Kaikkein rakkain oot sä aina mulle

 Yhtenä lauantaina kotona pestiin ikkunat ja vaihdettiin ulko-ovi. On tavallinen, hyvä lauantai. Tavallinen, hyvä päivä, jonka iltana olen iloinen ja toiveikas elämän suhteen. 

Seuraavana yönä todellisuuteen tulee murtuma.

Seuraavana aamuna puhelimeni soi, ja jo siitä ja soittajan nimestä tiedän, että jotain on sattunut. Kuulen sen viimeistään soittajan äänestä. Ensimmäinen tunteeni on kaikesta huolimatta helpotus, koska mitään sen pahempaa ei ole sattunut. 

Kuluvan päivän aikana tunteeni vaihtuvat helpotuksesta pikkuhiljaa aina vain pahempaan ja pahempaan pelkoon ja ahdinkoon. En pysty syömään. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin rakasta ihmistä. Pidän puhelimen kädessä siltä varalta, että se soi. 

Iltapäivällä sovimme viestintuojan kanssa, että emme enää soittele, ellei jotain tapahdu - viestittelemme vain.

Koko illan pelkään, että puhelin soi. Jos puhelin soi, se tarkoittaa, että asiat ovat aivan helvetin huonosti. 

Illalla ja seuraavana aamuna koira on oudon oloinen. Aamulla haen etätyövälineet työpaikalta ja parkkeeraan päiväksi kotiini tekemään etätöitä.

Päivän aikana puhelin soi kahdesti, toisen kerran aamuyhdeksältä ja toisen kerran iltapäiväkolmelta. Molemmilla kerroilla vastaan puhelimeen heti. Molemmilla kerroilla saan olla jollain tavalla helpottunut.

"Sä oot varmaan töissä", soittaja sanoo.

"Ei se ole nyt tärkeää", minä sanon. 

Olen huolissani myös koirasta. Kun koiran vointi näyttää iltaa myöten kohenevan, uskallan päättää, että emme lähde eläinlääkäriin. 

Ajattelen kummallisia tunteita, jotka järjellä tietää tavalla tai toisella vinksahtaneiksi, mutta jotka silti tuntuvat kahleilta ajatuksissa, joltakin sellaiselta, joka tulee nyt kysymättä ja lukitsee mielen. 

Tällaisia ajatuksia ovat mm.:

Minun olisi pitänyt olla siellä lauantaiyönä. 

Minun olisi pitänyt tehdä jotain.

Miksi en soittanut hänelle juuri oikeaan aikaan ja viivyttänyt tapahtumia sekunninkin? Silloin kaikki olisi voinut päättyä toisin. 

Jos olisin ollut siellä silloin, olisin voinut jollakin tavalla auttaa. 

Tiedän, että ajatuksissa ei ole järkeä. Ei ole mitään syytä siihen, miksi olisin ollut lauantaiyönä naapurikunnan keskustassa tai juuri silloin kyseisen henkilön seurassa, tai että olisin siihen aikaan edes soittanut hänelle. 

Kuten työelämässä, myös tässä tilanteessa, mitään merkitystä ei ole sillä, mitä olisi tapahtunut jos, tai mitä olisi voinut tapahtua, tai mitä olisi pitänyt tehdä. Ainoa asia, jolla on merkitystä, on se, mitä me nyt voimme tehdä. 

Mielessäni pyörii niin ikään hullu mikrofilmikela, niin kuin aina tällaisissa tilanteissa. Yhtäkkiä jokaikinen asia liittyy juuri tähän kyseiseen, rakkaaseen ihmiseen. Muistan, kuinka hän tuli silloin, silloin ja silloin minua auttamaan. Miksi en ollut auttamassa häntä nyt? Muistan, kuinka hän istui tuossa sohvalla, ja kuinka hän antoi minulle nuo verhot, ja kuinka kerran silloin yhtenä jouluna puhuimme puhelimessa, ja silloin kerran olimme siellä, ja kerran teimme sitä ja tätä, ja silloin hän sanoi minulle näin, ja minä sanoin hänelle noin. 

Soimaan itseäni siitä, miksi olen tehnyt näin tai miksi en ole sanonut noin. 

Miksi en ole enempää iloinnut niistä hetkistä, joina kaikki oli hyvin? 

Miksi en ole sanonut hänelle, kuinka rakas hän on minulle?

Ajattelen, että haluaisin jäädä tähän makaamaan ja itkemään. 

Jostain tulee kirkas, hyvä ja voimallinen ajatus: luuletko, että se auttaa häntä tässä tilanteessa? 

Tulee päinvastoin eriskummallinen tarmo, kuori arjen päälle. Nyt minun pitää tehdä kaikkea koko ajan, koska paikalleen itkemään jääminen ei auta ketään yhtään. Nyt minun pitää päinvastoin yrittää tarmokkaasti miettiä, mitä voin tehdä hänen hyväkseen ja muiden hyväksi jatkossa.

Löydän itsestäni myös piirteen, joka tulee harvoin esiin elämässä.

Tosipaikan tullen haluan olla yksin. 

Elämässäni on ihminen, jonka kanssa kuvittelen voivani jakaa kaiken. Ajattelen, että myös jaan hänen kanssaan melkein kaiken ja joka tapauksessa ihan liikaa, koska olen avoin ihminen, tykkään puhua tietyille ihmisille koko ajan itsestäni ja minulla on taipumusta draamallisuuteen.

Nyt tässä tilanteessa en voikaan yhtäkkiä edes kuvitella puhuvani toisesta rakkaasta ihmisestäni hänen kanssaan, muuten kuin ehkä lyhyitä lauseita, tiedonantoja. Onneksi ihminen ymmärtää tämän kysymättä ja antaa olla. 

Haluan olla yksin. 

Haluan vain olla. 

En itke muulloin, mutta itken ollessani yksin suihkussa illalla

ja itken ollessani yksin juoksulenkillä pimeässä. 

Kun kumppanini ehdottaa minulle jotain mukavaa ja rentouttavaa yhdessä tekemistä, se tuntuu väärältä.

En voi rentoutua enkä iloita mistään, kun minulle niin rakkaan ihmisen asiat ovat huonosti. 

Ikään kuin voisin vähentää hänen kurjuuttaan lisäämällä omaani. 

Kunpa "otan osaa"-sanonnassa olisikin jokin todellisuuspohja. Kunpa voisikin ottaa osan toisen surusta itselleen. Kun osanottajia olisi tarpeeksi monta, ei surua enää juurikaan jäisi jäljelle. Kunpa voisinkin jotenkin auttaa tilannetta suremalla hänen puolestaan oikein kovasti - eihän silloin olisi mitään hätää. 

Jokin on pahasti vinossa tässä maailmassa. 

Isoveljeni, voimakas, vahva ja iloinen, se, jolle olen voinut soittaa, kun en ole tiennyt, kenelle muulle tässä maailmassa voisin soittaa, makaa sairaalassa. 

Kunpa se olisi joku muu.

Kunpa tämä olisi tapahtunut jollekin muulle. 

Lähes kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen, yhtenä iltana puhelimeni soi. 

Menen hakemaan puhelinta, jota en enää pidä kädessäni koko aikaa, ja näen puhelimen ruudussa nimen, joka ennen on ollut itsestäänselvyys. Maailman arkisin asia, että tuo ihminen soittelee minulle. Tuntuu kamalalta tunnustaa, mutta joskus olen jopa jättänyt vastaamatta ajatellessani, että juuri nyt en jaksa tai ehdi, soitan sitten takaisin. 

En voi sanoin kuvailla, kuinka onnellinen olen, kun tuo ihminen nyt soittaa minulle. 

Sanon puhelun aikana ainakin kolme kertaa "kiva että soitit".

Sanon noin neljännen kerran kahden viikon aikana, että "ilmoita heti mulle, jos on mitään, missä voisin sua auttaa."

Voisin nousta lentoon. Heti puhelun päätyttyä soitan toiselle henkilölle ihan vain kertoakseni, että tuo ihminen soitti minulle. Haluaisin julistaa sen koko maailmalle. 

Mun veli soitti mulle, ja puhui kokonaisia, pitkiä lauseita, ja kuulosti ihan hyvinvoivalta. 

Mitä haluan tällä tekstillä sanoa?

Jos sinulla on sisaruksia, se on yksi kalleimpia aarteita, mitä ihmisellä voi olla.

Älä pidä heitä äläkä ketään tai mitään muutakaan itsestäänselvyytenä, koskaan. 

Jos sinulla, kuten minulla, on veli, jonka kanssa olet puhunut elämäsi aikana lukemattoman määrän pitkiä puheluita ja lähettänyt vielä suuremman määrän viestejä, joka on ollut se henkilö, jolle voit soittaa milloin vain mistä vain selittelemättä mitään, joka on ollut mukana jokaisessa elämäsi tärkeässä käänteessä, ja joka on sinulle aivan hirvittävän rakas ja on ollut sitä koko elämäsi ajan, ja tulee aina olemaan, 

niin jo se rakkaus itsessään on lahja, jonka arvoa ei voi mitata. 

Kaikilla ihmisillä ei ole sitä, kaikki ihmiset eivät saa koskaan kokea sitä. 

Mitä ikinä tapahtuukaan, nyt tai tulevaisuudessa, minulla on ollut se, ja minulla on se kokemus, mikään ei voi koskaan muuttaa sitä. Olen saanut elämältä käsittämättömän lahjan. 

Kuulin viime viikonloppuna Meiju Suvaksen laulun, joka käsitteli kai parisuhdetta, mutta toi minulle tässä tilanteessa mieleen erään toisen, elämänmittaisen suhteen. 

On oikeastaan turha asettaa ihmisiä järjestykseen siinä, kuka on kaikkein rakkain ja kuka on siitä seuraava. Eikö useampi ihminen voi olla kaikkein rakkain?

Kaikkein rakkain oot sä aina mulle.

Kaikkein rakkain oot mun elämässä. 

Pohjoisen taivaan alla

 Viime viikolla kiteytin mielipiteeni tällaiseksi lauseeksi: "Suomessa on kaksi asiaa, jotka minua erityisesti kiehtovat, ja ne ovat 1) saaristo, ja 2) pohjoisen luonto.

En ole juurikaan reissannut Lapissa enkä tiedä Lapista paljoakaan. Haaveenani olisi tutustua siihen paremmin. Suuri haaveeni on joskus viettää joulu Lapissa rakkaiden ihmisten seurassa, tunnelmallisessa mökissä valkeiden maisemien keskellä ja kuluttaa päivät lumisissa metsissä hiihdellen En tiedä, toteutuuko haave ikinä. 

Toinen minua kiinnostanut asia on ruska. Kaikki aina kehuvat ruskan sadunomaisuutta. Olen joskus kuullut maratonista nimeltä Ruskamaraton ja ajatellut, että se olisi varmaan hieno, mutta minulle saavuttamaton, sillä en voi vaatia ketään lähtemään mukaan niin pitkälle matkalle, enkä voi lähteä yksinkään.

Tänä vuonna, toukokuussa, juoksin Helsinki City Marathonin ja samana iltana aloin mietiskellä, mihin lähtisin seuraavaksi. Jostain tuli mieleen Ruskamaraton ja googlasin, milloin se on. Huomasin, että se sattuu olemaan juuri lomaviikkoni yhteydessä. Minun oli pitänyt valita lomaviikoilleni ajankohdat joskus maaliskuussa, ja olin asettanut yhden lomaviikon syyskuun alkuun ilman mitään taka-ajatuksia. Nyt se oli kuin tervetulotoivotus: nyt on tilaisuus lähteä Ruskamaratonille!

Kysyin vanhemmiltani, lähdetäänkö ruskaa katsomaan, ja he olivat heti suostuvaisia. Ilmoittauduin maratonille. Myöhemmin selvisi, että kumppaninikin aikoi järjestää itsensä mukaan. 

Seurasi erinäisiä järjestelyjä. Kaksi päivää ennen lähtöä kumppanini päätti myydä autonsa, jolla olimme lähdössä. Koska kai elämässä pitää aina olla jotain farssimaista. 

Lopulta tuli viimeinen työpäivä ennen lomaa. Suoriuduin siitä, poljin pyörällä kotiin, pakkasin ennalta suunnittelemani tavarat pikaisesti isoon reppuun ja käytin koiran kävelyllä. Kävelyltä paluumme jälkeen pakkauduimme kumppanini ja koiramme kanssa autoon ja lähdimme paahtamaan kohti Keski-Suomea, jossa oli ensimmäinen yöpymispaikka. Matkan aluksi söin proteiinipatukan ja matkalla pysähdyimme yhden kerran huoltoasemalle. 

Illan pimeydessä saavuimme yöpymispaikkaan, kävimme maksamassa sen, kävimme peseytymässä ja menimme nukkumaan. 

Aamulla ihailin aamupalapöydästä avautuvaa järvimaisemaa ja ihmettelin, miten näistä suurista järvistä, joiden keskellä olen kasvanut, on muutamassa vuodessa tullut minulle eksotiikkaa. 

Aamupalan jälkeen lähdimme paahtamaan kohti pohjoista. 

Ouluun saavuttuamme kumppanini pyysi kahvilasuositusta tuttavaltaan, joka tunsi seudun. Saimme täydelliseksi osoittautuvan suosituksen Tähtitornin kahvilasta, jossa nimensä mukaisesti on näköalatorni, ja vaikka mitä muuta. 

Parkkeerasimme auton lähelle meren rantaa ja lähdimme kävelyttämään koiraa kahvilaa ympäröivään puistoon. Bongasimme lintuja ja oravan, ja onneksi aika monta roskista. 

Kahvilaa lähestyttäessä huomasin, että sinne saa viedä myös koiran. Lähdin palaamaan autolle koiraa hakemaan. Kumppanini oli sitä mieltä, että koiraa ei oteta mukaan, minä olin sitä mieltä, että otetaan. Harjasimme pikaisesti pois matkalla tarttuneita roskia koiran turkista ja kumppanini ojensi hihnan minulle sanoen, että "sinä kai sitten huolehdit siitä."

Kahvilaan johtivat portaat, jotka olivat niin jyrkät, että mietin, miten koira selvittää ne. Koira kuitenkin loikki ne ylös niin ripeästi, että me jäimme jälkeen, ja oli jo sisällä kahvilassa, kun me vasta tarvoimme portaita. Kahvilan henkilökunta tuli heti toivottamaan koiran tervetulleeksi. Ihailin sitä, miten ihanan lämpimän vastaanoton koiramme sai. 

Sisään tullessa selvisi myös, että kahvila oli kaiken lisäksi kirjakahvila. Ennen kahvitarjoiluja oli kokonainen huone täynnä myytäviä kirjoja, ja myöhemmin koko rakennus oli ripoteltu täyteen myytäviä ja luettavia kirjoja. Tässäpä todellakin kahvila minun makuuni!

