Vuosikymmenen kirjat

Perinteisesti olen vuoden alussa kirjoittanut kirjapostauksen, jossa esittelen kaksitoista edellisen vuoden aikana lukemaani kirjaa.

Koska tein mahtipontisen, koko vuosikymmentä koskevan vuosikatsauksen, ajattelin kokeilla samaa myös kirjapostauksen suhteen. Tämä idea oli sinänsä helppo toteuttaa, koska nimenomaan vuoden 2009 lopussa tein päätöksen kirjoittaa siitä lähtien jokaisen lukemani kirjan tekijän ja nimen ylös. Myöhemmin olen kerännyt kaikki nämä kirjojen tiedot tiedostoon, josta nyt sitten valitsin yhden kirjan jokaiselta vuodelta.

Esittelen lyhyesti kymmenen kirjaa eri vuosilta sillä perusteella, mikä kirja kyseisenä vuonna on tehnyt erityisen vaikutuksen, sellaisen vaikutuksen, että se muistuu mieleeni vielä tänäkin päivänä. Olen kiinnostunut havainnoimaan, muodostuisiko kirjoista jonkinlainen aikajana. Olen huomannut, että pienet asiat linkittyvät elämässä joskus toisiinsa mielenkiintoisilla tavoilla.

Jotkut kirjoista on jo aiemmin mainittu blogissa, koska olen kirjoittanut täällä lukemistani kirjoista jo vuoden 2013 lopusta.

Aloitan kuitenkin.

2010
Jenny Downham: Ennen kuin kuolen
Kesällä 2009 selailin tätä kirjakaupassa ja vaikka olin kiinnostunut tästä, en raaskinut ostaa. Seuraavana kesänä löysin tämän pokkarialennuksesta toisesta kirjakaupasta, enkä malttanut enää olla ostamatta.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Tess, joka sairastaa leukemiaa ja tietää kuolevansa siihen. Parhaan ystävänsä avustuksella Tess laatii listan asioista, jotka haluaa kokea ennen kuin kuolee. Tämän jälkeen hän alkaa määrätietoisesti toteuttaa näitä asioita.

Luin tämän loppuun yhtenä kesäyönä, ja aamulla sain tietää, että olen päässyt yliopistoon. Yksi minun tärkeimmistä haaveistani siis toteutui, sellainen, jonka toteutuminen ei ollut tämän kirjan päähenkilölle ja monelle tosielämän ihmiselle mahdollinen.

Kuluneen vuosikymmenen lopulla mieleeni tuli, että nykyään en enää liikutu ja vaikutu kirjoista yhtä usein kuin tuolloin kymmenisen vuotta sitten. Nuorempana vaikutuin kirjoista paljon useammin ja enemmän. Tämä oli yksi niistä kirjoista, joista liikutuin syvästi. Itken harvoin kirjoja lukiessani, mutta tätä kirjaa lukiessani itkin. Mieleeni jäi, että vaikka tarinassa oli kaikki ainekset liialliseen dramaattisuuteen, se pysyi kuitenkin aitona ja elämänmakuisena ja sen hahmot inhimillisen epätäydellisinä. Lisäksi tarina, joka oli aivan liian surullinen, oli kuitenkin onnistuttu kertomaan hellän humoristisella otteella, kuitenkaan vetämättä yhtään överiksi. Se on harvinaista ja taidokasta ja se vetoaa minuun.

2011
Miika Nousiainen: Maaninkavaara
Tämä oli ensimmäinen Miika Nousiaisen kirja, jonka olen lukenut, ja tämän jälkeen olen halunnut lukea ne kaikki.
Luin tämän opiskelukaverin suosituksesta. Aloitin tämän illalla, ja seuraavana päivänä lähdin Ahvenanmaalle, jossa tein silloisen maratonennätykseni.

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Jennasta ja ennen kaikkea hänen isästään, jonka elämän tavoitteena on palauttaa suomalaisen kilpajuoksun taso Lasse Virénin aikojen kaltaiseksi. Martti Huttunen on aloitanut esikoisestaan, Jennan isoveljestä, joka kirjan alussa katoaa selittämättömästi kisamatkalla. Jenna tarjoutuu isänsä uudeksi juoksuvalmennettavaksi nostaakseen isänsä tragedian aiheuttamasta surusta. Kirjan nimi viittaa suomalaisen juoksu-urheilun kannalta keskeiseen paikkaan (ottakaa selvää) ja samalla kirjaimellisesti siihen vaaraan, johon liian intohimoinen suhtautuminen juoksemiseen voi ihmisen ajaa. Maratonharrastajalle tämä oli kiinnostava pohdinnan aihe.

Pidän Miika Nousiaisen tyylistä, sillä se on yksinkertaista ja helppolukuista mutta silti nokkelaa ja ajatuksen aiheita tarjoilevaa. Ennen kaikkea se on nerokkaan humoristista, mutta sellaisena vähäeleistä, ei liiallista. Vakava aihe käsitellään helposti lähestyttävästi, armollisesti. Voin sanoa, että kannattaa lukea, vaikka ei olisikaan itse juoksusta kiinnostunut.

2012
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Vuoden 2012 alussa eräs opiskelukaverini halusi välttämättä, että luen Juha Itkosen Seitsemäntoista-romaanin. Se oli ensimmäinen Juha Itkosen kirja, jonka luin. Se ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta, mutta päätin kuitenkin lukea vielä jonkun toisen Itkosen kirjan ja muodostaa lopullisen mielipiteeni kirjailijasta vasta sitten.

