Ylen määrin

Takana on yhdellä sanalla kuvattuna jännittävä viikko. En tosin tiedä, viestiikö se enemmän viikon poikkeuksellisuudesta vai normaalin elämäni ylenpalttisesta tylsyydestä, mutta sillä ei kaiketi tässä yhteydessä ole väliä.

Tarina alkaa torstaista, päivästä, jona mulle tehtiin elämäni ensimmäinen leikkaus, kauan kammoamani silmäleikkaus.
Sinä samana iltapäivänä, minun kärsiessäni kuvotuksesta, huonosta olosta ja kaikkinaisesta kyvyttömyydestä yhtään mihinkään, sain viestin odottamattomalta taholta, jolla ei ollut tietoa tuosta elämäni poikkeustilanteesta: "olisko sulla sunnuntai-illalle suunnitelmia?"
Ajattelin, että nyt oli kyllä niin nappiajoitus, kuin vain voi olla.

Vastasin, kuten asia on, että silmäni on juuri leikattu ja suunnitelmani riippuvat pitkälti sen toipumisesta.
Toinen osapuoli vastasi, että no laita viestiä sitten, jos siltä tuntuu.
Kysyin, eikö häntä haittaa, että vasen silmä on ottanut osumaa lääkärin neulan kanssa.
Hän oli sitä mieltä, että yhdestä leikatusta silmästä ylipääsemätön ihminen ei olisi edes tapaamisen arvoinen.
Ajattelin, että tuo ihminen täytyy tavata. 

Niinpä sunnuntaina menin tapaamiseen lasit silmillä. Aurinko paistoi koko tapaamisen ajan ja juuri sellaiselta korkeudelta, että silmä aristi lasin takanakin ja vuoti vettä koko ajan. En oikein nähnyt mitään. Olin täysin ala-arvoisessa tilassa verrattuna normaaliin, vaikka normaalistikin mulla on enemmän tai vähemmän hankaluuksia viihtyä omssa nahoissani.
Silti ihminen sanoi tapaamisen lopussa haluavansa tavata uudestaan.

Maanantaina alkoi sitten elämäni ensimmäinen konferenssihulluus. Onneksi itse sain ensimmäisen päivän ajan vain katsella muiden esitelmöintiä velvoittumatta itse mihinkään muuhun kuin napsimaan tauoilla särkylääkettä ja pudottelemaan silmätippoja toiseen silmään.
Tein mielenkiintoisen havainnon.
Olin etukäteen ajatellut, että ruhjottu silmä ja lasien takana piilotteleminen tekisivät lähtökohtaisesti epävarmasta olostani vielä moninkertaisesti epävarmemman.
Yllätyksekseni kävi täysin päinvastoin.

Kun yleensä uhraan naurettavissa määrin aikaa sen pohtimiseen, mitä toiset ihmiset minusta ajattelevat, pitävätkö he minua mahdollisesti tyhmänä / rumana tai molempina, niin tällä kertaa, tässä tilanteessa mulla ei ollut tarvetta siihen. Vasta piikitetty silmä soi minulle armeliaan välinpitämättömyyden tunteen.
Joko se johtui siitä, että tavallaan ei ollut mitään pelastettavaa: silmä näytti kauhealta, ja vaikka se peittyi himmentävien lasien taakse, näytin mielestäni myös lasien kanssa kauhealta. Mutta mulla ei ollut muita vaihtoehtoja: olisin voinut joko a) jättää koko konferenssin väliin, b) mennä sinne kuten menin, eli kevyesti himmentävien lasien kanssa tai c) mennä sinne ilman mitään suojausta.

Se oli faktaa, ja muiden ihmisten piti siihen sopeutua: se oli niitä harvoja elämäni hetkiä, joina en kokenut tarvetta pyytää keneltäkään mitään anteeksi, selitellä mitään tai hävetä mitään.

(Tietysti hiukan harmillisia olivat ne hetket, joina piti kärsiä vasemmalle katsomisen kipu, tai se särky, joka seurasi kahdeksan tunnin päivää esityksiä katsellen, tai se alun ilmoittautumisen hetki, jona yksi infotiskin ihminen ilmeisesti luuli minua sokeaksi ja tuli auttamaan papereiden  ja nimilapun kanssa.)

Päivän jälkeen kävin vielä tulostamassa oman seuraavan aamun esitelmäni materiaalit ja aloin kertailla niitä.
Ehtihän se vanha kunnon paniikkikin sieltä nousta, vaikka olin jo ajatellut, että näinkö vähällä tästä päästiin.

Seuraavana aamuna sitten sen tein, pidin elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän.
Tilanne oli lempeä, sillä yleisöä oli tarpeeksi muttei liikaa, ja eturivissä olivat peräti kahdet tutut, kannustavat kasvot.
Huomasin, että esitelmän pidolla ja viimeviikkoisella silmäleikkauksella oli hämmentäviä yhtäläisyyksiä: kummassakin tuntui hirvittävän pahalta odottaa toiminnan aloitusta, mutta kummassakin tilanne oli loppuviimein lähestulkoon miellyttävä, kun vauhtiin päästiin. Erona vain se, että ennen esitelmää tai sen aikana suoneeni ei piikitetty mitään rauhoittavaa. Ajattelin, taas yhden kerran, että tämä saattaa ollakin mun laji. Saatan olla oikeassa paikassa, oikea ihminen, oikean asian äärellä. Tuntui siltä, että yleisö vastasi tähän. Yleisö lähti mukaani, sain heidät otettua ja vietyä siihen, mihin oli tarkoituskin.

Lopputiistain katselin jälleen muiden touhuja ja lopuksi kirjailijavieraana olleen Finlandia-voittajan haastattelua.

