2016

11-vuotiaasta lähtien olen pitänyt perinteenä kirjoittaa tiivistyksen menneestä vuodesta, joko uudenvuodenaaton tai -päivän kunniaksi. Aiemmin tein sen omaan päiväkirjaani, nyt jo kolmannen kerran teen sen blogiin.

Kahdessa edellisessä vuosikatsaus-blogipostauksessani olen jäsentänyt kulunutta vuotta kertomalla järjestyksessä jokaiselta kuukaudelta tapahtumia, joita on jäänyt mieleen tai joita kirjoittamishetkellä on juolahtanut mieleen.

Tänä vuonna tällainen lähestymistapa ei syystä tai toisesta enää tunnu mielekkäältä.

Kokonaisuutena ajatellen vuosi 2016 oli täysin erilainen kuin mikään aiemmin kulunut vuosi elämäni aikana. Se hahmottuu mielessäni yhdeksi isoksi köntäksi asioita, ei niinkään sellaiseksi aikajanaksi, jolle voisi ripotella järjestyksessä toisiaan seuraavia tapahtumia. Pikemmin se on yksi suuri, vaikeasti hahmotettava kokonaisuus.

Toisekseen se koostuu myös monesta sellaisesta asiasta, joita en halua jakaa blogissa. Tämä ehkä näkyy myös siinä, miten hiljaista blogissani on ollut tänä vuonna. Voi olla, että ensi vuonna on taas vilkkaampi kirjoitustahti.

Kokonaiskuva vuodesta 2016 näyttäytyy minulle valitettavasti enemmän negatiivisena kuin positiivisena. Olen ehkä täysin kiittämätön, pessimistinen paska, kun sanon näin, mutta 2016 ei ollut minulle erityisen hyvä vuosi, ja toivon, että tuleva vuosi olisi parempi.

Totta kai vuoteen 2016 sisältyi paljon myös hyviä hetkiä. On korostettava, että hyvät hetket korvasivat monta huonoa hetkeä: hyvät hetket olivat aina todella hyviä siinä missä huonot hetket olivat todella huonoja. Kuvailisin vuotta 2016 mustaksi ja karuksi maaksi, josta kuitenkin kasvoi muutama häikäisevän kaunis kukka.

Alkuvuodesta luin kirjan, jonka ajatukset kannattelivat koko vuotta. Tällaisia ajatuksia olivat esimerkiksi se, että onnellinen on vain sellainen ihminen, joka voi ottaa omakseen tämän hetken, joka voi ajatella, että tulkoon huomenna mitä tahansa, tänään olen elänyt. Toisen kirjan tärkeän ajatuksen mukaan ilo on vain suru ilman naamiota: kaiken kokemamme ilon pohjalla ovat vuodattamamme kyyneleet. Ei olisi ylimaallista iloa, ellei olisi myös helvetillistä surua. Melkein heti perään luin toisen kirjan, joka tarjosi ajatusta päivistä elämämme tarkoituksena. ”Päivissä määrä on riemuita, missä muutoin voisimme elää?”

Näiden ajatusten pohjalta ajattelin koota tähän blogipostaukseen ilman tarkempaa aikajärjestystä ne hetket, jotka ovat olleet minulle merkityksellisiä kuluneina vuonna. Ne, joissa on elämän tarkoitus. Päätin, että en kuvaile tarkemmin niitä kaikkein huonoimpia hetkiä, sillä en tarvitse niistä enää jälkikäteismuistutusta. Ne ovat siellä pohjalla, kaikkien näiden hyvien hetkieni taustalla joka tapauksessa.

Vuosi 2016 oli vuosi, jona....

Koin paljon negatiivisia tunteita. Näin jälkikäteen, nyt suht neutraalilla tuulella ollessani näen ne hyvänä harjoituksena. Ihmisen, minun, on aina hyvä saada harjoitella elämistä sellaisissa tilanteissa ja olosuhteissa, missä en missään nimessä haluaisi elää. On hyvä joutua tekemään paljon työtä, on hyvä harjoitella itselle kaikkein vastenmielisimmänkin työn tekemistä ja eteenpäin pyrkimistä silloinkin, vaikka siinä on vaikea ellei mahdoton nähdä merkitystä ja tarkoitusta. On aina hyvä saada harjoitusta pettymysten sietämisestä, vaikeiden tunteiden kanssa elämisestä, siitä, että asiat eivät mene ollenkaan niin kuin itse haluaisi. Vain silloin on mahdollisuudet oivaltaa, löytää jotakin, mitä ei normaalimmassa, mukavammassa elämäntilanteessa löytäisi.

Join paljon glögiä. Join glögiä maaliskuulle asti ja aloitin sen taas lokakuussa. Äiti sanoi, että minusta on tullut 'glögisti'. Veikkaan, että vuonna 2017 en juo enää yhtä paljon glögiä. Ja oli siis puhe alkoholittomasta glögistä, toim. huom.

Katsoin vuoden vaihtumisen hetkellä upeaa ilotulitusta kaupungilla suuressa ihmisjoukossa. Hetki oli mieleenpainuva ja ajattelin, että tästä tulee hieno vuosi. Ilotulitus tuntui selvältä merkiltä.

Otin käyttöön älypuhelimen. Siitä on ollut paljon iloa. Suorastaan harmittaa, että niin kauan vastustin sitä.

En kärsinyt tammikuumasennuksesta, mikä oli historiallista.

Pohdin paljon opettajuutta ja itseäni opettajana, ja toimin opetus- ja ohjaustehtävissä. Opettajuudessa on aina ollut ja on edelleen minulle enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ehkä se on ihan hyväkin asia.

Sain kolme pokaalia, vaikka aiemmassa elämässäni niitä ei ollut yhtään. Kaksi pokaaleista oli kultaisia, yksi hopeinen. Nousin yhden kerran korkeimmalle palkintokorokkeelle pokaali kädessä. Toinen ojennettiin käteen heti maaliviivan ylityksen jälkeen. Yhden saamisesta tultiin ilmoittamaan pukuhuoneeseen. Kaikki tulivat ihan yhtä puskista.

Vietin ystävänpäiväviikonloppua kummien ja serkkujen perheiden kanssa. Se oli juuri oikea tapa viettää ystävänpäivän aikaa.

Juoksin maratonin 300 metrin kentällä. Muistan edelleen kirkkaasti sen tuottaman nautinnon. Olen edelleen miettinyt, onko aivoissani jotain vikaa, kun saman 300 metrin ympyrän juokseminen neljä tuntia putkeen tuotti niin mahtavan flow-tilan.

Kävin teatterissa useammin kuin kuluneen elämäni aikana yhteensä. Sain vasta tänä vuonna tietää, että opiskelijakortillisilla ja työttömillä oli oikeus viimetippalippuihin, eli menemällä lippuluukulle tuntia ennen näytöksen alkua lipun saattoi saada kuudella eurolla normaalin yli kolmenkympin sijasta. Kelatkaa, siis kuusi euroa. Sen lisäksi, että aiemmin en ollut hoksannut tätä, olin aina jotenkin luullut, että teatteriin ei voi mennä yksin. Tänä vuonna huomasin, että kyllä voi. Juoksin monena perjantaina hetken mielijohteesta tuntia ennen näytöksen alkua kotikaupunkini teatterin lippuluukulle ja kävin katsomassa ties mitä, joka kerta yksin. Oli ihan mahtavaa.

Vietin pääsiäistä kummilapseni kanssa. Havahduin jatkuvaksi muuttuneesta tunteestani, että olen kaikessa ja kaikille täysin merkityksetön, turha paska ja on aivan sama, missä olen. Oli ainakin yksi pikku ihminen, joka väkisin halusi viettää aikaansa juuri minun kanssani.

Sain raahattua itseni silmälääkärille, mikä on käsittämätöntä, sillä olen aina pelännyt kaikkea silmiin liittyvää ihan naurettavuuksiin asti. Loppuvuodesta silmäpolilla ramppaaminen alkoi olla jo arkipäivää.

Kävin Kansallisteatterissa kaksi kertaa, vaikka aiemmin elämässäni en ole käynyt siellä kertaakaan. Ensimmäinen käynti oli veljeni perheen valmistujaislahja minulle, toisella kertaa toteutin haaveeni nähdä Moliéren Luulosairas -näytelmä ja Minttu Muskallio livenä.

