Kirjavuosi 2017

Vihdoinkin! Jo perinteeksi muodostunut postaus, jonka olisi pitänyt ilmestyä vuoden ensimmäisillä viikoilla, mutta joka aiemmin mainituista syistä ilmestyy vasta nyt.

Kerron lyhyesti (tai vähemmän lyhyesti) kahdestatoista vuonna 2017 lukemastani kirjasta, yhdestä jokaiselta kuukaudelta. Nostan esiin sellaisia kirjoja, joita en ole maininnut muissa vuoden postauksissa.

Johdantona sanottakoon, että vuonna 2017 jätin kesken harvinaisen monta kirjaa. Aiemmin elämässäni olen väkisin kahlannut läpi kasoittain huonoja kirjoja, sillä kyllä jokaiselle kirjalle pitää antaa mahdollisuus. Moni loistavaksi osoittautuva kirja lähtee kunnolla liikkeelle vasta puolivälin jälkeen, ja monessa muuten huonossa kirjassa saattaa viimeisellä sivulla olla jokin kaiken kahlaamisen arvoinen tähdenlento. Vuonna 2017 aikani ja jaksamiseni ei kuitenkaan riittänyt, vaan heitin surutta ja säälimättä sivuun kirjat, jotka muutaman kymmenen sivun jälkeen eivät sytyttäneet.

No, sitten ne kaksitoista kirjaa.

Henriikka Clarkeburn ja Arto Mustajoki: Tutkijan arkipäivän etiikka
Luin tämän opintojen vuoksi.
Nimensä mukaisesti tämä on selkeästi kirjoitettu perusasioiden opas niihin eettisiin kysymyksiin, joita tutkimustyötä tekevä kohtaa arjessaan. En edes tiennyt, kuinka paljon kaikkea eettistä liittyy, no, kaikkeen, esimerkiksi tutkimustyössä alkaen jatko-opintoihin hakeutumisesta ohjaussuhteisiin, konferenssi-esitelmiin, apurahahakemuksiin ja väitöskirjan valmistumiseen asti.  Kun sen tiedostaa, niin silloin sen tärkeyden vasta todella tajuaa.
Kaikkien jatko-opintoja suunnittelevien tai niitä tekevien tai tutkimustyössä toimivien olisi oikeastaan pakollista lukea tämä.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista
Elämäni mittakaavassa käsittämän kauan sitten, melko tarkalleen kuusi vuotta sitten, tapahtui ratkaiseva käänne, jonka ratkaisevuudesta olin silloin yhtä vähän tietoinen kuin käänteiden ratkaisevuudesta kai useimmiten on niiden tapahtumahetkellä.  

Talvella 2012 luin elämäni ensimmäisen kerran Juha Itkosen kirjan. Opiskelukaverin suosituksesta. Ostin Kirjatorin alennuksesta pokkarin ja luin sen, vaikka oikeastaan olisi pitänyt lukea tenttiin.  

Kirja ei tehnyt suurta vaikutusta, mutta päätin kuitenkin, että tälle kirjailijalle pitää antaa vielä toinen mahdollisuus. Aikanaan luin toisen kirjan, ja se sitten todellakin teki vaikutuksen. Sen ansiosta luin koko tuotannon, ja sillä tiellä ollaan edelleen.

En käytännössä koskaan lue samaa kirjaa uudestaan, mutta nyt siihen oli pakottava syy. Kevättalvella 2017 oli suorastaan velvollisuuteni palata lukemaan niitä Itkosen kirjoja, joita en ollut lukenut aiemmin kuin yhden kerran. Enhän muistanut tästäkään, ensimmäiseksi lukemastani kirjasta oikeastaan mitään.

Lyhyesti sanottuna tämä on kirja kirjailijuudesta. Kirjailija kohtaa kirjailijaelämän haasteita ja miettii omaa elämäänsä ja kirjailijan asemaansa.

Vuonna 2017 tämä kirja jäi mieleeni muistutuksena siitä, kuinka uskomattomalla tavalla kirjamaku voi muuttua. Vuosi sitten tätä lukiessani en voinut kuin ihmetellä, miksi olen silloin aikanaan ajatellut, että tälle kirjailijalle pitää antaa toinen mahdollisuus. Nyt tämä kirja ainoastaan ällötti, kuvotti, oksetti, raivostutti, se teki mieli heittää seinään.

Täytyy olla kiitollinen siitä, että luin sen ensimmäisen kerran viisi vuotta aiemmin, sillä muuten ne oikeasti hienot kirjat saman kirjailijan tuotannosta olisivat jääneet lukematta.

 

John Irving: Oman elämänsä sankari
Muutama vuosi sitten luin kirjan kirjoista. Kirjaan oli koottu jonkin äänestyksen perusteella suomalaisten mielestä 50 parasta kirjaa ja niiden esittelyt. Tämä kirja oli yksi listalle päässeistä.

Kirja kertoo lyhyesti sanottuna orpokotia johtavasta lääkäristä ja yhdestä orpolapsesta, josta vuosien saatossa tulee hänelle erityisen rakas.

Ennen tätä en ollut lukenut yhtäkään John Irvingin kirjaa, mikä on lievästi sanottuna noloa kirjallisuusihmiselle. Kiinnostuin nimenomaan tästä kirjasta edellä mainitsemani kirjan esittelyn perusteella. Lainasin tämän viime kesänä kesälukemiseksi. Kirja oli painava ja sitä oli hankala kuljettaa mukana kesän riennoissa, esimerkiksi niillä bussimatkoilla, joita loppukesästä päädyin tekemään, mutta oli se sen kaiken arvoinen.
Tämä kirja yllätti ja jätti valtavasti lämpimiä tunteita, eniten siksi, että tätä lukiessani muistin yhden koko elämääni kannatelleen asian, jota en edes tiennyt unohtaneeni: kirja voi oikeasti olla niin hyvä, että pelkästään sen lukemisesta tulee hyvä mieli. Hyvä mieli ei tule siitä, että kirjan tapahtumat ovat mieltä ylentäviä, kirja tarjoaa älyllisiä virikkeitä tai jännityksen tai huumorin kaltaisia elämyksiä. Kirja voi ihan itsessään olla niin hieno ja kaunis elämys, että mieleen tulee ajatus siitä, mitä muuta ihminen enää tarvitsee, jos hänellä on kirja. 

Kirja herätti siis myös ajattelemaan, mihin lukemisen maailmaan minäkin olen ajautunut viime vuosina. Ilmeisesti siihen, joka on tuttu niin surullisen monille: luetaan kirjoja, joita pitää lukea, joita on syystä tai toisesta tärkeää lukea, jotka katsotaan arvokkaiksi.
Ja toisaalta, harva kirja lopulta on oikeasti suuri elämys. Eihän se olisi Suuri Elämys, jos sen saisi joka toisesta kirjasta. Kirjamassa on täynnä tosi hyvää, ihan hyvää, peruskauraa, huonoa ja roskaa.

Tämä oli lupaava tuttavuuden aloitus John Irvingin tuotannon kanssa.

Matti Sihvonen: Pieni kirja kärsimyksestä
Kärsimyksen ongelma, teodikean ongelma, on aina ollut suurin syy siihen, miksi en oikeastaan usko Jumalaan. Sama ongelma on syy sille, miksi toistuvasti kuitenkin mietin uskonnollisia kysymyksiä. 

Jos on olemassa Jumala, joka on kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas, niin miksi maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa? Katsooko kaikkivaltias ja täydellisen hyvä Jumala kaiken kamaluutta vierestä, tekemättä mitään?

Vuoden 2017 keväällä kävin ainutlaatuisen ja hienon keskustelun kahden ihmisen kanssa, jotka uskoivat, että Jumala on, ja joilla myös oli antaa näkökulmia näihin kysymyksiin. Myöhemmin toinen heistä lahjoitti minulle tämän kirjan.

Kirja on nimensä mukaisesti pieni, nopealukuinen ja selkeä kirja kärsimyksen ongelmasta. Se on johdanto, perusasiat kiteyttävä teos, jonka jälkeen voi halutessaan hakeutua syvällisemmän johdannon pariin. Minä en ole toistaiseksi hakeutunut, sillä sain tästä tietää sen verran, minkä katson tältä erää tarpeelliseksi. Mielestäni kirjan uskottavuutta lisäsi se, että sen kirjoittajan oma lapsi on ennen kirjan kirjoittamista kuollut oman käden kautta. Kirjoittaja ei siis tarkkaile kärsiviä mistään norsunluutornista ylhäältäpäin: hän kirjoittaa yhtenä heistä, yhtenä meistä, jotka miettivät, mitä tässä mielipuolisessa maailmassa oikein tapahtuu.

