Tässä postauksessa aiheeni on häät.
Ei, en suunnittele omia häitäni.
Kirjoitan silti häistä.
Eikö olekin eriskummallista?
Tai kun tarkemmin pysähdyt ajattelemaan asiaa, onko siinä sittenkään mitään kummallista?
Olen ymmärtänyt niin, että monet pikkutytöt haaveilevat omista häistään ja leikkivät hääleikkejä. Omaan lapsuuteeni hääleikit eivät kuuluneet.
Kiinnostuin häistä noin 13-vuotiaana. Kiinnostuin niistä, koska ikävälillä 11-13 vuotta luin paljon vanhanaikaisia, romanttisia tyttökirjaklassikoita. Niissä on nuoria naisia ja heidän ympärillään pyöriviä kosijoita ja jännittäviä juonenkäänteitä siitä, kuka päätyy milloinkin kosimaan ja millaisen vastauksen hän saa. Lopussa juhlitaan ihania häitä. Kun olin lukenut tarpeeksi monta kirjaa, aloin haaveilla omista häistäni.
Noihin aikoihin ajattelin, että haluan isot häät.
Vuosien varrella ajatukseni ovat muuttuneet moneen kertaan.
Kiinnostukseni häihin ja ihmisten rakkaustarinoihin on kuitenkin säilynyt 13-vuotiaasta tähän hetkeen.
Tapasin nykyisen kumppanini ollessani 27-vuotias.
Voin kertoa, että ikävälillä 13-27 kuulin tarpeeksi monta kertaa tämän nokkelan sutkautuksen:
"Sulla pitäis olla sulhanen, jos meinaat naimisiin mennä!"
En tiedä, ajattelivatko kysyjät tosissaan, että heidän nokkeluutensa pelastaa minut nololta tilanteelta. Että jos he eivät olisi muistuttaneet minua parisuhteettomuudestani joka kerta, kun katsoin hääohjelmaa tai mietin, millainen häämekko on kaunis, olisin seuraavassa käänteessä ollut varaamassa hääkirkkoa ja mennyt sinne yksin.
Nuoresta lähtien suomalaisten hääohjelmien katsominen on ollut minulle rakas harrastus. Maailmassa, jossa tukehdumme huonojen uutisten tulvaan, hääohjelmat ovat yksi keino selviytyä. Jollekin paras selviytymiskeino on komediaelokuvat, toiselle niinkutsutut hömppäkirjat, kelle mikäkin, minulle se on ehdottomasti hääohjelmat.
Hääohjelmissa on aina mukana aitoa elämää: on erilaisia ihmisiä, erilaisia ihmiskohtaloita, erilaisia elämäntilanteita, erilaisia rakkaustarinan alkuja ja erilaisia hääratkaisuja.
Taustalla on kuitenkin aina rakkaustarina: nämä ihmiset ovat kohdanneet toisensa ja he ovat toistensa kanssa niin tosissaan, että haluavat mennä naimisiin.
Mukana on aina ensisijaisesti onnea ja iloa, vaikka on kaikkea muutakin.
Pelastaudun hääohjelmien, häiden ja rakkauden maailmaan aina silloin, kun tuntuu, että tässä elämässä ja maailmassa ei ole mitään mieltä.
Hääohjelmien lisäksi rakastan kuulla ja lukea ihmisten rakkaus- ja hääkertomuksia. Jos siis haluat kertoa minulle, kuinka tapasit puolisosi, kuinka suhteenne eteni ja millaiset häänne olivat, voit milloin tahansa ottaa yhteyttä. Palan halusta kuunnella.
Sen jälkeen, kun olen tavannut nykyisen kumppanini, olen joka kerta hääasioihin viitatessani kuullut kommentin: "Jaha, teillä on sellaista suunnitteilla. ;) ;) ;)"
Kysymykseksi jää mielestäni silloin ainoastaan se, miksei dekkareiden lukijoilta tai rikosohjelmien katsojilta kysytä samaan tapaan: "Jaha, sullako on murha suunnitteilla? ;) Minkäslaisen murhan ajattelit tehdä? ;)"
Olen alkanut miettiä, miksi häistä kiinnostuminen on rajattu vain sellaisille henkilöille, jotka ovat piakkoin viettämässä omia häitään. Miksi sen sijaan lukuisista muista asioista on luvallista olla kiinnostunut ilman, että asia on parhaillaan meneillään omassa elämässä? Rikosten lisäksi ihmiset saattavat olla kiinnostuneita vaikka sodasta ja sotahistoriasta ilman, että he olisivat lähdössä sotimaan tai eläisivät sodan keskellä. Itse olen esimerkiksi kiinnostunut myös merestä, saaristosta ja majakoista, vaikka siihen ei ole mitään selkeästi osoitettavaa syytä, eikä siitä ole koskaan kuittailtu samaan tapaan kuin hääkiinnostuksesta.