Harjoittelin vanhoja tansseja, vaikka lukion jälkeen olen luullut, ettei sellaista tilannetta voi enää koskaan tulla. Harjoituksissa oli ihanaa, vaikka mulla ei ollut paria.

Whatsappailin ensirakkauteni kanssa. Oli jännää.

Yritin 25-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi osallistua hyväntekeväisyysjuoksuun, mutta se peruttiin. Lähdin huonoon, tuulisen synkkään säähän itsekseni juoksemaan. Kun nousin tavallisen reittini mukaisesti loppuvaiheessa sillalle järven yläpuolelle, aurinko tunki esiin pilvien lomasta ja maailma kirkastui silmissä. Koin sen luonnon antamaksi synttäritervehdykseksi.

Syntymäpäivänäni klo 15.54, minuutilleen neljännesvuosisata syntymäni jälkeen menin yliopistolle tapaamaan professoria, jota olen aina arvostanut, ehkä vähän ylimitoitetustikin. Siksi kahdenkeskinen tapaaminen pelotti niin, että piti hetkeksi pysähtyä hänen ovelleen ihan vain hengittämään ennen koputtamista. Tapaaminen oli paras synttärilahja, minkä olisin voinut saada, sillä kyseinen ihminen sanoi minulle kauneimmat sanat, jotka olen kaikkien yliopistovuosieni aikana kuullut. Tapaamisen jälkeen menin Minetti-jäätelölle, otin kaksi palloa ja tunsin, että en ole elänyt tätä elämää turhaan, en ole tehnyt turhaan kaikkea sitä, mitä viime vuosina olen tehnyt.

Jumalauta, että oli hienoa.

Osallistuin ystävän valmistujaisiin. Juhlat poikkesivat muista bileistä ainoastaan siten, että niissä ei ollut tarjolla alkoholia. Oli tosi kivaa. Juhlat palauttivat hippusen uskoani ihmiskuntaa kohtaan. 

 

Vietin juhannusta lapsuudenystävän ja hänen perheensä kanssa. Oli tosi kivaa.

Olin juhannustansseissa ja näin niissä Jari Sillanpään livenä. Pakko todeta, että en olisi millään halunnut lähteä, mutta ystävä sai painostettua. Oli kyllä hauska reissu.

Ajauduin myös katsomaan Jope Ruonansuun live-esiintymistä, vaikka siitä tyypistä en välitä yhtään.

Pelkäsin tosissani kuolemaa useita kertoja erinäisten lukuisten oireiden seurauksena. Voin kertoa, että siinä oli kaikista mahdollisista ikävistä tunteista ylivoimaisesti kaikkein kamalin tunne tänä vuonna. Kaikkea muuta voin sietää, mutta sen haluaisin poistaa elämästäni lopullisesti.

Löysin promootiopuvun, lievästi ilmaistuna tuskallisen etsinnän jälkeen. Muistan kirkkaasti hetken, jona astuin ulos sovituskopista, keräsin käteeni painavaa monikerroksista helmaa, jota riitti ja riitti vain, ja kävelin pari askelta nähdäkseni itseni peilistä. Tiesin, että tämä on nyt oikea, tämän haluan. Ajattelin, että en kuitenkaan ota sitä, sillä mielestäni se maksoi liikaa. Ja sitten kuitenkin otin sen. En katunut päätöstä kertaakaan.

Juoksin maratonin yöllä, lähdin matkaan muutama tunti promootiopuvun löytymisen jälkeen ja tulin maaliin klo 01.20. Istuin yleisessä saunassa maratonin jälkeen yksin. Poistuin pukuhuoneesta yömekossa, järjestäjien katseiden alla. En oikein vieläkään osaa päättää, hävettääkö se vai ei. 

Hurahdin Kumman kaa -tv-sarjaan, hankin ykkös- ja kakkostuotantokausien yhteisen dvd-boxin omaksi ja katsoin jaksot niin moneen kertaan, että tätä nykyä osaan ne liki pitäen ulkoa. 

Tein ystävän kanssa kesälomareissun Mikkeliin. Muistan hetken, jona istuimme saunan ja porealtailun jälkeen kattotason terassilla ja ajattelin, että kaikki on niin hyvin ja kaunista.

Heittäydyin merenranta-aaltoihin Vaasan leirintäalueella eräänä verrattoman kauniina, elokuisena sunnuntai-iltana. Aaltojen keinutettavana oleminen ja rantahiekalla juokseminen nostatti syvältä kumpuavan lapsen riemun. Ajattelin siinä hetkessä, että tulkoon huomenna mitä tahansa, tuli hyvää tai pahaa, tänään olen elossa, tänään olen onnellinen, eikä mikään voi sitä pilata.

Vajaa viikko sen jälkeen ajattelin tasan tarkalleen saman ajatuksen, vaikkakin paljon voimakkaampana promootiopäivän jälkeen, promootiotanssiaisten viimeisen sävelen jälkeen. Olin kerran elämässäni täydellisen itsevarma, vieressäni olevan toisen ihmisen itsevarmuus heijastui minuun, tiesin olevani kaiken jälkeen, kaikesta huolimatta arvokas ja kaunis ja hyvä. Onnentunne oli siinä hetkessä niin suuri, että tuntui vaikealta ymmärtää, miksi se annettiin minulle, miksi juuri minä sain kokea sen. 

Osallistuin tanssien lisäksi myös itse promootioon (josta tanssit olivat oikeastaan vain sivujuonne). Kirkkaimmin mieleeni jäi hetki, jona astelin muun kulkueen mukana varsinaisen juhlatilaisuuden aluksi juhlasaliin ylevän musiikin soidessa taustalla. Olin sattumalta hyvin näkyvillä, hetki tallentui jopa videolle. Hetki oli juuri sellainen, jonka olin aina halunnut kokea, ja siinä oli jotain suorastaan kivuliaan kaunista. Olisin voinut itkeä liikutuksesta. 

Juoksin maratonin Espoossa merenrantamaisemissa. Maraton ei ollut mikään häikäisevän hieno kokemus, mutta tulipahan koettua sekin.

Kävin kasvohoidossa, kiitos kummitätini.

Kävin Linnanmäellä kummilapseni kanssa. Oli tosi kivaa, varsinkin, kun kyseessä oli upea Valokarnevaali. 

Katsoin Hynttyyt yhteen -sarjan yhden tuotantokauden kirjastosta löytämältäni dvd:ltä. Siinä myös sarja, joka ansaitsee erityismaininnan ihan vain piristävän vaikutuksensa vuoksi. Pistin sen pyörimään monella, niin monella toivottomuuden hetkellä. 

Tunsin itseni rumemmaksi kuin olen tuntenut vuosiin. Kun tunne oli kestänyt liian kauan, keksin, että sille voi tehdä jotain. Loppuvuodesta aloin siis meikata ensimmäistä kertaa sitten yliopiston alkuaikojen.

Kriiseilin siitä, kasvattaisinko otsatukan pois vai leikkelisinkö sitä. Päädyin jatkamaan jälkimmäistä.

Kävin yläasteaikaisen opettajani kanssa kahvilla. Jälkikäteen ajattelin, että osasin sentään käyttäytyä hänen seurassaan ehkä vähän paremmin kuin kymmenen vuotta sitten. En tiedä, oliko hän samaa mieltä.

Löysin vihdoin vapaaehtoistyömuodon, jonka olen kokenut itselleni sopivaksi. Jo vuosien ajan olen etsinyt sellaista vapaaehtoistyömuotoa, jonka tekemisestä nauttisin. Olen käynyt koulutuksissa ja ottanut erilaisista vapaaehtoistyön vaihtoehdoista selvää, mutta mikään ei sitten kuitenkaan ole tuntunut omalta. Tänä vuonna osallistuin vapaaehtoistyöhön, jonka parissa tuli kummallisen voimakas tunne, että juuri tässä olen nyt oikeassa paikassa, juuri näin on hyvä.

Juoksin maratonin 16 asteen pakkasessa, niin kylmässä en ole ikinä ennen juossut maratonia.

Katsoin kaikki Joulukalenteri -ohjelman jaksot ensimmäistä kertaa sitten ala-asteaikojen. Sen lisäksi, että oli ihanaa nähdä Eero Ritala ja Minttu Mustakallio, nautin myös ylipäätään ohjelman katsomisesta. Jaksot virittivät joulutunnelmaan tavalla, jonka olin ehtinyt unohtaa lapsuuden jälkeen.