Kirja jäi mieleeni, sillä se antoi vihdoin vastauksia niihin kysymyksiin, joita yli kymmenen vuotta olin miettinyt. Ei tyhjentäviä eikä oikeiksi tai varmoiksi väitettyjäkään vastauksia, mutta juuri sellaisina ne olivat vastauksia, joita kaipasin. Ajatuksia, joita kukin asiaa pohtiva saa sitten punnita mielessään ja päättää, mitä mieltä niistä on.   

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Suokaa anteeksi hattujen piuuttuminen s-kirjainten päältä joissain kohdissa, sillä tekstinkäsittely temppuilee, enkä jaksa alkaa keksiä ratkaisua juuri nyt.

Törmäsin tähän kirjaan sattumalta kesällä kirjastolla. Venyttelin väitöskirjan kirjoittamisen lomassa ja katseeni osui siinä takanani olevan kirjaston hyllyn kirjaan, jonka nimi kiinnitti huomioni. Tsernobyl, josta olen joskus kuullut jotain, mutta enpä paljoakaan verrattuna moniin muihin onnettomuuksiin. Kirja, johon on koottu haastatteluja Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudessa tavalla tai toisella osallisena olleilta.

Luin kirjaa jostain kohtalon oikusta syksyllä aikana, jona itkin muutenkin käytännöllisesti katsottuna koko ajan.

Tämä jäi mieleeni kamalimpana, surullisimpana, järkyttävimpänä kirjana, jonka koskaan olen lukenut.
Järkytys ensinnäkin siitä, mitä maailmassa voi tapahtua. Mitä ihmisen pitää joutua kestämään.
Ja miksi? Ei sodan vuoksi, joka kiteytyy ihmisten inhimilliseen mielipuolisuuteen, vallanhimoon ja perimmäiseen kykyyn ja haluun satuttaa toista. Ei luonnonvoimien vuoksi, joille ihminen ei mahda mitään, kuten vaikka tsunamit ja tulivuorenpurkaukset. Ei kohtalon oikun vuoksi, joissa ollaan väärissä paikoissa vääriin aikoihin, kuten vaikka auto-onnettomuuksissa ja muissa tapaturmissa. Tämä tapahtui tieteen vuoksi. Joku luuli edistävänsä jotakin.

Ja järisyttävä järkytys sen suhteen, miten siihen on suhtauduttu.
Toisin kuin muuan hyökyaallosta kymmenen vuotta sitten, laivan uppoamisesta 20 vuotta sitten ja ties mistä milloinkin, tästä on oltu hiljaa. Ei ole puhuttu, ei jaettu tietoja, eivät sen kokeneet eivätkä ketkään muut. Tämä kirja, Nobel-voittaja, on harvinaislaatuinen ja tarpeeksi kaukana tapahtumista.

Ihmiset ovat kyllä laajasti tienneet, että jossakin räjähti jotakin, mutta kuinka moni tietää, kuinka mittaamaton, ihmismielelle käsittämätön, tuho on ollut?

Koska mulla ei ole sanoja, lainaan kirjasta katkelman. Kohdan, joka valottaa yhtä pientä osa-aluetta tuossa järjellä mittaamattomassa tuhossa.

Tšernobylin maalla käy ihmistä sääliksi. Mutta vielä enemmän käy sääliksi eläintä... Ei, tämä ei ollut mikään lipsahdus... Selitän heti. Mitä kuolleelle alueelle jäi sen jälkeen kun ihmiset lähtivät? Vanhoja pogostoja ja eläinkalmistoja, eläinten hautausmaita. Ihminen pelasti vain itsensä, kaikki muut hän kavalsi; hänen lähdettyään kyliin tuli sotilasosastoja ja metsästäjäryhmiä ampumaan eläimet. Mutta koirat juoksivat ihmisäänen perään... ja kissat... Eivätkä hevoset voineet käsittää... Eiväthän ne olleet syyllistyneet mihinkään, eivät eläimet eivätkä linnut, ne kuolivat ääneti, mikä oli vielä kauheampaa. - - Eläinten avuttomat huudot... Ne huusivat kukin omalla kielellään... - - Minulle ne sadat alueelle jääneet eläinkalmistot ovat kuin noita muinaisia epäjumalantemppeleitä. Mutta kenen jumalan? Tieteen ja tiedon jumalanko vai tuhon jumalan? Tässä mielessä
Tšernobyl on edennyt pitemmälle kuin Auschwitz ja Kolyma. Kauemmas kuin holokausti. Se merkitsee lopullisuutta. Sen tukena ei ole mitään. (s. 47-48.)

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin
Tätä kirjaa verrattiin kirjablogeissa toistuvasti minulle tärkeään Juha Itkosen teokseen Anna minun rakastaa enemmän. Halusin nähdä, olenko samaa mieltä siitä, että ne ovat kovin samanlaisia.

No olin.

Olen aikanaan aloittanut Kjell Westön ja Juha Itkosen tuotannon lukemisen suunnilleen samoihin aikoihin vuosia sitten. Itkosta opiskelukaverin suosituksesta, Westöä siksi, että suomalaisessa kirjallisuudessa hänen kirjansa ovat iso juttu.

Näiden kirjailijoiden tuotannossa on ainakin kaksi teoksesta toiseen kantavaa yhtäläisyyttä, joissa Älä käy yöhön yksin ei tee poikkeusta: ne ovat 1) kaunista ja kiinnostavaa luettavaa, jossa kirjailija on tehnyt työnsä huolellisesti ja lukijaa kunnioittaen, ja 2) kirjojen lukeminen ahdistaa helkkaristi ainakin ahdistukseen taipuvaista ihmistä, jollainen esim minä olen. Nämä kaksi asiaa eivät kirjoissa ole yhteydessä toisiinsa.

Molemmat kirjailijat kuvaavat myös suurimmaksi osaksi hyvin toimeentulevia ihmisiä, keskiluokkaan ja yläluokkaan kuuluvia ihmisiä. Mukaan mahtuu välillä köyhälistöä ja kurjalistoa, ehkä heitä esiintyy enemmän Westön tuotannossa. Westön tuotannon henkilöt ovat usein suomenruotsalaisia, Itkosella hämäläisiä. Molempien tuotannossa liikutaan ajassa vuosikymmenten väliä, mutta Westön kirjoissa aikaväli saattaa olla satakin vuotta, kun Itkosella se rajoittuu usein pariinkymmeneen. Kummankin luomia henkilöhahmoja vaivaa sama syndrooma: kaikkien asiat ovat huonosti. Aina. Riippumatta siitä, onko henkilö rikas vai köyhä, terve vai sairas, ruotsin- vai suomenkielinen, orpo vai perheellinen. Asiat ovat huonosti riippumatta siitä ajasta ja paikasta, jossa henkilöhahmot elävät: nykyajan Helsingissä yltäkylläisessä varallisuudessa ja punaisten vankileirillä vuonna 1918 ihminen voi päänsä sisällä yhtä huonosti. Henkilöillä on taipumus kuolla, usein omasta halustaan, toisinaan jonkun toisen halusta, harvoin niinsanotusti luonnollisesti.

Teoksia Anna minun rakastaa enemmän (Itkonen) ja Älä käy yöhön yksin (Westö) yhdisti lisäksi ainakin se, että kummankin otsikko on kehotusmuotoinen (hehe) ja kumpikin on ennen kaikkea tarina musiikista. 

Tämä kirja jäi mieleeni kirjana, jota luin matkallani Moskovaan, ja kirjana, jota lukiessani tuntui, että saan kohta paniikkikohtauksen.  

Itkosella ja Westöllä on lopultakin myös se yhteys, että heidän kirjoissaan kaikesta edellä mainitusta huolimatta on jotain, jotain. 
Sellaista, että tämän mainospuheen jälkeen ja tästä huolimatta on pakko sanoa, että kannattaa lukea. 

Toim. Reijo Ikävalko: Salmelaisen Karin parhaat Napakympit
Vuosikymmeniä sitten telkkarissa pyörinyt parinetsintäohjelma, Napakymppi, lähti uudestaan pyörimään syksyllä 2017. Samoihin aikoihin löysin kirjaston hyllystä kirjan, johon oli koottu asianosaisten ajatuksia vanhasta Napakympistä. Itseoikeutetusti mukana näkemyksiään kertomassa oli Kari Salmelainen ja useita Napakympissä toisensa tavanneita pareja. Sitten oli TV-ohjelmaa alun perin kehittämässä olleiden kertomuksia siitä, miksi juuri tällainen ohjelma aikoinaan tuli kanavalle, ja lisäksi vielä esimerkiksi jonkun kilpailijan yleisössä istuneen läheisen mietintöjä.

