Vihdoin! 12 kirjaa vuodelta 2018.
Vuonna 2018 luin paljon enemmän kirjoja kuin monena
edellisenä vuonna. Kirjoja ”joutui” lukemaan työn vuoksi, ja lisäksi niitä
tulee töissä vastaan koko ajan niin paljon, että niitä ei voi vastustaa.
Huomasin, että kirjojen määrän lisäksi oli vaikea valita esiteltäväksi
kahtatoista kirjaa. Vielä vaikeampaa oli löytää aikaa niistä kirjoittamiseen.
Jos joku on ollut huolissaan blogini jatkuvuudesta, niin
haluan tiedottaa, että ei huolta, sillä
lyhyempiä postauksia on helpompi kirjoittaa. Kirjapostaus vaati kuitenkin
kirjoittamista useammassa eri pätkässä, ja siksi sen julkaiseminen kesti
tolkuttoman kauan. Jatkossa siis on tulossa lyhyempiä juttuja.
Ja tässä ne tulevat, 12 kirjaa vuodelta 2018. Lukekaa ja
toivottavasti inspiroitukaa.
Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia
Varmaankin lähes
kaikki tietävät Mauri Kunnaksen kuvitetut lastenkirjat, jotka ovat useimmiten
Koiramäelle sijoittuvia kertomuksia, mutta moniin kirjoihin on samalla ikään
kuin kätketty kaikenlaista tietoa liittyen muun muassa historiaan ja
luonnontieteisiin.
Lapsena en pitänyt
Mauri Kunnaksen kirjoista, sillä vaistosin kaikki yritykset salaa opettaa
jotakin. Halusin lukea pelkkiä tarinoita lukiessani jotakin. Jos halusin
tietoa, luin tietokirjoja. Lapsena inhosin Kunnaksen ja joidenkin muidenkin
lastenkirjojen tyyliä yrittää piilottaa tietoa ja opetuksia tarinan sisään.
Jotenkin se tuntui minusta aikuisten yritykseltä huijata lapsia oppimaan.
Oppimisessa tai tiedonsaannissa ei ollut silloinkaan mielestäni mitään pahaa,
mutta huijausyrityksen ideaa inhosin. Siksi en varmaankaan olisi lapsena ollut
yhtään kiinnostunut tästä kirjasta.
Aikuisena
lastenkirjat näkee kuitenkin ilmeisesti ihan eri tavalla. Aikuisena olen ollut
ihastuksissani useista Mauri Kunnaksen kuvakirjoista, vaikka hyvin muistan,
että lapsena en niistä pitänyt. Tämä kirja oli Finlandia Junior -ehdokkaana
loppuvuodesta 2017 ja siksi paljon tapetilla. Olin fiiliksissä juuri sillä
tavalla, kuin aikuisena voi olla, vaikka lapsena ehdottomasti ei olisi ollut.
Päätin, että minun on saatava lukea tämä kirja joskus. Tilaisuus tarjoutui, kun
pääsin töihin kirjastoon ja sain siellä napattua suositun kirjan vähän niin
kuin tiskin alta (oikeasti ihan tiskin päältä, heh heh).
Päällimmäinen
tunteeni tämän kirjan lukemisen jälkeen oli, että nyt edes jokin niistä
valtavista aukoista, jotka ala-asteen historian opiskelu (=opiskelemattomuus)
on minulle jättänyt. Ala-asteella Suomen vanhinta historiaa lukiessamme
historia oppiaineena ei kiinnostanut minua yhtään. Joskus aikuisena olen vähän
hävennyt, kun Suomen varhaisessa historiassa olevat kuuluisat tapahtumat ovat
minulle aika tavalla hämärän peitossa. Tässä kirjassa tällaisia yleissivistäviä
tapahtumia esitellään sopivan yksinkertaisesti, helppolukuisesti ja kevyesti.
Oli kiinnostavaa lukea, ja se häpeän tunnekin lieveni.
Suosittelen siis
jokaiselle.
Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä
Huomasin tämän kirjan uutuuskirjojen hyllyssä päivänä, jona koirani
kuoli. Kirjan idea oli ahdistava, ja sinä päivänä se tuntui monin verroin
ahdistavalta, mutta samalla henkilökohtaisesti hyvin puhuttelevalta. Otin sen
siis lukemiseksi hetkiin, joina mulla oli aikaa lukea.
