Viime viikolla kiteytin mielipiteeni tällaiseksi lauseeksi: "Suomessa on kaksi asiaa, jotka minua erityisesti kiehtovat, ja ne ovat 1) saaristo, ja 2) pohjoisen luonto.
En ole juurikaan reissannut Lapissa enkä tiedä Lapista paljoakaan. Haaveenani olisi tutustua siihen paremmin. Suuri haaveeni on joskus viettää joulu Lapissa rakkaiden ihmisten seurassa, tunnelmallisessa mökissä valkeiden maisemien keskellä ja kuluttaa päivät lumisissa metsissä hiihdellen En tiedä, toteutuuko haave ikinä.
Toinen minua kiinnostanut asia on ruska. Kaikki aina kehuvat ruskan sadunomaisuutta. Olen joskus kuullut maratonista nimeltä Ruskamaraton ja ajatellut, että se olisi varmaan hieno, mutta minulle saavuttamaton, sillä en voi vaatia ketään lähtemään mukaan niin pitkälle matkalle, enkä voi lähteä yksinkään.
Tänä vuonna, toukokuussa, juoksin Helsinki City Marathonin ja samana iltana aloin mietiskellä, mihin lähtisin seuraavaksi. Jostain tuli mieleen Ruskamaraton ja googlasin, milloin se on. Huomasin, että se sattuu olemaan juuri lomaviikkoni yhteydessä. Minun oli pitänyt valita lomaviikoilleni ajankohdat joskus maaliskuussa, ja olin asettanut yhden lomaviikon syyskuun alkuun ilman mitään taka-ajatuksia. Nyt se oli kuin tervetulotoivotus: nyt on tilaisuus lähteä Ruskamaratonille!
Kysyin vanhemmiltani, lähdetäänkö ruskaa katsomaan, ja he olivat heti suostuvaisia. Ilmoittauduin maratonille. Myöhemmin selvisi, että kumppaninikin aikoi järjestää itsensä mukaan.
Seurasi erinäisiä järjestelyjä. Kaksi päivää ennen lähtöä kumppanini päätti myydä autonsa, jolla olimme lähdössä. Koska kai elämässä pitää aina olla jotain farssimaista.
Lopulta tuli viimeinen työpäivä ennen lomaa. Suoriuduin siitä, poljin pyörällä kotiin, pakkasin ennalta suunnittelemani tavarat pikaisesti isoon reppuun ja käytin koiran kävelyllä. Kävelyltä paluumme jälkeen pakkauduimme kumppanini ja koiramme kanssa autoon ja lähdimme paahtamaan kohti Keski-Suomea, jossa oli ensimmäinen yöpymispaikka. Matkan aluksi söin proteiinipatukan ja matkalla pysähdyimme yhden kerran huoltoasemalle.
Illan pimeydessä saavuimme yöpymispaikkaan, kävimme maksamassa sen, kävimme peseytymässä ja menimme nukkumaan.
Aamulla ihailin aamupalapöydästä avautuvaa järvimaisemaa ja ihmettelin, miten näistä suurista järvistä, joiden keskellä olen kasvanut, on muutamassa vuodessa tullut minulle eksotiikkaa.
Aamupalan jälkeen lähdimme paahtamaan kohti pohjoista.
Ouluun saavuttuamme kumppanini pyysi kahvilasuositusta tuttavaltaan, joka tunsi seudun. Saimme täydelliseksi osoittautuvan suosituksen Tähtitornin kahvilasta, jossa nimensä mukaisesti on näköalatorni, ja vaikka mitä muuta.
Parkkeerasimme auton lähelle meren rantaa ja lähdimme kävelyttämään koiraa kahvilaa ympäröivään puistoon. Bongasimme lintuja ja oravan, ja onneksi aika monta roskista.
