Mummini, ainut biologinen isovanhempani, johon ehdin elämäni aikana tutustua niin kuin lapsenlapsen ja isovanhemman soisi tutustuvan, olisi täyttänyt tänään 89 vuotta. Jos tilanne olisi toinen, olisimme varmaan kokoontuneet piakkoin kohottamaan hänelle kuoharimaljat.
Nyt tilanne on kuitenkin sellainen, että olemme piakkoin kokoontumassa hänen hautajaisiinsa.
Mummi kuoli pari viikkoa sitten, helmikuun alun aamuna, jona minä olin sairauslomalla kotona, vedin muutaman tunnin välein särkylääkkeitä enkä pystynyt tekemään juuri muuta kuin makaamaan sohvalla.
Mummin kuoleman jälkeen mielessäni on risteillyt paljon osin ristiriitaisiakin ajatuksia. Kirjoitan niistä tänään. Tämä on kirjoitus mummin kunniaksi ja hänen muistolleen. Sanalla tämä on yksinomaan rajoittunut kirjoitus minun ajatuksistani ja siitä, mitä niistä saan tänään mahdutettua tähän postaukseen.
Vietin lapsuudessani ja nuoruudessani paljon aikaa mummin kanssa. Asuimme aika lähekkäin. Olimme aikuisuuteeni asti tekemisissä vähintään viikottain.
Silti olisi täysin kaunisteltua roskaa ja valhetta väittää, että välimme olisivat olleet todella rakastavat ja läheiset.
Mummi oli ihminen, jonka kanssa olisin jossain nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni vaiheessa lähestulkoon halunnut lyödä välit poikki.
Mummi oli elämässään, urallaan ja teoissaan menestynyt, kunnianhimoinen ja voimakas ihminen. Hänen kunnianhimonsa ulottui myös lapsenlapsiin sillä tavalla, että hän tuntui edellyttävän läheisiltään menestystä. Ajattelin, että hän pitää menestyksen määrää ihmisarvon mittana, eikä hänelle tässä riittänyt mikään tavanomainen menestys, esimerkiksi sellainen, että suorittaa korkeakoulututkinnon ja saa työpaikan. Hänen mielestään olisi pitänyt olla paras ja huipulla, ja jos ei ollut, niin sitten oli turha puhua mitään. En voinut etenkään nuoruudessani ja aikuisena hyväksyä tällaista arvomaailmaa.
Koin, että en täytä millään mittapuulla mummin kriteereitä, ja pitkälle päälle parikymppiseksi luulin vakavissani, että mummi häpeää minua ja esimerkiksi kelvotottomia alavalintojani. Kun kävin katsomassa mummia, hän oli huolissaan myös siitä, eikö minulla ole itseni ikäisiä kavereita ja ennen kaikkea siitä, miksi vielä 25 ikävuoteen mennessä en ollut onnistunut pyydystämään miestä itselleni.
Vasta muutama vuosi sitten sain tietää, että koko tämän ajan mummi oli todellisuudessa kehunut minua paljon selkäni takana. Ei koskaan minulle, mutta muille.
Samaan aikaan hänellä oli tapana kehua minulle muita.
Viimeisinä aikoinaan mummi oli pehmeämpi. Koskaan mummi ei kuitenkaan ollut sellainen vanhus, josta aina puhutaan, sellainen, joka toivoo, että häntä käytäisiin useammin katsomassa tai että hänen luonaan viivyttäisiin pidempään. Hän ei ripustautunut kehenkään.
Mummin kuoleman myötä, oikeastaan jo ennen sitä, mutta erityisesti sen myötä, olen alkanut mielessäni kyseenalaistaa kuolemaan ja hautajaisiin liittyviä perinteitä.
Jos ihmisestä ei voi hänen eläessään ja hänelle itselleen puhua kauniisti ja hartaasti, miksi niin pitäisi tehdä kuolemankaan jälkeen?
