Kuukausista julmin, vm. 2017

Jo parin vuoden ajan olen harkinnut jonkinlaisen joulukalenterin pystyyn pistämistä blogissani.
Kertaakaan en kuitenkaan ole päässyt itseni kanssa lopputulokseen siitä, mistä joulukalenteri sitten oikeastaan koostuisi.
Tänä vuonna keksin, että enhän minä mitään joulukalenteria edes tarvitse. Maaliskuukalenterille sen sijaan olisi kysyntää.

Kuten jo kai turhankin useasti olen maininnut, maaliskuu on minulle absoluuttisesti vuoden pahin aika. Sananmukaisesti marraskuun pitäisi olla kuoleman kuukausi, ja kuulemani mukaan se monille onkin. Minulle kuoleman kuukausi on kuitenkin yksiselitteisesti maaliskuu, jona luonto on yhtä raa'an ankea ja ruma kuin marraskuussa, mutta marraskuusta poiketen valo on kirkas ja paljastava. Marraskuun pimeys armeliaasti peittää maailman julmuuden. Maaliskuussa kuvottavan loskainen ja kurainen maailma loistaa alkukevään valossa. Lisäksi maaliskuuhun liittyy kuluneen elämäni varrelta eniten kuolemaa, rakkaiden menetyksiä ja surua.

Siksi tänä vuonna blogissa tarjolla maaliskuukalenteri.
Kunnianhimoinen tavoitteeni on koota jokaiselta maaliskuun päivältä talteen (vähintään) yksi positiivinen asia.
Pieniä ja suuria iloja. En ole koskaan osannut sanoa, kummat ovat arvokkaampia, eikä sitä kai tarvitsekaan osata eritellä.

Ajattelin, että voisin kiireisen (hehheh) elämäni keskeltä pysähtyä vaikka kerran viikossa blogin äärelle ja luetella kyseisen viikon ilot, yhden kultakin päivältä. Maaliskuu tulee siis olemaan aktiivisin blogikuukausi aikoihin. Pitäkää hatuistanne kiinni!

Koska olen niin innoissani tästä ideastani, niin aloitan vilpillisesti jo nyt, helmikuun kääntyessä kohti loppuaan. Iloisia asioita viime viikolta, ei nyt sentään joka päivältä, vaan näin alkajaisiksi vain muutama, esimakuna siitä, mitä tuleman pitää.

Tiistaina kävin liian pitkän tauon jälkeen hammaslääkärin tarkastuksessa. Olin valmistautunut pahimpaan, ja jo valmiiksi olin monesta syystä henkisesti surkuteltavassa tilassa. Hampaani tarkastettiin ja niistä otettiin myös röntgenkuva, koska sellainen on kuulemma hyvä ottaa noin kymmenen vuoden välein. Hammaslääkäri kehui hampaitani niin kauniisti, että sellaisia kehuja olen elämässäni saanut vain harvoin. Hän kehui hampaani ensin niitä tarkastaessaan ja sitten vielä tarkemmin tietokoneruudun röntgenkuvan äärellä. "Tosi hyvät hampaat, tosi hyvät!" Ette tiedä, millaista balsamia se oli niihin haavoihin, joita ala-asteaikana hammaslääkärikäynneillä saamani moitteet aikanaan aiheuttivat. Maitohampaissani oli aina jotain vikaa, milloin mitäkin, ja harjaustulokseni eivät ikinä kelvanneet. En tiedä, mitä tässä reilu kymmenessä vuodessa on tapahtunut, mutta jotain ihmeellistä epäilemättä. Ajattelin, että vaikka kaikki muu on ihan paskaa ja rempallaan, niin hampaat on hyvät! Kai sen voi ajatella jonkinlaisena lähtökohtana parempaan.

