Pääsiäisiloa

Edellisen postaukseni aiheesta ei ole päästy eroon.
Tapahtumat on peruttu, juhlat on peruttu, julkiset tilat on suljettu. Toisaalla lomautetaan, toisaalla perutaan kesälomat.
Poikkeustila alkoi maaliskuussa. Se jatkui huhtikuuhun. Se jatkuu vappuun. Se jatkuu kesään ja sen yli. Se jatkuu ensi jouluun. Se jatkuu kolme vuotta.
Jatkuuko se vuosikymmeniä?
Jatkuuko se tästä eteenpäin aina?
Minäkeskeisen sometuttuni useita kertoja päivässä päivittyvien somejulkaisujen aihe pysyy ajasta aikaan samana. Aihe on edelleen "m i n ä, minä, minäminäminä".

Poikkeustilan luomat ajatuskulut muistuttivat mieleeni ajan muutama vuosi sitten. Vuoden mittaisen ajan, jolloin minulla ei ollut mitään kiinnekohtaa tässä maailmassa ja jokaisen perheen ulkopuolisen ja välillä sisäpuolisenkin ihmisen kohtaaminen tuntui vihollisen kohtaamiselta.

Asiat ovat muuttuneet siitä niin paljon, että tämän ajan tunnelma aiheutti oikeasti takauman.
Sen ajan ja tämän ajan epätoivossa ei periaatteessa ole mitään samaa, sillä tämä koskee koko ympäröivää maailmaa.
Jotain samaa niissä kuitenkin on, ja sen varjolla voin yrittää kurottaa kohti sitä epätoivoa, jota liikkuu niiden onneksi useiden ihmisten päässä, joiden maailmaan mahtuu muutakin kuin he itse.

Epätoivo on lamauttavaa. Se saa kysymään, mitä väliä millään on. Se saa kaiken näyttämään siltä, että loppua sille ei ikinä tule. Se saa rajaamaan elämää itsesuojeluvaistolla jonnekin todellisuuden tuolle puolen, jossa uutisia katsotaan korkeintaan kerran päivässä ja pahimmalta vain suljetaan silmät.

Itselleni epätoivo visualisoituu viruksen kuvaan, jota näinä aikoina ei voi välttyä näkemästä, jos avaa telkkarin.
Virukset ja bakteerit, piikikkäät pallot.
Olen aina tuntenut sydänjuuria myöten raastavaa kuvotusta, kun näen sellaisen kuvan. Ensimmäisen kerran näin sen yläasteaikana. Elin kauden, jona pesin käsiä aivan liikaa tietäen, että silti en voi suojautua niiltä.
Miljoona mikroskooppisen pientä kuvottavaa viruspalloa leijailee ympäriinsä ja pesiytyy iholle ja ui keuhkojen pehmeisiin pintoihin ja kaivautuu niihin. Viruspallopilvet leijuvat ympärillämme ja pompahtelevat joka paikassa. Tulen huonovointiseksi pelkästä ajatuksesta, aivan sama, kuinka pesen ja desinfioin.

Siksi, sen vuoksi,
tämä postaus on omistettu iloisille asioille.
Niille iloisille asioille, joita edelleen on, joita on koko ajan ollut, joita aina on, joita ainakin tähän mennessä jokaisessa tilanteessa on aina ollut.

Maaliskuussa, tämän kaiken alussa, ajoimme lempi-ihmiseni kanssa autolla moottoritiellä. Minä olin apukuskin paikalla. Ajoimme toisen auton rinnalle. Lempi-ihmiseni mainitsi, että viereisessä autossa on lapsi kyydissä. Kurotuin vaistomaisesti katsomaan, ja täsmälleen samaan aikaan viereisen auton takaikkunassa turvaistuimesta kurottuivat lapsen kasvot katsomaan meidän autoomme.
Ajoimme heidän ohitseen. Vilkutimme toisillemme, turvaistuimen matkustaja meille ja me hänelle.

Päivänä, jona Uudenmaan raja suljettiin, lempi-ihmiseni oli töissä rajan toisella puolen ja joutui siis ensimmäisten joukossa rajatilaan.
Samana iltapäivänä ns. anoppini soitti minulle kesken työpäiväni. En huomannut sitä ajoissa, sillä työpäivän aikana pidän useimmiten oman puhelimeni äänettömällä. Huomasin sen jälkijunassa ja pelästyin kamalasti, että nyt jotain on sattunut, ei tuo ihminen ole minulle koskaan soitellut työpäivinä. Tämän täytyy liittyä rajojen sulkuun, nyt se työmies on jossain rajalla pidätettynä ilman puhelinta ja minun pitää tehdä jotain.
Onneksi heti perään tuli selittävä viesti. Tärkeä asia oli: "tykkäätkö vihanneskeitosta?"
Vastasin "tykkään!" ja samana iltapäivänä sain syödäkseni vihanneskeittoa.

Samana iltapäivänä postilaatikkooni tuotiin kaksi suklaalevyä. Se sai minut pysähtymään yksittäisten ihmisten hyvien tekojen ihmeen äärelle.

Työterveys, jonka piiriin kuulun, on ohjeistanut ne tavanomaiset asiat liittyen käsien huolelliseen ja usein toistuvaan pesuun, oikeanlaiseen aivasteluun ja yskimiseen, matalan kynnyksen kotiin jäämiseen flunssaoireisena, etätöiden tekemiseen, turvavälien pitämiseen ja niin edelleen. Tällä viikolla työterveydestä tuli kaikille myös toinen ohjeistus. Se sisälsi muun muassa seuraavia osioita: muista pitää tauot myös etätyöpäivinä, katso tästä ohjeet ergonomiseen työskentelyyn, huolehdi, että työt jäävät työpisteelle ja vapaa-ajalla teet jotain sinulle mielekästä, vältä kaikkea ylimääräistä kuormitusta, käänny herkällä kynnyksellä esimiehen ja työterveyden puoleen, yhteystiedot eri tahoille löydät tästä.
Mielestäni jokaisen pitäisi saada tavanomaisen ohjeistuksen lisäksi myös tuo ohjeistus.

Pitkänäperjantaina tein vuoden ensimmäiset trampoliiniloikat.
Lankalauantaina teimme ensimmäisen pidemmän moottoripyöräajelun. Tuuli kovasti. Pidemmän päälle tuli kylmä. Pelkäsin henkeni edestä aina, kun vauhti oli yli 80 km / tunnissa.
Ajoimme yhdeltä Uudenmaan paikkakunnalta toiselle. Minun nykyisellä kotipaikkakunnallani, kulttuurielämyksistään tutulla rantatiellä tunsin ennenkokematonta onnellisuutta siitä, että tänne minä kuulun. En ikinä kokenut kuuluvani syntymäpaikkakunnalleni, jossa elin elämäni ensimmäiset 19 vuotta. En saavuttanut kuulumisen tunnetta myöskään opiskelupaikkakunnallani, jossa suoritin ammattiin pätevöittävät tutkintoni, sain ensimmäiset oman alan työpaikkani ja jossa asuin yli seitsemän vuotta. En ehtinyt kunnolla juurtua ensimmäiseen kuntaan, josta sain vakituisen työpaikan.
Nyt olen asunut kohta kymmenen kuukautta paikkakunnalla, josta päädyin myös ostamaan asunnon, ja moottoripyörän selässä tuuli korvissa ulvoen pääsiäisviikonloppuna ajattelin ensimmäistä kertaa, että tänne kuulun.

Viime viikonloppuna menimme suosikki-ihmiseni kanssa samanlaisiin takkeihin pukeutuneina tekemään halkotöitä, ja seuraavana päivänä siitä suosikki-ihmiseni, joka ennen tapaamistamme ei ollut ikinä kuullut Juha Itkosesta, tunnisti oma-aloitteisesti telkkarissa vilahtaneen Juha Itkosen. Ajattelin, että nämä asiat jäävät mieleeni suhteestamme keväältä 2020, jolloin jouduimme vallitsevan tilanteen vuoksi eristäytymään kaikista muista.

Myöhemmin haluan muistaa myös tietynlaisen rauhan.
Viitaten alussa mainitsemaani epätoivoon. Ajatukseni vuosia sitten ja ajatukseni nyt on epätoivon edessä sama.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla olematta sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.

Tämä on aikaa, jona paljoakaan normaalin elämän asioista ei voi tehdä,
ja siten niitä ei myöskään tarvitse tehdä.
Tämä hetki on harvinaislaatuinen tilaisuus pysähtyä.
Elämä on nyt, se on tässä.

Toivon iloa ja terveyttä jokaisen pääsiäiseen ja sen jälkeiseen aikaan.

Maailmanlopun meininki

Maaliskuu, vuonna 2020 pahempana kuin koskaan.

Olen tottunut ajattelemaan, että maaliskuu on kuoleman kuukausi.
Tänä vuonna maaliskuu on kuitenkin tarjoillut ihmisille tilanteen, jonka kaltaista minä ja monet vuosikymmeniä vanhemmatkaan eivät ole koskaan kokeneet.

Tilanteen, jossa mistään ei enää uskalla vitsailla, koska kuluneiden viikkojen ja päivien sisällä jokainen vitsi on muuttuut kammottavalla tavalla todellisuudeksi.

Maaliskuun alussa nauroin katketakseni, kun työkaveri tokaisi, voikohan hän tässä tilanteessa lähteä Tampereelle koulutukseen. Toinen työkaveri kysyi työpaikkapalaverissa ulkomaanmatkakiellon jälkeen, saako kuitenkin lähteä vapaa-ajalla Turkuun bändin keikalle. Nauroin yhdessä työkavereiden kanssa miettiessäni, mitä hamstraisimme ruokakaupasta, että tämän tilanteen yli selvitään. Kerroin naureskellen, että isäni on aina huolehtinut, että meillä lapsilla on omille muutettuamme ollut vähintään säilykelihaa aina kaapissa. Vähintään yksi purkki sellaista ruokaa, mikä säilyy ja mitä voi syödä, jos sattuu tulemaan sellainen tilanne, että ei pääse kauppaan tai ei saa ostettua kaupasta ruokaa.

No, nytpä ei enää naurata mikään.
K o r o n a.

Joukkotuho. Tuhannet ovat kuolleet ja tuhannet tulevat kuolemaan.
Kukaan ei tiedä mitä lopulta tulee tapahtumaan.
Joukkohautoja kaivetaan.
Ensin rajattiin massatapahtumiin osallistumista,
sitten kaikkea osallistumista, kuten elokuvateattereihin, teattereihin tai muihin julkisille paikoille menoa.
Kukaan ei saa mennä mihinkään, missä joutuisi kosketuksiin muiden kanssa,
eikä varmaan kohta enää minnekään, missä edes ei joudu.

Kukin reagoi tavallaan.