Hautajaiset ovat jonkin näkemyksen mukaan "eläviä varten". Niitä kuitenkin sitovat tavat ja käytännöt, jotka todella moni tuntuu kokevan epämiellyttäviksi ja kamaliksi. Pitäisi lausua haudan äärellä runo, mutta ääni ei kanna. Pitäisi puhua, mutta sitä ei pysty tekemään itkemättä. Pitää jaksaa, vaikka ei jaksa. Hautajaiset ovat surujuhla, mutta ei ole soveliasta ilmaista liikaa surua, surun pitää ilmetä vain hillitysti, sopivissa rajoissa.
Ketä varten hautajaiset ovat?
Suuri osa ihmisistä on varmaankin sitä mieltä, että kuolleista ei saa puhua pahaa.
Miksi on enemmän oikein puhua pahaa elävistä?
Mummin kuoleman jälkeen mieleeni on tullut ainoastaan hyviä asioita mummista, ja olen tuntenut surua hänen menetyksestään. Olen lupautunut sanomaan hautajaisissa jotain, mutta en tiedä, pystynkö sanomaan mitään. En tiedä, pystynkö käyttäytymään hautajaisissa siten, kuten kuuluu, eli hillitysti. Saattaa olla, että itken ihan liikaa.
Siitä huolimatta, tai ehkä siksi, että suhteeni mummiin oli niin ristiriitainen.
Olen joskus tässä elämässä ajatellut, että vihaan häntä, enkä halua enää tavata häntä. Samaan aikaan hän on kuitenkin aina ollut lähellä, ja olemme olleet paljon tekemisissä. Olen aina tiennyt, että jos olisin joskus jossain tarvinnut apua, niin mummi olisi kyllä auttanut, mummi oli kaikista ihmisistä se, joka todella ja viimeiseen asti piti läheistensä puolta muita vastaan. Muistan monia, monia hetkiä vuosien varrelta, jolloin tein esimerkiksi pihatöitä mummin kanssa kahdestaan, ja silloin mummin kanssa oli aina mukavaa. Viimeisiin vuosiinsa asti mummilla oli myös aivan loistava huumorintaju. Mummi oli persoona, josta voisi kirjoittaa kirjan.
Miksi hyvät asiat tulevat mieleen kuoleman jälkeen? Miksi ne eivät tule samalla tavalla ihmisen eläessä? Aiheuttaako kuoleman tapahtuma aina ihmisten surun, vai saako joskus jokin muu esimerkiksi hautajaisten tunnelmassa sen aikaan?
Näinä parina viikkoina olen ajatellut esimerkiksi lapsuuttani ja todennut, että varhaisemman lapsuuteni ajalta minulla ei ole yhtäkään huonoa muistoa mummista. Huonot muistot alkavat vasta siitä ajasta, jolloin kouluikä oli ehtinyt jo pitkälle ja suorituksilla esimerkiksi lukuaineiden kokeissa, todistusnumeroissa ja myöhemmin esimerkiksi ylioppilaskokeissa oli suurempi rooli.
Näinä parina viikkona en ole hetkeäkään ajatellut näitä vuosia.
Olen ajatellut muun muassa seuraavia asioita:
Kun olin ihan pieni, hyppäsimme kerran ruutua veljeni kanssa mummin pihamaalla. Minun oli vaikea hypätä yhdellä jalalla, ja mummi auttoi siinä lempeästi.
Pienenä minulla oli myös vaikeuksia laskeutua portaita alas vuoroaskelin. Olisin halunnut laskeutua portaat alas niin, että lasken ensin toisen jalan, sitten toisen jalan toisen viereen, ja siten siirryn portaalta toiselle. Minulle opetettiin, miten portaita laskeudutaan vuorojaloin. Muistan, miten mummi osallistui tähän opettamiseen, ja vaikka vuoroaskelin laskeutuminen oli minulle epämiellyttävää, eivät nuo opetustilanteet olleet mitenkään ikäviä, vaan niistä on jäänyt positiivinen muistikuva siitä, miten mummi auttoi minua.