Keskiviikkona olin jälleen yhden helvetillisen koitoksen äärellä: keskeneräistä luonnosvaiheista aloitusvaiheeseen liittyvää, kymmenen sivun mittaista tekstiäni ruodittiin työpajassa, valtaosin tuntemattomien ihmisten kanssa, eri yliopistoista rantautuneiden tuntemattomien professorien ja muiden opiskelijoiden toimesta.
Kuten esitelmän kohdalla, myös tämän kohdalla ajattelin etukäteen, että en oikeastaan jännitä, mikäs tässä. Ja puolta vuorokautta aiemmin se sitten iski, hitonmoinen epävarmuus. Mihin olen menossa, mitä olen tekemässä, a-pu-a. 

On mielenkiintoista, miten jotkut asiat eivät vain muutu, vaikka elämä menee eteenpäin ja jotain luulee siinä kaikessa hötäkässä jättäneensä taakseen.
Esimerkiksi minun tapani reagoida uusien, ahdistaviltakin tuntuvien tilanteiden kohtaamiseen.
Taas se jostain ihan tiedostamatta aktivoitui, jo varhaislapsuudesta tuttu refleksi: jähmettyminen.

Onneksi aina jostain joskus, ajasta aikaan, on putkahdellut ihmisiä, jotka osaavat reagoida siihen oikein. 

Jäin ensin hidastelemaan ennen rakennuksen ulko-ovea huomatessani aurinkolasieni takaa, että omana ohjaajanani toimiva professori ja eräs toinen proffa  olivat tulossa ulko-ovelle samaan aikaan. Toivoin, että he eivät huomaisi minua.

Toivo oli turha. Ohjaajani jäi odottamaan, pitämään ovea auki minulle. Vielä viimeisellä hetkellä ulko-ovelle jähmettyessäni hän tokaisi, että "tervetuloa, sisään vain!" Sen jälkeen hän kaikista hidasteluyrityksistäni huolimatta odotti portaikon juurella, että kiipeän toiseen kerrokseen hänen edellään, ja sanoi, että "sinne vaan toiseen kerrokseen." Kun vielä kaikkein viimeiseksi yritin jäädä luokkatilan eteen patsastelemaan, koska siellä ei näkynyt vielä vertaisiani, hän ilmoitti selkäni takaa, että "sinne nyt sisälle vaan".
Ajat ovat varhaisesta lapsuudestani muuttuneet sentään sen verran, että hänen ei tarvinnut viedä minua tilanteeseen kädestä pitäen.


Ja kas, koko päivän kestävä työpaja oli täysin odottamatta aivan rento, kiinnostava ja todella positiivinen kokemus.

Seuraavana päivänä, helatorstaina, talomme lippua veivattiin ensin puolitankoon ja sitten tangon huippuun ja sitten alas. Muuallakaan ei oikein osattu päättää, liputtaako helatorstaita vai suruliputtaako Mauno Koiviston hautajaisia.
Päädyin järvenrantapiknikille tuuliseen ja silmäni kannalta sopivan pilviseen säähän hyvässä seurassa. Otin ensimmäistä kertaa aurinkolasit pois. Rantaryteikössä kävellessä toinen ihminen siirteli huolellisesti puiden oksat pois vahingoittuneen silmäni edestä. Juotiin kahvia termarista, syötiin lontoonraetäytteistä suklaata ja pikkukorvapuusteja, ihmeteltiin rantaan lyöviä aaltoja ja päätettiin, että nähdään vielä.

Helatorstai-iltana huomasin omituisen olon.
"Henkinen ähky" olisi kai ollut aika kuvaava sana.
Sellainen, että nyt on saanut vähän liikaa kaikkea. Ylenmääräisesti, yltäkylläisesti. Ylitsevuotavasti. Vähän niin kuin olisi tarjoiltu notkuvan jälkiruokapöydän ääressä kaikkea tosi hyvää, ehkä hiukan liiankin hyvää, ehkä vähän liikaa ja liian nopeasti, vaikka toisaalta taas sitten ei mitenkään liikaa eikä yksinomaan hyvää tai edes liian hyvää, eikä ainakaan mitään aivan ansaitsematonta tai maailmaa järisyttävää. Vain viikko sitten mitään tästä ei ollut tapahtunut, ja nyt yhdellä äkkinäisellä rysäyksellä kaikki.
Vähän ylenmääräisesti taas hetkeksi, pitkän ajan jälkeen. Tuntui hyvältä pysähtyä siinä vaiheessa vetämään henkeä.

Mukana tulee tietysti se ainainen kysymys: Mitä aivan hirveää seuraavaksi tapahtuu? Sillä eihän mitään hyvää voi tapahtua ilman, että sitä seuraa helvetinmoinen pudotus. Perässä tulee seuraava ajatus: Kannattaako sitä ajatella? Tapahtuu  tai ei, ajattelemalla siihen ei voi vaikuttaa. Ei voi kuin tehdä parhaansa tässä hetkessä sen osalta, mikä tehtävissä on.

Minun silmieni tähden

Haha, yllätyksellisesti lauantaipostaus sunnuntain sijaan. Jotta emme aivan kaavoihin kangistuisi.

Viime viikolla ei ollut mitään kerrottavaa, tällä viikolla on.
Tarjolla on jälleen yksi epäilemättä rönsyilevä, ahdistavan avoin ja hölmö, mutta minun elämäni mittakaavassa elämää suurempi kertomus silmistä. 