Yhtenä päivänä osallistuin yhdeksän hengen porukassa kädennostoäänestykseen, ekaa kertaa aika pitkään aikaan. Piti äänestää vaihtoehdoista x ja y. Valitsin mielessäni äksän. Ensin kysyttiin, kuka äänestää yytä. Huomasin, että kaikki muut nostivat kätensä ylös, minä yksin olin valinnut äksän. Salamana ajattelin, että mielipiteeni on väärä ja viallinen. Käteni lähti kuin vieteri nousemaan ylös, sillä enhän minä nyt voi poikkiteloin asettua, etenkään tällaisessa uusista ihmisistä koostuvassa porukassa.
Ja samalla hetkellä pysähdyin ajattelemaan, miksi. Jos annetaan kaksi vaihtoehtoa, ja olen valinnut niistä toisen, niin onko päätöksen pyörtämiseen riittävä syy todellakin vain se, että kaikki muut ovat eri mieltä? Onko se pätevä syy, onko sillä tekemistä sen kanssa, mistä tässä nyt on oikeasti kyse, mistä äänestyksessä on kyse?
Niinpä estin kättäni nousemasta. Seuraavaksi kysyttiin muodon vuoksi äksän kannattajia. Viittasin.
En osannut päättää, hävetäkö vai ollako ylpeä.
Päätin olla ylpeä siitä, että ainakin pysähdyin ajattelemaan sen sijaan, että olisin vain toiminut. Viime aikoina olen nimittäin soimannut itseäni siitä, että liian usein olen vain toiminut ajattelematta, ajattelematta ainakaan loppuun asti, tarpeeksi.
Myöhemmin mulle sanottiin, että "ethän sä ollut eri mieltä kuin ne, nehän oli eri mieltä kuin sä."
Niin. 

Keskiviikkona toimin täysin tapojeni mukaisesti tilanteessa, joka on minulle uusi. Huomasin ja muistin taas, miltä tuntuvat muutos- ja murrosvaiheet elämässäni, miltä ne ovat aina tuntuneet ja miltä ne mitä luultavimmin tuntuvat jatkossakin, mitä ne vääjäämättä aiheuttavat.

Lyhyesti sanottuna: keskiviikkona keskellä päivää yksi viisitoistaminuuttinen lukkiutuneena lähimpään vessaan. Koko ruumiin voimalla ylitse hyökyvä itku. Hillitön käsien ja jalkojen tärinä. Ajatus, että ei helvetti, en kykene tähän. Lopulta silmien pyyhkiminen, naaman korjailu, ajatus, ei vaan tietous, että tästä nyt vaan jatkan, tästä nyt nousen, ei mitään hätää, tällaista elämäni nyt vain on, tällainen minä olen.

Muutaman tunnin kuluttua siitä illalla seminaaritapaamisessa, tilanteessa, joka jo oli minulle tuttu ja rutiininomainen, tylsä.
Tapaamisen lopussa oman ohjaavan professorin kohtaaminen, pari sinänsä merkityksetöntä sanaa, katsekontakti, yhteisymmärrystä viestivä hymy. Kotiin kävellessä ihmettelin, miten siitä voi tullakin niin paljon parempi olo. Ihan vain pelkkä muistutus siitä, että en ole yksin tässä helvetisti huojuvassa ja keikkuvassa veneessä. On joku, joka on kanssani samalla puolella, joka sitä venettä ohjaa. En joudu tekemään tätä yksin.

Perjantaina monta sattumalta kohdattua ihmistä menneestä elämästä. Ei ketään, joka aiheuttaisi hullua tunnevyöryä tai mitään negatiivista, pelkkä miellyttävä kooste ihmisistä, jotka tiedän, ja jotka vielä muistavat minut. Tunne siitä, että täällä olen, tänne kuulun, täällä on jo vuosien ajan ollut jonkinlainen paikka minua varten, täällä on mun ihmiset. Täälläkin.

Nyt sitten, näiden ajatusten pohjalta, kohti ilonaiheista koostuvaa maaliskuuta. Kutsun teidät kaikki jakamaan se kanssani!

Med vänlig hälsning

Takana on viikko, jonka aikana vietimme ystävänpäivää.
Tänä vuonna tässä viikossa oli jotakin taianomaista.
Yleensä liitän kaiken taikuuden kaltaisen jouluun. Odotan joulun aikaan taikoja tapahtuvaksi, ja kun niitä ei koskaan oikein tapahdu, en ole siitä hirveän pettynyt. Joulussa on tarpeeksi taikaa itsessään.

Tänä vuonna ystävänpäiväviikko oli kummallinen, omituinen, ihmeellinen. Kukin itse valitkoon mielekkäimmän sanan sen perusteella, mitä kerron. Ystävänpäivän kunniaksi pari ystävällistä ajatusta.

