Valoa valoa valoa

Tällaisina aikoina, joina kurjan ihmisen mieli on yhtä synkkä kuin maisema ikkunan takana, tarvitaan valonpilkahduksia. Niistä aion nyt koostaa tämän blogipostauksen.

Kuluneena viikonloppuna tapahtui kaksi elämäni mittakaavassa isoa juttua.

1. Pääsin kummilapseni kanssa Linnanmäelle. Niin kauan, kun olen ollut täti, olen odottanut ja toivonut, että minua kysyttäisiin mukaan jonnekin, missä pääsisin huvipuistolaitteisiin epäitsekkäistä syistä. Tuntuuhan se nyt tällaisessa yli parinkympin kunniakkaassa iässä paljon hienommalta uhrautua aikuisseuraksi sitä tarvitsevalle lapselle hurjimpiin laitteisiin, kuin mennä vain ihan itsekseen niihin hurvittelemaan.

Reilu vuosi sitten pääsin yhden veljentytön kanssa tivoliin.
Tänä vuonna kummilapseni alkoi kärttää, että sen pitäisi päästä mun kanssa Linnanmäelle kahdestaan.
Vaikka olin ajatuksesta ihan suht innoissani, niin jotenkin kesä meni niin, että ei tullut tilaisuuksia. Aina jommallakummalla oli jotain.
Luultiin jo, että no tämä jäi nyt ensi kesään. (Hyvä sinänsä, sillä silloin hän vasta pääsisi niihin kunnon laitteisiin, eikä kyllä varmaan silloinkaan, mutta ehkä.) (Tosin siinä tapauksessa hän ei enää tarvitsisi minua sinne epäitsekkääksi aikuisseuraksi, mutta ihan sama.)
Sitten keksittiin Valokarnevaali.

Eilen se toteutui.
Upealla tavalla valaistu Linnamäki, välkkyvät värikkäät puut, pimeässä loistavat ja säihkyvät maailmanpyörät ja viikinkilaivat. Ihan hurjan hienoa. Ja se hattaran ja vohvelin tuoksu.

Enkä minä muistanut, kuinka fiiliksissä voi ihminen olla huvipuistosta.
Ikuinen suosikkini, puinen vuoristorata, nostalginen kummitusjuna, pyörittävä kieputinlaite, jossa ihme kyllä ei tullut huono olo, ja nykyaikaan päivitetty Linnunrata, johon oli minun nuoruuteni jälkeen lisätty 3D-lasit. Vekkula, jossa pääsin kaikki liikkuvat portaat ylös ja liukuvien lattioiden poikki vaikeuksitta ja jossa viimeiseksi sai laskea ison liukumäen, mikä oli ihan parasta.

Kaikkea sellaista voi kutsua adjektiivilla "paras" jo itsessään, saati sitten, että mukana on kummilapsi.
Plus aikuisen itsevarmuus: lapsena mukana oli riemun lisäksi aina ainakin pieni hippunen pelkoa, ellei peräti suoranaista kauhua. Nyt pystyin ihan coolisti pitämään tarvittaessa vain yhdellä kädellä kiinni ja keskittymään kaikkeen iloiseen ja hienoon.

2. Teatteri. Ennen Linnanmäen reissua toinen valtaisa haaveeni toteutui, kun a) pääsin Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle katsomaan Moliéren Luulosairas -näytelmän, ja kun b) näin siellä näyttämöllä ihailemani Minttu Mustakallion (Klikkaa mua!!!! <3 ) livenä.
Olen laskeskellut, että enää pitäisi nähdä Eero Ritala, niin sitten olisin nähnyt livenä kaikki ne kolme, joiden näkemisestä olen haaveillut. Jätän nokkelimpien arvattavaksi, kuka se kolmas Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion lisäksi mahtoi aikanaan olla.