Loppuvuodesta, vuoden viimeisenä asiana se sitten rysähti, kaikkein suurin juttu. Toteutui haave, jonka mitoitin viime vuonna näihin aikoihin ja tänä vuonna alkuvuodesta kaikkein suurimmaksi ja tärkeimmäksi. Nyt olen päässyt siihen, ja sitä on vaikea käsittää. Prosessi oli pitkä, työläs ja vaikea, ja siihen liittyi kaikenlaisia tunteita, mutta nyt tavoite on saavutettu. Olen iloinen, mutta tapojeni mukaisesti en ainakaan tällä hetkellä tanssi pöydillä ja kilju. Mielessäni häämöttää pelottavana, kammottavana, kaikki se, mitä tämä tarkoittaa, mitä tämä vaatii. Enää en ole ollenkaan varma, onko minusta tähän. Tärkeintä on kuitenkin jonkin sellaisen mystisen sisäisen äänen sanoma, jonka kuulen vain harvoin, ja jonka nyt olen kuullut, että juuri näin on hyvä, suunta on oikea, tarvitaan vain helvetisti lisää rohkeutta, lujuutta ja vahvuutta.

Sain myös juuri ennen joulua tietää, että eräs entinen luokkatoverini, miespuolinen, oli ekalla luokalla äänestänyt minua hymypatsaan saajaksi. Reaktioni oli pelkkä silkka vilpitön ihmetys. ..Täh? Että joku on äänestänyt hymypatsaan saajaksi minua, miksi helvetissä? Että sen on tehnyt joku poika?! Tieto oli melkein parasta tässä vuodessa, ihan vain hätkähdyttävyytensä vuoksi. Olen aina luullut, että minulla on suhteellisen realistinen kuva siitä, millaisena muut ihmiset minut näkevät. Olen taipuvainen pessimismiin, mutta mielestäni osaan kuitenkin ajatella suht realistisesti. Tämä tapahtuma osoitti kuitenkin, että ajattelussani on ollut ainakin yksi täydellinen murtumakohta. Joku on nähnyt minut tavalla, jolla en olisi koskaan, ikinä, milloinkaan, voinut kuvitella kenenkään ihmisen minua näkevän.

Ehkä tällaisia (positiivisia) murtumakohtia on muitakin?

Kärsivällisyyteni venytettiin vuonna 2016 monella elämänalueella useamman kerran äärirajoille. Aiemmassa elämässäni olen pitänyt itseäni, jos en nyt maailman kärsivällisimpänä, niin kuitenkin melko kärsivällisenä ihmisenä. Tämän vuoden jälkeen epäröin sitä. Jossain vaiheessa kärsivällisyyden raja lakkasi aina venymästä, jossain vaiheessa se joka kerta paukkui, välillä kohtalokkainkin seurauksin.

Aloin miettiä itsetuntoani uudella tavalla. Aiemmassa elämässäni olen ajatellut, että itsetuntoni on ihan pohjalukemissa. Tänä vuonna mieleeni juolahti, että itsetuntoni ei ehkä sittenkään ole huonoin mahdollinen. Minulla saattaa hyvinkin olla parempi itsetunto kuin jollakin ulospäin hyvin varmalta ja osaavalta vaikuttavalla ihmisellä. Ainakin jostakin näkökulmasta itsetuntoani voi pitää hyvänä, ihanteellisenakin.

Tämän kaiken kirjoitettuani alkusanani alkoivat huvittaa. Missä oli se kaikki huono, mistä valitin?

No, se oli siellä pohjalla, kaiken taustalla.

Jätin sen tarkemman kuvailemisen pois täysin tietoisesti. Tämä postaus antaisi ehkä realistisemman kuvan kaikesta, jos kuvailisin myös joitakin erityisen huonoja hetkiä, mutta kuten sanottu, en halua tehdä sitä. Minulle riittää tietous siitä, huonoja hetkiä oli paljon, sen verran, että ei maksa vaivaa listata niitä.

Mieleeni on kuitenkin nyt tullut myös, että ehkä sen saaminen, mitä eniten haluaa, ei olekaan aina itselle parhaaksi. Ehkä se on jopa edellytys jollekin vielä paremmalle.

Viime vuonna tein uudenvuodenlupauksen, jonka mukaan olisin vähemmän itsekäs ja ottaisin enemmän toisia ihmisiä huomioon.

Joudun pettyneenä tunnustamaan, että lupauksen pitäminen ei onnistunut kovin hyvin.

Siksi en oikein tiennyt, mitä tänä vuonna uskaltaisin luvata.

Lopulta päätin luvata tehdä parhaani.

I'll do my best.

Sen työn edistämiseksi, minkä nyt olen aloittanut. Sen jatkamiseksi, minkä yritin aloittaa viime vuonna näihin aikoihin uudenvuodenlupauksen merkeissä. Kaiken sen suhteen, mitä tulevana vuonna tulee vastaan.

Koska kulunut vuosi oli niin täynnä julkkiksia, asetin itselleni myös konkreettisen tavoitteen, joka on samalla haave: Eero Ritalan näkeminen livenä, mahdollisimman pian.

Ja ai niin, perinteisesti vedän vuosikatsauksen yhteen Venla-gaalan varjolla. Vuoden 2016 parhaan tv-esiintyjän ääni lähtee tänä(kin) vuonna Ismo Leikolalle, ihan vain lojaalisuuden nimissä. En ollut hänen keikallaan kuukausi sitten, vaikka se järjestettiin taas melkein kotiovellani. Silti hänellä on aina erityinen paikka sydämessäni. <3

Jouluviikolla

Perinteisesti kirjoitan jotakin vielä näin viimeiseksi ennen joulunviettoon laskeutumista.
Palasia ajatuksistani kuluneelta viikolta, olkaa hyvä.

Joulumieli tulee joka vuosi. Kaikki muu on sattuman varassa, joulumieli ei. Ainakaan tähänastisessa elämässäni joulumieli ei ole pettänyt missään elämänvaiheessa.
Olen ihminen, jolle iskee säännöllinen tammikuumasennus. Tänä vuonna se jäi tulematta.
Olen ihminen, joka ei kärsi kaamosmasennuksesta. Tänä vuonna kaamosmasennuksen merkkejä oli havaittavissa ensimmäistä kertaa ikinä.
Olen jouluihminen. Joulunalusaika on mielestäni parasta aikaa vuodesta. Joulua edeltää aina ihan omanlaisensa ilon tunne.
Monena vuonna olen milloin mistäkin syystä pelännyt, että mitä jos jouluilo ei tänä vuonna tulekaan. Voin hyvin kuvitella, että jos elämässä tapahtuu jotain kamalaa, joulu on pahinta aikaa, juuri siksi, että sen pitäisi olla ilon ja valon juhla.

Viimeiseksi tänä vuonna olin aivan varma, että joulun lähestyminen oikein alleviivaisi henkisesti kurjaa olotilaani.

Huomasin, että niin ei käynyt. Monena päivänä ennen joulua nousin uuteen päivään henkisesti ihan pohjamudissa, ja iltaan mennessä jotain oli aina tapahtunut. Joka paikassa soivat joululaulut, valkeaksi muuttunut maisema, pikkujoulut ja joululounaat eivät vain voineet olla vaikuttamatta mielentilaan. Sen sijaan, että joulu olisi pelkoni mukaisesti irvaillut olotilaani, se teki sen ihan väkisin ainakin tuuman verran valoisammaksi. Pysähdyin oikein ihmettelemään sitä.
(Tosin pakko sanoa, että valkean maan muuttuminen mustaksi jääksi syö hyvän osan joulumielestä.)

Tänä vuonna sain sitä paitsi ennätysmäärän joulukortteja, vaikka itse olin (jälleen) patalaiska, enkä lähettänyt yhtään. Sydämellinen kiitos teille kaikille! <3

Joulun lisäksi mielessäni on tällä viikolla pyörinyt muitakin asioita.
Viimeiset pari viikkoa ovat koostuneet monista suurista tunteista. Kaikenlaisista tunteista.

