Vappuviikon palaset

Taas vuorokauden viimeisellä tunnilla. Hyyyvin ehtii; ei se oo niin justiinsa. En jaksa uskoa, että kenenkään sunnuntai menee pilalle siitä, jos minun postaukseni ei ilmaannu aiemmin vaan vasta viimeisellä kellonlyömällä. Sitä paitsi kuten pääsiäisenä, ostan jälleen itselleni lisäaikaa sillä, että maanantai ei ole normaali arkipäivä: oikeastaanhan siis tänään ei ole sellainen blogisunnuntai, vaan nyt on enemmän lauantaiolo.

Ajattelin kuvata vappuviikon maaliskuukalenterin tyylisesti, yksi positiivinen asia (tai kenties pari) per päivä.
Tiivistys: Epäonnistumisen, ahdistuksen ja kyynelten viikko, ja ehkä juuri siksi jollakin tavalla erityisen arvokas. Ja juuri siksi nyt tarvitaan positiivisten asioiden poimintaa.

Maanantaina ilmoittauduin maratonille, ensimmäisen kerran vuoden 2017 aikana. V-i-h-d-o-i-n sain aikaiseksi.
Kaikkia kiinnostaa, minne ilmoittauduin, mutta en kerro sitä suoraan, sillä pienellä arvausleikillä tästä tulee huomattavasti hauskempaa.
Kymmenen pisteen vihje: Olin jo ihan menossa sinne viime vuonna, mutta se ei sopinut aikatauluihini. Myös toissa vuonna haikailin sinne. Tänä vuonna sitten päätin jo alkuvuodesta, että nyt loppuu jahkailu, on tekojen aika.
Viiden pisteen vihje: Kyseessä on pohjoisin paikka, jossa koskaan olen maratoonannut.
Viimeisen pisteen vihje: Tapahtuma sijoittuu heinäkuulle. Olisin halunnut maratonille jo toukokuussa, mutta silmäleikkaus asettuu juuri kriittiseen aikaan suhteessa maratoneihin. Kesälläpä sitten!

Tiistaina livahdin yliopistolle keskelle tavallista arkipäivää kirjoittamaan työn alla olevaa tekstiä toivoen, että kukaan ei muista vanhenemistani. En halunnut juhlia, ei ollut syytä juhlaan. Halusin vain, että kaikki menee kuten menisi tavallisena arkipäivänä, että täällä nyt kirjoitan aamupäivän yhden ystävän seurassa. Toivoin ja luotin, että hän ei muista synttäriäni.

Sitten kyseinen ystävä ilmaantui paikalle yhteiskirjoittamisen sessioon mukanaan Arnoldsista juuri minua ajatellen haettu Hasselpähkinä Original -donitsi. Ystävä, jonka en olettanut muistavan synttäriäni, muisti sen, ja halusi muistaa minua. Hän, jolle tiedän olevan vastenmielistä kävellä yhtään ylimääräistä matkaa, oli tehnyt ylimääräisen mutkan matkallaan yliopistolle hakeakseen minulle donitsin, sinänsä yksinkertaisen mutta silti ja juuri siksi mittaamattoman arvokkaan lahjan. Hän oli jostain ihmeellisestä syystä muistanut, mistä donitsista tykkään eniten, vaikka olen viimeksi ollut hänen kanssaan Arnoldsilla kolme vuotta sitten. Hän kuljettaa sen pakettiin pakattuna muovipussissa kilometrin matkan yliopistolle, läpi harmaan räntäsateen.
Liikutuin.
Lievästi sanottuna.

Keskiviikkona kävin elokuvissa katsomassa Beauty and the Beast -leffan, Disneyn Kaunotar ja hirviö -piirroselokuvasta tehdyn uuden, ihmisten näyttelemän version.
Aiemmin en ole juuri ollut kiinnostunut Disney-leffoista tehdyistä uusista versioista, mutta jostain syystä Kaunotar ja hirviö -piirroselokuva on yksi niistä lapsuuteni elokuvista, jotka koskettavat minua erityisellä tavalla. En tiedä miksi. Tiedän vain, että siinä leffassa on jotain.
Niinpä jo jonkin aikaa sitten olin päättänyt, että tuon menen katsomaan.
En ehtinyt leffaan syntymäpäivänäni, joten menin siitä seuraavana päivänä.
Elokuva oli sanalla sanoen elämys. Liikuttava, koskettava ja kaunis, juuri sellainen kuin odotin ja toivoin. Paitsi ehkä tietysti jotain korjattavaa ja jotain paljon parempaa kuin odotin. Mutta lyhyesti: en pettynyt.
Elokuvan aikana itkin kahdesti tai kolmesti, vaikka yleensä en itke elokuvien takia.
On vaikea sanoa, itkinkö nytkään pääosin elokuvan vai sittenkin enemmän jonkin muun takia.

Torstaina sain aikaiseksi asioita ihan hyvin. Ei valittamista.

Perjantai-iltana juttelin uskosta ja uskonnosta parin sellaisen ihmisen kanssa, jotka ovat uskossa.
Maininnanarvoiseksi puheenaiheeksi nousi etenkin se, voiko uskosta puhua. Uskonnosta ja omasta uskosta puhuminen on kulttuurissamme kaiketi jonkinlainen tabu. Ihmiset eivät halua puhua suhteestaan omaan uskoonsa eivätkä kehtaa kysellä muilta, mihin he uskovat. Ateistit halveksivat uskovaisia ja uskovaiset pelkäävät tuputtavansa uskontoaan liikaa, jos puhuvat uskostaan sellaisille, jotka eivät usko.
Totesin näille ihmisille kuten ajattelen, että minä en vaivaannu uskosta puhumisesta, vaikka en itse uskokaan. Päinvastoin. Vaivaannun small talkista, nautin syvällisemmästä keskustelusta ja siitä, että puhutaan kullekin oikeasti tärkeiksi koetuista aiheista. On ainutlaatuinen lahja saada keskustella asioista sellaisten kanssa, joilla on omasta ajatusmaailmasta poikkeava ajatusmaailma: vain silloinhan sitä saa jotain selville. Jos ajattelen täysin samoin jonkun kanssa, niin ei minun tarvitse hänen ajatuksiaan joka välissä kuulla.
Silti myös itse pelkäsin, että jollakin sanomisellani tai kysymykselläni loukkaan heitä, heidän uskoaan. Aihe osoittautui siis yllättävän kompleksiseksi, mutta keskustelu oli mahtava. Käsittelimme edellä mainitun teeman lisäksi sellaisia keveitä kysymyksiä kuin elämän tarkoitus ja kärsimyksen ongelma. Toivon, että keskustelu saa jatkoa joskus.