3. Kirjoittaminen silloin, kun ei ole pakko kirjoittaa. Olen aina ajatellut, että arkisessa elämässä ihan paras asia on lukeminen, sellaisten kirjojen lukeminen, joita ei ole pakko lukea. Tykkäsin myös opiskelukirjojen lukemisesta usein, mutta ihan parasta on lukea vapaa-ajalla. Vasta tällä viikolla muistin kunnolla ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ehkä vuosiin, että on toinenkin yhtä paras, ellei parempikin asia: sellaisten tekstien kirjoittaminen, joita ei ole pakko kirjoittaa.

Asia on unohtunut ehkä siksi, että elämä täyttyy pakollisesta kirjoittamisesta. Opiskelujen takia piti kirjoittaa koko ajan, ja tykkäsin siitäkin usein, mutta en aina. Tällä hetkellä elämääni hallitsee kaksi tekstilajia, joita joudun jatkuvasti pakon edessä kirjoittamaan ja joista kummastakaan en tykkää, vaan olen ihan hajalla niiden takia. Niiden lisäksi elämä täyttyy kaikesta sellaisesta kirjoitettavasta sälästä, jota ei oikeastaan ajattele niinkään pakkopullaksi, mutta joissa silti on jotakin pakollisen, vähintäänkin sovinnaisuuteen pyrkimisen, makua. Tällaisia ovat esim. sähköpostit, kommunikoinnit ihmisten kanssa Facebookissa ja puhelimella, ja jossain määrin tällaisia ovat myös blogikirjoitukset. Kriisini blogin suhteenhan käsittelevät jatkuvasti esim. sellaisia kysymyksiä, kuin "mitä haluan ja voin blogissani kirjoittaa", "kuinka usein haluan kirjoittaa blogiini", "miten kirjoittaa niin, että periaatteessa kuka tahansa voisi sen lukea", "haluanko kirjoittaa sellaisia tekstejä", "haluanko, että periaatteessa kuka tahansa lukee tekstejäni", "haluanko siis kirjoittaa blogia", "pitäisikö blogi lopettaa, miksi, miksi ei, jos ei, niin miten suhtautua näihin edellä mainittuihin kysymyksiin" yms yms. Tuollaiset kysymykset syövät jotakin kirjoittamisen vapauttavuudesta.

Muistin vasta tällä viikolla pitkästä aikaa, kuinka joskus entisaikoina kirjoitin ilokseni, kirjoittamisen riemusta.
Nykyisessä elämässäni olen oikeastaan huomaamatta ajautunut siihen, että kirjoittamisella pitää olla joku merkitys. Ei voi kirjoittaa siksi, että kirjoittaminen on kivaa, ei voi tuhlata kallista aikaa sellaiseen. Kun tarpeeksi kauan pyörittelee tällaista ajatusmallia, vaikka ihan täysin tiedostamattakaan, niin kirjoittaminen estyy väistämättä, sillä se vaatii jonkun kimmokkeen. Jonkunlaisen pienenkin luvan sille, että nyt keskityn kirjoittamaan.

Tällä viikolla olo oli taas ihan paska, ja ajattelin, että en halua enkä jaksa tehdä mitään. Syitä oli monia, mutta kyllä varmaan perustavanlaatuisin syy oli yksi ihminen.
Se oli se kimmoke.
Mieleen juolahti, että jospa yrittäisin kirjoittaa. Eihän se mitään auta eikä tee mitään millekään, mutta jos ei jaksa mitään muutakaan, niin eihän siinä mitään häviä.