Eilen mieleeni juolahti tiivistys: tämä on kuin Google Maps.
Olen aina ollut todella huono suunnistamaan. Minulle ei ole mikään ongelma eksyä tutummallakaan reitillä, ja koska pahaksi onneksi harrastan pitkänmatkanjuoksua, ei myöskään ole mikään ongelma kävellä tuntikausia vääriin suuntiin, ennen kuin jaksaminen loppuu.
Elämääni tuli olennainen helpotus tämän vuoden alussa, kun otin käyttöön älypuhelimen. Sen avulla pystyn aina paikantamaan itseni ja suunnistamaan oikeisiin määränpäihin. Koska en oikein ymmärrä karttoja, ei Google Maps -palvelukaan ole minulle täysin ongelmaton, mutta on se silti olennaisesti helpottanut elämääni.
En tiedä pystyykö kukaan samastumaan tähän, mutta koetan silti sanallistaa sen: se ihana tunne, kun oot eksyksissä ja avaat Google Mapsin puhelimella ja koetat hahmottaa, mihin suuntaan sun pitäis sen ohjeiden mukaan lähteä, ja sitten se sua esittävä pallukka siinä ruudussa lähtee etenemään oikeaan suuntaan, pitkän harhailun jälkeen.

Keksin eilen illalla, että se on kuin kuva elämästäni tällä hetkellä.
Olen se puhelimen Maps-palvelun omaa sijaintia esittävä pallero, joka on harhaillut pitkään tuskissaan, ja joka nyt viimein on lähtenyt hitaasti mutta varmasti oikeaan suuntaan, haluamaansa suuntaan. En tiedä, missä ja kuinka tuskaisen taipaleen päässä on määränpää, mutta suunta on nyt oikea.
Vihdoin.

Kirjoitan tämän tänne ihan vain siksi, että jaksaisin jatkossa, tulevissa vaikeuksissa, aina muistaa sen ja palauttaa sen mieleeni.

Tällä viikolla suunnistin taas kerran yhteen paikkaan puhelimen Mapsin avulla. Tuijotin puhelinta niin keskittyneenä, että en huomannut tien allani muuttuvan hiekoittamattomaksi ihan tosta noin vaan. Liukastuin, ennen kuin ehdin ajatella tai tehdä mitään. Täysin vaistomaisesti kuitenkin nostin korkealle ilmaan sen käden, jossa puhelin oli, ja otin itseni toisella kädellä vastaan. Kolautin itseäni vähän, puhelinta varjelin viimeiseen asti. Onneksi meille kummallekaan ei käynyt kuinkaan. Jälkikäteen ihailin omien vaistojeni viisautta ja olin iloinen siitä, että kokonainen paikallisbussilastillinen porukkaa oli kadun toisella puolella todistamassa tätä taidonnäytettäni.

Suurin (tai no ehkä kuitenkin toiseksi suurin) ilonaiheeni viime aikoina on ollut Ylen Joulukalenteri - Jäätävä seikkailu -ohjelma. Eksyin sen äärelle yhtenä viikonloppuna ihan vahingossa, kun isäni oli jättänyt telkkarin päälle jonkun urheilujutun jälkeen, ja satuin istumaan olohuoneessa. Vilkaisin ruutuun, ja aloin kiljua ilosta. Siellä oli Eero Ritala!!!! Yksi niistä kolmesta suomalaisesta julkkiksesta, jotka haluaisin nähdä livenä, ainut heistä, jota en vielä ole nähnyt.
Ja kukas ruutuun seuraavana astelikaan, ellei kyseiseen kolmikkoon kuuluva numero 2, Minttu Mustakallio. <3
Sen jälkeen Joulukalenterin katsominen on ollut jokapäiväinen iloni, ylin riemuni.
Olen myös tietoinen siitä, että mulla on joku ongelma tän todellisuuden kanssa, kun taas on tultu pisteeseen, jossa ruudun tavoittamattomalla puolella oleva mies kiinnostaa minua huomattavasti enemmän kuin kukaan samalla puolella kanssani oleva.
Mutta ehkä nyt on parempi niin.
Henkilökohtainen tavoitteeni tuleville ajoille on siis täyttää haave, joka ei ole vielä toteutunut. Tämä on nyt yleinen tiedotus: Jos tiedätte Eero Ritalan olevan julkisesti jossain nähtävillä, ilmoittakaa minulle. (Tarkoitan nyt lähinnä teatterilavoja, en mitään museon lasikaappia, vaikka tästä voisi sellaisenkin kuvan saada.)

Näihin tunnelmiin,
lämmintä joulua juuri sinulle.

Juokse juokse juokse

Kymmenen maratonin virstanpylvään kohdalla vuonna 2014 luetteloin kaikki siihenastiset maratonini täällä blogissa. Tein silloin päätöksen, että en avaa koko juoksuharrastuksen aloittamisen pitkää historiaa, vaan keskityn pelkkiin maratoneihin.

Koska kympin jälkeiset maratonit on raportoitu täällä blogissa tunnontarkasti, ajattelin juhlan kunniaksi kirjoittaa tiivistetyn tai "tiivistetyn" historiikin lähtien siitä, mistä kaikki oikeastaan lähti.

Kaiken pahan alku ja juuri oli nimittäin Cooperin testi.
Matka, joka vielä nykyäänkin aiheuttaa minulle fyysistä pahoinvointia. Niin paljon mieluummin juoksen maratonin kuin Cooperin testin.
On edelleen täyttä helvettiä ja toisaalta ihmetystä herättävää ajatella, että yläasteaikana jouduin juoksemaan Cooperin testin kaksi kertaa vuodessa. Yläasteen seiskaluokalta lukion ensimmäiseen vuoteen joka ikinen kevät ja joka ikinen syksy meidät pakotettiin liikuntatunneilla nöyryytettäviksi urheilukentälle katsomaan, piteneekö 12 minuutissa juostava matka vaiko eikö. Se oli kamalinta ikinä ja vilpittömästi ihmettelen tänä päivänä, oliko se todellakin tarpeen ja millä perustein.

Seiskaluokan keväällä kuitenkin kyllästyin olemaan se hidas kömpelö köntys, joka aina puuskuttaa viimeisenä, on aina huonoin.
Aloin harjoitella.
Lähdin juoksemaan tietä, jonka varressa kotitaloni on. Otin juostavakseni tienpätkän, jonka tiesin suurin piirtein kolmen kilometrin mittaiseksi edestakaisena matkana.

Seiskaluokan keväällä, kuukautta vajaa 14-vuotiaana se alkoi: juoksin joka päivä kolme kilometriä niin lujaa kuin pystyin. Joka ikinen päivä.
Se oli helvetillistä.
Se onnistui vain siksi, että jo silloin olin itseni pahin vihollinen.
Ruoskin itseäni lujempaa kuin kukaan toinen koskaan. Pakotin itseni lähtemään lenkille joka helkkarin päivä, säällä kuin säällä, oli olotila millainen hyvänsä. Tiellä pakotin itseni juoksemaan, juoksemaan niin kovaa kuin pystyin, vaikka se teki fyysisesti kipeää.
En antanut itselleni yhtään armoa.

Siinä ei ollut mitään kaunista eikä mukavaa, mutta lopputulos oli, että seiskaluokan keväällä Cooperin testini meni paremmin, ja sen jälkeen tulos parani tasaisesti lukion alkuun asti.

Juoksemista oli jatkettava, sillä seuraava Cooper odotti aina nurkan takana.

Pian aloitettuani tuon juoksuhelvetin luin jostain nuortenlehdestä jutun lenkkeilyn aloittamisesta. Mieleeni jäi jutun väite, jonka mukaan "juokseminen kannattaa aloittaa, sillä juokseminen on mukavaa; itsensä tarvitsee raahata lenkille väkisin vain pari kertaa, ja sen jälkeen juoksulenkeistä jo tulee riippuvaiseksi".
Sanoin silloin ja sanon nyt, että this is shit, bullshit.
Ainakin minun kohdallani.
Minun kohdallani juokseminen oli täyttä hel-vet-ti-ä ensimmäiset neljä kuukautta. Onnistuin raahaamaan itseni lenkille vain, koska ruoskin itseni henkisesti verille, ja minun oli pakko ruoskia itseni lenkille joka päivä, sillä pelkäsin, että yksikin välipäivä olisi tie takaisin entiseen täydellisen luuserin turmioelämään. Cooperin testi siinsi mielessäni pääkallon kuvana.

