Sovussa itseni kanssa

Ystävänpäivää on seurannut viikko tai parikin, joiden aikana on tuntunut (taas vaihteeksi) mahdottomalta tehtävältä täyttää se, mikä elämässä lopulta on tärkeintä. Itsensä parhaana ystävänä oleminen, tai vähintäänkin itsensä kanssa selviäminen niin, että ei koko ajan latistaisi itseään. Että oma itse ei joka ikinen sekunti tuntuisi vain helvetin tyhmältä, rumalta, vastenmieliseltä, hyödyttömältä ja tarkoituksettomalta, epäonnistuneelta luuserilta.

Niin, että lopulta haluaisi vain kaivautua jonnekin, olla tapaamatta ketään, että ei sitten tarvitsisi vastailla enää yhteenkään tyhmään kysymykseen.
Lakata yrittämästä mitään, kun kerran jo tietää jokaisen pienenkin, saati sitten suuren, yrityksen turhaksi. 

Niitä hetkiä, joina Samuli Putron Mitäpä jos saa taas uuden merkityksen, tämänhetkisellä sanoituksella: Mitäpä jos en ole koskaan pelännytkään turhaan? Mitäpä jos mikään ei koskaan järjestykään? Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Mitäpä jos tämä olotila ei menekään enää koskaan ohi? Haluaisin uskoa siihen, että kaikella on jonkinlainen tarkoitus ja kaikki järjestyy niin kuin pitää, mutta mitäpä jos niin ei ole. 

Haluaisin elää tässä hetkessä, keskittyä jokaisen hetken kauneuteen ja nauttia siitä, haluaisin tehdä niin kuin kaikki elämänviisastelijat kehottavat tekemään, mutta mitäpä jos se ei olekaan viisasta. Haluaisin olla huolehtimatta ja ahdistumatta, mutta mitäpä jos juuri se suistaa minut tieltä lopullisesti. 

Ainut lohtuni on, että luettuani kymmenen ja vajaa kymmenen vuoden takaisia, omia tekstejäni, tein mielekkään havainnon.
Olen nykyään aika tavalla  sellainen, jollaiseksi silloin halusin tulla. Olen saavuttanut monta asiaa, joista silloin haaveilin, ja lisäksi monta sellaistakin asiaa, joista en osannut koskaan edes haaveilla. Uskoisin jopa, että kymmenen vuoden takainen, yläasteaikainen minä katsoisi ihmetellen ja ihaillen tämänpäiväistä minää.

Suuri lohtu on mahdollisuus siitä, että tämä olisi merkki jostakin.
Että ehkä kymmenen, tai vaikka kahdenkymmenen vuoden kuluttua voisin ajatella samoin. Että edes yksi tämänhetkinen haaveeni / toiveeni olisi toteutunut.

Maratonystäviä

Olen pettynyt otsikkooni, joka ei mielestäni ole tarpeeksi informatiivinen, mutta jostakin syystä se on ainut, joka päähäni tulee. Tarkoitus on siis kirjoittaa sekä vuoden 2016 ystävänpäiväviikonlopusta, että sen yhteyteen sijoittuneesta maratonista, sillä ne asettuvat mielessäni kahdeksi hyvin suureksi, toisistaan erillisiksi asioiksi. Postauksen julkaisu viivästyi luvattoman paljon, sillä olen ollut kiireinen ja varmaan ihan vaan kaunistelemattomasti laiskakin.

Maratonista tulen jaarittelemaan varmasti enemmän, mutta se ei tarkoita, että se olisi tärkeämpi asia.Yritän kertoa molemmista suht asiallisissa mitoissa pitäytyen.

Viime viikon perjantaina hyppäsin taas junaan. Juuri ennen matkan alkua oli alkanut katastrofaalinen lumipyry, joten pidin varmana, että en ehdi ajoissa asemalle, jossa piti tehdä vaihto. En tiennyt, mitä sitten tekisin, sillä matkaanlähtöajankohta oli jo muutenkin myöhäinen.