Minulla on esimerkiksi sosiaalisessa mediassa paljon kavereita, jotka nauttivat kirjoittamisesta ja oman mielipiteensä ilmaisusta.
Someni täyttyy julkaisuista ja kommenteista.
Jokainen haluaa kertoa mielipiteensä. Joku huumorin sävyttämästi, toinen miettien, miten voisi auttaa ympäröiviä ihmisiä ja yhteiskuntaa, kolmas ahdistustaan purkaen, seuraavat kuka mitenkin.
Jossain vaiheessa lakkaan lukemasta. Jokaisella on periaatteessa sama pohja-ajatus, vaikka kukin pukee sen omanlaisikseen sanoiksi. Toivotaan, että tämä ei olisi niin kovin vakavaa, että tämä menisi ohi ja että tästä selvittäisiin.

Korona tukkii uutiskanavat ja määrittää ihmisten keskinäiset keskustelut. On ylellisyyttä, jos joku muu puheenaihe pilkahtaa esiin.
Tämä aiheuttaa jo lyhyen ajan jälkeen turhautumisen ja väsymisen. En jaksa enää kuunnella. Menen vain päivän kerrallaan yrittäen selvitä hengissä. Katson maksimissaan yhdet uutiset päivässä siltä varalta, jos jostain radikaalista pitää olla tietoinen. Olen vittuuntunut, kun oikein minnekään ei voi mennä ja kaikki sellainen on kiellettyä, mikä kohentaisi mielenlaatua.

Ajattelen seurannaisvaikutuksia. Asioita, jotka väistämättä seuraavat kaikesta tästä.
Ihmisillä ei ole ulospääsyä kodeistaan, ei normaalin maailman pakoreittejä, kuten kulttuuria ja yhteisyyttä. Koulutukseen, urheiluun, liikuntaan, yhteyteen, kaikkeen, liittyvä on peruttu.
Toivokaamme, että tämä ei suista ihmisiä loputtomaan epätoivoon kodeissaan, yksin ja pienissä yksiköissä.

Itse itkin yhden illan, koska maraton, jota olin odottanut melkein vuoden, joka olisi tänä vuonna sattumalta juostu 29-vuotissyntymäpäivänäni ja se olisi myös ollut minulle kahdeskymmenesyhdeksäs maratonini, siirrettiin syksyyn.

Asiaa ei auttanut se, että yksi somekaverini oli juuri ennen sitä hehkuttanut kaikille, kuinka hän on saanut pääsiäiseksi suunnitellun Pariisin-matkan maksutta siirrettä lokakuulle. Lokakuu sopiikin hänen aikatauluihinsa paremmin kuin pääsiäinen, olipa onnenpotku että tuli tämä korona!

Kysyin itkien puhelimessa läheiseltä ihmiseltä, että jos joku saa Pariisin-huvimatkan järjestettyä, niin enkö minä olisi ansainnut päästä maratonille kotinurkilleni syntymäpäivänäni. Sanoin, että ymmärrän kyllä, että minun asiani ei todellakaan ole nyt tärkeä. On ihmisiä, joilta peruuntuu ihan oikeasti ainutkertaisia asioita, kuten ehkä häät, vuosia odotettu matka, ensimmäinen maraton, ylioppilasjuhlat (?), joku sellainen juttu, joka ei ihan oikeasti tapahdu kuin yhden kerran. Minun murheeni on naurettavan pieni. Itkin, mutta onneksi pääsin siitä yli yhdessä illassa.

Kaikkein eniten tässä tilanteessa, sydänjuuriani myöten, on kuvottanut ihmisten itsekkyys.
Ihmiset ryntäävät kiilto silmissä kauppaan tyhjentämään hyllyt. Mieleen on tatuoitunut vain yki sana:
m i n ä.
minäminäminäminä.

Itsekkyydessään vellovat ihmiset haluavat viimeisen päälle varmistaa, että vahingossakaan vain juuri hän tai hänen perheensä ei jäisi ilman mitään.
Ei mitään väliä kellään muulla.
Ei mitään väliä sillä, että kauppojen hyllyjä kyllä täytetään.
Kauppojen hyllyt eivät tyhjenisi, jos hullut hamstraajat eivät niitä tyhjentäisi.
Ilman kuvottavan itsekkäitä ihmisiä kaikille meille riittäisi aivan normaaliin tapaan.

Hamstraajien ansiosta ne, jotka pääsevät kauppaan vain joskus ja kenties ilman autoa, ilman mahdollisuutta kantaa mukanaan kaikkea painavaa kerralla, jäävät ilman paljosta, mitä tarvitsisivat.

Kaikkein kuvottavin asia ja reagointityyli tässä tilanteessa on joidenkin ihmisten oman itsekkyyden korostuminen normaalista.

Yksi somekaverini, joka normaalitilanteessakin päivittää jokaisen elämänkäänteensä someen, käyttää nähtävästi suurimman osan elämästään arkensa ja oman naamansa sommittelemiseen kuvauskelpoisiksi ja someen laitettavaksi, tekee kaikkea sitä vielä moninkertaisesti enemmän, kun kaikki muut ympärillä puhuvat koronasta.

Kun ihmiset pohtivat koronaa kuka mistäkin näkökulmasta, hänen näkökulmansa on vain hän itse, ei kukaan muu.
Koronan ansiosta hän on joutunut muuttamaan työskentelytapojaan. Tässä kuva etätyöstudiosta, jonka hän on rakentanut kotiinsa. Tässä kuva hänen hymyilevästä naamastaan siellä kotona. Tässä kuva hänen aamupalastaan ennen töiden aloitusta. Tässä kuva hänen ikkunansa ulkopuolisesta maailmasta, jota hän töiden lomassa katselee. Tässä kuva hänen lenkkinsä maisemista. Koronan ansiosta muutetut työtavat ovat selventäneet hänelle, miten upea ja muuntautumiskykyinen työntekijä hän on. Hän on ylitunnollinen, kunnollinen puurtaja, joka antaa työlleen aivan kaikkensa. Tässä taas kuva hänen täydellisistä kasvoistaan. Kertoiko hän muuten jo, että hän pääsee sittenkin lähtemään sinne Pariisiin, vaikka ei nyt heti pääsiäisenä lähdekään? Kertoiko hän jo, että hän on todellisuudessa hyvin epävarma itsestään, vaikka hän tietääkin oikeasti olevansa todella hyvä? Tämä koronatilanne on muuten erityisen vaikea hänen ammattikunnalleen, esimerkiksi hän itse miettii koko ajan, miten korona vaikuttaa häneen. (Hän ei ole hoitoalalla.) Hän on erityisen kovilla, mutta hän pitää silti positiivisen asenteensa yllä, koska hän on niin positiivinen ihminen. Tässä kuva hänen positiivisesta naamastaan positiivisuusfiltterillä.

Pitkään aikaan en ole tuntenut vastaavaa kuvotusta somen äärellä.

Tähän lopuksi haluan jakaa ne "neuvot", tai neuvontapaiset, jotka minä haluan jakaa tähän koronan täyteiseen maailmaan juuri nyt. Teille kaikille ja juuri sinulle.

1. Pidä huoli itsestäsi. Pidä huoli muista. Älkää kokoontuko yhteen yli 10 hengen ryhmiksi, välttäkää muutenkin sosiaalisia kontakteja, jos se vain on mahdollista. Pidä erityisen tarkka etäisyys riskiryhmiin kuuluviin. Huolehdi hygieniasta. Pese käsiä usein, saippualla.
Itse esimerkiksi en ole erityisen huolissani itsestäni. Mutta haluan viimeiseen saakka varmistaa, että kukaan minulle rakas ihminen ei saa tartuntaa minulta.

2. Pidä kuitenkin mielenterveydestäsi huolta. Mene ulos paikoissa, joissa ei ole väkijoukkoa. Liiku, pitäen kuitenkin etäisyys muista. Tartu toista ihmistä kädestä, vaikka sitten kertakäyttöhansikas kädessä. Katso elokuvia, komediapätkiä, televisiosarjoja, joita voit katsoa kotona. Lue hyviä kirjoja, kuuntele musiikkia. Syö herkkuja. Lähetä sähköposti, tekstiviesti, postikortti, kirje, tai soita. Valitse käsisaippua, joka mielestäsi tuoksuu hyvältä ja on sopiva sinun ihollesi. Käytä aikaa pienimpiinkin, henkistä ja fyysistä hyvinvointia tukeviin valintoihin, joihin et mahdollisesti normaaliarjessa ehdi paneutua.

3. Elä päivä kerrallaan. Suitsi uhkakuvat, joita mieleesi vyöryy. Näe tämä päivä ja hetki, ja kanna siihen liittyvä huoli, ei yhtää enempää. Näe kaikki kaunis ja normaali hyvä, mikä on läsnä tässä tilanteessa samalla tavalla kuin muissakin tilanteissa. On kevät, on valoisaa, on ihmisiä jotka auttavat toisiaan, on mahdollisuuksia tuntea iloa.

4. Käännä huomiosi toiseen ihmiseen. Mieti, miten voisit auttaa muita. Mitä voisit tehdä toisen ihmisen hyväksi tässä tilanteessa? Mitä voit tehdä pitääksesi yllä yhteyttä sinulle tärkeiden ihmisten kanssa?
Ajattele toista ihmistä aina, jos tuntuu siltä, että oma pelko tai oma ahdinko on viemässä omaa mieltä liian syvälle.

5. Kerro minulle, jos on mitä tahansa, jossa minä voisin auttaa sinua. Toistaiseksi olen itse terve ja hyvässä kunnossa. Toistaiseksi rajoitukset eivät haittaa minun liikkumistani kohtuuttomasti. Ainut reagointitapa, jonka haluan keksiä, on muiden auttaminen. Älä epäröi viestiä, jos minusta voisi olla sinulle mitä tahansa apua.

Ajatuksia helmikuulta

Päätin viime vuoden lopussa tai tämän vuoden alussa, en muista varmasti kumpana, että tänä vuonna kirjoitan taas enemmän blogia kuin viime vuonna.

En tiedä onko blogilla lukijoita, enkä sitä, onko kirjoittaminen järkevää. Tiedän kuitenkin, että johonkin joka tapauksessa kirjoitan, ja jonkinlainen tarve on myös jakaa omia kirjoituksia. Siksi siis toteutan lupaukseni.

Tässä siis tulee blogikirjoitus, jolla ei ole sellaista selkeää teemaa kuin edellisillä: vuosikatsaus, kirjallisuus tai maratonharrastus ovat olleet ikuisia teemoja.
Tämä on sellainen "aivan kuin ennen vanhaan" -postaus, jossa ainoastaan hajanaisesti kerron havaintoja kuluneelta talvelta.

Asia yksi:
Yhtenä vuonna eräs facebook-kaverini lupasi uutenavuotena, että tänä vuonna hän kokeilee vähintään kahtatoista uutta asiaa, siis ainakin yhtä uutta asiaa jokaista kuukauta kohden.
Pari viime vuotta ovat itselläni menneet niin, että mielestäni tästä asiasta ei ole tarvinnut ottaa paineita. Olen parina kuluneena vuotena joutunut noin sadan uuden asian eteen.