Olen ensinnäkin itse löytänyt itseni tekemästä asioita, joita en olisi ajatellut tekeväni.
Uskallan sanoa, että tunnen itseni suhteellisen hyvin. Tiedän missä olen hyvä ja missä huono, mitä osaan ja mitä en osaa, ja mitä niin ollen teen tai en tee, mitä voin ehkä saavuttaa kovalla työllä ja mitä ei ehkä kannata edes lähteä yrittämään.
Elämäni taapertaa useimmiten tylsästi eteenpäin juuri noiden kaavojen mukaan.

Muutaman vuoden välein kuitenkin tapahtuu jotain ihmeellistä.
Kuulen sanovani jotakin, mitä en olisi vielä sekuntia aiemmin yhtään uskonut sanovani.  Ajaudun sillä tavalla mukaan johonkin, mikä vielä saman vuorokauden puolella on tuntunut täysin utopistiselta, tekaistulta, jota olisin pitänyt maailmankaikkeuden suurimapana vitsinä.

Kuten tämän viikon torstaina. Puoli tuntia aiemmin kauhistelin mielessäni, että "kuka hullu tollaseen nyt lähtee." Seuraavaksi joukolta, johon kuuluin, kysyttiin, lähtisikö joku meistä. Kuulin sanovani hiljaisuuden päätteeksi, että "olen käytettävissä." 

Tällaisina hetkinä mietin, tahdon uskoa ja ehkä uskonkin jonkun korkeamman voiman olemassaoloon. En puhu mistään tietystä jumalasta tai jumaluudesta, vaan jostakin salaperäisestä jostakin. Jotakin itsen ulkopuolistahan täytyy olla sellaisissa tilanteissa, jossa itse vain löytää itsensä tekemästä jotakin. Tällä hetkellä tällaisia, (onneksi) suhteellisen harvoja hetkiä elämässäni ajatellessani huomaan, että aikaisemmin niillä on ollut voimakkaan positiiviset seuraukset. Niiden ansiosta olen löytänyt itsestäni sellaista voimaa, josta ei ole ennen tiennyt. Voisiko siis olla joku muu kuin minä, joku korkeampi, johon sittenkin voisi jollakin tavalla turvata, joka tuuppaa eteenpäin aina silloin tällöin, aina jonnekin?

Toisekseen, ihmiset. 
Viime aikoina olen pohtinut paljon ihmissuhteitani ja sitä, mitä niiltä haluan.
Koska kriiseily on elämäntapani, myös viime aikoina olen kokenut sellaisia helvetillisiä hetkiä, joina olen yksiselitteisen vakuuttunut omasta kelvottomuudestani ja merkityksettömyydestäni. Sekä ihmisten kesken että oman elämäni kannalta.
Olen myös ikävöinyt niitä ihmisiä, jotka ovat poissa. Niitä, jotka ovat kaukana. Niitä, jotka ovat lopullisesti poissa. Niitä, jotka ovat olleet vasta jonkin aikaa poissa, ja niitä, joita en ole saanut edes tavata, mutta jotka olisin halunnut tavata, joiden kanssa olisin halunnut jakaa monta elämäni hetkeä.

Viime viikolla postitin taas ystävänpäiväkortteja, koska korttien lähettely on niin kivaa. Jouduin miettimään sitäkin, kelle niitä lähetän. Kävin läpi myös sen ajatuksen, että kuka nyt minun ystävänpäivätervehdyksestäni välittää.
Tällä viikolla saamani kiitokset ja ystävänpäivätoivotukset saivat taas kysymään itseltäni, miksi edes mietin mitään sellaista, miksi olen niin kiittämätön, miksi tavoittelen aina sitä mitä en ole saanut tai voi saada. Ja ennen kaikkea, miksi juuri minä sitten kaikesta huolimatta olen ansainnut tällaisia ihmisiä elämääni.
<3

Sydämet. Ennakoin ystävänpäivää ottamalla varuilta takkini taskuun muutaman suklaasydämen. Sellaisen pienen, suklaatäytteisen, sydämenmuotoisen, punaiseen paperiin käärityn. Ajattelin, että voin antaa ne joillekin, jotka viikon aikana kohtaan.

Kävi niin, että en kohdannut oikein ketään. Tai jos kohtasin, en juuri siinä hetkessä muistanut sydämiä taskussani. Jälkeenpäin aina sitten ärsytti. Auringon laskiessa ystävänpäivän päätteeksi ajattelin, että ojennan ne joillekin tuntemattomille vastaantulijoille. Sekään ei sitten kuitenkaan tuntunut oikealta.

