You're beautiful

En tiedä, jatkuvatko sunnuntaipostaukset läpi toukokuun, mutta se on mahdollista. En löytänyt tähän postaukseen parasta mahdollista kuvaavaa kirjasitaattia, joten sitä ei tänään tarjoilla. On kuitenkin yksi asia, tällä viikolla pitkästä aikaa yksi tietty asiakokonaisuus, josta haluan kirjoittaa.

Läpi elämäni, mutta ehkä erityisesti aikuisuuteen astuttuani ja ehkä aivan erityisesti viimeisten parin vuoden aikana olen todella kovasti pohtinut sitä, mitä haluan elämältä. Mitä minun pitäisi mielestäni tehdä, jotta voisin kuolinvuoteellani ajatella, että en kadu mitään, tai jopa että olen elänyt hyvän elämän.

Mieleeni on toistuvasti juolahtanut yksi tietty, selkeä ajatus.
Haluan elää niin, että vanhempani voisivat olla minusta ylpeitä.
Koen epäonnistuneeni elämässä, jos vanhempani eivät tunne minusta ylpeyttä.

On vaikea sanoa, mistä tuo ajatus tulee. Tiedän tai olen tietävinäni, että vanhempani ovat minusta ylpeitä. Tiedän, että minun ei tarvitse saavuttaa mitään ihmeellistä sen eteen.
Silti sisälläni on aina elänyt järjetön toisten hyväksynnän kerjääjä, joka tulee käsittämättömillä tavoilla ilmi kilpailutilanteissa.
Jos olen jossakin kilpailuksi laskettavassa tilanteessa, oli se sitten "hauska" yhteisleikki, isossa porukassa juostava maraton tai itseä vastaan taisteltava kuntotesti, ja jos joku on katsomassa suoriutumistani, oli se sitten vanhempi, ystävä tai kaveri, tai melkein kuka tahansa erityisesti minua katsova, oli hän siellä sitten mistä syystä tahansa tai ilman syytä, haluan saada hänen hyväksyntänsä. Haluan pärjätä erityisen hyvin, koska en halua tuottaa pettymystä tuolle katsojaihmiselle. Epäonnistuessani olen tietysti pettynyt myös itse itseeni, mutta erityisen raskasta on kantaa epäonnistuminen toisen silmissä. Haluan, että jos joku tulee katsomaan suoriutumistani, velvollisuudesta tai huvikseen, kiinnostuneena tai välinpitämättömänä, hän ei tee sitä turhaan. Haluan hänen vuokseen onnistua erityisen hyvin, ja jos en onnistu, olen vielä satakertaisesti pettyneempi itseeni kuin normaalisti olisin.

Kilpailulliset tilanteet, joissa joku katsoo minua, ovat toisin sanoen helvetin rankkoja.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen vastaanottanut valtaisan määrän kielteisiä viestejä. Olen yrittänyt, olen tehnyt kaikkeni, olen koettanut olla lannistumatta, olen etsinyt uusia tulokulmia, uusia tapoja lähestyä jotakin asiaa, olen yrittänyt keksiä mahdollisuuksia, olen venyttänyt kärsivällisyyteni ja joustavuuteni rajoja, ja silti tuntuu, että aina, joka hetkessä, joka käänteessä, jokaiseen yritykseeni jokaisella elämänalueella vastaus on....
valitettavasti....
...tällä kertaa...
...sinä et kelpaa...
...emme tällä kertaa...
... en valitse sinua...
... et oikeastaan ole olemassa...
... et ole hyvä...
... et ole mitään...
...oikeastaan olet ihan paska.

Jokainen kielteinen viesti, oli se sitten millainen tahansa, miltä elämänalueelta tahansa, sattuu. Se sattuu, vaikka kuinka tietäisi, että oikeastaan sillä ei ole väliä, siitä ei missään nimessä pidä eikä saa lannistua, siitä ei pidä välittää.
Jatkuva ja laaja kielteisten viestien tulva murentaa ihmisen. Ennemmin tai myöhemmin.

