Lentoon

 

Elokuun viimeisellä viikolla tapahtui jotain suurta.

Sellaista, jota tapahtuu harvoin.

Asia, joka tuottaa harvinaislaatuista iloa, inspiraatiota, hurmautumisen tunnetta. Aikuisen elämässä, ainakin minun havaintojeni ja kokemusteni mukaan, tällaiset hetket ovat niin harvinaisia, että niihin suhtautuu kuin lapsuudessa kuultuihin tarinoihin jostain kerran vuosisadassa kukkivasta, erityislaatuisen kauniista kukasta.

 Toteutui yksi vuosia elättelemistäni haaveista.

Ja ei, en lähtenyt toteuttamaan sitä samalla hurmoksella, jota tunsin sen jälkeen, ja jolla aloitin tämän blogitekstin. Kokemuksen hienous avautui minulle koko todellisuudessaan vasta, kun se oli ohi, kun olin kokenut sen, ja tiesin, tiedän, että en osaa kuitenkaan kirjoittaa siitä, ei sellaisista asioista osaa kirjoittaa, ja silti juuri nämä ovat sellaisia asioita joista on aivan pakottava tarve kirjoittaa.

 En tiedä, mistä aloittaisin, joten aloitan ihan alusta.

Jo ihan pienestä asti olen haaveillut lentämisestä. Maan alle tai syvänmerensukelluksille minua ei saisi, mutta kaikki lentämiseen liittyvä on aina kiehtonut minua valtavasti.

 Muistan, kuinka ihan pienenä olin sisäistänyt tässä maailmassa hoetun sanonnan siitä, kuinka ”ihan mitä tahansa voi oppia, jos oikein kovasti opettelee”.

Tuhlasin tämän vuoksi aika pitkän ajan hyppimällä olohuoneen sohvalta alas, räpyttelemällä käsiäni ja uskomalla, että opin kyllä lentämään, kun vain tarpeeksi kauan tätä teen, kun vain hypyn jälkeisellä ilmassa olon hetkellä löydän oikean tavan pysytellä ilmassa.

 Jossain vaiheessa elämääni olen luovuttanut, ja kuten ehkä joskus aiemminkin olen todennut, sellaiset sloganit kuin ”ihminen pystyy ihan mihin vaan” tai ”sinä pystyt ihan mihin vain haluat” aiheuttavat minussa joko huvittuneisuutta tai aggressiota, riippuen päivästä. Mutta ei mennä nyt siihen.

 Lentämishaaveissani olen ensin haaveillut benji-hypystä ja tehnyt sen, ja sen jälkeen haaveillut tandem-hypystä ja olen iloinen, kun ajattelen, että joskus vielä voin ehkä tehdä sen. Olen haaveillut myös laskuvarjohypystä, mutta toisin kuin nuo muut, se on uskallukseni rajalla. Haaveilen siitä, mutta en ole ihan varma, uskaltaisinko oikeasti yrittää sitä. Tähänkin aiheeseen voin palata tarkemmin joskus toiste.

Muutama vuosi sitten, yliopisto-opiskelujeni loppuvaiheessa, näin telkkarissa tuulitunnelilentoa.

Ensin en yhtään ymmärtänyt, mikä juttu se oli. Ihmeellinen tunneli, jossa ihminen pääsi lentoon ja kieppumaan ilmassa ilman mitään näkyviä apuvälineitä. Ei varjoa, liidintä, lentokonetta, mutta siellä tunnelissa ihminen vain pääsi ilmaan, lentämään.

Tiesin heti, että tuota minun on joskus päästävä kokeilmaan.

 Luulin alkuun, että se on joku sellainen juttu, mihin kuka tahansa tavallinen ihminen ei voi noin vain päästä. En yhtään tiennyt, mistä siinä oli kyse, en kuullut silloin edes sitä sanaa ”tuulitunnelilento”, joten en tiennyt, mistä hakisin tietoa siitä. Näin vain jonkin poikkileikkauksen, lyhyen väläyksen jostakin tuulitunelilentäjästä, ja jäin ihmettelemään, mikä ihmeen juttu tuo oli.

 Joskus myöhemmin minulle selvisi, että se on sellainen juttu, mihin oikeasti voi päästä kuka vaan, maksamalla vähän rahaa.

Paikkoja, joissa tuulitunnelilento on mahdollinen, on kuitenkin harvassa, eikä minulle muutenkaan ollut oikein selvää, miten sinne mennään ja mitä sellainen vaatii.

