Helmiä

Tänä vuonna helmikuulle osui monta pientä ja siksi niin suurta hyvää asiaa. Helmiä. Kerron joistakin niistä tässä, var så goda.

Minulle tarjoiltiin elämäni ensimmäisen kerran laskiaispullaa mantelimassalla. Neljä vuotta sitten, juuri tämän blogin aloittaneena, kirjoitin mantelimassalaskiaispullista, joita haikailin kahvilan lasivitriinin takaa, ja mietin, miksi syön niin harvoin laskiaispullia ja miksi syön niitä aina hillolla ja / tai kermavaahdolla, miksen ole saanut niitä mantelimassalla, mantelimassa pitäisi ottaa tavoitteeksi.

Tämän vuoden laskiaistiistaina osallistuin kokoukseen, jossa prioriteetit oli osattu asettaa täsmälleen oikein. Ennen kokousta lähetettiin sähköpostitse kysymys, sopiiko kaikille, että laskiaispullat tarjoillaan mantelimassalla. Mitään muuta ei kysytty. Kokouksessa mussutettiin laskiaispullaa mantelimassalla samalla kun puhuttiin kokouksen asiat, ja varjelkoon, että oli hyvää. Ja pakko sanoa, että tällaiset asiat ovat taas yksiä syitä lukuisien syiden vyyhdissä, jossa työttömät ja opiskelijat ovat työssäkäyviä heikossa asemassa. Vaikka toki työpaikoissakin on varmaan eroja näiden ylellisyyksien suhteen.

Koirani oli luonani viikon, eli olimme siis ensimmäistä kertaa ikinä viikon kahdestaan niin, että hän joutui olemaan päivät yksin. Pelkäsin etukäteen pahinta, mutta kaikki meni yllättävän hyvin. Parasta oli, että jokaisella kävelylenkillä joku tuntematon pysähtyi ihmettelemään, miten suloinen, ihana ja ystävällinen koira mulla on. Kyllä tässä maailmassa on paljon hyvää.

Niillä kävelylenkeillä aloin ihmetellä, miksi en ole koskaan laskenut helmikuuta lempivuodenajakseni. Käsittämättömän kauniita värimaailmoja eri aikoihin vuorokaudesta. Muistin, että olen ennenkin huomannut ne, taianomaisen ihmeelliset valot ja värit kaikkialla ulkona tähän aikaan vuodesta, mutta silti niitä ei jotenkin muista enää muina vuodenaikoina. Tällaista ei näe koskaan muulloin. Tällaista ei uskoisi näkevänsä tähänkään vuodenaikaan.

Asiakas sanoi mulle kerran palvelutilanteen päätteeksi: "och din svenska är jättebra." Ajattelin, että tämä jää mieleeni vuosikymmeniksi urani huippuhetkenä. Tilanteen jälkeen halusin hetken hyppiä ja huutaa tiskin takana (ja itse asiassa otinkin pari hyppyaskelta) ja huomasin vasta sen jälkeen selän taakse ilmaantuneen posti-ihmisen, joka hämmentyneen näköisenä odotti lähtevää postia.
Tiedän, että asiakas ei olisi sanonut noin, om min svenska faktiskt var jättebra, mutta en voi lakata ylistämästä sitä ystävällisyyden määrää, joka ihmiskunnasta ajoittain kumpuaa.

Tänään löysin kirjan, jonka olemassaolosta en edes tiennyt, ja joka ilahdutti minua sielun pohjia myöten. L.M.Montgomeryn, nuoruuteni suosikkikirjailijan, aiemmin suomentamaton omaelämäkerrallinen teos. Löysin sen vain, koska työsuhde-edut, taas, kuten se aluksi mainittu mantelimassakin. Aloitan sen jo tänään. 

Tästä on hyvä jatkaa kohti vuoden pahinta aikaa, eli maaliskuuta. 

 

Kirjavuosi 2017

Vihdoinkin! Jo perinteeksi muodostunut postaus, jonka olisi pitänyt ilmestyä vuoden ensimmäisillä viikoilla, mutta joka aiemmin mainituista syistä ilmestyy vasta nyt.

Kerron lyhyesti (tai vähemmän lyhyesti) kahdestatoista vuonna 2017 lukemastani kirjasta, yhdestä jokaiselta kuukaudelta. Nostan esiin sellaisia kirjoja, joita en ole maininnut muissa vuoden postauksissa.

Johdantona sanottakoon, että vuonna 2017 jätin kesken harvinaisen monta kirjaa. Aiemmin elämässäni olen väkisin kahlannut läpi kasoittain huonoja kirjoja, sillä kyllä jokaiselle kirjalle pitää antaa mahdollisuus. Moni loistavaksi osoittautuva kirja lähtee kunnolla liikkeelle vasta puolivälin jälkeen, ja monessa muuten huonossa kirjassa saattaa viimeisellä sivulla olla jokin kaiken kahlaamisen arvoinen tähdenlento. Vuonna 2017 aikani ja jaksamiseni ei kuitenkaan riittänyt, vaan heitin surutta ja säälimättä sivuun kirjat, jotka muutaman kymmenen sivun jälkeen eivät sytyttäneet.