Pari vuotta sitten tein kirjaston tietokannassa hääaiheisen tiedonhaun. Törmäsin kirjaan nimeltä Siksi tahdot. Siinä oli perusteellisesti tietoa hääperinteistä, avioliiton vaikutuksista ihmisten elämään, häiden järjestämisestä, häiden historiasta.
Ajattelin, että haluaisin lukea kirjan...
... mutta tilanne sattuu olemaan se, että en pysty mitenkään livahtamaan kirjan hakuun huomaamatta. Kirjaston joka nurkalla sattuu olemaan joku tuttu, joka näkee, ja todennäköisesti joko tulisi kyselemään suoraan tai vähintään kahvihuoneessa työkaverille kuiskaa: "jaha, hänellä on sellaista suunnitteilla."
Tänä vuonna tilaisuuteni koitti.
Livahdin naapurikunnan kirjastoon hiljaisena omatoimiaikana ja kävin nappaamassa kirjan hyllystä ilman että kukaan näki. Olin valmistellut mielessäni puolustuspuheenvuoron siltä varalta, jos joku tuttu sattuisi kuitenkin hyppäämään nurkan takaa. Olin myös varautunut piilottamaan kirjan parhaani mukaan uteliailta katseilta.
Kun tein tämän kaiken, pysähdyin ajattelemaan asiaa niin paljon, että halusin tehdä siitä blogipostauksen.
Miksi ihmeessä kirjan hakuun pitää valmistautua kuin johonkin salapoliisin soluttautumistehtävään?
Ymmärtäisin sen ehkä, jos kyseessä olisi kirja nimeltä Yksityiskohtaiset ohjeet pommin rakentamiseen.
Silloin jollakulla voisi olla syytä huolestua ja minulla voisi olla syy salailuun.
Mutta miksi en voisi lukea hääkirjaa ilman, että siitä on oltava valmiina puolustus ja selvitys?
Kun avasin tästä keskustelua instagramissa, kommentteihin tuli myös muita tabuaiheita. Häiden lisäksi esimerkiksi vauvat tai lapset ovat aihe, josta ihmiset kokevat oikeudekseen kysellä etenkin, jos lapseton ihminen vilkaiseekin lapsen kenkiä kaupan alennusrekissä.
Yksi tabuaihe on tietysti seksi: uskokaa tai älkää, kirjastossa on seksiaiheistenkin kirjojen hylly, ja sinnekin pitäisi varmaan saada joku näkösuoja ja anonymisoivat kääreet, joihin lainaamansa kirjan voi kätkeä matkan ajaksi, jos täytyy vaikka kävellä kirjastosalin läpi matkalla ulos.
Muita tabuaiheita kulttuurissamme ovat ehkä kuolema, itsemurha ja niin edelleen. Niihinkin liittyvä kiinnostus saattaa herättää muissa ihmisissä reaktioita.
Voi olla, että liioittelen muiden ihmisten osoittamaa kiinnostusta. Ihmisethän yleisesti ottaen ovat kiinnostuneita kukin itsestään eivätkä niinkään muista.
Lähes kahdenkymmenen vuoden mittaisen hääintoilijan kokemusasiantuntijuudella voisin kuitenkin todeta, että on aiheita, joista ei voi olla kiinnostunut ilman, että joutuu kiusallisten kysymysten kohteeksi.
Ja tosiaan, niin kauan kun kiinnostuksen kohde ei aiheuta vahinkoa kellekään, se on minusta surullista. Aikana, jolloin en ollut parisuhteessa, jokainen "muistathan, että sinulla ei ole miestä, eli niin ollen sinulla ei voi myöskään olla hääsuunnitelmia" -muistutus tuntui kipeältä. Nykyisin tuntuu lievästi kurjalta vain se, että omaa kiinnostuksen ja innostuksen kohdetta ei voi jakaa muiden kanssa ilman, että ensin selvittää perusteellisesti, että kiinnostus ei johdu omista tulevaisuuden suunnitelmista vaan ihan vain kiinnostuksesta (ja todennäköisesti ei saa muita vakuutettua). Varmasti jokainen ymmärtää, kuinka kiva on päästä keskustelemaan omista kiinnostuksen kohteista.
Viimeinen kysymys on, mitä ajattelen tänä päivänä omista häistäni.
Ajattelen, että ne ehkä joskus tulevat.
Ajattelen myös, että on hyvin mahdollista, että niitä ei koskaan tule.
Se voi johtua juuri siitä, että olen niin kiinnostunut häistä ja olen perehtynyt siihen, millaisia hääratkaisuja erilaiset ihmiset ovat tehneet milloinkin. Päässäni on liikaa ajatuksia. En psyty valitsemaan, millaiset häät itselleni haluaisin.
En myöskään tiedä, haluanko ikinä luopua haaveestani. Häät ovat ihana haavekuva. Jos niistä tulisi todellisuutta, ne olisivat kohta ohi, ja sitten niistä ei voisi enää haaveilla.