Jostain kumman syystä aikataulut pitivät kuitenkin minuutilleen paikkansa. Pidemmän matkan ajan kulutin lukemalla ihmisten gradunpätkiä, ja matka meni niin ollen yhdessä hujauksessa. Määränpääasemalla juoksin seuraavaan junaan, vaikka sitten harrastuneisuuden vuoksi, mutta totesin, että olisin ehtinyt siihen myös hitaasti kävelemällä. Tämä junamatka kesti enää 40 minuuttia, enkä jaksanut kaivaa kerran pakattua graduntekelepinkkaa selattavakseni. Paljon mielenkiintoisempaa oli kuunnella väliasemien nimiä ja tsekata sähköpostit kännykällä, nyt kun siihenkin on mahdollisuus. Sähköpostiini oli kuin tilauksesta puolta tuntia aiemmin kilahtanut lähes herkistävä ystävänpäiväntoivotusviesti, jota ja jonka vaikutuksia ihmetellessä aika kiisi Järvenpään asemalle asti.

Pääteasemalla haahuilin ihan täysin tapojen ja perinteiden mukaisesti hetken, vaikka hakemaan tullut odotteli ihan kohtisuoraan näkökentässäni, huutomatkan päässä. Ehkä sitten liian helpossa paikassa minulle. No, lopulta kuitenkin löysimme toisemme ja matka päättyi siis onnellisesti.

Perjantai-ilta oli ihanan leppoisa. Pääsin lötköttämään saunan lauteille ja ahmimaan vatsani täydeltä suklaata (plus kaikkea muutakin iltapalaa), ja viime teokseni löhöilemään Marimekon lakanoiden väliin. Siinä vaiheessa häivähti vielä mielessä, että pitäisi ehkä lukea tai tehdä vielä jotain hyvän omantunnon säilyttääkseen, mutta en jaksanut.

Aamu oli juuri minun makuuni hidastempoinen ja kahvia oli saatavilla heti, kun vain sain itseni punnerrettua sängystä ylös. Lauantai oli sellainen ystäväpäivä, jollainen ystävänpäivän aina toivoisi olevan. Ihmisiä, ystäviä, jutustelua, syömistä, sen ihmettelyä, miten Maraboun salmiakki- ja daim-suklaan erottaa toisistaan, ihanaa yhdessäoloa. Ainut hienoinen varjopuoli oli, että iltaa kohden seuraavan päivän koitos alkoi koko ajan enenevissä määrin hermostuttaa.

Illasta olin jo ihan murskana. En tiedä, mistä se aina tulee ja miten se kehkeytyy: voi olla ihan normaali ja hyvä olo, ja sitten alkaa hiljaa hiipien tulla joku stressinaihe tuolta ja toinen täältä ja sitten yhtäkkiä, huomaamattomasti ollaan tultu siihen pisteeseen, että tuntuu, kuin hetkenä minä hyvänsä räjähtäisi. Illan kruunasi hetki, jona ihmettelin vakavissani, miksi ihmeessä olen suostunut tähän, tuliko kenties joulukuun valmistujaisissa juotua yksi ratkaiseva lasillinen liikaa skumppaa, kun tulin vastanneeksi "no joo" kysymykseen koskien hallimaratonia 300 metrin kentällä (tasan vuosi takaperin pelkästään nauroin katketakseni moiselle ajatukselle), lusikoin kreikkalaista kookosjogurttia ja seinän toiselta puolelta rävähti soimaan joku balladi. Silloin tiesin, että elämäni on parodian yläpuolella.

Seuraavana aamuna kuuden jälkeen startattiin kohti Tamperetta sankassa lumipyryssä, auraamattomia teitä pitkin.
Hämeenlinnan aamupalapysähdyksen jälkeen pimeä maailma valaistui ja matka Tampereelle taittui melkein elossa olevissa tunnelmissa.