No, sitten ne kaksitoista kirjaa.

Henriikka Clarkeburn ja Arto Mustajoki: Tutkijan arkipäivän etiikka
Luin tämän opintojen vuoksi.
Nimensä mukaisesti tämä on selkeästi kirjoitettu perusasioiden opas niihin eettisiin kysymyksiin, joita tutkimustyötä tekevä kohtaa arjessaan. En edes tiennyt, kuinka paljon kaikkea eettistä liittyy, no, kaikkeen, esimerkiksi tutkimustyössä alkaen jatko-opintoihin hakeutumisesta ohjaussuhteisiin, konferenssi-esitelmiin, apurahahakemuksiin ja väitöskirjan valmistumiseen asti.  Kun sen tiedostaa, niin silloin sen tärkeyden vasta todella tajuaa.
Kaikkien jatko-opintoja suunnittelevien tai niitä tekevien tai tutkimustyössä toimivien olisi oikeastaan pakollista lukea tämä.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista
Elämäni mittakaavassa käsittämän kauan sitten, melko tarkalleen kuusi vuotta sitten, tapahtui ratkaiseva käänne, jonka ratkaisevuudesta olin silloin yhtä vähän tietoinen kuin käänteiden ratkaisevuudesta kai useimmiten on niiden tapahtumahetkellä.  

Talvella 2012 luin elämäni ensimmäisen kerran Juha Itkosen kirjan. Opiskelukaverin suosituksesta. Ostin Kirjatorin alennuksesta pokkarin ja luin sen, vaikka oikeastaan olisi pitänyt lukea tenttiin.  

Kirja ei tehnyt suurta vaikutusta, mutta päätin kuitenkin, että tälle kirjailijalle pitää antaa vielä toinen mahdollisuus. Aikanaan luin toisen kirjan, ja se sitten todellakin teki vaikutuksen. Sen ansiosta luin koko tuotannon, ja sillä tiellä ollaan edelleen.

En käytännössä koskaan lue samaa kirjaa uudestaan, mutta nyt siihen oli pakottava syy. Kevättalvella 2017 oli suorastaan velvollisuuteni palata lukemaan niitä Itkosen kirjoja, joita en ollut lukenut aiemmin kuin yhden kerran. Enhän muistanut tästäkään, ensimmäiseksi lukemastani kirjasta oikeastaan mitään.

Lyhyesti sanottuna tämä on kirja kirjailijuudesta. Kirjailija kohtaa kirjailijaelämän haasteita ja miettii omaa elämäänsä ja kirjailijan asemaansa.

Vuonna 2017 tämä kirja jäi mieleeni muistutuksena siitä, kuinka uskomattomalla tavalla kirjamaku voi muuttua. Vuosi sitten tätä lukiessani en voinut kuin ihmetellä, miksi olen silloin aikanaan ajatellut, että tälle kirjailijalle pitää antaa toinen mahdollisuus. Nyt tämä kirja ainoastaan ällötti, kuvotti, oksetti, raivostutti, se teki mieli heittää seinään.

Täytyy olla kiitollinen siitä, että luin sen ensimmäisen kerran viisi vuotta aiemmin, sillä muuten ne oikeasti hienot kirjat saman kirjailijan tuotannosta olisivat jääneet lukematta.

 

John Irving: Oman elämänsä sankari
Muutama vuosi sitten luin kirjan kirjoista. Kirjaan oli koottu jonkin äänestyksen perusteella suomalaisten mielestä 50 parasta kirjaa ja niiden esittelyt. Tämä kirja oli yksi listalle päässeistä.

Kirja kertoo lyhyesti sanottuna orpokotia johtavasta lääkäristä ja yhdestä orpolapsesta, josta vuosien saatossa tulee hänelle erityisen rakas.

Ennen tätä en ollut lukenut yhtäkään John Irvingin kirjaa, mikä on lievästi sanottuna noloa kirjallisuusihmiselle. Kiinnostuin nimenomaan tästä kirjasta edellä mainitsemani kirjan esittelyn perusteella. Lainasin tämän viime kesänä kesälukemiseksi. Kirja oli painava ja sitä oli hankala kuljettaa mukana kesän riennoissa, esimerkiksi niillä bussimatkoilla, joita loppukesästä päädyin tekemään, mutta oli se sen kaiken arvoinen.
Tämä kirja yllätti ja jätti valtavasti lämpimiä tunteita, eniten siksi, että tätä lukiessani muistin yhden koko elämääni kannatelleen asian, jota en edes tiennyt unohtaneeni: kirja voi oikeasti olla niin hyvä, että pelkästään sen lukemisesta tulee hyvä mieli. Hyvä mieli ei tule siitä, että kirjan tapahtumat ovat mieltä ylentäviä, kirja tarjoaa älyllisiä virikkeitä tai jännityksen tai huumorin kaltaisia elämyksiä. Kirja voi ihan itsessään olla niin hieno ja kaunis elämys, että mieleen tulee ajatus siitä, mitä muuta ihminen enää tarvitsee, jos hänellä on kirja. 