Kirjan kertojana toimii psykologi, jonka potilas alkaa nähdä
unia ja näkyjä tulevista katastrofeista. Mikä pahinta, kaikki ne pahat asiat,
joita asiakas unissaan näkee, alkavat toteutua. Kirjan tapahtumat sijoittuvat
Helsinkiin, ja unien ja näkyjen muuttuessa aina vain voimallisemmiksi koko
kaupunki on tuhoutumassa heidän ympäriltään. Kertoja tuntee olevansa tavalla tai
toisella vastuussa tapahtumista ja niiden pysäyttämisestä – ja sitä myöten
hänen täytyy palata ajassa taaksepäin opiskeluaikoihinsa ja kohdata omat,
käsittelemättä jääneet kipukohtansa.
Lukuelämys ei ollut niin ahdistava kuin etukäteen kuvittelin.
Loppujen lopuksi kirja oli, jos ei nyt aivan paras mahdollinen, niin kuitenkin
hyvin kiinnostava ja kauniisti kirjoitettu. Joitakin kirjan kohtia oli pakko
kirjoittaa ylös, mikä viittaa siihen, että kirjassa oli jotakin ehdottoman
suositeltavaa.
Ulla Pihkala: Osasto
10 – Toivoa ja taistelua
Löysin tämän kirjan
tavalla, jolla löysin melkein suurimman osan vuoden aikana lukemistani
kirjoista. Kirjaston asiakas oli tehnyt tähän varauksen, minä käsittelin sen ja
tulin siinä huomanneeksi, että tässähän voisi olla mielenkiintoinen kirja
omallekin lukulistalle.
Vuosikymmenten uran
lasten syöpälääkärinä tehnyt Ulla Pihkala kertoo tässä kirjassa niistä monen
monituisista kokemuksista, joita hänelle on urallaan kertynyt. On toivoa ja
taistelua, voitettuja ja hävittyjä taisteluja, parantuneita ja parantumattomia
sairauksia, sairauden uusimista ja toisaalta loppumista ennen kuin sairaus
ehtii edes alkaa. Tämä kirja kiinnosti minua sillä ehtymättömällä tavalla,
jolla todellisten ihmisten erilaiset ihmiskohtalot aina kiinnostavat.
Tämä kirja jäi
kuitenkin valitettavasti mieleeni ennen kaikkea muusta syystä kuin toivon ja
taistelun kuvauksista.
Ensinnäkin kirjan
kirjoittanut lääkäri ei lainkaan peittele tai vähättele omaa pätevyyttään, niin
kuin suomalaisten usein väitetään tekevän. Vaikka hän toki on epäilemättä
tehnyt aivan upean uran, pelastanut ihmishenkiä ja vienyt syöpätutkimusta
eteenpäin hyödyntäen koko kansakuntaa, mielestäni kirjasta olisi voinut jättää
noin joka toiselta sivulta väliin jonkin saavutuksen, jonka lääkäri on urallaan
tehnyt. Jos pääosassa on potilaan ja hänen omaistensa tarina, ei kai joka
käänteessä tarvitse raportoida esimerkiksi kaikkia niitä kunniallisia,
kansainvälisiä konferensseja joihin kirjan kirjoittanut lääkäri kutsuttiin
tämän asian tiimoilta. Toisaalta lähes jokaisen potilaan kuolema tuntuu
johtuneen joko kirjan kirjoittaneen lääkärin lomalla olosta tai jonkun toisen
tekemästä hoitovirheestä, johon lääkäri ei vain ole ehtinyt puuttua. Lääkäri
itse hoitaa hommansa niin täydellisesti, että nyt hänen ilmeisesti jäätyään
eläkkeelle tämän kirjan lopussa jää jäljelle vain kysymys, miten suomalaiset
sairaalat nyt enää oikein pysyvät pystyssä.