Ihmettelimme hetken, mitä oikein otamme, kun kaikkea hyvää oli tarjolla niin paljon. Päädyimme ottamaan kakkupalat ja koiralle koiranjäätelöä. Kävelimme tarjottimen kanssa portaita ylös toisessa kerroksessa sijaitsevaan pöytään ja henkilökunnan ihminen tuli perässämme koiranjäätelö ja vesikuppi kädessään. 

Pöytään parkkeeratessamme pelkäsin hetken, että koiramme häiritsee viereisen pöydän porukkaa, ja ajattelin, että saattoi olla huono idea tuoda koira mukaan. En saa nauttia kakkupalastani yhtään, kun minun pitää pidellä tätä koiraa tässä ja estää sitä menemästä häiritsemään muita ihmisiä. 

"Siinä on koirassa värit kohdillaan, oikein luonnon taideteos", viereisen pöydän henkilö sanoi meille. Ihan mahtavaa!

Kun koiralle annettiin lupa käydä kiinni jäätelöannokseensa, ei siitä tarvinnut enää huolehtia. Jäätelöstä riitti iloa niin kauan, että ehdimme hakemaan santsikupitkin. Jäätelöä ei voinut hotkia sen kylmyyden vuoksi, mutta silti se oli niin houkuttelevaa, että koira vietti koko kahvilakäynnin turpa jäätelökupissa ja nuoli kupin puhtaaksi suurella hartaudella. 

Ennen lähtöä jumiuduin vielä kirjahyllyjen ääreen, kunnes muistin, että saan viettää niiden ääressä tarpeeksi aikaa töissäkin, ja lähdimme jatkamaan matkaa. Ajattelin lähtiessämme vilpittömästi, että tämä oli paras kahvila, jossa olen käynyt. Eritysikiitos siitä aivan ihanasta kohtelusta, jota koiramme sai!

Oulusta paahdoimme Rovaniemen pikapysähdyksen kautta Kittilään. Kun Levin tunturit aukenivat eteemme, senhetkinen lauseeni jäi kesken, ja sanoin vain "herranjumala".

Jos et ole koskaan käynyt Levillä, niin mene sinne ja koe itse hetki, kun tunturi aukeaa eteesi jylhänä ja voittamattomana. 

Kävimme majoittumassa hotelliin ja taas koiraa muistettiin erityisellä tavalla, omalla pyyhkeellä ja herkuilla. 

Vietimme illan muun muassa käymällä saunassa, joka ei tuona ensimmäisenä iltana lämmennyt kunnolla, mutta ei se haittaa. 

Aamulla sain erittäin hyvän aamupalan hotellissa, jonka ympäristö henki pohjoisen luontoa kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan. Aamupalalle erityismaininta, sillä 1) minun on yleensäkin vaikea saada aamuisin syötyä mitään ja 2) erityisen vaikea minun on saada palaakaan alas maratonpäivän aamuna, jolloin se tietysti olisi erityisen tärkeää. Nyt koin yhden niistä harvinaisista kerroista, joina olin täydellisen tyytyväinen aamupalaan ja sen miljööseen!

Onneksi maraton starttasi vasta keskipäivällä, joten minulla oli aamupalan jälkeen aikaa ottaa rennosti. 

Suuntasimme ajoissa maratonin lähtöpaikalle. Oli kylmä, pohjoisen ilman sai tuntea nahoissaan. Pipon mukaan ottaminen ei pakatessa ollut käynyt mielessänikään. Heilautin juoksunumeron mukana tulleen huivin korvieni suojaksi. 

Lähtöpaikka täyttyi maratonin ja puolimaratonin lähtijöistä. Porukkaa oli niin paljon, että en nähnyt omia kannustusjoukkojani ihmisten takaa.

Lopulta saimme luvan lähteä.

Lihakset olivat kankeat muutaman ensimmäisen kilometrin ajan. Syynä oli varmaankin kylmyys ja edellisten päivien pitkä ajomatka. Ensimmäisten kilometrien aikana mietin, tuleeko tästä mitään. 

Pääsin jollain tavalla vauhtiin noin viiden kilometrin jälkeen, mutta jo puolivälin paikkeilla, toiselle kierrokselle lähtiessä, ajattelin, että en jaksa enää. 

Pitkiä, loivia ylämäkiä ja toisaalta jyrkkiä alamäkiä, joissa piti pitää itsensä ruodussa. Jäätävä, vastainen viima. Ihmiset, jotka täällä ruskan mailla jostain syystä halusivat juosta mahdollisuuksien mukaan aina asfaltin ulkopuolella, tienpientareella ja menivät ennenkuulumattomasti oikealta ohi. 

Etukäteen olin pelännyt eksymistä erämaahan ja hankkinut vyölaukun ihan vain tätä tilaisuutta varten: vyötärölläni oli laukku, jossa pidin puhelinta, jolla minut voitaisiin paikantaa, ja jolla voisin viime kädessä soittaa hätänumeroon. Laukussani oli myös proteiinipatukka ja sormikkaat, jotka riisuin käsistäni noin kymmenen kilometrin jälkeen. Ja sitten siellä oli koiranulkoilutuslenkeiltä jääneitä koirannameja, joista ei ollut mitään iloa. 

Viimeistään puolivälin paikkeilla olin lakannut pelkäämästä eksymistä, mutta sen sijaan pidin todennäköisenä, että en jaksaisi maaliin. 

Puolivälin paikkeilla väki myös väheni huomattavasti. Lohduttauduin sillä, että taakseni jäi puolimaratoonareita, jotka vaikuttivat ihan kaikkensa antaneilta, vaikka heillä oli vaivoinaan vain puolikas maraton. Minä sentään pystyin kömpimään toiselle kierrokselle. Ihan lopun pään porukoissa, tuntien itseni ihan samalla tavalla huonoksi, hitaaksi ja viimeiseksi, kuin ala-asteen liikuntatunneilla. 

Tähän väliin pakko todeta koululiikunnan paradoksaalisuudesta: koulussa kannustetaan niitä, jotka jo valmiiksi liikkuvat ja ovat siksi hyviä. Aivan liian vähälle kannustukselle sekä koululiikunnassa että muualla jäävät ne, jotka eivät ole hyviä, mutta jotka silti yrittävät - kunnes eivät enää jaksa yrittää, koska eivät ole hyviä eivätkä saa kannustusta, vaan pelkän tunteen omasta huonoudesta suhteessa muihin. 

Mietin, kuinka moni ihminen lähtee juoksemaan maratonia ja kuinka moni pystyy siihen useammin kuin omien ikävuosiensa verran - ja silti ainut tunteeni puolivälin jälkeen Ruskamaratonilla oli vain se, että olen yhtä huono kuin aina ala-asteen liikuntatunneilla.

Huomasin kuitenkin myös, että minulla on kuin onkin jossain sisimmässäni vähän itsellenikin tuntematon kyky puhua itselleni kannustavasti ja lohduttavasti. 

Kun ajattelin, että en enää jaksa juosta, aloin mielessäni toistaa itselleni tiettyjä lauseita, ja sovitin niiden sanat askelteni hitaaseen rytmiin. 

Jak-sat juos-ta tuonne bussi-py-sä-kil-le as-ti 

jak-sat hy-vin juos-ta sin-ne

si-nä o-let vah-va

si-nä olet kes-tä-vä

ja si-nä pys-tyt siihen kyl-lä

ja nyt jak-sat juos-ta tuonne lyh-ty-pyl-vääl-le as-ti

ja sii-tä ei ole kuin vä-hän mat-kaa huol-to-pis-teel-le

ja sinä jak-sat sen kyl-lä

kos-ka si-nä olet hyvä 

sinä juokset hyvin

juok-set to-del-la hyvin

Ja niin jaksoin juosta, hyvin hitaasti mutta varmasti, aina lyhtypylväältä toiselle, bussipysäkiltä toiselle, tien sivussa näkyvältä mökiltä seuraavalle. 

Toisella kierroksella muita juoksijoita oli vähän. Kömmimme maalia kohti pienellä porukalla, välillä isompien ja välillä pienempien välimatkojen päässä toisistamme. 

Näin kannustusjoukkojani enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella. Isäni nosti koiramme auton ikkunaan niin, että näin sen kunnolla ohi juostessani. Kumppanini lähti juoksemaan pienen matkan kanssani. Koirakin olisi lähtenyt, mutta en ottanut sitä riskiä, että olisin kompastunut sen hihnaan kankeilla jaloillani. 

Sivulliset ihmiset kannustivat. Kun juoksin eräänkin yksityisen pihan ohi, sieltä alettiin kannustaa niin tosissaan, että liikutuin. Harvoin kuulee noin omistautuvaa kannustamista pihalta omien pihatöiden lomasta. Huoltopisteillä kannustettiin myötätuntoisen oloisesti. Kun kiitin saamastani juomasta, minulle sanottiin: "koitetaan vähän myötäelää."

Tie maaliin oli pitkä ja tuskainen, mutta maalihan sieltä jossain vaiheessa lopulta tuli. 

Äitini oli iloinen, kun sai kerrankin otettua kuvan juuri siitä sekunnista, kun ylitän maaliviivan. Kumppanini juoksi koiran kanssa aidan toisella puolella maalisuoraa. 

Minut kuulutettiin hienosti maaliin ja toivotettiin tervetulleeksi. Missään ei näkynyt ketään muuta kuin kannustajani, enkä tiennyt, mihin pitää mennä. Kompuroin aitojen välistä kannustajieni luokse. Haahuilimme hetken ja sitten jompikumpi heistä keksi, että voisin käydä läheiseltä teltalta hakemassa evästä. 

Kompuroin teltalle ja sain eväät. Kysyin sieltä, mistä mitalin saa. Joku lähti hakemaan mitalinjakajaa. 

Mitalia odottaessani bongasin miehen, joka oli juossut valtaosan matkaa perässäni ja viimeisillä kilometreillä ohitseni. Emme olleet puhuneet sanaakaan. 

"Kiitoksia", hän sanoi minulle nyt nyökäten, aivan kuin olisimme tehneet yhdessä jotain todella hienoa. Ja kun tarkemmin ajattelin, niin oikeastaan olimmekin. 

Eipä tässä maailmassa muuta tarvita. Yhdessä sanassa voi joskus olla tarpeeksi. Tämä on sitä maratoonareiden ainutlaatuista yhteisöllisyyttä. 

Lähdin hotellihuoneelle suihkuun ja sen jälkeen syömään poronkäristystä. Poronkäristys <3

Seuraavana päivänä ostimme kumppanini kanssa toisiinsa mätsäävät poropipot Levin matkamuistomyymälästä. Ostin myös lumipöllö-pehmolelun ja vauvantossut. Ai miksikö vauvantossut? No vaikka siksi, että kumppanini äiti voisi reissun jälkeen rynnätä kysymään, miksi pöydällä oli vauvantossut (talossa, jossa hän ei asu). 

Seuraavaksi ajoimme autolla aika korkealle ja jatkoimme matkaa kävellen. Ihmettelimme Levi-tunturia ja kävimme joulupukin pajalla, joka on ollut lavasteena vuonna 2007 valmistuneessa Joulutarina-elokuvassa.

Maisemat olivat uskomattomat. Eräällä vaelluspaikan kohdalla oli penkki ja sen edessä palava tuli, jonne lisäsimme muutaman polttopuun. Istuessamme siinä tulen ääressä ajattelin, että tämä on ainoa oikea tapa lomailla, tyhjentää mielensä kaikesta siitä kuonasta, mitä työ ja arki keräännyttävät mieleen. Kunpa voisin olla täällä kauemmin. Kunpa voisin palata tänne pian takaisin. Näkisinpä tämän paikan sitten, kun sen yllä loistaa talvinen taivas revontulineen. 

Tietenkään emme voineet jäädä. 

Leviltä paahdoimme seuraavaksi Rovaniemelle. Rovaniemen McDonalds'issa kaadoin Coca Cola Zero -juoman päälleni ja sain hyvän syyn ostaa vihdoin uudet Adidas-housut samassa talossa sijaitsevasta marketista.  

Vielä samana iltana ajoimme Raaheen ja yövyimme huoneistossa, joka oli uskomattoman hieno, vaikka emme olleet sitä mitenkään ennalta suunnitelleet. Olin aamulla varannut yöpymispaikan siltä korkeudelta, minne olimme arvelleet olevan järkevää ajaa, ja meitä odotti yllätys. Huoneisto, jonka uunia ei ollut vielä koskaan käytetty. Parhaat ja pehmeimmät sängyt, jossa olen koskaan saanut nukkua. Seuraavana aamuna lähdin pois surullisena siitä, että en tiedä, koska seuraavan kerran saan nukkua yhtä hyvin. 

Illalla kävimme kävelemässä Raahen kaduilla ja ajattelin, että haluan muuttaa tänne asumaan. Vanha kaupunki kapeine katuineen kutsui minua. Kävelimme meren rantaan, jossa jostain syystä tuli vastaan viemärin haju. 

Seuraavana aamuna vietimme hitaan aamun. Söin pöydän ääressä edellisiltana ostamiamme croissanteja. Vastapäisen talon parvekkeella nukkui joku vanhempi ihminen vilttiin kääriytyneenä. 

Kävimme kahvilla Raahen keskustassa Langin kauppahuoneella, joka henki 1800-lukua sisustuksessaan ja tarjoilijoiden pukeutumista myöten. Minun teki mieli herkullisen näköistä kakkupalaa, mutta silti otin suolaisen piirakan. Molemmat olivat varmasti hyviä valintoja. 

Toinen kohde, jossa ehdottomasti halusin käydä, oli Raahen kirjasto. Pakkohan se oli katsastaa, kun kerta olin jo päättänyt muuttavani tänne asumaan. 

Kävimme kirjastossa ja sen lisäksi kävelimme vähän liikaa, koska kumppanini keksi Google Mapsista ties mitä luontopolkuja, mitä muka oli hauska lähteä harhailemaan maratonin runtelemilla jaloilla. 

Porhalsimme samana iltana kotiin seuraavan päivän autokauppoja varten. 

Sellainen oli ensimmäinen reissuni Lappiin. Sitä voisi ehkä kuvailla musiikiksi, joka jäi soimaan päähäni: haluaisin sinne uudestaan. Nyt näin hyvin pienen kaistaleen. Jäin kaipaamaan lisää. 

Ihana Bengtskär

 Olen pitkästä aikaa kokenut asian, josta haluan ehdottomasti kirjoittaa. Kirjoittamista on viivyttänyt kokemukseni siitä, että en osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin. Ei ole mitään sanoja, jotka riittäisivät kuvaamaan tätä kokemusta. 

Osaamattomuudestani huolimatta minulla on kuitenkin myös voimakas tunne, että tästä on pakko saada kirjoittaa. Joten kirjoitan. 

Viime kesänä, noin vuosi sitten, luin jostain sattuman kautta jutun Suomen, kotimaamme, eksoottisista matkakohteista. Yksi esitelty kohde oli Bengtskärin majakka, jossa on mahdollisuus yöpyä majakanvartijoiden vanhoissa huoneissa. 