Kevättalvella 2012 ostin pokkarialennuksesta kolme pokkaria kympillä ja yksi niistä oli Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän. 
Muutamaa kuukautta myöhemmin, toukokuussa 2012 elin vaikeaa elämänvaihetta erityisesti erään ihmissuhteen ansiosta. Yhtenä yönä opiskelija-asunnollani olin ahdistunut, en saanut unta, en jaksanut keskittyä mihinkään järkevään ja sitten kaivoin tämän kirjan kaapista ja aloin lukea sitä.

Tämä kirja teki minuun silloin niin suuren vaikutuksen, että tämän jälkeen halusin lukea kaikki Juha Itkosen kirjat. Olisin tehnyt graduni tästä kirjasta, mutta siitä oli ehditty tehdä jo useampi gradu. Olen sisällyttänyt tämän väitöskirja-aineistooni. Enää tämä ei vaikuta minuun samalla tavalla kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta tämä on silti aina muistoissani se kirja, joka johdatti nimenomaan Juha Itkosen tuotannon pariin.

Mielestäni Juha Itkosen kirjoille on tyypillistä tietynlainen tavallisen elämän surullisuus ja melankolisuus. Kirjoissa ei useinkaan tapahdu suurensuuria tragedioita, ja niissä kuvataan hyvin toimeen tulevia ja materiaalisesti ja fyysisesti hyvinvoivia ihmisiä, joilla kuitenkaan ei ole oikein mikään hyvin. Kirjojen kerronta koskettaa minua ehkä siksi, että itse olen samanlaiseen elämänkatsomukseen taipuvainen. Itkosen kirjoissa kiehtoo koskettavuus, mutta useimmiten ne ovat myös luotaantyöntävällä tavalla ahdistavia. Tämän kirjan ahdistavat elementit asettuivat mielestäni tällä ensimmäisellä lukukerralla suureksi tuekseni silloisessa elämäntilanteessa. Pystyin siirtämään oman ahdinkoni hetkeksi näille henkilöhahmoilleja heidän tarinansa kannatteli minua.

The end is the history.


2013
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Tämä kirja voitti Finlandia-palkinnon syksyllä 2012. Keväällä 2013 selailin tätä kaupassa ja kiinnostuin tästä. Lainasin tämän kirjastosta ja luin tämän vappuna 2013.

Kirja kertoo nuoresta papista, joka muuttaa perheensä kanssa saareen meren keskelle, pienen saaristolaisseurakunnan johtohahmoksi. Jää saaren ympärillä tietää saaristolaisten historian iloineen ja suruineen. Jää on arvaamaton.

Tätä kirjaa lukiessani olin surullinen, koska en tiennyt, mitä tekisin ihmissuhteiden, opiskelun tai muun elämäni suhteen. Tämä kirjakin on osin hyvin surullinen, mutta silti tämä kirja jäi mieleeni ennen kaikkea lohdullisena.

Pidän Ulla-Lena Lundbergin tyylistä ja olen lukenut hänen muitakin kirjojaan tämän jälkeen, en kaikkia, mutta useita. Kirjoissa on jotakin konstailematonta, niitä tekee mieli vain lukea eteenpäin. Jollain tavalla ne mielestäni muistuttavat Astrid Lindgrenin lastenkirjoja, jotka ovat olleet ensimmäisiä rakkauksiani kirjallisuuden maailmassa. En usko, että kukaan muu tosin jakaa tätä mielipidettä, sillä en osaa itsekään perustella, miksi näin muka on.

2014: Ville Kivimäki: Murtuneet mielet
Opiskeluaikoinani yksi vuoteni hohtohetkistä oli, kun Suomalaisen Kirjakaupan mainoslehtinen kolahti postiluukusta joulun alla. Joulumarkkinoille ilmestyy paljon hyviä kirjoja, siihen panostetaan ja tähyillään ja tähdätään kirjallisuusmaailmassa. Minä rastitin kirjakaupan mainoslehtisestä kaikki kiinnostavat, haluamani kirjat ihan samanlaisella innolla kuin lapsena lelukuvastoista, ja aina jonkun näistä rastittamistani kirjoista sain joululahjaksi.

Jouluna 2013 sain joululahjaksi tämän kirjan, jonka olin rastittanut sen syksyn kuvastosta. Tämä on tutkimus siitä, millaisia henkisiä traumoja suomalaiset sotilaat saivat toisen maailmansodan aikana. Sotaa on tutkittu, kuvattu, käsitelty, keskusteltu, kaiveltu, muisteltu monelta muulta näkökannalta, mutta tältä ei. On kerta toisensa jälkeen kerrattu sodan tapahtumien kulkua, miten kaikki alkoi ja mihin se päättyi, missä taisteltiin, millaisia aseita käytettiin,miten kovista paikoista selvittiin. On tutkittu siviilien selviytymistä kotirintamalla, sodanjälkeisiä jälleenrakennuksen vaikeuksia, evakkotaipaletta, sodan haavoittamaa lapsuutta. Jostain syystä aiemmin ei kuitenkaan ole tutkittu sotilaiden saamia henkisiä vammoja, ja mieleeni tulee vain kysyä, eikö se ole melkein tärkein asia.