Silmäni ovat karsastaneet, siis katsoneet vähän eri suuntiin, ennenaikaisesta syntymästäni lähtien. Taaperoikäisenä karsastus oli huomattava, mutta sille ei tehty mitään, sillä käytin molempia silmiä ja molemmissa oli hyvä näkö. Ajateltiin, että se korjautuu itsestään.
Ja se korjautui. Ala-asteaikana karsastus ei haitannut minua eikä ketään, sitä ei huomaa valokuvista, kukaan ei koskaan huomautellut siitä. Ainoastaan matematiikan geometriatehtävissä epäonnistumiseen se oli yksi mahdollinen syy, mutta hei, kuka nyt kaikkea osaisi.

Yläasteaikana vasemman silmän näkö alkoi huonontua ja karsastus alkoi häiritä myös itseäni. Kouluterveydenhoitaja suositteli silmälääkärin kontrollia. Ei laittanut lähetettä, vaan suositteli sitä.

Ja arvatkaa, tottelinko suositusta?
En, sillä kaikki silmiin liittyvä on aina kauhistuttanut aivan liikaa. Harva asia tässä maailmassa pelottaa minua niin paljon, kuin se, että pitäisi mennä silmälääkäriin. En tiedä miksi, mutta niin vain on. Olen aina mennyt täydellisen paniikkiin jo siitä, että vettä roiskahtaa silmään. Muuten mua saa pistellä piikeillä mihin vaan ja saa tehdä lääkärissä mitä vaan, mutta silmiini ei kosketa, niin ajattelin silloin. Karsastus häiritsi hiukan, mutta silmälääkäriajatus oli kerta kaikkiaan ylivoimainen, joten arvatkaa, tottelinko terveydenhoitajan suosituksia.
En.

Parin viime vuoden aikana karsastus on sitten jälleen alkanut jostain syystä enenevissä määrin haitata. On tuntunut, että karsastus on jälleen pahentunut. Alkoi tulla sellaisia elämässäni ennenkokemattomia hetkiä, joina tuntui, että en pysty hallitsemaan toista silmää, en pysty katsomaan vasemmalle tai ihmistä suoraan silmiin. Jouduin noloihin tilanteisiin ihmisten kanssa. Voi tietysti olla, että jokin osa on vain omaa kuvitelmaani, josta sitten on tullut itseään ruokkiva oravanpyörä, mutta joka tapauksessa se johti siihen, että karsastuksesta ahdistuminen tuli ennenkokemattoman suureksi osaksi elämääni.

Sitten ihmiset alkoivat huomautella siitä.
Opiskelukaveri: "Sun silmä kattoo tossa kuvassa eri suuntaan kun toinen."
Minä (mielessäni): "No kappas, onpa hyvä, kun kerrot sen mulle. Itse en olisi huomannut."

Työkaveri: "Tuota noin, nyt kun tässä ollaan juteltu, niin pahastutko jos kysyn, että karsastaako toi sun silmä vähäsen?"
Minä: "......... En pahastu. (Mielessäni: oikeasti kyllä vähän pahastun.) Karsastaa se."

Korva-nenä-kurkkulääkäri nenää tutkiessaan: "Miksei sun karsastukselle ole tehty mitään?"

Kun nuo olivat tapahtuneet peräkkäin, päätin että nyt jumalauta sinne silmälääkärille. Olen jahkaillut kymmenen vuotta, mitä tässä nyt enää voi menettää.

Viime vuoden huhtikuussa se sitten koitti, historiallinen hetki, elämäni ensimmäinen silmälääkärikäynti, ellei mukaan lasketa niitä keskosuuden vuoksi tehtyjä tarkastuksia, joita en itse muista. Nyt olin itse sen vapaaehtoisesti varannut, menin sinne yksin, istuin odotushuoneessa ja mietin, että mitähän vittua oikein olen mennyt tekemään.
Kun lääkäri tuli kutsumaan sisään, harkitsin viimeisen kerran vakavissani pakoa. Jos tästä nyt vain juoksisi pois, vielä ehtisi.

Menin kuitenkin.
Aluksi avauduin siitä, kuinka paljon tilanne pelottaa minua, vaikka en oikein tiedä miksi. Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? Tiesinhän, että ei nyt missään ensimmäisellä yhdellä silmälääkärikerralla ruveta tökkimään neuloja silmiin. Ja silti pelkoni lähenteli hysteriaa.

Lääkäri suhtautui aivan ihanasti.
Lähdin pois kiitellen, hyvillä mielin. Maksoin elämäni suurimman lääkärilaskun silmääkään räpäyttämättä, ihan vain koska olin  niin iloinen. Nyt se asia oli hoidettu, olin päässyt kynnyksen yli, olin selvinnyt siitä itse yksin itsenäisesti, nyt mikään ei enää voisi olla niin pahaa.

Viime syksynä sairaalan silmäpolilla ravaamisesta tuli aika arkipäiväistä.
En enää, jaksanut pelätä joka kerta hysteerisesti.
Löysin peräti jonkinlaisen hauskuuden siitä, kun mua kierrätettiin hoitajien huoneista odotushuoneiden kautta lääkärien vastaanotolle, näyteltiin kuvia, pistettiin laseja silmille, heiluteltiin silmien edessä milloin mitäkin ja kyseltiin. Näätkö ton, näätkö nyt, näätkö tän, mites nyt, näätkö tässä mitään, näätkö sitä näätkö tätä näätkö tuota miten sä tän näät.
Näin siinä samanlaisia elementtejä kuin kyselytutkimuksissa, joihin hirveästi tykkään vastailla, kun niitä kolahtelee sähköpostiin. Ilokseni vastailin. No nyt nään, en nää, tuon näen, joo, nyt näen, ei, joo, näen, hämärästi, jaa, ei, kyllä.