Toisaalta potilaat
asettuvat tässä kirjassa inhottavalla tavalla arvojärjestykseen. Mielestäni on
jollakin tavalla kuvottavaa mainita erikseen, jos jostakusta lapsena
sairastaneesta ja pelastuneesta myöhemmin tuli esimerkiksi lääkäri ja siis
hyvin menestyvä ihminen. Onko se syöpälääkärin ansiota? Entä onko ihmisen elämä
vähemmän arvokas, jos hän päätyy ammattiin, joka ei saavuta samaa yleistä
arvostusta? Olisiko syöpää silloin kannattanut hoitaa vähän pienemmällä
panoksella?
Laura Honkasalo: Vie
minut jonnekin
Halusin lukea tämän kirjan, koska olen aikaisemmin lukenut
Laura Honkasalon kirjoja ja pitänyt niistä.
Oikeastaan ihmettelen, miksi tulee luettua niin vähän niin
sanottua keveää kirjallisuutta. Kirjat jotka luen ovat liian usein joko
aiheiltaan synkkiä tai jollakin muulla tavalla raskaslukuisia. Tämä kirja oli
niitä harvinaisia poikkeuksia, joissa lukijalle tavoiteltiin vain kevyesti
viihdyttävää kokemusta, ei mitään enempää eikä vähempää. Ja sellaisena tämä oli
juuri sellainen kesälomakirja, joita kesälomalla pitäisi lukea.
Kirjan päähenkilö elää periaatteessa mukavaa ja ihan
tavallista elämää. Hänellä on vakituinen työpaikka ja parisuhde, perhe, johon
välit ovat läheiset, asuntosäästötili ja muita tavoitteita, joita suhteellisen
nuoreksi laskettavalla aikuisella voi ajatella olevan. Kaikki on kunnossa,
mutta päähenkilö ei silti ole onnellinen.
Kun työpaikalla alkavat yt-neuvottelut ja päähenkilö tulee
potkaistuksi ulos, hän huomaa elämänsä ensimmäisen kerran joutuvansa
ajattelemaan sitä, mitä oikeasti haluaisi elämässään tehdä. Tähän asti hän on
vain ajautunut asiasta toiseen. On löytynyt ihan kelvollinen mies, joka
puolestaan on vaatinut esimerkiksi asuntosäästötilin perustamista, seuraavaksi
mies haluaisi varmaankin lapsia. Työpaikka on aikanaan löytynyt oikeastaan
vahingossa ja opiskelemaankin päähenkilö on vain ajautunut, joutumatta pohtimaan
mitä oikeastaan haluaa.
Kun ajautumistekniikka ei enää toimi, päähenkilön on otettava
ohjat käsiinsä. Seuraa mielenkiintoisia käänteitä.
Tämä oli kirja sen tyyppisestä aiheesta, joka ennen herätti
minussa raivoa. En voinut sietää puhetyyliä, jossa asioihin vain ajaudutaan,
koska itseltäni se ei ole koskaan onnistunut. Itse en ole voinut edetä elämässä
muuten kuin hammasta purren töitä tekemällä.
Nyt luin kirjan ensimmäistä kertaa sellaisessa
elämäntilanteessa, että kykenin antamaan hieman armoa päähenkilölle. Kirjassa
oli monia hauskoja ja todella oivaltavia, todenmukaisia kuvauksia nykyisestä
elämänmenosta. Siksi kirja jäi mieleeni miellyttävänä lukuelämyksenä.
Holly Bourne: Oonko
ihan normaali?
Nykyisessä työssäni minun pitää olla jonkin verran perillä
lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, siksi tartuin välillä nuortenkirjaan. Tämä
kirja puhutteli minua erityisesti, sillä sekä lapsena, nuorena että aikuisena
mielessäni on pyörinyt ja pyörii toistuvasti sama kysymys kuin tämän kirjan
päähenkilöllä.
Kirjan päähenkilöllä, 16-vuotiaalla Eviellä, on niitä
tavanomaisia nuortenkirjoissa puitavia ongelmia, eli poikaystävän puute, hyvien
ystävien puute ja rasittava perhe. Kirjan ydinasia on kuitenkin Evien
diagnoosi, joka antaa hänelle todisteita epäillä omaa normaaliuttaan: OCD, eli
pakko-oireinen häiriö tekee hänen jokapäiväisestä elämästään silkkaa taistelua.