Hauskinta jälkikäteen on, että ensimmäiset pari kuukautta juoksin tavallisissa vaatteissa. Tavallisessa takissa ja kengissä.
Minun kohdallani ei siis voi puhua välineurheilusta.
Ostin ensimmäiset juoksulenkkarini vasta, kun juokseminen oli juurtunut vakaammin osaksi elämää, kesällä parin kuukauden juoksemisen jälkeen. Nekin lenkkarit ostin vain vanhempien pakottamana, itse olisin ihan kelpuuttanut tavalliset kengät juoksukengiksi.

Muistan ensimmäiseltä juoksukesältä kirkkaimmin sen, kuinka jalat hikosivat kengissä kuumalla asfaltilla juostessa helteellä. Lenkin jälkeen tuntui aina, että jalat palavat. Otin tavakseni juosta suoraan tieltä pihalammikkoon, jossa otin kengät ja sukat pois.

Muistan, kuinka kerran söin englanninlakun juuri ennen lenkkiä ja tuli hirvittävän huono olo, lakritsin maku nousi kuvottavana suuhun. Opin, että koskaan ennen lenkkiä ei pidä syödä mitään, ei murustakaan.

Syksyllä kahdeksannen luokan alettua muistan ensimmäisen kerran nauttineeni juoksemisesta.
Kesän aikana olin jo kokenut joitakin vähemmän hirveitä lenkkejä, mutta yhtenä syysiltana, puoli vuotta aloittamisen jälkeen, vasta ensimmäisen kerran löysin sen tunteen, joka edelleen ajaa juoksemaan. Sen, jossa juokseminen on kevyttä ja tuntuu hienolta ja kaikki on hyvin.

Kahdeksannen luokan syksyllä ajauduin juoksemaan äidin kanssa, sillä äiti palautui ensimmäiseltä maratoniltaan juoksemalla ensin lyhyitä lenkkejä ja pidentäen niitä sitten pikkuhiljaa.
Juoksin hänen kanssaan ensin omaa kolmen kilometrin lenkkiäni, sitten neljän kilometrin lenkkiä.
Juoksimme neljän kilometrin lenkkiä yhdessä aika pitkään.
Kerran lähdettiin kuuden kilometrin lenkille.
Seuraavana kahdeksan.
Jossain vaiheessa, kun kuuden ja kahdeksan kilometrin lenkit sujuivat, siirryttiin kahteentoista.
Ja sitten yhtenä sunnuntaiaamuna aikaisin juostiin 26 km, en edes tiedä miksi. Se oli joku väärinkäsitys, minä olin luullut, että lähdemme ehkä 16 km lenkille ja sitten juostiinkin 26.

Se oli hirveää ja kamalaa, mutta selvisin siitä.
Pari päivää ennen 15-vuotissynttäreitäni juoksin äitini kanssa elämäni ensimmäisen puolimaratonin tapahtumassa. Oli tosi kivaa. Matka ei ollut liian pitkä, sillä olinhan selvinnyt 26 kilometristäkin, muistaakseni pari kertaa ensimmäisen koetuksen jälkeen. Tapahtumassa juokseminen sen sijaan oli hieno kokemus.

Muistan vuoden 2006 juoksemiseni kulta-aikana. Olin 15-vuotias ja elämäni kunnossa. Juoksin pitkiä lenkkejä, juoksin kovaa, tykkäsin juosta. Sain kehuja Cooperin testituloksistani, vaikka ne kammottivat kyllä edelleen ihan samaan vanhaan malliin, ellei pahemminkin kovenevien vaatimusten edessä. Minulle valaistui, että haluan joskus maratonille. Ajattelin tosin, että yksi maraton riittää minulle.

Lukion alussa juoksuinto sitten syystä tai toisesta kuoli väliaikaisesti. Epäonnistuin viimeisessä Cooperissa, en saanut parannettua tulostani enää. Muutenkaan juokseminen ei enää huvittanut, se oli ikään kuin jo nähty juttu.
Kokonaisen vuoden yritin tehdä jotain muuta, keksiä uuden liikuntaharrastuksen.
Kaikki tyssäsi siihen, että asuin tuppukylässä, korvessa metsien keskellä, eikä tarjolla oikein ollut mitään.
Lähdin aina välillä lenkille ihan vain siksi, että pakkohan sitä jotain oli tehdä. Ei kuitenkaan sytyttänyt, ja yritin keksiä kaikkea muuta.

Vuoden tauon jälkeen juoksuinto palasi taas. Muistan, kuinka eräänä kesäiltana lähdin lenkille ja muistin, että tällaistahan se tosiaan oli, tämä oli se, mitä rakastin, miksi olen joskus jättänyt tämän.

Lakkasin ruoskimasta itseäni, tai ehkä otin kymmenteräisestä ruoskasta muutaman terän pois. Juokseminen tuli elämääni sillä kertaa jäädäkseen, sillä enää ei tarvinnut kantaa huolta mistään. Ei tarvinnut juosta Cooperin testiä eikä mitään tai ketään muuta kuin itseä varten. Juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni omaa tahtiani, juoksin sellaista vauhtia ja sellaisia matkoja kuin itse halusin. Siinä se lopultakin oli, se juoksun ydin, joka oli minulle tärkein, ja jonka kenen tahansa toivoisi ottavan ensimmäiseksi lähtökohdakseen.

Abivuoden alettua lähdin sitten ensimmäiselle maratonille. Myöhemmin on huvittanut joidenkin kysymykset ja ajatukset siitä, kuinka ensimmäinen on aivan erityinen ja ensimmäiseen valmistaudutaan hulluna. Olihan se erityinen, mutta se oli kyllä niitä harvinaisia asioita elämässäni, joihin minä vain ajauduin, johon en itse määrätietoisesti pyrkinyt.

Maratonista alettiin puhua vitsillä, kun olin 14-vuotias ja juuri aloittanut juoksemisen. Vuosi vuodelta siitä puhuttiin vakavammin. 18-vuotiaana, iässä, jolloin maraton on sallittua juosta, ajatukseen oli jo tottunut. Kun kysyttiin, haluanko nyt lähteä, vastasin vain "joo", miettimättä asiaa sen enempää.

Ensimmäisestä maratonista jäi mieleen, että se oli epätodellinen ja hieno kokemus. Sen jälkeen ajattelin kuitenkin, että yksi maraton riittää.
Vuoden päästä kuitenkin hiipi mieleen, että olisi kiva juosta maraton taas joskus, ja kuin tilauksesta tilaisuus tuli eteen.
Toisen maratonin jälkeen päätin, että ei tämä tähän jää, tästä se vasta alkaa.

Pääsin Roomaan maratonille, mikä oli hienointa ikinä.
Sitten halusin maratonille opiskelukaupunkiini, ja se oli ensimmäinen maraton, jonka juoksin ilman ketään tukijaa, jonne ilmoittauduin itsenäisesti ja jonka maksoin itse.
Sitten jostain pöllähti Ahvenanmaan maraton, ja siellä tein ennätykseni, joka pysyi peräti neljä vuotta.

Tykkäsin opiskelukaupunkini maratontapahtumasta, joten otin perinteeksi ilmoittautua sinne. Koska se oli aina syksyisin, halusin parin vuoden ajan ajoittaa vuoden toisen maratonin keväälle. Pidin kahden maratonin vuosivauhtia.

Näiden ensimmäisten vuosien aikana toteutui ainakin kaksi suurta haavettani maratonien suhteen: ensimmäinen oli, että haluaisin juosta täysmaratonin paikassa, jossa olin osallistunut elämäni ensimmäiseen puolimaratontapahtumaan. Se toteutui. Toinen haaveeni oli juosta maraton Turussa, kaupungissa, josta syystä tai toisesta pidän kovasti. Sekin toteutui.
Mitä tästä opimme? Salaisuus on osata pitää unelmansa itselleen sopivan kokoisina. Siten saa ne ehkä toteutettua. Extrana saattaa saada myös sellaista, mistä ei osaa edes haaveilla, kuten minä olen saanut.

Koska kympin jälkeiset maratonit on raportoitu täällä aiemmin, päätin nyt sanoa jokaisesta yhden asian, mikä näin jälkikäteen on jäänyt mieleen, mikä ensimmäisenä tulee mieleen, kun jälkikäteen ajattelee.

Syyskuu 2014, Finlandia: Tottumus. Yhdestoista maraton oli ensimmäinen, jota en jännittänyt. Reitti oli läpeensä tuttu ja maratonin juokseminen oli käynyt tutuksi. Olin kaikista edellisistä maratoneista poiketen suorastaan pitkästynyt.