Lauantaina sää oli varsin jouluinen. Päätin viettää vapun lukemalla kirjaa, jota nyt on pakko lukea. Vietän vapun sen seurassa, koska syystä tai toisesta se miellyttää minua nyt enemmän kuin vapaaehtoisesti lukeminen.

Vappuaattona söin vuoden ensimmäisen pehmiksen kirjan lukemisen lomassa. Sää vaihtui joulusta maaliskuiseen.

Lopuksi esitän lyhyen lainauksen Juha Itkosen romaanista Hetken hohtava valo, josta tietystä syystä jo aiemmin olen paasannut blogissani. Siteeraan ulkomuistista kohtaa, joka tällä viikolla, näinä päivinä, on soinut päässäni.

Ihmisellä on tarve uskoa oma elämänsä ainutlaatuiseksi ja elämisen arvoiseksi. 

Niin kuin minulla on tarve uskoa, että kaikesta huolimatta asioiden kuuluu mennä juuri näin, kun ne nyt ovat menneet. Että tällä on tarkoitus suuremmassa mittakaavassa, jota en vielä näe. Että elämälläni on tarkoitus. Että elämälläni on väliä. On tarve uskoa siihen, sillä jos siihen ei usko, niin mihin sitten uskoo?

Toukokuu on monena vuonna ollut lempeämpi kuin sitä edeltävät kuukaudet. Toivon ja haluan uskoa, että tänäkin vuonna toukokuu on ihmiselle hyvä, sekä minulle että teille muille.
Kohti parempia aikoja siis!
Iloista vappua!

Ei syytä juhlaan

Kuluneella viikolla ei tapahtunut juurikaan asioita, mistä haluaisin / viitsisin / jaksaisin kertoa, joten siksi vaihteeksi lakonisempi postaus.

Tiistaina olin iloinen siitä, että yhdet tyypit huomasivat itse mokansa, ennen kuin ehdin laatia reklamaation.
Tiedättekö sen tunteen, kun valmiiksi jo stressaa joka ikinen maailman asia niin, että tuntee olevansa äärimmilleen pingotettu jousi, joka ihan just paukahtaa poikki? Ja sitten siinä olotilassa saat kauan odottamasi viestin, josta tietyn asian pitäisi selvitä, mutta se ei selviä, vaan se sen sijaan monimutkaistuu, koska viestin lähettäjataho, järjestelijätaho, on sössinyt jotakin. Sitten muotoilet päässäsi viestiä, jonka lähetät kysyäksesi tarkentavia tietoja, ja viestin päässä muotoileminen on hankalaa, koska sulla on liikaa aiemman elämän kokemuksia tylyistä sähköpostiin vastaajista. Miten muotoilla itse helkkarin ärtyneenä kohtelias "anteeksi, mutta olettekohan te mahdollisesti nyt tehneet jotakin väärin" -viesti, josta lähettäjätaholla olisi mahdollisimman vähän aihetta loukkaantua?
Ja sitten, kerrankin, varjelkoon, lähettäjätaho ehtii viestittämään "anteeksi, oli väärinkäsitys" -viestin, ennen kuin itse ehdit. Ei tarvitsekaan tehdä mitään.

Torstai ja perjantai menivät koneella istuessa, jännässä olotilassa.
Olin arjen ihmeen äärellä, taas kerran.
Se, kun kuukautta aiemmin olet satavarma, että tästä ei tuu mitään. Se, kun vielä viikkoa aiemmin olet melko varma, vaikka vähän toivoa jo pilkahteleekin.
Et osaa, et jaksa, et saa aikaiseksi, et pysty.
Kun aikaa on enää muutama päivä, niin siinä se sitten vaan on. Valmis teksti. Se, mikä sen pitääkin olla. Aivan määräajassa. Aivan kelvollinen. Siinä se on, vaikka sen ei olisi uskonut olevan. Vaikka sitä oikeastaan ei siinäkään hetkessä uskoisi.

Sitten sen laittaa menemään, ja kuluttaa vielä hetken ihmettelemiseen.
Miten ne asiat kuitenkin, jotkut asiat, vain nytkähtelevät eteenpäin, siitä huolimatta että niiden toteutumiseen ei usko, ei ennemmin eikä vielä myöhemminkään?

Jälkikäteen kammoaa sitä, miten tavattoman jumissa niska ja hartiat ovat (taas) ja välttelee tietokonetta viimeiseen asti, niin että blogipostauksen julkaiseminenkin jää viimeiselle vuorokauden tunnille, taas.

Viikon kirja on tällä viikolla jo aiemmin blogissa muutamaan otteeseen mainittu Susan Spencer-Wendel: Kunnes sanon näkemiin - Ilon ja jäähyväisten vuosi. 
Tositapahtumiin perustuvassa kirjassa kuolemansairas ihminen kertoo vuodesta, jonka aikana hän yhdessä perheensä kanssa toteutti unelmiaan matkustelemalla ympäriinsä. Tästä ilon ja jäähyväisten vuodesta on kirjassa tehty muun muassa seuraava kiteytys:

Tässä vaiheessa kirjaa tiedät tietysti jo, että asiat harvoin menevät niin kuin on ajatellut. Revontulet, joita ei tullut, merisairas Stephanie risteilyllä, Panosin raamattu, jopa Kleinfieldin liike - mikään niistä ei mennyt suunnitelmien mukaan.

Mutta niistä tuli silti täydellisiä muistoja.

Koska minulla ei ollut odotuksia. Se lienee tarinan opetus, jos sellainen on oltava. Hyväksy elämä sellaisenaan. Tee töitä ja ponnistele, mutta hyväksy. Älä pakota maailmaa unelmiesi mukaiseksi.

Todellisuus on parempi.

Yhdistän tämän omaan elämääni täysin mielivaltaisella tavalla, sillä eihän mulla ole mitään oikeutta täysissä elinvoimissani olevana rinnastaa elämääni sellaiseen, joka väistämättä päättyy pian. Tarinan opetus on kuitenkin muiden kirjassa olleiden ajatusten tavoin kulkenut mukanani tavalla tai toisella jo vuoden ajan. 

Mulla on tulevalla viikolla vanhenemispäivä. Puhun tietoisesti vanhenemispäivästä syntymäpäivän sijaan: kuluvan vuoden ajan olen paitsi tuntenut itseni lukuisilla tavoilla täysin kelvottomaksi paskaluuseriksi, myös kaiken muun ohella alkanut huolestuneena laskea ryppyjäni. Viimeisen vuoden aikana mulle on nimittäin todellakin ilmestynyt silmien ympärille ja muuallekin naamaan sellaisia ryppyjä, joita ei ole ollut ennen. 

