Ihana Bengtskär

 Olen pitkästä aikaa kokenut asian, josta haluan ehdottomasti kirjoittaa. Kirjoittamista on viivyttänyt kokemukseni siitä, että en osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin. Ei ole mitään sanoja, jotka riittäisivät kuvaamaan tätä kokemusta. 

Osaamattomuudestani huolimatta minulla on kuitenkin myös voimakas tunne, että tästä on pakko saada kirjoittaa. Joten kirjoitan. 

Viime kesänä, noin vuosi sitten, luin jostain sattuman kautta jutun Suomen, kotimaamme, eksoottisista matkakohteista. Yksi esitelty kohde oli Bengtskärin majakka, jossa on mahdollisuus yöpyä majakanvartijoiden vanhoissa huoneissa. 

Minulla on lapsuudestani asti ollut joku hullu, syvälle käyvä mieltymys meriin, majakoihin ja saaristoon. En osaa sanoa, mistä se johtuu. Tietääkseni suvussani ei ole merenkävijöitä. En ole viettänyt elämästäni paljoa aikaa meren äärellä, eikä kukaan lähipiiristäni ole merenkävijä tai saaristolainen. Tiedän, että tietoni merestä, majakasta ja saaristossa elämisestä ovat todella vähäiset. Saariston ihmiset nauraisivat minulle. Olisin tyhmä tunkeilija heidän joukossaan. En pärjäisi haastavissa olosuhteissa saaressa meren keskellä. 

Silti aina jokin selittämätön tunne sydämessäni vetää meren äärelle, pakottaa ostamaan kotini täyteen tuotteita, jotka viittaavat mereen tai majakkaan. Syvällä sisimmässäni toivon, että vielä joskus saisin asua meren lähellä, viettää meren äärellä, saarella tai mikä kaikkein parhainta, majakkasaarella, edes vähän aikaa. 

Sanomattakin siis on selvää, että kun kuulin mahdollisuudesta yöpyä majakassa, tiesin, että minun on pakko saada ottaa selvää siitä mahdollisuudesta. Koska kesälomani oli kuitenkin juuri silloin siltä vuodelta ohi, päätin, että selvitän asiaa ennen seuraavaa kesälomaa. 

Tänä vuonna, heti tammikuun alussa, päätin, että nytpä selvitän asian. 

Sain selville, että kyllä, Bengtskärin majakalla voi yöpyä. Siellä voi yöpyä huhtikuun lopusta syyskuun puolivälin paikkeille asti. 

Ainut ongelma oli, että jo tuolloin, tammikuun alussa, kaikki yöt olivat varattuja. Varauskalenterissa ei ollut yhtään vapaata yötä. Ei yhtään. Ainoa mahdollisuus oli ilmoittautua jonoon: jos tulisi peruutuksia, jonossa oleville ilmoitettaisiin. 

Ilmoittauduin jonoon ja yritin lohduttautua sillä, että säästinpähän vähän rahaa tässä - on kai niitä muitakin lomakohteita. 

Kevään aikana sain muutamia sähköpostiviestejä Bengtskärille tulleista peruutuksista. Jos huomasin viestin tunninkin viiveellä, huoneet oli jo ehditty varata. 

Sitten se tapahtui, maalis-huhtikuun vaihteessa. 

Minulla oli tylsä hetki töissä, joten tarkistin oman sähköpostini. Ja siellä se oli, ilmoitus Bengtskärille tulleesta peruutuksesta, viesti, jonka sen yhden ainoan kerran, kerrankin, huomasin ajoissa. Peruutus koski ajankohtaa, joka oli toiveideni täyttymys: toukokuun loppu, viikonloppu, eli se sopisi sekä minulle että kumppanilleni, olisi meillä lomaa tai ei. Ja jos lomatoiveeni toteutuisi, se osuisi myös kesälomani alkuun. Mikä loman aloitus! Haaveideni täyttymys, yö majakalla toukokuussa, ajankohtana, jonka olisin valinnut, jos olisin saanut vapaasti valita minkä tahansa ajankohdan. 

Epäröin hetken. Pitääköhän tämä maksaa heti varatessa, eihän minulla nyt ole aikaa perehtyä varaamisen ehtoihin? Pitäisikö kuitenkin kysyä kumppaniltani ensin? Haluanko tätä varmasti?

Vastaukseni viimeiseen itselleni esitettyyn kysymykseen oli selvä: haluan tätä aivan varmasti. 

Ja siksi päädyin tekemään varauksen. 

Jo heti varauksenteko oli paras kokemus, minkä olen koskaan saanut. Sellainen, jollainen varauksenteon toivoisi aina olevan. 