Suosittelen kaikille.

2015: Edita Morris: Hiroshiman kukat
Ensimmäisenä lukiovuonna olisin halunnut tehdä tästä kirjasta äidinkielen kirjatyön, mutta en löytänyt kirjastosta muuta materiaalia, jota olisin tarvinnut tähän kirjaan liittyvään esitelmään.

Keväällä 2015 kirjoitin graduni loppuun ja sen kunniaksi lainasin kirjastosta pinon kirjoja, jotka eivät liittyneet graduun ja jotka olin jo kauan halunnut lukea. Tämä oli yksi niistä.

Tämä kirja kertoo Hiroshimasta vuoden 1945 atomipommien jälkeen. Kuten nimi ilmaisee, tämä kirja on kuvaus kukista, joita Hiroshimassa oli, ja jotka, ihmeellistä kyllä, saattoivat lähteä kasvamaan vielä pommienkin jälkeen. Mielestäni tämä kirja on kuvaus siitä, mihin ei ole sanoja, mitä ei voi kuvata, ja sellaisena tämä on käsittämättömän hieno. Mieleeni jäi vähäeleisyys: tässä olisi ollut kaikki ainekset tragedialla mässäilyyn, joko hienovaraiseen tai ylenpalttiseen sellaiseen, mutta se jäi kokonaan pois tästä kirjasta, ja juuri siksi tämä on niin vaikuttava.

Lukekaa.

2016: Susan Spencer-Wendel: Kunnes sanon näkemiin - Ilon ja jäähyväisten vuosi
Kevättalvella 2016 olin vailla työpaikkaa ja vailla mitään tietoa mistään tulevaisuudessa. Olin päivästä toiseen ahdistunut. Yhtenä päivänä menin kirjastoon rauhoittumaan ja lohduttautumaan, koska koko elämäni ajan kirjastot ovat olleet minulle lohdun, rauhan, onnellisuuden ja inspiraation paikkoja.

Silloisen kotikaupunkini kirjastossa on hyllyjä, joihin asetellaan esille kirjoja, joita henkilökunta syystä tai toisesta suosittelee. Kirjat eivät välttämättä ole uusia, eivätkä ne liity mihinkään tiettyyn teemaan. Joku on vain halunnut nostaa milloin minkäkin kirjan esille. Tämä oli yksi tällaisista kirjoista, ja juuri tähän satuin tuona ahdistavana kevättalven päivänä tarttumaan.

Tämä on Susan Spencer-Wendelin itse kirjoittama tositarina siitä, miten hän sairastui harvinaiseen ALS-sairauteen. Sairaus rapauttaa pikkuhiljaa koko lihaksiston, kunnes ihminen kuolee. Tätä ennen, diagnoosin saatuaan, ihminen tietysti tietää kuolevansa. Ihmiset reagoivat siihen luullakseni hyvin eri tavoilla. Tämän kirjan kirjoittaja reagoi ensinnäkin kirjoittamalla ja ennen kaikkea päättämällä elää täysillä sen aikaa, mikä hänellä enää oli jäljellä. Yhdessä perheensä kanssa hän toteutti unelmia, joita kullakin perheenjäsenellä oli, keräsi perheelleen muistoja, jotka näille jäisivät sitten, kun häntä itseään ei enää olisi.

Omassa elämäntilanteessani ei ollut juuri mitään yhtäläisyyksiä tämän kirjan tapahtumiin, mutta silti kirjan ajatukset ovat jääneet elämään mielessäni voimakkaampina kuin valtaosa mistään tähänastisessa elämässäni lukemani. Erityisen tärkeä minulle oli ajatus siitä, että onnellinen on hän, ja vain hän, joka ottaa omakseen tämän päivän, ja joka näin ollen voi sanoa: "tulkoon huomenna se pahin, koska tänään olen elänyt." Mikä on ollut, se on ollut ja minulla oli hetkeni, edes taivaalla ei ole valtaa viedä sitä pois.

2017: John Irving: Oman elämänsä sankari
Kesällä 2015 luin kirjan, jossa esiteltiin jonkin äänestyksen perusteella kootut "50 suomalaisten mielestä parasta kirjaa". Tämä kirja oli yksi niistä.

Ennen tätä kirjaa en ollut lukenut yhtään John Irvingiä, ja se oli noloa, koska kirjallisuusihmisen pitää olla lukenut John Irvingiä. Juhannuksena 2017 ryhdistäydyin ja lainasin tämän kirjastosta. Tämä kirja on kertomus orpokodin johtajasta ja eräästä orvosta, josta tulee johtajalle erityisen tärkeä.

Tämä jäi mieleeni kirjana, jota lukiessani yllätyin ja muistin, että kirjasta voi tulla hyvä mieli ihan vain, koska se on hyvä. Huomasin lukeneeni liikaa pakollista lukemista ja teoriaa, ensin gradua ja sitten väitöskirjaa varten, ja aivan liikaa surullisia kirjoja, syystä, jota en itsekään tiedä. Tämä kirja muistutti minulle, miksi ylipäätään olen aikoinaan todennut kirjallisuuden suurimmaksi intohimokseni ja miksi kirjallisuusintohimo on seurannut minua elämänvaiheesta toiseen. Ihminen voi tulla vilpittömän onnelliseksi ihan vain siitä, että lukee hyvän kirjan. Tämä kirja on todiste siitä.