Pahinta on lääkäriltä saatu diagnoosi ja psykiatrisella osastolla kertaalleen
vietetty hoitojakso, toisin sanoen tietoisuus omasta epänormaaliudesta
verrattuna muihin. Asiat eivät muutu ainakaan helpommiksi, kun elämään alkaa
tulla niitä kaivattuja bileitä kavereiden kanssa ja enemmän tai vähemmän
potentiaalisia poikaystäväehdokkaita.
Parhaiten tästä kirjasta mieleeni jäi kysymys, jota viimeisten
vuosien ajan olen muista syistä mielelläni pohtinut. Onko normaaliuden ja
epänormaaliuden rajojen piirtäminen ehdottoman tärkeää? Miksi se tuntuu
ihmisille niin tärkeältä? Miten normaali ja epänormaali määritellään, ja kuka
meistä on riittävän normaali määrittelemään muita?
Näihin kysymyksiin tuskin on olemassa yksiselitteisiä
vastauksia.
R.J. Palacio: Ihme
Tämä kirja osui ensin käteeni lasten- ja nuortenkirjojen
uutuushyllystä ja sen jälkeen ilmaantui työni puolesta velvollisuus lukea se.
Kirjan päähenkilö, 11-vuotias Auggie on synnynnäisesti ruma
ja epämuodostunut. Ei sillä tavalla, kuin ehkä ensimmäiseksi tulisi mieleen,
vaan sillä tavalla, että ihmiset, sekä aikuiset että lapset, oikeasti
pelästyvät törmätessään häneen kadulla. Auggie on älykäs ja psyykkisesti
normaalisti kehittynyt, mutta koska hän pelottaa muita ja koska hänen on
kasvojensa epämuodostumien takia vaikea esimerkiksi syödä normaalisti, hän on
ollut ensimmäiset kouluvuotensa kotiopetuksessa. Tämän kirjan alussa Auggie aloittaa
normaalin koulun. Tämä on tarina niistä haasteista ja onnen hetkistä, joita hän
kohtaa päätyessään elämänsä ensimmäisen kerran omanikäistensä pariin, keskelle
tavanomaista koulumaailmaa, sen ihmissuhdeverkostoja ja kirjoittamattomia
sääntöjä.
Tämä kirja jäi mieleeni parhaana ja koskettavimpana kirjana,
jonka vuonna 2018 luin. Harvoin kirjaa lukiessaan pystyy näin hyvin
samaistumaan minäkertojan tunteisiin ja sitä kautta ikään kuin sukeltamaan
uudestaan omiin ala-asteaikoihin, joita ennen lukuhetkeä ei mitenkään
erityisesti muistanut.
Lukekaa siis muutkin.
Miia Moisio: Toivon
kirja masennuksesta
Käsittelin jälleen asiakkaan tekemän varauksen. Kiinnosti
tietää, millaisia näkökulmia ihan uudella ja vähän tavallisesta psykologisesta
tietokirjasta poikkeavan oloisella kirjalla olisi masennukseen. Mitä
toiveikasta kirjoittaja haluaa lukijalle antaa?
Tämä kirja oli juuri sitä, mitä otsikko lupaa. Toivon kirja.
Toivon kirja masennuksesta, toivon kirja masentuneille, toivon kirja
jokaiselle, joka tarvitsee toivoa ja lohtua.
Luin tämän loppuun yhtenä synkeänä myöhäissyksyn aamuna,
viimeisenä tekonani ennen kuin lähdin taas ajamaan yksin pitkää matkaa autolla.
Kirjan ansiosta suhtauduin jopa siihen enemmän toiveikkaasti kuin
paniikillisesti. Miettikääpä sitä.
Martin Widmark:
Timanttien arvoitus
Martin Widmarkin pitkän kirjasarjan nopealukuiset lasten
dekkarit kiertävät jatkuvasti lainassa lapsiasiakkaiden korteilla. Työni
puolesta minun täytyi siis tutustua niihin. Aloitin sarjan ensimmäisestä
osasta.
Kaverukset Lasse ja Maija ovat perustaneet etsivätoimiston
kotikaupunkiinsa Vallilaan. Lasse-Maijan etsivätoimisto on valmis ratkomaan
erilaisia arvoituksia ja toimimaan näin pikkukaupungin poliisin apuna.