Jossain vaiheessa huomasin, että mureneminen ei tapahdu siksi, tai pelkästään siksi, että itse ei saa sitä mitä haluaa. Että torjutuksi tuleminen sattuu itseen.
Se tapahtuu siksi, ja ehkä erityisesti siksi, että torjutuksi tullessaan joutuu näyttämään muille tulevansa torjutuksi. Joutuu toistuvasti ja väistämättä tiedottamaan tärkeimmille ihmisilleen, että taaskaan en kelvannut, taaskaan en ollut tarpeeksi hyvä. Joutuu näkemään muiden ihmisten pettymyksen, ja vaikka tietää, että rakkaimmille ihmisille minun arvoni ei ole onnistumisillani mitattavissa, niin silti tietää, että hekin toivoisivat onnistumistani epäonnistumisen sijasta. Epäonnistumiseni on siis murhe myös heille. Oman pettymykseni lisäksi joudun tuottamaan sen myös muille, niille, joiden silmissä en haluaisi olla mitään muuta kuin hyvä.

Ilmeisesti siksi, että toukokuu on kaikkein huonoimpienkin aikojen jälkeen ihmiselle hyvä, tämän vuoden toukokuun ensimmäisellä viikolla universumi vihdoin ojensi kätensä.

Istuin kirjaston tietokoneella, avasin tylsistyneenä sähköpostin, selasin viestit, luin viestin. En uskonut sitä, luin uudestaan. Järkytys oli kai kuvaavin tunne.
Ensimmäinen myönteinen viesti. Ensimmäinen ei-torjunta, ensimmäinen "kyllä" -vastaus kysymykseen, niin pitkiin pitkiin aikoihin. Kädenojennus. Vastaus avunhuutoon. Ei hetkeäkään liian aikaisin, jos saan sanoa.

Ensimmäinen ajatukseni on kirkas, häikäisevä.
Vihdoin, kerrankin, mulla on kerrottavana hyviä uutisia.

Matka kirjaston toisesta kerroksesta ulko-ovelle ei ole koskaan ollut niin pitkä. Juoksen välittämättä kenenkään katseista, loikin portaat alas useamman kerrallaan, aloitan puhelun saman tien ulko-oven avattuani, koko kampusalue kaikuu, en välitä siitä. Ihmiset kävelevät ohitseni, kukin tavallisissa askareissaan, kuten kaikki täällä aina. Olen melko lailla sitä mieltä, että viime aikojen elämäni elokuvallisimmat käänteet ovat tapahtuneet kirjastossa, eikä kukaan ympärillä ollut tiedä tai välitä niistä.

Puhelu yhdistyy, huudan asian puhelimeen, ja vaikka itse asia on minulle suuri ilo, kaikista suurin ilo on kuitenkin aivan kiistatta se, että saan kertoa sen äidille ja isälle. Että he iloitsevat siitä kanssani puhelimen päässä, että saan tuntea tuottavani iloa heille. Vaikka tiedän, että heidän ilonsa ei ole saavutuksistani kiinni, siitä huolimatta itselleni on suurin ilo saada vihdoinkin kertoa hyvä uutinen.

Seuraavaksi suurin ilo ei myöskään ole itse asia, se, mitä minulle konkreettisesti nyt on myönnetty.
Seuraavaksi suurin ilo on se, että vihdoin joku jossain kaukana, lähipiirini ulkopuolella, on antanut olemassaololleni jonkinlaisen painoarvon. Joku on nähnyt tekemässäni työssä merkityksen, joku sellainen, jolla ei ole mitään velvollisuutta sitä nähdä. Joku on valinnut minut jostain joukosta, ojentanut kätensä minulle, olen hänen silmissään kelvannut johonkin.

Niitä elämän tarjoilemia harvoja täydellisen kauneuden hetkiä, joina kaiken merkitykseen jaksaa taas jonkin aikaa uskoa.

Otsikko tulee siitä, että eräällä Facebook-kaverillani, jonka koko elämä on päivityksistä päätellen sokerikuorrutteista ja kimalteista glamouria suoraan Hollywoodista, profiilikuvaa kehystää suurilla kirjaimilla tuo lause. Tänä keväänä olen katsonut sitä ja toivonut, että voisin itsekin kokea noin, sanoa itselleni mielessäni tuon lauseen.

Aikaisemmin en ole kokenut voivani, mutta tällä viikolla, nyt, hetken taas, koen.
En ole kaunis dramaattisella, huutomerkkejä ja valokeilaa vaativalla tavalla, enkä sitä haluakaan.
Lause pätee elämääni tällä hetkellä juuri sellaisena, kuin se sopii minun elämääni. Sellaisena, kuin haluan elämäni olevan, jos kaikki menisi kuten toivon. Hetken jälleen tuntuu, että se on mahdollista, tai että se ei ainakaan ole täysin mahdotonta.