Minulla on lapsuudestani asti ollut joku hullu, syvälle käyvä mieltymys meriin, majakoihin ja saaristoon. En osaa sanoa, mistä se johtuu. Tietääkseni suvussani ei ole merenkävijöitä. En ole viettänyt elämästäni paljoa aikaa meren äärellä, eikä kukaan lähipiiristäni ole merenkävijä tai saaristolainen. Tiedän, että tietoni merestä, majakasta ja saaristossa elämisestä ovat todella vähäiset. Saariston ihmiset nauraisivat minulle. Olisin tyhmä tunkeilija heidän joukossaan. En pärjäisi haastavissa olosuhteissa saaressa meren keskellä. 

Silti aina jokin selittämätön tunne sydämessäni vetää meren äärelle, pakottaa ostamaan kotini täyteen tuotteita, jotka viittaavat mereen tai majakkaan. Syvällä sisimmässäni toivon, että vielä joskus saisin asua meren lähellä, viettää meren äärellä, saarella tai mikä kaikkein parhainta, majakkasaarella, edes vähän aikaa. 

Sanomattakin siis on selvää, että kun kuulin mahdollisuudesta yöpyä majakassa, tiesin, että minun on pakko saada ottaa selvää siitä mahdollisuudesta. Koska kesälomani oli kuitenkin juuri silloin siltä vuodelta ohi, päätin, että selvitän asiaa ennen seuraavaa kesälomaa. 

Tänä vuonna, heti tammikuun alussa, päätin, että nytpä selvitän asian. 

Sain selville, että kyllä, Bengtskärin majakalla voi yöpyä. Siellä voi yöpyä huhtikuun lopusta syyskuun puolivälin paikkeille asti. 

Ainut ongelma oli, että jo tuolloin, tammikuun alussa, kaikki yöt olivat varattuja. Varauskalenterissa ei ollut yhtään vapaata yötä. Ei yhtään. Ainoa mahdollisuus oli ilmoittautua jonoon: jos tulisi peruutuksia, jonossa oleville ilmoitettaisiin. 

Ilmoittauduin jonoon ja yritin lohduttautua sillä, että säästinpähän vähän rahaa tässä - on kai niitä muitakin lomakohteita. 

Kevään aikana sain muutamia sähköpostiviestejä Bengtskärille tulleista peruutuksista. Jos huomasin viestin tunninkin viiveellä, huoneet oli jo ehditty varata. 

Sitten se tapahtui, maalis-huhtikuun vaihteessa. 

Minulla oli tylsä hetki töissä, joten tarkistin oman sähköpostini. Ja siellä se oli, ilmoitus Bengtskärille tulleesta peruutuksesta, viesti, jonka sen yhden ainoan kerran, kerrankin, huomasin ajoissa. Peruutus koski ajankohtaa, joka oli toiveideni täyttymys: toukokuun loppu, viikonloppu, eli se sopisi sekä minulle että kumppanilleni, olisi meillä lomaa tai ei. Ja jos lomatoiveeni toteutuisi, se osuisi myös kesälomani alkuun. Mikä loman aloitus! Haaveideni täyttymys, yö majakalla toukokuussa, ajankohtana, jonka olisin valinnut, jos olisin saanut vapaasti valita minkä tahansa ajankohdan. 

Epäröin hetken. Pitääköhän tämä maksaa heti varatessa, eihän minulla nyt ole aikaa perehtyä varaamisen ehtoihin? Pitäisikö kuitenkin kysyä kumppaniltani ensin? Haluanko tätä varmasti?

Vastaukseni viimeiseen itselleni esitettyyn kysymykseen oli selvä: haluan tätä aivan varmasti. 

Ja siksi päädyin tekemään varauksen. 

Jo heti varauksenteko oli paras kokemus, minkä olen koskaan saanut. Sellainen, jollainen varauksenteon toivoisi aina olevan. 

Minun kokemukseni on, että jos tässä elämässä haluaa varata jotain, aina, ihan aina, pitää ensin maksaa kaikki mahdollisimman nopeasti, heti nyt, ja vasta sitten ehkä saa jotain, tai voi hyvin olla, että sittenkin jää saamatta. 

Nyt varaaminen meni suurin piirtein näin: tein yhden klikkauksen ja luulin, että nyt joudun perehtymään kaikkeen ja maksamaan, mutta niin ei käynyt. Tuon yhden klikkauksen jälkeen sain viestin, jonka mukaan varaukseni on nyt voimassa, ja minulle lähetetään myöhemmin lisätietoja. Myöhemmin sain sähköpostiviestin, jossa kaikki oli kerrottu hyvin tarkkaan: minun tiedoillani on nyt tehty kahden hengen varaus tälle ja tälle ajankohdalle. Varaus on voimassa kahden viikon päähän. Jos päätän vahvistaa varauksen, varaus on vahvistettu. Jos päätän olla vahvistamatta varausta, huone vapautuu jollekin muulle. Voin perua matkan maksutta vielä lähtöpäivän aamunakin. Matka maksetaan kokonaisuudessaan majakalla. Sain tarkan erittelyn siitä, mitä matka tulee maksamaan ja mistä asioista maksu koostuu. Sain tarkat ja täsmälliset ohjeet siitä, mitä minun tulee ottaa huomioon majakkayöhön liittyen, mistä löydän oikean veneen lähtöpäivän aamuna ja mikä on matkaohjelma. 

Vahvistin varauksen ja ihmettelin, miksi kaikki eivät tee näin. Miksi missään muualla koskaan ei saa näin selkeitä ja hyviä ohjeita, miksi kaikki ei toimi näin hyvin? Kyllä minä voin maksaa vähän ylimääräistäkin siitä, jos saan hyvät ja selkeät ohjeet ja kaikki toimii hyvin. 

Sitten alkoi odotus. 

Majakkayön varaamisella oli ihmeellinen voima. Olin etukäteen luullut tietäväni, mitä yö majakalla minulle merkitsisi, mutta sain huomata, että en ollut osannut ollenkaan ennakoida sitä. 

Halusin esimerkiksi heti kertoa jollekin siitä, mitä ihanaa pääsen kohta kokemaan. Heti samana päivänä soitin äidilleni ja selostin tarkkaan tapahtumien kulun. Seuraavana päivänä ilmoitin työkaverilleni kahvitauolla, että olen varannut yön Bengtskärillä ja olen siitä todella onnellinen - minä, joka en koskaan ota oma-aloitteisesti itseäni tai omia tekemisiäni puheeksi työkavereiden kanssa. Halusin nyt kuuluttaa kaikille, että olen lähdössä Bengtskärille, ja olen niin, niin, niin onnellinen. 

Lainasin kirjastosta kirjoja, jotka kertoivat Bengtskäristä ja muista Suomen ja Itämeren majakoista. Kolusin Bengtskärin majakan nettisivuja läpi uudestaan ja uudestaan. Halusin tietää mahdollisimman paljon. Imin itseeni tietoa, enkä itsekään osaa sanoa, miksi. Ostin itselleni uuden takin ajatellen veden- ja tuulenpitävyyttä Bengtskärillä vietettävää vuorokautta varten. Ostin uudet kengät, joilla olisi mahdollisimman hyvä kävellä rantakallioilla. Koko kevään, aina, kun olin huonolla tuulella (ja niitä hetkiä oli tänä keväänä paljon) sain mieleeni rauhan ajatellessani Bengtskärin majakkaa ja sitä, että me pääsemme sinne yöpymään jo aivan pian. 

Oltiin siinä tilanteessa, että matkaan oli aikaa neljä viikkoa, kolme, kaksi, yksi. Mitä lyhyemmäksi aika kävi, sitä epätodellisemmalta minusta tuntui. Olemmeko oikeasti lähdössä? Tapahtuuko tämä todella?

Viikkoa ennen matkaa menin tyhmyyksissäni vilkaisemaan sääennusteita ja sain siitä hermoilun aihetta koko viikoksi. Ennusteen mukaan hyvät säät olivat loppumassa ja juuri sille viikonlopulle, joka meidän oli tarkoitus viettää Bengtskärillä, luvattiin sadetta, tuulta ja huonoa keliä. Tiesin, että matka voisi peruuntua vielä viime hetkillä, sillä kova tuuli ja / tai korkea aallokko estäisi rantautumisen Bengtskärille. 

Toivoin, että sääennuste muuttuisi. Se ei muuttunut. 

Luotin siihen, että meille kyllä ilmoitettaisiin, jos matka peruuntuisi. Viimeiset päivät ennen matkaa odotin viestiä sydän kurkussa, hermoromahduksen partaalla. Matkaa edeltävänä iltana ja matkapäivän aamuna olin ihmeissäni, kun mitään viestiä ei ollut kuulunut. Sääennuste oli pysynyt samana, mutta matkaa ei ollut peruttu. Minun teki mieli soittaa varaustoimistoon ja kysyä, onko meille unohdettu ilmoittaa peruutuksesta, vai mikä tässä nyt on. En voinut uskoa todeksi, että voisin oikeasti päästä Bengtskärille, että minulle voisi tässä elämässä tapahtua jotain niin hyvää.

Pelostani johtuen uskalsin pakata tavarani vasta matkapäivän aamuna. Onneksi tavaraa ei ollut paljon. Olin kuitenkin uskaltanut varautua sen verran, että olin ostanut kuusi kertakäyttöistä sadeviittaa, kolme meille kummallekin. 

Matkapäivän aamuna, toukokuun viimeisenä lauantaina, lähdimme matkaan. Ensimmäisen kerran elämässäni kumppanini oli ajoissa, ja ajattelen, että se oli ehkä hänen rakkaudenosoituksensa minulle. Yleensä hän on käytännössä lähdössä vasta kymmenisen minuuttia sen jälkeen, minkä olemme etukäteen sopineet lähtöajaksi, kun taas minä olen yleensä lähtökuopissa noin kymmenen minuuttia ennen sovittua lähtöaikaa, ja sitten kinastelemme lähtöajan järkevyydestä. Nyt hän oli lähdössä noin viittätoista minuuttia ennen sovittua lähtöaikaa, jolloin minä en ollut vielä ihan valmiina, mutta pistin vähän vipinää kinttuihin, ja lähdimme, ensimmäisen kerran ikinä, oikeasti ajoissa. 

Ajoimme aika pitkän matkan. Tulimme maisemiin, joita emme ole koskaan ennen yhdessä katselleet. Ajattelin, kuten olen ajatellut monta kertaa ennenkin, kunnioituksen vallassa kotimaatamme. Olen useasti elämässäni ihmeissäni kuunnellut ihmisiä, jotka matkustelevat paljon Euroopassa ja maailmalla, mutta eivät tunne kotimaansa erilaisia kolkkia, eivätkä käsitä sitä, miten erilaisia kulttuureja ja alueita, aivan kuin uusia maita, voi löytää oman kotimaansa rajojen sisäpuolelta. En lakkaa hiljentymästä tämän suuren asian äärelle: ei tarvitse mennä kauas nähdäkseen itselleen tuntemattomia asioita. 

Pakko todeta, että oma hauskuutensa matkassa oli, että ajoimme maisemissa, joihin olen aikanaan tullut elämäni ensimmäiseen niin sanotusti oikeaan työhaastatteluun, oman alani vakituisesta työpaikasta. En ikinä unohda sitä. 

Siellä me sitten lopulta olimme kuin olimmekin, lähtösatamassa. Olimme siellä reilusti ajoissa. En vieläkään ollut saanut tietoa matkan peruuntumisesta. Ja kas - kun pääsimme sinne, jopa aurinko alkoi työntyä esiin pilvien takaa. Ei tietoakaan sateesta tai tuulesta. 

Katselimme venettä, joka oli lähdössä satamasta. Vieressä toista venettä korjattiin. 

Katselimme ihmisiä, joita tuli kanssamme samalle lähtölaiturille. Mietin, ketkä kaikki tulevat Bengtskärille yöpymään, kuten me, ja miten heihin pitäisi suhtautua. Pitäisikö yrittää olla jotenkin toverillinen, vai voiko olla kuin heitä ei olisikaan?

Sitten se tuli, vene, jonka kippari kysyi, olemmeko majakalle lähtijöitä. Viimeiseen asti pelkäsin, että joudumme johonkin väärään veneeseen ja väärään kohteeseen. Nousimme veneeseen ja annoimme lastata tavaramme kannen alle, mutta ajattelin, että voin rauhoittua kunnolla vasta sitten, kun olemme oikeasti Bengtskärin majakalla.

Olisimme voineet mennä istumaan veneen sisätiloihin, mutta jäimme jostain syystä ulkokannelle. Minä istuin reunassa. Kun vene lähti liikkeelle, tunsin ihmeellisen vapauden tunteen. Nyt olemme lähteneet, nyt olemme tässä hetkessä, nyt aion nauttia tästä kaikesta täysin siemauksin! Vene lisäsi vauhtiaan, sen keula tuntui kääntyvän jopa vähän pystysuuntaan, se lisäsi edelleem vauhtiaan, meri ja saaret molemmilla puolilla kiisivät ohi, en saanut tarpeekseni niiden katselemisesta. Muutama meriveden pisara roiskui kasvoilleni ja ajattelin, että rakastan tätä. Tunsin olevani enemmän elossa kuin koko kuluneena keväänä.

Jonkin ajan kuluttua horisontissa näkyi torni, joka saattaisi olla Bengtskärin majakan torni. Ajattelin, että se ei voi olla se, ei näin pian, eikä noin lähellä. Se tuli lähemmäs ja lähemmäs. Se se kuitenkin oli, juuri se, mitä koko kevään olin odottanut. Se ei ollut sanottavasti lähellä, vaikka se näkyikin - minun harjaantumaton silmäni ei vain hahmottanut etäisyyttä merellä. 

Ihmiset veneessä alkoivat nousta seisomaan ja tähdätä kameroitaan kohti majakkaa. He taiteilivat siinä vaikka miten päin, ja ajattelin, että on ihme, jos joku ei kohta loiskahda yli laidan. Ja kannattaako sellaista riskiä ottaa vain saadakseen kuvan majakasta, josta on otettu jo tuhat ja yksi kuvaa ammattilaisten toimesta? 

Itse olin päättänyt, että jos pääsemme majakalle, laitan puhelimen kokonaan pois. En ota yhtään kuvaa, enkä etenkään someta ollenkaan. Halusin nauttia täysin rinnoin kaikesta näkemästäni ja aistimastani. Tiesin, että en ikinä saisi mitään siitä vangittua kuviin, vaikka kuinka yrittäisin, ja siksi siihen olisi turha tuhlata aikaa. 

Totean kuitenkin heti, että tämä lupaus ei pitänyt. 