Minun kokemukseni on, että jos tässä elämässä haluaa varata jotain, aina, ihan aina, pitää ensin maksaa kaikki mahdollisimman nopeasti, heti nyt, ja vasta sitten ehkä saa jotain, tai voi hyvin olla, että sittenkin jää saamatta. 

Nyt varaaminen meni suurin piirtein näin: tein yhden klikkauksen ja luulin, että nyt joudun perehtymään kaikkeen ja maksamaan, mutta niin ei käynyt. Tuon yhden klikkauksen jälkeen sain viestin, jonka mukaan varaukseni on nyt voimassa, ja minulle lähetetään myöhemmin lisätietoja. Myöhemmin sain sähköpostiviestin, jossa kaikki oli kerrottu hyvin tarkkaan: minun tiedoillani on nyt tehty kahden hengen varaus tälle ja tälle ajankohdalle. Varaus on voimassa kahden viikon päähän. Jos päätän vahvistaa varauksen, varaus on vahvistettu. Jos päätän olla vahvistamatta varausta, huone vapautuu jollekin muulle. Voin perua matkan maksutta vielä lähtöpäivän aamunakin. Matka maksetaan kokonaisuudessaan majakalla. Sain tarkan erittelyn siitä, mitä matka tulee maksamaan ja mistä asioista maksu koostuu. Sain tarkat ja täsmälliset ohjeet siitä, mitä minun tulee ottaa huomioon majakkayöhön liittyen, mistä löydän oikean veneen lähtöpäivän aamuna ja mikä on matkaohjelma. 

Vahvistin varauksen ja ihmettelin, miksi kaikki eivät tee näin. Miksi missään muualla koskaan ei saa näin selkeitä ja hyviä ohjeita, miksi kaikki ei toimi näin hyvin? Kyllä minä voin maksaa vähän ylimääräistäkin siitä, jos saan hyvät ja selkeät ohjeet ja kaikki toimii hyvin. 

Sitten alkoi odotus. 

Majakkayön varaamisella oli ihmeellinen voima. Olin etukäteen luullut tietäväni, mitä yö majakalla minulle merkitsisi, mutta sain huomata, että en ollut osannut ollenkaan ennakoida sitä. 

Halusin esimerkiksi heti kertoa jollekin siitä, mitä ihanaa pääsen kohta kokemaan. Heti samana päivänä soitin äidilleni ja selostin tarkkaan tapahtumien kulun. Seuraavana päivänä ilmoitin työkaverilleni kahvitauolla, että olen varannut yön Bengtskärillä ja olen siitä todella onnellinen - minä, joka en koskaan ota oma-aloitteisesti itseäni tai omia tekemisiäni puheeksi työkavereiden kanssa. Halusin nyt kuuluttaa kaikille, että olen lähdössä Bengtskärille, ja olen niin, niin, niin onnellinen. 

Lainasin kirjastosta kirjoja, jotka kertoivat Bengtskäristä ja muista Suomen ja Itämeren majakoista. Kolusin Bengtskärin majakan nettisivuja läpi uudestaan ja uudestaan. Halusin tietää mahdollisimman paljon. Imin itseeni tietoa, enkä itsekään osaa sanoa, miksi. Ostin itselleni uuden takin ajatellen veden- ja tuulenpitävyyttä Bengtskärillä vietettävää vuorokautta varten. Ostin uudet kengät, joilla olisi mahdollisimman hyvä kävellä rantakallioilla. Koko kevään, aina, kun olin huonolla tuulella (ja niitä hetkiä oli tänä keväänä paljon) sain mieleeni rauhan ajatellessani Bengtskärin majakkaa ja sitä, että me pääsemme sinne yöpymään jo aivan pian. 

Oltiin siinä tilanteessa, että matkaan oli aikaa neljä viikkoa, kolme, kaksi, yksi. Mitä lyhyemmäksi aika kävi, sitä epätodellisemmalta minusta tuntui. Olemmeko oikeasti lähdössä? Tapahtuuko tämä todella?

Viikkoa ennen matkaa menin tyhmyyksissäni vilkaisemaan sääennusteita ja sain siitä hermoilun aihetta koko viikoksi. Ennusteen mukaan hyvät säät olivat loppumassa ja juuri sille viikonlopulle, joka meidän oli tarkoitus viettää Bengtskärillä, luvattiin sadetta, tuulta ja huonoa keliä. Tiesin, että matka voisi peruuntua vielä viime hetkillä, sillä kova tuuli ja / tai korkea aallokko estäisi rantautumisen Bengtskärille. 

