Työttömyyden orjat sorron yöstä nouskaa

Tammikuu osoittautuikin liian lyhyeksi edellisen postauksen lupauksen pitämiseen. Kirjavuosi 2017 -postaus jää nyt valitettavasti helmikuulle. Pahoittelen aiheuttamaani pettymystä, ja kirjoitan toisen lupaamistani postauksista nyt. Asiakokonaisuus, joka nyt on enemmän kuin ajankohtainen.

Tässä maassa pyritään nyt kovasti aktivoimaan työttömiä ihmisiä.

Olen ymmärtänyt suurin piirtein vanhempieni ikäisten ihmisten puheista, että ennen maailmassa töihin vain mentiin. Näin oli erityisesti, jos ihminen hankki itselleen koulutusta, ja aivan erityisesti, jos ihminen oli korkeasti koulutettu. Sitä vain mentiin johonkin ja saatettiin viettää samassa paikassa koko työura.

Vielä nykyäänkin on ihmisiä, jotka vain menevät töihin. On aloja, joilla riittää työpaikkoja. Sen lisäksi on ja on aina ollut ihmisiä, jotka sattuvat oikeaan paikkaan oikeaan aikaan tuurilla, ja joilla sattuu olemaan suhteita. Tässä maassa mellastaa siis edelleen suuri määrä ihmisiä, joiden näkökulmasta töihin vain mennään, jos sinne halutaan mennä, ja työttömiä ovat ne tyhmät, laiskat ja saamattomat luuserit, joista ei ole mihinkään ja jotka eivät halua kantaa yhteiskuntavastuutaan.

Tämä on minun teoriani siitä, miksi työttömien aktivointimalli on keksitty: hyväosaiset ja onnekkaat ihmiset eivät ymmärrä omaa onnekkuuttaan ja omaa tuuriaan, vaan ihan vakavissaan kuvittelevat, että heidän hyvä tilanteensa johtuu heidän omista kyvyistään, osaamisestaan ja paremmuudestaan. Sitä myöten he näkevät työtä vailla olevat niin ikään oman epäonnensa seppinä. Ministerit ja uutistenlukijat kehtaavat täysin pokkana puhua televisiossa kerta toisensa jälkeen siitä, että "kannustamme työttömiä aktivoitumaan" sillä "loppupeleissä työn saanti on itsestä kiinni".

Mikä on mahtanut olla työttömyysturvan alkuperäinen idea?

 Itse olen kokenut sen, mitä on olla työtön, vaikka työnsaanti olisi ainoa asia, mitä haluaa, minkä edestä olisi valmis muuttamaan minne tahansa, tekemään töitä joka ei vastaa omaa koulutusta, tekemään töitä, joita erityisemmin ei haluaisi tehdä, tekemään ties mitä, että vain pääsisi töihin ja kantaisi yhteiskuntavastuunsa.

Olen kokenut sen, että töihin ei noin vain mennä. Niihin ei mennä silloinkaan, vaikka ei valikoisi hakemiaan töitä ja vaikka kuinka aktiivisesti niitä hakisi.
Kun heittäydyin liian aktiiviseksi, eli halusin opiskella lisää, toisin sanoen tehdä sen ainoan, minkä enää näin mahdolliseksi työnsaannin edistämisen kannalta, työvoimatoimisto kielsi sen, sillä minulla "ei ollut lisäkoulutuksen tarvetta".
Kun sain keikkatöitä, työttömyystukeani leikattiin.
Samaan aikaan uutisissa puhuttiin siitä, kuinka työttömiä pitäisi saada aktivoitua, kouluttautumaan ja menemään keikkatöihin.
Jos työtön yritti itse aktivoida itsensä, se ei sopinut.

Jokaisessa työnhakuoppaassa ja koulutuksessa, jonka läpikävin edistääkseni työnsaantiani, kuulin kerta kerran jälkeen samat, valitettavasti aina yhtä kummalliset asiat.
Niiden ihmisten kesken, jotka saavat palkkansa työttömien ohjeistamisesta, vallitsee täysin yksi ja sama keskustelun tapa.
Jostain syystä se on yksioikoinen työttömien syyllistäminen.