Kirja herätti siis myös ajattelemaan, mihin lukemisen maailmaan minäkin olen ajautunut viime vuosina. Ilmeisesti siihen, joka on tuttu niin surullisen monille: luetaan kirjoja, joita pitää lukea, joita on syystä tai toisesta tärkeää lukea, jotka katsotaan arvokkaiksi.
Ja toisaalta, harva kirja lopulta on oikeasti suuri elämys. Eihän se olisi Suuri Elämys, jos sen saisi joka toisesta kirjasta. Kirjamassa on täynnä tosi hyvää, ihan hyvää, peruskauraa, huonoa ja roskaa.

Tämä oli lupaava tuttavuuden aloitus John Irvingin tuotannon kanssa.

Matti Sihvonen: Pieni kirja kärsimyksestä
Kärsimyksen ongelma, teodikean ongelma, on aina ollut suurin syy siihen, miksi en oikeastaan usko Jumalaan. Sama ongelma on syy sille, miksi toistuvasti kuitenkin mietin uskonnollisia kysymyksiä. 

Jos on olemassa Jumala, joka on kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas, niin miksi maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa? Katsooko kaikkivaltias ja täydellisen hyvä Jumala kaiken kamaluutta vierestä, tekemättä mitään?

Vuoden 2017 keväällä kävin ainutlaatuisen ja hienon keskustelun kahden ihmisen kanssa, jotka uskoivat, että Jumala on, ja joilla myös oli antaa näkökulmia näihin kysymyksiin. Myöhemmin toinen heistä lahjoitti minulle tämän kirjan.

Kirja on nimensä mukaisesti pieni, nopealukuinen ja selkeä kirja kärsimyksen ongelmasta. Se on johdanto, perusasiat kiteyttävä teos, jonka jälkeen voi halutessaan hakeutua syvällisemmän johdannon pariin. Minä en ole toistaiseksi hakeutunut, sillä sain tästä tietää sen verran, minkä katson tältä erää tarpeelliseksi. Mielestäni kirjan uskottavuutta lisäsi se, että sen kirjoittajan oma lapsi on ennen kirjan kirjoittamista kuollut oman käden kautta. Kirjoittaja ei siis tarkkaile kärsiviä mistään norsunluutornista ylhäältäpäin: hän kirjoittaa yhtenä heistä, yhtenä meistä, jotka miettivät, mitä tässä mielipuolisessa maailmassa oikein tapahtuu.

Kirja jäi mieleeni, sillä se antoi vihdoin vastauksia niihin kysymyksiin, joita yli kymmenen vuotta olin miettinyt. Ei tyhjentäviä eikä oikeiksi tai varmoiksi väitettyjäkään vastauksia, mutta juuri sellaisina ne olivat vastauksia, joita kaipasin. Ajatuksia, joita kukin asiaa pohtiva saa sitten punnita mielessään ja päättää, mitä mieltä niistä on.   

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Suokaa anteeksi hattujen piuuttuminen s-kirjainten päältä joissain kohdissa, sillä tekstinkäsittely temppuilee, enkä jaksa alkaa keksiä ratkaisua juuri nyt.

Törmäsin tähän kirjaan sattumalta kesällä kirjastolla. Venyttelin väitöskirjan kirjoittamisen lomassa ja katseeni osui siinä takanani olevan kirjaston hyllyn kirjaan, jonka nimi kiinnitti huomioni. Tsernobyl, josta olen joskus kuullut jotain, mutta enpä paljoakaan verrattuna moniin muihin onnettomuuksiin. Kirja, johon on koottu haastatteluja Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudessa tavalla tai toisella osallisena olleilta.

Luin kirjaa jostain kohtalon oikusta syksyllä aikana, jona itkin muutenkin käytännöllisesti katsottuna koko ajan.

Tämä jäi mieleeni kamalimpana, surullisimpana, järkyttävimpänä kirjana, jonka koskaan olen lukenut.
Järkytys ensinnäkin siitä, mitä maailmassa voi tapahtua. Mitä ihmisen pitää joutua kestämään.
Ja miksi? Ei sodan vuoksi, joka kiteytyy ihmisten inhimilliseen mielipuolisuuteen, vallanhimoon ja perimmäiseen kykyyn ja haluun satuttaa toista. Ei luonnonvoimien vuoksi, joille ihminen ei mahda mitään, kuten vaikka tsunamit ja tulivuorenpurkaukset. Ei kohtalon oikun vuoksi, joissa ollaan väärissä paikoissa vääriin aikoihin, kuten vaikka auto-onnettomuuksissa ja muissa tapaturmissa. Tämä tapahtui tieteen vuoksi. Joku luuli edistävänsä jotakin.