Loppusyksystä lääkäri sitten kertoi minulle, mitä on tulossa, jos haluan viedä tämän loppuun.

Leikkaus, jossa karsastus poistetaan.
Jossa neula työnnetään alaluomen läpi.
Yleensä se tehdään paikallispuudutuksessa aikuisille, päiväkirurgisena toimenpiteenä. Puudutuspiikin laitto siihen alaluomeen on ikävin vaihe, mutta sen jälkeen en tunne enkä näe mitään, sillä silmäni peitetään ja puudutus vaikuttaa kyllä. Pystyn milloin vain nostamaan kättäni, jos haluan jotakin, siinä on kyllä ihmisiä ympärillä sitten.
Nukutus on myös vaihtoehtona, mutta siihen on vielä pidemmät jonot.
Luulenko pystyväni kestämään sen muutaman sekunnin, mikä kestää puudutuspiikin läpi työntämiseen?

Ensimmäinen vastaukseni oli selvä: nukutus ei tuntunut yhtään paremmalta vaihtoehdolta, ei missään tapauksessa. Jos leikataan, niin leikataan puudutuksessa.
Vastaus kysymykseen numero kaksi oli yksinkertaisesti: En tiedä. En tiedä, pystynkö kestämään sen, että piikki työnnetään alaluomeen. En voi luvata, että en juokse karkuun.
Se oli kamalaa ja nöyryyttävää, sillä yleensä elämässäni teen aina loppuun sen, minkä aloitan. Saatan jahkailla aloitusta naurettavan kauan, kuten vaikka sitä silmälääkärille menoa, mutta siinä vaiheessa, kun juna lähtee liikkeelle, en enää hyppää kyydistä pois.
Nyt jouduin kuitenkin toteamaan, että en tiedä, en osaa sanoa.
Lääkäri sanoi, että tarvittaessa päätäni voidaan pidellä paikallaan. Minun ei tarvitse luvata, että pystyn itse pysymään paikallani.
Ja onneksi siihen puudutusleikkaukseenkin oli luvassa pitkä jono. Se ei tapahtuisi missään nimessä vielä muutamaan kuukauteen. Minulla olisi aikaa laskeutua ajatukseen.
Muistan, kuinka kävelin sairaalasta poispäin sinä päivänä, ja mielessäni tykytti yksinomaan vain ei, ei ikinä, ei puudutuspiikkiä silmään, ei elämäni päivänä, en kestä sellaista, ei i-ki-nä. 

Suojelin itseäni lakkaamalla ajattelemasta asiaa.
Olin kiitollinen, kun aika kului, eikä silmäpolilta kuulunut mitään.

Sitten koitti se huhtikuinen päivä, jona sain tietää, että pidän toukokuussa elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän. Ja poltteli lähteä maratonille joko toukokuussa tai heinäkuussa.
Totesin, että minun on pakko tiedustella, milloin silmäleikkaus mahdollisesti on, että voisin vähän suunnitella elämääni.

Sain tietää, että siihenhän se osui, viisi päivää ennen konferenssia.
Juttelin sairaanhoitajan kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä, pitäisikö leikkaus perua tai siirtää, voiko mennä pitämään esitelmää viisi päivää silmän ruhjomisen jälkeen. Vastausta oli vaikea sanoa, sillä paranemisajat ovat yksilölliset, mutta sain sen käsityksen, että mikään ehdoton este se ei missään nimessä ole. Kyseessä olisi suhteellisen pieni rutiinitoimenpide, jolla olisi lopultakin aika vähäiset seuraukset. Olin esimerkiksi pelännyt kuukausien ehdotonta liikuntakieltoa leikkauksen jälkeen, mutta sainkin tietää, että "pari viikkoa" leikkauksen jälkeen "olisi hyvä välttää raskasta liikuntaa", ja käytännössä silmä ei aiheuttaisi kuin esteettisen haitan ja tarpeen tiputella silmätippoja neljästi päivässä.

Niinpä sitten päätin olla perumatta leikkausta ja mennä esitelmöimään hätätilanteessa vaikka lappu silmällä. Valmistelin mielessäni jo aloitussanat siitä, kuinka tässä nyt ollaan kirjaimellisesti laput silmillä, hehhehhehehe.
Huomasin, että ehdoton kammo puudutuspiikistä alaluomessa oli laimennut kuukausien myötä. Ahdisti se vieläkin, mutta enää en nähnyt sitä täysin ylivoimaisena.
Ihmeitä voi siis tapahtua.

Kolme päivää ennen leikkausta se vasta tuli, räjähdysmäinen pelko.
Ei, ei, ei, en pysty tähän. Leikkaus on pakko perua. En pysty, en kykene.
Ihmettelin sitä, että se tunne tuli vasta niin myöhään.
Pääsin sitä pakoon keskittymällä kaikkeen siihen, mikä oli pakko saada tehtyä ennen leikkausta, siltä varalta, että leikkauksen jälkeen en pystyisi tekemään mitään.
Se toimi. Kolme päivää ennen leikkausta olin lähestulkoon 24/7 hoitamassa asioita, jotka piti saada hoidettua siltä varalta, että leikkauksen jälkeen en kykene mihinkään.

Viimeisenä iltana ennen leikkausta kokeilin jotain historiallista: Tein Facebook-päivityksen, jossa kerroin, mitä nyt on tapahtumassa, ja miten paljon sitä pelkään. Kerroin, että nyt jos koskaan olisi tarve tsemppi- ja kannustusviesteille kaikilta ystäviltä, kavereilta ja tutuilta, jos mulla sellaisia on.