Tässä kirjassa Lassen ja Maijan apua tulee pyytämään
timanttiliikkeen johtaja, jonka liikkeestä katoaa arvokkaita jalokiviä yksi
toisensa jälkeen. Liikkeen omistaja on melko varma, että syyllinen on joku
henkilökunnasta. Kuka se voisi olla? Lasse ja Maija sopivat omistajan kanssa
teeskentelevänsä. että he tulevat vähäksi aikaa töihin jalokiviliikkeeseen.
Todellisuudessa he tarkkailevat liikkeen työntekijöitä ja pyrkivät näin
pääsemään selvyyteen siitä, kuka timanttivarkauksien takana voisi olla.
Tässä kuten muissakin sarjan kirjoissa arvoitus ratkeaa lopulta
monien vauhdikkaiden käänteiden ja Lassen ja Maijan nokkelan päättelykyyn
tuloksena. Lukija pääsee mukaan sekä seuraamaan jännittävien tapahtumien kulkua
että harjoittamaan omia salapoliisintaitojaan. Kirja loppuu liian nopeasti,
mutta onneksi arvoituksia ratkotaan myös lukemattomissa seuraavissa osissa.
Jos etsit hyvää, vauhdikasta ja helposti lähestyttävää
lastenkirjaa, tässä on sellainen.
Kjell Westö:
Rikinkeltainen taivas
Olen lukenut Kjell Westön kirjoja muutaman kappaleen. Olen
puhunut niistä aiemminkin blogissani, esimerkiksi kertoessani kirjavuodesta
2017.
Tämä kirja ilmestyi loppuvuodesta 2017, juuri kun olin
saattanut loppuun tässä edellä mainitussa postauksessa kommentoimani Kjell
Westön teoksen. Tämän kirjan ilmestyessä elin juuri vaihetta, jona ajattelin,
että en ainakaan hetkeen tarvitse yhtään enempää westöläistä näkökulmaa
elämääni.
Vuoden 2018 keväällä, valon pikkuhiljaa lisääntyessä ja
tottuessani elämääni uudella paikkakunnalla uudessa tilanteessa, koitti lopulta
sellainenkin aika, jona tartuin kirjastolla lainaajien käsissä jo paljon
kuluneeseen Westön uusimpaan.
Tämä on samanlainen kuin ne muut siinä mielessä, että
tässäkin kerrotaan vuosikymmenten aikajanalle ulottuva tarina. Minäkertoja
havainnoi tarkkaan lähellään olevia ihmisiä, niin että lopulta on vaikea sanoa,
kuka oikeastaan on päähenkilö. Aiheena on yksi suku tai perhekunta ja sen
vaiheet, eräänlainen nousu ja tuho, jos niitä nyt sitten koskaan voi erottaa.
Jälleen taattua westöläisyyttä sillä teesillä, että vaikka ihminen voisi
fyysisesti ja taloudellisesti erittäin hyvin, hän ei kuitenkaan useinkaan voi
henkisesti hyvin.
Tämä kirja erosi muista lukemistani Westön kirjoista siten,
että mielestäni tämä oli niistä paras. Jollakin tapaa tämä oli jopa jännittävä
ja piti otteessaan, tätä oli pakko lukea, tämä ei pitkästyttänyt yhtään, ei
alussa eikä lopussa. Siksi oikeastaan suosittelen.
Jää ainoastaan kysymykseksi, johtuuko tämä mielipide
täydellisesti muuttuneesta elämäntilanteestani suhteessa aiemman Kjell Westö
–lukukokemukseni kontekstiin. Sitä emme saa selville ehkä koskaan.
Pauliina Vanhatalo:
Keskivaikea vuosi
Luin tämän kirjan, koska eräs ystäväni ilmaisi toivovansa,
että jokainen lukisi tämän kirjan. Hän toivoi sitä siksi, että sitten omia
olojaan ja tilojaan ei tarvitsisi joka käänteessä selittää jokaiselle, vaan
että masentuneita ymmärrettäisiin edes vähän paremmin.
Tämä on kirjailijan omaelämäkerrallinen kertomus vuodesta,
jonka aikana hän sairasti keskivaikeaksi diagnosoitua masennusta. Tämä on kertomus
diagnoosia edeltävistä hetkistä siihen hetkeen, jona toipuminen alkaa tuntua
mahdollisuudelta.