Sain tästä kirjasta nokilleni, sillä olen aina ajatellut, että eihän nyt jostain Napakympistä voi kukaan ketään löytää.
Sain selityksen sille, mitä jo lapsena mietin, ja mitä mietin edelleen: miksi kukaan haluaa Napakymppiin. 
Kyllä siellä oli pareja, jotka olivat löytäneet toisensa ja joista oli kehkeytynyt vuosisadan rakkaustarina.
Oli myös pareja, jotka olivat olleet vuosia yhdessä, vaikkeivät enää olletkaan.
Ja sitten oli niitä floppeja, joista ajattelin koko ohjelman koostuvan.
Itse kuolisin edelleen mieluummin kuin menisin Napakymppiin, mutta tämän kirjan luettuani ymmärrän ehkä laajemmin, miksi niin moni on sinne mennyt. 
Erilaisia tarinoita, ihmiskohtaloita.

Välillä jotain muuta kuin katastrofien kyllästämiä.

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

Myös Anna-Leena Härkönen kuului tähän asti niihin kirjailijoihin, joiden tuotannosta en ollut lukenut yhtäkään kirjaa. Koin myös tämän häpeäpilkuksi kirjallisuusihmiselle. Aloitin siis esikoisteoksesta, josta on puhuttu paljon, tehty tv-sarjakin ja ties mitä. 

Tässä romaanissa kaupunkilaispoika Allu hätyytetään kesäksi maalle heinätöihin, vaikka hän ei yhtään haluaisi. Onneksi naapuritalosta löytyy Kerttu, jonka kanssa Allulle syttyy elämänsä ensimmäinen kuuma romanssi. Kirjan takakannessa tarinaa kehutaan kertomukseksi ”pikkukylän Romeosta ja Juliasta”. Mielestäni vertaus on aika kaukaa haettu. 

Kirjan lukemisen jälkeen menin lukemaan useasta eri kirjablogista, mitä mieltä muut ovat tästä kirjasta. Huomasin, että kirjaa ylistettiin yltäkylläisesti. 80-luvulla kirjoitettu teos on kirjabloggareiden mielestä kestänyt aikaa suorastaan ihmeellisesti ja on vielä ihan tuore, uppoaa nykynuoriin ihan samalla tavoin kuin joku nykyajan kirja. Klassikko, upea teos, ihan mahtavaa, että Anna-Leena Härkönen on jo 17-vuotiaana kyennyt tällaiseen taidonnäytteeseen. Moni äidinkielenopettaja kirjoitti aikovansa luettaa tämän oppilaillaan, koska oppilaat tykkäävät tästä varmasti. 

Tämä kirja jäi mieleeni yksiselitteisesti ja ainoastaan huonona kirjana. Esimerkkinä tapauksesta, jossa kirja on huono. Ainut huono kirja, jonka väkisin kahlasin läpi vuonna 2017, oikeastaan ihan vain siksi, että heitin niin monta kirjaa sivuun. Ajattelin, että tämä oli kuitenkin sen verran lyhyt kirja, että kyllä sen verran pitää kestää minkälaista tahansa roskaa. Kannustin itseäni lukiessani kuin suorastaan maratonilla, laskin sivuja ja asetin itselleni välitavoitteita.

Loppuun asti ajattelin, että jotakin tässä kirjassa täytyy olla. Viimeistään viimeisellä sivulla tarjoutuu se oivallus, joka huonoissa kirjoissa saattaa joskus piillä, jotakin sellaista kyllä tulee, jonka vuoksi tämä kirja kannattaa rämpiä läpi. Täytyy olla, eihän tämä muuten tällainen kohuttu klassikko olisi.

Valitettavasti mitään sellaista ei tullut. Jos tuli, minä en huomannut sitä. Mielestäni tässä kirjassa ei ollut mitään. Edes huonoudessaan se ei ollut mitenkään ylivertainen, sillä olen mä paljon kaikkea roskaa lukenut. Tämä oli vain täysin mitäänsanomaton. Puhekielellä päiväkirjamuodossa kirjoitettu teos, jossa ärsyttävä, ylimielinen teinipoika uhoaa. Ketä on enää 80-90-lukujen taitteessa lähetetty minnekään maalle kesäksi heinätöihin? Ei ketään. Mielestäni kirja oli siinä mielessä kestänyt aikaa huonommin kuin 1800-luvun klassikot, joissa vanhanaikaisuus sentään ikään kuin kuuluu asiaan. Mitä tulee Romeo ja Julia –romanssiin, niin en minä nähnyt tässä kirjassa muuta kuin kaksi typerää teiniä vähän kähmimässä toisiaan, enkä oikeastaan saanut selvää, mitä niiden päässä loppujen lopuksi liikkui, liikkuiko mitään. Selkein ajatukseni kirjan luettuani oli, että nuorten lukemisinnostuksen hiipuminen ei todellakaan ole ihme, jos ne pakotetaan koulussa lukemaan tällaista.

Ja mitä tulee siihen, että Härkönen on kirjoittanut tämän 17-vuotiaana, niin mieleeni lipui oksettavan ylimielinen ajatus siitä, että olisinhan nyt minäkin 17-vuotiaana tällaiseen pystynyt. No en tietenkään ole pystynyt, kun en ole kirjaa julkaissut, joten sinänsä turha sanoa, mutta silti kirjailijan nuori ikäkään ei mielestäni selitä mitään.

Päätin kuitenkin, että vielä pitää lukea jokin Härkösen teos, ehkä parikin, ja tuomita vasta sitten. Ks. kertomus Itkosesta ylempänä.


Anja Snellman: Antautuminen

Pari vuotta sitten löysin termin erityisherkkyys. Tutustuin siihen, luin siitä paljon netistä ja kirjoista. Katson oikeudekseni kutsua itseäni erityisherkäksi. Termi on ollut minulle suuri lohdun tuoja: en ehkä olekaan mitenkään kummallinen, omituinen ja yksin tässä maailmassa. Useilla muilla on samanlaisia kokemuksia kuin minulla, ja monelle minua vaivanneelle seikalle löytyy selitys. Olen kirjoittanut tästä myös blogissa aiemmin, esim. vuoden takaisessa kirjavuosipostauksessa.

Olen siinä mielessä onnekas, että lohdullinen termi tuli eteeni jo suhteellisen nuorella iällä. Kirjailija Anja Snellman on ehtinyt keski-ikään, ennen kuin hän on löytänyt saman käsitteen. Tässä omaelämäkerrallisessa kirjassa hän kertaa elämäänsä nimenomaan erityisherkkyyden valossa: miten se on hänen elämässään ilmennyt, millaisia omituisuuksia se hänen kohdallaan selittää. Tämä kirja on kuvaus ihmisestä ja erityisherkkyydestä.

Kirja jäi mieleeni, sillä se oli niin kaunis, ja niin pohjattoman lohdullinen. Snellman antaa sanat monelle kokemukselle, joita minulla on omassa mielessäni ja muistoissani, sellaisillekin, joita en ole oikeastaan ajatellut, ja jotka tätä kirjaa lukiessa juolahtivat mieleen. Tämä kirja on valaiseva esimerkki siitä, että en ole tässä maailmassa yksin, ja myös siitä, että enhän minä oikeastaan ole edes omituinen. Oikeastaan olen ihan normaali, ehkä olen ihan kelvollinen. On vaikea selittää, miten paljon se merkitsee minulle, joka jostain syystä olen aina ajatellut, että mussa on jotain vikaa. En ole persoonallinen hyvällä tavalla, en ole erityinen, olen viallinen. Tämän kirjan lukeminen oli yksi niistä elämyksistä, joina minulle valaistui, että ehkäpä en olekaan mitenkään omituinen, ehkä olen ihan ok.


Päivi Lukkarila ja Emilia Mäkinen: En ikinä luovuta!

Tämä kirja on tositapahtumiin pohjautuva kertomus Emiliasta, joka sairastuu leukemiaan 12-vuotiaana. Ensimmäisestä sairastumiskerrasta selvitään säikähdyksellä, mutta sairaus uusiutuu Emilian ollessa 14-vuotias. Hoidot näyttävät purevan, jopa elinsiirto järjestyy, mutta pahin tapahtuu lopulta kuitenkin. Emilian elämä päättyy 15-vuotiaana. 