 Puolisentoista vuotta sitten suosikki-ihmiseni osti minulle syntymäpäiväksi lahjakortin, joka oikeutti kahteen minuutin kestoiseen lentoon. Suosikki-ihmiseni toimi niin kuin hänellä on tapana toimia: osti minulle ensimmäisenä yhdessäoloaikamme syntymäpäivänäni juuri sen lahjan, josta olin niin suuresti haaveillut.

 Ajattelin, että nyt se toteutuu...

.. ja kun aloin varata aikaa lennolleni, en päässytkään nettisivulle. Yrityksen nettisivu oli kaatunut lahjakortin ostoa seuraavana päivänä, ja puhelimeenkaan he eivät vastanneet. Kuukauden kuluttua, kun olimme yrittäneet monta kertaa uudestaan sekä nettivarausta että puheluita, tuli tieto, että yritys on menyt konkurssiin. Saimme selville, että voisimme toki ottaa yhteyttä kuluttaja-asiamieheen, mutta oikeastaan ei vain oikein kannattaisi ostaa lahjakortteja. Lahjakortti on kuulemma vähän kuin ostaisi sian säkissä. Jos yritys myy lahjakortin ja menee konkurssiin heti sen jälkeen, ei ostaja vain sitten saa mitään.

 Lentohaluni menivät joksikin aikaa. Päätin, että joskus vielä ostan itse itselleni tuulitunnelilennon ja menen sellaiselle, mutta ainakaan ihan heti en jaksa lähteä minnekään yrittämään.

 Kului reilu vuosi, ja edessäni oli loppukesälle jätetty yksittäinen lomaviikko, eikä sinne ollut mitään suunnitelmia.

Jostain ajatus tuli mieleeni: nytpä minä menen sinne tuulitunnelilennolle.

 Ja minä etsin tuulitunnelilentopaikan ja varasin itselleni ajan heti lomaviikkoni alkuun.

 Odotin viimeiseen asti, että kyllä se peruuntuu, koska se ei toteutunut viime yritykselläkään. Yritys menee konkurssiin, tai lopettaa toimintansa väliaikaisesti koronan takia, tai sitten itse saan joitain flunssan oireita, enkä voi lähteä minnekään. Siksi en oikein uskaltanut sen enempää iloita kuin ottaa asioista selvääkään ennen kuin vasta lentoa edeltävänä iltana.

 Lentoa edeltävänä iltana viimein surffasin lentopaikan nettisivuille ja luin tarkemmat ohjeet. Täytin vastuuvapautuslomakkeen, jonka voi täyttää joko paikan päällä tai jo etukäteen. Siinä vaiheessa aloin kunnolla pelätä, sillä lomakkeessa minulle kerrottiin, että osallistuessani tähän toimintaan minun tulee olla tietoinen, että seurauksena saattaa olla vakava loukkaantuminen tai jopa kuolema. Näin itseni mätkähtämässä maahan monesta metristä, kun jotain odottamatonta sattuisi. Näin itseni vammautuneena tai kuolleena, vain siitä syystä, että itse vapaaehtoisesti olin tällaiseen osallistumassa. Vähintäänkin näin, että en osaakaan mitään, yksinkertaisintakaan asiaa, ja kaikki ohjaajat ja muut osallistujat vain nauravat, kun minä kiepun holtittomasti tuulitunnelissa ja näytän typerältä, enkä osaa enkä ymmärrä yhtään mitään. Ohjeissa sanottiin jotain sen tapaista, että lennon todellinen kesto riippu siitä, kuinka nopeasti lentäjä pääsee tunneliin. Näin itseni jumiutumassa loputtomasti jonnekin välitilaan, pääsemättä edes itse asiaan. Kenen tahansa ei tarvitse sellaista pelätä, mutta ajattelen, että minulle on kaikki tuollainen mahdollista.

 Lentoreissulle lähtiessä en siis ollut iloinen. Olin ainoastaan peloissani ja stressaantunut. Asiaa ei auttanut se, että matkaan piti lähteä ensin junalla ja heti perään metrolla, maskit naamalla.

Perille kuitenkin päästiin, ja oltiin aivan ajoissa. Kävin ilmoittautumassa ja sain kuulla, että koska olin jo täyttänyt lomakkeen, voin tässä nyt vain odotella vielä puoli tuntia, ennen kuin lentokoulutus ja sen jälkeen varsinainen lento voi alkaa.

 Sittenpä odoteltiin, minä ja suosikki-ihmiseni, joka jälleen kerran oli tullut mukaan ja sai kuunnella kaikki stressipurkaukseni.

