Ikäkriisi

 Tänä vuonna täytin 30 vuotta. 

Tähän ikään liittyy jonkinlainen kriisi.

Kun lapsena täytin 10 vuotta, en ajatellut siitä muuta kuin että oli hienoa olla taas vuoden vanhempi. Vuosittainen vanheneminen oli hienoa siihen asti, kunnes täytti 18 vuotta. En ole kuulunut niihin, jotka odottivat täysi-ikäisyyttä ja juhlivat sitä. Täysi-ikäistyminen oli minulle aikanaan monien muiden asioiden tavoin ahdistuksen paikka: vastuu kaikesta lisääntyy ja minä pelkäsin ja koin, että en täytä aikuisuuden kriteerejä enkä koskaan pysty elämään elämää niin kuin aikuisen ihmisen pitäisi pystyä sitä elämään. 

Kun täytin 19 vuotta, minulle oli vavahduttava hetki ymmärtää, että seuraavana vuonna täytän 20 vuotta. 

20-vuotias kuulosti aika vanhalta, aikuiselta. Ajattelin, että täyttääkseni 20 minun on jo viimeistään pakko olla päässyt elämässä jonnekin. 

20-vuotiaana huomasin olevani aika samanlainen kuin siihen asti, enkä oikeastaan eronnut silloin ympärilläni olleista samanikäisistä. Kun 20 vuoden täyttäminen tapahtui, se ei sitten ollutkaan mikään kriisin paikka, vaan ihan tavallinen asia. 

30 vuoden täyttäminen on sen sijaan ollut jonkinlainen kriisin paikka. 

Olen elänyt aikuisen elämää vuosikymmenen. Olen ollut aika pitkään sellainen ihminen, joka asuu omillaan ja jonka pitää itse hoitaa asioitaan, ei ole huoltajia eikä holhoojia. Olen opiskellut, hakenut töitä ja työllistynyt. Olen myös jo elänyt verrattain pitkään vakaata elämänvaihetta, jossa ei enää tarvitse pyrkiä aktiivisesti jonnekin, opiskelemaan tai töihin tai parisuhteeseen tai mihinkään. 

Aika on muuttanut ihmisiä. Lapset ympärilläni ovat kasvaneet isoiksi. Kun olin noin parikymppinen, vähän sen alle ja vähän sen yli, ympärilläni oli useampi päiväkoti-ikäinen lapsi. Vietin heidän kanssaan aikaa, jouduin vahtimaan ja hoitamaan heitä. Kärsivällisyyteni oli koitoksella ja vannoin, että en halua ikinä omia lapsia. Vaihdoin vaippoja, passasin, leikin, pelasin, kielsin, komensin, vastasin kyselyikäisten kysymyksiin, puin, riisuin, luin ääneen, otin syliin, otin kiinni, otin kädestä, kestin meteliä, vahdin, pelkäsin, olin joskus onnellinenkin. Ajattelin, että tämä aika ei lopu ikinä. 

Nyt sen ajan lapset ovat teini-ikäisiä. Yksi ajaa kevarilla ja aloitti ammattikoulun, kaksi aloitti tänä syksynä yläasteen. Sydäntäni puristaa. 

En tiedä miksi. Ajan kulumisen ajatus on sietämätön. En kestä sitä, että asiat eivät pysy samanlaisina. En edes silloin, vaikka joskus tosissani tuskailin siitä, että tämä aika ei lopu koskaan, enkä kestä tätä enää.

Toisessa päässä ihmiset vanhenevat. Minua vanhemmista ihmisistä tulee koko ajan vanhempia ja vanhempia. Ja sitä vasta onkin sietämätöntä ajatella. Jokaisen ihmisen aika tulee joskus loppuun, ja on monia sellaisia ihmisiä, joiden menettämistä en kestä edes ajatella. 

Kaikki unelmani eivät ole toteutuneet. Olen kirjoittanut täällä blogissa monista asioista, joita olen halunnut tehdä ja joita sitten olen tehnyt. On yhtä aikaa valitettavaa ja onnellista, että kaikki unelmat eivät ole toteutuneet, paljon on toivottavasti vielä edessäkin. 

30-vuotiaana olen alkanut miettiä arvojani. Mitä haluan ja arvostan? Teenkö ja toiminko näiden arvojen mukaan? Jos huomaan ristiriitoja arvostusteni ja tekemisteni välillä, mitä minun pitäisi tehdä?

On ainakin yksi keskeinen asia, jonka suhteen olen pettynyt itseeni.

Arvostan menestystä ja elämässä eteenpäin menemistä. Jos olisin elänyt täysin arvostusteni mukaisesti, minun olisi pitänyt opiskella ja työskennellä kovemmin ja tehokkaammin. Minulla oli esimerkiksi yksi konkreettinen tavoite, jonka olisin halunnut saavuttaa ennen 30-vuotispäivää, mutta jota en ole saavuttanut vieläkään. 

Olisin halunnut menestyä paremmin kuin nyt olen menestynyt.

Tosin on mainittava, että mielestäni olen kyllä menestynyt oman elämäni mittapuulla ja omista lähtökohdistani ja koko elämänjanaa katsoen ihan hyvin. En loisteliaan hyvin, mutta kuitenkin kelvollisesti. 

Olen aika tylsä. Elän sellaista turvallista elämää, josta opiskeluaikana haaveilin ja jossain vaiheessa aloin jo ajatella, että en koskaan saa tätä. Vietän naurettavan ajan elämästäni töissä, vaikka todella tärkeät asiat ovat jossain muualla. Toistan päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen samat rutiinit. 

Toisaalta se on suurenmoinen lahja, jonka arvokkuutta kukaan sellainen ei ymmärrä, joka ei ole kokenut epävarmuutta ja tyhjyyttä. 

Vuosien jälkeen siinä alkaa kuitenkin tuntea myös tylsyyden, ja kysyy itseltään, tätäkö oikeasti haluan elämäni loppuun asti. 

Ikä ei ole hyve. Monet ympärilläni olevat ihmiset, esimerkiksi useimmat työkaverini, ovat minua vanhempia. Sen vuoksi he nauravat minut pihalle heti, jos sanon sanankin ikäkriisistäni. Tosiasia on kuitenkin se, että 30-vuotias alkaa olla jo liian vanha moneen. Ei ole loputtomiin mahdollista vaihtaa elämänsä suuntaa, opiskella uusia tutkintoja, vaihtaa työpaikkaa. 30-vuotiasta sinkkua ihmetellään (onneksi en enää joudu vastailemaan ihmisten tungetteleviin kysymyksiin tästä aiheesta) ja viimeistään 30-vuotiaalta naiselta odotetaan äitiyslomalle jääntiä (tämä on nykyisin se alue, josta minulle esitellään tungettelevia kysymyksiä). Ryppyjä on jo, urheilusuoritukset huononevat, aineenvaihdunta hidastuu ja kiloja karttuu. Lasten ja nuorten silmissä +30-vuotias on ikäloppu.

Iän vuoksi ei myöskään enää saa asioita anteeksi, eikä siitä saa bonuspisteitä. Kukaan ei ajattele, että "no, sinä olet niin nuori, ettei sinun vielä tarvitsekaan..." tai että "hyvänen aika, noin nuori ja pystyy jo tuollaiseen!" Kolmenkymmenen rajapyykin ylitettyään on pelkästään aikuinen, joka tekee tai on tekemättä asioita, ilman armoa tai erityismainintoja. 

Toisaalta on todettava, että ikä on auttanut joissakin asioissa. Enää en pelkää hoitaa asioita, kuten 20-vuotiaana pelkäsin. Puhelinsoitot virallisiin paikkoihin ja ihmiskontakteja sisältävien asioiden hoitaminen ovat nykyään tavallisia rutiineja, eivät paniikkikohtauksen paikkoja. Pystyn tekemään arkisella otteella asioita, joihin en olisi 20-vuotiaana uskonut pystyväni, kuten vetämään kokouksia ja johtamaan puhetta jossain tuntemattomienkin ihmisten porukassa. Tässä on myös kääntöpuoli: asiat eivät toisaalta tunnu enää niin ahdistavilta, mutta eivät monet asiat enää tunnu niin hienoiltakaan, kuin kymmenisen vuotta sitten. 

Nämä ovat yksiä syitä siihen, miksi juuri tänä vuonna päädyin hyppäämään lentokoneesta. 

Kukin rakentakoon tulkintansa siihen, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa. Minäkään en oikein tiedä, mutta näen kuitenkin selkeän symbolisen yhteyden. 

 

Korkeuksissa

 Viikko sitten, lauantaina kesäkuun 19. päivä, toteutin suurimman haaveeni. 

Hyppäsin tandemhypyn. Se oli ollut suurin haaveeni 12 vuotta.

Kuten jo aiemmin olen todennut, kaikki lentämiseen ja ilmailuun liittyvä on lapsesta lähtien kiinnostanut minua. Sen vuoksi olen hypännyt benji-hypyn ja lentänyt tuulitunnelissa. 

Jo lapsena ajattelin, että laskuvarjohyppy olisi suuri haaveeni. 

Olen kuitenkin ajatellut ja ajattelen edelleen, että rohkeuteni ei riitä siihen. 

Maksimaalinen asia, johon rohkeuteni riittää, on tandemhyppy. Eli laskuvarjohyppy niin, että itse ei tarvitse osata juuri mitään. Selässä roikkuu tandemhyppymestari, tuhansia hyppyjä kokenut laskuvarjohyppääjä, joka huolehtii kaikesta osaamisesta vaativasta. 

Tällä hetkellä ajattelen ainoastaan, että haluaisin mennä tekemään tandemhypyn uudestaan. Ja uudestaan. Ajattelen, että jos minulla olisi mahdollisuus tehdä tandemhyppy monta kertaa, voisin joskus olla valmis avaamaan laskuvarjon itse. Mutta en osaa sanoa, montako tandemhyppyä siihen vaadittaisiin, ja riittäisikö oikeasti mikään. 

Tiedän myös, että ei tarvitse.

Olen jo tehnyt sen, mitä kaikkein eniten halusin.

Hyppäsin tandemhypyn. Toteutin sen. Uskaltauduin siihen.

