Saaret meren keskellä

Kesti luvattoman kauan, että sain aikaiseksi alkaa kirjoittaa tätä postausta.

Kirjoittamista vaativat asiat tapahtuivat touko-kesäkuun vaihteessa, ja vasta näin kuukauden kuluttua saan itseni kirjoittamaan.

Selitys numero 1 on se, että heti matkalta palattuani minulla ei ollut kahteen viikkoon vapaa-aikaa kuin hetkittäin. En puhu nyt mistään sellaisesta kiireestä, mistä liian monet ihmiset puhuvat tehdäkseen itsensä tärkeiksi ja selitelläkseen saamattomuuttaan. Kirjoittamisen vaatimaa vapaata tuokiota ei tosiaan kahteen viikkoon ollut, mikä oli aika karmeaa.

Sitä seuraavien kahden viikon kirjoittamattomuus puolestaan selittyy vähän saamattomuudella, vähän jaksamattomuudella ja aika suurelta osin sillä, että eihän siitä osaa kirjoittaa.

Matkustin kolmen muun ihmisen seurassa paikkaan, jossa en ollut koskaan ennen käynyt, enkä myöskään kuullut kenenkään toisen matkakertomuksia. Vietin siellä melkein viisi päivää. Niiden päivien aikana ajattelin kerta toisensa jälkeen aivan vilpittömästi, että tämä on maailman kaunein paikka.

Käsittämätön matkakohde, käsittämätön kokemus.

Onko sellaisesta mahdollista kirjoittaa?

Koska olen blogikirjoittaja, kirjoitan kuitenkin. Kirjoitan vaillinnaisia sanoja, niitä ajatuksia, joita mieleeni on jäänyt. Tapojeni vastaisesti sekoitan mukaan myös muutaman kuvan, jotka eivät kerro läheskään tarpeeksi ja jotka sitä paitsi eivät varmasti ole edes niitä parhaita, sillä valitsin ne taas yhdessä hätäisessä jaksamattomuuden puuskassa. 

Selittelyt sikseen, sitten aloitetaan kertomus.

Aikainen aamu, jona lähdemme matkaan. Minun mittapuullani on aamuyö, mutta koska on jo kesä, on onneksi valoisaa. Ajamme Helsinki-Vantaan lentokentälle. Istun takapenkillä ja kerron kaikista niistä vaikeuksista ja ongelmista, joita minulla on kuluneen vuoden aikana ollut uudella paikkakunnalla, uudessa työssä, uusien ihmisten kanssa, uudessa elämässäni. Ihmettelen, miksi olen niin virkeä niin aikaisin aamulla ja miksi puhun niin iloisesti niin ikävistä asioista.

On kummallista huomata, että lentokentät turvatarkastuksineen ovat jo tuttuja minulle, vaikka en ole matkustellut kovin paljon. Ei ole montaa vuotta siitä, kun olin vielä ihan pihalla siitä, mitä lentokonematkustamiseen kuuluu. Ihmettelen, miksi minua on siunattu sellaisella etuoikeudella, että saatan noin vain yhtäkkiä päästä matkustamaan joihinkin ihmeellisiin kohteisiin.

Pari välilaskua, parit kahvimukilliset ja herkulliset aamiaissämpylät. Yksi lento olisi tarpeeksi, kaksi lentoakin menisi, kolmas lento on vähän liikaa. Paineenvaihtelut tuntuvat ahdistavilta päässäni, joka vaihteeksi on koko kevään ollut täynnä räkää.

Sitten ollaan perillä.

Färsaaret.

Mystinen matkakohde, jonne lähteminen vähän ahdisti, koska vuosi on ollut liian täynnä ahdistavia asioita. Viimeiseen asti päähäni mahtui vain kysymys siitä, mitähän tästäkin nyt sitten tulee. Kevät oli sen verran hektinen, että vasta pari päivää ennen lähtöä havahduin miettimään, mihin maahan oikeastaan ollaan menossa, mikä kohteen pääkaupunki on, mitä kieltä siellä puhutaan, millainen ilmasto on, mitä vaatteita otan mukaan, mikä on rahayksikkö.