Kahvilaa lähestyttäessä huomasin, että sinne saa viedä myös koiran. Lähdin palaamaan autolle koiraa hakemaan. Kumppanini oli sitä mieltä, että koiraa ei oteta mukaan, minä olin sitä mieltä, että otetaan. Harjasimme pikaisesti pois matkalla tarttuneita roskia koiran turkista ja kumppanini ojensi hihnan minulle sanoen, että "sinä kai sitten huolehdit siitä."
Kahvilaan johtivat portaat, jotka olivat niin jyrkät, että mietin, miten koira selvittää ne. Koira kuitenkin loikki ne ylös niin ripeästi, että me jäimme jälkeen, ja oli jo sisällä kahvilassa, kun me vasta tarvoimme portaita. Kahvilan henkilökunta tuli heti toivottamaan koiran tervetulleeksi. Ihailin sitä, miten ihanan lämpimän vastaanoton koiramme sai.
Sisään tullessa selvisi myös, että kahvila oli kaiken lisäksi kirjakahvila. Ennen kahvitarjoiluja oli kokonainen huone täynnä myytäviä kirjoja, ja myöhemmin koko rakennus oli ripoteltu täyteen myytäviä ja luettavia kirjoja. Tässäpä todellakin kahvila minun makuuni!
Ihmettelimme hetken, mitä oikein otamme, kun kaikkea hyvää oli tarjolla niin paljon. Päädyimme ottamaan kakkupalat ja koiralle koiranjäätelöä. Kävelimme tarjottimen kanssa portaita ylös toisessa kerroksessa sijaitsevaan pöytään ja henkilökunnan ihminen tuli perässämme koiranjäätelö ja vesikuppi kädessään.
Pöytään parkkeeratessamme pelkäsin hetken, että koiramme häiritsee viereisen pöydän porukkaa, ja ajattelin, että saattoi olla huono idea tuoda koira mukaan. En saa nauttia kakkupalastani yhtään, kun minun pitää pidellä tätä koiraa tässä ja estää sitä menemästä häiritsemään muita ihmisiä.
"Siinä on koirassa värit kohdillaan, oikein luonnon taideteos", viereisen pöydän henkilö sanoi meille. Ihan mahtavaa!
Kun koiralle annettiin lupa käydä kiinni jäätelöannokseensa, ei siitä tarvinnut enää huolehtia. Jäätelöstä riitti iloa niin kauan, että ehdimme hakemaan santsikupitkin. Jäätelöä ei voinut hotkia sen kylmyyden vuoksi, mutta silti se oli niin houkuttelevaa, että koira vietti koko kahvilakäynnin turpa jäätelökupissa ja nuoli kupin puhtaaksi suurella hartaudella.
Ennen lähtöä jumiuduin vielä kirjahyllyjen ääreen, kunnes muistin, että saan viettää niiden ääressä tarpeeksi aikaa töissäkin, ja lähdimme jatkamaan matkaa. Ajattelin lähtiessämme vilpittömästi, että tämä oli paras kahvila, jossa olen käynyt. Eritysikiitos siitä aivan ihanasta kohtelusta, jota koiramme sai!
Oulusta paahdoimme Rovaniemen pikapysähdyksen kautta Kittilään. Kun Levin tunturit aukenivat eteemme, senhetkinen lauseeni jäi kesken, ja sanoin vain "herranjumala".
Jos et ole koskaan käynyt Levillä, niin mene sinne ja koe itse hetki, kun tunturi aukeaa eteesi jylhänä ja voittamattomana.
Kävimme majoittumassa hotelliin ja taas koiraa muistettiin erityisellä tavalla, omalla pyyhkeellä ja herkuilla.
Vietimme illan muun muassa käymällä saunassa, joka ei tuona ensimmäisenä iltana lämmennyt kunnolla, mutta ei se haittaa.
