Yhtenä lauantaina kotona pestiin ikkunat ja vaihdettiin ulko-ovi. On tavallinen, hyvä lauantai. Tavallinen, hyvä päivä, jonka iltana olen iloinen ja toiveikas elämän suhteen.
Seuraavana yönä todellisuuteen tulee murtuma.
Seuraavana aamuna puhelimeni soi, ja jo siitä ja soittajan nimestä tiedän, että jotain on sattunut. Kuulen sen viimeistään soittajan äänestä. Ensimmäinen tunteeni on kaikesta huolimatta helpotus, koska mitään sen pahempaa ei ole sattunut.
Kuluvan päivän aikana tunteeni vaihtuvat helpotuksesta pikkuhiljaa aina vain pahempaan ja pahempaan pelkoon ja ahdinkoon. En pysty syömään. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin rakasta ihmistä. Pidän puhelimen kädessä siltä varalta, että se soi.
Iltapäivällä sovimme viestintuojan kanssa, että emme enää soittele, ellei jotain tapahdu - viestittelemme vain.
Koko illan pelkään, että puhelin soi. Jos puhelin soi, se tarkoittaa, että asiat ovat aivan helvetin huonosti.
Illalla ja seuraavana aamuna koira on oudon oloinen. Aamulla haen etätyövälineet työpaikalta ja parkkeeraan päiväksi kotiini tekemään etätöitä.
Päivän aikana puhelin soi kahdesti, toisen kerran aamuyhdeksältä ja toisen kerran iltapäiväkolmelta. Molemmilla kerroilla vastaan puhelimeen heti. Molemmilla kerroilla saan olla jollain tavalla helpottunut.
"Sä oot varmaan töissä", soittaja sanoo.
"Ei se ole nyt tärkeää", minä sanon.
Olen huolissani myös koirasta. Kun koiran vointi näyttää iltaa myöten kohenevan, uskallan päättää, että emme lähde eläinlääkäriin.
Ajattelen kummallisia tunteita, jotka järjellä tietää tavalla tai toisella vinksahtaneiksi, mutta jotka silti tuntuvat kahleilta ajatuksissa, joltakin sellaiselta, joka tulee nyt kysymättä ja lukitsee mielen.
Tällaisia ajatuksia ovat mm.:
Minun olisi pitänyt olla siellä lauantaiyönä.
Minun olisi pitänyt tehdä jotain.
Miksi en soittanut hänelle juuri oikeaan aikaan ja viivyttänyt tapahtumia sekunninkin? Silloin kaikki olisi voinut päättyä toisin.
Jos olisin ollut siellä silloin, olisin voinut jollakin tavalla auttaa.
Tiedän, että ajatuksissa ei ole järkeä. Ei ole mitään syytä siihen, miksi olisin ollut lauantaiyönä naapurikunnan keskustassa tai juuri silloin kyseisen henkilön seurassa, tai että olisin siihen aikaan edes soittanut hänelle.
Kuten työelämässä, myös tässä tilanteessa, mitään merkitystä ei ole sillä, mitä olisi tapahtunut jos, tai mitä olisi voinut tapahtua, tai mitä olisi pitänyt tehdä. Ainoa asia, jolla on merkitystä, on se, mitä me nyt voimme tehdä.
Mielessäni pyörii niin ikään hullu mikrofilmikela, niin kuin aina tällaisissa tilanteissa. Yhtäkkiä jokaikinen asia liittyy juuri tähän kyseiseen, rakkaaseen ihmiseen. Muistan, kuinka hän tuli silloin, silloin ja silloin minua auttamaan. Miksi en ollut auttamassa häntä nyt? Muistan, kuinka hän istui tuossa sohvalla, ja kuinka hän antoi minulle nuo verhot, ja kuinka kerran silloin yhtenä jouluna puhuimme puhelimessa, ja silloin kerran olimme siellä, ja kerran teimme sitä ja tätä, ja silloin hän sanoi minulle näin, ja minä sanoin hänelle noin.
Soimaan itseäni siitä, miksi olen tehnyt näin tai miksi en ole sanonut noin.
Miksi en ole enempää iloinnut niistä hetkistä, joina kaikki oli hyvin?
Miksi en ole sanonut hänelle, kuinka rakas hän on minulle?
Ajattelen, että haluaisin jäädä tähän makaamaan ja itkemään.
Jostain tulee kirkas, hyvä ja voimallinen ajatus: luuletko, että se auttaa häntä tässä tilanteessa?
Tulee päinvastoin eriskummallinen tarmo, kuori arjen päälle. Nyt minun pitää tehdä kaikkea koko ajan, koska paikalleen itkemään jääminen ei auta ketään yhtään. Nyt minun pitää päinvastoin yrittää tarmokkaasti miettiä, mitä voin tehdä hänen hyväkseen ja muiden hyväksi jatkossa.
Löydän itsestäni myös piirteen, joka tulee harvoin esiin elämässä.
Tosipaikan tullen haluan olla yksin.