Lokakuu 2014, Sastamala: Kuvotus. Oksettaa aina, kun ajattelenkin tätä. On normaalia, että maratonin jälkeen on huono olo, on suht normaalia oksentaa maratonin jälkeen, mutta minkään muun maratonin ajatteleminen jälkikäteen ei kuvota minua tällä tavalla. Tämä on ainut juoksemani reitti, jonne en vieläkään olisi valmis lähtemään toista kertaa. Voimakkain tähän liittyvä mielikuvani on oksentaminen paperipussiin autossa ABC:n pihassa, perheeni seuratessa elimistöni tyhjentymistä täysin tyynen rauhallisesti sivusta, ja kun pussi oli täynnä, he kysyivät vain, että ootko jo valmis, nyt mennään syömään.

Joulukuu 2014, Itsenäisyysmaraton: Mielenkiintoinen. Oli kiinnostavaa kokea ensimmäinen talvimaraton. Oli kiinnostavaa, kuinka nopeasti jalat aina juostessa lämpenivät, kun oli astunut jäiseen vesilätäkköön, ei tullut kylmä. Oli ihmeellistä, miten paljon helpommalta maraton tuntui, kun ei tarvinnutkaan juosta yhtä tai kahta pitkää lenkkiä, vaan vain kahdeksan viiden kilsan kierrosta.

Tammikuu 2015, Uusikaupunki: Kiva. Tästä ei ole äärimmäisten tunteiden mielikuvia, mutta tästä tykkäsin. Oli kivaa juosta sisällä, sääolosuhteista tai liikenteestä välittämättä. Oli kivaa juosta lyhyttä kierrosta, joita oli kuitenkin vain 42. Oli kivaa, että ei ollut kylmä eikä kuuma. Tykkäsin reissusta Uuteenkaupunkiin, juostiin rauhallista tahtia, kaikki meni hyvin.

Elokuu 2015, Raatteen tie: Paras. Elämäni paras juoksukokemus, juoksun kannalta, niin maratoneilta kuin muualtakin. Pääsin aivan ihmeelliseen juoksufiilikseen ja reitti oli upea ja jalkapohjia hellivä.

Marraskuu 2015, Ateena: Tarunomainen. Sellainen, jota ei voi käsittää. Joka ei vain mahdu päähän. Muistan kirkkaimmin sen hetken, jona juoksin kohti maalia, ihmiset kannustivat ympärillä, aurinko paistoi kirkkaasti ja ajattelin, että jumalauta, olen maisteri ja olen Ateenassa, olen juossut maratonin historiallista reittiä, en voi ymmärtää tätä. Yhä vieläkin katsoessani kuvia Ateenasta vallitseva ajatukseni on, että voiko toi olla totta, olenko muka oikeasti ollut tuolla.

Helmikuu 2016, Pirkkahalli: Pokaali. Juoksu meni ennätyksellisen hyvin, mutta sekin jäi sen varjoon, että sain elämäni ensimmäisen pokaalin, ensimmäistä kertaa sain kilpailun ensimmäisen palkinnon. En ikinä unohda sitä korokkeelle nousemista.

Heinäkuu 2016, Varpaisjärvi: Kauneus. Mulla oli haave, että haluaisin juosta maratonin yöllä. Tiesin, että yömaratoneja järjestetään kesäisin. Ajattelin, että puitteet ovat kauneimmat mahdolliset, taianomainen juoksukokemus Suomen kesäyössä, jossa puut humisevat hiljaa leppeässä tuulessa, käki kukkuu jossain kaukana, sininen hämärä laskeutuu. Valmistauduin karumpaan todellisuuteen, kuten synkkään kaatosade-ukkosmyrsky-yöhön ja vähintään painajaismaisiin hyttysparviin. Juoksu osoittautui kuitenkin juuri niin kauniiksi kuin mielikuvissani ajattelin.

Syyskuu 2016, Espoo: Meri. Lähdin tälle reitille meren vuoksi, ja meri siellä todellakin oli. Mitään muuta ei oikein ollut, mutta meri oli. Meri oli kaunis. Merimaisemasta pisteet. Muuten ei sanottavaa.

Joulukuu 2016, Itsenäisyysmaraton: Ihmetys. Tästä nyt ei ole niin kovin kauaa, mutta revinpä silti jälkivaikutelman. Ihmettelin paljon asioita, kuten sitä, miten tuollaisella pakkasella voi selvitä maratonista. Voiko lenkkareihin laittaa villasukat, vai miten jalat saisi pysymään edes vähän vähemmän kalikkoina? Oliko urheilujuomaa pakko lämmittää? Miten järjestäjät tarkenivat ja jaksoivat vielä olla niin kannustavia? Miksi pesuhuonetta ei lämmitetty? Miksi maalissa ei ollut tarjolla mitään, ei edes proteiinipatukkaa? Miten ihmeessä minä sain pokaalin? Oliko tämä todellakin kahdeskymmenes?

Tästä lähdetään kolmannelle kymmenelle.

Kaksikymmentäkertainen maratoonari

Taas on aika palata yhteen bloggailuni vakioaiheista, nimittäin maratonien raportointiin. 
Uskokaa tai älkää, itse en oikein tahdo uskoa, mutta viimeisin maratonini oli järjestyksessään kahdeskymmenes.
Olen nyt juossut maratonin kaksikymmentä kertaa.

Ajattelin virstanpylvään kunniaksi kirjoittaa joskus lähitulevaisuudessa jonkinlaisen asioita suuremmin yhteen summaavan tarinapostauksen juoksuhistoriastani.
Aloitan nyt kuitenkin omalla yksittäisellä tarinallaan, taas yhdellä niistä monista yhtä aikaa toistensa kaltaisista ja kuitenkin niin omanlaisistaan, tarinalla numero kaksikymmentä.

Yhtenä iltana viime viikolla sain (taas yhden) huonon illan päätteeksi piristävän whatsapp-viestin. Viestissä kysyttiin, kiinnostaisko lähteä itsenäisyyspäivänä maratonille. Vastasin, että kiinnostaa. Tunnin sisällä ilmoittautuminen oli hoidettu, tarvitsi enää vain saapua paikalle ja juosta.
Oli hauska havaita saapuneeni elämässäni jo sellaiseen pisteeseen, missä voin ihan tuosta noin vain juuri ajattelematta ilmoittautua maratonille alle viikon varoitusajalla.
Siis oikeasti, alle viikon varoitusajalla.

Totta puhuakseni se oli mahdollista lähinnä siksi, että olin itsekseni miettinyt maratonille ilmoittautumista muutaman kerran viime aikoina. Tiesin, että seuraava maratonini on juhlava kahdeskymmenes, ja ajattelin, että olisi kiva juosta se vielä tämän vuoden puolella. Vaihtoehtoja ei ollut ihan kauhean paljon. Tuntui hienolta ajatukselta juosta se itsenäisyyspäivänä, sillä minussa on koko annos isänmaallista paloa. En ollut kuitenkaan saanut aikaiseksi itse ilmoittautua sinne, koska viimeisen parin viikon aikana olin erinäisistä syistä saanut aikaiseksi surkean vähän. Tarvitsin jonkun apua, tönäisyä, että pääsisin liikkeelle taas. Onneksi, voi onneksi apu on joskus lähellä, yhden whatsapp-viestin päässä.

Innostuin aluksi kauheasti. 
Itsenäisyyspäivää edeltävänä iltana itkin, koska viime aikoina olen itkenyt kaikkia asioita. Nyt itkin, koska olin varma, aivan täysin täydellisen kuolemallisen varma, että maraton menee pilalle, varmasti menee. Mulla oli joku omituinen yskä, joka oli jatkunut jo pari viikkoa, mutta ei yltänyt flunssaksi asti, ei kovin paha mutta yskä kuitenkin, eikä silloin varmaan ole kovin järkevä lähteä pakkaseen maratonia juoksemaan. Pakkasta oli luvassa huomattava määrä, en ollut vielä koskaan juossut maratonia sellaisessa kylmyydessä.
Itkin ja vaikeroin, että eikö niitä epäonnistumisia ole jo viime ajoille kerääntynyt tarpeeksi, pitääkö nyt ehdoin tahdoin laittaa itsensä vielä maratonillekin epäonnistumaan.