Koskaan ennen en ole tehnyt mitään vastaavaa. Ennen tätä olen käyttänyt Facebookia voittopuolisesti ilon jakamiseen.  En siksi, että haluaisin kertoa ihmisille, kuinka hienoa elämäni on, vaan siksi, että olen ajatellut, että kukaan ei reagoi mitenkään negatiivisiin tunteisiin. Iloisille asioille voi aina nostaa peukkua, niitä on helppo käsitellä, niihin on tuntemattomammankin helppo kommentoida. Surun, pelon ja ahdistuksen tunteet eivät saa Facebookissa samanlaista vastakaikua, ainakaan minä en ole uskonut sitä saavani. Ihmisten on vaikea kommentoida ja tykätäkään ei voi, ja / tai sitten niitä ei vaan kiinnosta.

Nyt tilanne oli kuitenkin sen verran poikkeuksellinen, että päädyin poikkeukselliseen tekoon. Kerroin rehellisesti, tosin tiivistetysti, millaisen matkan kautta tähän on tultu, ja millaisia tunteita tämä minussa herättää. Pyysin ihmisten tukea, suoraan pyysin sitä. Kerroin, että koska tiedän sanojen löytämisen olevan joskus vaikeaa, otan tässä yhteydessä myös tykkäykset tuen osoituksina.

En tule ikinä unohtamaan sitä, mitä siitä seurasi.

Tykkäyksiä ja kommentteja alkoi sataa, illalla vain tuntien päässä siitä niin kauan ja niin paljon kammoamastani leikkauksesta. Sellaisetkin ihmiset, joiden en olisi ikinä uskonut sitä tekevän, olivat klikanneet tykkää-nappia päivitykseni kohdalla (eli toisin sanoen lukeneet sen viimeiseen lauseeseen saakka ja päättäneet haluta osoittaa tukensa) ja ihmiset, joilta sitä en olisi osannut odottaa, kirjoittivat ihania ja kauniita kommentteja.

Olen suuren osan somessa viettämästäni ajasta ajatellut, että sosiaalinen media on loppujen lopuksi ihan paskaa, siellä ei pitäisi olla, se tappaa kaikki positiiviset tunteeni ihmisiä kohtaan.
Nyt minun on vaikea löytää sanoja sen kuvaamiseen, mitä tapahtui.
Käsittämätön, odottamaton oli se ihmisten määrä, puoliksi tuntemattomienkin, jotka siinä hetkessä, kiistatta yhdessä tähänastisen elämäni pelottavimassa hetkessä halusivat tulla tuekseni. Ilman tapaa, tottumusta, vahingoniloa tai velvoitetta. Pystyin melkein tuntemaan, miten ne ihmiset kokoontuivat ympärilleni, tulivat jakamaan sen kauhean minun kanssani, rinnallakulkijoiksi.

Yksi, myöskin odottamattomalta taholta saatu yksityisviesti kruunasi kaiken.
"Minusta on tosi hienoa ja rohkeaa, että kirjoitit tuosta! Susta tulee niin vilpitön olo, ja varmasti sellainen, että ihmiset on sun puolella. Muutenkin sun kirjoituksia on mielenkiintoista lukea."

<3
Mutta eihän toki mikään, kaikkein kaunein ja hienoinkaan, voinut poistaa sitä faktaa, että aika kului väistämättä, ja se kauhein asia tuli koko ajan kohti, mikään ei enää pysäyttäisi sitä.
Valvoin melkein koko leikkausta edeltävän yön, puoliksi ahdistuksen vuoksi ja puoliksi siksi, että sairaalalle oli tunnin kävelymatka ja siellä piti olla aamulla aikaisin.
Nousin ylös aikaisin, voimatta juoda kahvia tai syödä mitään, sillä keskiyöstä lähtien piti olla syömättä ja juomatta. Pesin hiukset, koska niin piti tehdä, pukeuduin mukaviin vaatteisiin, marssin reipasta tahtia läpi hiljaisen aamukaupungin katujen. Tuntui niin kamalalta, että ei tuntunut enää miltään.

Saavuin sairaalalle, jouduin odottamaan odotushuoneessa yllättävän pitkään ennen ensimmäistäkään sisäänkutsua. Jostain syystä tuli toiveikas olo: entä jos ne ei kutsukaan sisään, sitten mun ei tarvitsekaan kestää sitä. Ja samalla pelko: entä jos se ei tapahdukaan, kaiken tämän souvin jälkeen, minkä olen pistänyt pystyyn. Ja samalla toivo: eli siis oikeasti olen valmis kestämään sen, sillä en halua enää tästä perääntyä. Luin puhelimella vielä viimeiset Facebook-kommentit. Sitten, lopultakin, sairaanhoitaja kutsui sisään.

Sekoilin sairaanhoitajan huoneessa käsittämättömällä tavalla. En osannut pukea sairaalapaitaa päälle. En meinnannut muistaa laittaa sisäkenkiä jalkaan, vaikka minuuttia aiemmin kysyin hoitajalta, että nytkö vaihdan kengät sisäkenkiin. Oli hirveän vaivalloista selittää, mitä lääkkeitä mulla on käytössä vaikkei niitä ole kuin yksi säännöllinen ja yksi satunnainen. Onneksi tiesin, että koko silmäpolin porukka tietää jo kaiken silmiin liittyvästä kammostani, olen puhunut siitä heille syksyllä. Ei ole mitään menetettävää sen enempää kuin pelastettavaakaan.