Ja järisyttävä järkytys sen suhteen, miten siihen on suhtauduttu.
Toisin kuin muuan hyökyaallosta kymmenen vuotta sitten, laivan uppoamisesta 20 vuotta sitten ja ties mistä milloinkin, tästä on oltu hiljaa. Ei ole puhuttu, ei jaettu tietoja, eivät sen kokeneet eivätkä ketkään muut. Tämä kirja, Nobel-voittaja, on harvinaislaatuinen ja tarpeeksi kaukana tapahtumista.

Ihmiset ovat kyllä laajasti tienneet, että jossakin räjähti jotakin, mutta kuinka moni tietää, kuinka mittaamaton, ihmismielelle käsittämätön, tuho on ollut?

Koska mulla ei ole sanoja, lainaan kirjasta katkelman. Kohdan, joka valottaa yhtä pientä osa-aluetta tuossa järjellä mittaamattomassa tuhossa.

Tšernobylin maalla käy ihmistä sääliksi. Mutta vielä enemmän käy sääliksi eläintä... Ei, tämä ei ollut mikään lipsahdus... Selitän heti. Mitä kuolleelle alueelle jäi sen jälkeen kun ihmiset lähtivät? Vanhoja pogostoja ja eläinkalmistoja, eläinten hautausmaita. Ihminen pelasti vain itsensä, kaikki muut hän kavalsi; hänen lähdettyään kyliin tuli sotilasosastoja ja metsästäjäryhmiä ampumaan eläimet. Mutta koirat juoksivat ihmisäänen perään... ja kissat... Eivätkä hevoset voineet käsittää... Eiväthän ne olleet syyllistyneet mihinkään, eivät eläimet eivätkä linnut, ne kuolivat ääneti, mikä oli vielä kauheampaa. - - Eläinten avuttomat huudot... Ne huusivat kukin omalla kielellään... - - Minulle ne sadat alueelle jääneet eläinkalmistot ovat kuin noita muinaisia epäjumalantemppeleitä. Mutta kenen jumalan? Tieteen ja tiedon jumalanko vai tuhon jumalan? Tässä mielessä
Tšernobyl on edennyt pitemmälle kuin Auschwitz ja Kolyma. Kauemmas kuin holokausti. Se merkitsee lopullisuutta. Sen tukena ei ole mitään. (s. 47-48.)

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin
Tätä kirjaa verrattiin kirjablogeissa toistuvasti minulle tärkeään Juha Itkosen teokseen Anna minun rakastaa enemmän. Halusin nähdä, olenko samaa mieltä siitä, että ne ovat kovin samanlaisia.

No olin.

Olen aikanaan aloittanut Kjell Westön ja Juha Itkosen tuotannon lukemisen suunnilleen samoihin aikoihin vuosia sitten. Itkosta opiskelukaverin suosituksesta, Westöä siksi, että suomalaisessa kirjallisuudessa hänen kirjansa ovat iso juttu.

Näiden kirjailijoiden tuotannossa on ainakin kaksi teoksesta toiseen kantavaa yhtäläisyyttä, joissa Älä käy yöhön yksin ei tee poikkeusta: ne ovat 1) kaunista ja kiinnostavaa luettavaa, jossa kirjailija on tehnyt työnsä huolellisesti ja lukijaa kunnioittaen, ja 2) kirjojen lukeminen ahdistaa helkkaristi ainakin ahdistukseen taipuvaista ihmistä, jollainen esim minä olen. Nämä kaksi asiaa eivät kirjoissa ole yhteydessä toisiinsa.

Molemmat kirjailijat kuvaavat myös suurimmaksi osaksi hyvin toimeentulevia ihmisiä, keskiluokkaan ja yläluokkaan kuuluvia ihmisiä. Mukaan mahtuu välillä köyhälistöä ja kurjalistoa, ehkä heitä esiintyy enemmän Westön tuotannossa. Westön tuotannon henkilöt ovat usein suomenruotsalaisia, Itkosella hämäläisiä. Molempien tuotannossa liikutaan ajassa vuosikymmenten väliä, mutta Westön kirjoissa aikaväli saattaa olla satakin vuotta, kun Itkosella se rajoittuu usein pariinkymmeneen. Kummankin luomia henkilöhahmoja vaivaa sama syndrooma: kaikkien asiat ovat huonosti. Aina. Riippumatta siitä, onko henkilö rikas vai köyhä, terve vai sairas, ruotsin- vai suomenkielinen, orpo vai perheellinen. Asiat ovat huonosti riippumatta siitä ajasta ja paikasta, jossa henkilöhahmot elävät: nykyajan Helsingissä yltäkylläisessä varallisuudessa ja punaisten vankileirillä vuonna 1918 ihminen voi päänsä sisällä yhtä huonosti. Henkilöillä on taipumus kuolla, usein omasta halustaan, toisinaan jonkun toisen halusta, harvoin niinsanotusti luonnollisesti.

