Ikävästä

Tiedättekö sen tunteen, joka kalvaa, satuttaa, hiertää, musertaa, syö elävältä?

Ikävä, niin ikävä ikävä ikävä ikävä ikävä ikävä ikävä, että voisin täyttää sillä yhdellä sanalla kokonaisen tekstikentän. Ikävä sitä ihmistä, joka kyllä tietää sen. Tai sitten ei tiedä. Joka tapauksessa, tietää tai ei, on vastassa pelkkää mykkyyttä, kylmää loputonta hiljaisuutta, musta syvä pohjaton ja hyinen suonsilmäke, johon olen sukeltanut viimeistä varpaannipukkaa myöten.

Enkä edes lopulta tiedä, mitä ikävöin. Mitä haluaisin, millä tavalla murtaisin kivun terävät reunat? Ottamalla yhteyttä siihen ihmiseen, joka taas on ollut ajatuksissani, kuulemalla tekstiviestin äänen ja näkemällä ne rakkaiksi muuttuneet kirjaimet kännykän näytössä kirjekuoren kuvan alla? Vetäytymällä mielikuvissani tai oikeasti sen ihmisen käsivarsien koteloon? Vastaus on ei, aina lopulta ei, ei ja ei. Ei enää. Minun on parempi näin, kaikki on parempi näin. Jos luet tätä tekstiä, älä enää kerro minulle olemassaolostasi, vaikka tunnistatkin itsesi.

Jäljelle jää vain kysymys, mitä sitten ikävöin. Pelkkää haavetta, illuusiota? Sitä, mikä jäi toteutumatta, vaikka valjastin kaikki telepaattiset voimani ja henkisen kapasiteettini sen toteutumiseen? Sitä, mitä on joskus ollut ja mitä ehkä vieläkin voisi olla?

Vaiko vain sitä kauan kadoksissa ollutta tasapainoisuuden tunnetta? Sitä, että minä olen ihan hyvä ja kaikki on ihan hyvin.

Mitä voi tehdä kivulle, joka asuu omassa mielessä, mutta jota siitä huolimatta ei osaa määritellä? Ehkä vain antaa sen kulua loppuun.

Uusi yritys

 Jos nyt sitten taas koettaisi aloittaa jonkinlaisen blogin kirjoittelun. En yhtään osaa sanoa, mitä tästä tulee. Ehkä lopetan jo huomenna, ehkä saan jatkettua pidempään. Luultavasti tämä blogi hakee muotoaan vielä pitkään, mikäli nyt sitten muotoutuu ikinä. Katsotaan.

Kjell Westön teoksessa Missä kuljimme kerran (2006) Ivar Grandell lausuu rakastetulleen hienon ajatuksen, joka oikeastaan on tämän blogin jonkinlainen alullepanija. Koska en saa itse teosta nyt käsiini, muotoilen tuon ajatuksen nyt muistinvaraisesti omin sanoin: "Askeltemme kaiku jää joka puolelle sinne, missä kerran olemme kulkeneet. Kaikkialle sinne, missä olemme kerran kävelleet, rakastaneet, kärsineet, eläneet ja kuolleet, jää meidän askeltemme kaiku. Tuo kaiku on jälki meistä itsestämme, eikä se katoa tästä maailmasta, ei ehkä vuosikymmentenkään jälkeen, ei ennen kuin yksikin ihminen, joka on meitä rakastanut, vielä muistaa meidät."

Blogin aloittaminen on ehkä jonkinlainen oma, heppoinen yritykseni jättää askelteni kaikua digitaaliseksi muuttuneeseen maailmaan, kenties myös sellaisille, jotka eivät sitä muuten kuulisi.

Ensimmäisen blogimerkintäni kunniakkaaksi lopuksi kerron itsestäni ihan hiukan, pari faktaa.

Pidän kahvista. Aamukahvin äärellä asuu oma onnellisuutensa, vaikka muuten en ole ollenkaan aamuihminen.
Rakastan Muumeja. Muumeilla on maailmalle paljon annettavaa. Kenties joku Muumit tunteva on voinut tehdä päätelmän jo nimimerkistäni.
Kirjallisuus on minulle tärkeä asia.
Pienenä luulin, että kulutan aivan turhaan liikaa aikaa kaiken maailman hölmöjen pienten asioiden pohtimiseen. Nyt aikuisena olen huomannut, että siitä voi saada ammatin, siitä voi saada palkkaa: sitä kutsutaan tutkijuudeksi. Haaveilen siitä, että jonakin päivänä kenties itse ansaitsen elantoni tuolla suosikkiharrastuksellani.
Mielessäni liikkuu paljon vihaisia ajatuksia, mikä saattaa olla monille yllätys. En mm. ole kovin ihmisrakas. Monesti koen vihaavani ihmisiä, mutta yhtä lailla myös itse ihmisenä olemista.
Kuitenkin, niitä ihmisiä, joita rakastan, rakastan ehdoitta ja sydämestäni.
Söin tänä iltana neljä äidin leipomaa juustosarvea. Hemmetin hyviä olivat, vaikka jo kolmannen kohdalla tunsin itseni kauheaksi ahmatiksi. Ajattelin, etten enää ikinä voi syödä kaupasta ostettuja juustosarvia.

Siinäpä ne.