Siellä se oli, Tampereen Pirkkahalli ja se 300 metrin kenttä. Vaihdoin juoksukamat päälle ja ajattelin, että jäljellä oli enää se aina yhtä ikävä kolme varttia ennen starttia. Ihme kyllä, stressi oli jo siinä vaiheessa loppuun stressattu. Ei jaksanut enää muuta kuin tylsistyneenä odottaa.

Startti tuli. Pääsimme juoksemaan.
Juoksu oli aivan mahtava kokemus, parhaita, mitä mulla on ollut.
Ei ylä- eikä alamäkiä, ei vastatuulta, jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden väistelemisiä, ei räntä- tai lumisadetta. Tippaakaan resursseja ei tarvinnut kuluttaa sen miettimiseen, olenko oikealla reitillä, pitääkö tästä kääntyä tonne, ymmärränkö opasteen varmasti oikein, mitä jos eksyn. Sen kuin vain keskittyi juoksemiseen, täysin ja kokonaisvaltaisesti. Kierros kierroksen jälkeen. Yksi kierros taittui aina omituisen nopeasti, eikä niitä kierroksia ollut kuin 140, siis loppuviimein aika vähän kuitenkin. En vieläkään oikein hahmota, miten sellaisesta määrästä voi maraton kasaantua.

Viimeistään vähän ennen puoliväliä pääsin oikein flow-tilaan, sellaiseen maailman mahtavimpaan tunteeseen, jonka vuoksi juoksemista jaksaa vuosi toisensa jälkeen harrastaa. Siksi, että aina välillä se tunne tulee. Ei usein, ei välttämättä ollenkaan usein, mutta joskus se tulee, ja kun se tulee, tietää sataprosenttisen, täydellisen varmasti, että kaikki sitä ennen juostut, treenatut, tuskaillut, hikoillut, oksettavat kilometrit, ovat olleet tämän tunteen arvoisia. Tämän takia jaksan ne, tästedeskin. Että edes joskus koen tämän: juoksen tässä, ja juokseminen on aivan mahtavaa, enkä haluaisi tehdä mitään muuta, haluan vain juosta, voima virtaa lihaksissa, olen hyvä ja vahva ja juoksu vain etenee, enkä tiedä, miten se voi olla näin kevyttä ja helppoa.

Ne tosin olivat myös sellaisia elämäni hetkiä, joina ihmettelen, onko aivoissani jotain vialla. (Niitä hetkiä on usein.) Voinko olla ihan keskivertoihmisen älykkyystasolla, jos saan täydellisen nautinnon ja pystyvyyden tunteen siitä, että juoksen pelkkää ympyrää, 300 metrin kenttää, samaa kierrosta kierroksen perään, tunti toisensa jälkeen, kiilto silmissä, ihan kuin joku hamsteri juoksupyörässä. Eikö flow-tilan sanota tulevan siitä, että saa olla juuri taitojensa ylärajoilla, tilassa, jossa tekeminen on vaivatonta, ei liian vaikeaa, muttei myöskään liian helppoa, jolloin se kyllästyttäisi?

Ehkä olen siis tyhmä ja yksinkertainen ihminen ja ehkä aivoissani jokin on väärässä asennossa, mutta sittenpähän minulla myös on siunaus saada iloa yksinkertaisista asioista.

Jotta tämä ei liian itseään kehuvaksi menisi, voin ihan rehdisti tunnustaa, että ei se pelkästään iloa ja nautintoa tuottavaa ollut. Ei todellakaan.

Ensinnäkin mua ahdisti se, että juoksumatkaa ja sitä myöten nopeutta oli mahdotonta hahmottaa. Minulle on syntynyt jo jonkinlaiset konventiot sen suhteen, minkälaista vauhtia voin missäkin kilometrimäärässä juosta, milloin kannattaa ehkä hidastaa ja milloin taas uskaltaa antaa mennä. Nyt mistään aiemmasta kokemuksesta ei ollut mitään hyötyä. Tiesin vain juostujen kierrosten määrän, enkä pystynyt puoliväliä ja maalia enempää hahmottamaan, miten paljon maratonista nyt on juostu ja millaista vauhtia pitäisi ylläpitää missäkin vaiheessa. Kyllähän se olisi laskemalla selvinnyt, mutta matikkapääni on jo normaalioloissa todella huono, saati sitten maratonhuuruissa, joten tuhoon tuomittu aie.