Teoksia Anna minun rakastaa enemmän (Itkonen) ja Älä käy yöhön yksin (Westö) yhdisti lisäksi ainakin se, että kummankin otsikko on kehotusmuotoinen (hehe) ja kumpikin on ennen kaikkea tarina musiikista. 

Tämä kirja jäi mieleeni kirjana, jota luin matkallani Moskovaan, ja kirjana, jota lukiessani tuntui, että saan kohta paniikkikohtauksen.  

Itkosella ja Westöllä on lopultakin myös se yhteys, että heidän kirjoissaan kaikesta edellä mainitusta huolimatta on jotain, jotain. 
Sellaista, että tämän mainospuheen jälkeen ja tästä huolimatta on pakko sanoa, että kannattaa lukea. 

Toim. Reijo Ikävalko: Salmelaisen Karin parhaat Napakympit
Vuosikymmeniä sitten telkkarissa pyörinyt parinetsintäohjelma, Napakymppi, lähti uudestaan pyörimään syksyllä 2017. Samoihin aikoihin löysin kirjaston hyllystä kirjan, johon oli koottu asianosaisten ajatuksia vanhasta Napakympistä. Itseoikeutetusti mukana näkemyksiään kertomassa oli Kari Salmelainen ja useita Napakympissä toisensa tavanneita pareja. Sitten oli TV-ohjelmaa alun perin kehittämässä olleiden kertomuksia siitä, miksi juuri tällainen ohjelma aikoinaan tuli kanavalle, ja lisäksi vielä esimerkiksi jonkun kilpailijan yleisössä istuneen läheisen mietintöjä.

Sain tästä kirjasta nokilleni, sillä olen aina ajatellut, että eihän nyt jostain Napakympistä voi kukaan ketään löytää.
Sain selityksen sille, mitä jo lapsena mietin, ja mitä mietin edelleen: miksi kukaan haluaa Napakymppiin. 
Kyllä siellä oli pareja, jotka olivat löytäneet toisensa ja joista oli kehkeytynyt vuosisadan rakkaustarina.
Oli myös pareja, jotka olivat olleet vuosia yhdessä, vaikkeivät enää olletkaan.
Ja sitten oli niitä floppeja, joista ajattelin koko ohjelman koostuvan.
Itse kuolisin edelleen mieluummin kuin menisin Napakymppiin, mutta tämän kirjan luettuani ymmärrän ehkä laajemmin, miksi niin moni on sinne mennyt. 
Erilaisia tarinoita, ihmiskohtaloita.

Välillä jotain muuta kuin katastrofien kyllästämiä.

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

Myös Anna-Leena Härkönen kuului tähän asti niihin kirjailijoihin, joiden tuotannosta en ollut lukenut yhtäkään kirjaa. Koin myös tämän häpeäpilkuksi kirjallisuusihmiselle. Aloitin siis esikoisteoksesta, josta on puhuttu paljon, tehty tv-sarjakin ja ties mitä. 

Tässä romaanissa kaupunkilaispoika Allu hätyytetään kesäksi maalle heinätöihin, vaikka hän ei yhtään haluaisi. Onneksi naapuritalosta löytyy Kerttu, jonka kanssa Allulle syttyy elämänsä ensimmäinen kuuma romanssi. Kirjan takakannessa tarinaa kehutaan kertomukseksi ”pikkukylän Romeosta ja Juliasta”. Mielestäni vertaus on aika kaukaa haettu. 

Kirjan lukemisen jälkeen menin lukemaan useasta eri kirjablogista, mitä mieltä muut ovat tästä kirjasta. Huomasin, että kirjaa ylistettiin yltäkylläisesti. 80-luvulla kirjoitettu teos on kirjabloggareiden mielestä kestänyt aikaa suorastaan ihmeellisesti ja on vielä ihan tuore, uppoaa nykynuoriin ihan samalla tavoin kuin joku nykyajan kirja. Klassikko, upea teos, ihan mahtavaa, että Anna-Leena Härkönen on jo 17-vuotiaana kyennyt tällaiseen taidonnäytteeseen. Moni äidinkielenopettaja kirjoitti aikovansa luettaa tämän oppilaillaan, koska oppilaat tykkäävät tästä varmasti. 