Ja nyt aion kertoa siitä. Juurta jaksaen. 

Sain ensimmäistä kertaa idean tandemhypystä 12 vuotta sitten, kun veljeni sai sellaisen syntymäpäivälahjaksi. Aloin leikilläni sanoa kaikille, että kun täytän 30, haluan tandemhypyn lahjaksi. Vuosien varrella aloin jostain syystä odottaa, että niin tapahtuu, että joku tai jotkut maksavat minulle tandemhypyn 30-vuotislahjaksi. 

Tänä vuonna täytin 30.

Kuukautta ennen sitä, yhtenä maaliskuisena iltana, mieleeni juolahti uusi, häikäisevä ajatus. 

Miksi ihmeessä odotan, että joku ostaisi minulle tandemhypyn, kun voin ostaa sen itse itselleni. 

Aloin googlettaa, löysin lupaavan sivun. Avasin varauskalenterin. 

Varasin ajan syntymäpäiväviikonlopulleni, päivälle, jona olin viimeistä kertaa iältäni jotain numerolla 2 alkavaa.

Olin valtavan iloinen ja ylpeä itsestäni. 

Oli ihmeellisen voimauttavaa havahtua huomaamaan, että kauan elättelemänsä unelman voi ihan itse toteuttaa, ihan tuosta noin vain. Siihen ei tarvita mitään yliluonnollista. Siihen ei tarvita ketään toista. Sen voi tehdä itse. 

Sen lisäksi olin aivan uskomattoman onnellinen siitä, että haaveeni on nyt käymässä toteen. 

Olen oikeasti menossa tekemään sen. 

Ihan oikeasti. 

Se tapahtuu. 

Kaksi viikkoa ennen H-hetkeä sain viestin, että valtakunnallisen koronatilanteen vuoksi hyppykauden alkua täytyy siirtää myöhemmäksi. Varaamani aika on peruttu ja minun täytyy varata itselleni uusi aika myöhemmäksi ajankohdaksi, aikaisintaan toukokuun lopulle. 

Olin aivan hel-ve-tin pettynyt. 

Päästyäni pahimman yli purin hammasta ja varasin uuden ajan. En ottanut ensimmäistä tarjolla ollutta aikaa toukokuulta, koska en luottanut sen toteutumiseen. Valitsin sellaisen ajan, joka oli sopivan pitkällä, kesäkuun puolivälin jälkeen. Jospa sitten olisi päästy koronan osalta parempaan tilanteeseen, ja vain sää voisi asettua esteeksi. Huonossa säässä tandemia ei pääsisi hyppäämään. 

Odotuksen ilo oli karissut pois. En odottanut juuri muuta kuin uutta pettymystä. Jotain tulisi kuitenkin: hyppy peruuntuisi sään vuoksi tai jostain muusta syystä, tai jotain sellaista sattuisi, että itse en pääsisi paikalle. 

Kesäkuun alussa aloin ensimmäistä kertaa hienoisesti pelätä. 

Mihin ihmeeseen olen oikein lupautunut?

No, jospa se vaikka peruuntuu. Toivottavasti se peruuntuu, ja minun ei tarvitsekaan tehdä sitä. 

Kun tandemhyppyyn oli aikaa tasan viikko, näytti siltä, että se ei ollut peruuntumassa.

Hyppykausi oli polkaistu käyntiin, korona ei enää estänyt sitä. Sääennuste lupasi hyvää. Kaiken osalta näytti siltä, että voisin hyvinkin päästä hyppäämään. 

Pelko voimistui hienoisesta kohtalaiseksi, kun tämä asia alkoi valjeta minulle. 

Siinä vaiheessa, kun hyppyyn oli aikaa kolme päivää, aloin olla huonovointinen. 

Siihen voi kuolla. 

Olen vapaaehtoisesti osallistumassa johonkin, mikä on oikeasti vaarallista. 

Mitä tahansa voi sattua. 

Miksi en ole ajatellut yhtään?

Kolme päivää olin huonovointinen ja levoton, ja yritin turhaan paeta kaikkien muiden, ihan minkä tahansa tylsien asioiden ajattelemiseen. 

Laitoin viestejä äidilleni, soitin isälleni, halasin suosikki-ihmistäni joka päivä ylimääräisiä kertoja ja ilmaisin, että hän on minulle tärkeä. 

En sanonut sitä heille, mutta mielessäni ajattelin, että näin täytyy tehdä. Heidän täytyy tietää rakkauteni heitä kohtaan, jos lauantai onkin elämäni viimeinen päivä. Viimeisten sanojeni heille täytyy olla jotain hyvää. 

Yhtenä yönä mielessäni välähti hetken aikaa vakava pohdinta siitä, että minun olisi pitänyt laatia testamentti. 

Hyppypäivää edeltävänä iltana olin vähän aikaa iloinen, ensimmäistä kertaa vuorokausiin. 

Olen menossa tekemään sen, olen todellakin, se on ollut kaikkein suurin haaveeni niin kauan, ja se toteutuu. Kävi miten kävi, olen nyt menossa tekemään sen. 

Hyppypäivän aamuna olin huonovointisempi kuin minään muuna päivänä. En pystynyt syömään juuri mitään, ja silti vatsaani väänsi hullun lailla. 

Veljeni soitti minulle, ja sain vain juuri ja juuri pidätettyä hysteerisen itkun. 

Ajomatka hyppypaikalle kesti puolitoista tuntia. Lähdimme matkaan kahta tuntia ennen sovittua saapumisaikaa. 

Minusta tuntui, että en saa kunnolla happea. Jouduin keskittymään hengittämiseen ja toistuvasti soveltamaan ohjeita, joita olen joskus kuullut ja lukenut tietoisesta hengittämisestä stressitilanteissa. Pitkä ja rauhallinen sisäänhengitys nenän kautta. Kun olet vetänyt keuhkot hitaasti aivan täyteen, laske kaikessa rauhassa viiteen. Tämän jälkeen puhalla mahdollisimman hitaasti ja rauhallisesti ulos suun kautta. Aloita sitten alusta. 

Keskityin hengittämiseen koko matkan. 

Mietin, onko tämä normaalia. Voinkohan mennä tekemään sitä hyppyä ollenkaan. Hypylle ilmoittauduttuani olin saanut täytettäväksi terveydentilavakuutuksen, jossa vakuutin, että minulla ei ole terveydellistä estettä hypyn tekemiselle. Tällaisia esteitä olisivat muun muassa huonossa hoitotasapainossa oleva diabetes, jokin vakava luunmurtuma joka estäisi valjaiden kiinnittämisen jostain kohtaa, tai vakavat psykoottiset tilat. 

Olin vakuuttanut lomakkeessa, että minulla ei ole mitään sellaista sairautta tai vammaa, joka olisi este tandemhypylle, mutta matkalla hyppypaikalle aloin kuitenkin epäröidä, täytänkö niitä vaatimuksia. 

Mitä jos en pysty tähän, enhän ole pystynyt moneen muuhunkaan sellaiseen asiaan, mikä normaalille ihmiselle on itsestäänselvyys. Voiko hypätä tandemhypyn, jos ei saa happea sitä odottaessaan? Mitä jos pelkoni tästä yltyy niin suureksi, että saan jonkun kohtauksen? Mikä lasketaan psykoottiseksi tilaksi?

Saavuimme ajoissa paikalle. Olin vielä viimeiseen asti pelännyt, että meille tapahtuisi jotain. Joutuisimme kolariin tai auto hyytyisi, emme pääsisikään hyppypaikalle ajoissa. Tai menisimme johonkin väärään paikkaan. 

Pelkäsin siis vuorotellen hysteerisesti sitä, että joutuisin hyppäämään ja että en pääsisikään hyppäämään.

Paikalla olivat suosikki-ihmiseni ja minun lisäksi vanhempani, kummilapseni ja hänen serkkunsa. 

Kummilapseni tuli ensimmäiseksi kysymään, mitkä fiilikset mulla nyt on. 

Sanoin, kuten asia oli, että "musta tuntuu ihan hirveeltä". 

Siinä hetkessä, kun minulle valkeni, että nyt olimme täällä oikeasti ja nyt tämä tästä vain etenisi suuntaan tai toiseen väistämättä, sisälleni laskeutui omituinen tunnekylmyys. 

Sanoin ihmisille, että "tuolla pitää varmaan käydä ilmoittautumassa" ja kävin ilmoittautumassa. 

Ilmoittautumisen jälkeen jouduin odottamaan 15 minuuttia. 

Kaikista eniten olin pelännyt sitä, että paikan päällä joutuisi odottamaan pitkiä pätkiä. Tuntui, että hermoni eivät yksinkertaisesti kestäisi sitä. 

15 minuutin odottamisen jälkeen tandemhyppymestari huusi meidät, minut ja kolme muuta tandemhyppääjää, koolle. Lähdimme kouluttautumaan. 

Kouluttautuminen kesti kymmenisen minuuttia. Kävimme nopeasti läpi, kuka kukin oli. Muut olivat selkeästi minua vanhempia miehiä, ja he kertoivat, että heitä ei jännitä yhtään. Ei kuulemma osaa jännittää. 

Kerroin rehellisesti, että olen jännittänyt tätä monta päivää. 

Muut olivat saaneet hypyn lahjaksi. Minä olin ainut, joka olin ostanut itse itselleni lahjan. Tuntui, että sitä arvostettiin. 

Kävimme läpi perusasiat tandemhyppäämisestä, siihen tarvittavat varusteet, toiminnan lentokoneessa, asennot jotka meidän tulisi missäkin vaiheessa hyppyä ottaa ja miten hyppy etenee. 

Ne asiat oli yllättävän ripeästi käyty läpi. Tuntui, että olisin halunnut harjoitella ja kerrata kolme kertaa enemmän, mutta tapahtumat etenivät kuin juna. Marssimme rakennukseen, jossa meille puettiin varusteet päälle. Haalarit, valjaat, lasit. Valjaat tarkistettiin moneen kertaan ja niitä kiristettiin, tarkistettiin ja kiristettiin, niin että lopulta tunsi olevansa aivan köytettynä jokaisesta kohdasta. Alkoi pikkuhiljaa tuntua turvalliselta. 