Ystävänpäivän jälkeisenä päivänä ja erityisesti illalla ajattelin monesta syystä, että mistään ei tule mitään ja haluan kaivautua jonnekin maan alle. Ajattelin, kuinka kovasti toivoisinkaan, että seuraavana päivänä tapahtuisi jotakin kivaa, odottamatonta, jotakin hyvää muutaman kurjan päivän jälkeen.
Siitä seuraavan päivän iltana piti taas pysähtyä pohtimaan, onko olemassa joku korkeampi voima, joku, joka kuulee toivomukset ja heittää tapahtumia ja ihmisiä eteen, ei koskaan silloin kun juuri niitä toivoisi tapahtuvaksi, vaan vain silloin, kun juuri niitä ei odota, mutta toivoisi ja tarvitsisi jotain.

Alle vuorokausi ajattelemani toiveen jälkeen, kaksi päivää ystävänpäivän jälkeen kohtasin ihmisen, jonka kohtaamista muutama kuukausi sitten kaikkein eniten odotin ja toivoin. Jota en ole nykyisessä elämässäni enää ajatellut, odottanut enkä toivonut. Jonka ohi nytkin olisin vain mitään huomaamatta kävellyt, ellei hän olisi ensin pysähtynyt. Sekunnin suora katsekontakti, ensimmäinen kohtaaminen, puoli vuotta viimeisen kohtaamisemme jälkeen, kuukausia kaiken tapahtuneen jälkeen.
Molempien täydellinen pysähtyminen, molemminpuolinen yllätys ja jopa ilo odottamattomasta kohtaamisesta. Molempien kiireiden keskelle tiivistetyt parin minuutin kuulumiset, puolittain yhteen ääneen, ja taas vasta jälkikäteen ihmettelen, miksi olen tuon ihmisen kanssa kuin jonkun läpeensä tutun kanssa, vaikka emme oikeastaan tunne.

Koska molemmilla on kiire, sen parin minuutin jälkeen pitää lähteä eri suuntiin. Hetkeä ennen lähtöä muistan ne sydämet.
Kaivan yhden sydämistä takkini taskusta, en sentään kaikkia, vaikka sitäkin hetken harkitsen. Annan sen hänelle, ja tiedän, että tämän takia en kohdannut ketään muuta. Tämän hetken juuri piti tulla, juuri nyt, juuri hänen kanssaan. Tämän hetken vuoksi emme kohdanneet aikaisemmin, emme koskaan silloin kun sitä toivoin.

Samassa hetkessä muistan, miten kovasti silloin puoli vuotta sitten olisin halunnut halata häntä, edes yhden kerran, ja kuinka silloin annoin tilasuuksien lipua käsistäni. Koska halaaminen ei sitten kuitenkaan koskaan ole ollut oikein minun juttuni.
Nyt minun ei tarvitse pysähtyä kysymään itseltäni kertaakaan, tiedän, että tässä on nyt se hetki, jonka pitikin tulla.

"Saanko mä halata sua", kysyn sydämen annettuani ja ystävänpäivät toivotettuani, ja samalla se halaus jo tapahtuu, hän ennakoi sanatonta ajatusta, kehon kieltä, tulee eleellään vastaan ennen kuin ehdin oikeastaan edes kysyä.
Onneksi sen jälkeen on hirveä kiire, en joudu minkäänlaisiin ahdistaviin eroseremonioihin tai vaivautuneisiin "joo palataan nähdään joo katellaan joo heippa" -vuoropuheluihin, joita vihaan yli kaiken. Pikaisen halauksen jälkeen kirjaimellisesti juoksen pois paikalta ehtiäkseni sinne, minne alun perin olin menossa, ja hän lähtee omaan suuntaansa. Viimeiset sanamme ovat "Nähdään", vaikka en tiedä, missä me nyt nähtäisiin. Ehkä taas puolen vuoden kuluttua jossakin.

Kolme vuotta sitten joku tuntematon ojensi mulle ystävänpäivänä odottamatta kadulla paperiin käärityn karkin, jossa roikkui lappu, ja lapussa teksti: "Be realistic, expect miracles."
Tämän jälkeen ehkä uskon tuohon lauseeseen taas hippusen verran enemmän.