Jos et saa töitä, vika on sinussa. 
Jos olet hakenut paljon töitä, etkä ole niitä saanut, hakemuksissasi on vikaa. Jos olet päässyt haastatteluun, etkä saa työpaikkaa, teit jotain väärin haastattelussa. 
Tee parempia hakemuksia. 
Toimi paremmin työhaastattelussa. 
Olet nyt huono. 
Muutu paremmaksi. 
Muutu sellaiseksi, että sinut kelpuutetaan jonnekin töihin. 

Neuvojen takana oli jotain totuuspohjaa, sillä ainahan on varaa miettiä, mitä voisi tehdä vielä paremmin, mikä ehkä meni vikaan ja miten voisi seuraavalla kertaa toimia toisin.

Vasta jälkikäteen minulle kuitenkin on kunnolla kirkastunut se aivan yhtä tosiasiallinen fakta, joka työttömille puhuttaessa jätetään systemaattisesti kertomatta.

Jos et saa töitä, vika ei välttämättä ole sinussa.
Voi olla, että olisit voinut tehdä jotain toisin,
mutta aivan yhtä mahdollista on, että todellinen vika on jossain muualla kuin sinussa.

Et saa töitä esimerkiksi siksi, että elämä on sattumien summa. Ihmiset, lukuisat työnhakijat ja työhaastatteluja tekevät, elävät samassa sattumien tulvassa, jossa perhosen siiven räpäytys voi muuttaa kaiken. Rekrytoija ja rekrytoitava tulevat tilanteeseen ja toimivat siinä kulloistenkin olosuhteiden alaisina, jatkuvasti muuttuvassa syiden ja seurausten ketjussa. Joku miellyttää jotakin, joku vaikuttaa jossakin hetkessä johonkin, heilauttaa vaakaa juuri ratkaisevan millin johonkin suuntaan. Voi olla, että jälkikäteisanalyysissa kukaan ei osaisi tarkalleen raportoida, miksi juuri näin kävi, miksei toisella tavalla.

Valitettavasti suureen osaan avoimista työpaikoista on jo valittu joku. Ei siis auta, vaikka olisit kuinka paras, vaikka tekisit mitä. Työnhakumaailma on täynnä teatterihaastatteluja, jotka byrokratian vuoksi on pakko pitää, koska paikkaan ei voida ottaa jo valittua laittamatta sitä virallisesti auki.

Ja mikä ehkä tärkeintä, useimmiten työnantajan on pakko valita vain yksi, vaikka loistavia hakijoita olisi kymmenittäin.
Et siis välttämättä ole huono. Saatat olla yksi hyvistä, joista vain yksi voidaan ottaa. Saatat olla se, jonka valintaa mietitään viimeiseen hetkeen asti, ja sitten jostain perhosen siiven heilautuksesta päädytään johonkuhun toiseen.

Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että työttömälle näitä asioita ei kerrota.
Työnhakuohjauksessa kehotetaan muuttumaan huonosta paremmaksi.
Pitkään jatkuvat työnhakuprosessit, joissa perhosen siiven värähdys ei heilauta omaa tilannetta paremmaksi, murentavat ihmisen.
Ihminen kulkee ympäriinsä, yrittää, yrittää turhaan, tulee rangaistuksi siitä jos ei "aktivoidu ja mene töihin" ja siitä, jos yrittää aktivoitua. Ihminen näkee, miten joillekuille toisille käy hyvin, he sattuvat olemaan sattumien maailmassa oikeassa paikassa, minkä jälkeen he puolestaan alkavat mellastaa siitä, mikseivät kaikki toimi samoin kuin he, ja vain mene töihin.
Ihminen kuulee ympäriltään, jokaiselta vastaantulijalta, jatkuvasti kysymyksiä siitä, eikö hän todellakaan vieläkään ole saanut töitä.
Ja ihminen murenee, väistämättä.
Kun tätä oikein pitkään jatkuu, ihminen ei näe turhassa yrittämisessä enää järkeä. 
Noidankehä on valmis.