Ja siitä sitten seuraavaksi ahtauduimme lentokoneeseen. 

Olin aivan virheellisesti luullut saavani yksityiskuljetuksen lentokoneessa hyppykorkeuteen. Olin ajatellut, että istun lentokoneessa vain tandemhyppymestarin, koneen ohjaajan ja kenties jonkun muun kanssa, ja että meidän pitäisi siinä sitten keskustella jotakin, ja että siinä ajassa ehtisi ahdistua huippulukemiin. Olin etukäteen sanonut kumppanilleni, että "toivottavasti ne siellä tandemhypyssä mukana olevat on sitten edes mukavia ihmisiä. Ajattele, jos joutuu siihen tilanteeseen joidenkin kusipäiden kanssa." Olin ajatellut, että minulla olisi lentokonematkan aikana runsaasti aikaa havainnoida lentokorkeutta ja omaa tilaani. Olin ajatellut, että vielä lentokoneen ovella viimeisellä sekunnilla ennen hyppyä alas katsoessani saattaisin joutua paniikiin ja ilmoittaa, että en voikaan hypätä. 

Totuus oli toinen. 

Siinä vaiheessa, kun olimme alkaneet pukea valjaita, ja kaikki epävarmuustekijät siitä, toteutuuko hyppy tänään vai ei, olivat poissa, pahin oli ohi. 

Se tapahtuu nyt. Siinä käy hyvin, tai siinä käy huonosti, mutta se tapahtuu. 

Jos siinä käy huonosti, se huono asia voisi tapahtua missä tahansa muuallakin. Sitä on siis turha jäädä pohtimaan.

Toisiksi pahinta koko hyppyprosessissa oli lentokoneessa olo. 

Se ei todellakaan ollut mikään minulle järjestetty yksityistilaisuus. 

Järjestäydyimme lentokoneeseen kahdelle pitkälle penkille, kahteen vierekkäiseen jonoon, siihen ennalta määrättyyn järjestykseen, jossa hyppäisimme. Hyppääjät ja heidän selkänsä takana hyppymestarit.

Minä olin hyppyjärjestyksessä viimeinen ja istuin viimeisessä nurkassa. 

Lentokoneeseen astuessa kolhaisin pääni lentokoneen oveen ja penkillä istuessa kolhaisin itseni eteeni istuvan laskuvarjoon. 

Kun kone nousi ilmaan hienoisesti huojuen, jouduin taas keskittämään ajatukseni muualle. 

En voinut ajatella koneessa olemista ja sitä, että oli olemassa myös riski koneen putoamisesta. Ainut riski ei ollutkaan laskuvarjon pettäminen, matka saattaisi katketa jo ennen sitä. Meitä oli koneessa juuri sen verran, kuin meitä sinne mahtui, ja koneen noustessa ilmaan mietin, mahtaisiko kone jaksaa kannatella meidät kaikki.

Kone humisi niin, että sain vain vaivoin selvää asioista, viimeisistä ohjeistuksista, joita tandemhyppymestari minulle antoi, jotka hän toisin sanoen huusi korvaani. Olimme valjailla kiinni toisissamme, hän tarkasti valjaat ja niiden kiristyksen vielä koneessa pariin kertaan. Kun hän selitti minulle asioita vielä kerran, yritin parhaani mukaan painaa niitä mieleeni, mutta en ollut varma, onnistunko siinä. Kun hän kysyi, onko kaikki hyvin, pystyin vain nyökkäämään. 

Ajattelin, että jos olisin halunnut perua hypyn lentokonematkan aikana, siihen olisi tarvittu joko hysteerinen kohtaus tai helvetinmoinen tahdonvoima. Se olisi vaatinut, että minun olisi pitänyt huutaa keuhkojeni täydeltä, että minut kuultaisiin, ja rimpuilla voimieni takaa, että minut ymmärrettäisiin. 

En onneksi enää halunnut perua hyppyä. Tapahtumat vain etenivät, olin nyt täällä ja tämä kaikki tapahtui. 

Maisema ikkunan takana oli muuttunut postikortiksi, hahmottamatta jääväksi korkeudeksi, niin kuin aina lentokoneessa. 

Kun saavuimme neljän kilometrin tavoitekorkeuteen, kone pysähtyi. Koneen humina peitti edelleen kaikki äänet alleen.

Hyppäsimme vuorotellen, ja taas tapahtumat vain vyöryivät eteenpäin. Hivuttauduimme kukin vuorollamme pitkää penkkiä eteenpäin kohti ovea, josta hyppäsi ensin ensimmäinen, kohta hänen jälkeensä toinen, sitten kolmas...

...ja sitten minä tein, kuten oli opastettu, eli nousin penkiltä ylös ja kävelin viimeiset pari askelta lentokoneen ovelle. Olin etukäteen ajatellut, että se tuntuisi kamalalta, mutta se tuntui vain asialta, joka siinä vaiheessa aivan väistämättä tapahtui, sen kuului tapahtua. 

Ovi oli auki, ja tandemhyppymestari ohjeisti, kuten koulutuksessa oli kerrottu, ujuttamaan ensin jalat koneen ovesta ulos. Jalat roikkumaan lentokoneen alle.

Tein niin, otin koulutuksessa opetetun otteen valjaista, yritin muistaa oikean pudottautumisasennon ja tein sitten kuten täytyi tehdä, eli pudottauduin koneen ovesta kokonaan ulos. 

En katsonut enkä nähnyt maisemaa sen tehdessäni. Näin pelkän kirkkauden, aurinko häikäisi silmät täysin suojalaseista huolimatta. Koneen jyrinä täytti korvat. Ilmavirta tuli vastaan. 

Seurasi pisin vapaa pudotus, jonka olen ikinä kokenut. Benjihyppy 150 metristä ei ollut tähän verrattuna mitään. Tämä jatkui, ja jatkui, ja vain jatkui. Tuntui, että en saa henkeä. Tuntui, että se ei lopu koskaan. Jossain vaiheessa tandemhyppymestari taputti minua sovitusti olkapäälle sen merkiksi, että voisin vaihtaa asentoani lentoasentoon, levittää kädet ja ojentaa lantiota eteenpäin, itse asiassa aivan kuin tuulitunnelilennollakin oli opetettu. 

Jossain vaiheessa pudotus viimein katkesi. Jäin roikkumaan valjaiden varassa. Katsoin alas. Maisema oli edelleen kuin postikortti, siellä leijuin korkella taivaalla laskuvarjon varassa. Pelkäsin enää vähän. Oloni oli tukevien valjaiden ja pudotuksen loppumisen ansiosta suorastaan omituisen turvallinen. 

Täällä nyt todellakin olen. Olen tässä. Elän tämän hetken. Tämä tapahtuu minulle juuri nyt. 

Huomasin, että tandemhyppymestari yrittää huutaa minulle jotain, ja että korvani ovat niin lukossa, että en kuule, mitä hän sanoo. 

"Korvat meni lukkoon", huudan niin kovaa kuin pystyn ja uskallan.

"Mitä?" hän huutaa takaisin.

"Korvat meni lukkoon!" huudan uudestaan.

"Koitapa vähän availla niitä", hän huutaa takaisin. Kuin ihmeen kaupalla korvani avautuvat sen verran, että kuulen vähän paremmin.

Saan kuulla, että tällä hetkellä meillä on korkeutta vielä noin tuhat metriä. Saan vähän ohjailla laskuvarjoa, minun pitää ohjata oikealle. 

Ensin pitäisi saada ohjaamislenkit käsiin. Se on jostain syystä hankalaa, en saa käsiäni työnnettyä oikeista lenkeistä, jotka hyppymestari pudottaa minulle ja yrittää ohjeistaa, en ymmärrä, miksei se onnistu. Lopulta saan ainakin oikean käteni työnnettyä oikeasta lenkistä ja saan taivutettua kättäni niin, että se lasketaan kai jonkinlaiseksi ohjailuksi. 

Harjoittelemme siinä hetkessä kaikessa rauhassa laskeutumistakin. Minun pitää ojentaa jalkani suoriksi eteenpäin ja nostaa ne suorakulmassa ne niin ylös, kun vain saan. En saa osua maahan laskeutuessa ennen tandemhyppymestaria. 

Sitten leijailemme alas rauhalliseen tahtiin. 

Päässäni tuntuu samanlainen paine kuin joskus lentokoneessa laskeutumisvaiheessa. Paineen tunne päässä hälvenee vasta seuraavana päivänä. 

Katson maisemia, tunnen ilmavirran, nautin hetkestä. 

Otan laskeutumisasennon. Maa lähestyy, ja otan laskeutumisasennon ajoissa. 

Kukaan ei ole vastaanottamassa, vaikka jonkun kuulemma pitäisi olla. Luulen, että maakosketus tulee, luulen että se tulee, ja tunnen maan vasta paljon sen jälkeen, kun olen sitä odottanut. Laskeutuminen on jonkinlainen hallittu heittäytyminen keskelle peltoaukeaa, ja sitten joku juoksee jostain kauempaa auttamaan ja irrottamaan laskuvarjoa. 

Olen siellä peltoaukealla, kannustusjoukkoni ovat jossain kaukana, ja haluan heidän luokseen. 

Nousen ylös heti, ja tandemhyppymestari auttaa irrottamalla valjaat, jotka yhdistävät meidät toisiinsa. 

Juttelemme pari sanaa siitä, miltä tämä tuntui,

vaikka sellaiseen tilanteeseen ole sanoja. 

Osaan sanoa vain, että se tuntui tosi hyvältä. Aivan todella hyvältä. Nyt olen tehnyt sen. 

Ja se on tosi laimeasti sanottu. 

On turha yrittää jaaritella mitään. 

Tandemhyppymestari lähtee irrottamaan laskuvarjoaan ja minä lähden viemään varusteitani takaisin sinne, mistä ne otin. 

Rämmin pellon yli helteessä hyppyhaalari päällä. 

Matka ei ole pitkä, mutta se tuntuu pitkältä. Tuntuu, että kävellä löntystän ikuisuuden. 

