Tänä vuonna täytin 30 vuotta.
Tähän ikään liittyy jonkinlainen kriisi.
Kun lapsena täytin 10 vuotta, en ajatellut siitä muuta kuin että oli hienoa olla taas vuoden vanhempi. Vuosittainen vanheneminen oli hienoa siihen asti, kunnes täytti 18 vuotta. En ole kuulunut niihin, jotka odottivat täysi-ikäisyyttä ja juhlivat sitä. Täysi-ikäistyminen oli minulle aikanaan monien muiden asioiden tavoin ahdistuksen paikka: vastuu kaikesta lisääntyy ja minä pelkäsin ja koin, että en täytä aikuisuuden kriteerejä enkä koskaan pysty elämään elämää niin kuin aikuisen ihmisen pitäisi pystyä sitä elämään.
Kun täytin 19 vuotta, minulle oli vavahduttava hetki ymmärtää, että seuraavana vuonna täytän 20 vuotta.
20-vuotias kuulosti aika vanhalta, aikuiselta. Ajattelin, että täyttääkseni 20 minun on jo viimeistään pakko olla päässyt elämässä jonnekin.
20-vuotiaana huomasin olevani aika samanlainen kuin siihen asti, enkä oikeastaan eronnut silloin ympärilläni olleista samanikäisistä. Kun 20 vuoden täyttäminen tapahtui, se ei sitten ollutkaan mikään kriisin paikka, vaan ihan tavallinen asia.
30 vuoden täyttäminen on sen sijaan ollut jonkinlainen kriisin paikka.
Olen elänyt aikuisen elämää vuosikymmenen. Olen ollut aika pitkään sellainen ihminen, joka asuu omillaan ja jonka pitää itse hoitaa asioitaan, ei ole huoltajia eikä holhoojia. Olen opiskellut, hakenut töitä ja työllistynyt. Olen myös jo elänyt verrattain pitkään vakaata elämänvaihetta, jossa ei enää tarvitse pyrkiä aktiivisesti jonnekin, opiskelemaan tai töihin tai parisuhteeseen tai mihinkään.
Aika on muuttanut ihmisiä. Lapset ympärilläni ovat kasvaneet isoiksi. Kun olin noin parikymppinen, vähän sen alle ja vähän sen yli, ympärilläni oli useampi päiväkoti-ikäinen lapsi. Vietin heidän kanssaan aikaa, jouduin vahtimaan ja hoitamaan heitä. Kärsivällisyyteni oli koitoksella ja vannoin, että en halua ikinä omia lapsia. Vaihdoin vaippoja, passasin, leikin, pelasin, kielsin, komensin, vastasin kyselyikäisten kysymyksiin, puin, riisuin, luin ääneen, otin syliin, otin kiinni, otin kädestä, kestin meteliä, vahdin, pelkäsin, olin joskus onnellinenkin. Ajattelin, että tämä aika ei lopu ikinä.
Nyt sen ajan lapset ovat teini-ikäisiä. Yksi ajaa kevarilla ja aloitti ammattikoulun, kaksi aloitti tänä syksynä yläasteen. Sydäntäni puristaa.
En tiedä miksi. Ajan kulumisen ajatus on sietämätön. En kestä sitä, että asiat eivät pysy samanlaisina. En edes silloin, vaikka joskus tosissani tuskailin siitä, että tämä aika ei lopu koskaan, enkä kestä tätä enää.
Toisessa päässä ihmiset vanhenevat. Minua vanhemmista ihmisistä tulee koko ajan vanhempia ja vanhempia. Ja sitä vasta onkin sietämätöntä ajatella. Jokaisen ihmisen aika tulee joskus loppuun, ja on monia sellaisia ihmisiä, joiden menettämistä en kestä edes ajatella.
Kaikki unelmani eivät ole toteutuneet. Olen kirjoittanut täällä blogissa monista asioista, joita olen halunnut tehdä ja joita sitten olen tehnyt. On yhtä aikaa valitettavaa ja onnellista, että kaikki unelmat eivät ole toteutuneet, paljon on toivottavasti vielä edessäkin.
30-vuotiaana olen alkanut miettiä arvojani. Mitä haluan ja arvostan? Teenkö ja toiminko näiden arvojen mukaan? Jos huomaan ristiriitoja arvostusteni ja tekemisteni välillä, mitä minun pitäisi tehdä?