2018
R.J. Palacio: Ihme
Syksyllä 2018 olin töissä kirjastossa ja työtehtävissäni painottui lasten- ja nuortenkirjastotyö. Joku asiakas oli palauttanut tämän kirjan ja minä hyllytin sen, ja kiinnitin siinä samalla huomioni siihen. Halusin ehdottomasti lukea sen, koska se vaikutti niin kiinnostavalta ja koska pidin tärkeänä päästä kunnolla kärryille aikamme lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentästä.

Tämä on tarina 11-vuotiaasta Auggiesta, joka aloittaa elämänsä ensimmäisen kerran koulun vertaistensa joukossa. Tähän asti Auggie on ollut kotiopetuksessa, sillä hän on syntymästään saakka sairastellut niin paljon, että koulunkäynti ei ole ollut mahdollista. Koulun aloittaminen muiden kanssa tuossa ikävaiheessa vaikeasta perussairaudesta kärsivänä ei ole helppoa, mutta Auggie selviää siitä.

Tämä kirja jäi mieleeni parhaana lukemanani lasten / nuortenkirjana. Minulla ei ole samanlaisia kokemuksia kuin kirjan päähenkilöllä, mutta minulla on kokemuksia siitä, millaista on olla 11-vuotias koululainen, ja tämä kirja onnistui tämän todellisuuden kuvauksessa verrattoman hyvin. Tuntui, kuin olisin itse matkustanut ajassa taaksepäin omiin kouluaikoihini tätä lukiessani. Auggien tarina on aivan mahtava.

2019
Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Tammikuussa 2017 juttelin mummoni kanssa kirjoista. Hän mainitsi viimeksi kuunnelleensa äänikirjana tämän kirjan, ja pitäneensä tästä kovasti.
Vähän sen jälkeen huomasin, että ihmiset vouhkasivat tämän kirjailijan kirjoista ja ehkä erityisesti tästä kirjasta kovasti.
Josain syystä en oikein ole innostunut lukemaan kirjoja, joista vouhkataan, en ainakaan samaan aikaan kuin siitä vouhkataan. Päätin kuitenkin kaiken sen vouhkaamisen keskellä, että joskus luen tämän kirjan.
Loppuvuodesta 2019 pöly tämän kirjan ympäriltä oli nähdäkseni sen verran laskeutunut, että minun hetkeni oli koittanut. Lainasin kuluneen kappaleen kirjastosta ja luin sen.

Kirja on kertomus katkeroituneesta, neliraajahalvaantuneesta Willistä, joka kokee, että hänen elämänsä ei ole enää elämisen arvoista, sekä Louisasta, joka ei oikein tiedä mitä elämällään tekisi ja josta ikään kuin sattuman kaupalla tulee Willin avustaja. Will ei halua ketään lähelleen, eikä Louisa tunne kutsumusta hoitajaksi, mutta pikkuhiljaa heistä tulee läheisiä, ja lopulta heidän elämänsä antavat toisilleen merkityksen ennakoimattomalla tavalla.

Tämä kirja muistutti minulle, kuinka nuorena liikutuin kirjoista ja kuinka enää nykyään en niin kovasti liikutu, koska tästä kirjasta liikutuin ensimmäistä kertaa moneen, moneen vuoteen ihan yhtä suuresti kuin joskus paljon nuorempana jostakin vaikuttavasta kirjasta. Minun oli vaikea päästä vauhtiin tämän kirjan lukemisen kanssa, mutta loppuvaiheen istuin intensiivisesti lukemassa täysin paikallani ja tuntui, kuin olisin elänyt kirjan henkilöiden kanssa, kuin he olisivat olleet todellisia. Lopussa itkin kaikkien niiden vuosien edestä, joina kirjat eivät ole saaneet minua itkemään. En tiedä, oliko tähän ehkä pieni vaikutus sillä, että luin tämän loppuun heti sen jälkeen, kun olin ensin ostanut ensimmäisen oman asunnon ja sitten muuttanut sinne asumaan, ja istuin lukemassa tätä oman asuntoni keittiön pöydän ääressä ja ikkunalasin takana satoi ensilumi. Saattaa olla että oli, mutta eniten vaikutusta kuitenkin oli kirjalla.

Tästä on hyvä jatkaa seuraavalle kirjojen vuosikymmenelle.

Vuosikymmen

Koko blogini olemassaolon ajan minulla on ollut tapana tehdä kuluneesta vuodesta jonkinmoinen vuosikatsaus.

Kuluneena uutenavuotena, jona siirryimme 2010-luvulta 2020-luvulle, sosiaaliset mediat täyttyivät ihmisten kertomuksista siitä, mitä heille kuluneena vuosikymmenenä oli tapahtunut. Minunkin teki mieli kirjoittaa sellainen. Monesta syystä minun ei kuitenkaan tehnyt mieli kirjoittaa sitä esimerkiksi Facebookiin.

Kirjoitan sen siis blogiin.

Kulunut vuosikymmen oli elämäni ensimmäinen kokonainen aikuisuuden vuosikymmen. Kriisin paikka ehkä. Tai sitten vain normaalia elämää.

Tämä vuosikymmen oli myös selkeä matka. En tiedä, onko elämässäni enää odotettavissa tämän kaltaista matkaa, mutta todennäköisesti ei. Muunlaisia matkoja toivottavasti, mutta ei enää ikinä tällaista. Kaikki aikuisuuden asiat tapahtuivat ensimmäisen kerran, ja ne mahtuivat samaan vuosikymmeneen.