Hoitaja vei mut odotushuoneeseen.
Yksi leikattiin ennen minua. Aika huoneessa kului kummallisessa sumussa, vajaan tunnin odotus ei tuntunut miltään. Toinen tyyppi tuli leikkauksesta ja näytti mielestäni kauhealta valtava sidetuppo toisen silmänsä päällä. Tiesin, että minä olen seuraava. En tuntenut mitään, ihan vain siksi, että se kaikki oli liian kamalaa.

Sitten sairaanhoitaja tuli hakemaan minua leikkaussaliin. Loisteputkien alle, lavetille, monien ihmisten keskelle.
Mieli oli täysin tyyni ja tunteeton, koska se kaikki oli jo niin ylimitoitettua. Lääkäri tuli paikalle. Minuun pisteltiin kaikennäköisiä piikkejä ja lappuja. Kysyttiin, onko ennen leikattu mitään. Kerroin, että ei. Mietin, miksi helvetissä elämäni ensimmäinen leikkaus pitää koskea silmiä.
Puudutusta valmistellessa ihmettelin, miksi en tunne mitään, ja sitten keho alkoi reagoida. Koko vartalo alkoi vapista ja täristä täysin holtittomasti. Hoitohenkilökunta koetti rauhoitella, en pystynyt yhtään hallitsemaan kehon paniikkia. Tuli jäätävän kylmä, niin kuin olisi pakkasessa ilman vaatteita, ja koko vartalo tärisi ja vapisi.
Ensin laitettiin pinnallispuudutustippa silmään. Sitten puudutuspiikki laitettiin silmään, eikä se tuntunut edes erityisen pahalta. Lääkäri kannusti ja rohkaisi, ja hetkessä se oli paikallaan. Pahin oli kuulemma ohi.

Sitten silmääni alettiin sörkkiä. Se tuntui kurjalta, ei varsinaisesti kivuliaalta mutta inhottavalta. Järkytyin ajatuksesta, että tällaistako nyt pitää tunnin verran kestää. Lääkäri sanoi, että silmäni on puudutettu, ei pitäisi tuntua mitään. Häpesin omaa yliherkkyyttäni.

Alkuvaiheen jälkeen helpotti sitten vihdoin. Ilmeisesti jotain rauhoittavaa saatiin riitävästi pumpattua suoneen, sillä suurimman osan aikaa tuntui suorastaan miellyttävältä maata lämpimässä peiton alla. Kuuntelin hoitajan ja lääkärin puhetta keskenään ja palautin mieleeni niitä saamiani kauniita kommentteja ja tykkäyksiä Facebookissa. Mieli oli sen verran selkeä, että jouduin määrätietoisesti ohjailemaan sitä pois käsillä olevasta tilanteesta, mutta vartalo oli lakannut tärisemästä ja oli nautinnollisen lämmin. Ajattelin niitä saamiani kommentteja, lääkärin ja hoitajan puheita, veljien lapsia, viime kesän promootiotansseja, suklaata ja jäätelöä, katossa olevia loisteputkilamppuja ja milloin mitäkin, viedäkseni ajatukseni pois siitä, että silmilläni olevan peitteen takana silmääni juuri leikataan. Hoitohenkilökunta oli verrattoman ystävällistä ja kannustavaa.

Sitten se oli ohi, voi hyvänen aika sentään. Ohi.  
Raahauduin hoitajan saattelemana takaisin odotushuoneeseen ja yritin kestää siellä olevien ihmisten tuijotuksen. Mulle tuotiin mehua, mikä tuntui sen kahdentoista tunnin syömättömyyden ja juomattomuuden jälkeen taivaan lahjalta. Seuraavaksi tuotiin kahvia ja sämpylää. Tunsin ylimaallista kiitollisuutta siitä, että sillä tavalla passattiin ja palveltiin.
Aika kului edelleen ihmeellisellä tavalla. Istuin tunnin verran tuolissa vailla tarvetta nousta siitä tai lähteä mihinkään. Sitten lopulta tultiin kysymään, haluanko lähteä. Menin pukemaan omat vaatteet, sain kotihoito-ohjeet, soitin kyydin, hyppäsin sairaalan pihassa auton kyytiin. Kaikki sujui kummallisen vaivattomasti ja samalla epätodellisessa sumussa. Se on ohi, olen kestänyt sen. Ja olen ollut elämäni ensimmäisen kerran leikkauksessa.

Kotona sitten vasta onneksi alkoi helvetillinen särky. Nappasin lääkärin määräämät kipulääkkeet ja kirosin sitä, että ne eivät toimineet nopeammin. Siitä huolimatta, tietysti, mun oli aivan pakko päästä Facebookiin jakamaan tilannepäivitys. Nyt se on ohi, kirjoitin. Kirjoitin tiivisteyn version, ja taas ne ihmiset sieltä tulivat, ihmeellisesti, jälleen sieltä jostain ryöpsähti ennennäkemätön määrä ihmisiä, joita kiinnosti sen verran, että he lukivat ja reagoivat.
Päivityksen kirjoitamisen jälkeen koko mahalaukun sisältö lähti nousemaan ylös, onneksi olin kotona eikä vessaan ollut pitkä matka. Olen elämässäni oksentanut harvoin, enkä vielä koskaan tällä tavalla. Kaikki mitä olin saanut siihen mennessä syötyä, ensin sairaalassa leikkaiuksen jälkeen ja sitten kotona vähän jotakin pientä, ryöpsähti ulos kerralla, ilman ennakkovaroitusta, ilman että mitään olisi voinut tehdä. Kirosin sitä, että siinäkö ne kipulääkkeet nyt sitten meni.