Pääsen varustevarastolle ja joku tulee auttamaan valjaat päältäni. Vien vielä haalarin pois ja sitten olen lopullisesti ulkona niistä rakennuksista, pääsen omien ihmisteni luokse. 

Pian sen jälkeen tandemhyppymestari tulee vielä viimeisen kerran moikkaamaan ja juttelee pienen hetken kanssamme. 

Etukäteinen pelkoni siitä, että joutuisin sellaiseen tilanteeseen jonkun ikävän tyypin kanssa, oli täysin turha. On ihmeellistä, miten mukavia ihmisiä kohdalle voi joskus osua juuri oikeana hetkenä. Hetki ei ole pitkä, mutta siinä on kaikki ja enemmän. 

Hipaisemme tandemhyppymestarin kanssa nyrkeillämme toistemme nyrkkejä, tuo koronan aikana ilmaantunut tervehtimis- ja hyvästelymuoto. En tiedä, tapaammeko enää koskaan, mutta tiedän, että hän on jäänyt sydämeeni iäksi. 

Ilo on moninkertaisesti hyppyä edeltävän pelon kokoinen. 

Edellisenä päivänä olen hakenut Alkosta kaksi pulloa kuoharia siltä varalta että jään henkiin, ja vanhempani tuovat yllätyksekseni vielä yhden. Rakkaat ihmiseni kokoontuvat luokseni, yksi tuo kukkia, yksi tuo lahjan, kilistelemme kuoharilaseja, tässä ovat ne kolmekymppiset joita koronan vuoksi en saanut, tässä on tandemhypystä iloitsemisen juhla, tämä on elämän juhla. 

Elämä itsessään on juhla. 

Lopuksi haluaisin heittää ilmoille pari pohdittavaa asiaa. 

Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää. Tämä on Tove Janssonin tekstistä lainattu sitaatti, yksi mahdollinen vastaus kysymykseen siitä, mitä on rohkeus. Yksi rohkeuden määritelmä voisi olla se, että uskaltautuu tekemään asian, vaikka pelkää. Eri ihmiset pelkäävät eri asioita, eli saman asian tekeminen edellyttää toisilta rohkeutta, mutta toisilta taas ei. 

Joku voi pitää minua rohkeana tandemhypyn tekemisen jälkeen. Ajattelen itsekin, että siihen liittyi rohkeutta, koska pelkäsin ennen tekoa. Ajattelen kuitenkin myös, että olen elämässäni pelännyt joitakin asioita paljon enemmän kuin tandemhyppyä, ja pelostani huolimatta minun on ollut pakko tehdä ne. Ne asiat ovat voineet olla sellaisia, joita joku muu ei pidä yhtään pelottavina. Esimerkiksi henkilöauton ajokoe on asia, johon en halua enää ikinä uudestaan, mutta tandemhypylle haluan. En usko, että kaikki muutkin ihmiset valitsisivat mieluummin tandemhypyn kuin inssiajon, jos heidän olisi pakko mennä jompaankumpaan joko ensimmäistä tai toista kertaa. 

Pelon voittaminen tuo kokemukseen mukaan sen, että se tuntuu joltakin. 

Säälin niitä, joita tandemhyppy ei jännittänyt ollenkaan. En oikeastaan ymmärrä, miksi he tulivat sen tekemään. 

Miksi minä tein tämän?

Benjihyppy, tuulitunnelilento ja tandemhyppy ovat kaikki samalla kaavalla tapahtuneita asioita: olen haaveillut niistä kauan, olen toteuttanut ne, etukäteen olen pelännyt kamalasti ja tapahtuman jälkeen oloni on ollut euforinen. 

Teen ne ehkä siksi, että tiedän, että jälkikäteen oloni on hyvä. 

Vuosien varrella mieleeni on kuitenkin tullut, että takana on ehkä ennemmin jotain muuta. 

Jonkinlainen halukkuus todistaa itselle ja muille. 

Olen koko elämäni ajan kuullut muilta, missä kaikissa asioissa olen jotain liikaa tai jotain liian vähän, ja millaiseksi minun pitäisi muuttua ollakseni parempi. Minun olisi esimerkiksi pitänyt kouluaikoinani toisaalta pärjätä paremmin, mutta toisaalta stressata vähemmän. Ihmisenä olen aina ollut liian ujo ja hiljainen, minun pitäisi olla rennompi, rohkeampi ja puheliaampi. Etenkin aikuisena olen ollut aivan liian tylsä ja estynyt pingottaja, minun pitäisi irrotella enemmän ja olla huolettomampi ja rennompi, sellainen, että kanssani olisi mukava olla. 

Tandemhypyn kaltaisen asian tekemällä yritän kai ravistella tyhmien ihmisten käsityksiä. Olen jonkun mielestä hiljainen nyhverö, joka kuluttaa elämänsä lukemalla kirjoja, ja jonka elämässä ei ole mitään kiinnostavaa, mutta hahaa, teinpä jotain, mitä joku rohkeammalta ja kiinostavammalta näyttävä ihminen ei ehkä olisi tehnyt. 

Ja tässähän tunnetusti astun suohon. 

Jos elämä perustuu muille ihmisille näyttämiseen, siitä ei tule loppua koskaan. Mikään ei koskaan riitä. Kaikilla on omat kompleksinsa.

Onneksi tiedän, että lopullinen syy oli kuitenkin itsessäni. Erästä kirjaa lainaten: tandemhypyn tehtyäni voin ottaa omakseni tämän päivän, olen elänyt tämän hetken, eikä mikään voi koskaan viedä sitä pois. Tulkoon tämän jälkeen mitä tahansa, olen elänyt tämän hetken ja sen vuoksi olen onnellinen. 

Vielä viimeinen pohdinnan aihe:

Ihmiset pitävät laskuvarjohyppyä hulluutena, jonain äärimmäistä rohkeutta vaativana asiana, vaikka todellisuudessa kuolema ja vakava vammautuminen vaanii joka päivä ihan jossain muualla. Paljon todennäköisempää kuin ilmailuonnettomuudessa kuoleminen on kuolla liikenneonnettomuudessa tai kaatua kotinsa portaissa. Ihmisten pitäisi siis siirtää extremeurheilua kohtaan tuntemansa pelko arkipäiväänsä, jos he haluavat ruveta pelkäämään. 

Esimerkiksi tandemhypyllä on mukana ammattilaisia, joiden pohjana on laaja koulutus ja kokemus. Kaikki etenee tietyllä kaavalla, jossa turvallisuusasiat tsekataan viimeisen päälle moneen kertaan. Inhimilliset virheet ovat tietysti aina mahdollisia...

... mutta esimerkiksi liikenteessä kulkee paljon muitakin kuin ammattilaisia, ja heidän virhemahdollisuutensa ovat paljon suuremmat. Joku voi ajaa päihteiden vaikutuksen alaisena, joku voi ajaa vaikka ei olisi edes ajokorttia, ja vaikka itse ajaisi täydellisesti, jonkun toisen virhe voi johtaa kuolemaan. Moottoritiellä vauhti on melkein sama kuin laskuvarjohypyllä, eikä kuolema ole kuin silmänräpäyksen mittaisen inhimillisen virheen päässä, mutta jostain syystä ihmiset silti kokevat olevansa enemmän turvassa autossa kuin valjaiden varassa kilometrin korkeudella. 

Ei oikein ole sanoja, mitä voisin kirjoittaa tähän loppuun. 

Jos sinulla on jokin haave, jonka haluaisit toteuttaa, ja sen toteuttaminen olisi mahdollista, tee se. 

Kaikki ei ole mahdollista, mutta jos jokin on, niin tartu siihen. 

Jos olet ajatellut, että haluaisit kokea tandemhypyn, voin antaa siihen vahvan suositukseni. 

Mitä enemmän pelkäät, sitä paremmalta sinusta tuntuu, kun pääset tekemään sen. 

Jäähyväiset

 Kuluneen kevään aikana mielessäni on ollut useampi aihe, josta olisin voinut kirjoittaa blogiin, ja joista ehkä tulevaisuudessa vielä kirjoitankin. Tällaisia, mahdollisesti odotettavissa olevia aiheita tämän jälkeen, ovat muunmuassa ikäkriisi ja kesäloma. 

On kuitenkin asia, joka tapahtui toukokuun lopussa, ja joka vaatii tulla kirjoitetuksi. Ihan vain siksi, että minun pitää saada kirjoittaa tietyt elämäntapahtumat itsestäni ulos, käsitelläkseni ne jollain tapaa. 

Tämä on kertomus pitkäkarvaisesta colliesta nimeltä Teppo. 

Mielestäni onnistuin kerrankin elämässäni sanoilla kuvaamisessa, jonkin tavoittamisessa sanoilla, kirjoittaessani toukokuun 23. päivä Facebookiin näin: "Teppo oli maailman paras ystävä, maailman viisain koira, maailman ymmärtäväisin lohduttaja."

Nämä sanat toimikoon johdatuksena kertomaani Teppo-tarinaan. 

Teppo-koira tuli elämääni erään tinderissä tavatun miehen mukana. Pelasin tinderiä ja sain kaksi yhden hinnalla. Tästä olen kertonut tarkemmin blogissa viimeksi tämän vuoden helmikuussa. 

Teppo tuli elämääni sopivasti aikana, jona kaipasin koiraa sydäntä riipaisevalla tavalla, mutta en ollut vielä valmis ryhtymään oman koiran hankintaan kokemani menetyksen jälkeen. 

Tinderissä huomioni kiinnittyi ensisijaisesti poikkeuksellisen kauniiseen pitkäkarvaiseen collieen, jonka olin siinä vaiheessa innokkaampi tapaamaan kuin samassa kuvassa olleen miehen. Myöhemmin ajattelin, että tällä tavoin Teppo-koira johdatti minut maailman parhaan ihmisen luokse. Ja se oli vasta ensimmäinen niistä lukuisista hyvistä töistä, joita Teppo minulle teki. 

Aluksi olin järkyttynyt kuullessani, että koiran nimi oli Teppo. Tunsin ennestään ihmisen nimeltä Teppo, ja tämän ihmisen ja kauniin collien yhteys oli varsin hupaisa. 