Pian sairastumisensa jälkeen tyttö, joka rakastaa kirjoittamista, alkaa kirjoittaa kirjaa sairaudestaan. Kirja jää kesken, kun Emilia kuolee. Kuoleman jälkeen hänen vanhempansa ottavat yhteyttä nuortenkirjailija Päivi Lukkarilaan, joka ottaa tehtäväkseen viimeistellä kirjan. Se julkaistaan, ja siitä kirjoitetaan maakuntalehdessä. Minä luen jutun, liikutun ja itken ja lainaan kirjan kirjastosta, ahmin sen ja olen sanalla sanottuna vaikuttunut.

On vaikea ymmärtää elämänhalun, positiivisuuden ja viisauden määrää, jota nuoresta tytöstä voi löytyä, siitä huolimatta, että hän tietää kuoleman olevan yhtä mahdollinen tulevaisuus kuin elämä, jota hän haluaisi vielä elää. Sairaalassa Emilian suurin toive on päästä taas hevostallille, ratsastamaan ja näkemään kavereita. Sairastuttuaan hänen ensimmäinen ajatuksensa on olla ikinä antamatta sairaudelle periksi. Viimeiset hänen kirjoittamansa sanat ennen kuolemaa ovat ”en ikinä luovuta”. 

Kuten jo aiemmin olen maininnut täällä blogissa, en voi sietää julkkiksia (enkä sen enempää taviksiakaan) jotka pröystäilevät tarinoillaan sairauden ”selättämisestä”, siitä, kuinka he omalla vahvuudellaan ja positiivisuudellaan taistelivat ja voittivat esimerkiksi juuri syövän. He ottavat itselleen kunnian, joka ei heille kuulu. Sanoillaan he alentavat niitä, joiden kohdalla taistelu ei auta. 

Tämä on lyhyesti sanottuna tarina tytöstä, joka ei luovuttanut. Tarina taistelusta, joka päättyi kuolemaan, mutta silti hän ei koskaan luovuttanut. Tarina ihmisestä, joka ihan oikeasti ei antanut periksi.

Elina Välimäki: Ei unohdu koskaan – Henkirikoksen jäljet

Muutamaa päivää ennen joulua menin kirjastoon hakemaan joululukemista ja tämä osui silmääni kirjahyllystä. Varsin iloinen ja piristävä kirja, (huom sarkasmi) joka kuitenkin oli pakko ottaa ja lukea saman tien, joka piti pihtiotteessaan paremmin kuin mikään dekkari. 

Tutkija Elina Välimäki on haastatellut tähän kirjaan henkilöitä, joiden läheinen on surmattu, murhattu tai tapettu. (Kirjasta löytyy selitys sille, mitä eroa näillä termeillä on.) Ihmiset kertovat kirjassa siitä, millainen nyt poissaoleva rakas on ollut, miten hänen elämänsä on päättynyt ja mitä sen jälkeen on tapahtunut. Läheisten kertomusten lisäksi kirjaan on koottu yleistä tietoa Suomessa tapahtuvista henkirikoksista ja siitä, millaisia asioita henkirikokseen liittyy, valtavasti sellaista, mitä sivullinen ei osaisi koskaan kuvitella. 

Usealle ihmiselle henkirikokset ovat tuttuja juuri dekkareista, telkkarisarjoista, leffoista ja sanomalehtilööpeistä. Uhrit ovat nimetöntä ja kasvotonta massaa, eikä heidän kuolemansa eroa sivullisen välinpitämättömissä silmissä esimerkiksi onnettomuuden uhreina kuolleista. Kirjoissa, leffoissa ja telkkarissa henkirikos on viihdettä: kiristetään jännitettä sen ympärille, kuka tappoi, kenet ja miksi, kuka on pahis, kuka on hyvis, kenet tuomitaan, ja sitten siirrytään seuraavaan. 

Tämä kirja antaa poikkeuksellisen äänen niille, joita henkirikos oikeasti koskettaa. Asia, jota ei voi käsittää. Jota ei toivoisi kellekään. Järjetön, mieltä vailla oleva asia, jälleen yksi monista sellaisista asioista, joita ihmisen ei pitäisi koskaan kokea. Että oma rakas ihminen kuolee toisen ihmisen tahallisen väkivallanteon seurauksena. Läheinen jää usein vaille tukea, sillä henkirikos on jotain sellaista, josta muut ihmiset eivät halua kuulla tarkemmin. Se eroaa radikaalisti onnettomuudessa tai sairauteen kuolleen läheisten kokemuksesta. Se on yllättävä ja käsittämätön, ja kaiken hulluuden keskellä lähiomaisella pitäisi olla voimaa pitää omista oikeuksistaan kiinni, kohdata läheisensä tappaja oikeudenkäynnissä ja kuunnella tämän näkemys tapahtumiin ilman, että toinen näkökulma tulee koskaan esiin.   

Joskus oikeusjuttu hävitään, tappajaa ei tuomita. Usein korvaukset jäävät saamatta, vaikka tappaja tuomittaisiinkin: minulle uutena asiana tästä kirjasta selvisi, että yhteiskunta ei maksa lähiomaiselle mitään. Tuomittu tuomitaan maksamaan, hänet ajetaan tarvittaessa ulosottoon, mutta jos hänellä ei ole rahaa, hän ei maksa. Uhrin omaiset jäävät usein ilman mitään korvauksia sen lisäksi, että he elävät loppuelämänsä tapetun läheisinä, kun taas tuomittu kärsii tuomionsa ja se on siinä. Sivullinen jää siihen uskoon, että yhteiskunta takaa oikeuden toteutumisen.

Tästä kirjasta tuli paha olo, mutta tämä on tärkeä kirja.


Karl-Magnus Spiik: Isän suru

Törmäsin tähän kirjaan jotain nettikeskustelua lukiessa. 

Tämä on niin ikään tositarina. Tässä kirjassa itsensä tappaneen tytön isä kirjoittaa suruprosessistaan ja siitä, millainen hänen 21-vuotiaaksi ehtineen tyttärensä Camillan elämä on ollut. 

Tämä jäi mieleeni poikkeuksellisena kertomuksena, sillä Camilla ei ole tappanut itseään nurkkaan ajettuna, hetken mielijohteesta, äärimmäisissä vaikeuksissa tai niin masentuneena, että hän olisi mieltä vailla. Sen sijaan hän on pohtinut ratkaisuaan pitkään eri kanteilta, myös useaan kertaan muiden ihmisten kannalta. Jälkeensä hän jättää pitkän jäähyväiskirjeen ja suuren määrän kirjoittamiaan tekstejä, joissa pyytää kerta toisensa jälkeen anteeksi ja selittää tekoaan.

Camilla on tyttö, jolla pitäisi olla kaikki hyvin. Hänellä on rakastava perhe ja poikaystävä, avoimet suhteet vanhempiinsa ja kaikkiin läheisiinsä, hän on kertonut esimerkiksi kokemistaan masennuksen tunteista avoimesti kaikille perheenjäsenilleen. Hän myös käy elämänsä loppupuolella säännöllisesti psykologin juttusilla ja siellä todetaan, että hän ei ole vaaraksi itselleen eikä muille. Camilla toteaa useaan otteeseen myös jälkeensä jättämissä kirjeissä, että kaikki on aivan hyvin, eikä hän välttämättä toivoisi minkään olevan toisin: ei ole mitään, mitä hänen läheisensä olisivat tehneet väärin tai mitä heidän olisi pitänyt tehdä toisin, mitä he olisivat voineet tehdä estääkseen Camillan ratkaisun. Hän ei vain halua elää. Hän ei esimerkiksi halua kohdata aikuisuuden vastuullista maailmaa. Hän ei koe elämää sen arvoiseksi, että sitä pitäisi välttämättä elää kauemmin kuin 21 vuotta.

Isän kertomuksessa tulee esiin musertava suru, mutta myös se, että kaiken keskellä, aina, on myös toivoa. Elämä jatkuu kuitenkin, silloinkin, vaikka tapahtuu sellaista, mistä luulisi olevan mahdotonta selvitä. 

Kuten alussa sanoin, tämä kirja jäi mieleeni poikkeuksellisuutensa vuoksi. En ole koskaan lukenut tai kuullut mitään tällaista. On vaikea sanoa vastaan siihen, mitä Camilla kirjoittaa: hänen tekstinsä on aukotonta. On vaikea väittää, että hänen olisi vain pitänyt valita toisin, että hän on tehnyt väärin. Niin sanotut perusarvot on asetettava uuteen katsantokantaan: muistaa, että asiat eivät ole mustavalkoisia. Muistaa, että asiat eivät ole näin ja noin siksi, että näin vain on, että jotain pitäisi tehdä, koska niin nyt vain kuuluu tehdä. Elämälle ja kuolemalle ja tavalle elää elämänsä on aina perusteensa, eikä perusteeksi riitä, että näin vain on ja on aina ollut. 

