Kirjavuosi 2018

Vihdoin! 12 kirjaa vuodelta 2018.

Vuonna 2018 luin paljon enemmän kirjoja kuin monena edellisenä vuonna. Kirjoja ”joutui” lukemaan työn vuoksi, ja lisäksi niitä tulee töissä vastaan koko ajan niin paljon, että niitä ei voi vastustaa. Huomasin, että kirjojen määrän lisäksi oli vaikea valita esiteltäväksi kahtatoista kirjaa. Vielä vaikeampaa oli löytää aikaa niistä kirjoittamiseen.

Jos joku on ollut huolissaan blogini jatkuvuudesta, niin haluan tiedottaa, että ei huolta, sillä lyhyempiä postauksia on helpompi kirjoittaa. Kirjapostaus vaati kuitenkin kirjoittamista useammassa eri pätkässä, ja siksi sen julkaiseminen kesti tolkuttoman kauan. Jatkossa siis on tulossa lyhyempiä juttuja.

Ja tässä ne tulevat, 12 kirjaa vuodelta 2018. Lukekaa ja toivottavasti inspiroitukaa.

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

Varmaankin lähes kaikki tietävät Mauri Kunnaksen kuvitetut lastenkirjat, jotka ovat useimmiten Koiramäelle sijoittuvia kertomuksia, mutta moniin kirjoihin on samalla ikään kuin kätketty kaikenlaista tietoa liittyen muun muassa historiaan ja luonnontieteisiin.

Lapsena en pitänyt Mauri Kunnaksen kirjoista, sillä vaistosin kaikki yritykset salaa opettaa jotakin. Halusin lukea pelkkiä tarinoita lukiessani jotakin. Jos halusin tietoa, luin tietokirjoja. Lapsena inhosin Kunnaksen ja joidenkin muidenkin lastenkirjojen tyyliä yrittää piilottaa tietoa ja opetuksia tarinan sisään. Jotenkin se tuntui minusta aikuisten yritykseltä huijata lapsia oppimaan. Oppimisessa tai tiedonsaannissa ei ollut silloinkaan mielestäni mitään pahaa, mutta huijausyrityksen ideaa inhosin. Siksi en varmaankaan olisi lapsena ollut yhtään kiinnostunut tästä kirjasta.

Aikuisena lastenkirjat näkee kuitenkin ilmeisesti ihan eri tavalla. Aikuisena olen ollut ihastuksissani useista Mauri Kunnaksen kuvakirjoista, vaikka hyvin muistan, että lapsena en niistä pitänyt. Tämä kirja oli Finlandia Junior -ehdokkaana loppuvuodesta 2017 ja siksi paljon tapetilla. Olin fiiliksissä juuri sillä tavalla, kuin aikuisena voi olla, vaikka lapsena ehdottomasti ei olisi ollut. Päätin, että minun on saatava lukea tämä kirja joskus. Tilaisuus tarjoutui, kun pääsin töihin kirjastoon ja sain siellä napattua suositun kirjan vähän niin kuin tiskin alta (oikeasti ihan tiskin päältä, heh heh).

Päällimmäinen tunteeni tämän kirjan lukemisen jälkeen oli, että nyt edes jokin niistä valtavista aukoista, jotka ala-asteen historian opiskelu (=opiskelemattomuus) on minulle jättänyt. Ala-asteella Suomen vanhinta historiaa lukiessamme historia oppiaineena ei kiinnostanut minua yhtään. Joskus aikuisena olen vähän hävennyt, kun Suomen varhaisessa historiassa olevat kuuluisat tapahtumat ovat minulle aika tavalla hämärän peitossa. Tässä kirjassa tällaisia yleissivistäviä tapahtumia esitellään sopivan yksinkertaisesti, helppolukuisesti ja kevyesti. Oli kiinnostavaa lukea, ja se häpeän tunnekin lieveni.

Suosittelen siis jokaiselle.