Toivoin, että sääennuste muuttuisi. Se ei muuttunut. 

Luotin siihen, että meille kyllä ilmoitettaisiin, jos matka peruuntuisi. Viimeiset päivät ennen matkaa odotin viestiä sydän kurkussa, hermoromahduksen partaalla. Matkaa edeltävänä iltana ja matkapäivän aamuna olin ihmeissäni, kun mitään viestiä ei ollut kuulunut. Sääennuste oli pysynyt samana, mutta matkaa ei ollut peruttu. Minun teki mieli soittaa varaustoimistoon ja kysyä, onko meille unohdettu ilmoittaa peruutuksesta, vai mikä tässä nyt on. En voinut uskoa todeksi, että voisin oikeasti päästä Bengtskärille, että minulle voisi tässä elämässä tapahtua jotain niin hyvää.

Pelostani johtuen uskalsin pakata tavarani vasta matkapäivän aamuna. Onneksi tavaraa ei ollut paljon. Olin kuitenkin uskaltanut varautua sen verran, että olin ostanut kuusi kertakäyttöistä sadeviittaa, kolme meille kummallekin. 

Matkapäivän aamuna, toukokuun viimeisenä lauantaina, lähdimme matkaan. Ensimmäisen kerran elämässäni kumppanini oli ajoissa, ja ajattelen, että se oli ehkä hänen rakkaudenosoituksensa minulle. Yleensä hän on käytännössä lähdössä vasta kymmenisen minuuttia sen jälkeen, minkä olemme etukäteen sopineet lähtöajaksi, kun taas minä olen yleensä lähtökuopissa noin kymmenen minuuttia ennen sovittua lähtöaikaa, ja sitten kinastelemme lähtöajan järkevyydestä. Nyt hän oli lähdössä noin viittätoista minuuttia ennen sovittua lähtöaikaa, jolloin minä en ollut vielä ihan valmiina, mutta pistin vähän vipinää kinttuihin, ja lähdimme, ensimmäisen kerran ikinä, oikeasti ajoissa. 

Ajoimme aika pitkän matkan. Tulimme maisemiin, joita emme ole koskaan ennen yhdessä katselleet. Ajattelin, kuten olen ajatellut monta kertaa ennenkin, kunnioituksen vallassa kotimaatamme. Olen useasti elämässäni ihmeissäni kuunnellut ihmisiä, jotka matkustelevat paljon Euroopassa ja maailmalla, mutta eivät tunne kotimaansa erilaisia kolkkia, eivätkä käsitä sitä, miten erilaisia kulttuureja ja alueita, aivan kuin uusia maita, voi löytää oman kotimaansa rajojen sisäpuolelta. En lakkaa hiljentymästä tämän suuren asian äärelle: ei tarvitse mennä kauas nähdäkseen itselleen tuntemattomia asioita. 

Pakko todeta, että oma hauskuutensa matkassa oli, että ajoimme maisemissa, joihin olen aikanaan tullut elämäni ensimmäiseen niin sanotusti oikeaan työhaastatteluun, oman alani vakituisesta työpaikasta. En ikinä unohda sitä. 

Siellä me sitten lopulta olimme kuin olimmekin, lähtösatamassa. Olimme siellä reilusti ajoissa. En vieläkään ollut saanut tietoa matkan peruuntumisesta. Ja kas - kun pääsimme sinne, jopa aurinko alkoi työntyä esiin pilvien takaa. Ei tietoakaan sateesta tai tuulesta. 

Katselimme venettä, joka oli lähdössä satamasta. Vieressä toista venettä korjattiin. 

Katselimme ihmisiä, joita tuli kanssamme samalle lähtölaiturille. Mietin, ketkä kaikki tulevat Bengtskärille yöpymään, kuten me, ja miten heihin pitäisi suhtautua. Pitäisikö yrittää olla jotenkin toverillinen, vai voiko olla kuin heitä ei olisikaan?

Sitten se tuli, vene, jonka kippari kysyi, olemmeko majakalle lähtijöitä. Viimeiseen asti pelkäsin, että joudumme johonkin väärään veneeseen ja väärään kohteeseen. Nousimme veneeseen ja annoimme lastata tavaramme kannen alle, mutta ajattelin, että voin rauhoittua kunnolla vasta sitten, kun olemme oikeasti Bengtskärin majakalla.