On ainakin yksi keskeinen asia, jonka suhteen olen pettynyt itseeni.
Arvostan menestystä ja elämässä eteenpäin menemistä. Jos olisin elänyt täysin arvostusteni mukaisesti, minun olisi pitänyt opiskella ja työskennellä kovemmin ja tehokkaammin. Minulla oli esimerkiksi yksi konkreettinen tavoite, jonka olisin halunnut saavuttaa ennen 30-vuotispäivää, mutta jota en ole saavuttanut vieläkään.
Olisin halunnut menestyä paremmin kuin nyt olen menestynyt.
Tosin on mainittava, että mielestäni olen kyllä menestynyt oman elämäni mittapuulla ja omista lähtökohdistani ja koko elämänjanaa katsoen ihan hyvin. En loisteliaan hyvin, mutta kuitenkin kelvollisesti.
Olen aika tylsä. Elän sellaista turvallista elämää, josta opiskeluaikana haaveilin ja jossain vaiheessa aloin jo ajatella, että en koskaan saa tätä. Vietän naurettavan ajan elämästäni töissä, vaikka todella tärkeät asiat ovat jossain muualla. Toistan päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen samat rutiinit.
Toisaalta se on suurenmoinen lahja, jonka arvokkuutta kukaan sellainen ei ymmärrä, joka ei ole kokenut epävarmuutta ja tyhjyyttä.
Vuosien jälkeen siinä alkaa kuitenkin tuntea myös tylsyyden, ja kysyy itseltään, tätäkö oikeasti haluan elämäni loppuun asti.
Ikä ei ole hyve. Monet ympärilläni olevat ihmiset, esimerkiksi useimmat työkaverini, ovat minua vanhempia. Sen vuoksi he nauravat minut pihalle heti, jos sanon sanankin ikäkriisistäni. Tosiasia on kuitenkin se, että 30-vuotias alkaa olla jo liian vanha moneen. Ei ole loputtomiin mahdollista vaihtaa elämänsä suuntaa, opiskella uusia tutkintoja, vaihtaa työpaikkaa. 30-vuotiasta sinkkua ihmetellään (onneksi en enää joudu vastailemaan ihmisten tungetteleviin kysymyksiin tästä aiheesta) ja viimeistään 30-vuotiaalta naiselta odotetaan äitiyslomalle jääntiä (tämä on nykyisin se alue, josta minulle esitellään tungettelevia kysymyksiä). Ryppyjä on jo, urheilusuoritukset huononevat, aineenvaihdunta hidastuu ja kiloja karttuu. Lasten ja nuorten silmissä +30-vuotias on ikäloppu.
Iän vuoksi ei myöskään enää saa asioita anteeksi, eikä siitä saa bonuspisteitä. Kukaan ei ajattele, että "no, sinä olet niin nuori, ettei sinun vielä tarvitsekaan..." tai että "hyvänen aika, noin nuori ja pystyy jo tuollaiseen!" Kolmenkymmenen rajapyykin ylitettyään on pelkästään aikuinen, joka tekee tai on tekemättä asioita, ilman armoa tai erityismainintoja.
Toisaalta on todettava, että ikä on auttanut joissakin asioissa. Enää en pelkää hoitaa asioita, kuten 20-vuotiaana pelkäsin. Puhelinsoitot virallisiin paikkoihin ja ihmiskontakteja sisältävien asioiden hoitaminen ovat nykyään tavallisia rutiineja, eivät paniikkikohtauksen paikkoja. Pystyn tekemään arkisella otteella asioita, joihin en olisi 20-vuotiaana uskonut pystyväni, kuten vetämään kokouksia ja johtamaan puhetta jossain tuntemattomienkin ihmisten porukassa. Tässä on myös kääntöpuoli: asiat eivät toisaalta tunnu enää niin ahdistavilta, mutta eivät monet asiat enää tunnu niin hienoiltakaan, kuin kymmenisen vuotta sitten.
Nämä ovat yksiä syitä siihen, miksi juuri tänä vuonna päädyin hyppäämään lentokoneesta.
Kukin rakentakoon tulkintansa siihen, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa. Minäkään en oikein tiedä, mutta näen kuitenkin selkeän symbolisen yhteyden.
