, kuin maailman viisain ja paras koira olisi viimeistään siinä hetkessä sanonut minulle kaiken. 

"Nyt minä olen elänyt elämäni loppuun, olen valmis lähtemään. Tuntuu vähän ikävältä jättää teidät ikävöimään, joten siksi olenkin saattanut teidät toistenne luokse. Nyt te jatkatte tästä kahdestaan, ja minä lähden. Kaikki menee, juuri niin kuin pitääkin mennä. Älkää te turhaan surko, koska minun elämäni oli hyvä ja olen onnellinen."

Vaikka suru on suuri, en lopulta voi olla mitään muuta kuin kiitollinen siitä, että sain kolmen vuoden ajan olla osa Tepon elämää. 

Haloo Helsingin "Piilotan mun kyyneleet" -kappaleen viimeinen lause soi päässäni näinä päivinä. Se tiivistää kaiken:

"Rakastan sua ikuisesti."