Olisimme voineet mennä istumaan veneen sisätiloihin, mutta jäimme jostain syystä ulkokannelle. Minä istuin reunassa. Kun vene lähti liikkeelle, tunsin ihmeellisen vapauden tunteen. Nyt olemme lähteneet, nyt olemme tässä hetkessä, nyt aion nauttia tästä kaikesta täysin siemauksin! Vene lisäsi vauhtiaan, sen keula tuntui kääntyvän jopa vähän pystysuuntaan, se lisäsi edelleem vauhtiaan, meri ja saaret molemmilla puolilla kiisivät ohi, en saanut tarpeekseni niiden katselemisesta. Muutama meriveden pisara roiskui kasvoilleni ja ajattelin, että rakastan tätä. Tunsin olevani enemmän elossa kuin koko kuluneena keväänä.

Jonkin ajan kuluttua horisontissa näkyi torni, joka saattaisi olla Bengtskärin majakan torni. Ajattelin, että se ei voi olla se, ei näin pian, eikä noin lähellä. Se tuli lähemmäs ja lähemmäs. Se se kuitenkin oli, juuri se, mitä koko kevään olin odottanut. Se ei ollut sanottavasti lähellä, vaikka se näkyikin - minun harjaantumaton silmäni ei vain hahmottanut etäisyyttä merellä. 

Ihmiset veneessä alkoivat nousta seisomaan ja tähdätä kameroitaan kohti majakkaa. He taiteilivat siinä vaikka miten päin, ja ajattelin, että on ihme, jos joku ei kohta loiskahda yli laidan. Ja kannattaako sellaista riskiä ottaa vain saadakseen kuvan majakasta, josta on otettu jo tuhat ja yksi kuvaa ammattilaisten toimesta? 

Itse olin päättänyt, että jos pääsemme majakalle, laitan puhelimen kokonaan pois. En ota yhtään kuvaa, enkä etenkään someta ollenkaan. Halusin nauttia täysin rinnoin kaikesta näkemästäni ja aistimastani. Tiesin, että en ikinä saisi mitään siitä vangittua kuviin, vaikka kuinka yrittäisin, ja siksi siihen olisi turha tuhlata aikaa. 

Totean kuitenkin heti, että tämä lupaus ei pitänyt. 

Hillitsin itseni puhelimen käytön suhteen melko hyvin, mutta en voinut pidättäytyä kuvien ottamisesta ja ädilleni raportoimisesta kokonaan (koska kelle muullekaan olisin raportoinut hei). Jokunen kuva oli vain aivan pakko, pakko, pakko saada ottaa, se oli jokin mielipuolinen hulluus, kaikki oli niin käsittämättömän hienoa, kuvat oli saatava ottaa vain todetakseen jälkikäteen, että niiden kanssa kävi juuri niin kuin olin etukäteen tiennytkin. 

Totean myös jo tässä vaiheessa sen, että Bengtskärille yöpymään tulijat eivät myöskään olleet, ainakaan minun silmääni, niitä nykyajan kännykkä- ja someriippuvaisia ihmisiä. Näin ympärilläni ihmisiä, jotka minun laillani ihailivat saarta katseillaan, ja sitten näin joitakin, jotka hyvin ammattimaisen oloisesti virittelivät ihan oikeita kameroita jalkoineen, mutta en nähnyt sitä, mitä valitettavasti muualla näkee aika usein. En nähnyt kenenkään yövieraista irvistelevän oman kännykkänsä ruudulle mitä omituisimpiin asentoihin vääntyneenä, mikä on monessa paikassa surullinen perusilmestys. Kumppanini, joka on minua paremmin perillä esimerkiksi instagramin käytöstä, totesi myöhemmin, että Bengtskäriin liittyi huomattavan vähän häshtägejä. Siinä yksi painava syy siihen, miksi matka ja paikka herätti minussa aivan erityislaatuista rakkauden tunnetta. Kukaan täysin idiootti tyyppi ei tule sinne yöpymään, tai ainakin vain aika harva. 

Pääsimme Bengtskärin majakkasaaren rantaan ilman, että kukaan tai kenenkään kuvanottoväline olisi ennen sitä tippunut kyydistä. 

Meitä vastaan juostiin heti. Meille tervehdittiin, meidät toivotettiin tervetulleiksi. 

Ihmettelin alusta loppuun asti Bengtskärin saaren ihmisten vieraanvaraisuutta, lämminhenkisyyttä, sitä aivan ihanaa ilmapiiriä, jonka he loivat, jota en muista juuri muualla kokeneeni. 