Tämä kirja jäi mieleeni yksiselitteisesti ja ainoastaan huonona kirjana. Esimerkkinä tapauksesta, jossa kirja on huono. Ainut huono kirja, jonka väkisin kahlasin läpi vuonna 2017, oikeastaan ihan vain siksi, että heitin niin monta kirjaa sivuun. Ajattelin, että tämä oli kuitenkin sen verran lyhyt kirja, että kyllä sen verran pitää kestää minkälaista tahansa roskaa. Kannustin itseäni lukiessani kuin suorastaan maratonilla, laskin sivuja ja asetin itselleni välitavoitteita.

Loppuun asti ajattelin, että jotakin tässä kirjassa täytyy olla. Viimeistään viimeisellä sivulla tarjoutuu se oivallus, joka huonoissa kirjoissa saattaa joskus piillä, jotakin sellaista kyllä tulee, jonka vuoksi tämä kirja kannattaa rämpiä läpi. Täytyy olla, eihän tämä muuten tällainen kohuttu klassikko olisi.

Valitettavasti mitään sellaista ei tullut. Jos tuli, minä en huomannut sitä. Mielestäni tässä kirjassa ei ollut mitään. Edes huonoudessaan se ei ollut mitenkään ylivertainen, sillä olen mä paljon kaikkea roskaa lukenut. Tämä oli vain täysin mitäänsanomaton. Puhekielellä päiväkirjamuodossa kirjoitettu teos, jossa ärsyttävä, ylimielinen teinipoika uhoaa. Ketä on enää 80-90-lukujen taitteessa lähetetty minnekään maalle kesäksi heinätöihin? Ei ketään. Mielestäni kirja oli siinä mielessä kestänyt aikaa huonommin kuin 1800-luvun klassikot, joissa vanhanaikaisuus sentään ikään kuin kuuluu asiaan. Mitä tulee Romeo ja Julia –romanssiin, niin en minä nähnyt tässä kirjassa muuta kuin kaksi typerää teiniä vähän kähmimässä toisiaan, enkä oikeastaan saanut selvää, mitä niiden päässä loppujen lopuksi liikkui, liikkuiko mitään. Selkein ajatukseni kirjan luettuani oli, että nuorten lukemisinnostuksen hiipuminen ei todellakaan ole ihme, jos ne pakotetaan koulussa lukemaan tällaista.

Ja mitä tulee siihen, että Härkönen on kirjoittanut tämän 17-vuotiaana, niin mieleeni lipui oksettavan ylimielinen ajatus siitä, että olisinhan nyt minäkin 17-vuotiaana tällaiseen pystynyt. No en tietenkään ole pystynyt, kun en ole kirjaa julkaissut, joten sinänsä turha sanoa, mutta silti kirjailijan nuori ikäkään ei mielestäni selitä mitään.

Päätin kuitenkin, että vielä pitää lukea jokin Härkösen teos, ehkä parikin, ja tuomita vasta sitten. Ks. kertomus Itkosesta ylempänä.


Anja Snellman: Antautuminen

Pari vuotta sitten löysin termin erityisherkkyys. Tutustuin siihen, luin siitä paljon netistä ja kirjoista. Katson oikeudekseni kutsua itseäni erityisherkäksi. Termi on ollut minulle suuri lohdun tuoja: en ehkä olekaan mitenkään kummallinen, omituinen ja yksin tässä maailmassa. Useilla muilla on samanlaisia kokemuksia kuin minulla, ja monelle minua vaivanneelle seikalle löytyy selitys. Olen kirjoittanut tästä myös blogissa aiemmin, esim. vuoden takaisessa kirjavuosipostauksessa.

Olen siinä mielessä onnekas, että lohdullinen termi tuli eteeni jo suhteellisen nuorella iällä. Kirjailija Anja Snellman on ehtinyt keski-ikään, ennen kuin hän on löytänyt saman käsitteen. Tässä omaelämäkerrallisessa kirjassa hän kertaa elämäänsä nimenomaan erityisherkkyyden valossa: miten se on hänen elämässään ilmennyt, millaisia omituisuuksia se hänen kohdallaan selittää. Tämä kirja on kuvaus ihmisestä ja erityisherkkyydestä.

Kirja jäi mieleeni, sillä se oli niin kaunis, ja niin pohjattoman lohdullinen. Snellman antaa sanat monelle kokemukselle, joita minulla on omassa mielessäni ja muistoissani, sellaisillekin, joita en ole oikeastaan ajatellut, ja jotka tätä kirjaa lukiessa juolahtivat mieleen. Tämä kirja on valaiseva esimerkki siitä, että en ole tässä maailmassa yksin, ja myös siitä, että enhän minä oikeastaan ole edes omituinen. Oikeastaan olen ihan normaali, ehkä olen ihan kelvollinen. On vaikea selittää, miten paljon se merkitsee minulle, joka jostain syystä olen aina ajatellut, että mussa on jotain vikaa. En ole persoonallinen hyvällä tavalla, en ole erityinen, olen viallinen. Tämän kirjan lukeminen oli yksi niistä elämyksistä, joina minulle valaistui, että ehkäpä en olekaan mitenkään omituinen, ehkä olen ihan ok.