Laskeuduttuamme ensimmäinen havaintoni oli arktinen tuuli. Aurinko paistoi, ei vaikuttanut muuten sen enempää kuumalta kuin kylmältäkään, mutta pureva tuuli läpäisi takin ohuet hihat ja järkytti aggressiivisuudellaan. Olin luullut tietäväni suurin piirtein, mitä odottaa lämpötilalta ja ilmastolta: ehkä jotakin sellaista, kuin Suomessa on keväällä ja syksyllä, maustettuna extra-sateella ja sumulla ja hyvin nopeasti vaihtelevilla sääolosuhteilla, mutta sellaista tuulta en osannut odottaa. Tuuli ei ollut niin kuin Suomen kova tuuli, ei edes myrskytuuli, se vain tuntui kantautuvan joltakin tappavan arktiselta alueelta.

Lähdimme ajelemaan vuokra-autolla kohti majapaikkaamme.

Jännittävintä oli mennä merenalaisen tunnelin läpi saarelta toiselle, mikä täytyi tehdä päästäkseen saaren pääkaupunkiin.

Kuullessani ensimmäisen kerran, että alittaisimme sellaisen tunnelin, näin mielessäni, miten kulkisimme merenalaisessa putkessa kaloja ja muita kauniita mereneläviä ihastellen. Valitettavasti totuus oli kuitenkin tavallinen, vaikkakin pitkä, pimeä tunneli, jossa korvat menivät lukkoon kuin junassa ja valoa näkyi vasta, kun silmät olivat jo aikaa sitten tottuneet pimeään.

Jälleen maan päälle päästyämme hauskinta oli kuunnella puhelimen navigaattorin antamia ohjeita, ja sen lausumia pitkiä, omituisia teiden nimiä. Kielestä tai teiden nimistä ei saanut minkäänlaista otetta.

Siitä se sitten lähti, se, mitä on vaikea kuvailla.

Se, kun auton takapenkillä voi istua vain hiljaa tuijottaen, korkeintaan välillä sanoen ”kattokaa”.

Jylhiä vuoristoja, karuja kallioita, sinisenä välkehtivä meri. Sumua veden päällä, taianomaisia ilmiöitä, joita se sai aikaan. Ei ihmiskäden aikaansaamaa massiivista koristeellisuutta, vain alkukantaista luonnon omaa ikiaikaista kauneutta.

Uskomattoman paljon lampaita. Lampaat kansoittivat niityt ja laaksot ja kiipeilivät kaikessa rauhassa pystysuorilta näyttävillä rinteillä ja vuorilla. Minulle ei koskaan selvinnyt, miten ne siellä pysyvät pystyssä, ja miten lampaat selviävät talven yli. Lampaat kulkivat vapaina, ja autoilijoita kehotettiin varomaan niitä. Joissakin kohdissa ajoteillä oli esteitä, joiden yli lammas ei päässyt menemään, mutta muuten ihmiset saivat siirtyä lampaiden tieltä, niitä oli saarilla enemmän kuin ihmisiä.

Saavuimme majapaikkaamme ja aloimme analysoida sitä, kuka huoneistossa majoittuisi mihinkin ja miten.

Lähdimme käymään kaupassa ja tulimme takaisin majapaikkaan laittamaan ruokaa.

Matkan aikana eniten juuri tällaisissa tilanteissa mielessäni pyörivät toistamiseen kysymykset, joita ehkä koko kevään olen miettinyt,. Aikaisemmilla, harvoilla matkoillani en ole tullut ajatelleeksi niitä, mutta tällä matkalla jouduin pari kertaa vetäytymään miettimään.

Itseinho.

Olenko ihmisenä kohtuuttoman itsekäs?

Olisiko minun mahdollista joskus tulevassa elämässäni päästä tilanteeseen, jossa rehellisesti osaisin vetäytyä taustalle ja olla vaatimatta itselleni mitään?

Miten tasapainoilla liiallisen itsekkyyden ja toisaalta liiallisen epäitsekkyyden välillä niin, että kaikkien olo olisi mahdollisimman hyvä?

Onko se mahdollista?

Ensimmäisenä iltana ihmettelimme hellaa, joka toimi eri tavalla kuin Suomessa, ja kahvia, joka maistui huonommalta kuin Suomessa. Päivien kuluessa hellan salaisuudet selvisivät ja kahvin makuun tottui. Ruuanlaiton ja syömisen jälkeen kävimme kävelylenkillä mäkisessä maastossa ihailemassa näköaloja, joita korkeat mäet tarjosivat. 

Seuraavana päivänä päivä ei valjennut. Ikkunoista näkyi vain se sakea sumu, joka kai on hyvin leimallinen näille saarille. Mietimme, näkeekö mitään nähtävyyksiä sumun läpi, mutta lähdimme kuitenkin ajelemaan autolla. Se kannatti. Kaupungin ulkopuolella vuoristoteillä äärettömän Atlantin laidoilla, pelottavan korkeilla ja jyrkillä teillä, näköalat olivat mielettömän hienot.

Ei ollut sanoja, ja oli turha ottaa kuviakaan, mutta pakkohan niitä silti oli ottaa. 

Vuorten keskeltä löytyi kallioiden väliin jäävä merenrantapoukama, jonne tuuli ei käynyt. Ensimmäistä kertaa reissun aikana oli kunnolla lämmin, takki piti ottaa pois ja olla kiitollinen siitä, että sen alla oli lyhythihainen paita. Aurinko paistoi kuumasti, ja ihmiset laskivat köysirataa pitkin kalliolta mereen. Jonkun paikallisen lammaskoira juoksi ihmisten ympärillä toivoen, että sen kanssa leikitään. 

Ajattelin, että en saa koskaan tarpeekseni valtameren, jylhien kallioiden ja kivikoiden katselemisesta.

Seuraavana aamuna huoneistossamme jouduttiin kriisiin, koska kenenkään puhelimen netti ei toiminut. Vetäydyin syrjään, eikä netin toimimattomuus kiinnostanut minua juuri yhtään. Päinvastoin olin kiitollinen siitä, että sain olla kaukana kotoa ilman arkisen maailman kakofoniaa, jonka internetin ja somen maailma tuo nykyään joka kolkkaan.

Jonkin ajan kuluttua selvisi, että minulla ei ollut alkuunkaan syytä olla tyytyväinen, koska juuri minä olin kaiken aiheuttanut, vaikkakin vahingossa. Vielä reissun viimeisenä päivänä läpikäytiin muun muassa tällainen keskustelu liittyen siihen, miksi olin irrottanut internet-yhteyden takaavan vempeleen johdon:

”Mut Erika, mä vielä kerran kysyn, että etkö sä yhtään kattonut, minkä johdon sä vedät irti?”

  ”Mä katsoin ensin, että ei ole tyhjiä pistorasioita. Sitten mä näin yölampun pistorasian, mutta sitä ei voinut vetää irti, koska mä tarvitsin lukulamppua. Niinpä vedin irti sen laitteen johdon, josta en oikein tiennyt, mikä se on, mutta se näytti tarpeettomimmalta. Kun puhelin oli latautunut, en muistanut laittaa johtoa uudestaan seinään.”

Huomattuani, että minä olin aiheuttanut pienen yhteisömme tasapainon totaalisen järkkymisen, teki mieli vetäytyä loppupäiväksi itkemään jonnekin. Kuten joskus käy, yksi porukasta keksi, että oikeastaan internetyhteys-apparaatin johdon irti vetäminen oli kaikille meille hyödyllinen asia. Nyt voin ehkä elää loppuelämäni tämän asian kanssa.

Vietimme päivän jälleen maisemia katsellen. Tällä kertaa löysimme maalaiskylän, jossa oli paljon pieniä, matalien kiviaitojen reunustamia, ruohokattoisia taloja, kuin suoraan jostain lastenkirjasta. Myös siellä oli lampaita ja pari vanhaa hevosta, jotka makoilivat maassa elämäänsä kyllästyneen näköisinä. 

