Toivoa lokakuusta

On taas laskeutunut jatkuvan hämärän ja pimeyden ja sateen ja loskan ja kylmyyden aika, jona tarvitaan d-vitamiinia ja toivoa. Lokakuun kymmenes päivä vietettiin Aleksis Kiven päivää ja Maailman mielenterveyspäivää. Jälkimmäisen yhteydessä pohdittiin sitä, mistä ihminen saa valon pilkahduksia pimeänä vuodenaikana. Vastauksia on monia. Toivoa taiteista, toivoa kirjallisuudesta, toivoa musiikista, toivoa liikunnasta, toivoa käsitöistä ja niin edelleen.

Itse kuuluin aiemmin niihin, joiden mielestä syksyn pimeys on tunnelmallista laskeutumista kohti joulua ja joulunodotusta. Pidän masentavina ennemminkin maaliskuun kuraloskakelejä, joita pimeys ei armollisesti kätke. Parin viime vuoden aikana olen sen sijaan kokenut synkkyyttä sekä näin myöhäissyksyllä että aikaisin keväällä. Kuinka lupaavaa!

Juuri siksi tuntuu erityisen hyvältä ajatukselta pysähtyä niiden asioiden äärelle, jotka kuluneen kuukauden aikana ovat kantaneet minulle jonkinlaista toivon, lohdun ja voiman sanomaa. Olkoon tämän postauksen ajatus siis toivoa lokakuusta. 

Ensin pitkästä aikaa musiikkilinkitys, linkitys biisiin, jonka olen halunnut ajatella kohdistuneen juuri minulle juuri näissä hetkissä.
https://www.youtube.com/watch?v=AOEgOufYREs

Sitten kertomus siitä pimeästä illasta, jona tarvoin pitkän päivän jälkeen kotiin kylmyyttä ja synkkyyttä kiroten, ja mitä löysinkään kotini lattialta, postiluukusta työnnettynä? Itse tehdyt, minua varten valituilla langoilla neulotut villasukat ja suklaalevy. Ilman että olisin tehnyt mitään ansaitakseni ne. Ilman, että mulla on synttärit, nimpparit tai että ne voisi laskea edes joululahjoiksi. Myös suklaa oli käsintehtyä, ja sen käärepaperissa luki "Avaa vain hätätilanteessa." Nyt on siis kerankin hyvä syy odottaa katastrofia.

Sinä hetkenä tunsin, että tässä maailmankaikkeudessa on jotain suurempaa.

Seuraavaksi palanen sellaisesta paikasta maailmassa, joka tuo minulle toivoa poikkeuksetta ja aina, kirjastosta: 
Kohta tuon aluksi mainitsemani mielenterveyspäivän jälkeen menin kirjastoon nimenomaan ammentamaan toivoa pimeyteen.
Huomasin siellä, että kirjastossa nojattiin juuri saman ajatuksen varaan, johon minä olen nojannut koko tähänastisen elämäni. Sen ajatuksen mukaan kirjat ovat sellainen asia, jotka parhaimmillaan tuottavat toivoa ja lohtua. Kirjojen voima hätkähdyttää silloinkin, vaikka siitä on tietoinen. Ollenkaan kaikki kirjat eivät hätkähdytä, mutta parhaimmat lukuelämykset hätkähdyttävät tavalla tai toisella.

Kirjastossa oli pistetty pystyyn hanke, jossa jokainen halukas sai kirjoittaa post it -lapulle kirjan, joka juuri itselle on antanut toivoa, iloa tai lohtua. Näistä lapuista ohikulkija saa itselleen lukuvinkkejä, ja niitä myös koottiin lainattaviksi siihen hyllyyn, jonka päätyyn post it -lappuja kerättiin.

Ihana hylly. Otin vaaleansinisen post it -lapun ja kirjoitin yhden tietyn kirjailijan ja kirjan. Olen maininnut ja siteerannut sitä blogissakin monta kertaa. Sen ylittänyttä ei ole.
Tämän tehtyäni menin hyllyn toiselle puolelle katsomaan, minkälaisia muille toivoa tuoneita kirjoja siitä sillä hetkellä löytyi.
Siinä vaiheessa huomasin, että kirjahyllyssä oli myös erilaisia, itsetehtyjä kirjanmerkkejä, joita sai ottaa ilmaiseksi.
Minun kaltaiselleni ihmiselle, jolta kirjanmerkit ovat aina hukassa kun niitä tarvitaan, se oli suuri ilo. Otin mukaani vaaleansinisen kirjanmerkin, johon kirjailtu mietelause puhutteli minua sillä hetkellä eniten.
Maapallo on pyöreä. Siinä, missä maailman luulee loppuvan, voikin olla uuden alku. 