Kymmenen vuotta sitten, vuoden 2010 alussa, opiskelin viimeisiä hetkiä lukiossa ja asuin viimeistä vuotta vanhempien luona. Pelkäsin ihan helvetisti, että elämästäni ei koskaan tule mitään, että en onnistu mitenkään kaikessa siinä, missä minun pitää alkavana vuonna onnistua. Usein, kun puhutaan nuoruudesta ja esimerkiksi koulun päättämisestä, mainitaan sellaisia käsitteitä kuin toivo ja huolettomuus ja vasta myöhemmin tuleva harkinta siitä, mitä tämän jälkeen. Minulle toivo ja ilo uudesta elämänvaiheesta olivat pieniä sivuvivahteita. Pelko oli hallitsevin tunne.

Olen koko aikuisuuteni ajan inhonnut sydänjuuriani myöten kuunnella sellaista puhetta kuin "en mää oikeastaan lukenut yhtään ylioppilaskirjoituksiin, joo, mää en lukenu yhtään, mää vaan menin sinne, mää en opiskellu koko lukioaikana yhtään,  hei, mää en lukenu myöskään pääsykokeisiin, mää vaan menin pääsykokeisiin lukematta, kuulkaa koko opiskeluaikana mää en tehny mitään, mää en ees kattonu mihin mää hain opiskelemaan, mää vaan jotenki päädyin" ja niin edes päin.

Tällaisella puheella yritetään ehkä olla jotenkin vaatimattomia (jota en ymmärrä) tai sitten uskotella kuuntelijoille, että ollaan luonnonlahjakkuuksia, neroja.
Minun tekee mieli kysyä tällaisilta löpisijöiltä yksi ainoa kysymys, ja se kuuluu näin: "no, oisko sun ehkä kannattanut?"
Yleensä tällaiset puheet kuullaan vaiheessa, jossa ollaan jo päästy jonnekin. Ylioppilasjuhlissa kerrotaan, kuinka lakki on saatu tekemättä mitään, opiskelupaikka on saatu tekemättä mitään, työpaikka on saatu tekemättä mitään.
Jos se on käynyt näin helposti, niin mihin lie maailmanvaltiasasemaan nämä ihmiset pääsisivät, jos viitsisivät jotain tehdä. Kannattaisiko heidän siis vähän liikauttaa nerokasta sormeaan, niin heti sataisi kultaa? Mahtaa heitä vituttaa, kun he kuolinvuoteellaan tajuavat, että jotain tekemällä he olisivat voineet ehkä saada jotain muuta.

Lisäksi ahkerana lukijana olen lukenut kirjoista ja lehdistä useiden ihmisten kertovan, kuinka he vasta viisikymppisinä alkoivat miettiä, mitä oikeasti elämältään halusivat. Siihen asti he ovat kuulemma vain ajautuneet, vahingossa päätyneet jonnekin. Olen ajatellut joskus, että on siinä onnekkaita ihmisiä. Ei tarvi vaivaa nähdä, kun vahingossa saa.
Tämän vuosikymmenen vaihteessa voin kuitenkin huokaista helpotuksesta, koska en ole itse sellainen ihminen.

Minä en voi sen enempää leuhkia kuin harmitellakaan, että olisin vain ajautunut vahingossa ja leikillään jonnekin, koska tein töitä niin paljon kuin pystyin. Valmistauduin ensin ylioppilaskirjoituksiin ja sen jälkeen pääsykokeisiin kuin sotaan.

Olen kiitollinen siitä, että penkkareissa, penkkareiden jatkoilla ja abiristeilyllä helmikuussa 2010 minulla kuitenkin oli myös kivaa.

Tein ylioppilaskirjoituksissa parhaani, sen, mitä pystyin. Täytin yhteishakupaperit heti haun alkupäivänä maaliskuun alussa. Olin tehnyt joululomalla lopullisen päätöksen siitä, mihin haen.

Kevään luin yliopiston pääsykokeisiin, kolmeen erilaiseen pääsykokeeseen. Luin parhaani mukaan, mutta olin melko varma, että en pääse yliopistoon. Ajattelin, että vain harva pääsee yliopistoon ensimmäisellä yrittämällä ja minä en varmasti kuulu tähän pieneen joukkoon.

Ajattelin, että päivä, jona hain ylioppilastulokseni koululta, oli siihenastisen elämäni onnellisin. Ajattelen myöhemmin, että vuoteen 2010 oli käsittämätön, koska sinä vuonna ajattelin kaksi kertaa, että tässä oli elämäni onnellisin hetki.

Juhlin ylioppilasjuhlani kesäkuussa 2010.
Muutama päivä juhlien jälkeen kävin tekemässä kolmannen ja viimeisen pääsykokeen.
Sen jälkeen sairastin parin päivän flunssan ja sitten tein suunnitelman syksyn varalle, koska pidin selvänä, että yliopiston ovi ei avaudu ennen kuin aikaisintaan toisella yrittämällä.

Heinäkuussa 2010 elin päivän, jota edelleen pidän tietyllä tavalla tähänastisen elämäni onnellisimpana. Sain kirjeen, jonka ensimmäinen lause oli "Onneksi olkoon!" ja seuraava lause "Olemme myöntäneet sinulle opinto-oikeuden."