Sen päivän paras asia oli ehdottomasti mustavalkoinen lammaskoira, joka herkeämättä tuijotti rinteessä laiduntavia lampaita, mutta joka kuitenkin jostain syystä malttoi käydä lyhyesti tervehtimässä meitä. Tunsin kaiken arkisen yläpuolella olevan lämmön läikähtävän syvällä sydämessäni, kun koira työnsi kuononsa kasvojani kohti ja antoi minun silittää itseään, ennen kuin palasi uskollisesti takaisin työhönsä, omistajansa jalkojen juureen. Tiesin taas, että vaikka ihmiset luulevat olevansa ylimpänä tässä luomakunnassa, todellinen kauneus ja voima ja merkitys on kuitenkin nelijalkaisissa.

Illalla alkoi jo jännittää seuraavan päivän koitos. Väänsimme rentoutuksen vuoksi kaakaota kaapista löytämästämme leivontakaakaojauheesta, mutta ei siitä erityisen hienoa suklaaelämystä valitettavasti tullut. Ehkä se kuitenkin toimi jonkinlaisena oluen ja Irish Coffeen korvikkeena joillekin meistä.

Seuraava päivä alkoi pahaenteisen myrskyisenä. Ihmettelimme tuulessa hulluna huojuvia puita ja tuntui jotenkin epäreilulta, että kaikkien niiden kauniiden päivien jälkeen juuri tänään piti näyttää noin huonolta. Tänään oli se päivä, jota varten oikeastaan olimme tulleet. Arvaatteko, mikä päivä siis oli? 

No maratonpäivä tietenkin.

Selviydyimme lähtöpaikalle vähän liian ajoissa ja odottelimme sitten lähtöä autossa niin kauan, että pari porukasta ehti jo muuttaa vaatevalintojaan ja minä nappasin elämäni ensimmäisen kerran puolikkaan Buranan ennen maratonia, koska rasittava päänsärky ei muuten hellittänyt. Lopulta sitten pääsimme yhdessä ulos verryttelemään ja laahautumaan lähtöpaikalle. Lähtöpaikalla muun muassa annettiin opastusta juoksua varten ja pidettiin hiljainen hetki jonkun kunniaksi, en oikein saanut selvää, kenen.

Ja niinhän siinä kävi, että myrskyä ei sitten tullutkaan, vaan loppuviimein maraton juostiin aurinkoisessa säässä.

Reitti kulki pääosin pitkin Atlantin vartta. Näin ne uskomattomat maisemat koko ajan. Kalliot, rinteet, niityt täynnä lampaita, vuoristoja pitkin virtaavat vesiputoukset, ja ennen kaikkea äärettömänä horisonttiin jatkuvan valtameren koko matkan ajan. Tiesin, että mikään mennyt tai tuleva elämäni maraton ei vedä vertoja tälle. Täällä ollaan sielunmaisemassani.

Pitkin kevättä olin kärsinyt hengitystieoireista, joiden vuoksi pelkäsin tämän maratonin menevän pilalle. Koko keväänä en myöskään ollut tuntenut sellaista hinkua juoksemista tai maratonille lähtemistä kohtaan, kuin minulle on tullut tavaksi tuntea. Kevään aikana olen jo ehtinyt miettiä, nautinko enää koskaan juoksemisesta. Mitä jos en enää koskaan tunne juoksemista tai maratoonailua kohtaan muuta kuin lievää vastenmielisyyttä ja pakonomaisuutta, joka on tullut vallitsevaksi tunteeksi tänä keväänä?

Tämä maraton oli paras mahdollinen laskeutuminen takaisin juoksemisen ja pitkänmatkanjuoksemisen iloon pitkän rasittavalta tuntuneen kauden jälkeen. Täällä en voinut saada tarpeekseni maisemista, joten en myöskään toivonut, että matka loppuisi. Täällä sain juosta itselleni lempeän hidasta tahtia, sillä juoksimme porukalla, eikä kukaan tavoitellut ennätyksiä. Puhdasta ja raikasta meri-ilmaa oli helpompi hengittää kuin kotimaan siitepölyntäyteistä ilmaa. Pitkään jatkuneen synkkyyden tilalle versoi hiljaa jonkinlaista uutta toivoa.