 Lopulta kouluttaja tuli kysymään meiltä odottajilta, olemmeko lähdössä lentämään. Minä ja muutama muu odotustilassa odottava nousi ylös. Menimme laittamaan vaatteita päälle. Kouluttaja kysyi, oliko lentäminen ollut oma idea, vai kuten yleensä, joltakulta saatu lahja. Minä osoittauduin ainoaksi itse ilmoittautuneeksi.

 Ensin laitoimme päällemme haalarit ja nauhakengät, sitten kypärämyssyt ja viimeiseksi kypärät.

Sitten käytiin läpi muutama perusasia: jokainen lentää ensin vuorollaan yhden kerran, sitten toisen kierroksen jokainen vuorollaan yhden kerran. Tuulitunnelin ovella sisään pitäisi vain kaatua, ei tarvitse osata muuta. Ohjaaja on jokaisen kanssa koko ajan tunnelissa ja pitää kiinni tarvittaessa. Kädet pitää pitää vartalon edessä, jalat vähän koukussa, koko vartalo vähän jäykkänä, ei liian jäykkänä mutta ei liian rentonakaan. Sopiva asento on jokaiselle vähän yksilöllinen. Tunnelissa ei voi puhua, sillä tuulelta ja tuulen vuoksi korviin laitettavilta tulpilta ei kuule mitään. Kommunikoimme käsimerkein. Muutama käsimerkki, kuten ”leuka ylös”, ”jalat enemmän koukkuun”, ”jalat suoremmiksi” ja ”rentoudu” käytiin läpi, ja ne pitäisi yrittää muistaa. Muuten yritettäisiin vain ymmärtää toistemme merkkejä. Toisella lennolla lentäisimme ohjaajan kanssa, ja silloin meidän ei itse pitäisi tehdä mitään. 

Ohjaus oli todella selkeää, sujuvaa ja ystävällistä. Kiitin erityisesti siitä jälkikäteen.

 Sitten pakkauduimme ensin kaikki lentäjät tunnelin odotustilaan, ja sen jälkeen lensimme jokainen vuorollamme.

 Kun oma vuoroni tuli, yritin viritellä itseni opeteltuun lentoasentoon tuulitunnelin ovella ja muistelin dramaattista kaatumistani sadanviidenkymmenen metrin korkeudesta benji-hypyssä vuosia sitten. Ohjaaja tuli kiskaisemaan minut käsivarresta sisään tunneliin, ennen kuin olin ehtinyt hioa asentoani mihinkään. Ei siis ollut pelkoa ainakaan siitä, että olisin jäänyt jumiin heti aluksi.

 Olin pelännyt, että tunneliin päästyäni lähtisin vain kieppumaan holtittomasti korkeuksiin, mutta ei.

Näin jälkikäteen voin sanoa, että suosittelisin tätä elämystä jokaiselle. Se sopii mielestäni hyvin esimerkiksi korkeanpaikankammoiselle, joka kuitenkin haluaisi kokea tällaisen elämyksen, sillä se oli koko ajan lempeä ja turvallisen tuntuinen. Benji-hyppy oli aikanaan vähän epämukava putoaminen kohti meren pintaa, mutta tämä lentäminen oli turvallinen pudottautuminen leijailemaan. Ensimmäisellä lennollani en noussut kovin ylös, vaan palasin jatkuvasti lattiatasoon ja vartaloni tuntui lähtevän helposti pyörimään ympyrää. Tunsin itseni painavaksi, en noussut ylös, vatsani viisti melkein lattiaa. Välillä lähdin pyörimään ympäri tuulen mukana, mutta korkeuksiin en päässyt. Ohjaaja näytti minulle kaikki mahdolliset käsimerkit, mutta ensimmäinen lento meni kyllä ihan vain ihmetellessä. Ohjaaja tuli auttamaan parhaansa mukaan. 

Päästyäni ensimmäiseltä lennolta ulos yksi vuoroaan odottavista kanssalentäjistä hymyili minulle kannustavasti. Se oli ainut hetki, jona mielessäni kävi ainainen ajatukseni jokaisessa tilanteessa, että olen huono ja kaikki näkevät, kuinka huono olen. Itse tuulitunnelissa ollessa ei ehtinyt ajatella, mitä muut ajattelevat.

 Olin alkuun ahdistunut siitä, että tunneliin pitäisi mennä kahteen kertaan, mutta ensimmäisen kerran jälkeen havaitsin, että se olikin hyvä ja toimiva ratkaisu. Tunnelissa lennetty minuutti meni yllättävän nopeasti, ja vasta toisella lentokerralla ehti ajatella vähän sitä, miten tunnelissa pitäisi olla. Ensimmäisen kerran jälkeen sain katsoa videolta omaa lentoani ja tein mielessäni havaintoja siitä, miten voisin toimia seuraavalla kertaa.