Siinä kirjat vuodelta 2017. 

Kirjavuosi 2018 on jo hyvässä vauhdissa. 

 

 

Työttömyyden orjat sorron yöstä nouskaa

Tammikuu osoittautuikin liian lyhyeksi edellisen postauksen lupauksen pitämiseen. Kirjavuosi 2017 -postaus jää nyt valitettavasti helmikuulle. Pahoittelen aiheuttamaani pettymystä, ja kirjoitan toisen lupaamistani postauksista nyt. Asiakokonaisuus, joka nyt on enemmän kuin ajankohtainen.

Tässä maassa pyritään nyt kovasti aktivoimaan työttömiä ihmisiä.

Olen ymmärtänyt suurin piirtein vanhempieni ikäisten ihmisten puheista, että ennen maailmassa töihin vain mentiin. Näin oli erityisesti, jos ihminen hankki itselleen koulutusta, ja aivan erityisesti, jos ihminen oli korkeasti koulutettu. Sitä vain mentiin johonkin ja saatettiin viettää samassa paikassa koko työura.

Vielä nykyäänkin on ihmisiä, jotka vain menevät töihin. On aloja, joilla riittää työpaikkoja. Sen lisäksi on ja on aina ollut ihmisiä, jotka sattuvat oikeaan paikkaan oikeaan aikaan tuurilla, ja joilla sattuu olemaan suhteita. Tässä maassa mellastaa siis edelleen suuri määrä ihmisiä, joiden näkökulmasta töihin vain mennään, jos sinne halutaan mennä, ja työttömiä ovat ne tyhmät, laiskat ja saamattomat luuserit, joista ei ole mihinkään ja jotka eivät halua kantaa yhteiskuntavastuutaan.

Tämä on minun teoriani siitä, miksi työttömien aktivointimalli on keksitty: hyväosaiset ja onnekkaat ihmiset eivät ymmärrä omaa onnekkuuttaan ja omaa tuuriaan, vaan ihan vakavissaan kuvittelevat, että heidän hyvä tilanteensa johtuu heidän omista kyvyistään, osaamisestaan ja paremmuudestaan. Sitä myöten he näkevät työtä vailla olevat niin ikään oman epäonnensa seppinä. Ministerit ja uutistenlukijat kehtaavat täysin pokkana puhua televisiossa kerta toisensa jälkeen siitä, että "kannustamme työttömiä aktivoitumaan" sillä "loppupeleissä työn saanti on itsestä kiinni".

Mikä on mahtanut olla työttömyysturvan alkuperäinen idea?

 Itse olen kokenut sen, mitä on olla työtön, vaikka työnsaanti olisi ainoa asia, mitä haluaa, minkä edestä olisi valmis muuttamaan minne tahansa, tekemään töitä joka ei vastaa omaa koulutusta, tekemään töitä, joita erityisemmin ei haluaisi tehdä, tekemään ties mitä, että vain pääsisi töihin ja kantaisi yhteiskuntavastuunsa.

Olen kokenut sen, että töihin ei noin vain mennä. Niihin ei mennä silloinkaan, vaikka ei valikoisi hakemiaan töitä ja vaikka kuinka aktiivisesti niitä hakisi.
Kun heittäydyin liian aktiiviseksi, eli halusin opiskella lisää, toisin sanoen tehdä sen ainoan, minkä enää näin mahdolliseksi työnsaannin edistämisen kannalta, työvoimatoimisto kielsi sen, sillä minulla "ei ollut lisäkoulutuksen tarvetta".
Kun sain keikkatöitä, työttömyystukeani leikattiin.
Samaan aikaan uutisissa puhuttiin siitä, kuinka työttömiä pitäisi saada aktivoitua, kouluttautumaan ja menemään keikkatöihin.
Jos työtön yritti itse aktivoida itsensä, se ei sopinut.

Jokaisessa työnhakuoppaassa ja koulutuksessa, jonka läpikävin edistääkseni työnsaantiani, kuulin kerta kerran jälkeen samat, valitettavasti aina yhtä kummalliset asiat.
Niiden ihmisten kesken, jotka saavat palkkansa työttömien ohjeistamisesta, vallitsee täysin yksi ja sama keskustelun tapa.
Jostain syystä se on yksioikoinen työttömien syyllistäminen.

Jos et saa töitä, vika on sinussa. 
Jos olet hakenut paljon töitä, etkä ole niitä saanut, hakemuksissasi on vikaa. Jos olet päässyt haastatteluun, etkä saa työpaikkaa, teit jotain väärin haastattelussa. 
Tee parempia hakemuksia. 
Toimi paremmin työhaastattelussa. 
Olet nyt huono. 
Muutu paremmaksi. 
Muutu sellaiseksi, että sinut kelpuutetaan jonnekin töihin. 

Neuvojen takana oli jotain totuuspohjaa, sillä ainahan on varaa miettiä, mitä voisi tehdä vielä paremmin, mikä ehkä meni vikaan ja miten voisi seuraavalla kertaa toimia toisin.

Vasta jälkikäteen minulle kuitenkin on kunnolla kirkastunut se aivan yhtä tosiasiallinen fakta, joka työttömille puhuttaessa jätetään systemaattisesti kertomatta.

Jos et saa töitä, vika ei välttämättä ole sinussa.
Voi olla, että olisit voinut tehdä jotain toisin,
mutta aivan yhtä mahdollista on, että todellinen vika on jossain muualla kuin sinussa.

Et saa töitä esimerkiksi siksi, että elämä on sattumien summa. Ihmiset, lukuisat työnhakijat ja työhaastatteluja tekevät, elävät samassa sattumien tulvassa, jossa perhosen siiven räpäytys voi muuttaa kaiken. Rekrytoija ja rekrytoitava tulevat tilanteeseen ja toimivat siinä kulloistenkin olosuhteiden alaisina, jatkuvasti muuttuvassa syiden ja seurausten ketjussa. Joku miellyttää jotakin, joku vaikuttaa jossakin hetkessä johonkin, heilauttaa vaakaa juuri ratkaisevan millin johonkin suuntaan. Voi olla, että jälkikäteisanalyysissa kukaan ei osaisi tarkalleen raportoida, miksi juuri näin kävi, miksei toisella tavalla.

Valitettavasti suureen osaan avoimista työpaikoista on jo valittu joku. Ei siis auta, vaikka olisit kuinka paras, vaikka tekisit mitä. Työnhakumaailma on täynnä teatterihaastatteluja, jotka byrokratian vuoksi on pakko pitää, koska paikkaan ei voida ottaa jo valittua laittamatta sitä virallisesti auki.

Ja mikä ehkä tärkeintä, useimmiten työnantajan on pakko valita vain yksi, vaikka loistavia hakijoita olisi kymmenittäin.
Et siis välttämättä ole huono. Saatat olla yksi hyvistä, joista vain yksi voidaan ottaa. Saatat olla se, jonka valintaa mietitään viimeiseen hetkeen asti, ja sitten jostain perhosen siiven heilautuksesta päädytään johonkuhun toiseen.

Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että työttömälle näitä asioita ei kerrota.
Työnhakuohjauksessa kehotetaan muuttumaan huonosta paremmaksi.
Pitkään jatkuvat työnhakuprosessit, joissa perhosen siiven värähdys ei heilauta omaa tilannetta paremmaksi, murentavat ihmisen.
Ihminen kulkee ympäriinsä, yrittää, yrittää turhaan, tulee rangaistuksi siitä jos ei "aktivoidu ja mene töihin" ja siitä, jos yrittää aktivoitua. Ihminen näkee, miten joillekuille toisille käy hyvin, he sattuvat olemaan sattumien maailmassa oikeassa paikassa, minkä jälkeen he puolestaan alkavat mellastaa siitä, mikseivät kaikki toimi samoin kuin he, ja vain mene töihin.
Ihminen kuulee ympäriltään, jokaiselta vastaantulijalta, jatkuvasti kysymyksiä siitä, eikö hän todellakaan vieläkään ole saanut töitä.
Ja ihminen murenee, väistämättä.
Kun tätä oikein pitkään jatkuu, ihminen ei näe turhassa yrittämisessä enää järkeä. 
Noidankehä on valmis.

Tarkoitukseni ei ole tällä postauksella tuomita mustavalkoisesti kaikkea sitä, mikä työttömiin kohdistuu. Ymmärrän, että kaikenlainen byrokratia ja aktivointimallit tulevat kyseeseen, sillä oikeasti on olemassa myös sellaisia, jotka haluaisivat vain maata kotona ja nostella tukia, tehdä mitä tahansa muuta kuin mennä töihin.