Olen lievästi katkera siitä, että aiemmin olen ollut vain ruma, ja nyt sitten jo tämänikäisenä on alkanut vielä rypistyminenkin. Miksi mulle ei ole voitu suoda koko elämässäni sellaista ajanjaksoa, jolloin olisin saanut tuntea olevani kaunis? Miksi olen vain joko nuori ja ruma tai en enää nuori ja ruma? 

Kaikesta huolimatta ulkonäköseikat eivät kuitenkaan ole mulle erityisen tärkeitä. 

Ennemminkin ne ovat vain ulkoisia merkkejä jostain muusta. 

Esimerkiksi siitä, että en ole tyytyväinen elämääni. 

Erityisesti kuluneen viikonopun aikana olen kelannut elämääni taaksepäin ja tuntenut kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet kuvotuksesta häpeään ja kiukusta pettymykseen. 

En ole tyytyväinen elämääni tällaisena kuin se on nyt. En ole tyytyväinen siihen, mitä olen elämälläni tehnyt. Haluaisin, että elämäni olisi toisenlaista, että olisin tehnyt useita valintoja täysin toisin. En halua, että elämäni jatkuu tällaisena. 

Päädyin siis tulokseen, että tulevalla viikolla ei ole yhden yhtä syytä juhlaan. Osanotot olisivat enemmän paikallaan. 

Ja sitten se kirjan ajatus: 

Tee töitä ja ponnistele, mutta hyväksy. Älä pakota maailmaa unelmiesi mukaiseksi. 

Siihenhän sitä on viime kädessä uskottava, jos ei mihinkään muuhun. 

Enhän voi tietää, millaista elämäni olisi ollut, jos se ei olisi kulunut juuri näin. En voi tietää, mihin asiat olisivat johtaneet, jos jokin pienikin asia olisi mennyt toisin. 

Itselle terveellisempää on siis uskoa, että todellisuus on parempi. Se, mitä on tapahtunut, on ollut paras mahdollisista vaihtoehdoista. 

 

Glad påsk!

Bloggailu ei oikein napannut ja pyhien vuoksi ei ollut sunnuntaina sunnuntaiolo, joten postauksen julkaiseminen venyi.

Lyhyesti: hajanaisia paloja pääsiäisviikolta, ei välttämättä mitään hienoa, fiksua tai inspiroivaa, mutta kuitenkin elettyä elämää.

Tiivistyksenä: viikko oli kiva, sillä olen aina tykännyt pääsiäisestä. Viikon aluksi kiinnitin magneetilla jääkaapin oveen postin mukana tulleen "Hyvää pääsiäistä / Glad påsk!" -kortin ja hoin itselleni koko viikon, miten kivaa on, että pääsiäinen on ovella. Vaikka viikko muuten olikin ihan samaa saakelin rämpimistä, kuin kaikki muukin elämä. 

Tiistaina kohtasin nopeasti ihmisen, jota vielä vuosi sitten ajattelin lähestulkoon puolijumalana. Nyt moikattiin kuin paremmatkin tutut ja vaihdettiin muutama sana ilman että olisin ajatellut tai jännittänyt sitä mitenkään ihmeemmin. Hän puhutteli minua etunimellä mainiten. Vasta jälkikäteen huomasin, miten vajaassa vuodessa onkin tapahtunut ihme. Pysähdyin taas kerran ajattelemaan tarkemmin sitä, mitä on ihailla jotakin ihmistä, vähän niin kuin silloin, kun Ismo Leikolan keikkojen yhteydessä pohdin fanittamisen syvempää olemusta.

On ensinnäkin hämmentävän hienoa huomata pystyvänsä lähes kaverilliseen kommunikaatioon sellaisen ihmisen kanssa, jonka on joskus asettanut itsestään katsoen jonnekin taivaan rajalle. On ihan mahtava tunne valaistua siitä, että sellaista tapahtuu, mitä ei vielä vähän aikaa sitten olisi voinut kuvitella tapahtuvaksi.
Samalla siinä kuitenkin aina menettää jotakin.
Samalla tavalla kuin katoaa jäykistävä jännityksen tunne, katoaa myös jokin osa ihailun ihanuudesta. Sillä toista kohtaan tunnettu ihailu on yksi ihanimmista tunteista, vaikka se aiheuttaa myös kunnioituksen tuomaa tietynlaista pelkoa. Kun pystyy suhtautumaan ihmiseen rennommin, ei myöskään saa niin täysimääräisesti nauttia ihailusta. Ei anna enää aivan samanlaista painoarvoa sen ihmisen sanomisille ja tekemisille. Joutuu hyväksymään sen, että ihailtu ihminen on kaikkien meidän muiden kaltainen inhimillinen ihminen inhimillisine heikkouksineen. Joutuu päästämään irti ehkä jostakin yleisluontoisesta illuusiosta, jonkin korkeamman tavoittelusta noin yleensä. Pahimmassa tapauksessa joutuu kohtaamaan sen, että ihailun kohde ei ole ollenkaan sellainen kuin on ajatellut, että hän saattaa tehdä jotakin sellaista, mikä minun mielestäni on ihan typerää. Niin käy kaiketi väistämättä, mikäli ihailun kohteen kanssa saa / joutuu olemaan enemmän ja pidempään tekemisissä.

Keskiviikkona lähetin pääsiäiskortit.
Menin myös syömään yliopistoruokalaan kiireessä ennen sovittua tapaamista. Näin siellä ihmisen, jota luulin yhdeksi sellaiseksi tyypiksi, jonka kanssa olisin halunnut mennä juttelemaan. Näin ihmisen vain takaa päin ja sivuprofiilista, joten en ollut aivan satavarma, onko se hän, joksi häntä luulen. Koska me molemmat söimme yksin, mietin, pitäisikö minun kuitenkin uhkarohkeasti siirtyä hänen luokseen, koska halusin mennä juttelemaan hänen kanssaan.
Päätin kuitenkin, että en mene, sillä a) en ole aivan varma, onko se hän, b) mulla oli kiire sovittuun tapaamiseen, joten en olisi kuitenkaan ehtinyt  jutella juuri mitään syömisen lomassa ja c) jos olisi käynyt kuten minun kohdallani on luultavaa, eli en olisi keksinytkään mitään juteltavaa, niin siitä tilanteesta olisi ollut helkkarin hankala liueta pois. Noin yleensä sattumalta kohdatessa voi huoletta pysähtyä juttelemaan ja häipyä koska tahansa minkä tahansa tekosyyn varjolla, jos siltä tuntuu. Täyden ruokatarjottimen kanssa sellaista ei noin vain tehdäkään. Jos ei juttua riitä, niin siinäpä sitten oltaisiin istuttu tarjottiminemme vastakkain hiljaa.
Seuraavana päivänä näin saman tyypin kirjastolla. Koska kirjasto on maailman paras paikka ihmisten kyyläämiseen, käytin tilaisuuden hyväkseni. Kävelin neljä kertaa hänen ohitseen, ollen muka kirjoja katselevinani. Neljännellä kerralla hän kääntyi katsomaan minua, ja sain todeta, että se ei ollut hän joksi häntä luulin, vaikka etäisyyden päästä olikin hämmästyttävän samannäköinen.