Hillitsin itseni puhelimen käytön suhteen melko hyvin, mutta en voinut pidättäytyä kuvien ottamisesta ja ädilleni raportoimisesta kokonaan (koska kelle muullekaan olisin raportoinut hei). Jokunen kuva oli vain aivan pakko, pakko, pakko saada ottaa, se oli jokin mielipuolinen hulluus, kaikki oli niin käsittämättömän hienoa, kuvat oli saatava ottaa vain todetakseen jälkikäteen, että niiden kanssa kävi juuri niin kuin olin etukäteen tiennytkin. 

Totean myös jo tässä vaiheessa sen, että Bengtskärille yöpymään tulijat eivät myöskään olleet, ainakaan minun silmääni, niitä nykyajan kännykkä- ja someriippuvaisia ihmisiä. Näin ympärilläni ihmisiä, jotka minun laillani ihailivat saarta katseillaan, ja sitten näin joitakin, jotka hyvin ammattimaisen oloisesti virittelivät ihan oikeita kameroita jalkoineen, mutta en nähnyt sitä, mitä valitettavasti muualla näkee aika usein. En nähnyt kenenkään yövieraista irvistelevän oman kännykkänsä ruudulle mitä omituisimpiin asentoihin vääntyneenä, mikä on monessa paikassa surullinen perusilmestys. Kumppanini, joka on minua paremmin perillä esimerkiksi instagramin käytöstä, totesi myöhemmin, että Bengtskäriin liittyi huomattavan vähän häshtägejä. Siinä yksi painava syy siihen, miksi matka ja paikka herätti minussa aivan erityislaatuista rakkauden tunnetta. Kukaan täysin idiootti tyyppi ei tule sinne yöpymään, tai ainakin vain aika harva. 

Pääsimme Bengtskärin majakkasaaren rantaan ilman, että kukaan tai kenenkään kuvanottoväline olisi ennen sitä tippunut kyydistä. 

Meitä vastaan juostiin heti. Meille tervehdittiin, meidät toivotettiin tervetulleiksi. 

Ihmettelin alusta loppuun asti Bengtskärin saaren ihmisten vieraanvaraisuutta, lämminhenkisyyttä, sitä aivan ihanaa ilmapiiriä, jonka he loivat, jota en muista juuri muualla kokeneeni. 

Ihmiset työskentelevät palveluammateissa ja asiakaspalvelutyössä kaikkialla muuallakin, erilaisilla aloilla. On olemassa jopa joitakin paikkoja, joihin liitetään sanat luksus ja loistokkuus, ja mitä ylellisiä sanoja sitä onkaan. En osaa sanoa, mitä Bengtskärin ihmisillä oli, mitä kellään muulla ei tunnu olevan. Mutta täällä, harvinaisella tavalla täällä, tunsin, että olimme tervetulleita kunniavieraita. Vaikka mielestäni me olimme ennemminkin niitä, joilla oli suuri kunnia päästä tänne, ei toisinpäin. 

Kun nousin veneestä pois, tunsin ihmeellisen tunteen siitä, että jalkojeni alla on maata. En ollut tuntenut minkäänlaisia merisairaiden merkkejä matkalla, mutta en ole myöskään koskaan ajatellut, että veneessä istumisella ja maan kamaralla kävelemisellä on sellainen ero. 

Meidät johdettiin majakalle ja sen kolmanteen kerrokseen, jonne oli pääsy ainoastaan majoitusvierailla. Sovimme saunavuoroista ja meille näytettiin huoneemme. 

Me majoituimme huoneessa, jossa oli asunut insinööri nimeltä Andersin. Koin liikutuksen hetken ymmärtäessäni, että meillä tosiaan on täällä merinäköala. Olin tiennyt sen etukäteen, mutta en kai oikein ollut sisäistänyt sitä. Huoneessa oli ikkuna ja leveä ikkunalauta ja ikkunasta näki meren, pelkästään meren, sai seurata jatkuvasti muuttuvaa merimaisemaa. Ajattelin, että en ehkä voi nukkua täällä ollenkaan, istun koko yön ikkunassa tuijottamassa merelle. 

Seuraava liikutuksen hetki oli se, että huoneen seinällä oli samanlainen gobeliini, joka on ollut kotonani lapsuudessani. Se ei ollut ollenkaan merellinen, vaikka kaikki muu huoneen sisustuksessa viittasi mereen ja purjehtimiseen jollain tavalla. Ajattelin, että tämä on jonkinlainen majakan kosminen viesti minulle. Olen paikassa, jossa sieluni ja sydämeni ovat kotona. 

Huoneeseen tutustuttuamme pääsimme lounaalle. Lounaaksi oli kalakeittoa, ja kumppanini, joka ei pidä kalasta, sanoi, että hän pitäisi kyllä kalasta, jos olisi aina saanut tällaista kalakeittoa. Kaikki majakan ruoka tehtiin kotikeittiössä, ja kaikki oli taivaallisen hyvää, viimeisen päälle hyvää. Nautin koko vierailumme ajan siitä, että söimme niinsanottua aivan tavallista kotiruokaa, mutta kaikki oli silti tai juuri siksi aivan mielettömän hyvää. 

Lounaan jälkeen oli iltapäiväkahvi ja kahvin kanssa vastaleivottu voisilmäpulla. Voin todeta käsi sydämellä, että en ole koko elämäni aikana syönyt yhtä herkullista voisilmäpullaa. Onneksi minulla ei ole tilaisuutta päästä Bengtskärin voisilmäpullapeltien ääreen usein, sillä se olisi turmiollista. 

Kahvin jälkeen kävimme vähän kävelemässä saarella ja sitten meille pidettiin lyhyt opastus. 

Ensi alkuun hämmästyttävin asia olivat ehkä haahkat. Olin etukäteen lukenut haahkojen suojelutyöstä ja haahkatutkimuksesta, jota saarella tehdään yhteistyössä yliopiston kanssa. Tiesin, että saarelle järjestetään retkiä ihmisille, jotka haluavat tulla ihan vain haahkoja katsomaan. Tiesin, että saari on täynnä pesiviä haahkoja. En olisi silti ikinä osannut kuvitella sitä, ennen kuin näin sen. 

Haahkoilla oli saarella oma yhteiskuntansa. Haahkat tepastelivat ympäriinsä ihmisiä pelkäämättä, uivat rantavedessä ja lensivät merelle aina kuitenkin saarelle takaisin palaten ja hautoivat pesiään saaren eri kolkissa ylväinä, rauhallisina ja meistä piittaamatta. Saaren asukkaat ovat nimenneet haahkat ja rakentaneet niille turvallisia pesäpaikkoja. Opastuksessa meille muistutettiin, että vaikka esimerkiksi kouluissa korostetaan usein sitä, miten ihminen tuhoaa luontoa, tällä saarella näemme yhden esimerkin siitä, miten ihmiset suojelevat ja ovat suojelleet luontoa. Tunsin, miten lämpö läikehti sisälläni seuratessani puheen aikana opastajan vierellä tepastelevaa haahkaa ja merenrantakalliolla mereen poikasiaan johdattavaa haahkaemoa. 

Ylipäätään koko saarella viettämäni vurokauden ajan tunsin ennenkokematonta tarvetta itkeä onnesta. Lähes koko ajan. Rintaani puristi herkistymisen ja liikutuksen tunne toistuvasti, koko ajan, katsoessani merta ympärillämme, kaikkialla mihin katsoi, sekä ikkunasta että rannalta, merta, rantakallioita, rantaan lyöviä vaahtopäitä, puhdasta luontoa, lintuja, jotka elivät elämäänsä meistä ihmisistä häiriintymättä. Ajattelin, että se kaikki oli minulle lähestulkoon liikaa. 

Sää muuttui saarella ollessamme suorastaan täydelliseksi. Ei ollut tietoakaan siitä sääennusteesta, jonka olin viikolla nähnyt. Sää ei olisi voinut olla parempi. Emme tarvinneet koko aikana yhtäkään kuudesta mukaan ottamastani sadeviitasta. Sen sijaan aurinkorasva olisi ollut tarpeen, mutta sitä en ollut pakannut mukaan. 

Opastuksen jälkeen suuntasimme tutustumaan bunkkeriin, jossa saattoi henkiä jotakin toisen maailmansodan aikaistesta tunnelmasta. Sysipimeään käytävään syvemmälle ja syvemmälle kulkeminen ei houkutellut. Sain omaksikin hämmästyksekseni kammettua itseni maanalaisen bunkkerin tasanteelle, jolta pääsi kiipeämään tikkaita pitkin kalliolle.

Toisen kiipeilysuorituksen paikka oli kiipeäminen majakan torniin, 52 metrin korkeuteen. 

Ensin kiipesimme, kiipesimme ja kiipesimme kierreportaita ylöspäin. Pysähdyin katsomaan ulos jokaisesta ikkunasta, joita oli matkan varrella paljon. Rakastin jokaista ikkunaa ja jokaista maisemaa, jonka ikkunasta näin. Ihmettelin hahmottamisen hämärtymistä korkeuseroissa, kuten aiemmin etäisyyden hahmottamisessa: vaikka olimme jo aika korkealla, ikkunasta katsottuna saattoi näyttää, että olemme suhteellisen matalalla. 

Ihan loppumatka tornin huipulle oli vaikeampi, sellainen, että jos minulla joskus on ollut sisimmässäni haave asua majakassa, niin nyt se sai kolauksen. En voisi ikinä kiivetä sytyttämään lamppua majakan torniin pimeänä ja myrskyisänä syysyönä (vaikka ei kai sitä kukaan enää nykyisin tee). Ensin piti mennä toisiksi viimeiselle tasanteelle tikkaita myöten ja kammeta siinä vielä parin putken päältä, ja lopuksi vielä kiivetä viimeisiä tikkaita myöten aivan ylätasanteelle, jossa seinät olivat kokonaan lasia, ja sai kävellä alkuperäisen näköisen lampun ympärillä ja luoda saareen silmäyksen joka suunnasta korkeimmasta mahdollisesta paikasta. 

Ensimmäisellä kiipeämiskerralla ajattelin toisiksi viimeisen tasanteen tikkailla, että en pysty tähän. Ei ole mitään merkitystä sillä, että olen tehnyt benji- ja tandemhypyn, toisen 150 metrin korkeudesta ja toisen neljän kilometrin korkeudesta. Ei ole mitään merkitystä sillä, että nykyisin minua kutsutaan liikunnalliseksi ihmiseksi, eikä majakan lukuisten rappusten kiipeäminen ollutkaan minulle kunnon puolesta minkään valtakunnan ongelma. Tikkailla ilman turvavaljaita edessäni hankalannäköinen esterata, josta täytyisi könytä yli päästäkseen huipulle, millään näistä ei ollut mitään väliä. Olin taas se köntys, joka olen ollut alakouluaikana ja joka olen edelleen. Olin se lapsi, joka ei pystynyt kiipeämään kiipeilytelineellä juuri mihinkään samaan aikaan, kun paljon pienemmät lapset kiipeävät ketterästi ihan minne vain. Olen rytinälajien harrastaja, en pysty mihinkään, missä vaaditaan vähänkään ketteryyttä tai tasapainoa. 

Ajattelin, että jos nostan toisen jalkani vähän epävarman tuntuiselle tasanteelle, horjahdan aivan varmasti alas tikkailta. Ajattelin, että jos sattuisinkin jotenkin onnistumaan könyämään itseni huipulle asti, jalkani luiskahtaa jossain vaiheessa viimeistään sitten, kun olen tulossa alaspäin. Tai sitten en uskalla edes yrittää tulla alas ja minua varten täytyy tilata palokunta, jonka on pakko saapua tänne helikopterilla, ja siinä on mielipuolisen majakkafanin kauan odotetun majakkavierailun huikea päätös. 

Hengittelin hysteerisesti, jalkani tärisivät ja käteni hikosivat puolivälissä tikkaita, samalla kun huomattavasti korkeanpaikankammoisempi kumppanini odotteli jo ylätasanteella. Sanoin, että en pysty tähän, jään tähän. Kumppanini sanoi, että ei käy, sinä tulet tänne, tänne asti ollaan tultu. Pääset kyllä ylös, ja pääset takaisin alas. 

Lopulta tein, niin kuin monta kertaa ennenkin elämässäni olen tehnyt. Otin henkisesti itseäni niskasta kiinni ja menin, sen sijaan että olisin jäänyt enää enempää miettimään. 

Loppujen lopuksi taival ei ollutkaan yhtään hankala. Pääsin  vaivatta ylös ja alas heti, kun lakkasin ajattelemasta pelkästään sitä, että täältä luiskahtaa varmasti alas. 

Mikäpä olisikaan sellainen reissu minun elämässäni, mihin ei sisältyisi jonkinlaista pelon voittamista. 

Pääsin kampeamaan itseni tornin korkeimmalle kohdalle, valotorniin. Kävelin lampun ympärillä lasiseinän vieressä ja katsoin maisemaa sen jokaisesta suunnasta. 

Sekä korkeuksissa majakkatornissa että merenrantakalliolla seisoessani tunsin voimakkaasti myös kunnioitusta ja tietynlaista nöyryyttä. Vaikka en ole korkeanpaikankammoinen, vaikka päinvastoin pikemminkin nautin korkeuksista, majakkatorni herätti tietynlaisen pelonsekaisen kunnioituksen, enkä halunnut viettää siellä aikaa kovin pitkään. Olimme niin korkealla, ihmisten tekemän rakennelman suojassa, ja vastassa oli ikiaikainen luonto, meri, tuulet ja kalliot, jotka voittaisivat meidät milloin tahansa. Ja vaikka ajattelin, että voisin oleilla rantakallioilla ikuisuuksiin ja ikuisuuksiin merta tuijottaen, tunsin kuitenkin samalla pelonsekaista kunnioitusta meren suuruutta ja voimallisuutta kohtaan. Ihmisen ei tarvitse ottaa kuin yksi pieni harkitsematon harha-askel, eikä meri tunne armoa. Ihmisen on turha mitellä voimiaan meren kanssa. 

Iltapäivällä hylje tuli paistattelemaan päivää rantakalliolle. 

Illalla söimme pienen yöpyjäporukan kesken aivan täydellisen illallisbuffetin saaristolaispöydästä. Söimme tietysti merinäköalaikkunoiden ääressä ja meitä palveltiin hyvin ystävällisesti, kuin olisimme tärkeitä kunniavieraita.

Saunaan menoa odotellessani kiipesimme vielä majakkatorniin katsomaan auringonlaskua, joka näkyi kirkkaana ja aivan huikaisevana majakan korkeimmalta tasanteelta. Ajattelin, että tämän hetken muistan niin kauan kuin elän. Ei voi olla mitään suurempaa kuin auringonlaskun näkeminen pilvettömänä, toukokuisena iltana majakkatornista. 

Minun ja kumppanini saunavuoro oli huonekunnista viimeisenä. En ollut odottanut 114-vuotiaalta rantasaunalta erityisempää elämystä, mutta se, kuten kaikki muutkin asiat saarella, ylitti täysin odotukseni. 