Kuten todellisten ihmisten kertomat kokemukset ja kohtalot
aina, myös tämä kertomus kiinnosti minua inhimillisyydessään. Löysin jotakin
johon samastua ja jotakin, mihin en missään nimessä osaa itse samastua, mutta
jota voin yrittää ymmärtää toisen kertomana, omasta katsantokannastani.
Luulisin, että kertomuksia masennuksesta on juuri niin monta
kuin on masennuksen kokijoitakin. Siksi en sanoisi, että tämän kirjan lukeminen
selittäisi masennuksen jokaiselle. Tämä on kuitenkin yksi kertomus siitä,
millaista masennus voi olla, ja sellaisena se on mielenkiintoinen ja tärkeä
kertomus, jonka ainakin minä luin mielelläni, synkähköstä aiheetta huolimatta
ja siitä ahdistumatta.
Timo Parvela: Paten
jalkapallokirja
Tämän luin ollakseni
perillä lastenkirjallisuuden trendistä.
Timo Parvelan
nopealukuiset lastenkirjat, joissa seikkailee Ella luokkakavereineen, olivat
suosittuja jo omassa lapsuudessani, ja vaikuttaa siltä, että viime vuosina
niiden suosio on vain kasvanut. Parvelan vauhdikas ja humoristinen kerronta
kiehtoo aloittelevia ja jo edistyneempiäkin lukijoita. Itse asiassa muistan,
että itse en lapsena erityisesti fanittanut Ella-kirjoja, vaikka niitä luinkin.
Nyt aikuisena pidin niistä enemmän.
Viime vuosina Ellan
kaveri Pate on saanut oman näkökulmansa muutamassa kirjassa, jotka jatkavat
Ella-kirjoista tuttua tyyliä ja joissa myös samat henkilöt toimivat ja
toilailevat yhdessä. Paten jalkapallokirja on nimensä mukaisesti kertomus
siitä, miten Pate perustaa oman jalkapallojoukkueen ja miten tämän joukkueen
kanssa loppujen lopuksi käy suuressa ja kauan odotetussa
jalkapalloturnauksessa. Kantava ajatus on, että ystävät auttavat aina.
Tämä kirja ja sen liitännäisosat
rentouttavat ja hauskuuttavat hetkinä, joina mitään ei oikein jaksa. Siksi
suosittelen.
Malin Persson Giolito:
Suurin kaikista
Työkaverini puhui tästä kirjasta niin houkuttelevasti, että
minun oli saatava lukea tämä.
Tämä on tarina 16-vuotiaasta Majasta, joka odottaa oikeuden
tuomiota syytettynä kouluammuskelusta, esimerkiksi poikaystävänsä ja parhaan
ystävänsä murhasta. Maja on tapahtumien aikaan jo tutustunut nuorisovankilan
rutiineihin ja ehtinyt puida menneitä tapahtumia mielessään liiankin kanssa.
Media on tehnyt hänestä hirviön. Kukin näkee hänet omalla tavallaan – murhatun
ystävän äiti, asianajajat, vanginvartijat, hän itse ja hänen vanhempansa. Mikä
lopulta on totuus? Onko totuus se, mikä näyttää ilmeisimmältä? Se selviää, jos
luet tämän kirjan.
Tämä ei ollut mikään kaikkein helppolukuisin tai kevyin teos.
Lukeminen vaati keskittymistä ja ajattelua, ja ennen kaikkea raskaan aiheen
sietokykyä. Tapahtumat eivät etene erityisen vauhdikkaasti, joten ratkaisua
odotellessa tarvitaan kärsivällisyyttä. Tämä ei myöskään mielestäni ole
erityisen loistelias kirja, kuten mainosteksteissä hehkutetaan – mutta tämä on
ehkä vähän erilainen kirja, ja ennen kaikkea muistutus siitä, miten asiat eivät
aina ole sitä miltä ne näyttävät, vaikka joitakin asioita voisi pitää
ehdottoman selvinä ja oikeina. Siksi tämä kannattaa lukea siinä tapauksessa,
jos aihe kiinnostaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti