Itämeren äärellä

Ollaan taas kestoaiheeni äärellä.

Maratoonailu, aihe, josta kertomisen tarve on aina yhtä kyltymätön.

Tällä kertaa erilainen kuin mikään muu aiemman elämäni maraton.

Samanlainen kuin edellinen, siinä mielessä, että taas oltiin meren äärellä.

Tällä kertaa vähän pienemmässä mittakaavassa.

Oli vähän toista juosta Itämeren rantamilla lokakuussa kuin Atlantin äärellä kirkkaana alkukesän päivänä.

Joskus muutama vuosi sitten aloin saada sellaisia maratonmainoslehtisiä kotiin kannettuna. Joku maratonien kuluttajien hallinnoija oli sitä mieltä, että minun ennakoidut osallistumismaksuni korvaavat saman verran tai enemmän kuin yksi ilmainen maratonmainoslehtinen vuodessa. Lehdessä esitellään Suomessa järjestettäviä ja suomalaisten suosimia maratoneja ympäri vuoden ja nostetaan esiin myös ehkä vähemmän tunnettuja, pieniä tapahtumia.

Itämeri Marathon Hangossa lokakuun alussa oli yksi tällainen.

Kun mainitsin siitä vanhemmilleni ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, vastaus oli yksiselitteisesti, että eihän nyt kesän jäljiltä tyhjentyneeseen Hankoon kannata lähteä juoksemaan lokakuun tuulissa ja tuiskuissa.

Tänä vuonna kokemani hengenahdistusoireet viittasivat kuitenkin siihen suuntaan, että syksyinen meri-ilma voisi tehdä ihan hyvää.

Maratonia edeltävinä päivinä koin taas aivan helvetillistä tuskaa siitä, että en varmaan pysty juoksemaan. En varmaan pysty enää koskaan juoksemaan. En varmaan enää koskaan tunne sellaista tunnetta, mikä juoksemisessa ja maratonissa on parasta. Hengityselimistöni on varmaan lopullisesti tukossa, ja muutenkin elämäni on keinulauta, joka uhkaavasti kallistuu alaspäin juuri nyt.

Maratonpäivän aamuna aloin kaikessa rauhassa yksin kotonani vaihtaa vaatteita ja samalla havainnoin ulkoa kuuluvasta kolahduksesta, että terassilleni kömpi mies. Jumalauta, miten aluksi pelästyin.

Sitten menin avaamaan terassin oven puolipukeisena ja sanoin, että ”tavataan kulkea etuoven kautta.”

Hän sanoi soittaneensa ovikelloa turhaan. Ovikellokaan ei siis enää toiminut, sinetti oli selvä. Hän oli ajatellut, että hänelle ei täällä enää ovi aukene. Sellainen käsitys voi tulla, jos minun kanssani sanoo vääriksi tulkittavissa olevia sanankäänteitä maratonia edeltävänä yönä. Siinä hän kuitenkin oli, paikalla ja ajoissa, vaikka en ollut enää odottanut, niiden sanankäänteiden jälkeen. Takaoven kautta, kun etuovesta ei päässyt.

Minä vaihdoin vaatteet ja hän keitti sillä aikaa itselleen kahvia ja sitten matkailuauto kurvasi hakemaan minut ja koko juoksuretkelle tarvittavan kuorman, kuten niin monta kertaa ennenkin. Ainut ero oli, että mukana kuormassa oli yksi ylimääräinen henkilö.

Kohta oltiin Hangossa pelipaikoilla. Kisatoimiston ovella toivoteltiin ”tervetuloa välkommen” ja opastettiin juoksunumeroita hakemaan kummallakin kotimaisella kielellä. En osannut sanoa oikein mitään, vaikka minun pitäisi jo olla tottunut ruotsin kieleen arkipäivässäni, eikä minua siksi varmaan osattu oikein opastaa, vaikka kuinka yritettiin. Jokaisella maratonilla on omat käytänteensä, ja tuolla käytäntönä oli, että oma numero olisi pitänyt ymmärtää katsoa nimitaulusta etukäteen, ja enhän minä sellaista ymmärtänyt, joten heti jouduttiin sekaannuksiin. Sain kuitenkin lopulta numerolapun ja hakaneulat, ja mikä tärkeintä, paidan. Ainut pettymys oli, että paita ei ollut sininen.

Sitten seurasi yhden tunnin verran silkkaa paniikkia ja vähän matkailuautokahvittelua ja äidin leipomia mokkapaloja, joita en ollut saanut pitkään aikaan, ja vielä vähän lisää paniikkia ja paniikkia siitä, että oli paniikkia.

Lopulta sai mennä lähtöviivalle.

Järkytyin siitä, miten vähän lähtöviivalla oli porukkaa. Tiesin heti, että eksyn täällä. En tunne Hankoa, ja mehän kadotaan tänne omille reiteillemme kaikki.

Eihän siinä kuitenkaan muu auttanut kuin lähteä.

Ensimmäiset kymmenen kilometriä juoksin aivan liian kovaa, vaikka koko ajan tiesin, että juoksen aivan liian kovaa. Juoksin liian kovaa jopa perusjuoksulenkilleni, saati sitten maratonia ajatellen. Ainut syy, miksi juoksin kovaa, oli epätoivoinen yritys pysyä muiden perässä, että en eksyisi. Heti alussa tein sen havainnon, että täällä ei ole tarpeeksi opasteita, ei tarpeeksi minulle. Ei kissankokoisilla kirjaimilla kirjoitettuja kylttejä ja nuolia, joissa lukisi tapahtuman nimi, kilometrimäärä ja suunta. Kaikki muut edelläni vain juoksivat ja kääntyivät ties mistä mutkista, näyttivät minun silmääni ilman opasteita vain tietävän, minne pitää mennä, enkä ymmärrä, mistä he sen voivat tietää. Kaikki muut myös tuntuivat juoksevan todella kovaa. Minun ainut yritykseni oli pysyä heidän perässään.

Päässäni takoi myös ajatus, jota en olisi halunnut tunnustaa, mutta joka oli totta.

Yritin juosta vähän liian kovaa, koska en tiennyt, miltä normaali maratonvauhtini näyttäisi sen ylimääräisen mukana olevan henkilön mielestä. Ajattelin, että en kestäisi kuulla enkä tietää hänen kommenttejaan ja ajatuksiaan siitä, jos hidastaisin vauhtia. Halusin juosta kovaa, vähän kovempaa kuin oikeasti pystyisin. Että hän ajattelisi minusta mahdollisimman ihailevasti.

Viisitoista kilometriä riitti, sen jälkeen totesin, että ei tätä näin voi tehdä.

Aloin juosta omaa vauhtiani, siinä vaiheessa se rullasi hyvin. Oma tutuksi käynyt, niin monet monet kerrat juostu vauhti, kuin jostain selkäytimestä automaattiohjauksella virtaava, sellainen, että sitä ei tarvitse ajatella, mitään ei tarvitse ajatella. Olen alkanut hahmottaa suuntamerkit, seuraan niitä parhaani mukaan. Jos eksyn, kyllä joku minut täältä korjaa. 

Ihmeellistä, ei edes hengitysvaikeuksia. Niitä on ollut tänä vuonna joka päivä, jokaisella lenkillä ja jokaisena lepopäivänä, nyt niitä ei ole. Jostain tuli sellainen juoksuvauhti, joka joskus oli minun, joka vei minua parhaimpina hetkinä, sieltä se viimeinkin tuli, viimeisen epätoivon tällä puolen.

Viimeistään puolivälin jälkeen alkoi myös armollinen välinpitämättömyys.

Minä vain juoksen, minä vain juoksen, ja näin on hyvä. Ei ole väliä sillä, mitä kukaan ajattelee. Ei edes sillä, mitä se yksi henkilö ajattelee. Ei mitään väliä. 

Ja mikä parasta, jossain vaiheessa mieleni läpäisevä ajatuksen häivähdys, ei oikeastaan edes tietoisesti rakennettu ajatus, vaan tieto jostain, mitä en oikeastaan tiennyt ennen ja siinä hetkessä kuitenkin tiesin.

Ihmisille, jotka tänään ovat täällä mukanani, olen aivan yhtä arvokas, riippumatta siitä, juoksenko kovempaa vai hiljempaa tai juoksenko ollenkaan. Ei minun tarvitse tehdä mitään arvoani lunastaakseni.

Henkilö, joka täällä tänään katselee maratonjuoksuani ensimmäistä kertaa, arvostaa sitä aivan yhtä paljon, juoksin sitten hiljaa tai kovaa. Eikä hän ole täällä maratonsuoritusta arvostelemassa, vaan koska tämä on minulle tärkeä juttu.

Jossain 25 kilometrin kohdalla näin meren. Siihen asti olin nähnyt mäntymetsää ja asvalttitietä, eli mikään ei kielinyt siitä, että täällä ollaan nyt merimaratonilla. 25 kilometrin jälkeen oli kuitenkin kalliota ja merta, voi hyvänen aika, ai että. Meri vaahtosi harmaana kallioihin, niin kaunis on Itämerikin, syksylläkin, voi kun siihen voisi pysähtyä.

Ja sitten ajatus: miksi lähteä kauniisiin maisemiin maratoneille, kun niitä ei tässä voi pysähtyä ihailemaan. Eikä niistä tässä vaiheessa edes jaksa nauttia samalla tavalla, kuin muutoin nauttisi.

Siinäpä vasta kysymys, ikuisuuskysymys. Tiedän, että mietin sitä seuraavallakin kerralla.

Vähän ennen kolmeakymppiä alkoi tuntua tosissaan pahalta. Niin paljon matkaa takana, mutta niin loputtomasti kuitenkin vielä edessä. En ymmärtänyt, en ikinä oikein jälkikäteenkään ymmärrä, miten sen voi ihminen jaksaa. Eikä sitä kuitenkaan tähän mennessä ole voinut muuta kuin jaksaa, kilometri kerrallaan. Vain kilometri kerrallaan, ajatuksissa ei saa olla muuta niinä hetkinä, joina epätoivo on suuri. Askel kerrallaan, etappi kerrallaan.

Ihmettelin, miksi ihmiset toisensa jälkeen huutavat ”heja heja”, muistin yhtenä väläyksenä Ahvenanmaan maratonin vuosia sitten. Me ollaan Suomessa, mutta kuten muualla Suomessa, täällä ei huudeta ”hyvä hyvä”. Paras hetkeni oli, kun jossain kolmenkympin paikkeilla vastasin vaistomaisesti ruotsiksi huoltopistetyypille, joka puhui minulle ruotsia. Jotain minuunkin on kuluneen vuoden aikana juurtunut.

Kolmenkympin jälkeen ajattelin, että en jaksa enää hymyillä kannustusjoukoilleni, jotka pysäyttelivät joka käänteessä huutamaan kannustuksia.

Ja jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen epätoivoiseen, loppuun rutistettuun mieleeni virtasi jostain uusia ajatuksia.

Juoksin siinä vauhtia, jota olin juossut monella maratonilla tässä vaiheessa ennenkin. Ajattelin, että minun on pakko töpötellä näin, juosta typerännäköisen hitaasti, sillä en minä nyt muuhun pysty. En vain pysty.

Jostain tuli omituinen ajatus.

Kyllä pystyt, pystyt parempaan. Maaliin ei ole enää edes kymmentä kilometriä, pystyt parempaankin. Sinussa on voimaa, kun vain otat sen käyttöön.

Kokeilin, ja olihan sitä. Pystyin vähän ryhdistämään juoksuvauhtiani. Vaikka vanhoissa, vähän liian paljon juostuissa lenkkareissani alkoikin jo pohjissa tuntua. En pystynyt juoksemaan varsinaisesti kovaa, en varsinaisesti nauttinut, mutta pystyin vähän ryhdistämään itseäni. Otin huoltopisteeltä toisensa jälkeen rusinoita ja suolakurkkua, ja jaksoin jaksoin jaksoin jaksoin. Loputtoman pitkän matkan vain ajatellen, että en ehkä jaksa, mutta pakkohan minun silti on.