 Toinen lentokerta oli paljon edellistä hienompi kokemus. Tiesin, miten tunneliin mennään: pääsin pudottautumaan lempeän tuulen kannateltavaksi. Tiesin jo vähän, miten minun pitäisi toimia: pitää itseni rennompana kuin ensin olin ajatellut, pitää jalkani suorempina kuin ensin luulin, keskittyä pitämään leukani ylhäällä.

Tuulen voimakkuutta oli kai lisätty toiselle lennolle, koska nyt pääsin kohoamaan vähän korkeammalle. Ymmärsin paremmin ohjaajan käsimerkkejä, vaikka kaikkea en vieläkään osannut tai ehtinyt tulkita. 

Ja sitten tuli se paras osuus: ohjaaja otti minusta kiinni ja pääsin lentämään korkeuksiin. Kolme tai neljä kertaa lensimme tunnelissa ihan ylös ja laskeuduimme alas. Vaikka siinä sai kokea vapaan pudotuksen tunteen, missään vaiheessa ei kuitenkaan pelottanut eikä tuntunut ikävältä. Koska korkealle lentoja kuitenkin oli useita, kohoamisen ja liitämisen tunne tuli useamman kerran, siinä oli myös tarpeeksi yhdelle kerralle. Ei jäänyt sitä tunnetta, kuin minulle joskus huvipuistossa kivan laitteen jälkeen jää, että tämä loppui ennen kuin ehti edes alkaa. Täällä ehdin päästä vähän nautiskelemaan. 

 Tultuani tunnelista ulos toisen lennon jälkeen jalkani tärisivät vähän, mutta voittajafiilis oli sitäkin suurempi.

Kun kaikki olivat lentäneet kaksi kertaa, ohjaaja piti meille lentonäytöksen, jossa hän teki hurjia syöksyjä ja temppuja ilmassa. Se oli valtavan hienon näköistä, mutta sitä en kuitenkaan haluaisi ikinä itse kokeilla.

 Kun olin lentänyt, ajatus vasta iskostui kunnolla mieleeni.

Nyt olen tehnyt sen. Haaveeni on toteutunut. Olen lapsesta asti toivonut voivani lentää, ja nyt olen lentänyt. Ja se oli juuri niin hienoa, kuin olin aina ajatellut. Tai oikeastaan paljon hienompaa. 

Lentäminen jätti myös ennenkokemattoman inspiraation tunteen. Tämä oli minun juttuni enemmän kuin mikään aikaisemmin koettu ikinä. Tätä on saatava lisää. 

Minulle tämä kokemus ei näyttäytynyt sellaisena elämyksenä, jonka haluaa kokea yhden kerran ja sitten suunnata kohti jotain uutta. Sen sijaan tästä tuli sellainen olo, että tämän oppisi vasta, kun sitä opettelisi kärsivällisesti pidempään. Vasta toisella lentokerralla aloin hahmottaa perusasioita, mutta oikeasti jotain voisi oppia, jos lentäisi monta kertaa ja keskittyisi siinä samalla kouluttautumiseen. 

Mikä parasta, se on mahdollista. Voin varata uuden lentokerran, voin varata uusia lentokertoja monta kertaa. Voisin varata kokonaisen lentokurssin. Voisin opetella lentämään. Saisin siitä lentolupakirjan. 

Sillä ei tekisi mitään, sillä minnekään lentotemppujen SM-tasolle en tähtää. Siitä ei olisi käytännön elämässä mitään hyötyä. Siinä oppisin vain tekniikoita, miten hallita itseäni ja ohjata omaa toimintaani tuulitunnelissa, noustakseni omin avuin korkeammalle ja kääntyilläkseni siellä eri suuntiin. 

Siinä ei päällisin puolin kuulosta olevan mitään järkeä, 

mutta jo pelkkä ajatus tuottaa minulle suunnatonta iloa. 

Vielä en ole varaillut sen enempää jatkolemtoa kuin kurssejakaan, koska haluan miettiä eri vaihtoehdoista itselleni parhaan ja varata aikataulut niin, että pääsen sinne mahdollisimman todennäköisesti ilman, että sattuu alun kaltaisia vastoinkäymisiä. 

Jatko on siis avoin, 

mutta jatkoa seuraa, aivan varmasti, jos se vain minusta on kiinni. 

Suosittelen lentämistä jokaiselle, jota se vähänkään kiinnostaa,

ja ennen kaikkea toivon näitä kuvaamiani ilon ja oman jutun löytämisen tunteita jokaisen koettavaksi tähän elämään.