Mutta sen jälkeen olo oli parempi.
Leikkauksen jälkeisen illan kaikki silmien liikuttamista vaativa oli hankalaa. En pystynyt lukemaan tai katsomaan telkkaria, sillä vaikka toinen silmä oli täysin terve, jotain katsoessa myös peitetty silmä liikkui väkisin ja se sattui aivan saakelisti. En pystynyt liikkumaan mihinkään, sillä jokainen liike sattui silmään.
Siitä seuraavana aamuna, vuorokausi leikkauksen jälkeen otin ohjeiden mukaisesti lapun pois silmän päältä. Teippiä oli paljon, ja sideharsoa, ja sellainen muovinen kupu silmän päällä. Ajattelin, että ehkä se pahin hetki oli sittenkin siinä: en ollut ollenkaan varma, pystynkö kestämään sen, mitä peilistä nyt näkyy.

Irrotin teipit, sideharsot ja kuvun mahdollisimman hitaasti, liike kerrallaan. Otin tukevasti pöydän reunasta kiinni. Nostin katseeni milli kerrallaan, osin silmien liikuttelemisen kivuin takia ja osin kauhun vuoksi. Ajattelin, että tässä vaiheessa ansaitsisin kyllä jo urhoollisuusmitalin.  
Ja mitä sitä kaunistelemaan, ihan hirveältähän se näytti.
Mutta ei auttanut, pakko oli laittaa silmätippa, ohjeiden mukaan neljä kertaa päivässä. Muun päivän ajan käytin aurinkolaseja, osin siksi, että silmä oli valonarka, suurelta osin siksi, että minun ei tarvitsisi nähdä silmää vahingossakaan peilistä.  

Sen jälkeen olen kuitenkin voinut lukea ja tehdä ties mitä, kuten kirjoittaa kammottavan pitkän blogijaarituspostauksen. Tilanne ei siis voi olla vakava. Kyllä tästä selvitään!

Ja nyt se on tehty,
olen selvinnyt siitä
voin selvitä sellaisesta, mistä en olisi ikinä, i-ki-nä uskonut selviäväni. 
 Sellaista voi tapahtua, mitä ei usko mahdolliseksi. 

Tämä on hyvä muistaa siksikin, että ensi viikolla edessä on taas ennenkokemattomia koitoksia, ja tuntuu naurettavalta, että asioiden pitää aina tapahtua yhdessä putkessa pitkien suvantovaiheiden välissä.
Kiitän jokaista tähän asti lukenutta (jos sellaisia on) ja pyydän, että pitäkää nyt (taas) peukkuja, että jatkostakin selvitään. 
Rakkautta <3

 

You're beautiful

En tiedä, jatkuvatko sunnuntaipostaukset läpi toukokuun, mutta se on mahdollista. En löytänyt tähän postaukseen parasta mahdollista kuvaavaa kirjasitaattia, joten sitä ei tänään tarjoilla. On kuitenkin yksi asia, tällä viikolla pitkästä aikaa yksi tietty asiakokonaisuus, josta haluan kirjoittaa.

Läpi elämäni, mutta ehkä erityisesti aikuisuuteen astuttuani ja ehkä aivan erityisesti viimeisten parin vuoden aikana olen todella kovasti pohtinut sitä, mitä haluan elämältä. Mitä minun pitäisi mielestäni tehdä, jotta voisin kuolinvuoteellani ajatella, että en kadu mitään, tai jopa että olen elänyt hyvän elämän.

Mieleeni on toistuvasti juolahtanut yksi tietty, selkeä ajatus.
Haluan elää niin, että vanhempani voisivat olla minusta ylpeitä.
Koen epäonnistuneeni elämässä, jos vanhempani eivät tunne minusta ylpeyttä.

On vaikea sanoa, mistä tuo ajatus tulee. Tiedän tai olen tietävinäni, että vanhempani ovat minusta ylpeitä. Tiedän, että minun ei tarvitse saavuttaa mitään ihmeellistä sen eteen.
Silti sisälläni on aina elänyt järjetön toisten hyväksynnän kerjääjä, joka tulee käsittämättömillä tavoilla ilmi kilpailutilanteissa.
Jos olen jossakin kilpailuksi laskettavassa tilanteessa, oli se sitten "hauska" yhteisleikki, isossa porukassa juostava maraton tai itseä vastaan taisteltava kuntotesti, ja jos joku on katsomassa suoriutumistani, oli se sitten vanhempi, ystävä tai kaveri, tai melkein kuka tahansa erityisesti minua katsova, oli hän siellä sitten mistä syystä tahansa tai ilman syytä, haluan saada hänen hyväksyntänsä. Haluan pärjätä erityisen hyvin, koska en halua tuottaa pettymystä tuolle katsojaihmiselle. Epäonnistuessani olen tietysti pettynyt myös itse itseeni, mutta erityisen raskasta on kantaa epäonnistuminen toisen silmissä. Haluan, että jos joku tulee katsomaan suoriutumistani, velvollisuudesta tai huvikseen, kiinnostuneena tai välinpitämättömänä, hän ei tee sitä turhaan. Haluan hänen vuokseen onnistua erityisen hyvin, ja jos en onnistu, olen vielä satakertaisesti pettyneempi itseeni kuin normaalisti olisin.

Kilpailulliset tilanteet, joissa joku katsoo minua, ovat toisin sanoen helvetin rankkoja.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen vastaanottanut valtaisan määrän kielteisiä viestejä. Olen yrittänyt, olen tehnyt kaikkeni, olen koettanut olla lannistumatta, olen etsinyt uusia tulokulmia, uusia tapoja lähestyä jotakin asiaa, olen yrittänyt keksiä mahdollisuuksia, olen venyttänyt kärsivällisyyteni ja joustavuuteni rajoja, ja silti tuntuu, että aina, joka hetkessä, joka käänteessä, jokaiseen yritykseeni jokaisella elämänalueella vastaus on....
valitettavasti....
...tällä kertaa...
...sinä et kelpaa...
...emme tällä kertaa...
... en valitse sinua...
... et oikeastaan ole olemassa...
... et ole hyvä...
... et ole mitään...
...oikeastaan olet ihan paska.