Kun astuin sisään saunarakennukseen, ensimmäinen ajatukseni oli nostalginen. Siellä tuoksui aivan samalta kuin mummini rantasaunassa lapsuudessani! En tiedä, mikä tuoksu se tarkalleen ottaen oli. 

Saunarakennuksessa oli niin ikään ikkuna, joten saunan lauteilta pystyi koko ajan ihastelemaan merinäköalaa, kuten kaikista muistakin saaren rakennuksista. 

Saunasta oli lupa pulahtaa mereen uimaan tietystä kohtaa rantakalliota, mutta se oli tietysti oma valinta ja omalla vastuulla. Kumppanini ei tuntenut houkutusta kastautua hyisen kylmään mereen, mutta minunhan tietysti oli aivan pakko päästä kokemaan sekin. Kumppanini tuli seurakseni. Kun lähdimme kävelemään saunalta rantakalliolle, tietysti haahka tepasteli edellämme koko matkan. 

Ujuttauduin rantakalliolta mereen ja kastauduin pikaisesti. Vesi oli todella kylmää, mutta vedestä takaisin kalliolle noustessani en tuntenut niinkään kylmyyttä, vaan ihmeellistä, ylitsepursuavaa elinvoimaa. Tunsin olevani joka solullani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Kumppanini tarjosi minulle pyyhettä lämmikkeeksi matkalla takaisin saunalle, mutta torjuin sen. Harpoin pelkässä uimapuvussa, talven jälkeen vielä sheivaamattomine säärineni rantakallioita pitkin kohti saunaa elinvoimaa puhkuen, kunnes näin puolustusvoimien upseerin ja erään majakan asukkaan ihan muutaman metrin päässä. Meille oli kerrottu, että saarella järjestetään armeijan harjoitus sinä iltana ja seuraavana aamuna, joten siinä ei ollut mitään yllättävää, mutta toki tiettyä koomisuutta oli siinä, että heidän esittelykierroksensa osui juuri kohtaan, jossa minä olin tulossa meriuinnilta takaisin saunaan maailmanvoittajaoloissani. Sain pyyhkeen ympärilleni aika nopeasti. 

Myöhään illalla näin huoneemme ikkunasta kaukana horisontissa risteilyaluksen valot. Ajattelin, että se oli mieletön hetki. Olen ollut useamman kerran laivassa ja nähnyt laivan ikkunasta majakan, mutta nyt olinkin majakassa ja näin majakan ikkunasta laivan.

En istunut koko yötä majakan ikkunassa tuijottamassa merelle, mutta kömmin aika monta kertaa amuyöstä ja aikaisin aamusta katsomaan, miltä maisema näyttää. Toivoin näkeväni auringonnousun. En nähnyt sitä. Joka kerta, kun katsoin ikkunasta, maisema näytti samalta: pilvinen taivas, utuinen horisontti, harmaana vaahtoava meri.

Aamulla nousin ylös ennen kuin aamukahvia oli keitetty, otin kirjan mukaani ja puikkelehdin rantakallioille. En nähnyt siellä muita, ja olin siitä iloinen. Olin ajatellut viettäväni rauhallisen hetken ja ehkä lukevani vähän, koska en ollut juuri ehtinyt lueskelemaan saarelle tultuamme. 

En kuitenkaan voinut lukea. Tuijotin vain merta ja seurasin haahkojen tekemisiä rannalla ja rantakallioilla. 

Aikanaan pääsimme aamukahville ja sitten oli vielä aikaa olla vain saarella lounaaseen ja iltapäiväkahviin asti. Aamun aikana kiipesimme vielä kerran majakan torniin. Olin ajatellut ottaa kuvan tornin ikkunasta ja liittää kuvan osaksi veljelleni lähetettävää syntymäpäiväonnittelua, mutta aamulla tornin lasi-ikkunat olivatkin niin huurteessa, että emme nähneet ulos. Tulipa kuitenkin nähtyä sekin. Ja kiivettyä ja katseltua, portaita ja vanhoja, niin kauniita ikkunoita, ja ikkunoista avautuvia maisemia. En voinut saada tarpeekseni niistä. 

Aikanaan, lounaan jälkeen, ahtauduimme samaan veneeseen päivävieraiden kanssa ja suuntasimme takaisin mantereelle. Veneeseen astuessamme majakan väki kiitti meitä vielä käynnistä ja sanoi toivovansa, että vierailumme oli hyvä kokemus. En oikein saanut sanaa suustani. Päätin, että kirjoitan heille käsin kiitoskirjeen. Jos osaisin sitäkään.

Tällä kertaa istuimme veneen perässä. Bengtskärin väki jäi vilkuttamaan meille, kun vene suuntasi avomerelle. Katsoin majakkaa niin kauan kun pystyin näkemään sen. 

Lopuksi on todettava, että vaikka yleensä tunnen suunnatonta haikeutta aina, kun jokin, mitä olen kauan odottanut, on ohi, niin edes tämä ei koskenut Bengtskärin vierailua. Ajattelen kyllä edelleen, että en voi saada siitä paikasta tarpeekseni. Silti tällä kertaa, harvinaisen elämäni kerran, lähdön tunnelma ei ollut minulle kestämättömän haikea. Olin vain hyvillä mielin. 

Saimme kokea Bengtskärin, eikä kokemus olisi voinut olla meille parempi. Se ylitti kaikki suurimmatkin odotukseni. 

Vain hetket kauneimmat muistaa

 Mummini, ainut biologinen isovanhempani, johon ehdin elämäni aikana tutustua niin kuin lapsenlapsen ja isovanhemman soisi tutustuvan, olisi täyttänyt tänään 89 vuotta. Jos tilanne olisi toinen, olisimme varmaan kokoontuneet piakkoin kohottamaan hänelle kuoharimaljat. 

Nyt tilanne on kuitenkin sellainen, että olemme piakkoin kokoontumassa hänen hautajaisiinsa. 

Mummi kuoli pari viikkoa sitten, helmikuun alun aamuna, jona minä olin sairauslomalla kotona, vedin muutaman tunnin välein särkylääkkeitä enkä pystynyt tekemään juuri muuta kuin makaamaan sohvalla. 

Mummin kuoleman jälkeen mielessäni on risteillyt paljon osin ristiriitaisiakin ajatuksia. Kirjoitan niistä tänään. Tämä on kirjoitus mummin kunniaksi ja hänen muistolleen. Sanalla tämä on yksinomaan rajoittunut kirjoitus minun ajatuksistani ja siitä, mitä niistä saan tänään mahdutettua tähän postaukseen. 

Vietin lapsuudessani ja nuoruudessani paljon aikaa mummin kanssa. Asuimme aika lähekkäin. Olimme aikuisuuteeni asti tekemisissä vähintään viikottain. 

Silti olisi täysin kaunisteltua roskaa ja valhetta väittää, että välimme olisivat olleet todella rakastavat ja läheiset. 

Mummi oli ihminen, jonka kanssa olisin jossain nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni vaiheessa lähestulkoon halunnut lyödä välit poikki. 

Mummi oli elämässään, urallaan ja teoissaan menestynyt, kunnianhimoinen ja voimakas ihminen. Hänen kunnianhimonsa ulottui myös lapsenlapsiin sillä tavalla, että hän tuntui edellyttävän läheisiltään menestystä. Ajattelin, että hän pitää menestyksen määrää ihmisarvon mittana, eikä hänelle tässä riittänyt mikään tavanomainen menestys, esimerkiksi sellainen, että suorittaa korkeakoulututkinnon ja saa työpaikan. Hänen mielestään olisi pitänyt olla paras ja huipulla, ja jos ei ollut, niin sitten oli turha puhua mitään. En voinut etenkään nuoruudessani ja aikuisena hyväksyä tällaista arvomaailmaa. 

Koin, että en täytä millään mittapuulla mummin kriteereitä, ja pitkälle päälle parikymppiseksi luulin vakavissani, että mummi häpeää minua ja esimerkiksi kelvotottomia alavalintojani. Kun kävin katsomassa mummia, hän oli huolissaan myös siitä, eikö minulla ole itseni ikäisiä kavereita ja ennen kaikkea siitä, miksi vielä 25 ikävuoteen mennessä en ollut onnistunut pyydystämään miestä itselleni.

Vasta muutama vuosi sitten sain tietää, että koko tämän ajan mummi oli todellisuudessa kehunut minua paljon selkäni takana. Ei koskaan minulle, mutta muille. 

Samaan aikaan hänellä oli tapana kehua minulle muita.

Viimeisinä aikoinaan mummi oli pehmeämpi. Koskaan mummi ei kuitenkaan ollut sellainen vanhus, josta aina puhutaan, sellainen, joka toivoo, että häntä käytäisiin useammin katsomassa tai että hänen luonaan viivyttäisiin pidempään. Hän ei ripustautunut kehenkään. 

Mummin kuoleman myötä, oikeastaan jo ennen sitä, mutta erityisesti sen myötä, olen alkanut mielessäni kyseenalaistaa kuolemaan ja hautajaisiin liittyviä perinteitä. 

Jos ihmisestä ei voi hänen eläessään ja hänelle itselleen puhua kauniisti ja hartaasti, miksi niin pitäisi tehdä kuolemankaan jälkeen?

Hautajaiset ovat jonkin näkemyksen mukaan "eläviä varten". Niitä kuitenkin sitovat tavat ja käytännöt, jotka todella moni tuntuu kokevan epämiellyttäviksi ja kamaliksi. Pitäisi lausua haudan äärellä runo, mutta ääni ei kanna. Pitäisi puhua, mutta sitä ei pysty tekemään itkemättä. Pitää jaksaa, vaikka ei jaksa. Hautajaiset ovat surujuhla, mutta ei ole soveliasta ilmaista liikaa surua, surun pitää ilmetä vain hillitysti, sopivissa rajoissa. 

Ketä varten hautajaiset ovat?

Suuri osa ihmisistä on varmaankin sitä mieltä, että kuolleista ei saa puhua pahaa. 

Miksi on enemmän oikein puhua pahaa elävistä? 

Mummin kuoleman jälkeen mieleeni on tullut ainoastaan hyviä asioita mummista, ja olen tuntenut surua hänen menetyksestään. Olen lupautunut sanomaan hautajaisissa jotain, mutta en tiedä, pystynkö sanomaan mitään. En tiedä, pystynkö käyttäytymään hautajaisissa siten, kuten kuuluu, eli hillitysti. Saattaa olla, että itken ihan liikaa. 

Siitä huolimatta, tai ehkä siksi, että suhteeni mummiin oli niin ristiriitainen. 

Olen joskus tässä elämässä ajatellut, että vihaan häntä, enkä halua enää tavata häntä. Samaan aikaan hän on kuitenkin aina ollut lähellä, ja olemme olleet paljon tekemisissä. Olen aina tiennyt, että jos olisin joskus jossain tarvinnut apua, niin mummi olisi kyllä auttanut, mummi oli kaikista ihmisistä se, joka todella ja viimeiseen asti piti läheistensä puolta muita vastaan. Muistan monia, monia hetkiä vuosien varrelta, jolloin tein esimerkiksi pihatöitä mummin kanssa kahdestaan, ja silloin mummin kanssa oli aina mukavaa. Viimeisiin vuosiinsa asti mummilla oli myös aivan loistava huumorintaju. Mummi oli persoona, josta voisi kirjoittaa kirjan. 

Miksi hyvät asiat tulevat mieleen kuoleman jälkeen? Miksi ne eivät tule samalla tavalla ihmisen eläessä? Aiheuttaako kuoleman tapahtuma aina ihmisten surun, vai saako joskus jokin muu esimerkiksi hautajaisten tunnelmassa sen aikaan? 

Näinä parina viikkoina olen ajatellut esimerkiksi lapsuuttani ja todennut, että varhaisemman lapsuuteni ajalta minulla ei ole yhtäkään huonoa muistoa mummista. Huonot muistot alkavat vasta siitä ajasta, jolloin kouluikä oli ehtinyt jo pitkälle ja suorituksilla esimerkiksi lukuaineiden kokeissa, todistusnumeroissa ja myöhemmin esimerkiksi ylioppilaskokeissa oli suurempi rooli. 

Näinä parina viikkona en ole hetkeäkään ajatellut näitä vuosia. 

Olen ajatellut muun muassa seuraavia asioita:

Kun olin ihan pieni, hyppäsimme kerran ruutua veljeni kanssa mummin pihamaalla. Minun oli vaikea hypätä yhdellä jalalla, ja mummi auttoi siinä lempeästi. 

Pienenä minulla oli myös vaikeuksia laskeutua portaita alas vuoroaskelin. Olisin halunnut laskeutua portaat alas niin, että lasken ensin toisen jalan, sitten toisen jalan toisen viereen, ja siten siirryn portaalta toiselle. Minulle opetettiin, miten portaita laskeudutaan vuorojaloin. Muistan, miten mummi osallistui tähän opettamiseen, ja vaikka vuoroaskelin laskeutuminen oli minulle epämiellyttävää, eivät nuo opetustilanteet olleet mitenkään ikäviä, vaan niistä on jäänyt positiivinen muistikuva siitä, miten mummi auttoi minua. 

Olin ujo lapsi, enkä uskaltanut puhua juuri kellekään perheen ulkopuoliselle mitään. Pidin lapsena kuitenkin paljon mummista ja uskalsin jutella hänen kanssaan, etenkin, jos olimme kahdestaan. Nyt aikuisena oikeastaan ihmettelen sitä, että vaikka mummi oli räväkkä ja kova puhumaan itse, niin en muista, että hän olisi koskaan lapsuudessani keskeyttänyt minua tai puhunut päälle. Muistan päinvastoin, että hän jaksoi kyllä odottaa, että uskalsin sanoa jotain, ja hänen kanssaan minusta oli lapsena kiva jutella kaikista aiheista. 

Noin kuusivuotiaana kävin mummin kanssa kenkäkaupassa ja mummi osti itselleen juhlakengät tulossa oleviin sukujuhliin. Hän kysyi minun mielipidettäni siitä, mitkä olisivat hienot kengät. Valitsin kaupasta mielestäni hienoimmat kengät, mustat korkokengät, ja mummi osti ne. Sukujuhlissa olin ylpeä siitä, että mummilla oli jalassa minun valitsemani kengät. Aikuisen näkökulmasta tämäkin on ihmeellinen muisto. 

Nelivuotiaana minulle syntyi haave, joka on voimissaan edelleen tänäkin päivänä: haluaisin joskus uimaan delfiinien kanssa. Haluaisin edes nähdä oikeita delfiinejä. 

Mummi järjesti asian ukin kanssa aikanaan viemällä minut ja veljeni Särkänniemen delfinaarioon. Mummi myös toi minulle Espanjasta puhallettavan delfiinin kesäksi. 