Tämä postaus on kuitenkin pakko kirjoittaa, sillä näen ympärilläni liikaa sellaisia ihmisiä, jotka kuvittelevat, että heidän tuurinsa johtuu heidän omasta paremmuudestaan.
On selvää, että omalla panostuksella pääsee pitkälle. Esimerkiksi omalla ahkeralla kouluttautumisella ja aktiivisuudella ja joustavuudella työnhaussa pääsee huomattavasti pidemmälle kuin silloin, jos ei ole valmis näkemään vaivaa eikä yrittämään. 
Kaikkea oma panos, suuntaan tai toiseen, ei kuitenkaan ratkaise.

Uskallan väittää, että on paljon niitä, joilla on samankaltainen tausta ja sama kokemus kuin minulla. En ole yksin näiden ajatusten kanssa.

Olen vain nyt siirtynyt siihen käsittämättömän hyväosaiseen joukkoon, joka voi puhua tästä aiheesta ääneen.
Täyttää lupauksen, jonka joskus itselleni tein.

Jos joskus pääsen vahvempaan asemaan, asetun aina heikomman puolelle. 

Tein tämän lupauksen itselleni, ja heitän tämän haasteen nyt sinulle, joka tätä luet.

Asetu heikommassa asemassa olevan puolelle, sillä hän itse ei useinkaan pysty pitämään omia puoliaan.
Miksi?
Siksi, koska aivan yhtä hyvin sinä voisit olla hänen asemassaan.
Syystä tai toisesta et juuri nyt ole, mutta loppujen lopuksi elämä on melko mielivaltaista peliä. Sinä voisit aivan hyvin olla heikommassa asemassa, ja tuo juuri nyt heikommassa asemassa oleva voisi olla sinun asemassasi.

Eikä nyt puhuta pelkästään konditionaalimuodossa.
Jonakin päivänä sinä voit olla heikommassa asemassa kuin hän.

Kun ajattelet työttömien aktivointimallia, ajattele se ennen kaikkea tämän kysymyksen kautta:
Entä jos sen kohteena olisit sinä?

Ei ole mitään syytä, miksi se et voisi olla sinä. 

2017

Blogi on jälleen hengissä. Sitä en tiedä, onko sillä enää lukijoita. Toivottavasti on!

Tammikuun päivitykset ovat viivästyneet, sillä kaikeksi ilokseni olen liittynyt kiireisten ihmisten joukkoon. Kadehdin vuosikaudet elämässäni sellaisia ihmisiä, jotka puhuivat kiireistään - toisin sanoen oman itsensä tärkeydestä ja merkityksellisyydestä, siitä, että jollekin on jotain väliä sillä, missä juuri he ovat milloinkin. Kadehdin ja ihmettelin, ja nyt ilokseni olen osa heitä, joilla kai on sellainen kiire, että oikeastaan mitään ei ehdi tehdä. Tämä tiivistyy havaintoon siitä, että iloitsen suunnattomasti metroaseman pitkistä liukuportaista: mikä mainio pieni ikuisuus luppoaikaa juoksevien asioiden hoitamista varten.

Nyt oli kuitenkin taas vähän pidempi hetki aikaa blogille. Täältä se siis tulee, jo perinteeksi muuttunut vuosikatsaus. Ajattelin tehdä sen suhteellisen tiiviisti, koska a) ketään ei kiinnosta kilometrin mittainen jaarittelu, ja b) ks. edellinen kappale. 

Nostan esiin asioita, jotka minulle tapahtuivat vuoden 2017 aikana, ja jotka jäivät mieleen. Pahoittelen sitä, jos jotain jää pois. Kiitän kaikkia vuoteeni 2017 osallistuneita. Olen iloinen siitä, että vuosi oli sellainen kuin se oli - 2017 oli käsittämättömän hieno vuosi, kaunistelematta.

Aloitin vuoden juomalla aitoa samppanjaa. En ollut tehnyt sitä koskaan ennen. Uudenvuodenyönä tinoja valettaessa tinani paloi kiinni kauhaan. Lopulta se saatiin irti. Lopputuloksena oli niin kummallinen tina, että sitä piti tulkita koko porukan voimin. Mainituiksi tulivat ainakin kakkulapio, lumilapio, lohikäärme ja lintu. Tina aseteltiin takanreunukselle, jossa se on edelleen.

Tapasin toisen väitöskirjaohjaajistani ensimmäisen kerran. Istuin eräänä kylmänä tammikuun aamuna tutun yliopistorakennuksen kolmannen kerroksen käytävällä nojatuolissa. Hän käveli paikalle käytävän toisesta päästä. Tunsimme toisemme ensi silmäyksellä. Tiesin, että tästä seuraa jotain hyvää.

Lekottelin kylpylähotellin ulkoaltaassa parina hiljaisena talvi-iltana ja ihailin maailman kauneutta. 

Aloitin tammi-helmikuun aikana elämäni tutkijana, työssä, jota olin kaikista eniten halunnut tehdä vuosikaudet. Kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa: tutkimussuunnitelmat, tutkijaseminaarit, tutkimusapurahahakemukset, tutkijayhdistyksen toiminta, konfrenssiesitelmäehdotus, väitöskirjatyöpajahakemus, jatko-opintokurssit, ohjaajien sähköpostin spämmäys. Kaikessa oli ensimmäisen kerran luomaa erityistä kimalletta, huumaa ja toiveikkuutta. 

Muistan parhaiten sen yön, jona työstin omaa tutkimustekstiäni iltayhdeksästä aamuviiteen, täyden työpäivän päälle, ja jota sen jälkeen olen aina muistellut pohtiessani, mitä tässä elämässä kaikkein eniten haluan tehdä, mikä ihan oikeasti niinsanotusti resonoi. Mielestäni sen yön hurmoksellisuus oli viimeinen sinetti sille, että nyt olen tekemässä jotain, mitä haluan, vaikka siihen toki liittyy niin paljon ahdistavia ja raskaitain puolia.

Minusta tuli elämäni ensimmäisen kerran hallituksen jäsen. Aloin istua kokouksissa ja järjestää tapahtumia tutkijoiden kanssa.

Annoin ystävänpäivän kunniaksi suklaasydämen ihmiselle, jota kuuden kuukauden jälkeen en olisi uskonut enää kohtaavani. Sain halata häntä, toive, joka puoli vuotta sitten ilmaantui mieleen ja jäi toteutumatta, ja jolla ei ollut enää kuukausiin ollut minulle mitään merkitystä. Elämässä voi tapahtua odottamattomia asioita.

Maaliskuu oli aika paska kuu. Huomasin ne tutkijana olemisen super-hyper-ahdistavat puolet liian kirkkaasti. Tarvoin loskassa ja keräilin positiivisia asioita tänne blogiin. Arjessahan niitä aina on, niitä on aina, kun ne vain herkistyy näkemään.

Maaliskuun isoimpia juttuja olivat varmaan se, että törmäilin ystävänpäiväsuklaasydän-tyyppiin viikottain, mikä oli todella kummallista, ja tein niin paljon opetustöitä, että siitä tuli rutiinia, mikä sekin oli vähän kummallista. Tykkäsin niistä opetustöistä muuten: ne kannattelivat maaliskuun muuten kaikenkattavassa kurjuudessa.

Syntymäpäivänäni satoi räntää taivaan täydeltä, maa oli valkoisena ja oli niin kylmä, että se tuntui paksusta takista huolimatta luihin ja ytimiin. Kirosin elämääni. Sain kuitenkin kaikesta kärsimyksestä huolimatta valmiiksi väitöskirjani ensimmäisen pienen osuuden.

Paria päivää ennen vappua istuin iltaa sellaisten ystävien kanssa, joita en ollut nähnyt kuukausiin. Se oli monella tapaa hieno ilta.

Vappuna oli jouluisempi keli kuin jouluna on ollut moneen vuoteen. Otatin koirastani lumisen kuvan joulukortteja varten (joita en sitten hankkinutkaan), sillä olin varma, että jouluna puolestaan on enemmän kevätkeli.

Heti vapun jälkeen sain tietää yhden tähänastisen elämästäni suurimmista jutuista, tuloksen, joka kuuluu kirkkaasti koko tähänastisen elämäni suurimpiin saavutuksiin. Ryntäsin ulos yliopiston kirjaston ovesta ja huusin uutiset puhelimeen ulko-oven välittömässä läheisyydessä niin, että koko kampus kaikui.