Elämässäni on ihminen, jonka kanssa kuvittelen voivani jakaa kaiken. Ajattelen, että myös jaan hänen kanssaan melkein kaiken ja joka tapauksessa ihan liikaa, koska olen avoin ihminen, tykkään puhua tietyille ihmisille koko ajan itsestäni ja minulla on taipumusta draamallisuuteen.
Nyt tässä tilanteessa en voikaan yhtäkkiä edes kuvitella puhuvani toisesta rakkaasta ihmisestäni hänen kanssaan, muuten kuin ehkä lyhyitä lauseita, tiedonantoja. Onneksi ihminen ymmärtää tämän kysymättä ja antaa olla.
Haluan olla yksin.
Haluan vain olla.
En itke muulloin, mutta itken ollessani yksin suihkussa illalla
ja itken ollessani yksin juoksulenkillä pimeässä.
Kun kumppanini ehdottaa minulle jotain mukavaa ja rentouttavaa yhdessä tekemistä, se tuntuu väärältä.
En voi rentoutua enkä iloita mistään, kun minulle niin rakkaan ihmisen asiat ovat huonosti.
Ikään kuin voisin vähentää hänen kurjuuttaan lisäämällä omaani.
Kunpa "otan osaa"-sanonnassa olisikin jokin todellisuuspohja. Kunpa voisikin ottaa osan toisen surusta itselleen. Kun osanottajia olisi tarpeeksi monta, ei surua enää juurikaan jäisi jäljelle. Kunpa voisinkin jotenkin auttaa tilannetta suremalla hänen puolestaan oikein kovasti - eihän silloin olisi mitään hätää.
Jokin on pahasti vinossa tässä maailmassa.
Isoveljeni, voimakas, vahva ja iloinen, se, jolle olen voinut soittaa, kun en ole tiennyt, kenelle muulle tässä maailmassa voisin soittaa, makaa sairaalassa.
Kunpa se olisi joku muu.
Kunpa tämä olisi tapahtunut jollekin muulle.
Lähes kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen, yhtenä iltana puhelimeni soi.
Menen hakemaan puhelinta, jota en enää pidä kädessäni koko aikaa, ja näen puhelimen ruudussa nimen, joka ennen on ollut itsestäänselvyys. Maailman arkisin asia, että tuo ihminen soittelee minulle. Tuntuu kamalalta tunnustaa, mutta joskus olen jopa jättänyt vastaamatta ajatellessani, että juuri nyt en jaksa tai ehdi, soitan sitten takaisin.
En voi sanoin kuvailla, kuinka onnellinen olen, kun tuo ihminen nyt soittaa minulle.
Sanon puhelun aikana ainakin kolme kertaa "kiva että soitit".
Sanon noin neljännen kerran kahden viikon aikana, että "ilmoita heti mulle, jos on mitään, missä voisin sua auttaa."
Voisin nousta lentoon. Heti puhelun päätyttyä soitan toiselle henkilölle ihan vain kertoakseni, että tuo ihminen soitti minulle. Haluaisin julistaa sen koko maailmalle.
Mun veli soitti mulle, ja puhui kokonaisia, pitkiä lauseita, ja kuulosti ihan hyvinvoivalta.
Mitä haluan tällä tekstillä sanoa?
Jos sinulla on sisaruksia, se on yksi kalleimpia aarteita, mitä ihmisellä voi olla.
Älä pidä heitä äläkä ketään tai mitään muutakaan itsestäänselvyytenä, koskaan.
Jos sinulla, kuten minulla, on veli, jonka kanssa olet puhunut elämäsi aikana lukemattoman määrän pitkiä puheluita ja lähettänyt vielä suuremman määrän viestejä, joka on ollut se henkilö, jolle voit soittaa milloin vain mistä vain selittelemättä mitään, joka on ollut mukana jokaisessa elämäsi tärkeässä käänteessä, ja joka on sinulle aivan hirvittävän rakas ja on ollut sitä koko elämäsi ajan, ja tulee aina olemaan,
niin jo se rakkaus itsessään on lahja, jonka arvoa ei voi mitata.
Kaikilla ihmisillä ei ole sitä, kaikki ihmiset eivät saa koskaan kokea sitä.
Mitä ikinä tapahtuukaan, nyt tai tulevaisuudessa, minulla on ollut se, ja minulla on se kokemus, mikään ei voi koskaan muuttaa sitä. Olen saanut elämältä käsittämättömän lahjan.
Kuulin viime viikonloppuna Meiju Suvaksen laulun, joka käsitteli kai parisuhdetta, mutta toi minulle tässä tilanteessa mieleen erään toisen, elämänmittaisen suhteen.
On oikeastaan turha asettaa ihmisiä järjestykseen siinä, kuka on kaikkein rakkain ja kuka on siitä seuraava. Eikö useampi ihminen voi olla kaikkein rakkain?
Kaikkein rakkain oot sä aina mulle.
Kaikkein rakkain oot mun elämässä.