Tarkoitukseni ei ole tällä postauksella tuomita mustavalkoisesti kaikkea sitä, mikä työttömiin kohdistuu. Ymmärrän, että kaikenlainen byrokratia ja aktivointimallit tulevat kyseeseen, sillä oikeasti on olemassa myös sellaisia, jotka haluaisivat vain maata kotona ja nostella tukia, tehdä mitä tahansa muuta kuin mennä töihin.

Tämä postaus on kuitenkin pakko kirjoittaa, sillä näen ympärilläni liikaa sellaisia ihmisiä, jotka kuvittelevat, että heidän tuurinsa johtuu heidän omasta paremmuudestaan.
On selvää, että omalla panostuksella pääsee pitkälle. Esimerkiksi omalla ahkeralla kouluttautumisella ja aktiivisuudella ja joustavuudella työnhaussa pääsee huomattavasti pidemmälle kuin silloin, jos ei ole valmis näkemään vaivaa eikä yrittämään. 
Kaikkea oma panos, suuntaan tai toiseen, ei kuitenkaan ratkaise.

Uskallan väittää, että on paljon niitä, joilla on samankaltainen tausta ja sama kokemus kuin minulla. En ole yksin näiden ajatusten kanssa.

Olen vain nyt siirtynyt siihen käsittämättömän hyväosaiseen joukkoon, joka voi puhua tästä aiheesta ääneen.
Täyttää lupauksen, jonka joskus itselleni tein.

Jos joskus pääsen vahvempaan asemaan, asetun aina heikomman puolelle. 

Tein tämän lupauksen itselleni, ja heitän tämän haasteen nyt sinulle, joka tätä luet.

Asetu heikommassa asemassa olevan puolelle, sillä hän itse ei useinkaan pysty pitämään omia puoliaan.
Miksi?
Siksi, koska aivan yhtä hyvin sinä voisit olla hänen asemassaan.
Syystä tai toisesta et juuri nyt ole, mutta loppujen lopuksi elämä on melko mielivaltaista peliä. Sinä voisit aivan hyvin olla heikommassa asemassa, ja tuo juuri nyt heikommassa asemassa oleva voisi olla sinun asemassasi.

Eikä nyt puhuta pelkästään konditionaalimuodossa.
Jonakin päivänä sinä voit olla heikommassa asemassa kuin hän.

Kun ajattelet työttömien aktivointimallia, ajattele se ennen kaikkea tämän kysymyksen kautta:
Entä jos sen kohteena olisit sinä?

Ei ole mitään syytä, miksi se et voisi olla sinä. 

2017

Blogi on jälleen hengissä. Sitä en tiedä, onko sillä enää lukijoita. Toivottavasti on!

Tammikuun päivitykset ovat viivästyneet, sillä kaikeksi ilokseni olen liittynyt kiireisten ihmisten joukkoon. Kadehdin vuosikaudet elämässäni sellaisia ihmisiä, jotka puhuivat kiireistään - toisin sanoen oman itsensä tärkeydestä ja merkityksellisyydestä, siitä, että jollekin on jotain väliä sillä, missä juuri he ovat milloinkin. Kadehdin ja ihmettelin, ja nyt ilokseni olen osa heitä, joilla kai on sellainen kiire, että oikeastaan mitään ei ehdi tehdä. Tämä tiivistyy havaintoon siitä, että iloitsen suunnattomasti metroaseman pitkistä liukuportaista: mikä mainio pieni ikuisuus luppoaikaa juoksevien asioiden hoitamista varten.

Nyt oli kuitenkin taas vähän pidempi hetki aikaa blogille. Täältä se siis tulee, jo perinteeksi muuttunut vuosikatsaus. Ajattelin tehdä sen suhteellisen tiiviisti, koska a) ketään ei kiinnosta kilometrin mittainen jaarittelu, ja b) ks. edellinen kappale. 

Nostan esiin asioita, jotka minulle tapahtuivat vuoden 2017 aikana, ja jotka jäivät mieleen. Pahoittelen sitä, jos jotain jää pois. Kiitän kaikkia vuoteeni 2017 osallistuneita. Olen iloinen siitä, että vuosi oli sellainen kuin se oli - 2017 oli käsittämättömän hieno vuosi, kaunistelematta.

Aloitin vuoden juomalla aitoa samppanjaa. En ollut tehnyt sitä koskaan ennen. Uudenvuodenyönä tinoja valettaessa tinani paloi kiinni kauhaan. Lopulta se saatiin irti. Lopputuloksena oli niin kummallinen tina, että sitä piti tulkita koko porukan voimin. Mainituiksi tulivat ainakin kakkulapio, lumilapio, lohikäärme ja lintu. Tina aseteltiin takanreunukselle, jossa se on edelleen.

Tapasin toisen väitöskirjaohjaajistani ensimmäisen kerran. Istuin eräänä kylmänä tammikuun aamuna tutun yliopistorakennuksen kolmannen kerroksen käytävällä nojatuolissa. Hän käveli paikalle käytävän toisesta päästä. Tunsimme toisemme ensi silmäyksellä. Tiesin, että tästä seuraa jotain hyvää.

Lekottelin kylpylähotellin ulkoaltaassa parina hiljaisena talvi-iltana ja ihailin maailman kauneutta. 

Aloitin tammi-helmikuun aikana elämäni tutkijana, työssä, jota olin kaikista eniten halunnut tehdä vuosikaudet. Kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa: tutkimussuunnitelmat, tutkijaseminaarit, tutkimusapurahahakemukset, tutkijayhdistyksen toiminta, konfrenssiesitelmäehdotus, väitöskirjatyöpajahakemus, jatko-opintokurssit, ohjaajien sähköpostin spämmäys. Kaikessa oli ensimmäisen kerran luomaa erityistä kimalletta, huumaa ja toiveikkuutta. 

Muistan parhaiten sen yön, jona työstin omaa tutkimustekstiäni iltayhdeksästä aamuviiteen, täyden työpäivän päälle, ja jota sen jälkeen olen aina muistellut pohtiessani, mitä tässä elämässä kaikkein eniten haluan tehdä, mikä ihan oikeasti niinsanotusti resonoi. Mielestäni sen yön hurmoksellisuus oli viimeinen sinetti sille, että nyt olen tekemässä jotain, mitä haluan, vaikka siihen toki liittyy niin paljon ahdistavia ja raskaitain puolia.

Minusta tuli elämäni ensimmäisen kerran hallituksen jäsen. Aloin istua kokouksissa ja järjestää tapahtumia tutkijoiden kanssa.

Annoin ystävänpäivän kunniaksi suklaasydämen ihmiselle, jota kuuden kuukauden jälkeen en olisi uskonut enää kohtaavani. Sain halata häntä, toive, joka puoli vuotta sitten ilmaantui mieleen ja jäi toteutumatta, ja jolla ei ollut enää kuukausiin ollut minulle mitään merkitystä. Elämässä voi tapahtua odottamattomia asioita.

Maaliskuu oli aika paska kuu. Huomasin ne tutkijana olemisen super-hyper-ahdistavat puolet liian kirkkaasti. Tarvoin loskassa ja keräilin positiivisia asioita tänne blogiin. Arjessahan niitä aina on, niitä on aina, kun ne vain herkistyy näkemään.

Maaliskuun isoimpia juttuja olivat varmaan se, että törmäilin ystävänpäiväsuklaasydän-tyyppiin viikottain, mikä oli todella kummallista, ja tein niin paljon opetustöitä, että siitä tuli rutiinia, mikä sekin oli vähän kummallista. Tykkäsin niistä opetustöistä muuten: ne kannattelivat maaliskuun muuten kaikenkattavassa kurjuudessa.

Syntymäpäivänäni satoi räntää taivaan täydeltä, maa oli valkoisena ja oli niin kylmä, että se tuntui paksusta takista huolimatta luihin ja ytimiin. Kirosin elämääni. Sain kuitenkin kaikesta kärsimyksestä huolimatta valmiiksi väitöskirjani ensimmäisen pienen osuuden.

Paria päivää ennen vappua istuin iltaa sellaisten ystävien kanssa, joita en ollut nähnyt kuukausiin. Se oli monella tapaa hieno ilta.

Vappuna oli jouluisempi keli kuin jouluna on ollut moneen vuoteen. Otatin koirastani lumisen kuvan joulukortteja varten (joita en sitten hankkinutkaan), sillä olin varma, että jouluna puolestaan on enemmän kevätkeli.

Heti vapun jälkeen sain tietää yhden tähänastisen elämästäni suurimmista jutuista, tuloksen, joka kuuluu kirkkaasti koko tähänastisen elämäni suurimpiin saavutuksiin. Ryntäsin ulos yliopiston kirjaston ovesta ja huusin uutiset puhelimeen ulko-oven välittömässä läheisyydessä niin, että koko kampus kaikui.

Nimipäiväni aamuna makasin sairaalan lavetilla loisteputkilamppujen alla odottamassa, että silmääni työnnetään puudutuspiikki. Kestin hetken, joka vaadittiin, että piikki työnnettiin sisään. Ensimmäisen minuutin ajan tunsin kipua, loppuviimein leikkaus oli lähestulkoon miellyttävä kokemus. Pari tuntia leikkauksen jälkeen oksensin kaiken, mitä olin ehtinyt siihen mennessä syödä.

Huomasin, että jos toista silmää käyttää johonkin, myös toinen silmä liikkuu aina, vaikka sen päällä olisi lappu. Mikäli toinen silmä on leikattu, ei pysty esimerkiksi lukemaan ilman kipua. Huomasin, miten valtavasti silmien liikkeitä normaali elämä vaatii, ja miten mittaviin toimenpiteisiin kivun välttäminen ajaa, vaikka vain toinen silmä päiväkirurgisesti operoidaan. Mutta nyt, nyt, voin viimein katsoa ihmisiä silmiin häpeilemättä. Te joiden silmät ovat syntymästä saakka katsoneet samaan suuntaan, ette voi edes kuvitella, mitä tämä prosessi minulle merkitsee.

Pari päivää leikkauksen jälkeen kävelin himmentävät lasit silmillä Cygnaeuksenpuistoon. Aurinko paistoi kirkaammin kuin vielä kertaakaan sinä vuonna. Leikattu silmä aristi valoa, mutta suurimmaksi osaksi pidin laseja piilottaakseni murjotun silmän tyypiltä, jota olin menossa tapaamaan.

Osallistuin elämäni ensimmäisen kerran tieteelliseen konferenssiin. Pidin elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän, lasit silmillä tietenkin, sillä myös yliopistorakennuksessa palavien lamppujen valo koski leikattuun silmään. Osallistuin siinä yhteydessä myös väitöskirjatyöpajaan.

Vietin Mauno Koiviston hautajaispäivän piknikillä. Mietin, millä logiikalla ihmiset pitkin päivää päättivät, pitäisikö ennemmin liputtaa helatorstaita vai suruliputtaa edesmenneen presidentin hautajaisia.

Olin onnellinen
ja sitten pari viikkoa vain itkin ja itkin ja itkin ja itkin, koska ilmeisesti voi joskus olla niin, että toisen ihmisen on tulkinnut aivan täydellisen väärin, että millään omalla havainnolla ei olekaan minkäänlaista todellisuuspohjaa.

Mittakaavassaan naurettavasta surun jaksosta mieleeni jäi parhaiten se, että aina on toivon ja valon pilkahduksia, jokaisena hetkenä, niitä on aina. Ihmiset tarttuvat ihmeellisellä tavalla apua pyytävään käteen. Ihmiset osaavat yllättää, ihmiset sanovat kauniita sanoja kun niitä ei odota ja kun toinen ei edes tiedä minun niitä juuri nyt tarvitsevan. Ihmiset ovat paitsi aika paskoja aika usein, myös yllättävän valmiita auttamaan ja osoittamaan myötätuntoa. Parhaiten muistan uunituoreen tohtorin minulle osoittamat sanat, kun onnittelin häntä hänen väitöstilaisuutensa päätteeksi, omana juhlahetkenään hän kohdisti kannustavia sanoja minulle, eikä hän edes tiennyt, minkälainen konkurssi henkilökohtaisessa elämässäni oli meneillään.

Vietin juhannusta mökillä, söin tukevasti ja join kallista konjakkia.

Juoksin maratonin Rovaniemellä. Jätkänkynttilä-silta oli hieno. Maraton meni aika heikosti, siitepölyallergiaoireiden ja koko matkan suoraan päähän porottaneen auringon ja / tai sitten ihan vain huonontuneen kunnon vuoksi, mutta pääsin maaliin kuitenkin. Maalissa oli ihania tonttuja. Aloin miettiä, miten voisi päästä kokopäiväiseksi tontuksi Rovaniemelle. Maratonin jälkeen kävin suihkussa ja uin yhden allasmitan uimahallissa.

Kirjoitin väitöskirjani ensimmäisen kokonaisen luvun. Ajattelin myöhemmin, että se oli parasta, mitä voi olla: hiljainen yliopiston kirjasto, jossa kukaan järkevä ihminen ei heinäkuussa ole. Työskentelen seisomatyöpisteellä tietyn tuntimäärän päivässä, saan hyvin aikaiseksi. Koska on Suomen virallinen lomakuukausi, ei ole mitään muuta, mistä pitäisi kantaa huolta. Sähköpostiin ei tulvi muistettavia asioita, kukaan ei vaadi mitään oheistoimintaa, takaraivossa ei tykytä mikään to do -lista. Sain keskittyä vain yhteen, minulle suurimpaan asiaan, ja sillä tavalla sain sen etenemään.

Sateisena heinäkuun perjantai-iltapäivänä tapasin kahviossa uuden ihmisen. Samana iltana kävelimme Jyväsjärven ympäri, 13 kilometriä. Seuraavalla viikolla matkustin ensimmäisen kerran paikkaan, jossa en ollut ikinä käynyt, ja mihin vaadittiin kaksi bussimatkaa, yhteensä kolme ja puoli tuntia aikaa. Ihmettelin, ja oikeastaan ihmettelen edelleen, miksi sen silloin tein, mutta kai siihen joku merkitys kätkeytyi.

Sen jälkeen lukuisia pieniä asioita, jotka jäivät mieleeni aina silloin tällöin pisaroittain putoavina kuvina. Se, miten ensimmäisen kerran pelkäsin hänen moottoripyöränsä kyydissä, ja heti perään koko elimistöön tulvahti adrenaliini, tunne siitä, että olen elossa, ja nautin siitä. Hänen tapansa nostaa kättä vastaantuleville moottoripyöräilijöille. Yksi heinäkuun lopun yö, jona astelimme yhdessä mökin saunasta järveen. Elämäni toinen lasillinen aitoa samppanjaa. Pahin myrsky, jonka elämässäni olen nähnyt, ja vaikka yleensä pelkään, silloin en pelännyt yhtään. Yksi pieni ikuisuus, joka täyttyi hetkistä,
ja joka sitten loppui, koska niin oli eittämättä parempi.

Ja sitten taas itkin ja itkin ja itkin, kirjoitin väitöskirjani toista lukua ja kävin keskellä päivää yliopistolta kotona ihan vain siksi, että sain itkeä rauhassa "ruokatunnin" ajan.  

Ja sitten lähdin Moskovaan, näin Moskovan, käsittämättömän hienon historiallisen kaupungin.
Nauroin enemmän kuin aikoihin.

Juoksin Moscow Marathonin. Maraton meni taas huonosti, esimerkiksi urheilujuoman puutteen vuoksi, mutta pääsin sen kuitenkin läpi, ja Moskovasta parhaiten muistan että nauroin, parin päivän aikana enemmän kuin kuukausiin.