Lapsuudessani mummi ja ukki viettivät talvet Espanjassa. Olin surullinen syksyllä, kun he lähtivät ja iloinen, kun he palasivat keväällä. Talven aikana kirjoittelin mummin kanssa kirjeitä. Yhtenä talvena pääsin käymään heidän luonaan Espanjassa. 

Muistoja on paljon. Ehkä niistä joskus vielä voi kirjoittaa enemmän. 

Kaiken kaikkiaan mummi oli se, joka toimi silloin, kun muut jäivät ihmettelemään, ja kysyi, jos oli kysyttävää, eikä turhaan jäänyt miettimään. Mummi oli sellainen voimanainen, jollaisista nykyään puhutaan, millä viitataan vahvaan, itsenäiseen, pärjäävään, tekevään, tavoitteita saavuttavaan naiseen. 

Kenties jokin osa hänen voimastaan jää elämään esimerkiksi minussa. 

Tällä viikolla, vajaat kaksi viikkoa mummin kuoleman jälkeen, eräänä iltapäivänä tullessani töistä kotiin, ulko-ovellani istui mustarastas. 

Kun tulin ovelle, se lähti hyppelemään oven vieressä katoksessa. 

Ihmettelin, miksi se ei nouse lentoon, ja samalla, kun kysymys tuli mieleeni, lintu lennähti aidalle ja siitä taivaalle. 

Pihallani on kyllä näkynyt lintuja aina, mutta ei koskaan ihan ulko-oven vieressä. 

Koko viikolla pihani läheisyydessä ei myöskään enää näkynyt muita lintuja. 

Olen melko varma, että se oli mummi, joka kävi vielä kerran tervehtimässä. 

Lopuksi haluan sanoa sanat, jotka olen kuullut aiemmin joissain toisissa hautajaisissa: 

Älä sure sitä, että yhteinen aika on ohi. Iloitse siitä, että se on ollut. 

Mielestäni se on pohjattoman viisas ajatus. Miksi me suremme sitä, mitä meillä ei enää ole, kun voimme juhlia sitä, mitä meillä on ollut? Samalla tavalla kuin eläessä tavoittelemme aina jotakin, mitä meillä ei vielä ole, tai mitä emme edes voi saada. Olisin esimerkiksi joskus toivonut, että mummi olisi ollut toisenlainen, mutta hän oli sellainen kuin oli, ja juuri sellaisena sain hänen kanssaan kaikki nuo hyvätkin muistot. 

Seuraavan kerran, kun kohotan kuoharimaljan, ajattelen kaikkia niitä kertoja, joina kohotin kuohareita mummin kanssa, ja olen iloinen kaikista niistä hetkistä ja kaikesta ajasta, joka minulla on hänen kanssaan ollut. 

Kirjavuosi 2021

 Taas se aika vuodesta, jolloin esittelen kaksitoista viime vuonna lukemaani kirjaa, yhden jokaiselta kuukaudelta.

Kerron tässä postauksessa perinteisesti kirjoista, joita en ole maininnut aiemmissa postauksissani. Kerron, miksi päädyin lukemaan kirjan, millainen se oli ja miksi se jäi mieleeni yhtenä niistä kirjoista, jotka valikoituivat 12 esitellyn kirjan joukkoon. 

Vuonna 2021 luin yhteensä 52 kirjaa. Kuulostaa siltä, kuin olisin lukenut yhden viikossa, mutta todellisuudessa saatoin lukea yhtä kirjaa useamman viikon ja yhden viikon aikana useamman kirjan. 

Aloitetaan. 

1. L.M.Montgomery: Vanhan kartanon Pat

Kuten olen joskus kertonut, L.M. Montgomerylla on kirjallisen elämäni aikajanalla merkittävä rooli. Fanitin L.M. Montgomerya ja erityisesti hänen lapsille ja nuorille suunnattua Anna-kirjasarjaansa intohimoisesti 11-13-vuotiaana. Montgomerylla, etenkin Anna-kirjoilla, on edelleen erityinen paikka sydämessäni, vaikka en enää luekaan hänen kirjojaan jatkuvasti uudestaan ja uudestaan, kuten tuolloin yhdessä ikävaiheessa tein. 

      Haaveenani on myös edelleen matkustaa Kanadaan Prinssi Edvardin saarelle, jonne L.M. Montgomeryn kirjat sijoittuvat. Ehkä se joskus vielä toteutuu. Tosin olen melko varma, että toteutuessaan reissu olisi pettymys. Haaveeni on saanut alkunsa kirjojen hokemasta, jonka mukaan Prinssi Edvardin saari on "maailman kaunein paikka", enkä minä usko, että nämä hokijat ovat käyneet esimerkiksi Färsaarilla.

Kun olin lukioikäinen, Montgomerylta suomennettiin uusia kirjoja, muun muassa kirjat Vanhan kartanon Pat ja sen jatko-osa Pat, vanhan kartanon valtiatar. 

En ollut innokas tarttumaan kirjoihin ensi tilassa, koska 1) intohimoisin Montgomery-fanitukseni oli jo ohi, ja 2) ajattelin, että eivät ne kuitenkaan ole yhtä hyviä kuin vaikka Anna-kirjat.

Otollinen aika näihin kirjoihin tarttumiselle oli kuitenkin viime vuonna alkuvuodesta. Jotenkin tuntui siltä, että pitäähän minun nämä vanhana L.M.Montgomeryn fanina lukea. 

Tämä kirja ja sen jatko-osa jäi mieleeni useammasta syystä. Ensinnäkin ne tarjosivat miellyttävän pakomatkan omasta arjesta ja nykymaailman tilanteesta kuvaamalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmaa ja sen yläluokkaa, jossa nuoren naisen elämä koostuu tanssiaisista ja kosijoista ja muista turvallisista aiheista. 

Toiseksi kirja tarjosi juuri sitä, mikä Montgomeryn teksteissä on aina viehättänyt minua: upeasti kuvatut persoonallisuudet, terävä ja ajattomasti iskevä huumori, kauniit ihmisten kohtaloiden kuvaukset ja tietynlainen, vain joidenkin kirjailijoiden teksteille ominainen lämmön tunne. 

Toisaalta kirja tarjosi sitä, mitä hyvän kirjan pitääkin tarjota: ajatuksen aihetta ja tiettyjen aiheiden kyseenalaistamista. Kiinnitin huomiota Montgomeryn teksteille tyypillisiin seikkoihin eri tavalla kuin nuorempana. Jäin esimerkiksi miettimään sitä kuvaa, miten kirjoissa opastetaan ihmisiä suhtautumaan toisiin ihmisiin. 

Usein toistuu esimerkiksi tilanne, jossa joku on kateellinen jollekin jostakin, mitä jollakulla toisella ei ole. Silloin tälle kateelliselle sanotaan aina, että no mutta ajattele, miten huonosti hänellä on tämä asia, ja miten hyvin sinulla on tämä asia. Ja tämä tehdään kärkevästi, esimerkiksi niin, että kun Pat kadehtii luokkakaverinsa upeaa muhvia, jonka luokkakaverin rikas isä on ostanut hänelle, niin Patille sanotaan, että ajattele, miten rumat korvat tuolla luokkakaverilla on, ja moiset pröystäilevät muhvit eivät todellakaan sovi meidän sukumme hienostuneeseen tyyliin. 

Se on aika yleinen tapa vielä nykymaailmassakin. 

Minusta se ei kuitenkaan ole toimiva eikä hyvä tapa. 

Lasten- ja nuortenkirjoihin pitäisi mielestäni ujuttaa joku muu tapa, millä kateuden tunnetta lähdetään lähestymään. Joku sellainen, missä ei nuijita toista ja ylennetä itseä. Esimerkiksi sellainen, että joo, hänellä on hieno muhvi, sinulla ei ole yhtä hienoa muhvia. Ehkä sinä joskus saat sellaisen muhvin, jos haluat. Voit kertoa hänelle, miten hieno hänen muhvinsa sinun mielestäsi on. Ja sitten voit miettiä, mitä hyvää sinulla on,  ja mitä joskus tulevaisuudessa tahtoisit, ja tehdä sitten töitä sen eteen. 

2. Andy Weir: Yksin Marsissa

Tästä on kai tehty elokuvakin. En ole nähnyt sitä.

Löysin tämän kirjan joskus edellisessä työpaikassani työn kautta, ja työkaverini kertoi lukeneensa tämän kirjan, ja innostuin hänen puheistaan. 

Otin tämän kirjan vuoden 2020 joulunpyhälukemiseksi, ja sain luettua alkuvuodesta 2021. 

Kirja kertoo nimensä mukaisesti miehestä, joka jää yksin Marsiin avaruusaluksella tapahtuneen kohtalokkaan onnettomuuden seurauksena. 

Tämä kirja jäi mieleeni, koska odotin, että tämä olisi todella jännittävä ja mielenkiintoinen kirja, mutta se ei mielestäni todellakaan ollut sitä. En yleensä edes lue tämänkaltaisia scifi-kirjoja, mutta tämä oli harvinaisuus, josta kiinnostuin, ja tämä petti minut. 

Tyyppi jää yksin Marsiin. Jo aika alkuvaiheessa Maa-planeetalla ja hänet jättäneessä avaruusaluksessa tajutaan, että tyyppi on yksin Marsissa elossa. Tyyppi alkaa suunnitella, miten hän pysyy hengissä siihen asti, että hänet tullaan hakemaan, ja toteuttaa sitten näitä suunnitelmiaan. Tilanne on alusta alkaen epätoivoinen, eikä näytä missään nimessä todennäköiseltä, että tyyppi selviäisi hengissä. Hänen suunnitelmansa eivät aina onnistu, tulee takaiskuja ja välillä hän meinaa kuolla, mutta keksii sitten jonkun uuden suunnitelman ja välillä joku onnistuukin. 

Samaan aikaan Maa-planeetalla ja avaruusaluksella aletaan vimmaisesti miettiä, miten tämä yksin Marsissa oleva tyyppi saataisiin pelastettua. Tilanne nähdään myös Maassa ja aluksessa epätoivoisena. Suunnitellaan, ja jotkut suunnitelmat nähdään tuomittuina epäonnistumaan, ja ollaan erimielisiä siitä, mitä suunnitelmaa lähdetään toteuttamaan, ja aikaa ei kuitenkaan ole rajattomasti, eli johonkin suunnitelmaan pitäisi äkkiä tarttua. 

Kirja loppuu, kun yhtä pelastussuunnitelmaa lähdetään toteuttamaan, mutta koskaan ei selviä, pelastuiko tämä Marsiin jäänyt tyyppi tai selvisivätkö hänen pelastamistaan yrittävät hengissä. 

Kannattipa tahkota läpi koko paksu, tieteellistä kieltä ja laskelmia pursuava kirja, jossa jännittäviä kohtia oli ehkä kaksi.

3. Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan – Nurinkurinen opas hyvään elämään

Bongasin tämän teoksen selaillessani aikanaan edellisessä työpaikassani uutuuskirjojen luetteloita. Raflaava nimi ja takakansiteksti puhutteli ja jäi mieleen. Monet muutkin olivat kiinnostuneita tästä kirjasta, joten siihen syntyi varausjonoa. Yleensä haluan suosittujen kirjojen kohdalla antaa asiakkaiden lukea ensin. Otin tämän kirjan luettavaksi viime vuonna, kun sain sen otettua kirjaston hyllystä varaamatta. 

Kirja on vastalause elämäntapamössönsössönsössötykselle. Nykyaikanahan ilmestyy jatkuvasti erilaisia elämäntapaoppaita, joita ihmiset hulluna ahmivat, ja joiden sanoma tiivistettynä on se, että jokainen meistä pystyy mihin vain, kun oikein haluaa, täytyy ajatella positiivisesti ja nähdä hyvä, koska elämä on hyvää riippumatta siitä, millaista elämä on. 

Tämän kirjan sanoma taas on tiivistettynä se, että kaikki tällainen on täyttä p*skaa. Jokainen meistä ei todellakaan ole supersankari. Ihminen ei todellakaan pysty ihan mihin vaan, vaikka kuinka haluaisi tai yrittäisi. Joskus kaikki menee päin h*lvettiä, eikä siihen auta mikään lässytys.Salaisuus on olla piittaamatta p*skaakaan. 

Mielipiteeni on, että tämä kirja ei kuitenkaan ollut niin hyvä tai puhutteleva, kuin olisin odottanut, vaikka olin monesta asiasta samaa mieltä ja sain ajatuksen aihetta monessa kohtaa. 

Yksi kirjasta mieleeni jäänyt lause oli: "valitse taistelusi". Joskus sinulla on vain huonoja vaihtoehtoja. Voit valita niistä vähiten huonon. Joskus kaikki ärsyttää, ja voit valita, mihin tuhlaat energiaasi ja mihin et.

Toinen mina puhutellut asia oli ajatus siitä, että ihminen on vain harvoin oikeassa. Elämä on haparointia, jossa väistämättä pitää tehdä valintoja, vaikka ei olisi perusteellista tietoa siitä, mitä näistä valinnoista lopulta seuraa tai mikä vaihtoehdoista olisi paras. 

Eniten minua puhutellut asia kirjassa oli sellainen juttu, jonka toivoisin jollakin tavalla välähtävän jokaisen työelämässä olevan mielessä edes joskus, koska jokaisen mieleen se ei voi juurtua lopullisesti: ihmisen on tärkeää kehittyä, ja kehitystä ei tapahdu ilman erehdyksiä ja epäonnistumisia. 

En tiedä, onko tämä alakohtainen vai yleisluontoinen juttu. Itse kuitenkin koen, että ympärilläni on ollut työelämässä liikaa ihmisiä, jotka eivät uskalla ottaa riskejä, jotta eivät varmasti epäonnistu tai tee väärin. Jos joku muu tekee väärin, näille ihmisille on tärkeää päästä huomioimaan tämä epäonnistuminen ja toteamaan, että heille itselleen ei olisi näin käynyt. Olen työelämässä ollessani vähän liian monta kertaa kuullut sanat "mitä minä sanoin" tai vaihtoehtoisesti lyhyemmässä muodossa "minähän sanoin". Minusta tuo sananparsi pitäisi kieltää laissa. Ymmärrän sen ehkä jossain sellaisessa tilanteessa, jossa lapsi toistuvasti ja koko ajan tekee jotain vahingollista vanhemman kielloista huolimatta, ja sitten lopulta jotain sattuu, ja vanhempi puuskahtaa tuon sananparren turhautuneena, ajattelematta tulevana reaktiona. 

En kuitenkaan pysty ymmärtämään, mitä joku kokee työelämässä saavuttavansa sillä, että jonkun toisen epäonnistumisen tai erehdyksen jälkeen ilmaisee, että hän olisi kyllä tehnyt tämän paremmin. 

Tällaisille ihmisille tekisi hyvää muistaa, että asioissa päästään eteenpäin ainoastaan, jos uskalletaan 1) ottaa riskejä, ja 2) suhtautua epäonnistumisiin positiivisesti. Ne voivat johtaa läpimurtoon, toisin kuin sellainen ajattelu, jossa tehdään samalla tavalla kuin aina ennen, tai mikä vielä pahempaa, keskitytään oman työnteon sijasta muiden tekemiin virheisiin. 

Ja sitten tietysti, kirjan perussanoma oli puhutteleva, ajatellen vaikka lapsen kasvatusta tai minkä tahansa ikäisille annettavia neuvoja. 

Minusta on väärin yrittää juurruttaa vaikka omaan lapseen sellaista ajatusta, että hänestä voisi tulla ihan mitä vain hän vain haluaa. Se on väärin myös kelle tahansa ihmiselle sanottuna. 

Mielestäni olisi tärkeämpää, että ihminen tajuaisi yksinkertaisemman asian, joka ehkä ei kuulosta yhtä hohdokkaalta: päästäksesi eteenpäin sinun täytyy yrittää. Kun tapahtuu paskoja asioita, mutta edelleen haluat jotakin, sinun täytyy jatkaa yrittämistä. Mutta päätään ei kannata hakata seinään loputtomasti. On tärkeää oppia ja havainnoida myös omia rajojasi, esimerkiksi sitä, mihin sinä et todellakaan pysty, minkä osalta sinun siis kannattaisi luovuttaa, ja mihin sinun sen sijasta ehkä kannattaisi panostaa. 

4. Sanna Kiiski: Tinder-päiväkirja 2 – Miesten puolella

Sanna Kiiski julkaisi ensin yhden tinder-päiväkirjan ja sitten toisen. Näissä kirjoissa hän kertoi siitä, miten hän keski-ikäisenä, juuri eronneena ja konkurssin tehneenä yksinhuoltajana liittyi tinderiin, ja millaista siellä oli. Kirjaa mainostettiin hauskana ja vertaistuellisena. 

Koska olen itsekin ollut tinderissä, minua kiinnosti lukea toisen tinder-kokemuksista. Ensimmäinen tinder-päiväkirja oli mielestäni aika rasittavaa ja tyhmää luettavaa, eikä siellä ollut mitään hauskaa. Siinä tehtiin selväksi se kuvottavan ja pelottavan yleinen tietynlaisten naisten kirjoittamien tekstien ajatusmalli, jossa miehiltä vaaditaan ihan kaikkea ja kaikkeuden yli, mutta jos joku mies vaikuttaakin vaativan mitä tahansa seikkaa naiselta, niin hän on sovinisti, joka pitäisi tappaa. 

Tätä jatko-osaa mainostettiin sitten siitä, että se asettuu miesten puolelle ja näyttää puolestaan tinderiä käyttävän miehen näkökulman. Tästä syystä minua kiinnosti tarttua tähän. 

Tämä(kään) kirja ei täyttänyt lupaustaan. 

Tässä kirjassa Sanna Kiiski jatkaa omien tinder-kokemustensa kertomista omasta näkökulmastaan. Jää arvoitukseksi, missä on se luvattu miesnäkökulma, ja millä tavalla tämä kirja on miesten puolella. Kiiski etsii itselleen edelleen miestä tinderistä, ja analysoi tätä miehenetsintäprosessia naispuolisten ystäviensä kanssa. Kukaan mies ei kelpaa, milloin jollakin on finni naamassa ja milloin joku käyttää ensitreffeillä sanontaa, joka ei miellytä naista. 

Miehet myös lähettävät Kiiskelle ja hänen kavereilleen koko ajan whatsappiin kuvia peniksistään. Ainut kysymys, joka minulle tästä heräsi, oli se, miksi nämä muijat ovat antaneet ukoille ensimmäiseksi puhelinnumeronsa, ja vasta sen jälkeen aloittaneet muun viestinnän, jossa ukon pervous olisi voinut paljastua. 

Ja sille, joka nämä kirjat lukeneina luulee, että tinderistä ei saa muuta kuin peniskuvia, voin kertoa, että vietin aikanaan tinderissä kaksi ja puoli vuotta, enkä saanut yhtäkään peniskuvaa tai muuten sopimatonta kuvaa tai viestiä keneltäkään. 

Naiset tässä kirjassa haluaisivat, että mies olisi jännittävä, cool, miehekäs ja sitoutumishaluinen. Hän ei kuitenkaan saa haluta sitoutua liian nopeasti. Hänen pitää olla myös turvallinen, mukava, lapsirakas, herkkä ja syvällinen. Ja hänen pitää olla komea, lihaksikas, seksikäs, filmaattinen, fiksu, upea ja täydellinen. Hänen pitää saada nainen tuntemaan itsensä kuningattareksi, mutta hän ei saa olla mikään tossu. Hänen pitää haluta viettää aikaa naisen kanssa ja samaan aikaan antaa naiselle omaa aikaa. Hänen pitää keskustella naisen kanssa naisen tunteista, mutta hän ei saa kyllästyttää naista omilla lörpötyksillään. Kaiken tämän lisäksi miehen pitää jumaloida naista, joka ei millään mittapuulla vastaa naisten kauneusihanteita, ja hänen pitää puhua sen puolesta, että tällaiset ihannekuvat ovat täyttä satua (naisten kohdalla). Hänen pitää olla vaatimatta naiselta mitään, esimerkiksi ruuanlaittoa, lastenhoitoa, uralla menestyneisyyttä, fiksuutta, kyvykkyyttä. Hänen pitää vain itse olla täydellinen ja sellainen, kun kukakin nainen kulloinkin haluaa. Kukin nainen haluaa suhteen eri vaiheissa ja eri päivinä vähän eri asioita. Naisen ei pitäisi joutua olemaan tai tekemään mitään muuta kuin odottaa, että tällainen mies ilmaantuu elämää viihdyttämään. 

Kirjassa näitä naisia tuntuu lopputulemana vilpittömästi ihmetyttävän, etteivät he vielä jatko-osankaan aikana ole löytäneet tällaista miestä. 

Mun ahdistus on maksimaalinen, kun ajattelen, että maailmassa on ihmisiä, jotka ajattelevat tämän suuntaisesti, kirjoittavat näin, ja joidenkin mielestä tällaisen lukeminen on ihanaa ja voimaannuttavaa. 

5. Vera Miettinen: Eerika

Työkaverini oli lukenut tämän kirjan ja suositteli sitä.

Tämä on tositarina koko Suomea vuonna 2011 ravistelleesta tapahtumasarjasta, jossa 8-vuotias Vilja-Eerika kuoli isänsä ja äitipuolensa silmittömän väkivallan seurauksena. Uutisointi on kuitenkin keskittynyt Eerikan kuolemaan. Tämä kirja keskittyy Eerikan (lyhyeksi jääneeseen) elämään. 

Tämä kirja jäi mieleeni yksinomaan siksi, että se aiheutti minulle toivottomuuden. Tässä maailmassa millekään ei voi mitään. On arpapeliä, millaiseen perheeseen synnymme ja tapahtuuko meille elämässä enemmän hyviä vai huonoja asioita. Voimme itse hyvin rajallisesti vaikuttaa siihen. Voimme itse kuvottavan vähän vaikuttaa myös avunsaantiimme. Voimme pyytää apua, ja meitä voidaan yrittää auttaa, mutta emme aina saa apua, vaikka sitä kuinka pyytäisimme ja tarvitsisimme. Ei ole mitään korkeampaa oikeutta, joka elämässä jakelisi ihmisille oikeutta heidän ansionsa mukaan. Joillekin käy ihan hirveän huonosti, vaikka he eivät olisi tehneet mitään eri tavalla kuin sellaiset, joille käy hyvin. Tällainen mielipuolisuuden uhri oli esimerkiksi Vilja-Eerika. 

Tytön elämä oli ihan yhtä helvettiä alusta loppuun asti. Lopussa oli vain oikein kliimaksi, mahdollisimman tuskainen ja hidas kuolema. Eerika oli tavallinen tyttö, jonka äiti ei pystynyt huolehtimaan hänestä. Isäkään ei siihen pystynyt, mutta jostain syystä Eerikan kuitenkin annettiin asua isänsä luona. Tytössä oli päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen ulkoisen väkivallan merkkejä, jotka eivät voineet jäädä huomaamatta hänet kohdanneilta aikuisilta. Hänen naapurustonsa tiesi hänen kammottavista kotioloistaan. 

Tytöstä tehtiin lastensuojeluilmoituksia hänen elämänsä alusta loppuun asti. Niitä tehtiin, tehtiin, tehtiin ja tehtiin. Eri aikuiset yrittivät parhaansa, vuosien ajan. 

Silti, jostain käsittämättömästä syystä, mitään ei tapahtunut. 

Yhdessä vaiheessa, vain vähän ennen kuolemaansa, Eerika pääsi hetkeksi lastenkotiin, jossa kaikki väkivallan merkit katosivat ja muulloin apean oloisesta tytöstä tuli hetkseksi iloinen, avoin ja valoisa. Jostain syystä lastensuojelu piti kuitenkin tärkeänä palauttaa Eerika isälleen, ja sama helvetti ja lastensuojeluilmoitusten tulva jatkui, kunnes se lopulta päättyi Eerikan kuolemaan. 

Mi-tä?

Mitä lastensuojelussa työskentelevät ihmiset tekevät? Miksi lastensuojeluilmoitus on olemassa, jos sillä ei ole mitään virkaa? Mitä tässä maailmassa voi tehdä millekään?

6. Ismo Leikola & Angelika Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood

Aiemmin mainitsin 11-13-vuotiaana kokemani fanituksen L.M. Montgomeryn kirjoja kohtaan. No, ilmeisesti intohimoinen fanitus on jonkinlainen persoonani osa, koska vanhempana sille on ollut erilaisia kohteita. Noin 23-25-vuotiaana myötähäpeällisiäkin elementtejä sisältänyt fanitukseni kohdistui koomikko Ismo Leikolaan. Fanitus jätti sellaisen jäljen sieluuni, että vaikka Leikolalla ei enää olekaan merkittävää roolia arkisessa elämässäni, oli minun pakko saada lukea tämä kirja. 

Syksyllä 2014 Ismo Leikola valittiin maailman hauskimmaksi ihmiseksi, ja pian sen jälkeen hän muutti vaimonsa ja (purentavikaisen) koiransa kanssa Amerikkaan luomaan uudenlaista uraa.Tässä, yhteistyössä vaimonsa kanssa kirjoittamassaan kirjassa, Leikola kertoo urastaan, olostaan Amerikassa ja pohdiskelee esimerkiksi suomalaisen ja amerikkalaisen elämän eroja. 

Kirja oli mielestäni hyvä, koska sitä lukiessa tuntui, kuin jutustelisi Ismo Leikolan kanssa. Joitakin hänen kirjoittamiaan ajatuksia teki mieli kompata täysillä ja niistä innostui ja alkoi itsekin ajatella lisää. Välillä teki mieli väittää vastaan. Luin kirjaa suosikki-ihmiselleni ääneen. Kirja nauratti, ilahdutti, liikutti ja nostatti ajatuksen aihetta. Suosittelen sitä ehdottomasti. 

Haluan nostaa kirjasta esiin kaksi asiaa, jotka jäivät erityisesti mieleeni. 

Toinen on ihmisten mielipiteiden häilyvyys. Meitä on moneen junaan, ja jotkut ihmiset ovat näkyvästi ja vakaumuksellisesti jonkun ajatuksen tai ajatusmaailman kannattajia ta vastustajia. Leikola kuitenkin esittää tässä kirjassa väitteen, jonka mukaan hän ei usko, että kukaan ihan oikeasti ja lopullisesti on jotakin mieltä. Ei suvaitsevaisuuden puolustaja ihan oikeasti halua maiden rajoja kokonaan auki. Ei rasisti ihan oikeasti ja lopullisesti halua, että kaikki eri ihonväriä edustavat tapettaisiin tai karkotettaisiin. Ei maailmanrauhaa toitottava hippi halua, että poliisivoimista ja armeijasta lopullisesti luovuttaisiin. Hippejä vihaava tosimies ottaa rentoutuessaan jooga-asennon. 

Minusta tämä on mielenkiintoista ja hieno havainto. 

Toinen mieleeni erityisesti jäänyt asia on Leikolan kertoma suomalaisten ja amerikkalaisten eroavaisuuksista suhtautumisessa rahaan. En ollut ennen tätä oikeastaan ajatellut omaa suhtautumistani rahaan, mutta huomasin, että se oli samansuuntainen Leikolan ajatuksen kanssa. Lapsuudenperheessäni on ollut selvää, että ei ole varaa ihan mihin haluaa, mutta on kuitenkin voitu elää ilman pelkoa rahojen täydellisestä loppumisesta. Raha on elinehto, mutta en koe sillä olevan sellaista merkitystä, että haluaisin ajatella sitä usein tai puhua siitä. En ole laskelmoinut raha-ajatuksilla valitessani koulutusalaa tai työpaikkaa, enkä tee päätöksiä arkielämässäni sen suhteen, miten säästäisin eniten tai saisin itselleni maksimaalisen määrän rahaa, vaikka tiedostan, että rahaa olisi hyvä olla ja sitä olisi hyvä käyttää harkiten. 

Leikola kuitenkin nostaa esiin suomalaisen kulttuurin saitaalloisen suhtautumisen rahaan ja palkkoihin. Esimerkki tästä on jokavuotinen verotietojen julkaiseminen. Tämä on vierasta ja ihmetystä herättävää Amerikassa. Joku osa suomalaisista kuitenkin kokee hirmu tärkeäksi saada tietää suurituloisimpien veroista ja kehittää niistä uutisotsikoita.

Tekstin mukaan Ismo Leikolalta myös toistuvasti kysytään, miksi tai miten hän on päätynyt stand up -koomikoksi, ja tämä keskustelu viedään toistuvasti rahaan. Jos Leikola koettaa sanoa, että hän on päätynyt tekemään stand uppia, koska haluaa tehdä stand uppia ja nauttii siitä, hänelle todetaan, että ahaa, hän on siis halunnut tienata hirveästi rahaa. Häneltä myös toistuvasti kysellään, paljonko hän tienaa, ja mitä hän tekee valtavilla rahoillaan. 

Lisäksi, suomalainen on aina aivan ensisijaisen kiinnostunut siitä, mitä mikäkin maksaa.

Heti tämän luettuani totesin tämän konkreettisesti todeksi. Kun olin hypännyt tandemhypyn, olisi voinut kuvitella, että sen jälkeen kohtaamillani eri ihmisillä olisi ollut ainakin kymmenen eri kysymystä siihen liittyen. Voin kuitenkin kertoa, että säännönmukaisesti ihan jokainen ihminen kysyi yhden ja saman kysymyksen ensimmäiseksi, ja vasta sen jälkeen ehkä jotain muuta. Tuo tärkein kysymys oli: "paljonko se tandemhyppy maksoi?" Ja sitten analysoitiin hetki sitä, oliko hinta kysyjän mielestä kalliimpi vai edullisempi kuin hän olisi olettanut. 