En ole ollut ikinä niin innoissani, koska jo yläasteajoista lähtien olin toivonut, että joskus opiskelisin yliopistossa.
Aikuiselämäni aikana olen ajatellut joskus, että onnellisen elämän salaisus on osata haaveilla itselleen mahdollisista asioista.

Elokuussa 2010 juoksin elämäni toisen maratonin, joka oli samalla ensimmäinen yhteinen maraton kummisetäni kanssa. Pari viikkoa sen jälkeen muutin elämäni ensimmäisen kerran pois vanhempien luota. Kahden hengen solukämppä neljän kilometrin päässä keskustasta.

Syyskuussa 2010 aloitin yliopisto-opinnot. Kuten useimmat asiat, nekään eivät loppuviimein olleet ollenkaan niin hohdokkaat kuin olin ajatellut. Ensimmäisestä päivästä lähtien alkoi taas sama pelko kuin vuoden alussa: minusta ei koskaan tule mitään. Alusta loppuun asti pidin kovasti opiskelusta, mutta en epävarmuudesta, jota yliopisto-opinnot usein ovat täynnä, ja ehkä erityisesti minun opiskeluvuosieni aikaan.

Entä jos olen vain tehnyt väärän valinnan.

Entä jos jätän tämän kesken ja se on väärä valinta?

Vaihtui vuosi 2011. Alkuhuuma oli haihtunut opiskelunkin hauskuudesta ja tuntui, että vain rämmin ensimmäisen kevään läpi. Opiskelu yliopistossa oli ihan erilaista kuin lukiossa, eikä siellä ollut opinto-ohjausta. Minulla ei ollut ketään, keneltä pyytää apua. Opiskelu tuntui vaikealta ja epäselvältä. Niinsanottu opiskelijaelämä, rellestäminen opiskelijabileissä, ei kiinnostanut yhtään. Ajattelin, että ehkä minun on haettava täältä pois, jonnekin muualle. Olen tehnyt väärän valinnan.

Sairastin talvella 2011 aikuiselämäni pahimman flunssan. Ainut aivan mahtava asia oli, että pääsin maaliskuussa 2011 maratonmatkalle Roomaan.

Kesällä 2011 olin kesätöissä siivoojana ja tein samaan aikaan kesäopintoja opiskelukavereiden kanssa. Kesän aikana opiskelukaupunki alkoi vihdoin tuntua vähän paremmalta paikalta olla.

Syksyllä aloitin toisen opiskeluvuoden ja juoksin elämäni ensimmäisen Finlandia Marathonin. Toinen vuosi oli opiskeluaikani paras, sillä silloin opiskelukuviot ja -kaverit alkoivat olla jo tuttuja, mutta valmistumisesta ei kuitenkaan vielä ollut paineita. Syksyllä 2011 tapasin myös ihmisen, joka määritti tulevia vuosia aika voimakkaasti.
Loka-marraskuun vaihteessa 2011 tein Maarianhaminassa maratonennätykseni, joka oli voimassa melkein neljä vuotta.

Keväällä 2012 hyvästelin perheemme koiran, joka oli ollut meillä ala-asteaikojeni lopusta alkaen. Tiedän, että koiran elämän loppuminen on kamalaa, mutta suru oli silti niin suuri, että ihmettelin sitä.

Keväällä 2012 alkoi myös elämäni ensimmäinen parisuhteeseen viittaava, joka kai oli tärkeä kokemus, muttta tässä katsantokanassa olisi mieluummin saanut jäädä kokematta.
Juoksin Tuusulanjärven maratonin huhtikuussa 2012.

Kesällä 2012 toteutin lapsuudenhaaveeni, tein benjihypyn 150 metristä Helsingin Kaivopuistossa meren päällä.

Syksyllä 2012 aloitin kanditutkielman teon. Juoksin Finlandia Marathonin toisen kerran.
Vuodenvaihteessa 2013 muutin solukämpästä yksiöön. En ole koskaan ollut kämppisasuja. Viihdyn yksin.
Keväällä 2013 sain kandin valmiiksi ja olin sitä myöten saanut tarpeekseni kaikesta. Päätin, että opiskelulle on tultava muutos, elämälleni on tehtävä jotain. Olin siinä vaiheessa melko varma, että en koskaan tee yliopisto-opintojani loppuun.
Vuoden kestänyt ihmissuhdesotku oli kiristynyt umpisolmuun.
Juoksin maratonin Lahdessa vuoden ensimmäisenä todella kesäisenä päivänä.

Kesällä 2013 olin töissä rakennussiivoojana.
Syksyllä 2013 aloitin neljännen opiskeluvuoden, ja voin todella huonosti.
Marraskuussa 2013 hain ja sain vihdoin apua sekä opiskelun että ihmissuhteen tuottamaan täydelliseen umpikujaan, ja vaikka olin melko varma, että tästä ei selvitä, näin kuitenkin jotakin toivon kipinää jossain. Vuoden 2013 lopussa aloitin tämän blogin. Tämän blogin tarkoitus oli alun perin olla selviytymispäiväkirja. Ajattelin, että jos tästä selvitään, paino sanalla jos, tämä blogi jääköön siitä muistoksi.
Syksyllä 2013 juoksin kolmannen Finlandia Marathonin ja ajattelin, että nyt näitä Finlandia Marathoneja on juostu tarpeeksi, ensi vuonna jonnekin muualle.