Torstaina aloitin pääsiäisen vieton. Ensin tein iltapäivään asti töitä, jotka on pakko tehdä. Illalla kävin kiirastorstai-iltalenkillä. Söin jälkiruuaksi äidin minulle lahjoittaman suklaapupun. Pahoitin mieleni siitä, että kivan ja iloisen näköinen pupu pitää syödä, että ensin haukkaan siltä pään poikki ja sitten muutkin raajat. Meinasin jo melkein jättää syömättä, sillä mielikuva oli niin surullinen. Suklaanhimo kuitenkin voitti. Yöllä kirjoitin vähän lisää yhtä tekstiä, joka pitää saada valmiiksi ja joka ahdistaa helvetisti.

Pitkänäperjantaina olin laittanut kellon soimaan aikaisin, sillä tarkoitus oli ehtiä saada aamulla vielä aikaiseksi jotain sen tekstin kanssa.
En kuitenkaan helvetti soikoon jaksanut nousta ylös. En vaan kerta kaikkiaan jaksanut, en jak-sa-nut. Nousin ylös vasta puoli kymmeneltä aamulla, luin sanomalehden aamukahvin kanssa, lykkäsin työtä myöhemmäksi. Sanomalehdessä oli erään äidin tarina tyttärestään, joka kuoli viisi vuotta sitten, 17-vuotiaana ilman mitään ennakkovaroitusta, ilman että mitään olisi voitu tehdä. Tyttö haudattiin vanhojentanssipuvussaan, sillä hän oli pari kuukautta ennen kuolemaansa ehtinyt tanssia vanhojentanssit ja iloita puvustaan. Mulla oli hirvittävän paha mieli koko päivän ja seuraavan päivän ja on oikeastaan vieläkin. Miksi tällaista pitää tapahtua, miksi joillekin ihmisille tapahtuu näin kamalia, ja kuitenkin niin monet ihmiset, minä mukaanlukien, valittavat kaikista turhista asioista.

Iltapäivällä vein veljen lapset leffaan, koska halusin paistatella hetken siinä, miten hyvä täti (muka) olen. Ja halusin toki sen leffankin nähdä. Ja halusin viettää aikaa niiden kanssa.
Yöllä aloin panikoida sitä, miten vähän olen saanut aikaiseksi siihen nähden, mitä mun olisi mielestäni pitänyt saada aikaiseksi. Sydän löi epätahtia miettiessäni sitä, miten selviän kaikesta siitä, mistä lähitulevaisuudessa pitää selvitä. Tuuli pauhasi ulkona kuin talvisina myrskyöinä. Hectorin "Tuulisina öinä" sai päässäni uudet, tosin täysin rytmiin ja riimeihin sopimattomat sanat. Tuulisina öinä kun en saa unta / en mee ulos rantoja mittaamaan / kun paljon kivempaa on maata sisällä ja olla ahdistunut. 

Lauantaina jatkui se yliherkkyys, jota elämässäni esiintyy kausittain, siis sellainen herkkyys, joka on ylimitoitettua jopa minun luonteelleni. Äiti luki lehdestä ääneen 6-vuotiaasta tytöstä, joka oli kuollut syöpään ja jonka viimeinen toive oli ollut joulupukin näkeminen, ja se toive oli toteutunut. Viimeisen elinviikon toive oli ollut päästä uimaan, mutta uimahalliin ei tytön huonon kunnon vuoksi voinut mennä, joten tytön isä haki lelukaupasta uima-altaan ja.... Tässä kohtaa huusin äidilleni, että hän ei saa lukea enempää ääneen, en kestä kuulla enempää. En kerta kaikkiaan kestä kuulla, on kuin tuntisin fyysistä kipua. En halua enkä jaksa itkeä yhtään, en nyt jaksa. Häpesin sitä, sillä ajattelen niin, että jos jonkun ihmisen pitää kestää tuollaisen eläminen läpi, niin täytyyhän muiden ihmisten pystyä se kuulemaan. Mutta silti ajattelin, että ei minun ole pakko.
Ajattelin, että en jaksa itkeä, joten aloin jostain kumman syystä nauraa, ja samalla kyyneleet alkoivat valua. Loppupäivän ajan alkoi joka kerta naurattaa, kun ajattelin joko sitä kuollutta 17-vuotiasta tyttöä tai sitä kuollutta 6-vuotiasta tyttöä tai jotain muuta surullista. Millään kerralla naurussa ei ollut pilkahdustakaan mistään ilosta tai hauskuudesta. Joka kerta silmistäni valui samalla vesiputoukset.

Lauantai-iltana en jaksanut tehdä mitään, joten katselin vaan Ruudusta VinoShow-improvisaatio-ohjelman vanhoja jaksoja. Eero Ritala & Minttu Mustakallio = <3 Oloni muuttui niin paljon paremmaksi, että sitä on vaikea edes kuvata.

Tänään sain sitten taas aikaiseksi sitä mitä pitikin, ja olen siitä iloinen. Oikeastaan tosin olisin halunnut pitää lomaa koko pääsiäisen, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Jostain syystä olisin tänä vuonna myös ensimmäisen kerran elämässäni halunnut mennä kirkkoon pääsiäisyön messuun, mutta sekään ei ollut mahdollista, joten tällaista tästä nyt tuli, tänä vuonna. Haluan uskoa, että tämä pääsiäinen, nämä päivät muiden päivien joukossa, jäävät muistoihin arvokkaina juuri siksi, että ne ovat tällaisia, kuin ne ovat olleet.

Lopuksi katkelma kirjasta. Tänään se on Ulla-Lena Lundbergin kirjasta Kökarin Anna. Luin tämän kirjan viime syksynä, ja tämä kohta toi silloin ja tuo edelleen yhtäaikaa sekä toivottomuutta että lohtua.