Tämän vuoden alussa päätin tietoisesti alkaa keräillä uusia kokemuksia. Päätin, että niiden ei tarvitse olla isoja.
Aloitin tammikuussa leipomalla korvapuusteja. Pidän kovasti korvapuusteista, mutta en ole koskaan yksin leiponut niitä.
Kahvivieraat sanoivat kohteliaasti, että ne olivat hyviä, mutta minusta ne olivat epäonnistuneita. Olen vannoutunut korvapuustien ystävä, joten minulla on perustanani vankka asiantuntemus. Onneksi kuitenkin oli niitä kahvivieraita, niin kaikkia ei tarvinnut heittää pois.

Helmikuussa minulla on ollut suunnitelma sellaisen asian toteuttamisesta, josta olen haaveillut kauan, ja jonka olen jo saattanut alulle, mutta en ole jaksanut viedä sitä loppuun.
Koska vallitseva tunne tänä vuonna joulun jälkeen, syystä tai toisesta, on ollut jaksamattomuus.

Jaksan jotenkuten hoitaa arjen pyörittämiseen välttämättä tarvittavat asiat, mutta kaikki pienikin ylimääräinen vaatii suhteettomalta tuntuvia voimanponnistuksia. Lisäksi pienikin epäonnistuminen aiheuttaa helvetinmoisen tunnekuohun.

Olen lähestynyt asiaa suunnittelemalla varaavani työterveyteen ajan kaikkien arvojen mittaamista varten, mutta arvatkaa, onko jaksamista ollut siihenkään. Nettiajanvaraus olisi käynyt helposti, mutta ei, ei sellaista mahdollisuutta ole, pitää soittaa ja jonottaa, ja senkin voi tehdä vain arkisin välillä, jolla useimmiten olen töissä.

Toinen talven teema jaksamattomuuden lisäksi on ärtymys. 

Olen kohtuuttoman ärtynyt suhteettomista asioista. Esimerkkeinä mainittakoon telkkarissa tai kirjassa typerästi ja minun mielestäni väärin toimivat fiktiiviset henkilöt. Tai se, että minun mielestäni hyvä laulaja ei pääse jatkoon The Voice of Finland -ohjelman Ääni ratkaisee -jaksossa, mutta sitten heti perään kehutaan maasta taivaaseen jotakin huonoa laulajaa. En ole musiikin asiantuntija, mutta minään aikaisemanpana vuonna mielipiteeni eivät ole olleet näin suuressa ristiriidassa tuomareiden kanssa.

Olen ollut häiritsevän ärtynyt myös omassa menneisyydessäni kokemistani vääryyksistä.
Se juontaa ehkä juurensa siihen, että vähän aikaa sitten huomasin, että nuorempana olin paljon arempi pitämään puoliani kuin nykyään. Luonteessani on paljon kehitettävää edelleen, mutta nykyään olen monesta syystä luonnollisesti huomattavasti itsevarmempi kuin vaikka opiskeluaikana. Aikaisemmin olen aina pysynyt hiljaa ja välttänyt kiinnittämästä huomiota itseeni, nykyään uskallan sanoa ääneen, jos selkeä vääryys tapahtuu.

Viimeisin kohtuuton ärtymyksen aiheeni oli useampi yläasteaikainen opettajani.
Tiedoksi: jos joku luulee, että opettajat pitävät hiljaisista ja kilteistä oppilaista, jotka tekevät parhaansa koulun eteen, ja tällaisilla oppilailla ei ole koskaan mitään ongelmia opettajien kanssa, asia ei ole niin. 

On valitettavasti olemassa myös opettajia, jotka lietsovat koulukiusaamista osallistumalla siihen itse. On olemassa opettajia, joita esimerkiksi ujous ärsyttää suunnattomasti, ja jotka sen vuoksi pilkkaavat itse etunenässä ujoja ja / tai hiljaisia oppilaita, ja tekevät heidän kouluelämästään helvettiä.

Sitten opettajien joukossa on ihan vain kusipäitä, jotka luulevat voivansa sanoa ja tehdä ihan mitä tahansa. Ikävä asia vain on se, että minun kaltaiseni oppilas on yläasteaikana vain kyyristynyt häpeästä tällaisten edessä ja pysynyt hiljaa. Kun aikuisena huomaa, että hetkinen, tämä asia meni kyllä nyt niin, että opettaja toimi väärin ja minä en, niin mitä sille voi enää tehdä? Ei mitään.

Loppukevennyksenä vielä yleinen ajatus helmikuusta. Helmikuu on mielestäni hyvä kuukausi. Usein se on tavalla tai toisella talvinen, kauniiden valaistuvien aamujen ja kirkkaiden pakkaspäivien kuukausi. Sellainen se on ollut tänäkin vuonna. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla sama etuoikeus kuin minulla, eli kilometrin työmatka, jonka saan kävellä auringon noustessa huikaisevien helmikuun värien kirjomalle taivaalle.

Tänäkin vuonna helmikuu oli lisäksi kuukausi, jona sain kaksi laskiaispullaa mantelimassalla, ensimmäisen töissä kokouksessa ja seuraavan suosikki-ihmiseni tuomana tuliaisena.

Näillä ajatuksilla aloitan tänä vuonna maaliskuun, joka perinteisesti on kuoleman kuukausi.

Vuosikymmenen kirjat

Perinteisesti olen vuoden alussa kirjoittanut kirjapostauksen, jossa esittelen kaksitoista edellisen vuoden aikana lukemaani kirjaa.

Koska tein mahtipontisen, koko vuosikymmentä koskevan vuosikatsauksen, ajattelin kokeilla samaa myös kirjapostauksen suhteen. Tämä idea oli sinänsä helppo toteuttaa, koska nimenomaan vuoden 2009 lopussa tein päätöksen kirjoittaa siitä lähtien jokaisen lukemani kirjan tekijän ja nimen ylös. Myöhemmin olen kerännyt kaikki nämä kirjojen tiedot tiedostoon, josta nyt sitten valitsin yhden kirjan jokaiselta vuodelta.

Esittelen lyhyesti kymmenen kirjaa eri vuosilta sillä perusteella, mikä kirja kyseisenä vuonna on tehnyt erityisen vaikutuksen, sellaisen vaikutuksen, että se muistuu mieleeni vielä tänäkin päivänä. Olen kiinnostunut havainnoimaan, muodostuisiko kirjoista jonkinlainen aikajana. Olen huomannut, että pienet asiat linkittyvät elämässä joskus toisiinsa mielenkiintoisilla tavoilla.

Jotkut kirjoista on jo aiemmin mainittu blogissa, koska olen kirjoittanut täällä lukemistani kirjoista jo vuoden 2013 lopusta.

Aloitan kuitenkin.

2010
Jenny Downham: Ennen kuin kuolen
Kesällä 2009 selailin tätä kirjakaupassa ja vaikka olin kiinnostunut tästä, en raaskinut ostaa. Seuraavana kesänä löysin tämän pokkarialennuksesta toisesta kirjakaupasta, enkä malttanut enää olla ostamatta.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Tess, joka sairastaa leukemiaa ja tietää kuolevansa siihen. Parhaan ystävänsä avustuksella Tess laatii listan asioista, jotka haluaa kokea ennen kuin kuolee. Tämän jälkeen hän alkaa määrätietoisesti toteuttaa näitä asioita.

Luin tämän loppuun yhtenä kesäyönä, ja aamulla sain tietää, että olen päässyt yliopistoon. Yksi minun tärkeimmistä haaveistani siis toteutui, sellainen, jonka toteutuminen ei ollut tämän kirjan päähenkilölle ja monelle tosielämän ihmiselle mahdollinen.

Kuluneen vuosikymmenen lopulla mieleeni tuli, että nykyään en enää liikutu ja vaikutu kirjoista yhtä usein kuin tuolloin kymmenisen vuotta sitten. Nuorempana vaikutuin kirjoista paljon useammin ja enemmän. Tämä oli yksi niistä kirjoista, joista liikutuin syvästi. Itken harvoin kirjoja lukiessani, mutta tätä kirjaa lukiessani itkin. Mieleeni jäi, että vaikka tarinassa oli kaikki ainekset liialliseen dramaattisuuteen, se pysyi kuitenkin aitona ja elämänmakuisena ja sen hahmot inhimillisen epätäydellisinä. Lisäksi tarina, joka oli aivan liian surullinen, oli kuitenkin onnistuttu kertomaan hellän humoristisella otteella, kuitenkaan vetämättä yhtään överiksi. Se on harvinaista ja taidokasta ja se vetoaa minuun.

2011
Miika Nousiainen: Maaninkavaara
Tämä oli ensimmäinen Miika Nousiaisen kirja, jonka olen lukenut, ja tämän jälkeen olen halunnut lukea ne kaikki.
Luin tämän opiskelukaverin suosituksesta. Aloitin tämän illalla, ja seuraavana päivänä lähdin Ahvenanmaalle, jossa tein silloisen maratonennätykseni.

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Jennasta ja ennen kaikkea hänen isästään, jonka elämän tavoitteena on palauttaa suomalaisen kilpajuoksun taso Lasse Virénin aikojen kaltaiseksi. Martti Huttunen on aloitanut esikoisestaan, Jennan isoveljestä, joka kirjan alussa katoaa selittämättömästi kisamatkalla. Jenna tarjoutuu isänsä uudeksi juoksuvalmennettavaksi nostaakseen isänsä tragedian aiheuttamasta surusta. Kirjan nimi viittaa suomalaisen juoksu-urheilun kannalta keskeiseen paikkaan (ottakaa selvää) ja samalla kirjaimellisesti siihen vaaraan, johon liian intohimoinen suhtautuminen juoksemiseen voi ihmisen ajaa. Maratonharrastajalle tämä oli kiinnostava pohdinnan aihe.

Pidän Miika Nousiaisen tyylistä, sillä se on yksinkertaista ja helppolukuista mutta silti nokkelaa ja ajatuksen aiheita tarjoilevaa. Ennen kaikkea se on nerokkaan humoristista, mutta sellaisena vähäeleistä, ei liiallista. Vakava aihe käsitellään helposti lähestyttävästi, armollisesti. Voin sanoa, että kannattaa lukea, vaikka ei olisikaan itse juoksusta kiinnostunut.

2012
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Vuoden 2012 alussa eräs opiskelukaverini halusi välttämättä, että luen Juha Itkosen Seitsemäntoista-romaanin. Se oli ensimmäinen Juha Itkosen kirja, jonka luin. Se ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta, mutta päätin kuitenkin lukea vielä jonkun toisen Itkosen kirjan ja muodostaa lopullisen mielipiteeni kirjailijasta vasta sitten.

Kevättalvella 2012 ostin pokkarialennuksesta kolme pokkaria kympillä ja yksi niistä oli Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän. 
Muutamaa kuukautta myöhemmin, toukokuussa 2012 elin vaikeaa elämänvaihetta erityisesti erään ihmissuhteen ansiosta. Yhtenä yönä opiskelija-asunnollani olin ahdistunut, en saanut unta, en jaksanut keskittyä mihinkään järkevään ja sitten kaivoin tämän kirjan kaapista ja aloin lukea sitä.