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Huomasin tämän kirjan uutuuskirjojen hyllyssä päivänä, jona koirani kuoli. Kirjan idea oli ahdistava, ja sinä päivänä se tuntui monin verroin ahdistavalta, mutta samalla henkilökohtaisesti hyvin puhuttelevalta. Otin sen siis lukemiseksi hetkiin, joina mulla oli aikaa lukea.

Kirjan kertojana toimii psykologi, jonka potilas alkaa nähdä unia ja näkyjä tulevista katastrofeista. Mikä pahinta, kaikki ne pahat asiat, joita asiakas unissaan näkee, alkavat toteutua. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin, ja unien ja näkyjen muuttuessa aina vain voimallisemmiksi koko kaupunki on tuhoutumassa heidän ympäriltään. Kertoja tuntee olevansa tavalla tai toisella vastuussa tapahtumista ja niiden pysäyttämisestä – ja sitä myöten hänen täytyy palata ajassa taaksepäin opiskeluaikoihinsa ja kohdata omat, käsittelemättä jääneet kipukohtansa.

Lukuelämys ei ollut niin ahdistava kuin etukäteen kuvittelin. Loppujen lopuksi kirja oli, jos ei nyt aivan paras mahdollinen, niin kuitenkin hyvin kiinnostava ja kauniisti kirjoitettu. Joitakin kirjan kohtia oli pakko kirjoittaa ylös, mikä viittaa siihen, että kirjassa oli jotakin ehdottoman suositeltavaa.

Ulla Pihkala: Osasto 10 – Toivoa ja taistelua

Löysin tämän kirjan tavalla, jolla löysin melkein suurimman osan vuoden aikana lukemistani kirjoista. Kirjaston asiakas oli tehnyt tähän varauksen, minä käsittelin sen ja tulin siinä huomanneeksi, että tässähän voisi olla mielenkiintoinen kirja omallekin lukulistalle.

Vuosikymmenten uran lasten syöpälääkärinä tehnyt Ulla Pihkala kertoo tässä kirjassa niistä monen monituisista kokemuksista, joita hänelle on urallaan kertynyt. On toivoa ja taistelua, voitettuja ja hävittyjä taisteluja, parantuneita ja parantumattomia sairauksia, sairauden uusimista ja toisaalta loppumista ennen kuin sairaus ehtii edes alkaa. Tämä kirja kiinnosti minua sillä ehtymättömällä tavalla, jolla todellisten ihmisten erilaiset ihmiskohtalot aina kiinnostavat.

Tämä kirja jäi kuitenkin valitettavasti mieleeni ennen kaikkea muusta syystä kuin toivon ja taistelun kuvauksista.

Ensinnäkin kirjan kirjoittanut lääkäri ei lainkaan peittele tai vähättele omaa pätevyyttään, niin kuin suomalaisten usein väitetään tekevän. Vaikka hän toki on epäilemättä tehnyt aivan upean uran, pelastanut ihmishenkiä ja vienyt syöpätutkimusta eteenpäin hyödyntäen koko kansakuntaa, mielestäni kirjasta olisi voinut jättää noin joka toiselta sivulta väliin jonkin saavutuksen, jonka lääkäri on urallaan tehnyt. Jos pääosassa on potilaan ja hänen omaistensa tarina, ei kai joka käänteessä tarvitse raportoida esimerkiksi kaikkia niitä kunniallisia, kansainvälisiä konferensseja joihin kirjan kirjoittanut lääkäri kutsuttiin tämän asian tiimoilta. Toisaalta lähes jokaisen potilaan kuolema tuntuu johtuneen joko kirjan kirjoittaneen lääkärin lomalla olosta tai jonkun toisen tekemästä hoitovirheestä, johon lääkäri ei vain ole ehtinyt puuttua. Lääkäri itse hoitaa hommansa niin täydellisesti, että nyt hänen ilmeisesti jäätyään eläkkeelle tämän kirjan lopussa jää jäljelle vain kysymys, miten suomalaiset sairaalat nyt enää oikein pysyvät pystyssä.