Kuten aina, nimeen tottuu. Nykyisin Teppo tuo mieleeni ainoastaan tuon kauniin, viisaan, ihanan koiran. 

Tepolla oli liuta lempinimiä, sellaisia kuin Tepponen, Seppo, Tepi, Kepponen, Keppana, Kelmi, Kelminen ja valtavaan turkkiin viittaavat Karvakasan väännökset, kuten Karvakuono, Karvinen ja Karviainen. 

Tapasin Tepon päädyttyäni tinder-miehen kanssa järjestyksessään kolmansille treffeille miehen ja Tepon kotitaloon. Teppo oli koira-aidan takana kodinhoitohuoneessa. Kun tulin sisään, Teppo haukkui ja kiinnitin huomiota sen äänen kimakkuuteen.

Pelkäsin etukäteen, että Teppo ei ehkä pitäisi minusta. Silloin minulla ja tällä tinder-miehelläkään ei olisi varmaan ollut tulevaisuutta. 

Aluksi Teppo oli ystävällinen, mutta hyvin välinpitämätön. Se halusi minun tervehtivän sitä ja se tervehti myös itse ystävällisesti. Se tuli nuuskimaan ja tutkimaan. Sitä ei kuitenkaan kiinnostanut tehdä lähempää tuttavuutta. Tämä tinderissä tapaamani mies oli Tepon ihminen ja ainoa, jolla oli Tepolle todellista merkitystä.

Teppo oli tavatessamme 9-vuotias. Synnynnäisen lonkkavian vuoksi eläinlääkäri oli aikanaan antanut sille elinikää ehkä noin seitsemän vuotta, joten se, että Teposta joutuisi lähivuosina luopumaan, oli alusta lähtien selvää. Teppo oli jo tavatessamme arvokkaasti käyttäytyvä vanha herra, joka ei turhia hötkyillyt. 

Teppo oli aina hyvin käyttäytyvä, ystävällinen ja rauhallinen, mutta sen luonteessa oli myös pieni ripaus jonkinlaista humoristista ilkikurisuutta. Ensimmäisellä kerralla, kun minä lähdin kävelyttämään sitä niin, että olimme kahdestaan, Teppo odotti kunnes olimme kävelytiellä ja kiskaisi sitten varoittamatta itsensä irti kaulapannastaan. Se onnistui, koska sen pää oli sen mallinen, että sen saattoi saada kiskaistua pannasta läpi. 

Jouduin paniikkiin siitä, että Teppo ryntää minulta karkuun ja tarrasin salamavauhtia kiinni hänen kaulakarvoihinsa, jotka toivat mieleen leijonanharjan. Teppo katsoi minua kysyen katseellaan selvästi: "mitä ihmettä siinä sekoilet, enhän minä ollut minnekään lähdössä. Kunhan vähän pelleilin kustannuksellasi."

Yleensä Teppo oli hidasliikkeinen, eikä hänen kanssaan tarvinnut pelätä, että häntä ei olisi saanut juosten kiinni tai että hän olisi ampaissut hetkessä kilometrien päähän. Halutessaan hän onnistui kuitenkin yllättämään. 

Esimerkiksi ensimmäisenä joulunamme olin Tepon kanssa kahdestaan kotona, kun ihmisemme oli lumiauraushommissa. Sanoin Tepolle, että "käyn ensin lenkillä ja teen sitten lumitöitä pihassa, ja kun teen lumitöitä, niin sinäkin voit tulla ulos."

Teppo oli kuitenkin sitä mieltä, että hän tulee ulos lumitöihin ensin, lenkille ehtii myöhemmin, ja kun avasin itselleni oven, hän oli jo rynnännyt ulos. napannut oman pallonsa ja juossut sen kanssa pihan toiseen päähän. Myöhemmin olimme sitä mieltä, että se halusi selvästi piristää minua, joka en niin kovasti nauttinut tuosta joulupäivästä ilman sitä ihmistä, jonka kanssa olin tullut sitä viettämään. 

Viime keväänä omassa asunnossani eräänä kevätiltana avasin terassin ovea sentin päästääkseni vähän raitista ilmaa sisään. Teppo oli siinä vaiheessa huoneen toisessa päässä syömässä. Käännyin ympäri ja kävelin muutaman askeleen mittaisen matkan kylpyhuoneeseen - ja samalla kuulin kamalan rysähdyksen, kun ovi tuupattiin auki. Kun käännyin katsomaan, mitä tapahtui, näkyi enää vain Tepon karvainen takapää, joka vilahti terassin ovesta ulos takapihalle. 

Jos oli tosi kyseessä, Teppo totteli komentoja aina moitteettomasti. Vähemmän vakavissa arjen tilanteissa pienelle leikillisyydelle oli toisinaan sijaa. 

Kun ostin oman asunnon, Teppo, joka ei kotonaan makoillut sohvilla, tuoleilla eikä sängyillä, päätti että minun sohvani on myös hänen makuupaikkansa. Se kiipesi sohvalleni aina silloin, kun kukaan ei ollut näkemässä ja joskus silloinkin, kun olin näkemässä. Todistetusti se osasi myös laittaa television päälle kaukosäätimellä ja se tavattiin useita kertoja seuraamasta yksinään televisiota. 

Teppo hyväksyi minut perheensä jäseneksi, kun olin majaillut hänen kotonaan muutaman viikonlopun. Harjasin häntä silloin ensimmäistä kertaa, ja noin tunnin ajan hän vastusteli sitä. Tunnin kuluttua hän lopulta katsoi minua silmiin, nuoli vähän kättäni ja sanoi katseellaan, että "hyvä on, harjaa sitten, voin hyväksyä sinut." Noin puolen vuoden säännöllisen tuttavuuden jälkeen Teppo alkoi ilahtua minun näkemisestäni selkeästi. Viimeisen vuoden aikana Tepon ja minun yhteinen ihminen sanoi, että minä saan Tepon hellittelylläni erityisen iloiseksi, ei kukaan muu ilahduta sitä samalla tavalla, ja toisaalta Teppo tulee selvästi minun luokseni, jos se haluaa hellyyttä ja huomiota. 

Myöhempinä vuosina Teppo nautiskeli aina, kun harjasin sitä. Se tuli paikalle juosten, kun otin harjan esiin ja istui kaikessa rauhassa paikallaan onnellisen näköisenä, kun kävin läpi koko sen valtavan turkin. 

Teppo oli maailman ymmärtäväisin kuuntelija, ja sillä oli ihmeellinen viisaus ymmärtää asioita. Se oli aina paikalla, jos joku tarvitsi lohdutusta, ja se oli saman tien hermostunut ja ahdistunut, jos ilmassa oli erimielisyyksiä. Vastaavasti se oli aina iloissaan ja onnellinen, kun sen ihmiset olivat iloisia ja sopuisia. 

Ensimmäisenä joulunamme suosikki-ihmisemme joutui lähtemään töihin useana päivänä ja yönä joulun pyhien aikaan. Minähän en tietysti ollut tästä kovin onnellinen, koska olin elämäni ensimmäistä kertaa  jouluna jossain muualla kuin lapsuudenkodissani, ja jos olisin tiennyt, että suosikki-ihminen on suuren osan ajasta töissä, olisin suunnitellut joulun aivan toisin. 

Ensimmäisenä työyönä olin erityisen ahdistunut, kahdestaan koiran kanssa talossa, joka ei ollut kotini. 

Kinkku oli uunissa paistumassa, ja minulle oli annettu ohje, että koira pitää laittaa yöksi kodinhoitohuoneeseen aidan taakse. 

Tehtyäni sinä iltana iltatoimet ja lähtiessäni toimittamaan tätä viimeistä tehtävää, eli koiran viemistä aidan taakse, löysin Tepon makuuhuoneesta. Teppo oli tehnyt jotain, mitä se ei koskaan aiemmin ollut tehnyt: se oli parkkeerannut itsensä sängyn viereen minun puolelleni hyvissä ajoin valmiiksi. Se tuntui sanovan, että "minä olen tässä sinun kanssasi, koska sinusta huolehtiminen on nyt minun velvollisuuteni." Ja siihen Teppo jäi yötä viettämään, vaikka yleensä se viihtyi omalla paikallaan, omassa koiranpedissään toisessa huoneessa tai korkeintaan oman ihmisensä sänkypuoliskon vieressä. 

Tepon kanssa ymmärsin myös kirkkaasti sen, miksi on olemassa lukukoiria sellaisten lasten seuraksi, joilla on vaikeuksia oppia lukemaan. Koiralle ääneen lukeminen saattaa helpottaa lukemista ja innostaa lukemaan, koska koira vain kuuntelee, ei arvostele yhtään. Olen ymmärtänyt tämän ennenkin, mutta koska itse en ole kärsinyt lukemisvaikeuksista enkä nähnyt ketään lukemisvaikeuksista kärsivää lukemassa koiralle, en ennen Teppoa ihan kunnolla ymmärtänyt tätä vaikutusta. 

Viime kesänä yritin neuloa neulomiskirjan ohjeen avulla. Se ei ottanut onnistuakseen, joten aloin lukea ohjetta hitaasti ääneen ja samalla toimia. Luin tarvittaessa useampaan kertaan saman kohdan, yritin ja luin, luin ja yritin. 

Teppo huomasi, että hänen apuaan tarvitaan, tuli paikalle ja alkoi auttaa. Teppo kuunteli tarkkaavaisesti jokaisen lukemani sanan ja katsoi hyvin tarkkaan, mitä puikoilla tein. Sen katse seurasi koko ajan tekemistäni ja se kuunteli ymmärtäväisenä. Kun sillä tavalla tankkasin ohjetta ikään kuin yhdessä Tepon kanssa, se yhtäkkiä muuttui minulle selkeämmäksi ja ymmärsin, mitä pitää tehdä. 

Opin myös siihen, että juttelin huvikseni ääneen Tepolle kotona kaikkia arjen asioita ihan vain siksi, että se kuunteli aina vilpittömän kiinnostuneena. Tepolle oli tärkeää pitää aina katseyhteys omaan perheeseensä ja huolehtia siitä, että olimme samassa tilassa. Se jaksoi kuunnella asiat jonkin tarvittavan esineen etsimisestä aina netistä luettuihin, hajuvesien polveileviin tuotekuvauksiin asti yhtä kiinnostuneena. 