Jokainen kielteinen viesti, oli se sitten millainen tahansa, miltä elämänalueelta tahansa, sattuu. Se sattuu, vaikka kuinka tietäisi, että oikeastaan sillä ei ole väliä, siitä ei missään nimessä pidä eikä saa lannistua, siitä ei pidä välittää.
Jatkuva ja laaja kielteisten viestien tulva murentaa ihmisen. Ennemmin tai myöhemmin.

Jossain vaiheessa huomasin, että mureneminen ei tapahdu siksi, tai pelkästään siksi, että itse ei saa sitä mitä haluaa. Että torjutuksi tuleminen sattuu itseen.
Se tapahtuu siksi, ja ehkä erityisesti siksi, että torjutuksi tullessaan joutuu näyttämään muille tulevansa torjutuksi. Joutuu toistuvasti ja väistämättä tiedottamaan tärkeimmille ihmisilleen, että taaskaan en kelvannut, taaskaan en ollut tarpeeksi hyvä. Joutuu näkemään muiden ihmisten pettymyksen, ja vaikka tietää, että rakkaimmille ihmisille minun arvoni ei ole onnistumisillani mitattavissa, niin silti tietää, että hekin toivoisivat onnistumistani epäonnistumisen sijasta. Epäonnistumiseni on siis murhe myös heille. Oman pettymykseni lisäksi joudun tuottamaan sen myös muille, niille, joiden silmissä en haluaisi olla mitään muuta kuin hyvä.

Ilmeisesti siksi, että toukokuu on kaikkein huonoimpienkin aikojen jälkeen ihmiselle hyvä, tämän vuoden toukokuun ensimmäisellä viikolla universumi vihdoin ojensi kätensä.

Istuin kirjaston tietokoneella, avasin tylsistyneenä sähköpostin, selasin viestit, luin viestin. En uskonut sitä, luin uudestaan. Järkytys oli kai kuvaavin tunne.
Ensimmäinen myönteinen viesti. Ensimmäinen ei-torjunta, ensimmäinen "kyllä" -vastaus kysymykseen, niin pitkiin pitkiin aikoihin. Kädenojennus. Vastaus avunhuutoon. Ei hetkeäkään liian aikaisin, jos saan sanoa.

Ensimmäinen ajatukseni on kirkas, häikäisevä.
Vihdoin, kerrankin, mulla on kerrottavana hyviä uutisia.

Matka kirjaston toisesta kerroksesta ulko-ovelle ei ole koskaan ollut niin pitkä. Juoksen välittämättä kenenkään katseista, loikin portaat alas useamman kerrallaan, aloitan puhelun saman tien ulko-oven avattuani, koko kampusalue kaikuu, en välitä siitä. Ihmiset kävelevät ohitseni, kukin tavallisissa askareissaan, kuten kaikki täällä aina. Olen melko lailla sitä mieltä, että viime aikojen elämäni elokuvallisimmat käänteet ovat tapahtuneet kirjastossa, eikä kukaan ympärillä ollut tiedä tai välitä niistä.

Puhelu yhdistyy, huudan asian puhelimeen, ja vaikka itse asia on minulle suuri ilo, kaikista suurin ilo on kuitenkin aivan kiistatta se, että saan kertoa sen äidille ja isälle. Että he iloitsevat siitä kanssani puhelimen päässä, että saan tuntea tuottavani iloa heille. Vaikka tiedän, että heidän ilonsa ei ole saavutuksistani kiinni, siitä huolimatta itselleni on suurin ilo saada vihdoinkin kertoa hyvä uutinen.

Seuraavaksi suurin ilo ei myöskään ole itse asia, se, mitä minulle konkreettisesti nyt on myönnetty.
Seuraavaksi suurin ilo on se, että vihdoin joku jossain kaukana, lähipiirini ulkopuolella, on antanut olemassaololleni jonkinlaisen painoarvon. Joku on nähnyt tekemässäni työssä merkityksen, joku sellainen, jolla ei ole mitään velvollisuutta sitä nähdä. Joku on valinnut minut jostain joukosta, ojentanut kätensä minulle, olen hänen silmissään kelvannut johonkin.

Niitä elämän tarjoilemia harvoja täydellisen kauneuden hetkiä, joina kaiken merkitykseen jaksaa taas jonkin aikaa uskoa.

Otsikko tulee siitä, että eräällä Facebook-kaverillani, jonka koko elämä on päivityksistä päätellen sokerikuorrutteista ja kimalteista glamouria suoraan Hollywoodista, profiilikuvaa kehystää suurilla kirjaimilla tuo lause. Tänä keväänä olen katsonut sitä ja toivonut, että voisin itsekin kokea noin, sanoa itselleni mielessäni tuon lauseen.

Aikaisemmin en ole kokenut voivani, mutta tällä viikolla, nyt, hetken taas, koen.
En ole kaunis dramaattisella, huutomerkkejä ja valokeilaa vaativalla tavalla, enkä sitä haluakaan.
Lause pätee elämääni tällä hetkellä juuri sellaisena, kuin se sopii minun elämääni. Sellaisena, kuin haluan elämäni olevan, jos kaikki menisi kuten toivon. Hetken jälleen tuntuu, että se on mahdollista, tai että se ei ainakaan ole täysin mahdotonta.