Nimipäiväni aamuna makasin sairaalan lavetilla loisteputkilamppujen alla odottamassa, että silmääni työnnetään puudutuspiikki. Kestin hetken, joka vaadittiin, että piikki työnnettiin sisään. Ensimmäisen minuutin ajan tunsin kipua, loppuviimein leikkaus oli lähestulkoon miellyttävä kokemus. Pari tuntia leikkauksen jälkeen oksensin kaiken, mitä olin ehtinyt siihen mennessä syödä.

Huomasin, että jos toista silmää käyttää johonkin, myös toinen silmä liikkuu aina, vaikka sen päällä olisi lappu. Mikäli toinen silmä on leikattu, ei pysty esimerkiksi lukemaan ilman kipua. Huomasin, miten valtavasti silmien liikkeitä normaali elämä vaatii, ja miten mittaviin toimenpiteisiin kivun välttäminen ajaa, vaikka vain toinen silmä päiväkirurgisesti operoidaan. Mutta nyt, nyt, voin viimein katsoa ihmisiä silmiin häpeilemättä. Te joiden silmät ovat syntymästä saakka katsoneet samaan suuntaan, ette voi edes kuvitella, mitä tämä prosessi minulle merkitsee.

Pari päivää leikkauksen jälkeen kävelin himmentävät lasit silmillä Cygnaeuksenpuistoon. Aurinko paistoi kirkaammin kuin vielä kertaakaan sinä vuonna. Leikattu silmä aristi valoa, mutta suurimmaksi osaksi pidin laseja piilottaakseni murjotun silmän tyypiltä, jota olin menossa tapaamaan.

Osallistuin elämäni ensimmäisen kerran tieteelliseen konferenssiin. Pidin elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän, lasit silmillä tietenkin, sillä myös yliopistorakennuksessa palavien lamppujen valo koski leikattuun silmään. Osallistuin siinä yhteydessä myös väitöskirjatyöpajaan.

Vietin Mauno Koiviston hautajaispäivän piknikillä. Mietin, millä logiikalla ihmiset pitkin päivää päättivät, pitäisikö ennemmin liputtaa helatorstaita vai suruliputtaa edesmenneen presidentin hautajaisia.

Olin onnellinen
ja sitten pari viikkoa vain itkin ja itkin ja itkin ja itkin, koska ilmeisesti voi joskus olla niin, että toisen ihmisen on tulkinnut aivan täydellisen väärin, että millään omalla havainnolla ei olekaan minkäänlaista todellisuuspohjaa.

Mittakaavassaan naurettavasta surun jaksosta mieleeni jäi parhaiten se, että aina on toivon ja valon pilkahduksia, jokaisena hetkenä, niitä on aina. Ihmiset tarttuvat ihmeellisellä tavalla apua pyytävään käteen. Ihmiset osaavat yllättää, ihmiset sanovat kauniita sanoja kun niitä ei odota ja kun toinen ei edes tiedä minun niitä juuri nyt tarvitsevan. Ihmiset ovat paitsi aika paskoja aika usein, myös yllättävän valmiita auttamaan ja osoittamaan myötätuntoa. Parhaiten muistan uunituoreen tohtorin minulle osoittamat sanat, kun onnittelin häntä hänen väitöstilaisuutensa päätteeksi, omana juhlahetkenään hän kohdisti kannustavia sanoja minulle, eikä hän edes tiennyt, minkälainen konkurssi henkilökohtaisessa elämässäni oli meneillään.

Vietin juhannusta mökillä, söin tukevasti ja join kallista konjakkia.

Juoksin maratonin Rovaniemellä. Jätkänkynttilä-silta oli hieno. Maraton meni aika heikosti, siitepölyallergiaoireiden ja koko matkan suoraan päähän porottaneen auringon ja / tai sitten ihan vain huonontuneen kunnon vuoksi, mutta pääsin maaliin kuitenkin. Maalissa oli ihania tonttuja. Aloin miettiä, miten voisi päästä kokopäiväiseksi tontuksi Rovaniemelle. Maratonin jälkeen kävin suihkussa ja uin yhden allasmitan uimahallissa.

Kirjoitin väitöskirjani ensimmäisen kokonaisen luvun. Ajattelin myöhemmin, että se oli parasta, mitä voi olla: hiljainen yliopiston kirjasto, jossa kukaan järkevä ihminen ei heinäkuussa ole. Työskentelen seisomatyöpisteellä tietyn tuntimäärän päivässä, saan hyvin aikaiseksi. Koska on Suomen virallinen lomakuukausi, ei ole mitään muuta, mistä pitäisi kantaa huolta. Sähköpostiin ei tulvi muistettavia asioita, kukaan ei vaadi mitään oheistoimintaa, takaraivossa ei tykytä mikään to do -lista. Sain keskittyä vain yhteen, minulle suurimpaan asiaan, ja sillä tavalla sain sen etenemään.

Sateisena heinäkuun perjantai-iltapäivänä tapasin kahviossa uuden ihmisen. Samana iltana kävelimme Jyväsjärven ympäri, 13 kilometriä. Seuraavalla viikolla matkustin ensimmäisen kerran paikkaan, jossa en ollut ikinä käynyt, ja mihin vaadittiin kaksi bussimatkaa, yhteensä kolme ja puoli tuntia aikaa. Ihmettelin, ja oikeastaan ihmettelen edelleen, miksi sen silloin tein, mutta kai siihen joku merkitys kätkeytyi.

Sen jälkeen lukuisia pieniä asioita, jotka jäivät mieleeni aina silloin tällöin pisaroittain putoavina kuvina. Se, miten ensimmäisen kerran pelkäsin hänen moottoripyöränsä kyydissä, ja heti perään koko elimistöön tulvahti adrenaliini, tunne siitä, että olen elossa, ja nautin siitä. Hänen tapansa nostaa kättä vastaantuleville moottoripyöräilijöille. Yksi heinäkuun lopun yö, jona astelimme yhdessä mökin saunasta järveen. Elämäni toinen lasillinen aitoa samppanjaa. Pahin myrsky, jonka elämässäni olen nähnyt, ja vaikka yleensä pelkään, silloin en pelännyt yhtään. Yksi pieni ikuisuus, joka täyttyi hetkistä,
ja joka sitten loppui, koska niin oli eittämättä parempi.

Ja sitten taas itkin ja itkin ja itkin, kirjoitin väitöskirjani toista lukua ja kävin keskellä päivää yliopistolta kotona ihan vain siksi, että sain itkeä rauhassa "ruokatunnin" ajan.  

Ja sitten lähdin Moskovaan, näin Moskovan, käsittämättömän hienon historiallisen kaupungin.
Nauroin enemmän kuin aikoihin.

Juoksin Moscow Marathonin. Maraton meni taas huonosti, esimerkiksi urheilujuoman puutteen vuoksi, mutta pääsin sen kuitenkin läpi, ja Moskovasta parhaiten muistan että nauroin, parin päivän aikana enemmän kuin kuukausiin.

Yhdet perhepiirin ja lähisuvun juhlat. Kirjamessut Helsingissä, elämäni ensimmäisen kerran. Toisen väitöskirjaluvun esittely seminaarissa. Käsittämättömän kauniit sanat, jotka siitä kuulin, vaikka taaskaan ihmiset eivät varmaan edes tienneet, kuinka paljon niitä juuri silloin tarvitsin.

Elämäni ensimmäinen symposium, ja symposium-esitelmä. (Tänä vuonna opin sekä symposium- että konferenssi-käsitteiden merkityksen ja eron.)

Ihmisten tapailua, enemmän kuin aiemmin elämässäni. Aiemmasta elämästäni radikaalisti poikkeavan suhtautumistavan oppiminen: aiemmin olen tuhlannut valtaosan ihmiskohtaamisista yksinomaan sen pohtimiseen, mitä tuo minusta ajattelee, ja miten voisin parhaiten olla sellainen, että tuo ajattelisi minusta hyvää. Nyt aloinkin ihmiskohtaamisten runsaudessa ja lähes konemaisessa toisteisuudessa ajatella enemmän sitä, mitä minä tuosta ajattelen, kelpaako toi mulle. Löysin itsestäni ennenkokemattoman, hetkittäin suorastaan pelottavan välinpitämättömyyden: ennen maailmassa jokainen kohtaamani ihminen oli minulle The Tapaus,  jumituin analysoimaan jokaista katsetta ja äänenpainoa. Syksyn myötä löysin itseni ihmisten seurasta ilman analyysiä siitä, mitä tässä nyt tapahtuu ja mitä toinen ajattelee tai ei ajattele, sillä mua vaan ei kiinnostanut. 