Ihmiset työskentelevät palveluammateissa ja asiakaspalvelutyössä kaikkialla muuallakin, erilaisilla aloilla. On olemassa jopa joitakin paikkoja, joihin liitetään sanat luksus ja loistokkuus, ja mitä ylellisiä sanoja sitä onkaan. En osaa sanoa, mitä Bengtskärin ihmisillä oli, mitä kellään muulla ei tunnu olevan. Mutta täällä, harvinaisella tavalla täällä, tunsin, että olimme tervetulleita kunniavieraita. Vaikka mielestäni me olimme ennemminkin niitä, joilla oli suuri kunnia päästä tänne, ei toisinpäin. 

Kun nousin veneestä pois, tunsin ihmeellisen tunteen siitä, että jalkojeni alla on maata. En ollut tuntenut minkäänlaisia merisairaiden merkkejä matkalla, mutta en ole myöskään koskaan ajatellut, että veneessä istumisella ja maan kamaralla kävelemisellä on sellainen ero. 

Meidät johdettiin majakalle ja sen kolmanteen kerrokseen, jonne oli pääsy ainoastaan majoitusvierailla. Sovimme saunavuoroista ja meille näytettiin huoneemme. 

Me majoituimme huoneessa, jossa oli asunut insinööri nimeltä Andersin. Koin liikutuksen hetken ymmärtäessäni, että meillä tosiaan on täällä merinäköala. Olin tiennyt sen etukäteen, mutta en kai oikein ollut sisäistänyt sitä. Huoneessa oli ikkuna ja leveä ikkunalauta ja ikkunasta näki meren, pelkästään meren, sai seurata jatkuvasti muuttuvaa merimaisemaa. Ajattelin, että en ehkä voi nukkua täällä ollenkaan, istun koko yön ikkunassa tuijottamassa merelle. 

Seuraava liikutuksen hetki oli se, että huoneen seinällä oli samanlainen gobeliini, joka on ollut kotonani lapsuudessani. Se ei ollut ollenkaan merellinen, vaikka kaikki muu huoneen sisustuksessa viittasi mereen ja purjehtimiseen jollain tavalla. Ajattelin, että tämä on jonkinlainen majakan kosminen viesti minulle. Olen paikassa, jossa sieluni ja sydämeni ovat kotona. 

Huoneeseen tutustuttuamme pääsimme lounaalle. Lounaaksi oli kalakeittoa, ja kumppanini, joka ei pidä kalasta, sanoi, että hän pitäisi kyllä kalasta, jos olisi aina saanut tällaista kalakeittoa. Kaikki majakan ruoka tehtiin kotikeittiössä, ja kaikki oli taivaallisen hyvää, viimeisen päälle hyvää. Nautin koko vierailumme ajan siitä, että söimme niinsanottua aivan tavallista kotiruokaa, mutta kaikki oli silti tai juuri siksi aivan mielettömän hyvää. 

Lounaan jälkeen oli iltapäiväkahvi ja kahvin kanssa vastaleivottu voisilmäpulla. Voin todeta käsi sydämellä, että en ole koko elämäni aikana syönyt yhtä herkullista voisilmäpullaa. Onneksi minulla ei ole tilaisuutta päästä Bengtskärin voisilmäpullapeltien ääreen usein, sillä se olisi turmiollista. 

Kahvin jälkeen kävimme vähän kävelemässä saarella ja sitten meille pidettiin lyhyt opastus. 

Ensi alkuun hämmästyttävin asia olivat ehkä haahkat. Olin etukäteen lukenut haahkojen suojelutyöstä ja haahkatutkimuksesta, jota saarella tehdään yhteistyössä yliopiston kanssa. Tiesin, että saarelle järjestetään retkiä ihmisille, jotka haluavat tulla ihan vain haahkoja katsomaan. Tiesin, että saari on täynnä pesiviä haahkoja. En olisi silti ikinä osannut kuvitella sitä, ennen kuin näin sen. 

Haahkoilla oli saarella oma yhteiskuntansa. Haahkat tepastelivat ympäriinsä ihmisiä pelkäämättä, uivat rantavedessä ja lensivät merelle aina kuitenkin saarelle takaisin palaten ja hautoivat pesiään saaren eri kolkissa ylväinä, rauhallisina ja meistä piittaamatta. Saaren asukkaat ovat nimenneet haahkat ja rakentaneet niille turvallisia pesäpaikkoja. Opastuksessa meille muistutettiin, että vaikka esimerkiksi kouluissa korostetaan usein sitä, miten ihminen tuhoaa luontoa, tällä saarella näemme yhden esimerkin siitä, miten ihmiset suojelevat ja ovat suojelleet luontoa. Tunsin, miten lämpö läikehti sisälläni seuratessani puheen aikana opastajan vierellä tepastelevaa haahkaa ja merenrantakalliolla mereen poikasiaan johdattavaa haahkaemoa. 