Talvella 2014 aloitin sitten sen selviytymistyön pienin askelin, ja toukokuussa 2014 alkoi vihdoin tuntua siltä, että on mahdollista selvitä, kaikesta huolimatta.
Koukuttauduin Klikkaa mua -tv-sarjaan.

Kesällä 2014 sain vihdoin vähän sitä balsamia haavoihin, mitä itsetuntoni oli ollut vailla. Juoksin maratonin Turussa, ja ihmettelin sitä, että se tosiaan oli elämäni kymmenes maraton. Kymmenes. Olin iloinen siitä.
Vietin ihanan viikon kummieni luona ja tutustuin sukulaislapsiin. Tein lapsuudenystäväni kanssa Berliinin-matkan, joka oli minulle useiden vuosien haaveilun tulos. Ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen elämä alkoi tuntua jopa ihan hyvältä.

Syksyllä 2014 aloitin viidennen, viimeisen opiskeluvuoden ja ensimmäistä kertaa minulle oli selvää, mitä opintoja teen. Tiesin silloin myös, että ainakin tutkintoni puolesta minusta kyllä nyt tulee jotakin. Olen ihan pienen askeleen päässä ihan oikeasta ammatillisesta pätevyydestä, ja vielä sellaiseen työhön, johon haluankin työllistyä.

Syyskuussa 2014 juoksin Finlandia Marathonin viimeistä kertaa opiskelijana, vielä kerran kiellon päälle. Sen koommin en ole niitä juossut tähän päivään mennessä.

Syksyllä 2014 aloitin gradun teon ja työskentelyn opintojen ohessa yliopiston kirjastolla.
Loka-marraskuun vaiheessa 2014 juoksin tähänastisen elämäni kamalimman maratonin Sastamalassa.
Marraskuussa 2014 kävin elämäni ensimmäisen kerran Ismo Leikolan keikalla. Kriisini aikana vuosien 2013 ja 2014 aikana Ismo Leikolasta oli tullut minulle syystä tai toisesta niin tärkeä, että halusin nähdä hänet livenä. Pääsin eturiviin. Sain yhteiskuvan hänen kanssaan. Laitoin kuvan aamupalapöytään ja katsoin sitä joka päivä melkein vuoden ajan.

Itsenäisyyspäivänä 2014 juoksin elämäni ensimmäisen talvimaratonin Kuopiossa.

Talvella 2015 tein opintoihin liittyvän harjoittelun yliopiston kirjastolla ja aloin käydä säännöllisesti yliopistoliikunnan tunneilla. Juoksin elämäni ensimmäisen hallimaratonin Uudessakaupungissa. Kävin taas Ismo Leikolan keikalla ja tällä kertaa kävin kertomassa hänelle itselleen, mitä hän minulle merkitsee.

Kevään 2015 tein päätoimisesti gradua ja sain sen pääosin valmiiksi. Päällimmäinen tunne oli taas ahdistus, siitä, jos en koskaan saakaan työpaikkaa. Kävin vielä kerran Ismo Leikolan keikalla, ja se jäi viimeiseksi tähän mennessä.

Kesän 2015 olin päätoimisesti töissä Jyväskylän yliopiston kirjastolla. Nautin olostani siellä. Heinäkuun lopussa toteutin haaveeni ja kävin Tampereella Muumimuseossa. Elokuussa 2015 tein todella hienon maratonsuorituksen Raatteen tiellä.

Syksyllä 2015 valmistuin maisteriksi, mutta aivan kuten olin osannut pelätä, en saanut työpaikkaa. Aloin tehdä aikuiskouluttajan pedagogisia opintoja. Maisteriuteni kunniaksi pääsin kummisetäni kanssa maratonmatkalle Ateenaan.

Tammikuussa 2016 aloitin opetusharjoittelun yliopistolla ja olin epätoivoinen, koska en saanut oikeaa työpaikkaa. Helmikuussa tein maratonennätykseni Tampereen Pirkkahallissa.

Keväällä 2016 opintoni valmistuivat, ja niin ollen minulla oli maisterintutkintoni lisäksi opettajan pätevyys. Aloin saada kutsuja työhaastatteluihin. Työpaikkaa en kuitenkaan saanut.
Kesällä osallistuin promootioon, joka on ollut elämässäni hyvin ainutlaatuinen kokemus. Juoksin elämäni ensimmäisen yömaratonin Varpaisjärvellä. Syksyllä juoksin vielä Espoon Rantamaratoninkin, ilmeisesti, koska muuta tekemistä ei riittävästi ollut.

Syksyllä 2016 aloin saada opettajantöitä yliopistolta ja sain haettua jatko-opintoihin, haave, joka minussa oli elänyt yliopistoaikojeni alusta lähtien, ensin salaa ja sitten äänekkäämmin. Hakuprosessi koetteli kärsivällisyyttä, sillä kaikki oli hankalaa ja apua ei taaskaan ollut tarjolla. Ihmettelen edelleen, miten sain edes haettua, mutta ehkä siksi, että koin, että vaihtoehtoja ei ollut montaa.

