Toivoa lokakuusta

On taas laskeutunut jatkuvan hämärän ja pimeyden ja sateen ja loskan ja kylmyyden aika, jona tarvitaan d-vitamiinia ja toivoa. Lokakuun kymmenes päivä vietettiin Aleksis Kiven päivää ja Maailman mielenterveyspäivää. Jälkimmäisen yhteydessä pohdittiin sitä, mistä ihminen saa valon pilkahduksia pimeänä vuodenaikana. Vastauksia on monia. Toivoa taiteista, toivoa kirjallisuudesta, toivoa musiikista, toivoa liikunnasta, toivoa käsitöistä ja niin edelleen.

Itse kuuluin aiemmin niihin, joiden mielestä syksyn pimeys on tunnelmallista laskeutumista kohti joulua ja joulunodotusta. Pidän masentavina ennemminkin maaliskuun kuraloskakelejä, joita pimeys ei armollisesti kätke. Parin viime vuoden aikana olen sen sijaan kokenut synkkyyttä sekä näin myöhäissyksyllä että aikaisin keväällä. Kuinka lupaavaa!

Juuri siksi tuntuu erityisen hyvältä ajatukselta pysähtyä niiden asioiden äärelle, jotka kuluneen kuukauden aikana ovat kantaneet minulle jonkinlaista toivon, lohdun ja voiman sanomaa. Olkoon tämän postauksen ajatus siis toivoa lokakuusta. 

Ensin pitkästä aikaa musiikkilinkitys, linkitys biisiin, jonka olen halunnut ajatella kohdistuneen juuri minulle juuri näissä hetkissä.
https://www.youtube.com/watch?v=AOEgOufYREs

Sitten kertomus siitä pimeästä illasta, jona tarvoin pitkän päivän jälkeen kotiin kylmyyttä ja synkkyyttä kiroten, ja mitä löysinkään kotini lattialta, postiluukusta työnnettynä? Itse tehdyt, minua varten valituilla langoilla neulotut villasukat ja suklaalevy. Ilman että olisin tehnyt mitään ansaitakseni ne. Ilman, että mulla on synttärit, nimpparit tai että ne voisi laskea edes joululahjoiksi. Myös suklaa oli käsintehtyä, ja sen käärepaperissa luki "Avaa vain hätätilanteessa." Nyt on siis kerankin hyvä syy odottaa katastrofia.

Sinä hetkenä tunsin, että tässä maailmankaikkeudessa on jotain suurempaa.

Seuraavaksi palanen sellaisesta paikasta maailmassa, joka tuo minulle toivoa poikkeuksetta ja aina, kirjastosta: 
Kohta tuon aluksi mainitsemani mielenterveyspäivän jälkeen menin kirjastoon nimenomaan ammentamaan toivoa pimeyteen.
Huomasin siellä, että kirjastossa nojattiin juuri saman ajatuksen varaan, johon minä olen nojannut koko tähänastisen elämäni. Sen ajatuksen mukaan kirjat ovat sellainen asia, jotka parhaimmillaan tuottavat toivoa ja lohtua. Kirjojen voima hätkähdyttää silloinkin, vaikka siitä on tietoinen. Ollenkaan kaikki kirjat eivät hätkähdytä, mutta parhaimmat lukuelämykset hätkähdyttävät tavalla tai toisella.

Kirjastossa oli pistetty pystyyn hanke, jossa jokainen halukas sai kirjoittaa post it -lapulle kirjan, joka juuri itselle on antanut toivoa, iloa tai lohtua. Näistä lapuista ohikulkija saa itselleen lukuvinkkejä, ja niitä myös koottiin lainattaviksi siihen hyllyyn, jonka päätyyn post it -lappuja kerättiin.

Ihana hylly. Otin vaaleansinisen post it -lapun ja kirjoitin yhden tietyn kirjailijan ja kirjan. Olen maininnut ja siteerannut sitä blogissakin monta kertaa. Sen ylittänyttä ei ole.
Tämän tehtyäni menin hyllyn toiselle puolelle katsomaan, minkälaisia muille toivoa tuoneita kirjoja siitä sillä hetkellä löytyi.
Siinä vaiheessa huomasin, että kirjahyllyssä oli myös erilaisia, itsetehtyjä kirjanmerkkejä, joita sai ottaa ilmaiseksi.
Minun kaltaiselleni ihmiselle, jolta kirjanmerkit ovat aina hukassa kun niitä tarvitaan, se oli suuri ilo. Otin mukaani vaaleansinisen kirjanmerkin, johon kirjailtu mietelause puhutteli minua sillä hetkellä eniten.
Maapallo on pyöreä. Siinä, missä maailman luulee loppuvan, voikin olla uuden alku. 

Yhdistän tämän erään kirjoittamisen opettajan sanoihin, jotka auttoivat minua suhtautumaan uudella tavalla juuri sitä ennen kokemaani täydelliseen kirjoittamisen blokkiin: "Se, että kirjoittaminen ahdistaa, eikä tunnu luonnistuvan ollenkaan, tarkoittaa sitä, että jotain tosi suurta on tulossa. Joku hieno oivallus tulee, kun ahdistuksen vain pystyy ensin sietämään lannistumatta." Lisäksi tietysti on olemassa sellaisia, paikkansa pitäviä sanontoja, joiden mukaan vastoinkäymiset ovat elämän antama mahdollisuus. Vain vastoinkäymisten myötä ihmisen on mahdollista löytää itsestään sellaisia voimavaroja, jotka muuten jäisivät löytämättä.


Elämäni vastoinkäymiset ovat naurettavan laimeita suhteutettuina viljelemiini viisauksiin, mutta silti ne on tarpeen pitää mielessä. Arkisen ahdingon ja vitutuksen keskellä on miellyttävän voimaannuttavaa ajatella olevansa etuoikeutettu: vain tämän vaiheen kautta löydän itsestäni sellaista voimaa ja oivallan jotain sellaista, johon huolettomilla ja onnellisilla ihmisillä ei ole pääsyä. Huono vaihe tarkoittaa sitä, että jotain tosi tärkeää ja hyvää on tulossa.

Kirjallisuusteeman kautta rakennan sillan seuraavaan toivoa tuovaan asiaan.
Tänä vuonna koin elämäni ensimmäisen kerran Helsingin kirjamessut. Noloa sinänsä, että vasta nyt ekan kerran, sillä kyllähän kirjallisuusihmisen pitäisi siellä käydä joka vuosi. Mutta kun ei ole sopinut budjettiiin eikä aikatauluihin eikä muutenkaan järjestynyt, ja sitä paitsi ja ennen kaikkea, siellä on aivan yksiselitteisesti liikaa ihmisiä, että minä sellaista kestäisin pitkää aikaa.

Tänä vuonna kuitenkin tilaisuus työnnettiin väkisin eteen ja liputkin putosivat kuin taivaasta ilman että minä tein mitään. Pakkohan sinne sitten oli mennä.
Melkein paras hetki oli se, kun menimme sisään Messukeskukseen, ja pulssini nousi nähdessäni portit, joissa lippua piti näyttää saadakseen portin aukeamaan. Kuten monet tietävät, sellaiset portit eivät oikein ole minun alaani. Muun muassa kerran Berliinin TV-tornissa jumiutin koko jättimäisen jonon sellaisen portin edessä.

Nyt vain marssin sisään. Seuranani ollut tyyppi marssi viereisestä portista ja vasta kaiken onnistuttua ihan täysin luontevasti käännyimme katsomaan toisiamme täsmälleen yhtä hämmästyneinä ja iloisina ja voitonriemuisina, näytettiin voitonmerkki ja huomattiin kai kumpikin vasta silloin, että kumpikin jännitti samaa asiaa yhtä paljon, vaikka kumpikin asteli tilanteeseen muka coolisti.

Kirjamessujen jälkeen kävelimme Pasilan asemalle junaa odottamaan. Täysin sattumalta satuimme todistajiksi minuutin tai pari kestäneelle kohtaukselle, jossa joku vanhempi ihminen juoksi kaukana edellämme ehtiäkseen lähtevään junaan. Yritys näytti epätoivoiselta. Matka junan ovelle oli pitkä ja vanhan ihmisen vauhti ei näyttänyt riittävän, vaikka yrityksen puutteesta häntä ei kyllä voi syyttää. Jännitys nousi huippulukemiin: ehtiikö, ei, voi ehtiäkin, no, ehtiikö, en usko, ehtiikö sittenkin...
Sanoin seuralaiselleni, että minä olisin tuon henkilön asemassa lopettanut juoksemisen jo pelkästään sen kammottavan häpeällisen mahdollisuuden vuoksi, että joku seuraa suoritusta niin kuin me teimme.
Juoksu näytti epätoivoiselta ja juna epäilyttävän lähdössä olevalta, mutta toivoa loi viimeiseen asti se, että junaan ja sieltä ulos virtasi tolkuton määrä porukkaa. Joku piti koko ajan ovea auki.

Niinhän siinä kävi, että kyseinen henkilö ehti kuin ehtikin junaan. Sankarillinen vaivannäkö palkittiin. Sain toivoa siitä, että jokin oikeudenmukaisuus tässä maailmassa on.

Kirjamessuilta matka jatkui kummilapseni Halloween-bileisiin. Jee!

Kirjamessuista seuraavana aamuna leikin pienimmän veljen lapsen kanssa, ja voi hyvä ihme sentään, jostain nurkasta ilmestyi täsmälleen samanlainen muumilaiva, kuin minulla on ollut joskus 1990-luvun alussa. Sellainen, jollaisella oikeastaan salaa haluaisin leikkiä vieläkin. En tiennyt, että enää nykypäivänä myydään samanlaisia, yhtä hyviä leluja kuin silloin.

Nyt sain leikkiä sillä luvan kanssa, muka hyvänä lapsenvahtina.

Paremmin ei voi sunnuntaiaamu alkaa.

Nyt täytyy vain toivoa, että loppuvuodessakin olisi samanlaisia toivonpilkahduksia. Silloin ei ole mitään hätää.

Moskovan valot

Ajattelin, ja varmaan moni muukin ajatteli, että blogi ei enää päivity.
Päällimmäisiä syitä on kai kaksi.
1) Bloggailu ei ole kiinnostanut, enkä ainakaan ole missään määrin priorisoinut sitä viime kuukausina.
2) Aihe, josta on pitänyt kirjoittaa, ja josta nyt aion kirjoittaa, on aivan liian suuri.

Seuraa siis jonkinlainen säälittävä, sanoiksi typistetty versio. Koittakaa kestää.

Syyskuun loppupuolella lähdin matkaan, maratonreissulle jonnekin ihan muualle kuin pohjoiseen, siis eri ilmansuuntaan kuin heinäkuussa.
Pitkään aikaan en ole lähtenyt matkaan niin huonoilla fiiliksillä kuin silloin. Takana oli noin viikon verran kyyneleitä ja toisen viikon verran itsesyytöksiä ja sekalainen määrä muita negatiivisia tunteita, syistä jotka eivät liittyneet millään tavalla matkaanlähtöön.

Viimeiseksi ennen matkaanlähtöä alkoi vähän pelottaa, sillä oltiin menossa maratonille Moskovaan, ja minulla ei ollut aavistustakaan, mitä siitä seuraisi. Näin ja kuulin korvissani viime viikkojen uutiset pommiuhista ja evakuoinneista. Ajattelin, miten otollinen kohde suurkaupungin maratonin lähtöpaikka on sille, jos joku päättää ajaa rekalla väkijoukkoon.
Tiesin, että lottovoitto olisi todennäköisempi, mutta onhan se lottovoittokin mahdollinen.

Matkaan kuitenkin lähdettiin.
Lentokone nousi. Ja lentokone laski. Laskuvaiheessa luulin, että pääni räjähtää. Sekin oli kuitenkin turha pelko.

Haettiin juoksunumerot. Päällimmäisenä mieleeni jäi ihmisten ystävällisyys.
Syötiin burgerit. Jumalauta, että oli hyvää.

Ajeltiin metrolla. On kulunut mittava aika siitä, kun viimeksi ajoin metrolla, ja silti siinä on jonkinlainen perimmäinen tuttuus. Riippumatta kaupungista ja maasta. Kummallinen tunne siitä, että metroasemissa ja metroissa on jopa täsmälleen sama tuoksu, riippumatta niiden maantieteellisestä sijainnista. Metrossa ollessaan ei voi päätellä, missä on. Ihmiset istuvat puhumatta, toisiaan juurikaan katsomatta, ne jotka eivät istu, tarttuvat kuin hengen hädässä kiinni johonkin kädensijaan, mikä sattuu olemaan tarjolla. Pysähdys asemalla, automaattinen ovenavaus, automaattiääni ilmoittamassa aseman nimen, voimakas nykäys taas liikkeelle lähtiessä. Vauhdin hurma, tunne siitä, että olen elossa kuitenkin, vaikka olenkin jossain ahdistavan kaukana maan alla. 

Seuraavana päivänä käveltiin Kremlin muurin ja Punaisen torin laitamilla. Ihmeteltiin mahtipontisia, viimeisen päälle koristeellisia rakennuksia, liioittelematta kauneimpia linnojen ja kirkkojen torneja, jotka olen koskaan nähnyt, mukaanlukien kuvitetut satukirjat,  ja leveitä katuja.
Mulla ei ole kuin yksi kuvaava sana, ja se on henkeäsalpaava. 

Käsittämätön, historiallinen kaupunki, jonka katseleminen salpaa hengen.
En vaivautunut ottamaan kuvia, koetin keskittyä käsittämään sen, mitä katselin ilman kameran linssiä.

Illalla ne kuuluisat Moskovan valot. Jostain syystä ilotulitus, koskaan ei kai selvinnyt, miksi. Jutellaan hotellihuoneessa, ja yhtäkkiä havahdun ihmettelemään, mitä tuo pauke on. Ensimmäinen ajatus: no nytkö siellä kadulla jo ammutaan? Seuraava ajatus: ei, kyllä toi on ilotulitus. Ikkunasta, korkean rakennuksen takaa näkyy jotakin,  joka vahvistaa jälkimmäisen epäilyn todeksi.

Maratonpäivän aamu, aikainen aamupala hotellilla valmiiksi jo juoksuvaatteissa, hiukset letitettyinä. Mieleeni porautuu sinä aamuna minulle sanotut sanat:
"Näytät ihan 15-vuotiaalta urheilijatytöltä."

Jännittävä ajatus: kun olin 17-vuotias (ja mielestäni siitä ei ole kovin pitkä aika), loukkaannuin aivan verisesti, kun joku määritteli minut "tosi nuoren näköiseksi". Olisin silloin halunnut lyödä kyseistä ihmistä.
Nyt nuo aamupalapöydän sanat olivat korviani hivelevää musiikkia, kaunein kohteliaisuus aikoihin.

Maratonin lähtöpaikalla, lähtöön ei ole tuntiakaan.
Ajattelen, että en ole nauranut viikkoihin yhtä paljon kuin näiden kuluneiden parin päivän aikana yhteensä.
Ajattelen, en ensimmäistä kertaa, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kokemuksen ja nämä ihmiset ympärilleni. Miksi minulle annetaan nämä hetket, miksi juuri minulla on etuoikeus kokea tämä kaikki.
Ajattelen, että tämä(kin) hetki näine ajatuksineen täytyy painaa mieleen niitä lukuisia menneitä ja tulevia hetkiä varten, joina en näe merkitystä.

Valumme muun väkijoukon mukana lähtöviivalle, taustalla soi Venäjän kansallislaulu.

Ajattelen ilmapiirin ystävällisyyttä ja turvallisuuden tunnetta. Lähtöä edeltäneiden hetkien jälkeen en ole pelännyt kertaakaan, pientäkään asiaa.

Maratonin puolivälissä pelkään ensimmäisen kerran, ja silloin pelkään tosissani.
Sitä, että koko matkalla huoltopisteillä ei ole tarjottu urheilujuomaa. Mitä jos sitä ei tarjota kertaakaan?
Olen nähnyt maratoneilla kaikenlaista. Joskus tarjolla ei ole suolakurkkuja, joskus ei ole rusinoita, joskus joka huoltopisteellä ei ole vettä, joskus on suklaata ja keksejä ja hedelmiä ja ties mitä, ja joskus on pelkkää urheilujuomaa, mutta tähän mennessä urheilujuomaa on ollut aina. En ole vielä koskaan juossut noin pitkää matkaa ilman pisaraakaan urheilujuomaa. Mieleeni ei ole koskaan juolahtanut, että jossakin todellakin voitaisiin vielä pitkälle puolivälin jälkeen tarjoilla pelkkää vettä ja banaania