Toisaalta potilaat asettuvat tässä kirjassa inhottavalla tavalla arvojärjestykseen. Mielestäni on jollakin tavalla kuvottavaa mainita erikseen, jos jostakusta lapsena sairastaneesta ja pelastuneesta myöhemmin tuli esimerkiksi lääkäri ja siis hyvin menestyvä ihminen. Onko se syöpälääkärin ansiota? Entä onko ihmisen elämä vähemmän arvokas, jos hän päätyy ammattiin, joka ei saavuta samaa yleistä arvostusta? Olisiko syöpää silloin kannattanut hoitaa vähän pienemmällä panoksella?

Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin

Halusin lukea tämän kirjan, koska olen aikaisemmin lukenut Laura Honkasalon kirjoja ja pitänyt niistä.

Oikeastaan ihmettelen, miksi tulee luettua niin vähän niin sanottua keveää kirjallisuutta. Kirjat jotka luen ovat liian usein joko aiheiltaan synkkiä tai jollakin muulla tavalla raskaslukuisia. Tämä kirja oli niitä harvinaisia poikkeuksia, joissa lukijalle tavoiteltiin vain kevyesti viihdyttävää kokemusta, ei mitään enempää eikä vähempää. Ja sellaisena tämä oli juuri sellainen kesälomakirja, joita kesälomalla pitäisi lukea.

Kirjan päähenkilö elää periaatteessa mukavaa ja ihan tavallista elämää. Hänellä on vakituinen työpaikka ja parisuhde, perhe, johon välit ovat läheiset, asuntosäästötili ja muita tavoitteita, joita suhteellisen nuoreksi laskettavalla aikuisella voi ajatella olevan. Kaikki on kunnossa, mutta päähenkilö ei silti ole onnellinen.

Kun työpaikalla alkavat yt-neuvottelut ja päähenkilö tulee potkaistuksi ulos, hän huomaa elämänsä ensimmäisen kerran joutuvansa ajattelemaan sitä, mitä oikeasti haluaisi elämässään tehdä. Tähän asti hän on vain ajautunut asiasta toiseen. On löytynyt ihan kelvollinen mies, joka puolestaan on vaatinut esimerkiksi asuntosäästötilin perustamista, seuraavaksi mies haluaisi varmaankin lapsia. Työpaikka on aikanaan löytynyt oikeastaan vahingossa ja opiskelemaankin päähenkilö on vain ajautunut, joutumatta pohtimaan mitä oikeastaan haluaa.

Kun ajautumistekniikka ei enää toimi, päähenkilön on otettava ohjat käsiinsä. Seuraa mielenkiintoisia käänteitä.

Tämä oli kirja sen tyyppisestä aiheesta, joka ennen herätti minussa raivoa. En voinut sietää puhetyyliä, jossa asioihin vain ajaudutaan, koska itseltäni se ei ole koskaan onnistunut. Itse en ole voinut edetä elämässä muuten kuin hammasta purren töitä tekemällä.

Nyt luin kirjan ensimmäistä kertaa sellaisessa elämäntilanteessa, että kykenin antamaan hieman armoa päähenkilölle. Kirjassa oli monia hauskoja ja todella oivaltavia, todenmukaisia kuvauksia nykyisestä elämänmenosta. Siksi kirja jäi mieleeni miellyttävänä lukuelämyksenä.

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Nykyisessä työssäni minun pitää olla jonkin verran perillä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, siksi tartuin välillä nuortenkirjaan. Tämä kirja puhutteli minua erityisesti, sillä sekä lapsena, nuorena että aikuisena mielessäni on pyörinyt ja pyörii toistuvasti sama kysymys kuin tämän kirjan päähenkilöllä.

Kirjan päähenkilöllä, 16-vuotiaalla Eviellä, on niitä tavanomaisia nuortenkirjoissa puitavia ongelmia, eli poikaystävän puute, hyvien ystävien puute ja rasittava perhe. Kirjan ydinasia on kuitenkin Evien diagnoosi, joka antaa hänelle todisteita epäillä omaa normaaliuttaan: OCD, eli pakko-oireinen häiriö tekee hänen jokapäiväisestä elämästään silkkaa taistelua. Pahinta on lääkäriltä saatu diagnoosi ja psykiatrisella osastolla kertaalleen vietetty hoitojakso, toisin sanoen tietoisuus omasta epänormaaliudesta verrattuna muihin. Asiat eivät muutu ainakaan helpommiksi, kun elämään alkaa tulla niitä kaivattuja bileitä kavereiden kanssa ja enemmän tai vähemmän potentiaalisia poikaystäväehdokkaita.