Aamulla sain erittäin hyvän aamupalan hotellissa, jonka ympäristö henki pohjoisen luontoa kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan. Aamupalalle erityismaininta, sillä 1) minun on yleensäkin vaikea saada aamuisin syötyä mitään ja 2) erityisen vaikea minun on saada palaakaan alas maratonpäivän aamuna, jolloin se tietysti olisi erityisen tärkeää. Nyt koin yhden niistä harvinaisista kerroista, joina olin täydellisen tyytyväinen aamupalaan ja sen miljööseen!
Onneksi maraton starttasi vasta keskipäivällä, joten minulla oli aamupalan jälkeen aikaa ottaa rennosti.
Suuntasimme ajoissa maratonin lähtöpaikalle. Oli kylmä, pohjoisen ilman sai tuntea nahoissaan. Pipon mukaan ottaminen ei pakatessa ollut käynyt mielessänikään. Heilautin juoksunumeron mukana tulleen huivin korvieni suojaksi.
Lähtöpaikka täyttyi maratonin ja puolimaratonin lähtijöistä. Porukkaa oli niin paljon, että en nähnyt omia kannustusjoukkojani ihmisten takaa.
Lopulta saimme luvan lähteä.
Lihakset olivat kankeat muutaman ensimmäisen kilometrin ajan. Syynä oli varmaankin kylmyys ja edellisten päivien pitkä ajomatka. Ensimmäisten kilometrien aikana mietin, tuleeko tästä mitään.
Pääsin jollain tavalla vauhtiin noin viiden kilometrin jälkeen, mutta jo puolivälin paikkeilla, toiselle kierrokselle lähtiessä, ajattelin, että en jaksa enää.
Pitkiä, loivia ylämäkiä ja toisaalta jyrkkiä alamäkiä, joissa piti pitää itsensä ruodussa. Jäätävä, vastainen viima. Ihmiset, jotka täällä ruskan mailla jostain syystä halusivat juosta mahdollisuuksien mukaan aina asfaltin ulkopuolella, tienpientareella ja menivät ennenkuulumattomasti oikealta ohi.
Etukäteen olin pelännyt eksymistä erämaahan ja hankkinut vyölaukun ihan vain tätä tilaisuutta varten: vyötärölläni oli laukku, jossa pidin puhelinta, jolla minut voitaisiin paikantaa, ja jolla voisin viime kädessä soittaa hätänumeroon. Laukussani oli myös proteiinipatukka ja sormikkaat, jotka riisuin käsistäni noin kymmenen kilometrin jälkeen. Ja sitten siellä oli koiranulkoilutuslenkeiltä jääneitä koirannameja, joista ei ollut mitään iloa.
Viimeistään puolivälin paikkeilla olin lakannut pelkäämästä eksymistä, mutta sen sijaan pidin todennäköisenä, että en jaksaisi maaliin.
Puolivälin paikkeilla väki myös väheni huomattavasti. Lohduttauduin sillä, että taakseni jäi puolimaratoonareita, jotka vaikuttivat ihan kaikkensa antaneilta, vaikka heillä oli vaivoinaan vain puolikas maraton. Minä sentään pystyin kömpimään toiselle kierrokselle. Ihan lopun pään porukoissa, tuntien itseni ihan samalla tavalla huonoksi, hitaaksi ja viimeiseksi, kuin ala-asteen liikuntatunneilla.
Tähän väliin pakko todeta koululiikunnan paradoksaalisuudesta: koulussa kannustetaan niitä, jotka jo valmiiksi liikkuvat ja ovat siksi hyviä. Aivan liian vähälle kannustukselle sekä koululiikunnassa että muualla jäävät ne, jotka eivät ole hyviä, mutta jotka silti yrittävät - kunnes eivät enää jaksa yrittää, koska eivät ole hyviä eivätkä saa kannustusta, vaan pelkän tunteen omasta huonoudesta suhteessa muihin.
Mietin, kuinka moni ihminen lähtee juoksemaan maratonia ja kuinka moni pystyy siihen useammin kuin omien ikävuosiensa verran - ja silti ainut tunteeni puolivälin jälkeen Ruskamaratonilla oli vain se, että olen yhtä huono kuin aina ala-asteen liikuntatunneilla.