Elimistöni ei siis toisin sanoen saa pisaraakaan sitä, mitä se on tottunut maratonilla saamaan. Elimistöni on tyhjä, täysin tyhjä. Ei ole edes nälkä, on vain pelkkä tyhjyys. Katu alkaa kallistua silmissä, ja ollaan vasta puolivälissä.
Ei mulla ole mitään mahdollisuuksia tällä menolla päästä tästä läpi.
Yksiselitteinen ajaukseni, ei enää edes pelko vaan fakta: nyt tuli se maraton, jonka joudun keskeyttämään. En tule ikinä selviämään loppuun.
Miten paska juttu, joutua nyt vieraassa maassa vierasta kieltä puhuvien ihmisten keskellä tähän tilanteeseen, nuo kaksi joutuvat jatkamaan maaliin ilman minua.

Onneksi toisen kanssajuoksijan taskussa on muutama geeli, ja vaikka kaikenlaiset geelit yleensä aiheuttavat minulle yökkäysrefleksin, nyt otan ne vastaan kuin kauneimmat lahjat. Niiden avulla selviän kolmeenkymppiin, ja siellä aletaan tarjoilla urheilujuomaa, jumalauta, urheilujuomaa vihdoinkin! En olisi ikinä uskonut, että voisin ilahtua niin valtavasti sen karsean litkun näkemisestä ja maistamisesta.

Siitähän ei sitä paitsi ole kuin pieni matka maaliin. Pitkin Moskovanjoen vartta, ihaillen Kremlin muuria, ihaillen koko reitin maisemia sen verran kuin siinä tuskassa pystyi. Ihmetellen katujen siisteyttä ja leveyttä, ensimmäinen suurkaupunkimaraton, jossa mahtuu kevyesti juoksemaan kolme rinnakkain. Suomi-paidoissa kaikki, Suomi tulee kadun täydeltä.

Maaliin, ja maalista kiireellä hotellille suihkuun, sieltä kiireellä sirkukseen.
Olen koko elämäni aikana ennen tätä ollut sirkuksessa vain kerran, yhden pienen sirkuksen telttakatoksessa yhdellä hiekkakentällä yhtenä kesänä.
Nyt olen Moskovan sirkuksessa, ja se on aivan yhtä henkeäsalpaava kuin koko kaupunki.
Katossa keinuvat, riippuvat, lentävät, leijuvat ihmiset, tiikerit, leijona, sarvikuono, toisiaan nuolilla lävistävät ihmiset. Käsittämätön, häikäisevä esitys.

Sirkuksesta kaupan kautta hotellille. Istun pöydän ääressä, syön kaupasta ostettua, vielä lämmintä maksapihviä, jota pidän kädessäni, jaksamatta tapella kertakäyttöhaarukan kanssa, ja mietin ääneen, "mitäköhän henkilö X nyt ajattelisi, jos näkis mut nyt." Muistutus: ihminen voi matkustaa ilmojen halki, meren yli, juosta maratonin, nähdä Moskovan, haltioitua ja iloita ja nauraa, nähdä jopa Moskovan sirkuksen, ja silti hänen mielessään pysyy se, joka siellä on ollut viikkokaudet kotonakin.

Seuraavana iltana lentokentälle, lentokentällä vasta postikorttien ostoon, sillä jostain kummallisesta syystä Moskovan keskustassa ei näkynyt matkamuistoja eikä postikortteja.
Lentomatkalla kotiin pohdimme serkkuni kanssa elämäni ensimmäistä kertaa, mitä kumpikin muistaa yli kaksikymmentä vuotta sitten kuolleesta vaaristamme. Kumpikaan ei muista juuri mitään. Jopa nämä melkein olemattomat muistot on kuitenkin mahdollista tavoittaa siinä vaiheessa, kun Moscow Marathon on taittunut yhdessä.

Sopii vain odottaa, mitkä ulottuvuudet tulevaisuudessa ovat mahdollisuuksien rajoissa.