Kuten kaikki tietävät, aina ihmisellä ei ole sanoja. Tepon kanssa niitä ei tarvittu. Tepon kanssa saattoi jutella sanoitta silloinkin, ja erityisesti silloin, kun kenenkään ihmisen seuraa ei kaivannut eikä halunnut selittää kellekään mitään. 

Teppo oli valtavine turkkeineen ja leijonanharjoineen harvinaislaatuisen kaunis collie. Kaiken ikäiset ihmiset kiinnittivät huomionsa tähän, kun olimme lenkillä. Pikkulapset osoittelivat sitä ihastuneina rattaistaan. Kouluikäiset pysähtyivät kysymään, saako silittää ja minkä ikäinen, minkä niminen, minkä rotuinen koira tämä on. Teini-ikäiset pitivät söpönä. Yhtäkään lenkkiä ei mennyt niin, että vähintään yksi lapsi, nuori, aikuinen tai vanhus ei olisi pysähtynyt ihailemaan Teppoa. 

Vuosien kuluessa meistä hioutui me kolme, Teppo, suosikki-ihmisemme ja minä, meidän perheemme. 

Se, että Teppo ei eläisi ikuisesti, kävi tämän vuoden kuluessa yhä vain selvemmäksi Tepon hidastuvasta askeleesta, lyhenevistä lenkeistä ja eläinlääkärin määräämästä säännöllisestä lääkityksestä. Ajattelin, että meidän parisuhteemme ei kestä sitä, kun Teposta joudutaan luopumaan. En tiennyt, miten minä sen kestän. 

Onneksi viimeiseen asti oli iloisia hetkiä. Hetkittäin Teppo vielä juoksi, riehui ja vouhkasi, erityisesti kun sille mainitsi sen oman ihmisen nimen, ja silloin, kun meillä kolmella oli kaikki hyvin ja olimme kaikki yhdessä samassa mahdollisimman pienessä tilassa, jossa Teppo sai olla keskeisellä havainnointipaikalla. 

Eräänä toukokuun lopun perjantaina, viikkoa ennen kesälomani alkua, tulin töistä kotiin ennen suosikki-ihmistämme ja lähdin tapani mukaan viemään Tepon ensimmäiseksi ulos. 

Kuten usein viime aikoina, Teppo ei halunnut kävellä kovin pitkälle. Tiesin, että Teppo nauttii takapihan nurmikolla makailusta, joten sanoin sille, että voimme mennä takapihalleni. 

Päästyämme kotiin ja terassin ovesta pihalle minä istuin riipputuolikeinuun ja oletin, että Teppo löntystää tapansa mukaan nurmikolle ja jää makaamaan siihen. 

Sen sijaan Teppo asettuikin ihan keinuni viereen ja näytti ainoastaan toivovan, että rapsuttaisin ja silittelisin sitä, tarjoaisin sille sitä hellyyttä ja rakkautta, jota se tuli minulta aina toisinaan hakemaan. 

Istuimme aika pitkään niin. Teppo vain istui ja minä vain rapsutin ja silitin. 

Lopulta nousin lähteäkseni sisään. Teppo nousi myös saman tien ja seurasi minua sisään. 

Suosikki-ihmisemme tuli sinä päivänä töistä vasta illalla. Lähdin juoksulenkille hänen tultuaan kotiin, ja kun tulin juoksulenkiltä, Teppo oli selkeästi piristynyt. Se oli tavallista: piristymisen ja levon hetket vaihtelivat, ja erityisesti oman ihmisen seura piristi Teppoa. Kun tulin lenkiltä kotiin, se tuli suorastaan riehakkaana minua vastaan ja osoitti haluvansa itsekin vielä kävelylenkille. Ehdotin, että Tepon oma ihminen käyttäisi sen, koska tiesin sen olevan Tepolle mieleisintä. He lähtivät käymään. 

Illalla Teppo parkkeerasi makuuhuoneeseen omalle paikalleen sänkymme viereen. 

Aamulla se ei enää noussut ylös.

Minä jouduin lähtemään töihin. Juttelimme siitä, että suosikki-ihminen yrittää ensin antaa Tepolle kipulääkettä, mutta vie sen eläinlääkäriin, jos lääkkeestä ei ole apua. 

Aamulla oltuani pari tuntia töissä sain viestin, että lääke ei näytä auttavan, ja eläinlääkäriaikaa pitää alkaa katsella. 

Ruokatunnilla sain viestin, jonka mukaan Teppo oli ollut pakko päästää pois. 

Tiesin, että asia oli väistämätön, eikä asialle voi mitään. Hengitin vähän aikaa syvään, vedin työroolin päälleni ja olin töissä loput kolme tuntia. Loppupäivä oli vähän sumuinen, mutta yllätyin siitä, että pystyin kuitenkin hillitsemään itseni. 

Työpäivän päätyttyä ajoin pyörällä kotiin. Kotiovesta astuttuani se alkoi, helvetillinen itku, suru ja kipu, jolle ei tullut loppua pariin seuraavaan päivään. 

Samaan aikaan toisaalla, Tepon ja suosikki-ihmisemme kotona, suosikki-ihmisemme oli tehnyt Tepolle oman puisen laatikon ja kaivanut kuopan, johon laatikko laitettiin. 

Kun minä tulin paikalle, suljimme laatikon, jossa Teppo lepäsi, viimeisen kerran ja kannoimme sen yhdessä hautapaikalle. 

Veimme haudalle kolme kiveä, yhtä monta kuin meitä oli, ja sytytimme lopuksi kynttilän. 

Hautakummun yläpuolella humisivat koivut lempeästi, toukokuun lopun vihreät koivut kauniissa loppukevään iltapäivässä. 

Aikaisemmin menetettyäni jonkun tai jonkin, olen aina katunut jokaista pikkuasiaa jälkikäteen. Olen miettinyt, mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin, mitä olisin voinut vielä tehdä ja mitä minun olisi pitänyt jättää tekemättä. 

Tepon kohdalla en jostain syystä joutunut kokemaan ainakaan kovin suurta katumuksen tunnetta. Muistelen viimeistä iltaa, jona Teppo istui kanssani terassilla kahdestaan, ja tuntuu ihan siltä, kuin maailman viisain ja paras koira olisi viimeistään siinä hetkessä sanonut minulle kaiken. 

"Nyt minä olen elänyt elämäni loppuun, olen valmis lähtemään. Tuntuu vähän ikävältä jättää teidät ikävöimään, joten siksi olenkin saattanut teidät toistenne luokse. Nyt te jatkatte tästä kahdestaan, ja minä lähden. Kaikki menee, juuri niin kuin pitääkin mennä. Älkää te turhaan surko, koska minun elämäni oli hyvä ja olen onnellinen."

Vaikka suru on suuri, en lopulta voi olla mitään muuta kuin kiitollinen siitä, että sain kolmen vuoden ajan olla osa Tepon elämää. 

Haloo Helsingin "Piilotan mun kyyneleet" -kappaleen viimeinen lause soi päässäni näinä päivinä. Se tiivistää kaiken:

"Rakastan sua ikuisesti."

Luojalle kiitos, on taas maaliskuu

 Kaikki blogiani aiemminkin lukeneet voivat aistia otsikossa hienoista ironiaa.

Maaliskuu - aika, jota vihaan kuin jotkut muut ihmiset kaamosaikaa. 

Maaliskuussa kevään lupaus on jo seuraavassa hetkessä katastrofaalinen lumimyrsky. Maaliskuussa rämmitään suojalumikinoksissa tai kuralätäköissä. On valoisaa, jotta voi nähdä talvesta kevääseen sulavan maailman rumuuden. Kauneinkin auringonpaiste on jollain tavalla pahaenteistä. Talvi on kestänyt pitkään, mutta kesään on vielä pitkä matka. 

Koronaa on kestänyt vuoden. 

Vuosi sitten ajattelin, että tämä kestää ehkä puoli vuotta. Että tämän vuoden kesänä voi elää jo normaalia elämää. 

Sen sijaan korona on ryöpsähtänyt uuteen nousuun maaliskuun vuosipäivän kunniaksi. 

Olin odottanut yhtä tiettyä teatteriesitystä Kansallisteatterissa kauan, ja varannut liput ja lomapäivän hyvissä ajoin, mutta enpä nyt sitten pääsekään minnekään. 

En voi suunnitella pyöreitä syntymäpäiväjuhliani enkä elämäni ensimmäistä pitkää kesälomaa. Tai voinhan toki suunnitella, mitä voisin kotona tehdä. 

No, kaikki sympatiani ovat edelleen sellaisten ihmisten puolella, joiden elämän todella ainutkertaiset hetket korona on pilannut, mainittakoon nyt vaikka ylioppilasjuhlat, häät ja läheisen ihmisen tapaamisen ennen tämän kuolemaa. 

Maaliskuun kurjuuden kunniaksi nostan esiin muutamia positiivisia asioita viime ajoilta. 

Pirjo Heikkilä lukee vanhoja kirjoja Radio Playssa: https://radioplay.fi/podcast/pirjo-heikkila-lukee-vanhoja-kirjoja/

Pirjo Heikkilä on yksi ehdottomasti suosikkijulkkiksistani. En muutoin syty ollenkaan äänikirjojen kuuntelulle tai ylipäätään minkään monologien kuunteluille esimerkiksi automatkoilla, mutta Pirjo Heikkilä onnistui ilahduttamaan vilpittömästi. Huomasin juttelevani hänen kanssaan, innostuvani välillä kommentoimaan. Se oli osin vähän noloa. Suosikkijaksoni oli Nuoren Wertherin kärsimykset, jonka yhteydessä Heikkilä pui muun muassa nettivihaa, ja minä komppasin täysillä.

Ostin uudet verhot. Verhoni olivat kolme vuotta vanhat, hätätilanteessa ostetut. Ne olivat sellaiset harmaat, jokaiseen sisustukseen sopivat. 

Ne olivat myös tylsät. 

Joulun alla katselin ympärilleni asunnossani ja ihmettelin, mitä on tapahtunut ennen niin siniselle kodilleni. Vuosien ajan sininen väri hyppäsi kotoani ensimmäiseksi vieraiden silmille, mutta nykyinen kotini on neutraalin vaaleanharmaa. Ehkä jollain tavalla tyylikäs, mutta pidemmän päälle tylsä. 

Koska kirkkaat värit edistävät onnellisuutta tutkitusti, päätin määrätietoisesti lähteä etsimään kirkkaita värejä. 

Kirkasväristen verhojen löytäminen oli työn ja tuskan takana. Ramppasin läpi sen seitsemän kauppaa ja verkkokauppaa, mutta jokainen verhohylly tarjoili vain vaaleaa, harmaata ja tummaa. 

Lopulta yhdestä kaupasta löytyi juuri se mitä halusin: turkoosit verhot.

Ostin ne, ja ripustin, ja sitten vasta huomasin, että ne olivat elämäni ensimmäiset itse ostetut verhot. Äiti on ostanut kaikki edelliset. 

Merkitseekö tämä aikuisuutta vai ehkä jo keski-ikäisyyden lähestymistä?

Menin töihin kirkkaankeltaisessa paidassa ja huomasin, että työkavereita on naurettavan helppo ilahduttaa. Sain kolme tai neljä kommenttia siitä, että lumimyräkän keskellä tuntuu, kuin kevät olisi tullut, kun näkee minun paitani. 

Asiat ovat hyvin. Olen onnellinen jokaisena hetkenä, jona pelkäämäni huonot uutiset eivät ole vielä tulleet. Kun kukaan ei ole vielä sairastunut vakavasti tai kuollut. Olen etuoikeutetussa asemassa työni ja ihmissuhteideni osalta. Tavallinen arki on etuoikeus, ja erityinen etuoikeus on se, jos arkeen saa ripoteltua edes pieniä valon ja värin hiukkasia. 

Taivas ei oo rajana

 Olen ollut kohta kaksi ja puoli vuotta parisuhteessa. 

Jo monta kertaa olen ajatellut, että aiheesta pitäisi kirjoittaa postaus.

Kirjoitan vasta nyt, sillä 1) aihe on liian henkilökohtainen, lähestulkoon tietosuojakysymys, 2) aihe on liian suuri käsiteltäväksi, että siihen oikein uskaltautuisi, ja 3) kuten eri yhteyksissä tässä blogissani on tullut ilmi, onnellisuudesta on vaikea kirjoittaa, onnellisuus pakenee sanoja. 

Nyt, ystävänpäivän kunniaksi, vihdoin kuitenkin kirjoitan.

En kerro tyhjentävästi kaikkea, enkä varmasti osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin,

mutta kirjoitan jotain. 

Yksi versio, toisen osapuolen versio. 

Maaliskuussa kolme vuotta sitten itkin yhden kokonaisen yön huutoitkua eräässä asunnossa kaukana täältä. Asunnossa oli kylmä ja sen hengitysilma sai yskimään. Ympäristössä oli jo lähtökohtaisesti vaikea viihtyä. En kuitenkaan itkenyt sinä yönä mistään muusta syystä kuin siksi, että olin menettänyt parhaan ystävän. Koiran, joka minulla oli ollut 11 vuotta, ja joka oli niin paljon enemmän kuin vain koira. Se oli paras ystävä ja elämäni rakkaus. 

Sinä yönä päätin, että en enää koskaan ota lähelleni ketään. En ketään toista ihmistä enkä eläintä. Luopuminen on liian kivuliasta, että lähelle ottamisen ilo maksaisi sen takaisin. 

Neljä kuukautta myöhemmin olin päässyt vaiheeseen, jossa suru koirien näkemisestä oli muuttunut valtavaan koiran ikävään ja tyhjyyteen. Kaipasin lähelleni koiraa niin kovasti, että se teki kipeää. Kai siksi, että koiria on ollut lähelläni aina, ja erityisen lähellä viimeiset 11 vuotta. 

Olin käyttänyt tinderiä jo pari vuotta. Minulla ei ollut sieltä mitään kauhukokemuksia, mutta ei mitään erityisen hyviäkään kokemuksia. Tuohon aikaan en ollut kovin kiinnostunut sen käytöstä. Selailin sitä lähinnä matkustaessani julkisissa kulkuvälineissä ja odottaessani niitä, sillä tuohon aikaan kulutin paljon aikaa elämästäni matkustamalla julkisilla ympäriinsä ja odottamalla niitä. 

Tuolloin, eräänä heinäkuisena perjantaina tinderissä tuli vastaan kaunis ja ihana pitkäkarvainen collie. 

En kiinnittänyt huomiota koiran kanssa samassa kuvassa olevaan mieheen, mutta hurmaannuin koirasta ja painoin tykkää-nappia.

Pari päivää sen jälkeen mies aloitti keskustelun. 

Aluksi en ollut kovin kiinnostunut, mutta parin päivän kuluttua keskustelu lähtikin liikkeelle. 

Viikon viestittelyn jälkeen sovimme tapaamisesta. Samana viikonloppuna ostin ulkokirpparilta pehmolelun, joka oli aivan kuin aito pitkäkarvainen collie. 

Menin tapaamiseen samalla asenteella kuin useille sitä edeltäneille tinder-treffeille: ei mitään odotuksia, kunhan menen katsomaan. 

Hän oli odottamassa tapaamispaikaksi sopimamme ravintolan ovella. 

Tervehdimme, hän tuli halaamaan ja annoin hänen halata, vaikka yleensä en anna halauksia muille kuin lähemmille tuttavuuksille.

Tiesin, että tässä hän nyt on. 

Myöhemmin olen miettinyt, mistä sellainen tunne voi tulla. Viestien perusteella en odottanut mitään, ja kaikkien aiempien treffikumppanien kanssa oli vaadittu pidempi tutustumisaika, ennen kuin mitään johtopäätöksiä toisen syvemmästä olemuksesta oli voinut vetää. 

Tästä miehestä vain tiesin, että siinä on nyt etsimäni henkilö. 

Viikon kuluttua ensitreffeistä tulivat seuraavat treffit ja sen jälkeen tapailu säännöllistyi. 

Kahden viikon kuluttua ensitreffeistä tapasin sen kauan kaipaamani koiran. Alkuun koira käyttäytyi minua kohtaan välinpitämättömästi: ystävällisesti, mutta välinpitämättömästi.

Vajaan kuukauden kuluttua ensitreffeistä mies kysyi minulta, olisinko jo parisuhteessa hänen kanssaan. Vastasin, että olisin. 

Samana iltana harjasin koiraa, joka suhtautui harjaamiseeni vastahakoisesti. Kun olin harjannut vastahakoista koiraa vajaan tunnin, koira lopulta asettui paikalleen, katsoi minua silmiin ja vähän nuoli kättäni. Ajattelin, että siinä hetkessä sekin lopulta hyväksyi minut osaksi laumaa. 

Sittemmin myös koirasta on tullut paras ja rakkain ystäväni. Samana vuonna tuli niin ollen yksi korvaamaton  menetys ja sen jälkeen kaksi uutta rakkauden kohdetta yhdellä kertaa. 

Kaksi viikkoa ensitreffiemme jälkeen suosikki-ihmiseni oli sitä mieltä, että minun pitäisi ajaa autoa. En ollut ajanut autoa vajaaseen kymmeneen vuoteen, koska 1) en omista autoa, 2) olin asunut suurimman osan siihenastisesta aikuiselämästäni kaupungissa, jossa auton omistamisesta tai autolla liikkumisesta ei olisi ollut juuri muuta kuin haittaa ja 3) olen maailman huonoin kuski, ja liikenteessä on jo tarpeeksi idiootteja tappamassa itsensä ja toisensa, joten miksi minun pitäisi siellä lisänä olla. 

Suosikki-ihmiseni ajatuksen taustalla oli kuitenkin se, että tapaamisemme aikaan asuin kunnassa, josta oli vaikea liikkua yhtään minnekään julkisilla, ja etenkin meidän välimatkamme oli vaikea ilman autoa. Lisäksi hän on henkeen ja vereen automies, joten hänelle oli pitkään mahdotonta ymmärtää, miten negatiivisesti joku voikin suhtautua autoihin. 

Ensin pidin hänen ajatustaan autolla ajamisesta vitsinä. Kun lopulta sisästin hänen olevan vakavissaan, yritin kaikin tavoin väittää vastaan ja vedota ihmisen luontaiseen itsesuojeluvaistoon. Kun mikään sellainenkaan ei auttanut, suostuin lopulta menemään rattiin näyttääkseni miten sinä käy, jospa hänkin sitten uskoisi. 

Verkkokalvolleni porautui ikuisiksi ajoiksi kuva siitä, miten olimme hänen autossaan hänen pihassaan alamäessä lipumassa hyvää vauhtia kohti hänen harrasteautoaan, joka oli parkkeerattu kauemmas. Minä en löytänyt oikeita polkimia ja pihaa oli aluksi vaikea hahmottaa. Vauhti pysähtyi ennen rysähdystä. Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan vaikuttanut olevan millänsäkään. 

Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että aloin ajella autolla. 

Yksin. 

Useamman tunnin mittaisia matkoja, viikottain. Moottoriteillä, tietöiden keskellä. Pimeässä ja tihkusateessa, ensilumen sataessa. Joskus hyvälläkin kelillä. 

Pari kertaa mokailin jotain, mutta kertaakaan mitään suurempaa ei sattunut, eikä kukaan loukkaantunut tai kuollut.

Sehän ei tunnu varmasti miltään sellaisen ihmisen mielestä, joita aika suuri osa on, jotka ovat ajaneet autoa jatkuvasti ajokortin saatuaan. 

Minulle se oli kuitenkin täysin ihmeellistä ja ennenkokematonta. Ajan tässä autoa, ja miksi en ajaisi? Miksi olen ollut vuosikaudet ajamatta autoa, miksi kaikki ovat aina sanoneet, että minä en pysty tähän? Miksi olen uskonut? 