Ylipäätään koko saarella viettämäni vurokauden ajan tunsin ennenkokematonta tarvetta itkeä onnesta. Lähes koko ajan. Rintaani puristi herkistymisen ja liikutuksen tunne toistuvasti, koko ajan, katsoessani merta ympärillämme, kaikkialla mihin katsoi, sekä ikkunasta että rannalta, merta, rantakallioita, rantaan lyöviä vaahtopäitä, puhdasta luontoa, lintuja, jotka elivät elämäänsä meistä ihmisistä häiriintymättä. Ajattelin, että se kaikki oli minulle lähestulkoon liikaa. 

Sää muuttui saarella ollessamme suorastaan täydelliseksi. Ei ollut tietoakaan siitä sääennusteesta, jonka olin viikolla nähnyt. Sää ei olisi voinut olla parempi. Emme tarvinneet koko aikana yhtäkään kuudesta mukaan ottamastani sadeviitasta. Sen sijaan aurinkorasva olisi ollut tarpeen, mutta sitä en ollut pakannut mukaan. 

Opastuksen jälkeen suuntasimme tutustumaan bunkkeriin, jossa saattoi henkiä jotakin toisen maailmansodan aikaistesta tunnelmasta. Sysipimeään käytävään syvemmälle ja syvemmälle kulkeminen ei houkutellut. Sain omaksikin hämmästyksekseni kammettua itseni maanalaisen bunkkerin tasanteelle, jolta pääsi kiipeämään tikkaita pitkin kalliolle.

Toisen kiipeilysuorituksen paikka oli kiipeäminen majakan torniin, 52 metrin korkeuteen. 

Ensin kiipesimme, kiipesimme ja kiipesimme kierreportaita ylöspäin. Pysähdyin katsomaan ulos jokaisesta ikkunasta, joita oli matkan varrella paljon. Rakastin jokaista ikkunaa ja jokaista maisemaa, jonka ikkunasta näin. Ihmettelin hahmottamisen hämärtymistä korkeuseroissa, kuten aiemmin etäisyyden hahmottamisessa: vaikka olimme jo aika korkealla, ikkunasta katsottuna saattoi näyttää, että olemme suhteellisen matalalla. 

Ihan loppumatka tornin huipulle oli vaikeampi, sellainen, että jos minulla joskus on ollut sisimmässäni haave asua majakassa, niin nyt se sai kolauksen. En voisi ikinä kiivetä sytyttämään lamppua majakan torniin pimeänä ja myrskyisänä syysyönä (vaikka ei kai sitä kukaan enää nykyisin tee). Ensin piti mennä toisiksi viimeiselle tasanteelle tikkaita myöten ja kammeta siinä vielä parin putken päältä, ja lopuksi vielä kiivetä viimeisiä tikkaita myöten aivan ylätasanteelle, jossa seinät olivat kokonaan lasia, ja sai kävellä alkuperäisen näköisen lampun ympärillä ja luoda saareen silmäyksen joka suunnasta korkeimmasta mahdollisesta paikasta. 

Ensimmäisellä kiipeämiskerralla ajattelin toisiksi viimeisen tasanteen tikkailla, että en pysty tähän. Ei ole mitään merkitystä sillä, että olen tehnyt benji- ja tandemhypyn, toisen 150 metrin korkeudesta ja toisen neljän kilometrin korkeudesta. Ei ole mitään merkitystä sillä, että nykyisin minua kutsutaan liikunnalliseksi ihmiseksi, eikä majakan lukuisten rappusten kiipeäminen ollutkaan minulle kunnon puolesta minkään valtakunnan ongelma. Tikkailla ilman turvavaljaita edessäni hankalannäköinen esterata, josta täytyisi könytä yli päästäkseen huipulle, millään näistä ei ollut mitään väliä. Olin taas se köntys, joka olen ollut alakouluaikana ja joka olen edelleen. Olin se lapsi, joka ei pystynyt kiipeämään kiipeilytelineellä juuri mihinkään samaan aikaan, kun paljon pienemmät lapset kiipeävät ketterästi ihan minne vain. Olen rytinälajien harrastaja, en pysty mihinkään, missä vaaditaan vähänkään ketteryyttä tai tasapainoa. 