Olin ujo lapsi, enkä uskaltanut puhua juuri kellekään perheen ulkopuoliselle mitään. Pidin lapsena kuitenkin paljon mummista ja uskalsin jutella hänen kanssaan, etenkin, jos olimme kahdestaan. Nyt aikuisena oikeastaan ihmettelen sitä, että vaikka mummi oli räväkkä ja kova puhumaan itse, niin en muista, että hän olisi koskaan lapsuudessani keskeyttänyt minua tai puhunut päälle. Muistan päinvastoin, että hän jaksoi kyllä odottaa, että uskalsin sanoa jotain, ja hänen kanssaan minusta oli lapsena kiva jutella kaikista aiheista.
Noin kuusivuotiaana kävin mummin kanssa kenkäkaupassa ja mummi osti itselleen juhlakengät tulossa oleviin sukujuhliin. Hän kysyi minun mielipidettäni siitä, mitkä olisivat hienot kengät. Valitsin kaupasta mielestäni hienoimmat kengät, mustat korkokengät, ja mummi osti ne. Sukujuhlissa olin ylpeä siitä, että mummilla oli jalassa minun valitsemani kengät. Aikuisen näkökulmasta tämäkin on ihmeellinen muisto.
Nelivuotiaana minulle syntyi haave, joka on voimissaan edelleen tänäkin päivänä: haluaisin joskus uimaan delfiinien kanssa. Haluaisin edes nähdä oikeita delfiinejä.
Mummi järjesti asian ukin kanssa aikanaan viemällä minut ja veljeni Särkänniemen delfinaarioon. Mummi myös toi minulle Espanjasta puhallettavan delfiinin kesäksi.
Lapsuudessani mummi ja ukki viettivät talvet Espanjassa. Olin surullinen syksyllä, kun he lähtivät ja iloinen, kun he palasivat keväällä. Talven aikana kirjoittelin mummin kanssa kirjeitä. Yhtenä talvena pääsin käymään heidän luonaan Espanjassa.
Muistoja on paljon. Ehkä niistä joskus vielä voi kirjoittaa enemmän.
Kaiken kaikkiaan mummi oli se, joka toimi silloin, kun muut jäivät ihmettelemään, ja kysyi, jos oli kysyttävää, eikä turhaan jäänyt miettimään. Mummi oli sellainen voimanainen, jollaisista nykyään puhutaan, millä viitataan vahvaan, itsenäiseen, pärjäävään, tekevään, tavoitteita saavuttavaan naiseen.
Kenties jokin osa hänen voimastaan jää elämään esimerkiksi minussa.
Tällä viikolla, vajaat kaksi viikkoa mummin kuoleman jälkeen, eräänä iltapäivänä tullessani töistä kotiin, ulko-ovellani istui mustarastas.
Kun tulin ovelle, se lähti hyppelemään oven vieressä katoksessa.
Ihmettelin, miksi se ei nouse lentoon, ja samalla, kun kysymys tuli mieleeni, lintu lennähti aidalle ja siitä taivaalle.
Pihallani on kyllä näkynyt lintuja aina, mutta ei koskaan ihan ulko-oven vieressä.
Koko viikolla pihani läheisyydessä ei myöskään enää näkynyt muita lintuja.
Olen melko varma, että se oli mummi, joka kävi vielä kerran tervehtimässä.
Lopuksi haluan sanoa sanat, jotka olen kuullut aiemmin joissain toisissa hautajaisissa:
Älä sure sitä, että yhteinen aika on ohi. Iloitse siitä, että se on ollut.
Mielestäni se on pohjattoman viisas ajatus. Miksi me suremme sitä, mitä meillä ei enää ole, kun voimme juhlia sitä, mitä meillä on ollut? Samalla tavalla kuin eläessä tavoittelemme aina jotakin, mitä meillä ei vielä ole, tai mitä emme edes voi saada. Olisin esimerkiksi joskus toivonut, että mummi olisi ollut toisenlainen, mutta hän oli sellainen kuin oli, ja juuri sellaisena sain hänen kanssaan kaikki nuo hyvätkin muistot.
Seuraavan kerran, kun kohotan kuoharimaljan, ajattelen kaikkia niitä kertoja, joina kohotin kuohareita mummin kanssa, ja olen iloinen kaikista niistä hetkistä ja kaikesta ajasta, joka minulla on hänen kanssaan ollut.