Yhdet perhepiirin ja lähisuvun juhlat. Kirjamessut Helsingissä, elämäni ensimmäisen kerran. Toisen väitöskirjaluvun esittely seminaarissa. Käsittämättömän kauniit sanat, jotka siitä kuulin, vaikka taaskaan ihmiset eivät varmaan edes tienneet, kuinka paljon niitä juuri silloin tarvitsin.

Elämäni ensimmäinen symposium, ja symposium-esitelmä. (Tänä vuonna opin sekä symposium- että konferenssi-käsitteiden merkityksen ja eron.)

Ihmisten tapailua, enemmän kuin aiemmin elämässäni. Aiemmasta elämästäni radikaalisti poikkeavan suhtautumistavan oppiminen: aiemmin olen tuhlannut valtaosan ihmiskohtaamisista yksinomaan sen pohtimiseen, mitä tuo minusta ajattelee, ja miten voisin parhaiten olla sellainen, että tuo ajattelisi minusta hyvää. Nyt aloinkin ihmiskohtaamisten runsaudessa ja lähes konemaisessa toisteisuudessa ajatella enemmän sitä, mitä minä tuosta ajattelen, kelpaako toi mulle. Löysin itsestäni ennenkokemattoman, hetkittäin suorastaan pelottavan välinpitämättömyyden: ennen maailmassa jokainen kohtaamani ihminen oli minulle The Tapaus,  jumituin analysoimaan jokaista katsetta ja äänenpainoa. Syksyn myötä löysin itseni ihmisten seurasta ilman analyysiä siitä, mitä tässä nyt tapahtuu ja mitä toinen ajattelee tai ei ajattele, sillä mua vaan ei kiinnostanut. 

Suomen 100-vuotispäivänä juoksin itsenäisyysmaratonin ja olin sen jälkeen sitä mieltä, että jalkani voisi saman tien hakata irti, niin huono juoksija minusta on tullut. 

Yksi joulukuinen viikonloppu mahtavassa seurassa, jossa mulle tarjoiltiin suklaakarkkeja aamulla sänkyyn, takki ojennettiin valmiiksi naulakosta päälle puettavaksi ja muutenkin ihmiset osaa vaan joskus olla niin parhaita, erityisesti lapset. 

En nähnyt Eero Ritalaa livenä, kuten viime vuonna asetin toiveikkaaksi tavoitteekseni. Jouduin tyytymään Joulutarina-leffaan ja sain yllättäin extrana vielä Heinähattu ja Vilttitossu -leffan. Kyllä niillä pärjäs. Tänä vuonna uusi yritys. 

Aivan vuoden lopulla tapahtui jotakin yllättävää, joka käänsi elämäni täysin ylösalaisin, mutta siitä kirjoitan myöhemmin oman postauksensa.  

Lopetin vuoden katsomalla ilotulitusta erään toisen ihmisen kanssa, yhden niistä syksyn aikana kohdatuista. Mietin kaikkia niitä aiemman elämäni kertoja, joina olen kokenut vastaavankaltaiset hetket ihan vain yksin itseni kanssa, ja yritin ajatella, että kyllä tähänkin jokin merkitys varmaan kätkeytyy. Vaikkemme vielä sitä näe. 

Kohti uutta vuotta, uusia haasteita, pelkoja, toiveita ja toinen toistaan seuraavia, näkyviä tai kätkettyjä merkityksiä. 

En osaa sanoa, millainen blogivuosi tästä tulee, mutta tammikuun aikana lupaan ainakin perinteisen vuoden 2017 kirjapostauksen ja sen edellä mainitsemani, minulle tällä hetkellä suurinta asiaa käsittelevän postauksen. Sen lisäksi lupaan olla lopettamatta blogia. Kirjoitan aina, kun olen julkisessa kulkuvälineessä tai pitkissä liukuportaissa tai jos joskus muulloin on aikaa hengittää. Se olkoon (varmasti kaikkien mieltä lämmittävä) uudenvuodenlupaukseni vuodelle 2018.

Näihin tunnelmiin.