Yhdistän tämän erään kirjoittamisen opettajan sanoihin, jotka auttoivat minua suhtautumaan uudella tavalla juuri sitä ennen kokemaani täydelliseen kirjoittamisen blokkiin: "Se, että kirjoittaminen ahdistaa, eikä tunnu luonnistuvan ollenkaan, tarkoittaa sitä, että jotain tosi suurta on tulossa. Joku hieno oivallus tulee, kun ahdistuksen vain pystyy ensin sietämään lannistumatta." Lisäksi tietysti on olemassa sellaisia, paikkansa pitäviä sanontoja, joiden mukaan vastoinkäymiset ovat elämän antama mahdollisuus. Vain vastoinkäymisten myötä ihmisen on mahdollista löytää itsestään sellaisia voimavaroja, jotka muuten jäisivät löytämättä.


Elämäni vastoinkäymiset ovat naurettavan laimeita suhteutettuina viljelemiini viisauksiin, mutta silti ne on tarpeen pitää mielessä. Arkisen ahdingon ja vitutuksen keskellä on miellyttävän voimaannuttavaa ajatella olevansa etuoikeutettu: vain tämän vaiheen kautta löydän itsestäni sellaista voimaa ja oivallan jotain sellaista, johon huolettomilla ja onnellisilla ihmisillä ei ole pääsyä. Huono vaihe tarkoittaa sitä, että jotain tosi tärkeää ja hyvää on tulossa.

Kirjallisuusteeman kautta rakennan sillan seuraavaan toivoa tuovaan asiaan.
Tänä vuonna koin elämäni ensimmäisen kerran Helsingin kirjamessut. Noloa sinänsä, että vasta nyt ekan kerran, sillä kyllähän kirjallisuusihmisen pitäisi siellä käydä joka vuosi. Mutta kun ei ole sopinut budjettiiin eikä aikatauluihin eikä muutenkaan järjestynyt, ja sitä paitsi ja ennen kaikkea, siellä on aivan yksiselitteisesti liikaa ihmisiä, että minä sellaista kestäisin pitkää aikaa.

Tänä vuonna kuitenkin tilaisuus työnnettiin väkisin eteen ja liputkin putosivat kuin taivaasta ilman että minä tein mitään. Pakkohan sinne sitten oli mennä.
Melkein paras hetki oli se, kun menimme sisään Messukeskukseen, ja pulssini nousi nähdessäni portit, joissa lippua piti näyttää saadakseen portin aukeamaan. Kuten monet tietävät, sellaiset portit eivät oikein ole minun alaani. Muun muassa kerran Berliinin TV-tornissa jumiutin koko jättimäisen jonon sellaisen portin edessä.

Nyt vain marssin sisään. Seuranani ollut tyyppi marssi viereisestä portista ja vasta kaiken onnistuttua ihan täysin luontevasti käännyimme katsomaan toisiamme täsmälleen yhtä hämmästyneinä ja iloisina ja voitonriemuisina, näytettiin voitonmerkki ja huomattiin kai kumpikin vasta silloin, että kumpikin jännitti samaa asiaa yhtä paljon, vaikka kumpikin asteli tilanteeseen muka coolisti.

Kirjamessujen jälkeen kävelimme Pasilan asemalle junaa odottamaan. Täysin sattumalta satuimme todistajiksi minuutin tai pari kestäneelle kohtaukselle, jossa joku vanhempi ihminen juoksi kaukana edellämme ehtiäkseen lähtevään junaan. Yritys näytti epätoivoiselta. Matka junan ovelle oli pitkä ja vanhan ihmisen vauhti ei näyttänyt riittävän, vaikka yrityksen puutteesta häntä ei kyllä voi syyttää. Jännitys nousi huippulukemiin: ehtiikö, ei, voi ehtiäkin, no, ehtiikö, en usko, ehtiikö sittenkin...
Sanoin seuralaiselleni, että minä olisin tuon henkilön asemassa lopettanut juoksemisen jo pelkästään sen kammottavan häpeällisen mahdollisuuden vuoksi, että joku seuraa suoritusta niin kuin me teimme.
Juoksu näytti epätoivoiselta ja juna epäilyttävän lähdössä olevalta, mutta toivoa loi viimeiseen asti se, että junaan ja sieltä ulos virtasi tolkuton määrä porukkaa. Joku piti koko ajan ovea auki.

Niinhän siinä kävi, että kyseinen henkilö ehti kuin ehtikin junaan. Sankarillinen vaivannäkö palkittiin. Sain toivoa siitä, että jokin oikeudenmukaisuus tässä maailmassa on.

Kirjamessuilta matka jatkui kummilapseni Halloween-bileisiin. Jee!

Kirjamessuista seuraavana aamuna leikin pienimmän veljen lapsen kanssa, ja voi hyvä ihme sentään, jostain nurkasta ilmestyi täsmälleen samanlainen muumilaiva, kuin minulla on ollut joskus 1990-luvun alussa. Sellainen, jollaisella oikeastaan salaa haluaisin leikkiä vieläkin. En tiennyt, että enää nykypäivänä myydään samanlaisia, yhtä hyviä leluja kuin silloin.

Nyt sain leikkiä sillä luvan kanssa, muka hyvänä lapsenvahtina.

Paremmin ei voi sunnuntaiaamu alkaa.

Nyt täytyy vain toivoa, että loppuvuodessakin olisi samanlaisia toivonpilkahduksia. Silloin ei ole mitään hätää.