Ylen määrin

Takana on yhdellä sanalla kuvattuna jännittävä viikko. En tosin tiedä, viestiikö se enemmän viikon poikkeuksellisuudesta vai normaalin elämäni ylenpalttisesta tylsyydestä, mutta sillä ei kaiketi tässä yhteydessä ole väliä.

Tarina alkaa torstaista, päivästä, jona mulle tehtiin elämäni ensimmäinen leikkaus, kauan kammoamani silmäleikkaus.
Sinä samana iltapäivänä, minun kärsiessäni kuvotuksesta, huonosta olosta ja kaikkinaisesta kyvyttömyydestä yhtään mihinkään, sain viestin odottamattomalta taholta, jolla ei ollut tietoa tuosta elämäni poikkeustilanteesta: "olisko sulla sunnuntai-illalle suunnitelmia?"
Ajattelin, että nyt oli kyllä niin nappiajoitus, kuin vain voi olla.

Vastasin, kuten asia on, että silmäni on juuri leikattu ja suunnitelmani riippuvat pitkälti sen toipumisesta.
Toinen osapuoli vastasi, että no laita viestiä sitten, jos siltä tuntuu.
Kysyin, eikö häntä haittaa, että vasen silmä on ottanut osumaa lääkärin neulan kanssa.
Hän oli sitä mieltä, että yhdestä leikatusta silmästä ylipääsemätön ihminen ei olisi edes tapaamisen arvoinen.
Ajattelin, että tuo ihminen täytyy tavata. 

Niinpä sunnuntaina menin tapaamiseen lasit silmillä. Aurinko paistoi koko tapaamisen ajan ja juuri sellaiselta korkeudelta, että silmä aristi lasin takanakin ja vuoti vettä koko ajan. En oikein nähnyt mitään. Olin täysin ala-arvoisessa tilassa verrattuna normaaliin, vaikka normaalistikin mulla on enemmän tai vähemmän hankaluuksia viihtyä omssa nahoissani.
Silti ihminen sanoi tapaamisen lopussa haluavansa tavata uudestaan.

Maanantaina alkoi sitten elämäni ensimmäinen konferenssihulluus. Onneksi itse sain ensimmäisen päivän ajan vain katsella muiden esitelmöintiä velvoittumatta itse mihinkään muuhun kuin napsimaan tauoilla särkylääkettä ja pudottelemaan silmätippoja toiseen silmään.
Tein mielenkiintoisen havainnon.
Olin etukäteen ajatellut, että ruhjottu silmä ja lasien takana piilotteleminen tekisivät lähtökohtaisesti epävarmasta olostani vielä moninkertaisesti epävarmemman.
Yllätyksekseni kävi täysin päinvastoin.

Kun yleensä uhraan naurettavissa määrin aikaa sen pohtimiseen, mitä toiset ihmiset minusta ajattelevat, pitävätkö he minua mahdollisesti tyhmänä / rumana tai molempina, niin tällä kertaa, tässä tilanteessa mulla ei ollut tarvetta siihen. Vasta piikitetty silmä soi minulle armeliaan välinpitämättömyyden tunteen.
Joko se johtui siitä, että tavallaan ei ollut mitään pelastettavaa: silmä näytti kauhealta, ja vaikka se peittyi himmentävien lasien taakse, näytin mielestäni myös lasien kanssa kauhealta. Mutta mulla ei ollut muita vaihtoehtoja: olisin voinut joko a) jättää koko konferenssin väliin, b) mennä sinne kuten menin, eli kevyesti himmentävien lasien kanssa tai c) mennä sinne ilman mitään suojausta.

Se oli faktaa, ja muiden ihmisten piti siihen sopeutua: se oli niitä harvoja elämäni hetkiä, joina en kokenut tarvetta pyytää keneltäkään mitään anteeksi, selitellä mitään tai hävetä mitään.

(Tietysti hiukan harmillisia olivat ne hetket, joina piti kärsiä vasemmalle katsomisen kipu, tai se särky, joka seurasi kahdeksan tunnin päivää esityksiä katsellen, tai se alun ilmoittautumisen hetki, jona yksi infotiskin ihminen ilmeisesti luuli minua sokeaksi ja tuli auttamaan papereiden  ja nimilapun kanssa.)

Päivän jälkeen kävin vielä tulostamassa oman seuraavan aamun esitelmäni materiaalit ja aloin kertailla niitä.
Ehtihän se vanha kunnon paniikkikin sieltä nousta, vaikka olin jo ajatellut, että näinkö vähällä tästä päästiin.

Seuraavana aamuna sitten sen tein, pidin elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän.
Tilanne oli lempeä, sillä yleisöä oli tarpeeksi muttei liikaa, ja eturivissä olivat peräti kahdet tutut, kannustavat kasvot.
Huomasin, että esitelmän pidolla ja viimeviikkoisella silmäleikkauksella oli hämmentäviä yhtäläisyyksiä: kummassakin tuntui hirvittävän pahalta odottaa toiminnan aloitusta, mutta kummassakin tilanne oli loppuviimein lähestulkoon miellyttävä, kun vauhtiin päästiin. Erona vain se, että ennen esitelmää tai sen aikana suoneeni ei piikitetty mitään rauhoittavaa. Ajattelin, taas yhden kerran, että tämä saattaa ollakin mun laji. Saatan olla oikeassa paikassa, oikea ihminen, oikean asian äärellä. Tuntui siltä, että yleisö vastasi tähän. Yleisö lähti mukaani, sain heidät otettua ja vietyä siihen, mihin oli tarkoituskin.