Ajattelin, että jos nostan toisen jalkani vähän epävarman tuntuiselle tasanteelle, horjahdan aivan varmasti alas tikkailta. Ajattelin, että jos sattuisinkin jotenkin onnistumaan könyämään itseni huipulle asti, jalkani luiskahtaa jossain vaiheessa viimeistään sitten, kun olen tulossa alaspäin. Tai sitten en uskalla edes yrittää tulla alas ja minua varten täytyy tilata palokunta, jonka on pakko saapua tänne helikopterilla, ja siinä on mielipuolisen majakkafanin kauan odotetun majakkavierailun huikea päätös. 

Hengittelin hysteerisesti, jalkani tärisivät ja käteni hikosivat puolivälissä tikkaita, samalla kun huomattavasti korkeanpaikankammoisempi kumppanini odotteli jo ylätasanteella. Sanoin, että en pysty tähän, jään tähän. Kumppanini sanoi, että ei käy, sinä tulet tänne, tänne asti ollaan tultu. Pääset kyllä ylös, ja pääset takaisin alas. 

Lopulta tein, niin kuin monta kertaa ennenkin elämässäni olen tehnyt. Otin henkisesti itseäni niskasta kiinni ja menin, sen sijaan että olisin jäänyt enää enempää miettimään. 

Loppujen lopuksi taival ei ollutkaan yhtään hankala. Pääsin  vaivatta ylös ja alas heti, kun lakkasin ajattelemasta pelkästään sitä, että täältä luiskahtaa varmasti alas. 

Mikäpä olisikaan sellainen reissu minun elämässäni, mihin ei sisältyisi jonkinlaista pelon voittamista. 

Pääsin kampeamaan itseni tornin korkeimmalle kohdalle, valotorniin. Kävelin lampun ympärillä lasiseinän vieressä ja katsoin maisemaa sen jokaisesta suunnasta. 

Sekä korkeuksissa majakkatornissa että merenrantakalliolla seisoessani tunsin voimakkaasti myös kunnioitusta ja tietynlaista nöyryyttä. Vaikka en ole korkeanpaikankammoinen, vaikka päinvastoin pikemminkin nautin korkeuksista, majakkatorni herätti tietynlaisen pelonsekaisen kunnioituksen, enkä halunnut viettää siellä aikaa kovin pitkään. Olimme niin korkealla, ihmisten tekemän rakennelman suojassa, ja vastassa oli ikiaikainen luonto, meri, tuulet ja kalliot, jotka voittaisivat meidät milloin tahansa. Ja vaikka ajattelin, että voisin oleilla rantakallioilla ikuisuuksiin ja ikuisuuksiin merta tuijottaen, tunsin kuitenkin samalla pelonsekaista kunnioitusta meren suuruutta ja voimallisuutta kohtaan. Ihmisen ei tarvitse ottaa kuin yksi pieni harkitsematon harha-askel, eikä meri tunne armoa. Ihmisen on turha mitellä voimiaan meren kanssa. 

Iltapäivällä hylje tuli paistattelemaan päivää rantakalliolle. 

Illalla söimme pienen yöpyjäporukan kesken aivan täydellisen illallisbuffetin saaristolaispöydästä. Söimme tietysti merinäköalaikkunoiden ääressä ja meitä palveltiin hyvin ystävällisesti, kuin olisimme tärkeitä kunniavieraita.

Saunaan menoa odotellessani kiipesimme vielä majakkatorniin katsomaan auringonlaskua, joka näkyi kirkkaana ja aivan huikaisevana majakan korkeimmalta tasanteelta. Ajattelin, että tämän hetken muistan niin kauan kuin elän. Ei voi olla mitään suurempaa kuin auringonlaskun näkeminen pilvettömänä, toukokuisena iltana majakkatornista. 

Minun ja kumppanini saunavuoro oli huonekunnista viimeisenä. En ollut odottanut 114-vuotiaalta rantasaunalta erityisempää elämystä, mutta se, kuten kaikki muutkin asiat saarella, ylitti täysin odotukseni. 

Kun astuin sisään saunarakennukseen, ensimmäinen ajatukseni oli nostalginen. Siellä tuoksui aivan samalta kuin mummini rantasaunassa lapsuudessani! En tiedä, mikä tuoksu se tarkalleen ottaen oli. 

Saunarakennuksessa oli niin ikään ikkuna, joten saunan lauteilta pystyi koko ajan ihastelemaan merinäköalaa, kuten kaikista muistakin saaren rakennuksista. 

Saunasta oli lupa pulahtaa mereen uimaan tietystä kohtaa rantakalliota, mutta se oli tietysti oma valinta ja omalla vastuulla. Kumppanini ei tuntenut houkutusta kastautua hyisen kylmään mereen, mutta minunhan tietysti oli aivan pakko päästä kokemaan sekin. Kumppanini tuli seurakseni. Kun lähdimme kävelemään saunalta rantakalliolle, tietysti haahka tepasteli edellämme koko matkan. 