Päivi Lukkarila ja Emilia Mäkinen: En ikinä luovuta!

Tämä kirja on tositapahtumiin pohjautuva kertomus Emiliasta, joka sairastuu leukemiaan 12-vuotiaana. Ensimmäisestä sairastumiskerrasta selvitään säikähdyksellä, mutta sairaus uusiutuu Emilian ollessa 14-vuotias. Hoidot näyttävät purevan, jopa elinsiirto järjestyy, mutta pahin tapahtuu lopulta kuitenkin. Emilian elämä päättyy 15-vuotiaana. 

Pian sairastumisensa jälkeen tyttö, joka rakastaa kirjoittamista, alkaa kirjoittaa kirjaa sairaudestaan. Kirja jää kesken, kun Emilia kuolee. Kuoleman jälkeen hänen vanhempansa ottavat yhteyttä nuortenkirjailija Päivi Lukkarilaan, joka ottaa tehtäväkseen viimeistellä kirjan. Se julkaistaan, ja siitä kirjoitetaan maakuntalehdessä. Minä luen jutun, liikutun ja itken ja lainaan kirjan kirjastosta, ahmin sen ja olen sanalla sanottuna vaikuttunut.

On vaikea ymmärtää elämänhalun, positiivisuuden ja viisauden määrää, jota nuoresta tytöstä voi löytyä, siitä huolimatta, että hän tietää kuoleman olevan yhtä mahdollinen tulevaisuus kuin elämä, jota hän haluaisi vielä elää. Sairaalassa Emilian suurin toive on päästä taas hevostallille, ratsastamaan ja näkemään kavereita. Sairastuttuaan hänen ensimmäinen ajatuksensa on olla ikinä antamatta sairaudelle periksi. Viimeiset hänen kirjoittamansa sanat ennen kuolemaa ovat ”en ikinä luovuta”. 

Kuten jo aiemmin olen maininnut täällä blogissa, en voi sietää julkkiksia (enkä sen enempää taviksiakaan) jotka pröystäilevät tarinoillaan sairauden ”selättämisestä”, siitä, kuinka he omalla vahvuudellaan ja positiivisuudellaan taistelivat ja voittivat esimerkiksi juuri syövän. He ottavat itselleen kunnian, joka ei heille kuulu. Sanoillaan he alentavat niitä, joiden kohdalla taistelu ei auta. 

Tämä on lyhyesti sanottuna tarina tytöstä, joka ei luovuttanut. Tarina taistelusta, joka päättyi kuolemaan, mutta silti hän ei koskaan luovuttanut. Tarina ihmisestä, joka ihan oikeasti ei antanut periksi.

Elina Välimäki: Ei unohdu koskaan – Henkirikoksen jäljet

Muutamaa päivää ennen joulua menin kirjastoon hakemaan joululukemista ja tämä osui silmääni kirjahyllystä. Varsin iloinen ja piristävä kirja, (huom sarkasmi) joka kuitenkin oli pakko ottaa ja lukea saman tien, joka piti pihtiotteessaan paremmin kuin mikään dekkari. 

Tutkija Elina Välimäki on haastatellut tähän kirjaan henkilöitä, joiden läheinen on surmattu, murhattu tai tapettu. (Kirjasta löytyy selitys sille, mitä eroa näillä termeillä on.) Ihmiset kertovat kirjassa siitä, millainen nyt poissaoleva rakas on ollut, miten hänen elämänsä on päättynyt ja mitä sen jälkeen on tapahtunut. Läheisten kertomusten lisäksi kirjaan on koottu yleistä tietoa Suomessa tapahtuvista henkirikoksista ja siitä, millaisia asioita henkirikokseen liittyy, valtavasti sellaista, mitä sivullinen ei osaisi koskaan kuvitella. 

Usealle ihmiselle henkirikokset ovat tuttuja juuri dekkareista, telkkarisarjoista, leffoista ja sanomalehtilööpeistä. Uhrit ovat nimetöntä ja kasvotonta massaa, eikä heidän kuolemansa eroa sivullisen välinpitämättömissä silmissä esimerkiksi onnettomuuden uhreina kuolleista. Kirjoissa, leffoissa ja telkkarissa henkirikos on viihdettä: kiristetään jännitettä sen ympärille, kuka tappoi, kenet ja miksi, kuka on pahis, kuka on hyvis, kenet tuomitaan, ja sitten siirrytään seuraavaan. 