P.S. Minun fanikohtaamiseni Leikolan kanssa eivät olleet päätyneet kirjaan. :) 

7. Henna Mäkelin: Syöpäkortti

Luetteloin uusia kirjoja kirjastojärjestelmään. Tämä uutuuskirja tuli vastaan, ja herätti kiinnostukseni. 

Tämä on tositapahtumiin pohjautuva tarina perheestä, jonka alle kouluikäinen, ainut lapsi sairastuu syöpään. 

Tämä kirja jäi mieleeni siksi, että se erosi niin voimakkaasti muista samantyyppisistä tarinoista, tositarinoista, jotka kuvaavat joko sairaudesta tai surusta selviytymistä. Muut tarinat ovat ehkä sisältäneet sen ajatuksen, että vaikka kaikkein pahin tapahtuu, on silti aina mahdollista selviytyä ja jopa löytää edelleen hyviä asioita. Yleensä tarinoissa on jollakin tavalla läsnä sankaruus. Sairas kestää osansa sankarillisesti, hoitajat ovat arjen sankareita ja omaiset tukijoina sankarillisia. 

Tämä oli suorastaan jotenkin brutaali kuvaus. Elämä on arkista, ja arkisen elämän katkaisee lapsen katastrofaalinen sairastuminen. Vanhempien suru, epätietoisuus ja väsymys purkautuu jatkuvana riitelynä, joka ajaa avioliiton tuhoon. Sukulaiset suhtautuvat välinpitämättömästi ja änkeävät sairaalaan lasta katsomaan piittaamatta hygieniaohjeista. Sairaan lapsen tarvitsevuus käy vanhempien voimille, ja lapsi saa tuntea sen nahoissaan. 

Kirjan nimi kumpuaa lapsen äidin pohdinnoista sen suhteen, missä tilanteissa on soveliasta käyttää syöpäkorttia ja missä tilanteissa se ei käy. Syöpäkortilla tarkoitetaan niitä etuoikeuksia, joita syöpä sairastuneelle ja sairastuneen omaisille tarjoaa. Syöpäsairaan lapsen äiti saattaa esimerkiksi päästä syöpäkorttia käyttämällä töistä vähän helpommalla ja syöpäkortin esiin vetämällä on ehkä mahdollisuus saada myötätuntoa keneltä tahansa. 

Kirjan lopussa ei selviä, johtaako tämän lapsen syöpä kuolemaan vai paranemiseen. Ainut, mitä lukija saa selville, on se, että kirjan lopussa lapsi ei ainakaan vielä ole terve eikä kuollut. 

Minua häiritsi kirjassa myös kömpelöt kielikuvat. Lukeminen töksähtää aina, kun jokin sanavalinta särähtää korvaan oikein kunnolla. 

Tämä kirja on mielestäni poikkeuksellinen, ja tavallaan se on varmasti hyvin todenmukainen. Siinä ei ole sädekehää eikä sankaritarinaa, ei kenenkään päällä. Se on kuvaus siitä todellisesta kurjuudesta, johon syöpään sairastuneen lapsen perhe aivan varmasti joutuu. Samalla se tuo kärkevästi esiin sen tavan, jolla eri asioista kulttuurissa on soveliasta ja hyväksyttävää kertoa ja millä tavalla ei. Useimmat tällaiset kirjat on kirjoitettu tavalla, joka saa lukijat kumartamaan, mutta joita todennäköisesti on kaunisteltu. Tämä kirja koettelee sopivaisuuden ja hyväksyttävyyden rajoja, vaikka kokemus olisi kuinka tosi. Tällainen on meidän nykymaailmamme, jossa vannotaan sananvapauden nimiin. 

8. Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia

Yhtenä aamuna olin töissä hyllyttämässä ja tämä osui käteen. Tämä oli mielenkiintoinen kirja, jossa vapaaehtoisesti lapsettomat suomalaiset kertovat kokemuksistaan ja niistä käsittämättömistä asenteista, joita vapaaehtoisesti lapsettomiin ihmisiin vielä nykyisessä yhteiskunnassamme kohdistuu. Lisäksi tämä sisältää tietoa esimerkiksi vapaaehtoisesti lapsettomien järjestöstä, vapaaehtoisesti lapsettomien määrästä, historiaan jääneistä vapaaehtoisesti lapsettomista ja niistä seikoista, joita vapaaehtoiseen lapsettomuuteen liittyy. 

Tämä jäi mieleeni, koska ihmisten kokemukset olivat kiinnostavia, ja koska jotkut vapaaehtoisesti lapsettomille suunnatut kommentit tai heihin kohdistetut asenteet herättivät minussa niin paljon ihmetystä. 

Yksi mielestäni kiinnostava ja kummastuttava, moneen vapaaehtoisesti lapsettomaan kohdistettu oletus ja väittämä oli, että vapaaehtoisesti lapseton ihminen on itsekäs. On joidenkin, ja ilmeisesti useamman ihmisen, mielestä itsekästä olla saamatta lapsia, jos lapsensaannille ei ole selkeää estettä. 

Minulle tulee ennemminkin mieleen, että lapsen saaminen on itsekästä. Kaikki tietävät, että ympärillämme oleva maailma on paska, raadollinen ja ajaa itsensä ennen myötä tuhoon. Silti ihmiset tekevät tänne lisää ihmisiä kärsimään ja kuluttamaan jo ennestään ylikansoitetun maapallon luonnonvaroja, koska itselle iskee vauvakuume ja yhtäkkiä halutaan kanniskella sylissä vastasyntynyttä ihmistä, ja koska lapsen saaminen nyt vain kuuluu asiaan. 

Minulle tulee myös mieleen, harkitseeko suurin osa ihmisistä ollenkaan lapsen hankkimista edes samassa mittakaavassa kuin vaikka koirankasvattajat vaativat harkitsemaan koiran hankkimista. Tajuavatko vauvakuumeessa olevat, että vauvasta tulee uhmaikäinen taapero, hermoja rassaava kyselyikäinen, rasittava murrosikäinen ja huolta aiheuttava aikuinen? Punnitsevatko lapsia haluavat sitä, onko heillä varmasti tarpeeksi halua sitten viettää aikaa lapsen kanssa, vai onko se kuuluisa pienten lasten vanhempien kaipaama "oma aika" sitten kuitenkin tärkeämpää? Tuleeko lapsia haluaville mieleen kyseenalaistaa omia tunnetaitojaan ja sitä, mitä he tekevät kiukuttelevan penskan ja rajoja tahallaan rikkovan teinin kanssa? Tajuavatko lapsia odottavat, millainen määrä lapsiin menee rahaa heidän elämänsä aikana? Sen nyt ainakin luulisi pysäyttävän suomalaisen. 

9. Varpu Hintsanen & Emilia Saloranta: Valo joka ei kadonnutkaan

Myös tämän kirjan löysin ollessani luetteloimassa uusia kirjoja kirjastojärjestelmään. 

Tämä on niin ikään tositarina elämäntaitovalmentaja Varpu Hintsasesta, jonka omat opit joutuvat koetukselle, kun hänen Senja-tyttärensä sairastuu ja kuolee syöpään 6-vuotiaana. 

Tämä on vähän erilainen syöpäkertomus kuin aiemmin mainittu Syöpäkortti.

Luin tämän kirjan ehkä nopeiten kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Tätä oli pakko saada vain lukea, lukea ja lukea.

Tämä kirja jäi mieleeni siksi, että mielestäni tämä oli niin koskettava ja hyvä kirja. Mieleeni jäi erityisesti se tunnelma, jota kirjan nimi viestii, ja jota koko kirja viestii: se kertoo asioista, joiden myötä kaiken valon elämästä luulee lopullisesti katoavan, ja joiden myötä se hetkittäin kokonaan katoaakin. Mutta se ei kuitenkaan katoa lopullisesti. Tämä kirja kertoo valosta, joka ei sittenkään kadonnutkaan. 

Lisäksi kirjasta jäi erityisesti mieleeni erinomainen pohdinta siitä, miten asioita usein arvotetaan turhaan niiden pituuden mukaan. 

Palkitaan ihmisiä, jotka ovat olleet vuosikymmenet töissä samalla työnantajalla. 

Ihaillaan ihmisiä, jotka ovat tavanneet toisensa 20-vuotiaina ja olleet sitten naimisissa 100-vuotisen elämänsä loppuun asti. 

Miksi näitä asioita ihaillaan ja palkitaan?

Onko pituus todellakin kaikkein tärkein ja merkittävin asia, jonka perusteella asioita kannattaa arvottaa?

Samalla työnantajalla olo vuosikymmenestä toiseen ei välttämättä tarkoita, että ihminen olisi verrattoman uskollinen työnantajalleen ja sitoutunut tähän. Se voi kieliä myös siitä, että ihmiseltä puuttuu kaikki riskinottokyky, eikä hän halua joutua epämukavasti totuttelemaan uusiin asioihin ja uusiin ihmisiin, vaikka vanha työpaikka vituttaisi kuinka.

Voi myös kysyä, onko pitkä avioliitto yhtä kuin onnellinen avioliitto. Kuten tässä kirjassa todetaan, on aika epätodennäköistä, että kaksi parikymppisinä toisensa kohdannutta ihmistä kehittyisivät samaan suuntaan ja haluaisivat samoja asioita vuosikymmenten ajan. Ja vaikka syyt pysytellä yhdessä olisivat mitä tahansa, onko pituus ainut asia, mikä merkitsee?

Onko elämä merkityksetön, jos se jää lyhyeksi? Ei.

10. Katri Norrlin & Nelli Kenttä: Vitun ruma

Löysin tämän kirjan vilkuillessani saapuneita uutuuskirjoja.

Tämä on kahden sometyötä tekevän, nykyaikaisen vloggaajan ja tubettajan ja mitä näitä nyt on, kirjoittama, keskustelunomainen kirja, jossa pohditaan ulkonäköä, ulkonäön merkitystä ja erityisesti nuorille ja kaikenikäisille kohdistuvia ulkonäköpaineita. 

Tämä kirja jäi mieleeni, koska opin tästä uutta. 

Muutama vuosi sitten minulle tuli yllätyksenä se, että jotkut naiset kuulemma toimivat näin aikoessaan laittaa kuvan itsestään someen: 

Ensin he pukevat ykköset päälleen, meikkaavat viimeisen päälle ja etsivät sopivan paikan, jossa testailevat erilaisia kuvakulmia. 

Sitten he räpsivät itsestään noin 1000 kuvaa. 

Sitten he valitsevat parhaan näistä 1000 kuvasta. 

Sen jälkeen he muokkaavat tätä parasta kuvaa kuvanmuokkausohjelmilla. 

Ja vasta sitten he laittavat sen someen. 

Se ei menekään niin, kuten minä olen tehnyt, että hetken mielijohteesta räpsäistään kuva ja ladataan se someen sen enempää miettimättä. 

Somekuviin liittyy myös kuulemma tärkeä kulttuuri, jossa täytyy käydä antamassa vastatykkäys ja kommentti jokaiselle, joka on tykännyt tai kehunut sinun kuvaasi. 

Tästä kirjasta opin lisäksi (valitettavasti) sen, kuinka paljon ihmiset käyttävät aikaansa ja rahaansa ulkonäköönsä myös somen ulkopuolella. On oikeasti olemassa joukoittain ihmisiä, jotka analysoivat ajasta aikaan jokaista ihohuokostaan ja pohtivat, mitä voisivat niille tehdä saadakseen ne näyttämään paremmilta. On olemassa säännöllisesti toteutettavia kauneustoimenpiteitä, jotka näille ihmisille ovat äärimmäisen tärkeitä ja joista he maksavat maltaita, kuten kuukausittainen kasvojenpuhdistus, otsakarvojen terotus, kulmakarvojen kohotus, silmien värien ehostus jne. No, ei suoraan näitä, nämä keksin nyt päästäni, mutta tähän tyyliin kuitenkin. 

Sitten on yhteiskunnallisia rakenteita, jotka tukevat tätä hulluutta. On mainoksia ja kaupantekoa, jotka syövyttävät ihmisten aivoja sillä varmuudella, että kaikki tämä on tarpeellista ja välttämätöntä. On pinkki-lisä, joka maksetaan naisille suunnatuista kauneudenhoitotuotteista, jotka eroavat miehille suunnatuista halvemmista vastaavista tuotteista ainoastaan väriltään. On kaikenlaista hulluutta, joka saa ihmiset arkielämässään uskomaan, että he näyttäisivät paremmalta jos, ja heidän täytyy perustaa säästötili ja myydä asuntonsa tätä toimenpidettä varten. 

Tosiaan, tämä kirja oli tärkeä, jotta sain tietää, että tällaistakin on tässä maailmassa. Huh huh. 

11. Johanna Venho: Syyskirja

Johanna Venho on kirjoittanut fiktiivisiä tarinoita todellisen elämän ihmisistä, hankkimalla ensin tietoa heistä ja muotoilemalla nämä tiedot sitten romaaneiksi, joiden päähenkilöitä nämä ihmiset ovat. Suhtaudun tähän toimintatapaan epäluuloisesti, mutta kun sain tietää, että Johanna Venho on kirjoittanut nyt kirjan Tove Janssonista, minun oli pakko saada lukea se. Olen jo maininnut pari fanituksen kohdetta, joita minulla on ollut eri ikävaiheissa. No, Tove Janssonin fani olen ollut aina ja tulen olemaan, ikävaiheesta riippumatta. 

Tämä kirja jäi mieleeni siksi, että vaikka suhtauduin tähän epäluuloisesti, pidin tätä kuitenkin erittäin hyvänä kirjana. Kirjassa kuvataan viimeistä kesää, jonka Tove Jansson viettää Klovharun saarella kumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa, ja biologianopiskelijatyttöä, joka haaveilee Tove Janssonin tapaamisesta ja etsiytyy hänen saarelleen opiskeluihinsa liittyvän tutkimuksen varjolla. 

Kirjaa lukiessa tuntui siltä, kuin oikeasti olisi Pellingin saaristossa loppukesän säässä Tove Janssonin seurassa. 

Suosittelen kirjaa kaikille kaltaisilleni, jotka haaveilevat muutosta saarelle meren keskelle. 

12. J.R.R. Tolkien: Kirjeitä Joulupukilta

Tämä on vanha kirja, josta ilmestyi tänä vuonna uusi, kuvitettu painos. 

Tarun Sormusten Herrasta ja Keski-Maan luojan, J.R.R. Tolkienin, lapset saivat 1900-luvun alussa aina joulun alla kirjeitä Joulupukilta. Kaikki nämä kirjeet ja niihin liitetyt, hurmaavat kuvat, löytyvät tästä kirjasta. Luin tämän joulun alla nostattaakseni joulumieltäni. 

Suosittelen tätä kaikille joulunaluslukemiseksi. 

Siinä oli kirjavuosi 2021. Kirjavuosi 2022 on jo lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. 

2.