Ja sieltä se taittui, ihmeellistä, neljänkympin kilometrimerkki tuli vastaan. Vaikka matka kolmestakympistä tänne oli ollut ikuisuuden mittainen.

Neljänkympin merkki ei tuonut iloa eikä voitonriemua, mutta kyllä se jonkin verran helpotusta toi.

Näin kannustusjoukkoni viimeisen kerran ja tiesin, että seuraavaksi he kurvaavat maalille, ja siellä he odottavat, että minä ilmestyn maalisuoran päähän.

Ryhdistin itseäni taas, lähdin taittamaan viimeistä kahta kilometriä, ja vielä viimeisellä kilometrillä itkin, itkunparahdukset purkautuivat ulos, joskin onneksi aika vaimean kuuloisina, ja kukaan ei niitä kuullut, kun ei siellä juuri ketään ollut. Itse vain tiesin antaneeni kaikkeni, kun itkukin vain tulee niin, että sen huomaa vasta, kun se tulee. Jokainen elimistön osa huutaa.

Maalia lähestyessäni jaloissa alkoi tuntua kramppaamisen merkkinä ja näin jo mielessäni, miten saakeli vielä joutuisin kaiken tämän jälkeen nöyrtymään kävelemään tai konttaamaan maaliin, jos jalat eivät kanna. Hidastin vähän tahtia ja yritin vähän lisätä tahdonvoimaa.

Ja sitten tulin maalisuoralle, ja sen päässä olivat minun ihmiseni. He olivat odottamassa heti maaliviivan takana, täällä ei ollut sellaisia aitoja, karsinoita tai väkijoukkoja, kuin jossain muualla.

Juoksin niin kovaa kuin vain uskalsin. Näin mielessäni sen hetken, kun minulle ojennetaan mitali, aivan kohta, ja sitten coolisti otan sen vastaan ja olen niin kuin tässä ei olisi mitään tehtykään, mitähän toi yksi ihminen minusta sitten ajattelee.

Juoksin maaliviivan yli ja vähän ohi sen, että varmasti olisin maalissa. Sellaistakin kun joskus sattuu, että ei tarkalleen tiedä, missä maaliviiva on.

Minua tultiin onnittelemaan. Tuli epätietoisuuden hetki, olin menossa halaamaan ensin vanhempiani, niitä, joita olen tottunut tässä tilanteessa ensin halaamaan, mutta he vetäytyivät sivummalle tarkkailemaan. Jäin itse ihmettelemään tilannetta.

Uudella ihmiselläni oli itsevarmuutta olla ensimmäinen halaamaan tulija.

Ja siinä hetkessä väliimme työnnettiin mitali.

Onneksi olkoon, kädet irti.

Mieleni teki sanoa, että saakeli, mitali annetaan joko heti maaliviivan jälkeen tai sitten odotetaan hienotunteisesti vähän aikaa, mutta tämä oli viimeinen tilanne, johon mitalia sopii tulla väkisin ojentelemaan. 

Otin mitalin ja herkkä hetki jatkui, ja seuraavaksi väliimme tungettiin urheilujuomamuki.

”Juotavaa”, urheilullisen näköinen maalialuevalvoja sanoi. Tiuskaisin hänelle ”kiitos” ja lähdin suihkuun. 

Loppuyhteenvetona: paras aika melkein kahteen vuoteen, vaikka en lähtenyt aikaa hakemaan enkä sitä osannut odottaa. 

Aivan kaikkein parhain tunne siitä, että minun ihmiseni olivat siellä, rakkaat ihmiset.  

Paras tunne siitä, että kaikki ei ole menetetty.  

Kaikki voi alkaa juuri silloin, kun luulee, että kaikki on loppu.