Tiesin kuitenkin, että lähden. Jos olisi joku kunnon sairaus, kunnon flunssa, en lähtisi. Kun on vain epämääräisiä oireita, voin lähteä. Todennäköisesti ne helpottavat, kun pääsee juoksemaan, sillä mitä ilmeisimmin olen alkanut reagoida psyykkiseen stressiin fyysisillä oireilla. Jos oireet pahenevat juostessa, voin aina keskeyttää. Mutta lähden.

Maratonpäivän aamuna, kuten tähän mennessä aina, viimeisen illan paniikki oli muuttunut omanlaisekseen rauhaksi. Sellaiseksi kummalliseksi, yhtä aikaa nöyryyden ja voiman tunteeksi, että nyt lähden, enkä muuta voi. Teen parhaani ja loppuosuus on tuuria ja jotain muuta, kokonaisuuden osat ovat lopulta jonkun muun kuin itseni kädessä, oli se sitten kohtalo tai jumalallinen voima tai silkka arpapeli.

Vanhempani lähtivät huoltojoukoiksi, kuten melkein aina.
Matka alkoi peruuttamalla kotipihasta ylämäkeä ylös tielle, koska iso auto ei noussut lumista ja liukasta mäkeä muuten.
Kuski pyysi minua vahtimaan takaikkunasta, tuleeko tieltä autoja vai ei.
Sanoin, että tässä on nyt kaikki katastrofin ennusmerkit.

Yhtään autoa ei tullut, missään ei näkynyt edes kaukaisia auton valoja, pääsimme tielle onnellisesti ja lähdimme matkaan. Ajattelin, että siinä oli hyvä merkki.
Koko matkan katselin ikkunasta ulos, sillä talviaamu oli niin kaunis. Kauneimpia, mitä olen nähnyt pitkään aikaan. (Ehkä myös siksi, että harvoin olen katselemassa maisemia tuollaisiin aikoihin.)
Tunteeni siitä, että kaikki on hyvin, sai vahvistusta. Jotenkin tuli ihan sellainen tunne, että näin kuuluu olla, juuri tällaisena aamuna jos koskaan minun kuuluu lähteä kahdennellekymmenennelle maratonilleni.

Tultiin ajoissa paikalle, hain juoksunumeron, vaihdoin juoksuvaatteet.
Puoli tuntia ennen starttia hermoilin ihan samaan tyyliin kuin aina ennenkin ja olin huoltojoukoiksi tulleille ihmisparoille ihan samalla tavalla perinteisen vittumainen kuin aina. Olin vihainen ja hermostunut muun muassa siitä, että en kuitenkaan sitten pysty juoksemaan ja ei mulla ole tarpeeksi vaatetta mukana ja vaatteeni eivät ole oikeanlaisia ja ei ylipäätään kenenkään ole terveellistä lähteä maratonille 16 asteen pakkasella.

Lähtöpaikalle kuitenkin selvittiin, ja siellä kajautettiin Maamme-laulu (tosin melko vaimeasti).
Ja sitten lähdin.

Reitti oli minulle tuttu ja siinä mielessä hyvin miellyttävä, että siinä juostiin sama reilun viiden kilometrin lenkki kahdeksan kertaa.
Siis melko lyhyt lenkki, vain kahdeksan kertaa. Niin lohdullista verrattuna kaikkiin niihin loputtoman pitkiin taipaleisiin, joista maratonit useimmiten koostuvat.

Ensimmäiset kolme kierrosta juoksin liian kovaa ja tiesin koko ajan juoksevani liian kovaa.
En kuitenkaan nähnyt muita vaihtoehtoja, sillä ensinnäkin halusin pitää näköpiirissäni muut maratoonarit ainaisen eksymisen pelkoni vuoksi. Reitti oli minulle tuttu kahden vuoden takaa ja viimeistään ensimmäisen kierroksen jälkeen se normi ihmiselle tulisi vielä tutummaksi, mutta minun eksymiselläni ei ole mitään rajoituksia. Vasta kolmen kierroksen jälkeen uskaltauduin luottamaan siihen, että nyt osaan itsekseni, opasteisiin nojaten, ja voin juosta omaan tahtiini. Silloin myös kylläkin päätin, että mieluummin eksyn kuin jatkan tätä vauhtia enää.

Toinen syy alun liian kovaan vauhtiini oli jalkojeni kylmeneminen.
Koko maratonin aikana minulle ei tullut kylmä muuten, päälläni oli tarpeeksi vaatetta muuten, mutta jalat, lenkkareiden sisällä olevat jalat olivat alussa ja lopussa pelkät jääkalikat. En ollut koskaan tuntenut vastaavaa, vaikka olen juossut kovillakin pakkasilla pitkiä harjoituslenkkejä. Jostain syystä jalkani olivat ensimmäisen 15 kilometrin ajan tunnottomat jääkalikat, jotka sitten viimein alkoivat lämmetä, kun yritin liikutella niitä normaalia kovempaa. Viimeisten kymmenen kilometrin ajan ne sitten taas olivat jääkalikat ihan vain siksi, että olin juossut pakkasessa niin kauan. Mietin, menevätkö ne nyt kuolioon. Eivät onneksi menneet. Mietin, mitä asialle voisi jatkossa tehdä, onkohan olemassa mitään juoksulenkkareihin mahtuvia villasukkia tai vastaavia.

Kolmas syy alun liian kovaan juoksemiseeni oli se uudelainen itsevarmuus, jonka olen alkanut löytää itsestäni viimeisimpien maratonien myötä.
Ennen olin varovaisempi.
Nyttemmin olen uskaltanut välillä irrotella, koska tiedän pystyväni siihen. Tiedän, että pystyn läpäisemään maratonin, vaikka vähän riskeeraisinkin, vaikka juoksisin vähän kovempaa kuin mihin luulen pystyväni.
En tietenkään voi tietää sitä koskaan satavarmasti, ei kukaan voi, mutta tietoisuuteni on erilainen kuin ennen, erilainen kuin missään muualla elämässäni. 

Puoliväliin asti meni mielestäni kivasti.
Puolivälin jälkeen alkoi tuskaisuus.

Reitti kulki jonkin matkaa täysin aukeaa järven rantaa ja tuuli puhalsi järveltä päin. Normaalisti tuulen tunteminen maratoneilla ainakin jossain määrin piristää minua. Taistelutahtoni nousee vastatuulessa. Tuntiessani tuulen kasvoillani tunnen olevani erityisellä tavalla elossa.
Tässä tuulessa ei kuitenkaan, varsinkaan pidemmän päälle, ollut mitään tuollaisia positiivisia elementtejä. Nyt tuuli oli erilainen kuin millään aikaisemmalla maratonilla.
Se oli vastatuuli, kova, riepottava, jäätävän kylmä, raaka. Välillä tuntui vaikealta pysyä pystyssä. Useamman kerran tuli mieleen, että tällaisissa olosuhteissa ei todellakaan pitäisi juosta maratonia, eihän tämä voi olla millään mittapuulla terveellistä.

Pakkanen tai tuuli ei kuitenkaan ihme kyllä käynyt yhtään hengitykseeni, mikä oli kummallista ja rohkaisevaa.

Purevan tuulen lisäksi kunnon talvi toi omat haasteensa reitin lumisuuden ja liukkauden suhteen. Reitillä oli epätasaisuuksia, hiekoittamattomia kohtia ja lumikokkareita. En kompastunut kertaakaan (kehitystä on siis tapahtunut), mutta noin sata kertaa olin vähällä kompastua. Useamman kerran ajattelin haluavani juosta vähän rennommin, antaa oman juoksurytmin ruveta rullaamaan, mutta en voinut tehdä niin, sillä tärkeämpää oli pysyä varuillaan liukastumisen ja kompastumisen estämiseksi.

Ensimmäiset kolme kierrosta juoksin siis liian kovaa, että lämpenisin. Neljäs kierros meni vielä ihan hyvin.
Viides, kuudes ja seitsemäs kierros olivat helvetillisiä.

