Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa pihani oli kukassa kauniimmin kuin ehkä koskaan aiemmin.
En ole mikään kukkien tai kasvien kasvattaja, mutta tänä vuonna kukat kukkivat silti. Etenkin alppiruusu puhkesi kukkaan toukokuun viimeisellä viikolla.
Kevät oli vaihtumassa kesään. Lempivuodenaikani.
Istuin keinussa, kuuntelin lintujen mekkalointia ja hiljaisuutta, joka sitä ympäröi. Ajattelin, että kummisetäni sielu liikkuu täällä.
Olen juossut hänen kanssaan maratonreitin maaliin Rooman Colosseumille. Olemme odottaneet maratonin lähtöä auringonnousun aikaan Kreikassa Marathonas-kylässä ja juosseet sieltä Ateenaan. Puhuin hänelle silloin muun muassa siitä, että kaipaisin elämääni parisuhdetta. Hän sanoi, että sitä saattaa kyllä olla hankala löytää, jos on vanhan enon matkassa.
Olemme kävelleet Samarkandin kaduilla ja jutelleet muun muassa kirjallisuudentutkimuksesta, rahankäytöstä, elämästä ja ihmisyydestä. Samarkandin-reissun jälkeen kumppanini nappasi meidät kyytiin Helsinki-Vantaan lentokentältä ja sanoi, että meidät oli helppo havaita ihmisten joukosta.
Niin monta matkaa, niin monta yhteistä kokemusta ja muistoa.
Rakkaus ja kiitollisuus ei katoa koskaan.
Tänä vuonna juoksen todennäköisesti neljännenkymmenennen maratonini.
Olisin toivonut, että juoksisin sen jossain muissa olosuhteissa, mutta kaikki toiveet eivät käy toteen. Silloin voi valita kahdesta vaihtoehdosta. Voi joko surra sitä, että yhteinen matka on ohi, tai iloita ja kiittää siitä, että sellainen matka oli. Luulen, että vain harvalla on etuoikeus kokea tällainen matka. Valitsen siis jälkimmäisen vaihtoehdon.
Tämä on se maratonin kilometrimerkki, josta jatkan yksin.
Kummisetäni oli myös tämän blogin aktiivisin, ja viime vuosina mahdollisesti ainut lukija.
Voi siis olla, että tämä blogi päättyy tämän vuoden loppuun mennessä.
Jos toivot, että blogini jatkuu, tai jos sinulla on jotain muuta sanottavaa aiheeseen, niin otathan minuun yhteyttä.