Jos Axelina jonkin filosofian tahtoi jättää Annalle perinnöksi, niin siihen sisältyi, että mitä hyvänsä ihmiselle tapahtuukin, tapahtuu vasta sitten kun hän jollakin tavalla jaksaa sen kestää. Jos ihminen etukäteen saa selville, millaiseksi hänen elämänsä tulee muotoutumaan, hän ei jaksa elää. Mutta kun elämä on salattu ja ihminen tuntee toivoa, vaikka hänestä Annan tavoin tuntuisikin että se repii hänet riekaleiksi, niin hän kaikesta huolimatta pystyy elämään.

Sinä olet ihminen, muistatko?

Sen kunniaksi, että on siirrytty kuoleman kuukaudesta (maaliskuu) syntymäkuukauteeni, tarjoilen jälleen palasia menneeltä viikolta. Ei enää joka päivältä, eikä enää samalla positiivisuusperiaatteella, mutta jotakin kuitenkin.

Mietin pitkään, mitä jännittävää voisin toteuttaa huhtikuussa, kun maaliskuussa oli tuo kalenteri-idea.
Mietin, mikä olisi minulle tärkeää, mikä voisi kenties antaa jollekulle muullekin jotakin, ja mikä voisi olla laajemmassa mittakaavassa merkittävää.
Päädyin siihen, että jokaisen huhtikuun postauksen lopussa on lainaus, sitaatti, tekstipätkä, jokin, mitä olen joskus lukenut, ja joka on koskettanut minua erityisesti syystä tai toisesta. Lyhyt, joskus pidempi, kuitenkin toivottavasti aina suht luettavan mittainen. Jokin, mikä tiivistää mennyttä viikkoa ja minkä haluan tuoda esiin, koska se on joskus jollakin tavalla koskettanut minua.

Kuten kaikki varmaan tietävät, kirjojen lukeminen on aina ollut rakkain harrastukseni. Sen lisäksi, että lukeminen on yleisesti nautinnollista, siitä saa usein jotain itselleen, jotain elämää suurempaa. Oppii jotain, oivaltaa jotain, alkaa ajatella jotain, liikuttuu, tulee kosketetuksi, ravistelluksi, havahdutetuksi.

Ehkä joskus lukioaikana aloin kirjoitella tällaisia kirjojen kohtia ylös. Usein se on vaikeaa, koska joistakin kirjoista tekisi mieli kopioida valtaosa tekstistä, jos sille tielle lähtisi. Ylös kirjoittelu on ollut vuosien mittaan satunnaista ja pitkälti viitseliäisyydestäni kiinni. Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut, että jonkin ajan kuluttua joskus ylös kirjoitettujen kohtien lukeminen, vaikka useiden peräjälkeen, on yllättävän nautinnollista. Ne muistuttavat mieleen, mitä olen jostakin lukemastani joskus ajatellut, millainen elämäntilanteeni on lukuhetkellä ollut, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja sillä kenties on nykyhetkeen ja niin edelleen.

Siispä tästä lähtien aina postauksen lopuksi myös te blogini lukijat pääsette nauttimaan kirjallisuuden lukuisista iloista.

Sitten asiaan, eli tähän viikkoon. Lyhyesti, koska alkujaarrittelut paisuivat niin helkkaristi.

Huono omatunto oli viikon sana.
Ensimmäinen huonon omantunnon puuska liittyi siihen, että kävin suuhygienistillä poistattamassa hammaskiveä. Aivan, hampaitani kehuttiin helmikuussa vuolaasti, mutta yksi vika niissä oli: hammaskiveä löytyi niin paljon, että sitä kehotettiin poistattamaan.
Ei siinä mitään, en mä hammaslääkäriä pelkää.
Ensimmäisen kerran koin huonoa omaatuntoa odotushuoneessa. Tulin etuajassa paikalle, istuin odottamaan ja satuin kuulemaan, miten vastapäätä istuva mummo sanoi vieressään olevalle papalle, että "puoli tuntia ollaan nyt tässä ooteltu". Itse olin etuajassa ja päättelin tuosta sananparresta, että täällä joutuu ilmeisesti odottamaan. Kaivoin siis puhelimen ja kalenterin esiin ja rupesin hoitamaan kaikkia juoksevia asioita.
Minut huudettiin sisään viisi minuuttia etuajassa, kalenteri ja paperit olivat sylissäni levällään ja puhelin kädessä, vaivalloisesti kompuroin pystyyn ja yritin livahtaa niiden mummon ja papan ohi herättämättä yhtään enempää huomiota kuin jo se papereiden ja kalenterin kiivas niputtaminen laukkuun valitettavasti herätti.

Seuraavaksi makasin hammaslääkärin tuolissa, hygienisti raaputti hampaitani ja ajatus lipui mieleeni, en todellakaan tiedä, mistä se tuli.
Hirveän huono omatunto siitä, että olen antanut hammaskiven pesiytyä hampaisiini. Mun olisi pitänyt jotenkin estää se. En halua olla tällä tavalla terveydenhuollolle vaivaksi. En halua, että minusta on yhtään kellekään yhtään mitään vaivaa. Ei kellekään yksittäiselle ihmiselle, joka nyt joutuu hampaitani huoltamaan. Ei yhteisölle, niille, jotka nyt kenties joutuvat odottamaan tuolla, kun minä makaan tässä. Ei yhteiskunnalle, jonka koneistoa rasitan. En haluaisi, että minusta olisi yh-tään mitään vaivaa kellekään.

Yritin muistuttaa itselleni kuten sekä helmikuinen hammaslääkäri että suuhygienisti nyt toivat ilmi, että hampaani olivat tosi hyvässä kunnossa, olen hoitanut niitä juuri niin kuin pitää.
Ihmettelin, miksi ajattelen, että olen vaivaksi suuhygienistille, joka hoitaa vain työtään ja saa siitä palkkaa.
Silti, jostain se ajatus tuli, tässäkin hetkessä: minun olisi pitänyt pystyä niin paljon parempaan, jotta tähän tilanteeseen ei olisi ajauduttu.

Seuraava helvetillinen huonon omantunnon aalto velloi ympärilläni koko keskiviikkoillan sen jälkeen, kun olin ensin kohdellut eettisesti väärin kuntavaaliehdokasta ja sen jälkeen tuntematonta koiraa.