Aloin kirjoittaa, kuten aina, ensin kompuroimalla, ja sitten yhtäkkiä tekstin imussa.
Muistin taas, millaista se on.
Abstraktit, mielessä jumittavat asiat muuttuvat tekstiksi, joksikin kokonaisuudeksi, sellaiseksi, mistä voi hahmottaa jotakin kaunista, jotain itseä suurempaa.
Kolme tuntia elämästäni katosi johonkin. Aloitin iltaviideltä, iltakahdeksalta nousin ylös tietokoneen edestä, koska huomasin, että eiköhän tässä ollut tarpeeksi pelottavasti kadonneita, kliseisesti sekunneilta tuntuneita tunteja tälle illalle.
Kävelin läpi iltavalaistun kaupungin ja näin vaikka mitä sellaista, mihin en ole ennen kiinnittänyt huomiota.
Tuntui siltä, kuin sarja lukkoja olisi avautunut, ihan niin kuin joskus, kun joku hieroo oikein jumissa olleita hartioita.

Parasta oli se, että tunsin olevani tavalla tai toisella taas, pitkästä aikaa, jotenkin kiinni tässä elämässä. On joku asia, mitä osaan tehdä, mitä osaan tehdä hyvin, tiedän, että olen siinä hyvä, ja vaikka en olisikaan, niin on kuitenkin joku asia, mikä aiheuttaa mulle tällaisen olotilan. Se on minussa itsessäni, en tarvitse siihen ketään tai mitään ulkopuolista. On joku merkitys. En ole vain joku ihan mitätön, mielivaltaisesti turhanaikaisesti maailmankaikkeudessa roikkuva hiukkanen.

Muistin siis, että myös kirjoittamiselle ilman pakkoa on hyvä välillä järjestää aikaa.

Lopulta tekstin ja kirjoittamisen ajatteleminen kiersi ympyrän ja päätyi tähän blogiin.
Sellaisten tekstien takia, jota tällä viikolla kirjoitin, päädyin aikanaan bloggaajaksi. Kirjoitin tarpeekseni niitä ja päätin, että on uskallettava yrittää kirjoittaa myös sellaisia tekstejä, joita joku muu voisi lukea. Loppujen lopuksi se on tärkeämpää.

Niin että tässä tulee nyt uhkarohkea vaatimus: minulle saa ilmoittautua, jos haluaa blogistani innostuneena lukea myös sen tämän viikkoisen tekstin.

Näillä puheilla, toivotan vähintään vastaavanlaisia valonpilkahduksia koko lukijakuntani elämään!

Toivo ja toivottomuus

Ihan näin rehellisesti ja suoraan ja tiivistetysti sanottuna tämän viikonlopun päätteeksi, sunnuntain ja maanantain välisenä yönä voin todeta, että kulunut viikko on ollut liian monella tavalla huono.

Sen kunniaksi päätin jakaa pari ajatusta, jotka eivät liity mitenkään mihinkään maratoneihin tai muihin merkittäviin tapahtumiin ja jotka nostattavat mieleen taas huomattavan usein kysymyksen siitä, pitäisikö blogi lopettaa, kun kaikenlaisia ajatuksia tulee ja liian usein ne päätyvät siihen, että en halua kirjoittaa tällaista blogiin, en halua, että kukaan lukee tällaista.

Kokeilenpa siis nyt taas, miltä tuntuu kirjoittaa, vaikka tuntuu siltä, että ei pitäisi.

Irrallisia ajatuksia viime ajoilta:

Luin reilu viikko sitten yhdestä kirjasta ajatuksen, johon olen törmännyt elämässäni liian usein. Päätin siis nyt kirjoittaa siitä ensin.
Kirjassa oli sellainen minun kaltaiseni introvertti, sosiaalisesti taitamaton, small talkiin kykenemätön, toisten silmissä outona ja erityisesti äärimmäisen tylsänä pidetty henkilö. Hänen ympärillään oli vähän sosiaalisempia ja vähän niinsanotusti normaalimpia ihmisiä.
Ei siinä mitään, kaltaiseni henkilö oli mielestäni hauskasti ja positiivisessa hengessä kuvattu.
Kunnes tuli kohta, jossa nämä kaikki kirjan keskeiset henkilöhahmot lähtivät baariin.

Minun kaltaiseni henkilö koki ahdistavaksi tanssilattialla olemisen ja varsinkin sen, että muut yrittivät väkisin kiskoa hänet tanssilattialle. Hän koki ahdistavaksi myös metelin, mutta ennen kaikkea sen, että olisi pitänyt heilua siellä tanssilattialla, tehdä muka jotain tanssikoreografioita, kun ei osaa. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että muut tekivät niin. Hän ei vain itse halunnut tehdä niin, sillä hänestä se oli ahdistavaa ja noloa.
Kirjan muut henkilöhahmot olivat hyvää tarkoittavia, iloisia ja mukavia ihmisiä, jotka hyvää hyvyyttään yrittivät väkisin kiskoa tätä tyyppiä tanssilattialle, koska hei, opettele nyt vähän irrottelemaan, rentoutumaan, heittäytymään!

Kun tyyppi lopulta pakeni baarista ahdistukseen kuolemaisillaan, muut naureskelivat ja säälittelivät, toivoivat sydämestään, että tuokin joskus oppisi.
Ja kas, kirjan lopussa tyyppi ottaa kuin ottaakin askeleen baarin tanssilattian suuntaan, ja tekee siellä pari tanssillista liikettä, koska tarinalla on ollut hieno kaari, ja nyt tämä tylsyyden perikuvakin on oppinut vähän rentoutumaan.

Tilanne kuulosti kuin suoraan minun elämästäni leikatulta, ilman tuota hienoa loppua.
Kirjan kuvaus ei herättänyt vastahankaisuutta sinänsä. Ymmärrän, että joidenkin ihmisten, mukaan lukien minun, on usein vaikea niinsanotusti rentoutua-heittäytyä-irrotella, varsinkin muiden nähden, ja ymmärrän, että muut haluavat hyvää hyvyyttään kannustaa ja tukea tässä. Ymmärrän myös, että tanssilattialla heiluminen saattaa olla kivaa ja mikäs siinä, jos niin haluaa tehdä.

Kohta kuitenkin herätti miksi-kysymyksen.
Miksi irrottelu on yhtä kuin kännissä baarin tanssilattialla heiluminen / örveltäminen?

Kuten surullisen moni muukin asia tässä maailmassa, myös irrottelu-heittäytyminen-rentoutumisen keinot ovat oikeita vain tietyissä rajoissa. Kuten suvaitsevaisuus on hyväksyttyä vain rajallisten asioiden suhteen, niin myös irrottelu-heittäytymiselle on rajat, joiden sisällä pitäisi pysyä.

Jos ei halua tanssia baarissa, on tylsä ja jäykkä.
Eikö tosiaan ole mitään muuta, millä tavalla ihminen voisi osoittaa irrottelevansa tai olevansa irrottelematta?

Ja jotta en alkaisi kuulostaa liikaa saarnaajalta, siirrytään seuraavaan ajatukseen.

Maailma on täynnä sanontoja siitä, että kaikki muuttuu kyllä paremmaksi, asiat järjestyvät aina, kyllä kaikki kääntyy vielä parhain päin, paistaa se aurinko risukasaankin, kaikella on tarkoituksensa, jokaisen nurkan takana odottaa ihme, sateen jälkeen paistaa aina aurinko yms. yms.

Viime aikoina olen taas tullut ajatelleeksi, että eihän noissa sanonnoissa ole mitään perää. Ei totuusarvoa, ei logiikkaa.
Ainoa varma on epävarmuus.
Saattaa olla, että asiat menevät hyvin / kääntyvät paremmiksi,
mutta saattaa yhtä hyvin olla, että eivät käänny miksikään
tai että ne kääntyvät huonommaksi.

Mutta viime kädessä sanontoja tarvitaan, ihminen tarvitsee uskoa niihin, sillä hänellä ei ole mitään muuta.
On pakko tehdä valinta sen suhteen, haluaako elää elämäänsä uskoen enemmän hyviin vai huonoihin vaihtoehtoihin.
Huomattavasti helpompaa ja itseä kohtaan armollisempaa on uskoa niihin hyviin.
Yhtenä kuluneen viikon iltana makasin sängyllä ja ajattelin, että mitäpä jos en nousisi tästä nyt vähään aikaan ylös.
Muutaman minuutin kuluttua ajattelin, että jos nyt kuitenkin noi tiskit vaikka tuolta tiskais. Ja jos vaikka jotain muutakin.
Veikkaisin, että niiden, jotka ovat lopullisesti valinneet huonoihin vaihtoehtoihin uskomisen, ajatukset eivät kantaisi edes tiskipöytään asti.

Sitten yksi ajatus, jonka löysin selatessani tiedostoa, johon olin koonnut ajatuksia herättäviä kohtia lukemistani kirjoista. Sitä tiedostoa selatessa ymmärsin taas kouriintuvasti, miksi luen kirjoja, ja muistin, että niin kauan kuin on kirjoja, elämässä ja maailmassa on uskomaton määrä toivoa.

Kirjan ajatus oli niinkin yksinkertainen kuin:
Ihmistä ei voi muuttaa mieleisekseen.
Uskoisin että tämä on jossain määrin samastuttava ajatus jokaiselle. Itse joudun muistuttelemaan itseäni siitä joka välissä, ja tuntuu, että suhteellisen vanhaksi piti elää, ennen kuin tällainen ajatus edes häivähti mielessä.

Ainakin itse ajattelen liian usein, sellaisia juttuja, kuin
kyllähän muuten, mutta kun tuo toinen...
jos toi X olis erilainen / toiminut eri tavalla, niin tätä ei olisi tapahtunut
miksi se X ei voi
mulle tämä on selvää, miksi X....
kunpa X vain...
jospa  X nyt tällä kertaa...
jospa X vaikka ajan kanssa...

Yllättävän vaikea ja yllättävän perustavanlaatuinen, yksinkertaisen tärkeä  ajatus ihmisten välisille suhteille. Toista ihmistä ei voi muuttaa mieleisekseen, vaikka haluaisi. Toista pitää kunnioittaa juuri siksi, että hän on sellainen kuin on. Jos siihen ei pysty, voi mahdollisuuksien mukaan peruuttaa ihmissuhteesta, ja tehdä sen silloin sitä toista syyttämättä.

Loppukaneetiksi:
Miksi on niin vaikea olla kiitollinen?

En tiedä onko muilla näin, mutta mulla on.
Erityisesti tällaisina aikoina, joina kiitollisuudelle olisi tilausta, tunne on poissa.
Kaikki on hyvin, perusasiat elämässäni ovat hyvin, kukaan ei toistaiseksi ole kuollut eikä vakavasti sairas, ajatellessani kaikkea sitä mitä tähänastisessa elämässäni olen saanut olen poikkeuksellisen onnekas ihminen.
Vietin taas viikonlopun ihmisten ympäröimänä tietäen hyvin, että tässä on iso porukka rakastavia, todella välittäviä ihmisiä, monta ihmistä, joiden kanssa iloita ja surra ja elää, varmasti monta aidosti välittävää ihmistä enemmän kuin monella muulla,
ja missä on kiitollisuus.

Mieleeni puikahti joka välissä ajatus, että voi helkkari kun en jaksa ihmisiä, menkää pois, että minä saan tehdä rauhassa kaikkea, mitä haluan.
Ja joo, elämässäni on tapahtunut niin paljon kaikkea hyvää, ja niin paljon kaikkea kivaa on tiedossa tulevaisuudessakin, ja mitään hätää ei ole,
mutta kun se ja se asia puuttuu.
Jos vain saisin tämän ja tuon ja tuon.
Miksen voi saada.

Huoh.
Ainut lohtuni on, että sentään ymmärrän edes ajatella tätä asiaa. Ajatuksesta ei sentään ole yhtä pitkä matka tunteeseen kuin ajattelemattomuudesta.