Ujuttauduin rantakalliolta mereen ja kastauduin pikaisesti. Vesi oli todella kylmää, mutta vedestä takaisin kalliolle noustessani en tuntenut niinkään kylmyyttä, vaan ihmeellistä, ylitsepursuavaa elinvoimaa. Tunsin olevani joka solullani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Kumppanini tarjosi minulle pyyhettä lämmikkeeksi matkalla takaisin saunalle, mutta torjuin sen. Harpoin pelkässä uimapuvussa, talven jälkeen vielä sheivaamattomine säärineni rantakallioita pitkin kohti saunaa elinvoimaa puhkuen, kunnes näin puolustusvoimien upseerin ja erään majakan asukkaan ihan muutaman metrin päässä. Meille oli kerrottu, että saarella järjestetään armeijan harjoitus sinä iltana ja seuraavana aamuna, joten siinä ei ollut mitään yllättävää, mutta toki tiettyä koomisuutta oli siinä, että heidän esittelykierroksensa osui juuri kohtaan, jossa minä olin tulossa meriuinnilta takaisin saunaan maailmanvoittajaoloissani. Sain pyyhkeen ympärilleni aika nopeasti. 

Myöhään illalla näin huoneemme ikkunasta kaukana horisontissa risteilyaluksen valot. Ajattelin, että se oli mieletön hetki. Olen ollut useamman kerran laivassa ja nähnyt laivan ikkunasta majakan, mutta nyt olinkin majakassa ja näin majakan ikkunasta laivan.

En istunut koko yötä majakan ikkunassa tuijottamassa merelle, mutta kömmin aika monta kertaa amuyöstä ja aikaisin aamusta katsomaan, miltä maisema näyttää. Toivoin näkeväni auringonnousun. En nähnyt sitä. Joka kerta, kun katsoin ikkunasta, maisema näytti samalta: pilvinen taivas, utuinen horisontti, harmaana vaahtoava meri.

Aamulla nousin ylös ennen kuin aamukahvia oli keitetty, otin kirjan mukaani ja puikkelehdin rantakallioille. En nähnyt siellä muita, ja olin siitä iloinen. Olin ajatellut viettäväni rauhallisen hetken ja ehkä lukevani vähän, koska en ollut juuri ehtinyt lueskelemaan saarelle tultuamme. 

En kuitenkaan voinut lukea. Tuijotin vain merta ja seurasin haahkojen tekemisiä rannalla ja rantakallioilla. 

Aikanaan pääsimme aamukahville ja sitten oli vielä aikaa olla vain saarella lounaaseen ja iltapäiväkahviin asti. Aamun aikana kiipesimme vielä kerran majakan torniin. Olin ajatellut ottaa kuvan tornin ikkunasta ja liittää kuvan osaksi veljelleni lähetettävää syntymäpäiväonnittelua, mutta aamulla tornin lasi-ikkunat olivatkin niin huurteessa, että emme nähneet ulos. Tulipa kuitenkin nähtyä sekin. Ja kiivettyä ja katseltua, portaita ja vanhoja, niin kauniita ikkunoita, ja ikkunoista avautuvia maisemia. En voinut saada tarpeekseni niistä. 

Aikanaan, lounaan jälkeen, ahtauduimme samaan veneeseen päivävieraiden kanssa ja suuntasimme takaisin mantereelle. Veneeseen astuessamme majakan väki kiitti meitä vielä käynnistä ja sanoi toivovansa, että vierailumme oli hyvä kokemus. En oikein saanut sanaa suustani. Päätin, että kirjoitan heille käsin kiitoskirjeen. Jos osaisin sitäkään.

Tällä kertaa istuimme veneen perässä. Bengtskärin väki jäi vilkuttamaan meille, kun vene suuntasi avomerelle. Katsoin majakkaa niin kauan kun pystyin näkemään sen. 

Lopuksi on todettava, että vaikka yleensä tunnen suunnatonta haikeutta aina, kun jokin, mitä olen kauan odottanut, on ohi, niin edes tämä ei koskenut Bengtskärin vierailua. Ajattelen kyllä edelleen, että en voi saada siitä paikasta tarpeekseni. Silti tällä kertaa, harvinaisen elämäni kerran, lähdön tunnelma ei ollut minulle kestämättömän haikea. Olin vain hyvillä mielin. 

Saimme kokea Bengtskärin, eikä kokemus olisi voinut olla meille parempi. Se ylitti kaikki suurimmatkin odotukseni.