Parasta oli juosta yhdessä hiljaa, vailla mitään tarvetta sanoa kellekään mitään, kilometri toisensa jälkeen. Juoksin mutkasta mutkaan, kallioiden ja vesiputousten välissä, ylämäkeä ja alamäkeä, ja muutaman kerran oikein maisemasta häikäistyessäni käännyin sanomaan jollekin takana tulevalle ”katso!” Yhteinen hiljaisuus ja yhteisen kokemuksen jakamisen suunnaton ilo vaihtelivat. Ainoa miinuspuoli olivat ne lammasesteet, joita matkan varrella piti ylittää monta. Olin melko varma, että matkani katkeaa johonkin niistä, mutta ei se katkennut.

Muutamaa kilometriä ennen maalia liikutuin nähdessäni kaksi koiraa, jotka olivat samanrotuisia, kuin vastikään edesmennyt oma rakas koirani. Ajattelin, että tämäkin on varmaan jonkin korkeamman merkki.

Lopulta tultiin maaliin, ja vaikka maisemat olivat kyltymättömän hienot, niin kyllä se maaliin tulokin oli kivaa.

Maalissa oli parhaat tarjoilut, jotka olen koskaan maratonilta saanut. Ensin söimme täyttävän kalapitoisen aterian ja sen jälkeen kahvittelimme erilaisia kakkuja ja piirakoita syöden. Lastasin lautaselleni kakkupaloja varmuuden vuoksi joka tarjoiluastiasta, ja kannoin sen jälkeen hirveää häpeää, kun huomasin, että varmaankin niitä astioita oli paljon siksi, että kakkua riittäisi kaikille. Yritin salakuljettaa pursuilevan kakkulautaseni pöytään niin, että kukaan ei huomaisi ja ahnehtia kakkuvuoren nopeasti. Liian moni järjestäjäpuolen ihminen tuli kysymään minulta, olenko ok. Ensimmäiselle vastasin vain joo, viidennelle teki mieli sanoa, että en varmasti ole, jos vielä yksikin ihminen kysyy.

Olen sitä mieltä, että tässä maailmassa on harvoja niin hyviä asioita, kuin se hetki, kun maratonin jälkeen on käynyt suihkussa ja saa vain kaikessa rauhassa lepäillä. Viimeinen ilta kului leppoisasti. 

Tuli viimeinen yö Färsaarten aina vähän kosteassa ja kolkossa sisäilmassa. Viimeinen aamukahvi, joka sai miettimään, miltä kotimaan kahvi tämän jälkeen maistuu.

Ajelimme lentokentälle, heitimme hyvästit lampaille ja alitimme taas merenlaisen tunnelin. Ensimmäinen kolmesta lennosta oli myöhässä, söimme eväsleivät hermostuneissa tunnelmissa. Paluumatkan aikana opin jotakin ristikoiden ratkomisesta, josta en ole aikaisemmin tiennyt juuri mitään. Juoksimme kahdella muulla lentokentällä henkemme kaupalla lähtöportteja etsien, suunnitelmallisesti muodostetussa jonossa, jossa kaikki näkivät eteensä ja kaikki pysyivät mukana. Ihmettelin sitä, miten rivakasti pystyin suoriutumaan turvatarkastuksesta, vaikka yleensä olen sellaisissa tilanteissa toivottoman kömpelö köntys. Kolme nousua, kolme laskua, paineenvaihtelut päässä, kahvia, teetä ja vettä, Helsingin lentokentällä tuuli, joka tuntui seuranneen meitä Färsaarilta asti, sellainen tuuli, että mietin, päästäänkö tässä ollenkaan laskeutumaan. 

 Jatkan näistä tunnelmista kirjoittamista varmasti vielä joskus. 

Mitä tähän loppuun voisi sanoa?

Hyvät ihmiset, teistä jokainen!

Matkustakaa Färsaarille ja kokekaa se itse.