Itsenäisyyspäivänä 2016 juoksin elämäni ensimmäisen kunnon pakkasmaratonin ja heti sen jälkeen aloitin väitöskirjan teon.
Tammikuussa 2017 aloin tutustua jatko-opintojen maailmaan, josta niin kauan olin haaveillut,
ja kas, ei sekään niin hohdokas ollut.
Aloin käydä jatko-opintoseminaareissa ja lähetellä tutkimusapurahahakemuksia. Aloin kirjoittaa oikeaa tekstiäkin ja tavata ohjaajia. Kun kirjoitin väitöskirjatekstiä, koin, että tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä, pääsin niin sanottuun todelliseen flow-tilaan. Käytännön elämään kuului kuitenkin koko nippu ahdistavia ja ikäviä asioita, kuten pelko siitä, että ei saa tutkimusapurahaa eikä vakituista tai edes pidempää määräaikaista työpaikkaa ikinä.

Keväällä 2017 pidin elämäni ensimmäisen kerran konferenssiesitelmän ja sain elämäni ensimmäisen tutkimusapurahan. Kävin läpi silmäleikkauksen, ja sen jälkeen karsastus ei ole enää kuulunut elämääni.

Kesällä 2017 juoksin maratonin Rovaniemellä. Elämässäni alkoi vihdoin olla myös romantiikkaa. Se ei tosin mihinkään ihmeelliseen johtanut.

Syksyllä 2017 juoksin maratonin Moskovassa ja rykäisin väitöskirjaani eteenpäin niin paljon, että ajattelin, että tämähän varmaan valmistuu joskus. Itsenäisyyspäivänä, Suomen täyttäessä 100 vuotta, juoksin maratonin.
Olin kuitenkin alkanut ajatella, että mitä sitten, vaikka väitöskirja valmistuu. Haluan töihin, en halua enää roikkua täällä, samassa kaupungissa, opiskelijayksiössä.
Olin saanut tarpeekseni,

Ja sitten mulla yhtäkkiä oli vakituinen työpaikka.
Tammikuussa 2018 muutin uudelle paikkakunnalle aivan toiselle puolelle Suomea ja aloitin työn kirjastossa. Pääsin töihin, ja pääsin puhumaan ruotsia töissä. Sain siis sen kaiken, mitä olin aina halunnut, vaikka olin jo luopunut toivosta.
Mielenkiintoista oli huomata, että vaikka minulla oli se kaikki, se ei riittänyt minulle. Yksiö ei enää riittänyt, halusin asua kaksiossa. Työpaikka ei lopulta riittänyt, halusin mukavamman työpaikan.

Maaliskuussa 2018 jouduin hyvästelemään rakkaimman ystäväni, joka siis oli koira.
Kesäkuussa 2018 pääsin maratonmatkalle Färsaarille.
Heinäkuussa 2018 tapasin ihmisen, joka on edelleen elämässäni, ja jota kutsun suosikki-ihmisekseni. Mikä kummallisinta ja hienointa, kaupan päälle sain elämääni hänen mukanaan myös koiran. Koira ei korvaa rakkainta ystävääni, mutta täytti hänen jättämänsä tyhjyyden ja osoitti, että elämä jatkuu.

Syksyllä 2018 juoksin maratonin Hangossa. Aloin voida huonosti, monesta syystä, lähinnä ehkä siksi, että töissä oli paljon stressiä eikä mulla ollut ollut juurikaan lomaa koko vuonna.
Vietin joulun elämäni ensimmäistä kertaa muualla kuin vanhempieni luona.

Vuoden 2019 alussa voin huonosti ja ajattelin, että parisuhdeyritelmästäni ei tule mitään.
Talvi kuitenkin kului, osin ihan hyvinkin, ja tuli kevät, ja päätin, että joku muutos on tultava. Muistin, miten hankalaa työpaikan saanti oli ollut, ja ajattelin, että työpaikan vaihto ei todennäköisesti onnistu, mutta varmasti se ei onnistu, jos ei edes yritä.

Aloin hakea uutta työpaikkaa huhtikuussa 2019 ja toukokuussa 2019 sain paremman työpaikan, kuin olisin osannut edes toivoa.
Kesäkuun alussa pidin elämäni ensimmäisen palkallisen parin viikon kesäloman, jonka aikana muun muassa muutin.
Sen jälkeen aloitin uuden työn.

Loppuvuosi 2019 kului lähinnä töissä, uuteen työhön opetellessa.
Juoksin maratonin vuoden aikana Helsingissä, Hämeenlinnassa ja Joutsenossa.

Toinen tärkeä asia oli asunnon ostaminen. Yhtäkkiä kesän alussa minulle ilmaantui tarve, jota minulla ei koskaan aikaisemmin ollut ollut: haluan ostaa asunnon. Saunallisen asunnon, jossa on mielellään kaksi huonetta ja jota mielellään ei tarvitse remontoida.

Marraskuussa 2019 se toteutui. Nyt en enää asu vuokralla, olen asunnon omistaja.

Jos vertaa siihen kymmenen vuoden takaiseen pelkoon, että minusta ei tule mitään, ja mistään ei tule mitään,
niin aika pitkälle olen mielestäni päässyt.

Tällä hetkellä elämäntilanteeni on sellainen, että en toivo mitään lisää.
Ainoa toiveeni on, että asiat olisivat mahdollisimman pitkään näin hyvin, kuin ne ovat.
En tarvitse muuta.

Onnellista seuraavaa vuosikymmentä kaikille lukijoille!