Lopputiistain katselin jälleen muiden touhuja ja lopuksi kirjailijavieraana olleen Finlandia-voittajan haastattelua.

Keskiviikkona olin jälleen yhden helvetillisen koitoksen äärellä: keskeneräistä luonnosvaiheista aloitusvaiheeseen liittyvää, kymmenen sivun mittaista tekstiäni ruodittiin työpajassa, valtaosin tuntemattomien ihmisten kanssa, eri yliopistoista rantautuneiden tuntemattomien professorien ja muiden opiskelijoiden toimesta.
Kuten esitelmän kohdalla, myös tämän kohdalla ajattelin etukäteen, että en oikeastaan jännitä, mikäs tässä. Ja puolta vuorokautta aiemmin se sitten iski, hitonmoinen epävarmuus. Mihin olen menossa, mitä olen tekemässä, a-pu-a. 

On mielenkiintoista, miten jotkut asiat eivät vain muutu, vaikka elämä menee eteenpäin ja jotain luulee siinä kaikessa hötäkässä jättäneensä taakseen.
Esimerkiksi minun tapani reagoida uusien, ahdistaviltakin tuntuvien tilanteiden kohtaamiseen.
Taas se jostain ihan tiedostamatta aktivoitui, jo varhaislapsuudesta tuttu refleksi: jähmettyminen.

Onneksi aina jostain joskus, ajasta aikaan, on putkahdellut ihmisiä, jotka osaavat reagoida siihen oikein. 

Jäin ensin hidastelemaan ennen rakennuksen ulko-ovea huomatessani aurinkolasieni takaa, että omana ohjaajanani toimiva professori ja eräs toinen proffa  olivat tulossa ulko-ovelle samaan aikaan. Toivoin, että he eivät huomaisi minua.

Toivo oli turha. Ohjaajani jäi odottamaan, pitämään ovea auki minulle. Vielä viimeisellä hetkellä ulko-ovelle jähmettyessäni hän tokaisi, että "tervetuloa, sisään vain!" Sen jälkeen hän kaikista hidasteluyrityksistäni huolimatta odotti portaikon juurella, että kiipeän toiseen kerrokseen hänen edellään, ja sanoi, että "sinne vaan toiseen kerrokseen." Kun vielä kaikkein viimeiseksi yritin jäädä luokkatilan eteen patsastelemaan, koska siellä ei näkynyt vielä vertaisiani, hän ilmoitti selkäni takaa, että "sinne nyt sisälle vaan".
Ajat ovat varhaisesta lapsuudestani muuttuneet sentään sen verran, että hänen ei tarvinnut viedä minua tilanteeseen kädestä pitäen.


Ja kas, koko päivän kestävä työpaja oli täysin odottamatta aivan rento, kiinnostava ja todella positiivinen kokemus.

Seuraavana päivänä, helatorstaina, talomme lippua veivattiin ensin puolitankoon ja sitten tangon huippuun ja sitten alas. Muuallakaan ei oikein osattu päättää, liputtaako helatorstaita vai suruliputtaako Mauno Koiviston hautajaisia.
Päädyin järvenrantapiknikille tuuliseen ja silmäni kannalta sopivan pilviseen säähän hyvässä seurassa. Otin ensimmäistä kertaa aurinkolasit pois. Rantaryteikössä kävellessä toinen ihminen siirteli huolellisesti puiden oksat pois vahingoittuneen silmäni edestä. Juotiin kahvia termarista, syötiin lontoonraetäytteistä suklaata ja pikkukorvapuusteja, ihmeteltiin rantaan lyöviä aaltoja ja päätettiin, että nähdään vielä.

Helatorstai-iltana huomasin omituisen olon.
"Henkinen ähky" olisi kai ollut aika kuvaava sana.
Sellainen, että nyt on saanut vähän liikaa kaikkea. Ylenmääräisesti, yltäkylläisesti. Ylitsevuotavasti. Vähän niin kuin olisi tarjoiltu notkuvan jälkiruokapöydän ääressä kaikkea tosi hyvää, ehkä hiukan liiankin hyvää, ehkä vähän liikaa ja liian nopeasti, vaikka toisaalta taas sitten ei mitenkään liikaa eikä yksinomaan hyvää tai edes liian hyvää, eikä ainakaan mitään aivan ansaitsematonta tai maailmaa järisyttävää. Vain viikko sitten mitään tästä ei ollut tapahtunut, ja nyt yhdellä äkkinäisellä rysäyksellä kaikki.
Vähän ylenmääräisesti taas hetkeksi, pitkän ajan jälkeen. Tuntui hyvältä pysähtyä siinä vaiheessa vetämään henkeä.

Mukana tulee tietysti se ainainen kysymys: Mitä aivan hirveää seuraavaksi tapahtuu? Sillä eihän mitään hyvää voi tapahtua ilman, että sitä seuraa helvetinmoinen pudotus. Perässä tulee seuraava ajatus: Kannattaako sitä ajatella? Tapahtuu  tai ei, ajattelemalla siihen ei voi vaikuttaa. Ei voi kuin tehdä parhaansa tässä hetkessä sen osalta, mikä tehtävissä on.