Parhaiten tästä kirjasta mieleeni jäi kysymys, jota viimeisten vuosien ajan olen muista syistä mielelläni pohtinut. Onko normaaliuden ja epänormaaliuden rajojen piirtäminen ehdottoman tärkeää? Miksi se tuntuu ihmisille niin tärkeältä? Miten normaali ja epänormaali määritellään, ja kuka meistä on riittävän normaali määrittelemään muita?

Näihin kysymyksiin tuskin on olemassa yksiselitteisiä vastauksia.

R.J. Palacio: Ihme

Tämä kirja osui ensin käteeni lasten- ja nuortenkirjojen uutuushyllystä ja sen jälkeen ilmaantui työni puolesta velvollisuus lukea se.

Kirjan päähenkilö, 11-vuotias Auggie on synnynnäisesti ruma ja epämuodostunut. Ei sillä tavalla, kuin ehkä ensimmäiseksi tulisi mieleen, vaan sillä tavalla, että ihmiset, sekä aikuiset että lapset, oikeasti pelästyvät törmätessään häneen kadulla. Auggie on älykäs ja psyykkisesti normaalisti kehittynyt, mutta koska hän pelottaa muita ja koska hänen on kasvojensa epämuodostumien takia vaikea esimerkiksi syödä normaalisti, hän on ollut ensimmäiset kouluvuotensa kotiopetuksessa. Tämän kirjan alussa Auggie aloittaa normaalin koulun. Tämä on tarina niistä haasteista ja onnen hetkistä, joita hän kohtaa päätyessään elämänsä ensimmäisen kerran omanikäistensä pariin, keskelle tavanomaista koulumaailmaa, sen ihmissuhdeverkostoja ja kirjoittamattomia sääntöjä.

Tämä kirja jäi mieleeni parhaana ja koskettavimpana kirjana, jonka vuonna 2018 luin. Harvoin kirjaa lukiessaan pystyy näin hyvin samaistumaan minäkertojan tunteisiin ja sitä kautta ikään kuin sukeltamaan uudestaan omiin ala-asteaikoihin, joita ennen lukuhetkeä ei mitenkään erityisesti muistanut.

Lukekaa siis muutkin.

Miia Moisio: Toivon kirja masennuksesta

Käsittelin jälleen asiakkaan tekemän varauksen. Kiinnosti tietää, millaisia näkökulmia ihan uudella ja vähän tavallisesta psykologisesta tietokirjasta poikkeavan oloisella kirjalla olisi masennukseen. Mitä toiveikasta kirjoittaja haluaa lukijalle antaa?

Tämä kirja oli juuri sitä, mitä otsikko lupaa. Toivon kirja. Toivon kirja masennuksesta, toivon kirja masentuneille, toivon kirja jokaiselle, joka tarvitsee toivoa ja lohtua.

Luin tämän loppuun yhtenä synkeänä myöhäissyksyn aamuna, viimeisenä tekonani ennen kuin lähdin taas ajamaan yksin pitkää matkaa autolla. Kirjan ansiosta suhtauduin jopa siihen enemmän toiveikkaasti kuin paniikillisesti. Miettikääpä sitä.

Martin Widmark: Timanttien arvoitus

Martin Widmarkin pitkän kirjasarjan nopealukuiset lasten dekkarit kiertävät jatkuvasti lainassa lapsiasiakkaiden korteilla. Työni puolesta minun täytyi siis tutustua niihin. Aloitin sarjan ensimmäisestä osasta.

Kaverukset Lasse ja Maija ovat perustaneet etsivätoimiston kotikaupunkiinsa Vallilaan. Lasse-Maijan etsivätoimisto on valmis ratkomaan erilaisia arvoituksia ja toimimaan näin pikkukaupungin poliisin apuna.