Kävelin aurinkoisena keskiviikkoiltapäivänä ihmisten täyttämällä kävelykadulla. Yhtäkkiä joku kuntavaaliehdokas työnsi eteeni Fazerin Sinisiä suklaakonvehteja sisältävän laatikon ja kajautti "ota siitä!" -kehotuksen. Ojensin käteni ja otin, puoliksi ihan vain refleksinomaisesti, puoliksi ainaisen suklaanhimoni vuoksi. Vasta sen jälkeen kyseinen ehdokas kysyi, olenko jo äänestänyt. Vastasin, kuten asia on, että olen. "Hyvä!" hän vastasi siihen ja jäi sitten jo taakseni, koska jatkoin matkaa. Koko illan ajattelin, että minun olisi pitänyt sanoa äänestäneeni, ennen kuin otin suklaakarkin. Olkoonkin, että otin sen puoliksi refleksinä ja toisaalta hänhän niitä tarjosi ilman mitään vastinetta, mutta silti.
Päivän päätteeksi kävelin kotiin päin yhden kahvila-baarin ohi, ja kuulin siinä ohi mennessäni koiran surkeaa vinkunaa. Käännyin katsomaan ja näin baarin ulkopuolella narun päässä istuvan, säälittävästi tassujaan nostelevan ja itkevän koiran.
Koko illan minua vaivasi se, olisiko pitänyt tehdä jotakin ja mitä olisin voinut tehdä.
On hyvin mahdollista, että se oli siinä vain vähän aikaa, mutta on myös valitettavan mahdollista, että joku itsekäs paska oli jättänyt sen siihen pitkäksi aikaa.
Mitä olisin voinut tehdä? Jotain olisi pitänyt. 

Viikon paras päivä oli tälläkin viikolla maanantai.
Tavoilleni ominaisesti paletti ei oikein pysynyt kasassa, kun matkustin viikonloppuna kahden eri paikan välillä. Ehjät urheilutrikoot jäivät väärään paikkaan, eivätkä ne siis maanantaina olleet saatavilla, kun olisin tarvinnut niitä yliopistoliikunnan tunnille.
Omistan kahdet urheilutrikoot, toiset ehjät, ja toiset sellaiset, joissa on polvessa reikä. Viimeksi mainittuja käytän juoksulenkeillä, sillä kompuroin aina toisinaan juostessani, ja aina kompastuessani isken polveni maahan ja rikon juoksuhousut polven kohdalta. Niinpä siis käytän (muualla kuin julkisissa tapahtumissa) juostessani valmiiksi reikäisiä juoksutrikoita, sillä niiden rikkoutumista ei tarvi stressata, ja eihän nyt yksi polven reikä mitään haittaa.

Oli vähän siinä ja siinä, kehtaanko mennä yliopiston ryhmäliikuntatunnille ne jalassani.
Tilanne oli kuitenkin maanantaina se, että piti joko kestää polven reiän tuottama häpeä tai jättää menemättä liikuntatunnille. Ei auttanut itku markkinoilla.
En miettinyt kovin kauaa valitessani tunnille menemisen vaihtoehdon.

Kompensoin pukeutumalla uusimpaan ja hienoimpaan urheilupaitaani, oikeammin sanottuna sellaiseen tunikamalliseen. Ai jumalauta, että se näytti päälläni hyvältä. Hain tunnille mukaan vaadittavat voimatangon ja siihen painavat painot ja menin odottamaan tunnin alkua salin oven eteen, sellaisten portaiden yläpäähän, joiden päässä sali on. Ympärilläni oli jostain syystä yllättävän harvalukuinen joukko muita samalle tunnille aikovia.

Nojailin siinä coolisti pumppitankoon, kun eräs jo kenties aiemminkin blogissani mainituksi tullut miespuolinen henkilö käveli ohi.
Meillä oli elokuvallinen katsekontakti. Pystyin lähes kuulemaan eeppisen taustamusiikin. Ensimmäisen kerran elämässäni katsoin häntä ylhäältä alaspäin.

Hän heilutti minulle tervehdykseksi. Ei mitenkään hillitysti tai etenkään millään hoviheilutuksenomaisella sormien tai ranteiden liikkeellä. Hän heilutti koko käsivarrellaan, kuin joku liikenteenohjaaja. Heilutusliike ei jäänyt huomamatta keneltäkään metrien säteellä olevalta.
Heilutin takaisin.
Mielestäni se oli hauska, vaikkakin nopea ja sanaton välikohtaus.
Vaikutti siltä, että se oli joidenkin vieressä olevienkin mielestä hauskaa.

Ajattelin, että elämäni on naurettavaa ja säälittävää, kun tulen iloiseksi tuollaisesta.
Mutta toisaalta, kuka määrittää ja mittaa sitä, mistä ihminen saa iloita ja kuinka paljon, ja mistä ei?

Etenkin, kun maailmassa tapahtuu sellaista, mitä tämän viikon lopulla tapahtui Tukholmassa ja sitä ennen Syyriassa. Ja kun sen lisäksi tietää, että kyse ei ole mistään uudesta eikä vanhasta, ei yksittäisestä eikä ihmeellisestä. Pahuus on kaikkialla. Pahuutta on joka paikassa. Sitä ei ole mahdollista paeta. Kukaan ei säästy siltä.
Haluan ajatella, että sellaisten asioiden vastineeksi tarvitaan mahdollisimman paljon ilonaiheita. Ainoa keino taistella vastaan on osata nyhtää ilonaiheensa mahdollisimman vähästä. Mitä enemmän osaa iloita mitä vähemmästä, sitä enemmän on voitolla kaikkea pahaa vastaan.

Viikon lopulla kuuntelin musiikkia samalla kun kirjoitin, ja taianomaisesti sormeni näppiksellä sattuivat pysähtymään niin, että yhden jo vanhan biisin sanat tarttuivat korviin ja sitä myöten mieleen.
"Sinä olet ihminen, muistatko?"

Siihenhän tämä kaikki oikeastaan tiivistyy. Siinä on selitys, siinä on tarpeeksi.  

Lopuksi pahuuden teemaan liittyen ote Iida Rauman romaanista Katoamisten kirja, jonka luin syyskuussa 2012. Tässä lyhyessä ja ytimekkäässä tekstipätkässä teoksen minäkertoja muistelee isäänsä, joka kerrontahetkellä on ollut kauan kadoksissa.

”Muistan, miten joskus pakkolomalla isä totesi, että hänestä on naurettavaa, miten masennusta ja paniikkikohtauksia pidetään sairauksina, vaikka ne ovat täysin järjellinen reaktio epäoikeudenmukaiseen ja pelottavaan maailmaan. Hullumpaa olisi olla masentumatta ja jähmettymättä kauhusta.”  

 

Maaliskuukalenteri osa 5: The last one

Kuten aloitin maaliskuukalenterin vilpillisenpuoleisesti helmikuun puolella, jatkan sitä myös huhtikuun puolelle. Vaikka sitten siksi, että minun elämässäni ei koskaan ole liikaa positiivisten asioiden huomiointia.

Tuttuun tapaan siis, joulukalenterinomaisesti positiiviset puolet viimeiseltä maaliskuun 2017 viikolta.