Teki mieli itkeä. Ajattelin, että en jaksa juosta. Pakkanen söi yllättävät määrät energiaa. Tiedostin, että on liian kylmä ilma juosta neljää tuntia putkeen vaikka päällä olisi mitä, pitäisi päästä lämmittelemään. Teki mieli yrittää juosta kovempaa lämmittelyn vuoksi, mutta jäsenet tuntuivat kankeilta ja kangistuneilta, liikkeet olivat kuin hidastetusta elokuvasta. Sain pidettyä yllä suht kelvollista juoksuvauhtia kuitenkin. Välillä teki mieli kävellä, koska ei jaksanut juosta, mutta en uskaltanut kävellä, koska tuntui, että sitten kaikki olisi mennyttä, olisin pelkkä jääpatsas.
Ihmettelin moisia ajatuksia, sillä eihän siellä nyt mikään ylimaallisen kylmä kuitenkaan ollut. Ihmettelin, miten järjestäjät ja huoltopisteiden ihmiset pystyivät olemaan paikoillaan ja vielä sitten kannustamaan meitä juoksijoita.

Aina välillä sain jostain energiaa, jonka avulla tsemppasin eteenpäin. Parhaita energian lähteitä olivat tietysti kierroksen vaihdokset, koko ajan vähenevä kierrosten määrä. Järjestäjät kannustivat todella ystävällisesti. Kanssajuoksijat tukivat. Vastaantulijoissa oli tuttuja naamoja, tuttujen ihmisten kannustushuutoja, mikä piristi erityisesti.

Minulle oli uutta, että urheilujuoma oli lämmitettynä huoltopisteillä. Kai se oli kaksi vuotta sittenkin, mutta en muistanut enää. Ihmettelin, miksen ikinä maratoneilla osaa juoda urheilujuomaa sivistyneesti, tai edes niin kuin lapsena on opetettu mukista juomaan. Aina muka tuhannen kiireessä kaadan juomaa kurkkuun niin, että osa valuu pitkin naamaa. Tuolla se sitten kostautui, urheilujuomat naamalle jäätyneinä sai juosta.

Koko maratonia leimasi ennenkokematon, outo ja vähän pelottava epätodellisuuden tunne.
Juoksen helvetin kylmässä, juoksen ja juoksen vain, kaiken sen yskän ja kröhimisen ja pelon jälkeen, ja tuuli on kammottava ja olen täällä yksin ja matka on liian pitkä, mutta silti vain juoksen juoksen juoksen, pystyn aina vain jatkamaan juoksemistani, pystyn jopa pitämään ihan soveliasta vauhtia. Kuka tässä nyt oikein juoksee, en se voi olla minä. 

Viimeinen kierros oli hitain, mutta se oli vii-mei-nen, eikä sitä tunnetta voi kuvata sanoin.

Maali oli urheilukentällä ja kentälle oli kolattu yhden ihmisen mentävä käytävä maalisuoraksi.

Urheilukenttää, maalialuetta, lähestyessäni havaitsin edelläni kaksi naista, jotka juoksivat yhdessä, jotka ehtisivät käytävälle ennen minua.
Tiesin, että en pääsisi heidän ohitseen, sillä käytävälle mahtui todellakin vain yksi ihminen kerrallaan, enkä todellakaan kehtaisi ruveta väkisin tunkemaan heidän ohitseen.
Ajattelin hidastaa tahtiani, että he ehtisivät reilusti edelleni ja saisin tulla maaliin omaan tahtiini, joutumatta tarpomaan heidän vanavedessään.
Tein niin, mutta ilmeisesti he olivat vielä hitaampia. Saavuimme maalisuoralle yhtä aikaa. Jäin heidän taakseen köpöttelemään ja ajattelin, että kai nyt yhden loppukirittömän maratonin tässä elämässä voin kestää.

He juoksivat peräkkäin.
Edelläni juokseva nainen kääntyi minuun päin, siirtyi sivuun, toinenkin siirtyi. "Mene vaan!" he ilmoittivat. Kiitin ja menin. Mielessäni kiitin ja ylistin koko sydämestäni; voi, miten vielä kuitenkin löytyy ihmisistä puhdasta hyväntahtoisuutta.

Otin kunnon loppukirin, kuten tykkään ottaa.
Tunne oli edelleen epätodellinen.
Katsomossa, siellä urheilukentän sivulla, joku alkoi taputtaa, läpyttää käsiään yhteen ihan hulluna, ja huutaa kovaan ääneen "hyvä hyvä hyvä, hieno loppukiri, hienoa, hyvä!" Vasta pitkän aikaa maaliintulon jälkeen havahduin kysymään maalilla katsomassa olleilta vanhemmiltani, kuka siellä oikein huusi, kuka kannusti niin sydämellisesti. Joku järjestäjistä se kuulemma oli. Kysyin, kannustettiinko siellä kaikkia noin paljon. Kuulemma kannustettiin, mutta ehkä minua erityisesti loppukirini vuoksi. Sanonpa vain, että sellaista kannustusta kuulee harvoin.

Maaliviivan ylitettyäni kaksi ihmistä kätteli, onnitteli, ojensi mitalin ja toivotti hyvää itsenäisyyspäivää.
Kylmyyden vuoksi ei ollut yhtään ylimääräistä aikaa jäädä rupattelemaan. Astelin rivakasti maalin lähellä olleelle huoltopisteelle ottamaan mukillisen kuumaa mehua ja suuntasin sitten pikaista tahtia suihkuun.

Olin ehtinyt kuoriutua pukuhuoneessa ensimmäisestä vaatekerroksestani ulos, kun joku tuli sanomaan jotain jostain pokaalista. Joku ilmaantui jostakin ja kysyi, onko täällä sen nimistä henkilöä kuin (minun nimeni), tuolla olis pokaali tarjolla.  Sumuisen epätodellinen oloni ei siitä ainakaan hälventynyt.  Olin ihan pihalla, kun tyyppi kysyi, haluanko ensin käydä suihkussa vai tulla hakemaan pokaalin heti. Lähdin heti hakemaan sitä. Onneksi olin ehtinyt kuoriutua vain ensimmäisestä vaatekerroksesta, sillä muuten olisin varmaan siinä sumuisuuden tilassa lähtenyt vaikka ilman vaatteita hakemaan pokaalia.

Lähdin yhden toisen kanssa hakemaan pokaalia. Tiesin, että toinen meistä on hopeasijalla ja toinen pronssilla. Ajattelin ilman muuta olevani kolmossijalla.
Pokaalia joutui odottelemaan, luulin jo, ettei sitä tulekaan.

Kun nimeni huudettiin, nostin vain häpeällisesti käteni ylös ja sanoin olevani tässä, ennen kuin hoksasin, että pokaali pitää mennä virallisesti hakemaan. Astelin salin eteen, kättelin pokaalin antajaa, salamavalot räpsähtelivät.
Olinkin hopeasijalla, voi jumankekka. Voitin pronssille tulleen jollain minuutilla. 

On koomista, että koko aiemmassa elämässäni mulla ei ollut pokaaleja yhtään, ja nyt yhtäkkiä, tänä muuten niin epäonnistuneena vuonna, niitä on yhtäkkiä kolme.
Vielä koomisempaa on, että ensimmäinen pokaali oli minulle maailman hienoin, paras, upein spektaakkeli, toinenkin oli todella hieno ja upea asia, ja nyt sitten jo olin suhteellisen välinpitämätön. Siinä seisoin pokaali kädessä ja ajattelin, että kato tällanen taas tuli, täähän on mulle jo ihan arkipäivää.

Pokaali oli totta kai uskomattoman hieno juttu, mutta mielessäni se jäi kirkkaasti sen varjoon, että olen nyt juossut kak-si-kym-men-tä maratonia. Minä, joka opin kävelemään 2-vuotiaana. Joka koko lapsuuteni ja varhaisen nuoruuteni ajan olin täysin kömpelö köntys ja sohvaperuna. Joka inhosin koululiikuntaa enemmän kuin mitään muuta aina lukioaikoihin asti, jolloin viimeinen pakollinen liikunnankurssi saatettiin loppuunsa ja elämässäni koitti sitä myöten häikäisevä vapaus. Minä, joka en ole koskaan ollut mikään urheilija, joka en vieläkään kuvailisi itseäni urheilulliseksi, en välttämättä edes liikunnalliseksi, sillä en vain vieläkään osaa liittää sitä osaksi minäkuvaani.


En ole tehnyt tätä yksin, en todellakaan. En olisi ikinä kyennyt tähän yksin, enkä olisi halunnut tehdä tätä yksin.
Suurin kiitokseni kuuluu heille, jotka tämän ovat mahdollistaneet, toivoakseni he tietävät, keitä he ovat.
Kaikkinainen apu ja tuki on ollut korvaamatonta, eikä siitä voi koskaan kylliksi kiittää.