Tämä kirja antaa poikkeuksellisen äänen niille, joita henkirikos oikeasti koskettaa. Asia, jota ei voi käsittää. Jota ei toivoisi kellekään. Järjetön, mieltä vailla oleva asia, jälleen yksi monista sellaisista asioista, joita ihmisen ei pitäisi koskaan kokea. Että oma rakas ihminen kuolee toisen ihmisen tahallisen väkivallanteon seurauksena. Läheinen jää usein vaille tukea, sillä henkirikos on jotain sellaista, josta muut ihmiset eivät halua kuulla tarkemmin. Se eroaa radikaalisti onnettomuudessa tai sairauteen kuolleen läheisten kokemuksesta. Se on yllättävä ja käsittämätön, ja kaiken hulluuden keskellä lähiomaisella pitäisi olla voimaa pitää omista oikeuksistaan kiinni, kohdata läheisensä tappaja oikeudenkäynnissä ja kuunnella tämän näkemys tapahtumiin ilman, että toinen näkökulma tulee koskaan esiin.   

Joskus oikeusjuttu hävitään, tappajaa ei tuomita. Usein korvaukset jäävät saamatta, vaikka tappaja tuomittaisiinkin: minulle uutena asiana tästä kirjasta selvisi, että yhteiskunta ei maksa lähiomaiselle mitään. Tuomittu tuomitaan maksamaan, hänet ajetaan tarvittaessa ulosottoon, mutta jos hänellä ei ole rahaa, hän ei maksa. Uhrin omaiset jäävät usein ilman mitään korvauksia sen lisäksi, että he elävät loppuelämänsä tapetun läheisinä, kun taas tuomittu kärsii tuomionsa ja se on siinä. Sivullinen jää siihen uskoon, että yhteiskunta takaa oikeuden toteutumisen.

Tästä kirjasta tuli paha olo, mutta tämä on tärkeä kirja.


Karl-Magnus Spiik: Isän suru

Törmäsin tähän kirjaan jotain nettikeskustelua lukiessa. 

Tämä on niin ikään tositarina. Tässä kirjassa itsensä tappaneen tytön isä kirjoittaa suruprosessistaan ja siitä, millainen hänen 21-vuotiaaksi ehtineen tyttärensä Camillan elämä on ollut. 

Tämä jäi mieleeni poikkeuksellisena kertomuksena, sillä Camilla ei ole tappanut itseään nurkkaan ajettuna, hetken mielijohteesta, äärimmäisissä vaikeuksissa tai niin masentuneena, että hän olisi mieltä vailla. Sen sijaan hän on pohtinut ratkaisuaan pitkään eri kanteilta, myös useaan kertaan muiden ihmisten kannalta. Jälkeensä hän jättää pitkän jäähyväiskirjeen ja suuren määrän kirjoittamiaan tekstejä, joissa pyytää kerta toisensa jälkeen anteeksi ja selittää tekoaan.

Camilla on tyttö, jolla pitäisi olla kaikki hyvin. Hänellä on rakastava perhe ja poikaystävä, avoimet suhteet vanhempiinsa ja kaikkiin läheisiinsä, hän on kertonut esimerkiksi kokemistaan masennuksen tunteista avoimesti kaikille perheenjäsenilleen. Hän myös käy elämänsä loppupuolella säännöllisesti psykologin juttusilla ja siellä todetaan, että hän ei ole vaaraksi itselleen eikä muille. Camilla toteaa useaan otteeseen myös jälkeensä jättämissä kirjeissä, että kaikki on aivan hyvin, eikä hän välttämättä toivoisi minkään olevan toisin: ei ole mitään, mitä hänen läheisensä olisivat tehneet väärin tai mitä heidän olisi pitänyt tehdä toisin, mitä he olisivat voineet tehdä estääkseen Camillan ratkaisun. Hän ei vain halua elää. Hän ei esimerkiksi halua kohdata aikuisuuden vastuullista maailmaa. Hän ei koe elämää sen arvoiseksi, että sitä pitäisi välttämättä elää kauemmin kuin 21 vuotta.

Isän kertomuksessa tulee esiin musertava suru, mutta myös se, että kaiken keskellä, aina, on myös toivoa. Elämä jatkuu kuitenkin, silloinkin, vaikka tapahtuu sellaista, mistä luulisi olevan mahdotonta selvitä. 

Kuten alussa sanoin, tämä kirja jäi mieleeni poikkeuksellisuutensa vuoksi. En ole koskaan lukenut tai kuullut mitään tällaista. On vaikea sanoa vastaan siihen, mitä Camilla kirjoittaa: hänen tekstinsä on aukotonta. On vaikea väittää, että hänen olisi vain pitänyt valita toisin, että hän on tehnyt väärin. Niin sanotut perusarvot on asetettava uuteen katsantokantaan: muistaa, että asiat eivät ole mustavalkoisia. Muistaa, että asiat eivät ole näin ja noin siksi, että näin vain on, että jotain pitäisi tehdä, koska niin nyt vain kuuluu tehdä. Elämälle ja kuolemalle ja tavalle elää elämänsä on aina perusteensa, eikä perusteeksi riitä, että näin vain on ja on aina ollut. 

Siinä kirjat vuodelta 2017. 

Kirjavuosi 2018 on jo hyvässä vauhdissa.