Luukku 27: 
Aloitan mahdollisimman tiiviillä taustatarinalla.  
Ehdin suhteellisen vanhaksi tässä elämässä ja maailmassa, ennen kuin lopullisesti ymmärsin ja huomioin yhden keskeisen elementin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Minun piti elää yli täysi-ikäiseksi, ennen kuin hoksasin, että ihmiset eivät ollenkaan välttämättä, useinkaan, tarkoita sitä, mitä he sanovat. Jos joku kysyy minulta "mitä kuuluu?", se ei valtaosassa tapauksista tarkoita, että hän olisi vilpittömän kiinnostunut kuulemaan kuulumisiani. Valitettavan usein se on silkka ja pelkkä kohtelias sananparsi, sellainen, joka kuuluu heittää ilmaan. Tai josta ajatellaan, että niin kuuluu tehdä. Siihen on olemassa myös tietty sallittujen vastausten repertuaari, josta ei oikein sovi poiketa. Ihmisten välinen vuorovaikutus on verrattavissa pallopeliin, johon yhteiskunnassa sosiaalistutaan: opeteltuja, opittuja sananparsia heitellään toiselle keskustelussa vuorotellen. Keskustelu ei vaadi sisällöllistä arvoa. Tärkeää ei ole se, mitä sanotaan, vaan vain se, miten sanotaan.

Kuten sanoin, kesti hävettävän kauan, että minä ymmärsin sen. Kuten olen jo aiemmin todennut, lukioikäisenä olin aika varma, että mulla on aspergerin syndrooma. Niin hankalalta tuntui ihmisten kanssa eläminen ennen kuin tuon asian sisäisti.
Helppoa ei ole aina ollut sen jälkeenkään. Joiltakin sosiaalinen keskustelun pallopeli käy ilmeisen luontevasti, joiltakin hieman kömpelömmin, toisilta se vaatii helvetisti resursseja ja voimavaroja. Kuulun jälkimmäisiin.
Toisaalta siinä on toki kiistattomat hyvät puolensa: eihän nyt kukaan, edes minä, jaksa enkä halua aina jokaiselle vastata ihan totuudenmukaisesti, syöksyä syvällisen filosofisen keskustelun syövereihin tai avautua henkilökohtaisista asioista.

Maanantain, maaliskuun 27. päivän iltana podin kuitenkin tästä aiheesta johtuen suunnatonta ikävää. Mulla oli päivän kääntyessä illaksi yksi ainut, sydänjuuria myöten raastava, yksinkertainen ja silti niin vaativalta vaikuttanut toive. Se oli, että saisin jutella hetken jonkun kanssa, ja että se joku olisi sellainen, jonka kanssa ei tarvitsisi viritellä ylleen kohteliaan pallopelin vaatimaa varustusta. En ajatellut, että haluan psykologisen, mittavan syvällisen tai maailmoja avartavan keskustelun. Toivoin ainoastaan, että mun ei tarvitsisi olla yksin, että saisin hetkellisen sosiaalisen kommunikaation aikaiseksi jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa se kommunikaatio ei olisi vaivalloista ja rasittavaa kohteliaisuus-tyhjänpäiväisyys-pelin pelaamista.

Toive ei ollut erityisen vallitseva, se vain kulki mieleni läpi ja jäi sitten hiukan vaivaamaan, koska se selvensi minulle pari asiaa. Esimerkiksi havainnon siitä, kuinka paljon nykyinen elämäni koostuu rasittavasta kohteliaisuuskommunikaatiosta ja kuinka vähän siihen kuuluu sellaista kommunikaatiota, joka ei rasita.

Yöllä kello 23, vain hetkeä ennen kuin olisin painanut Facebookin log out -nappulaa ja sen jälkeen siirtynyt niin sanotusti offline-tilaan jokaisen median suhteen, Facebookin chat-ikkuna rävähti auki. Sellaisen ihmisen aloittama keskustelu, jota en olisi odottanut ja jota en olisi osannut ajatella, mutta jota jälkikäteen ajateltuna kaikkein eniten tarvitsin.
Näppäiltiin paras chat-keskustelu, joka mulla on ollut aikoihin, ehkä vuosiin. Sen yhden kuitenkin suht lyhyen keskustelun aikana itkin ja nauroin, muutamaan kertaan, vuorotellen.
Ajattelin (taas), että ehkä sittenkin on joku / jokin, joka tässä elämässä johdattaa.
Ajattelin, että olen sanalla sanoen ihan käsittämättömän siunattu, sillä mulla on eri-ikäisiä, eri taustoista tulevia, erilaisia, täysin erityyppisiä ihmisiä ympärilläni koko liuta. Ja on sentään aina joukossa joku, joka kenties haluaa tietää, miten mulla oikeasti menee.

Luukku 28. Ehkä edellisen illan / yön keskustelun ansiosta sain aikaiseksi kaikkia asioita suorastaan hämmästyttävällä tavalla.

Luukku 29. Menin kahvakuulatunnille ja ravistauduin siellä taas kerran irti yhdestä elämäni traumasta, tällä(kin) kertaa koululiikuntaan liittyen.
Tunti alkoi sellaisella oksettavalla alkulämmittelyllä, joita aikuisten liikuntajutuissa ei yleensä ole, ja jollaiset pitäisi mielestäni kieltää lailla.
Sellaisella hassunhauskan "leikkimielisellä kilpailulla", jolta olisi kylläkin ehkä säästytty, ellei porukkaa olisi sattunut olemaan niin vähän.
Aluksi porukka jaettiin satunnaisesti pareihin. Kaikki neljä paria asettuivat yhteen suuren liikuntasalin nurkkauksista. Jokaisen parin nurkkauksessa oli rykelmä kahvakuulia. Kun ohjaaja antoi luvan, piti lähteä juoksemaan muiden parien nurkkauksiin, ottaa sieltä käteensä ensimmäisellä kierroksella yksi, sitten kaksi kahvakuulaa, kuljettaa ne omaan nurkkaukseen ja lähteä hakemaan seuraavia kahvakuulia seuraavan parin nurkkauksesta. Samassa nurkkauksessa ei saanut käydä kahta kertaa peräkkäin.
Toki tähän liittyi koko joukko variaatioita, eli ensin kuulia haettiin osin mittarimatokävelyllä ja tasajalkahypyillä ja vasta takaisin tullessa juosten, ja niin edelleen. Alkulämmittelyn loppupuolella sai kuitenkin ihan rehellisesti juosta. Aina muutaman minuutin kuulanryöstelyn jälkeen vihellettiin peli poikki ja katsottiin, millä parivaljakolla on eniten kuulia nurkkauksessaan, kuka on paras, ja sitten aloitettiin taas ryöstely.
Suutuin alkulämmittelyn luonteesta kunnolla, sillä luulin helvetti soikoon pääseväni taas yhden henkisesti rankan päivän päätteeksi vaativalle mutta mukavalle kahvakuulatunnille, minulle rakkaan lajin pariin, ja sitten jouduinkin kuin keskelle hirveintä ala-asteen liikunatuntipainajaista.
Ajatus oli mielessäni kirkkaana: ei jumalauta, ei taas tätä, ei enää ikinä tätä. Teen kaikkeni, että se ala-astekokemus ei toistu. 
Onneksi ala-asteen ja nykyhetken välissä on tapahtunut jotakin.
Minä en ole enää koko porukan selkeästi hitain, tyhmin ja kömpelöin köntys. Muut ovat minulle tuntemattomia, emme ole ennen tavanneet, emmekä tämän jälkeen enää tapaa. Ja ennen kaikkea, niitä muita ei näytä kiinnostavan, heitä tämä ei näytä hetkauttavan pätkääkään. Ei se, mitä minä teen tai en tee, olenko heihin verrattuna huono vai en. Heille tämä on vain sitä mitä se on, alkulämmittely, jossa vähän juoksennellaan kuulat kädessä.