Tässä kirjassa Lassen ja Maijan apua tulee pyytämään timanttiliikkeen johtaja, jonka liikkeestä katoaa arvokkaita jalokiviä yksi toisensa jälkeen. Liikkeen omistaja on melko varma, että syyllinen on joku henkilökunnasta. Kuka se voisi olla? Lasse ja Maija sopivat omistajan kanssa teeskentelevänsä. että he tulevat vähäksi aikaa töihin jalokiviliikkeeseen. Todellisuudessa he tarkkailevat liikkeen työntekijöitä ja pyrkivät näin pääsemään selvyyteen siitä, kuka timanttivarkauksien takana voisi olla.

Tässä kuten muissakin sarjan kirjoissa arvoitus ratkeaa lopulta monien vauhdikkaiden käänteiden ja Lassen ja Maijan nokkelan päättelykyyn tuloksena. Lukija pääsee mukaan sekä seuraamaan jännittävien tapahtumien kulkua että harjoittamaan omia salapoliisintaitojaan. Kirja loppuu liian nopeasti, mutta onneksi arvoituksia ratkotaan myös lukemattomissa seuraavissa osissa.

Jos etsit hyvää, vauhdikasta ja helposti lähestyttävää lastenkirjaa, tässä on sellainen.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Olen lukenut Kjell Westön kirjoja muutaman kappaleen. Olen puhunut niistä aiemminkin blogissani, esimerkiksi kertoessani kirjavuodesta 2017.

Tämä kirja ilmestyi loppuvuodesta 2017, juuri kun olin saattanut loppuun tässä edellä mainitussa postauksessa kommentoimani Kjell Westön teoksen. Tämän kirjan ilmestyessä elin juuri vaihetta, jona ajattelin, että en ainakaan hetkeen tarvitse yhtään enempää westöläistä näkökulmaa elämääni.

Vuoden 2018 keväällä, valon pikkuhiljaa lisääntyessä ja tottuessani elämääni uudella paikkakunnalla uudessa tilanteessa, koitti lopulta sellainenkin aika, jona tartuin kirjastolla lainaajien käsissä jo paljon kuluneeseen Westön uusimpaan.

Tämä on samanlainen kuin ne muut siinä mielessä, että tässäkin kerrotaan vuosikymmenten aikajanalle ulottuva tarina. Minäkertoja havainnoi tarkkaan lähellään olevia ihmisiä, niin että lopulta on vaikea sanoa, kuka oikeastaan on päähenkilö. Aiheena on yksi suku tai perhekunta ja sen vaiheet, eräänlainen nousu ja tuho, jos niitä nyt sitten koskaan voi erottaa. Jälleen taattua westöläisyyttä sillä teesillä, että vaikka ihminen voisi fyysisesti ja taloudellisesti erittäin hyvin, hän ei kuitenkaan useinkaan voi henkisesti hyvin.

Tämä kirja erosi muista lukemistani Westön kirjoista siten, että mielestäni tämä oli niistä paras. Jollakin tapaa tämä oli jopa jännittävä ja piti otteessaan, tätä oli pakko lukea, tämä ei pitkästyttänyt yhtään, ei alussa eikä lopussa. Siksi oikeastaan suosittelen.

Jää ainoastaan kysymykseksi, johtuuko tämä mielipide täydellisesti muuttuneesta elämäntilanteestani suhteessa aiemman Kjell Westö –lukukokemukseni kontekstiin. Sitä emme saa selville ehkä koskaan.

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Luin tämän kirjan, koska eräs ystäväni ilmaisi toivovansa, että jokainen lukisi tämän kirjan. Hän toivoi sitä siksi, että sitten omia olojaan ja tilojaan ei tarvitsisi joka käänteessä selittää jokaiselle, vaan että masentuneita ymmärrettäisiin edes vähän paremmin.

Tämä on kirjailijan omaelämäkerrallinen kertomus vuodesta, jonka aikana hän sairasti keskivaikeaksi diagnosoitua masennusta. Tämä on kertomus diagnoosia edeltävistä hetkistä siihen hetkeen, jona toipuminen alkaa tuntua mahdollisuudelta.

Kuten todellisten ihmisten kertomat kokemukset ja kohtalot aina, myös tämä kertomus kiinnosti minua inhimillisyydessään. Löysin jotakin johon samastua ja jotakin, mihin en missään nimessä osaa itse samastua, mutta jota voin yrittää ymmärtää toisen kertomana, omasta katsantokannastani.

Luulisin, että kertomuksia masennuksesta on juuri niin monta kuin on masennuksen kokijoitakin. Siksi en sanoisi, että tämän kirjan lukeminen selittäisi masennuksen jokaiselle. Tämä on kuitenkin yksi kertomus siitä, millaista masennus voi olla, ja sellaisena se on mielenkiintoinen ja tärkeä kertomus, jonka ainakin minä luin mielelläni, synkähköstä aiheetta huolimatta ja siitä ahdistumatta.

Timo Parvela: Paten jalkapallokirja

Tämän luin ollakseni perillä lastenkirjallisuuden trendistä.

Timo Parvelan nopealukuiset lastenkirjat, joissa seikkailee Ella luokkakavereineen, olivat suosittuja jo omassa lapsuudessani, ja vaikuttaa siltä, että viime vuosina niiden suosio on vain kasvanut. Parvelan vauhdikas ja humoristinen kerronta kiehtoo aloittelevia ja jo edistyneempiäkin lukijoita. Itse asiassa muistan, että itse en lapsena erityisesti fanittanut Ella-kirjoja, vaikka niitä luinkin. Nyt aikuisena pidin niistä enemmän.

Viime vuosina Ellan kaveri Pate on saanut oman näkökulmansa muutamassa kirjassa, jotka jatkavat Ella-kirjoista tuttua tyyliä ja joissa myös samat henkilöt toimivat ja toilailevat yhdessä. Paten jalkapallokirja on nimensä mukaisesti kertomus siitä, miten Pate perustaa oman jalkapallojoukkueen ja miten tämän joukkueen kanssa loppujen lopuksi käy suuressa ja kauan odotetussa jalkapalloturnauksessa. Kantava ajatus on, että ystävät auttavat aina.

Tämä kirja ja sen liitännäisosat rentouttavat ja hauskuuttavat hetkinä, joina mitään ei oikein jaksa. Siksi suosittelen.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Työkaverini puhui tästä kirjasta niin houkuttelevasti, että minun oli saatava lukea tämä.

Tämä on tarina 16-vuotiaasta Majasta, joka odottaa oikeuden tuomiota syytettynä kouluammuskelusta, esimerkiksi poikaystävänsä ja parhaan ystävänsä murhasta. Maja on tapahtumien aikaan jo tutustunut nuorisovankilan rutiineihin ja ehtinyt puida menneitä tapahtumia mielessään liiankin kanssa. Media on tehnyt hänestä hirviön. Kukin näkee hänet omalla tavallaan – murhatun ystävän äiti, asianajajat, vanginvartijat, hän itse ja hänen vanhempansa. Mikä lopulta on totuus? Onko totuus se, mikä näyttää ilmeisimmältä? Se selviää, jos luet tämän kirjan.

Tämä ei ollut mikään kaikkein helppolukuisin tai kevyin teos. Lukeminen vaati keskittymistä ja ajattelua, ja ennen kaikkea raskaan aiheen sietokykyä. Tapahtumat eivät etene erityisen vauhdikkaasti, joten ratkaisua odotellessa tarvitaan kärsivällisyyttä. Tämä ei myöskään mielestäni ole erityisen loistelias kirja, kuten mainosteksteissä hehkutetaan – mutta tämä on ehkä vähän erilainen kirja, ja ennen kaikkea muistutus siitä, miten asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät, vaikka joitakin asioita voisi pitää ehdottoman selvinä ja oikeina. Siksi tämä kannattaa lukea siinä tapauksessa, jos aihe kiinnostaa.