Huomasin kuitenkin myös, että minulla on kuin onkin jossain sisimmässäni vähän itsellenikin tuntematon kyky puhua itselleni kannustavasti ja lohduttavasti.
Kun ajattelin, että en enää jaksa juosta, aloin mielessäni toistaa itselleni tiettyjä lauseita, ja sovitin niiden sanat askelteni hitaaseen rytmiin.
Jak-sat juos-ta tuonne bussi-py-sä-kil-le as-ti
jak-sat hy-vin juos-ta sin-ne
si-nä o-let vah-va
si-nä olet kes-tä-vä
ja si-nä pys-tyt siihen kyl-lä
ja nyt jak-sat juos-ta tuonne lyh-ty-pyl-vääl-le as-ti
ja sii-tä ei ole kuin vä-hän mat-kaa huol-to-pis-teel-le
ja sinä jak-sat sen kyl-lä
kos-ka si-nä olet hyvä
sinä juokset hyvin
juok-set to-del-la hyvin
Ja niin jaksoin juosta, hyvin hitaasti mutta varmasti, aina lyhtypylväältä toiselle, bussipysäkiltä toiselle, tien sivussa näkyvältä mökiltä seuraavalle.
Toisella kierroksella muita juoksijoita oli vähän. Kömmimme maalia kohti pienellä porukalla, välillä isompien ja välillä pienempien välimatkojen päässä toisistamme.
Näin kannustusjoukkojani enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella. Isäni nosti koiramme auton ikkunaan niin, että näin sen kunnolla ohi juostessani. Kumppanini lähti juoksemaan pienen matkan kanssani. Koirakin olisi lähtenyt, mutta en ottanut sitä riskiä, että olisin kompastunut sen hihnaan kankeilla jaloillani.
Sivulliset ihmiset kannustivat. Kun juoksin eräänkin yksityisen pihan ohi, sieltä alettiin kannustaa niin tosissaan, että liikutuin. Harvoin kuulee noin omistautuvaa kannustamista pihalta omien pihatöiden lomasta. Huoltopisteillä kannustettiin myötätuntoisen oloisesti. Kun kiitin saamastani juomasta, minulle sanottiin: "koitetaan vähän myötäelää."
Tie maaliin oli pitkä ja tuskainen, mutta maalihan sieltä jossain vaiheessa lopulta tuli.
Äitini oli iloinen, kun sai kerrankin otettua kuvan juuri siitä sekunnista, kun ylitän maaliviivan. Kumppanini juoksi koiran kanssa aidan toisella puolella maalisuoraa.
Minut kuulutettiin hienosti maaliin ja toivotettiin tervetulleeksi. Missään ei näkynyt ketään muuta kuin kannustajani, enkä tiennyt, mihin pitää mennä. Kompuroin aitojen välistä kannustajieni luokse. Haahuilimme hetken ja sitten jompikumpi heistä keksi, että voisin käydä läheiseltä teltalta hakemassa evästä.
Kompuroin teltalle ja sain eväät. Kysyin sieltä, mistä mitalin saa. Joku lähti hakemaan mitalinjakajaa.
Mitalia odottaessani bongasin miehen, joka oli juossut valtaosan matkaa perässäni ja viimeisillä kilometreillä ohitseni. Emme olleet puhuneet sanaakaan.
"Kiitoksia", hän sanoi minulle nyt nyökäten, aivan kuin olisimme tehneet yhdessä jotain todella hienoa. Ja kun tarkemmin ajattelin, niin oikeastaan olimmekin.
Eipä tässä maailmassa muuta tarvita. Yhdessä sanassa voi joskus olla tarpeeksi. Tämä on sitä maratoonareiden ainutlaatuista yhteisöllisyyttä.