Lopputulema oli se, että ryntäilin raivokas kiihko silmissäni ympäri salia, olin jatkuvasti vähällä törmätä muihin, jotka törppöilivät edessäni. Löysin itseni juoksemasta kovempaa kuin ne muut ja jaksoin juosta kauemmin kuin muut. Loppuun asti olin ainut, joka vaikutti stressaavan kilpailutilannetta.

Voitimme parini kanssa pelin useamman perättäisen kerran kevyesti. Parini lähinnä naureskeli,  minä sain siitä lisää taistelun vimmaa. Jumalauta, näytän teille kaikille saman tien, mihin oikeasti pystyn kun rupean tosissani yrittämään. Enää kukaan enää koskaan ei pilkkaa mua, niin kuin ala-asteen liikuntatunnilla. 

Ei ole väliä sillä, että kukaan ala-astekaveri ei näe, eikä sillä, että ketään senhetkistä näkijää ei kiinnosta. Ainut merkitys on siinä, että tunnin jälkeen itse tiedän. Ei ole enää mitään traumaattista muisteltavaa, ei mitään hävettävää, ei mitään selitettävää. Olen päässyt niistä lähtökohdista tähän, ja tiedän, että kellään niistä minua pilkanneista ei olisi mitään sanottavaa, jos sellainen ala-asteen kaltainen tilanne tulisi taas eteen.

Luukku 30. Sellainen arjen lahjoittama hyvä päivä, jona ei tapahdu mitään erityistä, mutta jona asiat soljuvat eteenpäin ilman vastoinkäymisiä. Sain aikaiseksi asioita ja löysin itsestäni sellaisen ajatuksen, että tässä mitä teen, on ehkä oikeasti merkitystä myös laajemmassa mittakaavassa. Että ehkä joku muukin joskus jossain, kenties kaukana tulevaisuudessa, voi ajatella, että nyt tekemässäni työssä on jokin merkitys, tarkoitus.

Päivän päätteeksi tunnistin telkkarimainoksesta Eero Ritalan äänen.
Elämä on täynnä suuria iloja sille, joka huomaa ja vastaanottaa ne.

Luukku 31. Kävin antamassa ääneni kunnallisvaaleissa.
Iso asia, sillä tähänastisen elämäni suht harvojen äänestystilanteideni pohjalta olen oppinut jännittämään niitä ihan hirveästi.
Äänestämisessä on jotain sellaista, mistä minä en voi selvitä vaikeuksitta, kuten niin usein tuntuu, että en vain kykene siihen, mihin normaalijärkisen ihmisen pitäisi kyetä. 
Äänestystilanteen pitäisi olla yksinkertainen, mutta silti millään äänestyskerrallani eri vaaleissa en ole selvinnyt siitä ilman jotain selkkausta. Alkaen jo ihan ensimmäisestä yläasteajan varjovaalista, jossa tarkoitus oli ikään kuin yhteisen leikin muodossa harjoitella äänestystilannetta. Laitoin numeron lipukkeessa väärään kohtaan, ja koko porukan äänestys viivästyi sen takia. Aivoihini ei jotenkin porautunut se yksinkertainen ohje, että "laita ehdokkaasi numero tähän tässä olevaan ympyrään."

Silti menin yhteiskunnan, yhteisön ja itseni hyvän nimissä rohkeasti päin pelkotilannetta perjantaina.
Selvisin itse tilanteesta, tällä kertaa kompastuskivi tuli vasta lipukkeen kuoreensulkemiskohdassa. Kuori ei mennyt kiinni lukuisista yrityksistä huolimatta ja lopulta jouduttiin ottamaan uusi kuori. Väki ympärillä vaihtui, vaalivirkailija säilytti ihailtavasti kärsivällisyytensä. Mun teki jo lopussa mieli heittää kuori lipukkeineen menemään, mutta synnynnäisen itsepäisyyden vuoksi kestin tilanteen loppuun asti.
Sinne se sitten lopulta meni, minunkin ääneni, suljetussa kuoressa, toivottavasti muutenkin oikeaoppisesti. Olen ylpeä siitä.

Huhtikuu, 1: Kävin pitkästä aikaa syntymäkuntani kirjastossa, jonka ovesta astuessa tuntuu edelleen siltä, kuin tulisi kotiin.

Hain kirjastosta Juha Itkosen uusimman, Minun Amerikkani -matkakirjan. Nykyisen kotikaupunkini kirjastossa siihen on pitkä jono. Nyt se on mulla.

Mikä parasta, kukaan ei koko päivän aikana yrittänyt aprillata mua. Tai jos aprillasi, en huomannut sitä. Olen ehkä täydellisen huumorintajua vailla oleva tosikko, mutta en jotenkin ymmärrä aprillipäivää. Elämä on muutenkin jo tarpeeksi epäselvää, vaikeaa ja vittumaista koko ajan, miksi pitää olla yksi erityinen päivä omistettuna toisten luvalliselle huijaukselle?

2: (Toivottavasti) positiivinen uutinen blogini lukijakunnalle: Viikottainen sunnuntaipostailu jatkuu myös huhtikuun ajan. Sen kunniaksi, että on syntymäkuukauteni.

Ei enää joulukalenterinomaisesti, ei välttämättä pelkkää positiivisuutta (jos sitä nyt on ollut tähänkään asti), mutta jotain kuitenkin. Jotain jännää, joka viikko! Saadaanpa nähdä.

Kohti huhtikuuta siis!