Tulin siis juosseeksi liian kovaa ja jossain lähempänä sadatta kierrosta minusta kuoriutui taas se, joka aina joskus kuoriutuu esiin, mutta jonka olemassaoloa itsessäni en haluaisi myöntää.
Olen kertonut lukemistani kirjoista, joissa ihmisistä kriisitilanteissa paljastuu jotakin ihan muuta, kuin he päälle päin haluavat näyttää. Kuinka poikkeus- ja ääritilanteissa jokaisesta ihmisestä, moninaistenkin sivistyksen kerrosten alta kuoriutuu jotain hyvin epämiellyttävää ja kammottavaa, jopa epäinhimillistä, petomaista, eläimellistä.

Minulla niitä sivistyksen kerroksia ei ehkä normaalitilanteissakaan ole niin montaa, pystyn mielestäni olemaan ihmisten kanssa ihan oma tyhmä ja ikävä itseni normaalioloissakin. Joten maratonin kaltaisessa tilanteessa kuoriutuu lähes aina esiin joku, joksi en haluaisi itseäni myöntää. Joku, joka jossain vaiheessa vaan on ihan täynnä vihaa ja pahaa oloa, joka ihan häpeämättä karjuu kirosanoja keskellä pientä hallia, tuntemattomien ihmisten kuullen, joka tiuskii viattomille ja näyttää keskaria kannustajille. Se kammottava tyyppi kuoriutuu esiin väistämättä, kun vauhti on liian kova ja kipu jossain vaiheessa liian suuri, ja matka maaliin liian pitkä.

Onneksi se myös menee takaisin kuoreensa jossain vaiheessa, kun kipu hellittää ja / tai kun matka maaliin alkaa taas näyttää siedettävältä. Ja onneksi ihmisiltä tähän mennessä on riittänyt ymmärrystä. Voin vain toivoa, että kukaan ei ole loppuelämäkseen traumatisoitunut.
Mutta niin tai näin, haluaisin pystyä hillitsemään maratonin loppupuolen ihmishirviöpuolta itsessäni, edes jonkin verran. Siinä siis haastetta tulevaisuuteen.

Tällä maratonilla jalkani olivat lisäksi lähempänä kramppaamista kuin koskaan. Maaliin oli matkaa ehkä viisi kierrosta, eli toisaalta naurettavan vähän, toisaalta vielä pelottavan paljon, kun yhtäkkiä toisessa reidessä tuntui oikein kunnon potkaisu, ikään kuin varoitus matkan katkeamisesta ennen aikojaan, jos nyt erehdyn luulottelemaan itsestäni liikoja. Pysähdyin kiltisti huoltopisteelle suolakurkkujen ääreen ensi tilassa. Ja seuraavalla. Ja seuraavallakin. Viimeisellä kierroksella krampit tekivät tuloaan niin, että vielä viimeisen kierroksen takasuoralla pelkäsin joutuvani nöyryyttävästi laahautumaan maaliin. Vasta maalisuoralla uskalsin ottaa loppukirin.

Kolmanneksi viimeisellä kierroksella sain kierroslaskijan kanssa aikaan sananvaihdon siitä, lähdenkö nyt kierrokselle numero 137 vai 138. Annoin periksi ilman suurempaa riitaa, oman sekoamiseni tunnustaen. Onneksi oli kierroslaskija.

Juoksin varmuuden vuoksi muutaman metrin vielä maaliviivan jälkeen, ihan vain varmistaakseni, että se todellakin oli siinä. En jaksanut edes hävetä kysyessäni kahteen kertaan kovaan ääneen, olenko nyt varmasti maalissa. Kellon mukaan Raatteessa viime kesänä tehty ennätys rikkoutui kolmella minuutilla. En tahtonut uskoa sitä todeksi.