Lähdin hotellihuoneelle suihkuun ja sen jälkeen syömään poronkäristystä. Poronkäristys <3
Seuraavana päivänä ostimme kumppanini kanssa toisiinsa mätsäävät poropipot Levin matkamuistomyymälästä. Ostin myös lumipöllö-pehmolelun ja vauvantossut. Ai miksikö vauvantossut? No vaikka siksi, että kumppanini äiti voisi reissun jälkeen rynnätä kysymään, miksi pöydällä oli vauvantossut (talossa, jossa hän ei asu).
Seuraavaksi ajoimme autolla aika korkealle ja jatkoimme matkaa kävellen. Ihmettelimme Levi-tunturia ja kävimme joulupukin pajalla, joka on ollut lavasteena vuonna 2007 valmistuneessa Joulutarina-elokuvassa.
Maisemat olivat uskomattomat. Eräällä vaelluspaikan kohdalla oli penkki ja sen edessä palava tuli, jonne lisäsimme muutaman polttopuun. Istuessamme siinä tulen ääressä ajattelin, että tämä on ainoa oikea tapa lomailla, tyhjentää mielensä kaikesta siitä kuonasta, mitä työ ja arki keräännyttävät mieleen. Kunpa voisin olla täällä kauemmin. Kunpa voisin palata tänne pian takaisin. Näkisinpä tämän paikan sitten, kun sen yllä loistaa talvinen taivas revontulineen.
Tietenkään emme voineet jäädä.
Leviltä paahdoimme seuraavaksi Rovaniemelle. Rovaniemen McDonalds'issa kaadoin Coca Cola Zero -juoman päälleni ja sain hyvän syyn ostaa vihdoin uudet Adidas-housut samassa talossa sijaitsevasta marketista.
Vielä samana iltana ajoimme Raaheen ja yövyimme huoneistossa, joka oli uskomattoman hieno, vaikka emme olleet sitä mitenkään ennalta suunnitelleet. Olin aamulla varannut yöpymispaikan siltä korkeudelta, minne olimme arvelleet olevan järkevää ajaa, ja meitä odotti yllätys. Huoneisto, jonka uunia ei ollut vielä koskaan käytetty. Parhaat ja pehmeimmät sängyt, jossa olen koskaan saanut nukkua. Seuraavana aamuna lähdin pois surullisena siitä, että en tiedä, koska seuraavan kerran saan nukkua yhtä hyvin.
Illalla kävimme kävelemässä Raahen kaduilla ja ajattelin, että haluan muuttaa tänne asumaan. Vanha kaupunki kapeine katuineen kutsui minua. Kävelimme meren rantaan, jossa jostain syystä tuli vastaan viemärin haju.
Seuraavana aamuna vietimme hitaan aamun. Söin pöydän ääressä edellisiltana ostamiamme croissanteja. Vastapäisen talon parvekkeella nukkui joku vanhempi ihminen vilttiin kääriytyneenä.
Kävimme kahvilla Raahen keskustassa Langin kauppahuoneella, joka henki 1800-lukua sisustuksessaan ja tarjoilijoiden pukeutumista myöten. Minun teki mieli herkullisen näköistä kakkupalaa, mutta silti otin suolaisen piirakan. Molemmat olivat varmasti hyviä valintoja.
Toinen kohde, jossa ehdottomasti halusin käydä, oli Raahen kirjasto. Pakkohan se oli katsastaa, kun kerta olin jo päättänyt muuttavani tänne asumaan.
Kävimme kirjastossa ja sen lisäksi kävelimme vähän liikaa, koska kumppanini keksi Google Mapsista ties mitä luontopolkuja, mitä muka oli hauska lähteä harhailemaan maratonin runtelemilla jaloilla.
Porhalsimme samana iltana kotiin seuraavan päivän autokauppoja varten.
Sellainen oli ensimmäinen reissuni Lappiin. Sitä voisi ehkä kuvailla musiikiksi, joka jäi soimaan päähäni: haluaisin sinne uudestaan. Nyt näin hyvin pienen kaistaleen. Jäin kaipaamaan lisää.