Suomen 100-vuotispäivänä juoksin itsenäisyysmaratonin ja olin sen jälkeen sitä mieltä, että jalkani voisi saman tien hakata irti, niin huono juoksija minusta on tullut. 

Yksi joulukuinen viikonloppu mahtavassa seurassa, jossa mulle tarjoiltiin suklaakarkkeja aamulla sänkyyn, takki ojennettiin valmiiksi naulakosta päälle puettavaksi ja muutenkin ihmiset osaa vaan joskus olla niin parhaita, erityisesti lapset. 

En nähnyt Eero Ritalaa livenä, kuten viime vuonna asetin toiveikkaaksi tavoitteekseni. Jouduin tyytymään Joulutarina-leffaan ja sain yllättäin extrana vielä Heinähattu ja Vilttitossu -leffan. Kyllä niillä pärjäs. Tänä vuonna uusi yritys. 

Aivan vuoden lopulla tapahtui jotakin yllättävää, joka käänsi elämäni täysin ylösalaisin, mutta siitä kirjoitan myöhemmin oman postauksensa.  

Lopetin vuoden katsomalla ilotulitusta erään toisen ihmisen kanssa, yhden niistä syksyn aikana kohdatuista. Mietin kaikkia niitä aiemman elämäni kertoja, joina olen kokenut vastaavankaltaiset hetket ihan vain yksin itseni kanssa, ja yritin ajatella, että kyllä tähänkin jokin merkitys varmaan kätkeytyy. Vaikkemme vielä sitä näe. 

Kohti uutta vuotta, uusia haasteita, pelkoja, toiveita ja toinen toistaan seuraavia, näkyviä tai kätkettyjä merkityksiä. 

En osaa sanoa, millainen blogivuosi tästä tulee, mutta tammikuun aikana lupaan ainakin perinteisen vuoden 2017 kirjapostauksen ja sen edellä mainitsemani, minulle tällä hetkellä suurinta asiaa käsittelevän postauksen. Sen lisäksi lupaan olla lopettamatta blogia. Kirjoitan aina, kun olen julkisessa kulkuvälineessä tai pitkissä liukuportaissa tai jos joskus muulloin on aikaa hengittää. Se olkoon (varmasti kaikkien mieltä lämmittävä) uudenvuodenlupaukseni vuodelle 2018.

Näihin tunnelmiin. 

Suomi 100, maratoneja 23

Jotenkin ei tää bloggailu ole viime kuukausina ottanut tuulta alleen, ties mistä syystä.
Mutta maratoneista pitää sentään aina kertoa.

Juoksin eilen elämäni kahdennenkymmenennenkolmannen maratonin ja samalla elämäni kolmannen Itsenäisyysmaratonin.

Jo vuosi sitten ajattelin, että olisi tosi hienoa päästä juoksemaan maraton Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna.

Tänä vuonna sitten ilmoittauduin.

Kolme päivää ennen maratonia aloin kärsiä täysin ennenkuulumattomista vatsavaivoista. En ole koko elämäni aikana sairastanut mahatautia kuin yhden kerran, enkä kärsi mistään vatsanvääntelyistäkään kuin joskus kertaluonteisesti. Nytkään kyseessä ei ollut varsinaisesti mahatauti, vaan todennäköisesti sivuvaikutus erään toisen asian vuoksi.

Joka tapauksessa elimistöni oli sekaisin ja kramppasi ja tyhjeni pari perättäistä päivää juuri ihanteellisesti ennen maratonia.
Ajattelin, että nyt on ehkä taas sellainen tilanne, että ei pitäisi lähteä maratonille,
mutta lähdin kuitenkin.
Maratonpäivän aamuna nappasin lupaavasti pari hiilitablettia.
Ajattelin, että voi hyvinkin olla, että en pääse läpi ollenkaan tällä kertaa, mutta ei se estä yrittämästä.

Ajettiin jo tutuksi käyneelle lähtöpaikalle.
Törmättiin ennennäkemättömään ruuhkaan numerolapunhaussa.
Sidottiin kankainen numerolappu, täällä kankainen, toisin kuin missään muualla, ympärilleni. Pukeuduin talvijuoksuvaatteisiin ja hiljaa mielessäni lausuin viimeisen kerran toiveen siitä, että pääsisin tästä läpi, tai että edes selviäisin ilman mitään hirvittävän nöyryyttäviä käänteitä.

Taas kahdeksan reilun viiden kilometrin kierrosta.
Tällä kertaa hyvä juoksukeli: ei liian kylmä, ei lämminkään, ei satanut mitään, ei jäisiä vesilätäköitä tiellä, ei ollut liian liukasta, vaikka vähän saikin jännittää.

Juoksin puoliväliin asti ihan hyvin. Hiilitabletit kai auttoivat jo muutenkin ohi menossa olleisiin vatsanväänteisiin, sillä vatsaan sattui vain alussa vähän. Puoliväliin asti meni hyvin.

Viides kierros alkoi olla tuskainen.

Elimistö alkoi tuntua vaarallisen tyhjältä, siltä kuin energiaa ei olisi jäljellä yhtään, vaikka otin urheilujuomaa ja rusinoita joka kierroksella.
Alkoi tuntua siltä, että näössäkin on jotain häikkää.

Raahauduin vielä kuudennen kierroksen jotenkuten, ja sen lopussa pyysin katsomossa olleilta vanhemmilta Luojan kiitos mukana olleen eväspatukan. Enää vuosiin en ole ottanut omia eväitä mukaan maratonille, nyt jossain kummallisessa ennalta viisauden puuskassa olin ottanut. Nytkään en tietenkään ollut ymmärtänyt, että proteiinipatukkaa voisi pitää oman juoksutakin taskussa, eikä vanhempien autossa. 

Seitsemännelle kierrokselle lähtiessä meinasin kääntyä väärään suuntaan.

Proteiinipatukka kuitenkin palautti jonkunlaisen tolkun ja tasapainon.

Sain juostua viimeiset kaksi kierrosta, toisiksi viimeisen varovaisesti, viimeisen kierroksen jo ihan hyvin.

Viimeisellä kierroksella liikutuin siitä, että poikkeuksetta jokainen vastaantuleva kanssajuoksija nosti peukalonsa, ja kukin oman taistelumme keskeltä huudeltiin "tsemppiä, hienosti jaksaa, hyvin menee, hyvää itsenäisyyspäivää!"
Ajattelin, että on meillä hieno maa, ja käsittämättömän hieno maratoonareiden yhteishenki, ja kaikki on niin hienoa. Kaunis aurinkoinen sää, Suomi täyttää 100 vuotta ja minä tulen maaliin itsenäisyyspäivän maratonilta vuonna 2017, ja kaikki on hyvin, mitään kamalaa ei tapahtunut, eikä läpipääsyn esteenä ole enää mikään.

Maalisuoraa ei ollut aurattu, joten en voinut ottaa tavanomaista loppukiriäni. Kahlasin maaliin typerästi lumen seassa, yrittäen tähdätä muiden jalanjälkiiin.

Maalissa sain kuulla, että aikani oli huonoin aikoihin.
Menin suihkuun ja siinä yhteydessä sain kuulla saman asian.

Jäljelle jäi vain ihmetys, mitä näinä vuosina on oikein tapahtunut.
Olen aina ajatellut, että minulle, joka en ole koskaan ollut varsinaisesti urheilullinen, maratonin läpäiseminen on korkein mahdollinen tavoite.
Lisäksi tiedostin maratonille lähtiessä, että kuntoni on nyt normaalia heikompi, ei oikeastaan pitäisi lähteä ollenkaan . Pelkäsin tosissani, että nyt en pääse läpi.

Ja kun lähtöviivalla ajattelemani suurin toiveeni, läpi pääseminen tapahtui,
ainut ajatukseni oli, että olen niin huono, että multa pitäisi leikata kädet ja jalat irti. Kuntoni on rapistunut, olen epäonnistunut, epäonnistunut ihmisenä ja kaikessa mitä teen, kaikessa mitä viime aikoina olen tehnyt ja yrittänyt, ja erityisesti maratoneissa.
Tunne ei ole helpottanut vieläkään. 

Mut nyt se on juostu.
Eikä voi kuin toivoa
että ehkä joskus pääsisin irti omasta kohtuuttomuudestani
ja / tai että jossakin olisi vielä toivonpilkahduksia.

Jos ei muuta, niin joskus voin kertoa jollekin, vähintään itselleni, että

minä olen juossut maratonin sinä päivänä, jona Suomi täytti 100 vuotta.