Tämä kirja teki minuun silloin niin suuren vaikutuksen, että tämän jälkeen halusin lukea kaikki Juha Itkosen kirjat. Olisin tehnyt graduni tästä kirjasta, mutta siitä oli ehditty tehdä jo useampi gradu. Olen sisällyttänyt tämän väitöskirja-aineistooni. Enää tämä ei vaikuta minuun samalla tavalla kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta tämä on silti aina muistoissani se kirja, joka johdatti nimenomaan Juha Itkosen tuotannon pariin.

Mielestäni Juha Itkosen kirjoille on tyypillistä tietynlainen tavallisen elämän surullisuus ja melankolisuus. Kirjoissa ei useinkaan tapahdu suurensuuria tragedioita, ja niissä kuvataan hyvin toimeen tulevia ja materiaalisesti ja fyysisesti hyvinvoivia ihmisiä, joilla kuitenkaan ei ole oikein mikään hyvin. Kirjojen kerronta koskettaa minua ehkä siksi, että itse olen samanlaiseen elämänkatsomukseen taipuvainen. Itkosen kirjoissa kiehtoo koskettavuus, mutta useimmiten ne ovat myös luotaantyöntävällä tavalla ahdistavia. Tämän kirjan ahdistavat elementit asettuivat mielestäni tällä ensimmäisellä lukukerralla suureksi tuekseni silloisessa elämäntilanteessa. Pystyin siirtämään oman ahdinkoni hetkeksi näille henkilöhahmoilleja heidän tarinansa kannatteli minua.

The end is the history.


2013
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Tämä kirja voitti Finlandia-palkinnon syksyllä 2012. Keväällä 2013 selailin tätä kaupassa ja kiinnostuin tästä. Lainasin tämän kirjastosta ja luin tämän vappuna 2013.

Kirja kertoo nuoresta papista, joka muuttaa perheensä kanssa saareen meren keskelle, pienen saaristolaisseurakunnan johtohahmoksi. Jää saaren ympärillä tietää saaristolaisten historian iloineen ja suruineen. Jää on arvaamaton.

Tätä kirjaa lukiessani olin surullinen, koska en tiennyt, mitä tekisin ihmissuhteiden, opiskelun tai muun elämäni suhteen. Tämä kirjakin on osin hyvin surullinen, mutta silti tämä kirja jäi mieleeni ennen kaikkea lohdullisena.

Pidän Ulla-Lena Lundbergin tyylistä ja olen lukenut hänen muitakin kirjojaan tämän jälkeen, en kaikkia, mutta useita. Kirjoissa on jotakin konstailematonta, niitä tekee mieli vain lukea eteenpäin. Jollain tavalla ne mielestäni muistuttavat Astrid Lindgrenin lastenkirjoja, jotka ovat olleet ensimmäisiä rakkauksiani kirjallisuuden maailmassa. En usko, että kukaan muu tosin jakaa tätä mielipidettä, sillä en osaa itsekään perustella, miksi näin muka on.

2014: Ville Kivimäki: Murtuneet mielet
Opiskeluaikoinani yksi vuoteni hohtohetkistä oli, kun Suomalaisen Kirjakaupan mainoslehtinen kolahti postiluukusta joulun alla. Joulumarkkinoille ilmestyy paljon hyviä kirjoja, siihen panostetaan ja tähyillään ja tähdätään kirjallisuusmaailmassa. Minä rastitin kirjakaupan mainoslehtisestä kaikki kiinnostavat, haluamani kirjat ihan samanlaisella innolla kuin lapsena lelukuvastoista, ja aina jonkun näistä rastittamistani kirjoista sain joululahjaksi.

Jouluna 2013 sain joululahjaksi tämän kirjan, jonka olin rastittanut sen syksyn kuvastosta. Tämä on tutkimus siitä, millaisia henkisiä traumoja suomalaiset sotilaat saivat toisen maailmansodan aikana. Sotaa on tutkittu, kuvattu, käsitelty, keskusteltu, kaiveltu, muisteltu monelta muulta näkökannalta, mutta tältä ei. On kerta toisensa jälkeen kerrattu sodan tapahtumien kulkua, miten kaikki alkoi ja mihin se päättyi, missä taisteltiin, millaisia aseita käytettiin,miten kovista paikoista selvittiin. On tutkittu siviilien selviytymistä kotirintamalla, sodanjälkeisiä jälleenrakennuksen vaikeuksia, evakkotaipaletta, sodan haavoittamaa lapsuutta. Jostain syystä aiemmin ei kuitenkaan ole tutkittu sotilaiden saamia henkisiä vammoja, ja mieleeni tulee vain kysyä, eikö se ole melkein tärkein asia.

Suosittelen kaikille.

2015: Edita Morris: Hiroshiman kukat
Ensimmäisenä lukiovuonna olisin halunnut tehdä tästä kirjasta äidinkielen kirjatyön, mutta en löytänyt kirjastosta muuta materiaalia, jota olisin tarvinnut tähän kirjaan liittyvään esitelmään.

Keväällä 2015 kirjoitin graduni loppuun ja sen kunniaksi lainasin kirjastosta pinon kirjoja, jotka eivät liittyneet graduun ja jotka olin jo kauan halunnut lukea. Tämä oli yksi niistä.

Tämä kirja kertoo Hiroshimasta vuoden 1945 atomipommien jälkeen. Kuten nimi ilmaisee, tämä kirja on kuvaus kukista, joita Hiroshimassa oli, ja jotka, ihmeellistä kyllä, saattoivat lähteä kasvamaan vielä pommienkin jälkeen. Mielestäni tämä kirja on kuvaus siitä, mihin ei ole sanoja, mitä ei voi kuvata, ja sellaisena tämä on käsittämättömän hieno. Mieleeni jäi vähäeleisyys: tässä olisi ollut kaikki ainekset tragedialla mässäilyyn, joko hienovaraiseen tai ylenpalttiseen sellaiseen, mutta se jäi kokonaan pois tästä kirjasta, ja juuri siksi tämä on niin vaikuttava.

Lukekaa.

2016: Susan Spencer-Wendel: Kunnes sanon näkemiin - Ilon ja jäähyväisten vuosi
Kevättalvella 2016 olin vailla työpaikkaa ja vailla mitään tietoa mistään tulevaisuudessa. Olin päivästä toiseen ahdistunut. Yhtenä päivänä menin kirjastoon rauhoittumaan ja lohduttautumaan, koska koko elämäni ajan kirjastot ovat olleet minulle lohdun, rauhan, onnellisuuden ja inspiraation paikkoja.

Silloisen kotikaupunkini kirjastossa on hyllyjä, joihin asetellaan esille kirjoja, joita henkilökunta syystä tai toisesta suosittelee. Kirjat eivät välttämättä ole uusia, eivätkä ne liity mihinkään tiettyyn teemaan. Joku on vain halunnut nostaa milloin minkäkin kirjan esille. Tämä oli yksi tällaisista kirjoista, ja juuri tähän satuin tuona ahdistavana kevättalven päivänä tarttumaan.

Tämä on Susan Spencer-Wendelin itse kirjoittama tositarina siitä, miten hän sairastui harvinaiseen ALS-sairauteen. Sairaus rapauttaa pikkuhiljaa koko lihaksiston, kunnes ihminen kuolee. Tätä ennen, diagnoosin saatuaan, ihminen tietysti tietää kuolevansa. Ihmiset reagoivat siihen luullakseni hyvin eri tavoilla. Tämän kirjan kirjoittaja reagoi ensinnäkin kirjoittamalla ja ennen kaikkea päättämällä elää täysillä sen aikaa, mikä hänellä enää oli jäljellä. Yhdessä perheensä kanssa hän toteutti unelmia, joita kullakin perheenjäsenellä oli, keräsi perheelleen muistoja, jotka näille jäisivät sitten, kun häntä itseään ei enää olisi.

Omassa elämäntilanteessani ei ollut juuri mitään yhtäläisyyksiä tämän kirjan tapahtumiin, mutta silti kirjan ajatukset ovat jääneet elämään mielessäni voimakkaampina kuin valtaosa mistään tähänastisessa elämässäni lukemani. Erityisen tärkeä minulle oli ajatus siitä, että onnellinen on hän, ja vain hän, joka ottaa omakseen tämän päivän, ja joka näin ollen voi sanoa: "tulkoon huomenna se pahin, koska tänään olen elänyt." Mikä on ollut, se on ollut ja minulla oli hetkeni, edes taivaalla ei ole valtaa viedä sitä pois.

2017: John Irving: Oman elämänsä sankari
Kesällä 2015 luin kirjan, jossa esiteltiin jonkin äänestyksen perusteella kootut "50 suomalaisten mielestä parasta kirjaa". Tämä kirja oli yksi niistä.

Ennen tätä kirjaa en ollut lukenut yhtään John Irvingiä, ja se oli noloa, koska kirjallisuusihmisen pitää olla lukenut John Irvingiä. Juhannuksena 2017 ryhdistäydyin ja lainasin tämän kirjastosta. Tämä kirja on kertomus orpokodin johtajasta ja eräästä orvosta, josta tulee johtajalle erityisen tärkeä.

Tämä jäi mieleeni kirjana, jota lukiessani yllätyin ja muistin, että kirjasta voi tulla hyvä mieli ihan vain, koska se on hyvä. Huomasin lukeneeni liikaa pakollista lukemista ja teoriaa, ensin gradua ja sitten väitöskirjaa varten, ja aivan liikaa surullisia kirjoja, syystä, jota en itsekään tiedä. Tämä kirja muistutti minulle, miksi ylipäätään olen aikoinaan todennut kirjallisuuden suurimmaksi intohimokseni ja miksi kirjallisuusintohimo on seurannut minua elämänvaiheesta toiseen. Ihminen voi tulla vilpittömän onnelliseksi ihan vain siitä, että lukee hyvän kirjan. Tämä kirja on todiste siitä.

2018
R.J. Palacio: Ihme
Syksyllä 2018 olin töissä kirjastossa ja työtehtävissäni painottui lasten- ja nuortenkirjastotyö. Joku asiakas oli palauttanut tämän kirjan ja minä hyllytin sen, ja kiinnitin siinä samalla huomioni siihen. Halusin ehdottomasti lukea sen, koska se vaikutti niin kiinnostavalta ja koska pidin tärkeänä päästä kunnolla kärryille aikamme lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentästä.

Tämä on tarina 11-vuotiaasta Auggiesta, joka aloittaa elämänsä ensimmäisen kerran koulun vertaistensa joukossa. Tähän asti Auggie on ollut kotiopetuksessa, sillä hän on syntymästään saakka sairastellut niin paljon, että koulunkäynti ei ole ollut mahdollista. Koulun aloittaminen muiden kanssa tuossa ikävaiheessa vaikeasta perussairaudesta kärsivänä ei ole helppoa, mutta Auggie selviää siitä.

Tämä kirja jäi mieleeni parhaana lukemanani lasten / nuortenkirjana. Minulla ei ole samanlaisia kokemuksia kuin kirjan päähenkilöllä, mutta minulla on kokemuksia siitä, millaista on olla 11-vuotias koululainen, ja tämä kirja onnistui tämän todellisuuden kuvauksessa verrattoman hyvin. Tuntui, kuin olisin itse matkustanut ajassa taaksepäin omiin kouluaikoihini tätä lukiessani. Auggien tarina on aivan mahtava.

2019
Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Tammikuussa 2017 juttelin mummoni kanssa kirjoista. Hän mainitsi viimeksi kuunnelleensa äänikirjana tämän kirjan, ja pitäneensä tästä kovasti.
Vähän sen jälkeen huomasin, että ihmiset vouhkasivat tämän kirjailijan kirjoista ja ehkä erityisesti tästä kirjasta kovasti.
Josain syystä en oikein ole innostunut lukemaan kirjoja, joista vouhkataan, en ainakaan samaan aikaan kuin siitä vouhkataan. Päätin kuitenkin kaiken sen vouhkaamisen keskellä, että joskus luen tämän kirjan.
Loppuvuodesta 2019 pöly tämän kirjan ympäriltä oli nähdäkseni sen verran laskeutunut, että minun hetkeni oli koittanut. Lainasin kuluneen kappaleen kirjastosta ja luin sen.

Kirja on kertomus katkeroituneesta, neliraajahalvaantuneesta Willistä, joka kokee, että hänen elämänsä ei ole enää elämisen arvoista, sekä Louisasta, joka ei oikein tiedä mitä elämällään tekisi ja josta ikään kuin sattuman kaupalla tulee Willin avustaja. Will ei halua ketään lähelleen, eikä Louisa tunne kutsumusta hoitajaksi, mutta pikkuhiljaa heistä tulee läheisiä, ja lopulta heidän elämänsä antavat toisilleen merkityksen ennakoimattomalla tavalla.

Tämä kirja muistutti minulle, kuinka nuorena liikutuin kirjoista ja kuinka enää nykyään en niin kovasti liikutu, koska tästä kirjasta liikutuin ensimmäistä kertaa moneen, moneen vuoteen ihan yhtä suuresti kuin joskus paljon nuorempana jostakin vaikuttavasta kirjasta. Minun oli vaikea päästä vauhtiin tämän kirjan lukemisen kanssa, mutta loppuvaiheen istuin intensiivisesti lukemassa täysin paikallani ja tuntui, kuin olisin elänyt kirjan henkilöiden kanssa, kuin he olisivat olleet todellisia. Lopussa itkin kaikkien niiden vuosien edestä, joina kirjat eivät ole saaneet minua itkemään. En tiedä, oliko tähän ehkä pieni vaikutus sillä, että luin tämän loppuun heti sen jälkeen, kun olin ensin ostanut ensimmäisen oman asunnon ja sitten muuttanut sinne asumaan, ja istuin lukemassa tätä oman asuntoni keittiön pöydän ääressä ja ikkunalasin takana satoi ensilumi. Saattaa olla että oli, mutta eniten vaikutusta kuitenkin oli kirjalla.

Tästä on hyvä jatkaa seuraavalle kirjojen vuosikymmenelle.

Vuosikymmen

Koko blogini olemassaolon ajan minulla on ollut tapana tehdä kuluneesta vuodesta jonkinmoinen vuosikatsaus.

Kuluneena uutenavuotena, jona siirryimme 2010-luvulta 2020-luvulle, sosiaaliset mediat täyttyivät ihmisten kertomuksista siitä, mitä heille kuluneena vuosikymmenenä oli tapahtunut. Minunkin teki mieli kirjoittaa sellainen. Monesta syystä minun ei kuitenkaan tehnyt mieli kirjoittaa sitä esimerkiksi Facebookiin.

Kirjoitan sen siis blogiin.

Kulunut vuosikymmen oli elämäni ensimmäinen kokonainen aikuisuuden vuosikymmen. Kriisin paikka ehkä. Tai sitten vain normaalia elämää.

Tämä vuosikymmen oli myös selkeä matka. En tiedä, onko elämässäni enää odotettavissa tämän kaltaista matkaa, mutta todennäköisesti ei. Muunlaisia matkoja toivottavasti, mutta ei enää ikinä tällaista. Kaikki aikuisuuden asiat tapahtuivat ensimmäisen kerran, ja ne mahtuivat samaan vuosikymmeneen.

Kymmenen vuotta sitten, vuoden 2010 alussa, opiskelin viimeisiä hetkiä lukiossa ja asuin viimeistä vuotta vanhempien luona. Pelkäsin ihan helvetisti, että elämästäni ei koskaan tule mitään, että en onnistu mitenkään kaikessa siinä, missä minun pitää alkavana vuonna onnistua. Usein, kun puhutaan nuoruudesta ja esimerkiksi koulun päättämisestä, mainitaan sellaisia käsitteitä kuin toivo ja huolettomuus ja vasta myöhemmin tuleva harkinta siitä, mitä tämän jälkeen. Minulle toivo ja ilo uudesta elämänvaiheesta olivat pieniä sivuvivahteita. Pelko oli hallitsevin tunne.

Olen koko aikuisuuteni ajan inhonnut sydänjuuriani myöten kuunnella sellaista puhetta kuin "en mää oikeastaan lukenut yhtään ylioppilaskirjoituksiin, joo, mää en lukenu yhtään, mää vaan menin sinne, mää en opiskellu koko lukioaikana yhtään,  hei, mää en lukenu myöskään pääsykokeisiin, mää vaan menin pääsykokeisiin lukematta, kuulkaa koko opiskeluaikana mää en tehny mitään, mää en ees kattonu mihin mää hain opiskelemaan, mää vaan jotenki päädyin" ja niin edes päin.

Tällaisella puheella yritetään ehkä olla jotenkin vaatimattomia (jota en ymmärrä) tai sitten uskotella kuuntelijoille, että ollaan luonnonlahjakkuuksia, neroja.
Minun tekee mieli kysyä tällaisilta löpisijöiltä yksi ainoa kysymys, ja se kuuluu näin: "no, oisko sun ehkä kannattanut?"
Yleensä tällaiset puheet kuullaan vaiheessa, jossa ollaan jo päästy jonnekin. Ylioppilasjuhlissa kerrotaan, kuinka lakki on saatu tekemättä mitään, opiskelupaikka on saatu tekemättä mitään, työpaikka on saatu tekemättä mitään.
Jos se on käynyt näin helposti, niin mihin lie maailmanvaltiasasemaan nämä ihmiset pääsisivät, jos viitsisivät jotain tehdä. Kannattaisiko heidän siis vähän liikauttaa nerokasta sormeaan, niin heti sataisi kultaa? Mahtaa heitä vituttaa, kun he kuolinvuoteellaan tajuavat, että jotain tekemällä he olisivat voineet ehkä saada jotain muuta.

Lisäksi ahkerana lukijana olen lukenut kirjoista ja lehdistä useiden ihmisten kertovan, kuinka he vasta viisikymppisinä alkoivat miettiä, mitä oikeasti elämältään halusivat. Siihen asti he ovat kuulemma vain ajautuneet, vahingossa päätyneet jonnekin. Olen ajatellut joskus, että on siinä onnekkaita ihmisiä. Ei tarvi vaivaa nähdä, kun vahingossa saa.
Tämän vuosikymmenen vaihteessa voin kuitenkin huokaista helpotuksesta, koska en ole itse sellainen ihminen.

Minä en voi sen enempää leuhkia kuin harmitellakaan, että olisin vain ajautunut vahingossa ja leikillään jonnekin, koska tein töitä niin paljon kuin pystyin. Valmistauduin ensin ylioppilaskirjoituksiin ja sen jälkeen pääsykokeisiin kuin sotaan.

Olen kiitollinen siitä, että penkkareissa, penkkareiden jatkoilla ja abiristeilyllä helmikuussa 2010 minulla kuitenkin oli myös kivaa.

Tein ylioppilaskirjoituksissa parhaani, sen, mitä pystyin. Täytin yhteishakupaperit heti haun alkupäivänä maaliskuun alussa. Olin tehnyt joululomalla lopullisen päätöksen siitä, mihin haen.

Kevään luin yliopiston pääsykokeisiin, kolmeen erilaiseen pääsykokeeseen. Luin parhaani mukaan, mutta olin melko varma, että en pääse yliopistoon. Ajattelin, että vain harva pääsee yliopistoon ensimmäisellä yrittämällä ja minä en varmasti kuulu tähän pieneen joukkoon.

Ajattelin, että päivä, jona hain ylioppilastulokseni koululta, oli siihenastisen elämäni onnellisin. Ajattelen myöhemmin, että vuoteen 2010 oli käsittämätön, koska sinä vuonna ajattelin kaksi kertaa, että tässä oli elämäni onnellisin hetki.

Juhlin ylioppilasjuhlani kesäkuussa 2010.
Muutama päivä juhlien jälkeen kävin tekemässä kolmannen ja viimeisen pääsykokeen.
Sen jälkeen sairastin parin päivän flunssan ja sitten tein suunnitelman syksyn varalle, koska pidin selvänä, että yliopiston ovi ei avaudu ennen kuin aikaisintaan toisella yrittämällä.

Heinäkuussa 2010 elin päivän, jota edelleen pidän tietyllä tavalla tähänastisen elämäni onnellisimpana. Sain kirjeen, jonka ensimmäinen lause oli "Onneksi olkoon!" ja seuraava lause "Olemme myöntäneet sinulle opinto-oikeuden."

En ole ollut ikinä niin innoissani, koska jo yläasteajoista lähtien olin toivonut, että joskus opiskelisin yliopistossa.
Aikuiselämäni aikana olen ajatellut joskus, että onnellisen elämän salaisus on osata haaveilla itselleen mahdollisista asioista.

Elokuussa 2010 juoksin elämäni toisen maratonin, joka oli samalla ensimmäinen yhteinen maraton kummisetäni kanssa. Pari viikkoa sen jälkeen muutin elämäni ensimmäisen kerran pois vanhempien luota. Kahden hengen solukämppä neljän kilometrin päässä keskustasta.

Syyskuussa 2010 aloitin yliopisto-opinnot. Kuten useimmat asiat, nekään eivät loppuviimein olleet ollenkaan niin hohdokkaat kuin olin ajatellut. Ensimmäisestä päivästä lähtien alkoi taas sama pelko kuin vuoden alussa: minusta ei koskaan tule mitään. Alusta loppuun asti pidin kovasti opiskelusta, mutta en epävarmuudesta, jota yliopisto-opinnot usein ovat täynnä, ja ehkä erityisesti minun opiskeluvuosieni aikaan.

Entä jos olen vain tehnyt väärän valinnan.

Entä jos jätän tämän kesken ja se on väärä valinta?

Vaihtui vuosi 2011. Alkuhuuma oli haihtunut opiskelunkin hauskuudesta ja tuntui, että vain rämmin ensimmäisen kevään läpi. Opiskelu yliopistossa oli ihan erilaista kuin lukiossa, eikä siellä ollut opinto-ohjausta. Minulla ei ollut ketään, keneltä pyytää apua. Opiskelu tuntui vaikealta ja epäselvältä. Niinsanottu opiskelijaelämä, rellestäminen opiskelijabileissä, ei kiinnostanut yhtään. Ajattelin, että ehkä minun on haettava täältä pois, jonnekin muualle. Olen tehnyt väärän valinnan.

Sairastin talvella 2011 aikuiselämäni pahimman flunssan. Ainut aivan mahtava asia oli, että pääsin maaliskuussa 2011 maratonmatkalle Roomaan.

Kesällä 2011 olin kesätöissä siivoojana ja tein samaan aikaan kesäopintoja opiskelukavereiden kanssa. Kesän aikana opiskelukaupunki alkoi vihdoin tuntua vähän paremmalta paikalta olla.

Syksyllä aloitin toisen opiskeluvuoden ja juoksin elämäni ensimmäisen Finlandia Marathonin. Toinen vuosi oli opiskeluaikani paras, sillä silloin opiskelukuviot ja -kaverit alkoivat olla jo tuttuja, mutta valmistumisesta ei kuitenkaan vielä ollut paineita. Syksyllä 2011 tapasin myös ihmisen, joka määritti tulevia vuosia aika voimakkaasti.
Loka-marraskuun vaihteessa 2011 tein Maarianhaminassa maratonennätykseni, joka oli voimassa melkein neljä vuotta.

Keväällä 2012 hyvästelin perheemme koiran, joka oli ollut meillä ala-asteaikojeni lopusta alkaen. Tiedän, että koiran elämän loppuminen on kamalaa, mutta suru oli silti niin suuri, että ihmettelin sitä.

Keväällä 2012 alkoi myös elämäni ensimmäinen parisuhteeseen viittaava, joka kai oli tärkeä kokemus, muttta tässä katsantokanassa olisi mieluummin saanut jäädä kokematta.
Juoksin Tuusulanjärven maratonin huhtikuussa 2012.

Kesällä 2012 toteutin lapsuudenhaaveeni, tein benjihypyn 150 metristä Helsingin Kaivopuistossa meren päällä.

Syksyllä 2012 aloitin kanditutkielman teon. Juoksin Finlandia Marathonin toisen kerran.
Vuodenvaihteessa 2013 muutin solukämpästä yksiöön. En ole koskaan ollut kämppisasuja. Viihdyn yksin.
Keväällä 2013 sain kandin valmiiksi ja olin sitä myöten saanut tarpeekseni kaikesta. Päätin, että opiskelulle on tultava muutos, elämälleni on tehtävä jotain. Olin siinä vaiheessa melko varma, että en koskaan tee yliopisto-opintojani loppuun.
Vuoden kestänyt ihmissuhdesotku oli kiristynyt umpisolmuun.
Juoksin maratonin Lahdessa vuoden ensimmäisenä todella kesäisenä päivänä.

Kesällä 2013 olin töissä rakennussiivoojana.
Syksyllä 2013 aloitin neljännen opiskeluvuoden, ja voin todella huonosti.
Marraskuussa 2013 hain ja sain vihdoin apua sekä opiskelun että ihmissuhteen tuottamaan täydelliseen umpikujaan, ja vaikka olin melko varma, että tästä ei selvitä, näin kuitenkin jotakin toivon kipinää jossain. Vuoden 2013 lopussa aloitin tämän blogin. Tämän blogin tarkoitus oli alun perin olla selviytymispäiväkirja. Ajattelin, että jos tästä selvitään, paino sanalla jos, tämä blogi jääköön siitä muistoksi.
Syksyllä 2013 juoksin kolmannen Finlandia Marathonin ja ajattelin, että nyt näitä Finlandia Marathoneja on juostu tarpeeksi, ensi vuonna jonnekin muualle.

Talvella 2014 aloitin sitten sen selviytymistyön pienin askelin, ja toukokuussa 2014 alkoi vihdoin tuntua siltä, että on mahdollista selvitä, kaikesta huolimatta.
Koukuttauduin Klikkaa mua -tv-sarjaan.

Kesällä 2014 sain vihdoin vähän sitä balsamia haavoihin, mitä itsetuntoni oli ollut vailla. Juoksin maratonin Turussa, ja ihmettelin sitä, että se tosiaan oli elämäni kymmenes maraton. Kymmenes. Olin iloinen siitä.
Vietin ihanan viikon kummieni luona ja tutustuin sukulaislapsiin. Tein lapsuudenystäväni kanssa Berliinin-matkan, joka oli minulle useiden vuosien haaveilun tulos. Ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen elämä alkoi tuntua jopa ihan hyvältä.

Syksyllä 2014 aloitin viidennen, viimeisen opiskeluvuoden ja ensimmäistä kertaa minulle oli selvää, mitä opintoja teen. Tiesin silloin myös, että ainakin tutkintoni puolesta minusta kyllä nyt tulee jotakin. Olen ihan pienen askeleen päässä ihan oikeasta ammatillisesta pätevyydestä, ja vielä sellaiseen työhön, johon haluankin työllistyä.

Syyskuussa 2014 juoksin Finlandia Marathonin viimeistä kertaa opiskelijana, vielä kerran kiellon päälle. Sen koommin en ole niitä juossut tähän päivään mennessä.

Syksyllä 2014 aloitin gradun teon ja työskentelyn opintojen ohessa yliopiston kirjastolla.
Loka-marraskuun vaiheessa 2014 juoksin tähänastisen elämäni kamalimman maratonin Sastamalassa.
Marraskuussa 2014 kävin elämäni ensimmäisen kerran Ismo Leikolan keikalla. Kriisini aikana vuosien 2013 ja 2014 aikana Ismo Leikolasta oli tullut minulle syystä tai toisesta niin tärkeä, että halusin nähdä hänet livenä. Pääsin eturiviin. Sain yhteiskuvan hänen kanssaan. Laitoin kuvan aamupalapöytään ja katsoin sitä joka päivä melkein vuoden ajan.

Itsenäisyyspäivänä 2014 juoksin elämäni ensimmäisen talvimaratonin Kuopiossa.

Talvella 2015 tein opintoihin liittyvän harjoittelun yliopiston kirjastolla ja aloin käydä säännöllisesti yliopistoliikunnan tunneilla. Juoksin elämäni ensimmäisen hallimaratonin Uudessakaupungissa. Kävin taas Ismo Leikolan keikalla ja tällä kertaa kävin kertomassa hänelle itselleen, mitä hän minulle merkitsee.

Kevään 2015 tein päätoimisesti gradua ja sain sen pääosin valmiiksi. Päällimmäinen tunne oli taas ahdistus, siitä, jos en koskaan saakaan työpaikkaa. Kävin vielä kerran Ismo Leikolan keikalla, ja se jäi viimeiseksi tähän mennessä.

Kesän 2015 olin päätoimisesti töissä Jyväskylän yliopiston kirjastolla. Nautin olostani siellä. Heinäkuun lopussa toteutin haaveeni ja kävin Tampereella Muumimuseossa. Elokuussa 2015 tein todella hienon maratonsuorituksen Raatteen tiellä.

Syksyllä 2015 valmistuin maisteriksi, mutta aivan kuten olin osannut pelätä, en saanut työpaikkaa. Aloin tehdä aikuiskouluttajan pedagogisia opintoja. Maisteriuteni kunniaksi pääsin kummisetäni kanssa maratonmatkalle Ateenaan.

Tammikuussa 2016 aloitin opetusharjoittelun yliopistolla ja olin epätoivoinen, koska en saanut oikeaa työpaikkaa. Helmikuussa tein maratonennätykseni Tampereen Pirkkahallissa.

Keväällä 2016 opintoni valmistuivat, ja niin ollen minulla oli maisterintutkintoni lisäksi opettajan pätevyys. Aloin saada kutsuja työhaastatteluihin. Työpaikkaa en kuitenkaan saanut.
Kesällä osallistuin promootioon, joka on ollut elämässäni hyvin ainutlaatuinen kokemus. Juoksin elämäni ensimmäisen yömaratonin Varpaisjärvellä. Syksyllä juoksin vielä Espoon Rantamaratoninkin, ilmeisesti, koska muuta tekemistä ei riittävästi ollut.

Syksyllä 2016 aloin saada opettajantöitä yliopistolta ja sain haettua jatko-opintoihin, haave, joka minussa oli elänyt yliopistoaikojeni alusta lähtien, ensin salaa ja sitten äänekkäämmin. Hakuprosessi koetteli kärsivällisyyttä, sillä kaikki oli hankalaa ja apua ei taaskaan ollut tarjolla. Ihmettelen edelleen, miten sain edes haettua, mutta ehkä siksi, että koin, että vaihtoehtoja ei ollut montaa.

Itsenäisyyspäivänä 2016 juoksin elämäni ensimmäisen kunnon pakkasmaratonin ja heti sen jälkeen aloitin väitöskirjan teon.
Tammikuussa 2017 aloin tutustua jatko-opintojen maailmaan, josta niin kauan olin haaveillut,
ja kas, ei sekään niin hohdokas ollut.
Aloin käydä jatko-opintoseminaareissa ja lähetellä tutkimusapurahahakemuksia. Aloin kirjoittaa oikeaa tekstiäkin ja tavata ohjaajia. Kun kirjoitin väitöskirjatekstiä, koin, että tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä, pääsin niin sanottuun todelliseen flow-tilaan. Käytännön elämään kuului kuitenkin koko nippu ahdistavia ja ikäviä asioita, kuten pelko siitä, että ei saa tutkimusapurahaa eikä vakituista tai edes pidempää määräaikaista työpaikkaa ikinä.

Keväällä 2017 pidin elämäni ensimmäisen kerran konferenssiesitelmän ja sain elämäni ensimmäisen tutkimusapurahan. Kävin läpi silmäleikkauksen, ja sen jälkeen karsastus ei ole enää kuulunut elämääni.

Kesällä 2017 juoksin maratonin Rovaniemellä. Elämässäni alkoi vihdoin olla myös romantiikkaa. Se ei tosin mihinkään ihmeelliseen johtanut.

Syksyllä 2017 juoksin maratonin Moskovassa ja rykäisin väitöskirjaani eteenpäin niin paljon, että ajattelin, että tämähän varmaan valmistuu joskus. Itsenäisyyspäivänä, Suomen täyttäessä 100 vuotta, juoksin maratonin.
Olin kuitenkin alkanut ajatella, että mitä sitten, vaikka väitöskirja valmistuu. Haluan töihin, en halua enää roikkua täällä, samassa kaupungissa, opiskelijayksiössä.
Olin saanut tarpeekseni,

Ja sitten mulla yhtäkkiä oli vakituinen työpaikka.
Tammikuussa 2018 muutin uudelle paikkakunnalle aivan toiselle puolelle Suomea ja aloitin työn kirjastossa. Pääsin töihin, ja pääsin puhumaan ruotsia töissä. Sain siis sen kaiken, mitä olin aina halunnut, vaikka olin jo luopunut toivosta.
Mielenkiintoista oli huomata, että vaikka minulla oli se kaikki, se ei riittänyt minulle. Yksiö ei enää riittänyt, halusin asua kaksiossa. Työpaikka ei lopulta riittänyt, halusin mukavamman työpaikan.

Maaliskuussa 2018 jouduin hyvästelemään rakkaimman ystäväni, joka siis oli koira.
Kesäkuussa 2018 pääsin maratonmatkalle Färsaarille.
Heinäkuussa 2018 tapasin ihmisen, joka on edelleen elämässäni, ja jota kutsun suosikki-ihmisekseni. Mikä kummallisinta ja hienointa, kaupan päälle sain elämääni hänen mukanaan myös koiran. Koira ei korvaa rakkainta ystävääni, mutta täytti hänen jättämänsä tyhjyyden ja osoitti, että elämä jatkuu.

Syksyllä 2018 juoksin maratonin Hangossa. Aloin voida huonosti, monesta syystä, lähinnä ehkä siksi, että töissä oli paljon stressiä eikä mulla ollut ollut juurikaan lomaa koko vuonna.
Vietin joulun elämäni ensimmäistä kertaa muualla kuin vanhempieni luona.

Vuoden 2019 alussa voin huonosti ja ajattelin, että parisuhdeyritelmästäni ei tule mitään.
Talvi kuitenkin kului, osin ihan hyvinkin, ja tuli kevät, ja päätin, että joku muutos on tultava. Muistin, miten hankalaa työpaikan saanti oli ollut, ja ajattelin, että työpaikan vaihto ei todennäköisesti onnistu, mutta varmasti se ei onnistu, jos ei edes yritä.

Aloin hakea uutta työpaikkaa huhtikuussa 2019 ja toukokuussa 2019 sain paremman työpaikan, kuin olisin osannut edes toivoa.
Kesäkuun alussa pidin elämäni ensimmäisen palkallisen parin viikon kesäloman, jonka aikana muun muassa muutin.
Sen jälkeen aloitin uuden työn.

Loppuvuosi 2019 kului lähinnä töissä, uuteen työhön opetellessa.
Juoksin maratonin vuoden aikana Helsingissä, Hämeenlinnassa ja Joutsenossa.

Toinen tärkeä asia oli asunnon ostaminen. Yhtäkkiä kesän alussa minulle ilmaantui tarve, jota minulla ei koskaan aikaisemmin ollut ollut: haluan ostaa asunnon. Saunallisen asunnon, jossa on mielellään kaksi huonetta ja jota mielellään ei tarvitse remontoida.

Marraskuussa 2019 se toteutui. Nyt en enää asu vuokralla, olen asunnon omistaja.

Jos vertaa siihen kymmenen vuoden takaiseen pelkoon, että minusta ei tule mitään, ja mistään ei tule mitään,
niin aika pitkälle olen mielestäni päässyt.

Tällä hetkellä elämäntilanteeni on sellainen, että en toivo mitään lisää.
Ainoa toiveeni on, että asiat olisivat mahdollisimman pitkään näin hyvin, kuin ne ovat.
En tarvitse muuta.

Onnellista seuraavaa vuosikymmentä kaikille lukijoille!

Hämeen hitaat

Keksin tämän otsikon jo aikaisemmin omaksi rohkaisukseni. Lopulta se ei osoittautunut kaikkein kuvaavimmaksi. Koetin keksiä parempaa otsikkoa, mutta en keksinyt, joten riittäköön, että hitaus Hämeessä oli pyrkimys. 

Jo pari vuotta olen pohtinut maratonin juoksemista Hämeenlinnassa. En loppujen lopuksi oikein tiedä, mistä se ajatus on tullut. Olen käynyt Hämeenlinnassa vain harvoin, enkä oikeastaan tunne minkäänlaista kiintymystä sitä kohtaan. Ajattelen kuitenkin, että se on kaunis kaupunki. Nykyään siellä jopa asuu muutama minulle erityisen tärkeä ihminen. Se on ihan sopivan matkan päässä paikoista, joissa yleensä oleilen.

Tänä vuonna sitten päätin, että nyt on tullut Hämeenlinna-maratonin vuoro. Kaikenlaisten jo toteutettujen pohdintojen jatkeeksi.

Kesän alussa kävin katsomassa, milloin pitää ilmoittautua, jos sinne aikoo. Huomasin, että tapahtumaan oli hintaportaat: mitä aiemmin ilmoittaudut, sitä halvemmalla selviät. Huomasin samalla, että voimassa oleva hintaporras on voimassa vielä jonkin aikaa. Päätin, että ilmoittaudun vasta myöhemmin. Siltä varalta, jos jotain vaikka tapahtuu, enkä pääsekään lähtemään.

Viimeisenä halvemman hintaportaan voimassaolopäivänä kävin sitten ilmoittautumassa. Rehellisesti sanoen ajatukseni oli puhtaasti se, että mua ei yhtään kiinnostaisi lähteä, mutta koska tätä nyt on jo suunniteltu, niin kai mä sitten ilmoittaudun. En tiedä, mistä sellainen asennevamma oli ilmaantunut.

Juoksuharrastus takkuili koko kesän. Ensin pidin taukoa toukokuun puolivälissä juostun maratonin jälkeen, sitten tuli liian kovat helteet. Heti helteiden hellitettyä sairastuin ennenkokemattomaan kurkkukipuun ja yskään, joka ei meinannut mennä ohi. Se ei rajoittanut elämää kohtuuttomasti muuten, mutta se esti hengästyttävän juoksutreenaamisen. Odotin kaksi viikkoa turhaan, että kurkkukipu ja yskä menisivät ohi itsestään. Sitten menin lääkäriin ja sain kymmenen päivän antibioottikuurin. Kuuri alkoi auttaa parissa päivässä. Sain siitä kummallisen motivaatiopuuskan ja kävin jopa ostamassa uudet juoksulenkkarit.

Hämeenlinna-maratoniin ei ollut enää kuin pari viikkoa aikaa. Helteet iskivät taas. Kuntoni tuntui kahden viikon köhimisen jälkeen täysin menetetyltä. Uudet juoksulenkkarit ja lähestyvä maraton innostivat kuitenkin lähtemään kevyille hölkkälenkeille muutamana aamuna ennen seitsemää, pahimman kuumuuden laskeutumista. Tunsin aamulenkeistä suunnatonta ylpeyttä, sillä sellaisiin en ole kyennyt koskaan aikaisemmin elämässäni.

Ne muutamat hölkkäharjoitukset kuitenkin ilmaisivat minulle myös, että kuntoni ei ollut kohdillaan.
Muutamaa päivää ennen Hämeenlinna-maratonia mietin vakavissani, pitäisikö sitten jättää menemättä.

Koska suuressa osassa elämäni asioista minun on vaikea päästä lopulliseen kyllä- tai ei-johtopäätökseen, jäi maratonin väliinjättöajatuskin vähän kuin roikkumaan, kunnes tuli viimeinen päivä ennen maratonia, ja siinä vaiheessa tein päätöksen.

Lähden, juoksen hiljaa ja rauhallisesti, juoksen sen verran, minkä kykenen.
Viimeisenä iltana ennen maratonia söin hyvän aterian. Maratonpäivän aamuna minulle valmistettiin aivan mahatava aamiainen. Viime hetken valmistautuminen sujui siis harvinaisen hyvin.

Silti vielä lähtöpaikalla, juoksukamat päällä ja numerolappu rinnassa,
vallitseva tunteeni oli laimea ärtymys. 

Ei huvita, ei kiinnosta. Olispa tää jo ohi. Kun tää on ohi, en halua enää pitkään aikaan tähän tilanteeseen.
Olin huolissani, sillä yleensä jonkinlainen innokkuus juoksua kohtaan tulee viimeistään lähtöviivalla. Nyt se ei tullut.

Lähdin juoksemaan muiden mukana. Jostain tuli rytmi, jonka ajattelin itselleni vähän liian kovaksi vauhdiksi. Silti se tuntui minulle sopivalta rytmiltä. Päätin, että juoksurytmiin pääseminen on tärkeintä, vauhtia voi säädellä myöhemminkin, jos siltä tuntuu.

Ärtymys säilyi kymmenenteen kilometriin asti, sitten se vähän heikkeni.

Maisemat olivat todella kauniit. Vanhaa kaupunkia, vettä, järven rantaa. Hämeenlinna torneineen, puusiltoja, tykkejä. Puistoa, metsää ja niittyä. Reitti ulkonäöllisesti saa minulta täydet pisteet.

Muuten mieleeni jäi valitettavasti lähinnä negatiivisia asioita. En tiedä, johtuiko se enemmän lähtökohtaisesta mielentilastani vai tapahtumasta, mutta en oikeastaan tiedä, onko sillä väliäkään. Tässä muutamia valituksen aiheitani:

Opastuksen olisi pitänyt olla paljon selkeämpää. Emme meinanneet löytää numeroidenhakupaikkaa, vaikka mukana oli karttojen ja paikkatiedon asiantuntija -äitini. Tietoa numerolapunhakupaikan sijainnista ei löytynyt nettisivuilta kaivamallakaan, vaikka minä puolestani olen tiedonhaun asiantuntija. Seuraava haaste oli lähtöpaikan löytäminen. Onneksi se ei ollut kaukana kisakansliasta, joka lopulta löytyi muita juoksijan näköisiä seuraamalla.

Maratonin opasteet ja opastajat olivat sellaisia, että aloin sen takia jossain vaiheessa itkeä. Voin kertoa, että siinä vaiheessa, kun ihminen on juossut melkein kolmekymmentä kilometriä, ei enää jaksa keskittyä pohdiskelemaan risteyksessä, minne täysmaratoonarin pitäisi tässä vaiheessa kääntyä, jos kympin nuoli on tuonne, puolimaratonin tuonne, ja maratonista ei oikein ole tietoa. Siinä vaiheessa opasteiden pitää olla niin selkeät, että maratonista seonnutkin ihminen ymmärtää ne. Huonossa tilanteessa ollaan siinä vaiheessa, jos liikenteenohjaajakaan ei osaa auttaa. Sellaista tilannetta en ole kokenut ikinä ennen, nyt sen koin.

Opasteiden suhteen ajatus näytti olevan se, että kyllähän te tiedätte, miten täällä pitää juosta, kun tää reitti on sama kuin aina ennenkin. Jos ette oo olleet täällä ennen, niin ei teidän tarvi tänne tullakaan.

Juoksun jälkeen päätin mennä suihkuun siinä tapauksessa, jos löydän suihkun. Yllättävää sinänsä, mutta suihku löytyi ongelmitta. Maratonia seuraavana päivänä huomasin nettisivulta, että juoksijoille olisi ollut tapahtuman jälkeen keittolounas tarjolla, mutta maaliin tultuani kukaan ei maininnut siitä enkä huomannut mistään, että sellaista olisi ollut.

Huoltopisteet. Huoltopisteet olivat niin pieniä, että jos muutama juoksija osui niille yhtä aikaa, juoma loppui tai juomaa oli vaikea päästä ottamaan. Lähempänä kolmeakymppiä ei tunnu kivalta hamuta urheilujuomaa pöydältä ja saada käteensä vain tyhjiä mukeja. Note to self: osta vyölaukku ja ala kuljettaa mukana omia eväitä, jos vielä joskus haluat maratonille.

Kanssaihmiset. Jalankulkijoita, autoilijoita ja pyöräilijöitä ei kiinnostanut maratoonareitten suoritus. Isoimmissa risteyksissä autot pysähtyivät liikenteenohjaajien viittomiin, mutta siinäkin ilmeisen vastentahtoisesti ja tööttäillen. Pieniltä teiltä autot kurvasivat vahvemman oikeudella eteen, kun liikenteenohjaajia ei ollut. Pyöräilijät kilkuttelivat kellojaan, vaikka juoksin tien reunaa, ilmeisesti heitä olisi pitänyt väistää ojan puolelle, kun heitä meni siinä kaksi rinnakkain. Ihmiset huutelivat terasseilta ja ohi pyöräillessään kysymyksiä, kuten "paljonko oot juossu?", "ootko täys- vai puolmaratoonari?", "monesko kierros sulla on menossa?"

Minun yksiselitteinen mielipiteeni on, että jos haluatte huudella, niin huudelkaa toki, mutta älkää ainakaan loppupuolella odottako vastausta. 

Hyviä asioitakin oli, totta kai.

Kannustuksen arvo on mittaamaton. On vaikea kuvailla, miten suuri merkitys on sillä, että joku tuntematon puiston penkillä istuja tai ohikulkija sanoo yhden pienen "hyvä" - tai "tsemppiä"-sanan tai nostaa peukaloaan, tai vaikka vain hymyilee ystävällisesti. Arvostan jokaista pienintäkin kannustamaan pyrkivää elettä, nostan hattua jokaiselle tällaiselle ystävälliselle ihmiselle.

Kun matkaa maaliin oli neljä kilometriä, juttelin toisen maratoonarin kanssa. Hän kysyi, saako hän kysyä, minkä ikäinen olen ja monesko maraton tämä on minulle. Sen jälkeen hän kysyi, minkä ikäisenä olen juossut ensimmäisen maratonini. Reaktiot kaikkiin näihin vastauksiini olivat ihailua osoittavia.

Tunsin ensimmäisen ja ainoan kerran hienoista ylpeyttä. En ollut pitkään aikaan ajatellut asiaa, mutta siinä hetkessä, luvut ääneen sanoessani ajattelin hetken itsekin, että no niinpä, kyllä mä olen aika hyvä. 

Enemmän kuitenkin tässäkin nostan hattua toisen ihmisen ystävällisyydelle ja hänen lahjoittamilleen rohkaiseville sanoille. Kaikki voivat sanoa kaikenlaista toisille, mutta läheskään kaikista ei ole kehumaan ja kannustamaan toisia.

Maaliin tultuani sain huomata, että aikani ei ollut hitain mahdollinen, vaan minun mittapuullani jopa ihmeellisen hyvä. Vaikka 10 kilometriin asti ärsytti ja viimeistään 25 km jälkeen jalat tuntuivat puupökkelöiltä.

Sitten se oli ohi, tuskaisen taipaleen jälkeen. Olen jälleen yhtä maratonkokemusta rikkaampi. Olen kokenut maratonin Hämeenlinnassa.


Ja P.S. Olen kokenut myös, miltä tuntuu matkustaa maratonin jälkeen tunnin matka moottoripyörällä yhdeksän asteen lämpötilassa ja tuulessa. Se oli hyvä päätös päivälle!

Jääkäämme odottamaan, löytyykö mulle joskus taas maratoonailemisen ilo.

Kun tänään lähden

Blogi jatkuu taas. Saa nähdä, onko vielä lukijoita. On todennäköisesti turha pyydellä anteeksi pitkää bloggaustaukoa. Siihen on useampi hyvä syy. Sanon vain, että blogi jatkuu myös tulevaisuudessa, joko säännöllisemmin tai vähemmän säännöllisesti.

Kuluneina viikkoina olen kokenut ennenkokemattoman asian,
joka siis vaatii blogikirjoitusta, kaikista taukoon johtaneista syistä huolimatta.

Lähdin entisestä, lähden kohti uutta,
eikä se tunnu minusta miltään muulta kuin hyvältä.

Olen kirjoittanut myös blogissa siitä todelliseksi vaivaksi luonteessani käyneestä seikasta, että kaikenlaiset lähtemiset ja viimeiset kerrat ovat minulle aivan liian hankalia. Paljon hankalampia, kuin ajattelen niiden kuuluvan olla. Luulisin, että paljon hankalampia, kuin niin sanotuille keskivertoihmisille. Uskaltaisin jopa väittää, että lähtemiset ja viimeiset kerrat ovat koko elämäni ajan tuottaneet minulle kohtuutonta mielipahaa.

Se, että joku loppuu. Jokin asia, jokin ajanjakso. Että olen jossain viimeistä kertaa. Että näen jonkun viimeisen kerran, ainakin siinä asemassa, jossa olen tottunut hänet näkemään. Ihan sama, kuinka suuresta tai pienestä asiasta on kyse.

Päiväkodissa itkin joka kerta, kun joku lapsi tai hoitaja oli viimeistä päivää töissä, olin sitten ikinä vaihtanut kyseisen ihmisen kanssa sanaakaan.
Oli murhenäytelmä, jos minulle tärkeä päivähoitaja tai myöhemmin vaikka kouluavustaja oli viimeistä päivää töissä.

Jokaisen kouluvuoden lopussa tunsin haikeutta, vaikka samat luokkakaverit ja usein samat opettajatkin odottivat parin kuukauden päässä.
Sellaiset siirtymät kuin ala-asteen loppuminen, peruskoulun päättyminen, ja hyvänen aika, ylioppilaaksi valmistuminen olivat minulle kauhistuttavan surullisia, vaikka kaiken pinnalla piti olla ja olikin ilo.

Aikanaan vanhempien luota muuttaminen opiskelupaikkakunnalle oli ehkä tähänastisen elämäni suurin maanjäristys.
Jokaisen opiskeluvuoden lopussa oli haikeaa sanoa heippa opiskelukavereille, joiden kanssa hajaannuimme kesäksi kuka minnekin.
Jos olin kyläilemässä sukulaisillani viikon verran, itkin pois lähtiessä salaa. Kun vaikka kesällä vietin pari viikkoa vanhempieni luona, itkin lähtiessäni takaisin opiskelupaikkakunnalle.
Aikuisena en ole enää itkenyt avoimesti, ainakaan aina. Osaan pyyhkäistä pari kyyneltä salassa tai pitää itseni koossa, kunnes pääsen katseilta suojaan.

Puolitoista vuotta sitten jouduin tekemään elämässäni muutoksen, joka merkitsi minulle puhdasta, alkukantaista ja syvältä koko elimistön pohjasta lähtevää kauhunhuutoa.
Jouduin yhtäkkiä vajaan parin viikon varoitusajalla jättämään paikan, jossa olin asunut seitsemän vuotta, ja muuttamaan kauas, paikkakunnalle, joka oli kaukana kaikesta ja kaikista minulle tärkeästä. Tein sen, koska se oli järkevin ja paras ratkaisu silloin, enkä jättäisi sitä tekemättä edelleenkään. Uudelle paikkakunnalle, vieraiden ihmisten sekaan, uuteen työhön, kauas kaikesta tutusta muuttaminen oli kuitenkin, kaikista monen monituisista positiivisista puolistaan huolimatta kamalaa. 

Koska kaikki tapahtui silloin niin rytinällä, vasta lähes puolen vuoden kuluttua aloin todella ajatella, mitä kaikkea oli tapahtunut ja aloin olla surullinen.
Se oli kuitenkin sellaista kamaluutta ja surua, jonka kaikki ymmärsivät. Se olisi ollut rankkaa kelle tahansa.
Se ymmärrettiin luultavasti paremmin kuin esimerkiksi se, että itken, kun en enää näe ihmistä, jonka kanssa en muutenkaan viettäisi aikaa.

Tämän kesän kynnyksellä sitten kuitenkin, ennenkokematon, järisyttävä hetki.
Lähden tietäen, että tämä on parasta mitä voi olla.
Tiedän, että kaikki ei tule menemään kivuttomasti, asiat eivät ole koskaan pelkästään helppoja ja mukavia. Aina tulee vaikeuksia, kaikessa on huonoja puolia. Ja silti. Lähden jokaiselta kannalta katsottuna hyvillä mielin. Lähdön hetkessä tiedän, että juuri näin on hyvä, tämä on parasta, mitä minulle voi tapahtua. On ihmeellistä saada kokea tällaista. 

Kerroin esimiehelleni, että lähden, ja olin helpottunut.
Kerroin kahdelle lähimmälle työkaverilleni, että lähden, ja se oli ainut vaikea juonne lähtemisessä, ainut kerta, jona pala nousi kurkkuuni.

Viimeisenä iltana reilun vuoden kotinani toimineessa asunnossa aloin ajatella kaikkea sitä, mitä on tapahtunut ennen tätä, ja aloin itkeä. Itkin, itkin, itkin, niin paljon, että seuraavana aamuna jouduin hauduttamaan silmiäni jääpussien alla. Olinkin ehtinyt ihmetellä, eikö itkuvaihetta tule ollenkaan.

En kuitenkaan itkenyt lähtemistä tai viimeisen kerran tunnetta,
vaan sitä kaikkea, mitä oli tapahtunut ennen tätä pistettä.

Kuinka aikanaan kylmänä ja pimeänä sydäntalven ajanjaksona tulin tänne, kuinka silloin olin vielä koiranomistaja ja rakas koirani oli osa tätä kaikkea. Kuinka alkukantainen kauhunhuuto kuukausien kuluessa pikkuhiljaa laimeni ja muuttui jopa toiveikkaaksi ja jollakin tapaa onnelliseksi elämäksi. Kuinka hyvin aloin tulla toimeen lähimpien työkavereiden kanssa, kuinka paljon olen heidän kanssaan jakanut. Kuinka monta asiaa olen tehnyt ja oppinut elämäni ensimmäisessä vakituisessa työpaikassa, ja mitä sieltä voin viedä mukanani uuteen.

Viimeisen työpäiväni jälkeen poljin pyörällä kilometrin matkan kotiin. Tarakalla kassi, olalla täysi käsilaukku, kädessä kukka-amppeli ja lahjakassi. Pyörä huojui puolelta toiselle ja olin melko epävarma siitä, selviänkö matkasta. Pyörän eturengas töksähti useampaan monttuun kotimatkaani kuuluvalla tienpätkällä, joka ei ole priimakunnossa. Ajattelin, että tätä en ainakaan tule ikävöimään.

Odotin koko illan, että suuri itkun- ja surunpurkaus vyöryisi ylitseni, mutta niin ei käynyt.
Mitä pidemmälle ilta kului, sitä varmemmaksi päinvastoin tulin siitä, että asiat ovat nyt käsittämättömän hyvin. Uuden aloittaminen on vaikeaa, mutta saan aloittaa uuden joutumatta miettimään yhtäkään jossittelevaa ajatusta siitä, olisiko sittenkin pitänyt sitä tai tätä.

Siitä, miten asiat ovat sitten sujuneet, saatte lukea lisää myöhemmin.