Ja jostain se sitten tuli. Palkintoja alettiin jakaa, ja kuuluttaja sanoi minun nimeni. Käännyin ihmeissäni katsomaan, olinhan pitkin juoksua kuullut kaiuttimista olleeni koko porukan naisista välillä kolmas, välillä neljäs, lopussa neljäs. Enhän minä mitään palkintoja saa.

Kuuluttaja vastasi katseeseeni ja sanoi, että "Erika, tule tänne." 
Tottelin käskyä, hän ojensi pokaalin. Kysyin, että monesko tää on. Hän vastasi, että ensimmäinen. Kysyin, että mitäh. Hän selvensi, että olin oman sarjani ensimmäinen. Voitin oman sarjani. Voitin suuren, upean, kultaisen pokaalin. Voitin. Onnistuuko jäykiltä jaloiltani palkintokorokkeelle nouseminen? Kolme ihmistä ryntäsi auttamaan.

Kömmin korkeimmalle korokkeelle ja ymmärsin siinä samassa, että siinä toteutui koko lapsuuteni elänyt ja lopulta hiljaa ja ikävästi kuollut, suuri ja kipeä haave. Kuinka monesti ala-asteaikoinani, pienenä, toivoinkaan, että joskus, joskus elämässäni voittaisin jossakin kilpailussa, saisin ensimmäisen palkinnon. Kuinka haaveilin siitä, että edes joskus, yhden kerran elämässäni saisin nousta sinne korkeimmalle korokkeelle. Ajattelin, että joskus menen yksin jonnekin urheilukentälle ja salaa kokeilen, miltä se tuntuu. Miltä tuntuu nousta voittajan pallille, miltä se ihan oikeasti vain tuntuu. Kuinka hienoa se on.

Ajan mittaan haaveeni kuihtui ja vaihtui toiseen, realistisempaan. Jospa saisin edes toisen tai kolmannen palkinnon, joskus, jostain, edes yhden kerran. Jos edes jonkun läpyskän. No, edes jonkun lohdutus- tai kannustuspalkinnon. Edes joskus, jostain, jonkun. Miksi en voi saada. Miksi sen haaveen toteutuminen on minulta niin ehdottoman, äärettömän suljettu.

Sitten sekin haave kuihtui ja kuoli, viimeistään ala-asteen puolivälin jälkeen. Ei ole minua varten sellaiset, ei mikään urheilukilpailu. Alistuin ja hyväksyin. Maratonharrastuksessa olen lääkinnyt tätä kuollutta haavetta sillä, että jokaisesta maratonin maaliintulosta saa mitalin. Jokaisella maratonilla ja puolimaratonilla maaliintuloa seuraa mitali, aivan sama, oletko sitten juossut ennätysvauhtia tai kontannut maaliin.

Siinä vaiheessa kun maratonmitaleja oli kymmenen ja yli kymmenen, koin, että enää ei tarvi lääkitä mitään. Kaikki on nyt hyvitetty. Kaikki lapsuuden urheilu-liikuntatraumat. Nyt olen näyttänyt maailmalle ja ennen kaikkea itselleni, että pystyn ja osaan ja olen hyvä. En mikään säkenöivän nopea enkä huippu, mutta sellainen, joka tekee ja yrittää ja pystyykin, ainakin joskus johonkin.

Ja nyt olen tässä, voi hyvä ihme sentään, olen tässä, voittajan korokkeella, kädessäni kultainen pokaali, ja kaikki nuo ihmiset alapuolellani onnittelemassa minua, räpsimässä kuvia. Aivan sama, että kolme ihmistä syöksyi auttamaan metrin korkuiselle korokkeelle kiipeämisessä ja sieltä alastulossa, olen tässä, olen hyvä, olen voittaja, kun haaveeni on toteutunut. Lapsuuden haave, jonka on jo haudannut ja unohtanut, voi toteutua. Mikä vain voi toteutua. Mikä vain on mahdollista. 

Kiitos.