Oikean ihmisen kanssa muuttuivat yhtäkkiä mahdollisiksi ne asiat, joita oli aina luullut mahdottomiksi. 

Meillä ei ole kovin paljon yhteistä ihmisinä. Emme ole kiinnostuneita kovinkaan monista samoista asioista, emmekä ymmärrä toistemme töistä mitään. 

Joskus olen ajatellut, että meidän oli tarkoitus tavata juuri tähän maailmanaikaan, suhteellisen vanhoina moneen muuhun pariskuntaan verrattuna. Jos olisimme tavanneet vaikkapa kymmenen vuotta nuorempina, ajattelen, siitä tuskin olisi tullut edes niitä ensitreffejä. 

Minä olen vaihtanut hänen kanssaan auton talvirenkaita ja maalannut autotallissa moottoripyörän osia. Olen ollut mukana automessuilla, konemessuilla ja katsomassa Päijänteen ympäriajoa. Olen istunut hänen autotallinsa parvella lukemassa samalla, kun hän on ryöminyt kädet öljyssä autojen alla. 

Hän on tullut mukanani kirjastoihin, kirjakauppoihin ja kirjamessuille. Hän tietää, kuka on väitöskirjani tutkimuskohteena oleva kirjailija, ja hän on ollut seuranani Kansallisteatterissa katsomassa Anton Tsehovin näytelmää. 

Hän pitää enemmän pyöräilystä ja minä juoksemisesta, molempia olemme harrastaneet yhdessä. 

Olemme olleet yhdessä kolme joulua. Jokaisena jouluna olen kirjoittanut joulukirjeen, joissa olen kertonut siitä, millaisia sen vuoden yhteiset kokemuksemme ovat minun näkökulmastani olleet, ja mitä asioita hänessä erityisesti arvostan. Hän on säilyttänyt kirjeet ja lukee niitä toisinaan, vaikka keneltäkään muulta hän ei ole kuulemma elämänsä aikana saanut kirjeitä.

Ensimmäisenä yhdessäolomme naistenpäivänä hän toi minulle suklaata kukkamaljakossa, koska tiesi, että suklaa on minulle tärkeämpää kuin kukat, ja kukkamaljakolle sen sijaan oli tarvetta. 

Nauran hänen kanssaan enemmän kuin kenenkään toisen kanssa. 

Voin olla hänen kanssaan oma itseni, mikä on harvinaista. 

Olen hänen kanssaan mieluummin kuin yksin, ja se on todella harvinaista. 

Mielestäni jollakin tavalla tärkein opetus erityisesti suhteen alussa ja edelleen, on ollut se, kuinka parisuhde nostaa ihmisen pimeän puolen esiin. 

Tarkoitan tällä nimenomaan itseäni. Jos pidän ihmisen kaukana itsestäni, minun on helppo näyttää hyvät puoleni. 

Kun ihminen muuttuu erityisen läheiseksi, minusta tulee esiin puolia, joita en haluaisi myöntää edes itselleni olevan olemassa. 

Mutta niistä kaikista huonoista puolista huolimatta tuo ihminen on halunnut olla kanssani tähän asti. 

Kun huonot puolet ovat tulleet hyväksytyiksi, ne ovat lakanneet nousemasta esiin samalla voimakkuudella. 

Suhteemme alussa minua kosketti erityisesti tämä kappale.

Taustallani oli useita huonoja kokemuksia, ja aluksi odotin vain, milloin tämäkin loppuu. Kannattaako nyt ottaa ihan tosissaan, koska aivan varmasti tämä loppuu. 

Kantava ajatus on kuitenkin: 

täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa

taivas ei oo rajana

tanssin avaruudessa

ja 

vaik kaikki loppuis huomenna, mä omenapuun istutan. 

Tohtoriopiskelijan elämää

Tohtoriopiskelijana oleminen on sellainen asia, josta monikaan ei tiedä kovin paljoa. 

Sama pätee tietysti muihinkin ammatteihin ja aloihin. Kullakin alalla toimimisesta tietävät yksityiskohtia vain ne, jotka itse työskentelevät alalla. 

Jokaisen kokemus on tietysti omanlaisensa. 

Tässä postauksessa kirjoitan vähän siitä, mitä tohtoriopiskelijana oleminen, väitöskirjan tekeminen, väitöskirjatutkijuus, on minun näkökulmastani, mitä se vaatii ja miksi olen itse päätynyt sellaiseen tilanteeseen, missä nyt olen. 

Nimien kirjo on laaja.

Jatko-opiskelija, tohtoriopiskelija, väitöskirjan tekijä, väitöskirjatutkija, tutkija. Varmasti muitakin, joita en nyt muista. 

Opiskellessani itse yliopistossa kandidaatin- ja maisteivaiheen opintoja, ajattelin, että tohtoriopiskelijuus on jotakin ylimaallisen hienoa. Sitä arvostetaan. Siihen päästäkseen pitää suorittaa edelliset vaiheet, etenkin maisterivaihe, hyvin. 

Totta on se, että tohtoriopiskelijoiksi, kuten muihinkaan opintoihin, ei pääse kuka tahansa. Sinne päästäkseen yliopistolla pitää olla jonkinlainen tae siitä, että tohtoriopiskelija pystyy hoitamaan tämän homman, tekemään väitöskirjan ja suorittamaan tohtorintutkinnon. Pitää pärjätä edellisissä opinnoissa hyvin ja pitää osoittaa kykyä ja taitoja tutkimustyöhön.

Siksi olin aikoinaan, ja olen vieläkin, todella ylpeä ja onnellinen päästessäni tohtorikouluun. 

Muu hienous karisi itseltäni aika pian, muutaman ensimmäisen kuukauden kuluessa. Se on loppujen lopuksi aika tavalla samaa puurtamista, kuin kaikki muukin jokapäiväinen työ. Välillä hyviä hetkiä, muuten sellaista massaa, josta kaipaa lomaa, välillä enemmän ja välillä vähemmän. 

Tohtoriopiskelijalle välttämätöntä on intohimo omaan alaan. Tämä on varmaan selvää monelle sellaisellekin, joka ei itse ole ollut tohtoriopiskelija.

Intohimoa pitää olla niin paljon, että omasta alasta keksii väitöskirjan aiheen, saa sen läpi yliopiston johdolle tohtoriopintoihin hakeakseen ja jaksaa sitten syventyä aiheeseen niin kauan, että väitöskirja on valmis, toisin sanoen useamman vuoden ajan. Pitää olla kiinnostusta lukea oman alan tutkimuksia, perehtyä niihin, liittää ne osaksi omaa tutkimusta, olla osa oman alan tutkimusta ja kehittää sitä. 

Intohimo on minun mielestäni paras asia. Uskon, että monelle muullekin intohimo on syy, miksi tohtoriksi edes opiskellaan. 

Oma ala on suurin mielenkiinnonkohde. 

Muistelen jokaisena epätoivon hetkenä niitä muutamaa kertaa, joina olen päässyt oman tutkimuksen kanssa niin hyvään vauhtiin, että olen kirjoittanut ensin koko päivän ja sitten koko yön, mennyt sen jälkeen muutamaksi tunniksi nukkumaan ja jatkanut sitten samaa tahtia. Sellaisia hetkiä, jolloin todella tietää, mitä tarkoitetaan flow-tilasta puhuttaessa. Sellaisia hetkiä, joina tietää, että tämä on kaikkein parasta työtä, sitä, mitä kaikkein eniten haluan tehdä, ja lisäksi olen tässä oikeastaan ihan hyvä. 

Intohimoa pitää kuitenkin olla niin paljon, että kestää kääntöpuolen. En loppujen lopuksi tiedä, onko minulla sitä sittenkään niin paljon. 

Tohtoriopiskelijuus nimittäin vaatii aika paljon esimerkiksi itsensä ja oman työnsä markkinointia, ja se taas on sellainen asia, jota itse en voi sietää. 

Tässä maailmassa ja elämässä haluaisin työtä tehdessäni kaikkein eniten olevan niin, että voisin vain tehdä työni, ja sillä tekemälläni työllä ja sen laadulla osoittaa, mitä osaan tai en osaa, ja miten hyvä olen tekemässäni työssä. 

Väitöskirjaa tehdessä kuitenkaan pelkästään väitöskirjaa tekemällä ei pääse mihinkään. Jos voisikin vain keskittyä pelkkään tutkimuksentekoon, se olisikin parasta, mitä voin keksiä, ja haluaisin ehdottomasti tehdä sitä päivät pitkät. 

Päätoimisena väitöskirjantekijänä itse tutkimuksentekoa huomattavasti suurempi osa ajasta meni erilaisiin tilaisuuksiin, joissa omaa työtä pitää markkinoida ja myydä. 

Väitöskirjatutkija ei ole oikeutettu mihinkään yhteiskunnan tukiin, eikä mikään taho maksa mitään palkkaa pelkästä väitöskirjan teosta. Näin ollen väitöskirjantekijän vaihtoehtoja itsensä elättääkseen on joko 1) elää jonkun toisen siivellä, 2) hakea tutkimusapurahaa tai 3) tehdä väitöskirjaa muun työn ohessa. 

Yleensä vaihtoehtoa 2 pidetään tavoiteltavimpana. 

Tohtoriopiskelijuuden alussa minäkin siis lähes ensi töikseni opettelin, mistä eri paikoista tutkimusapurahoja voi hakea ja miten niitä haetaan. Oli yllätys, miten monet erilaiset tahot myöntävät apurahoja erilaisiin tutkimuksellisiin ja taiteellisiin hankkeisiin. Niitä voi hakea kuka tahansa, kun vain tietää, mistä hakea. 

Apurahan hakeminen noudattaa samaa kaavaa, ja kaavan oppii suhteellisen nopeasti.

Ensin pitää tietää apurahoja myöntävistä eri tahoista. Usein samat tahot järjestävät apurahahaun joka vuosi samoihin aikoihin vuodesta. Joskus apurahaa voi hakea ilman varsinaista apurahahakua, jos vain keksii, mistä sellaista voisi hakea. Joskus joku apurahahaku jää huomaamatta, koska ei kaikkea vain aina voi huomata. 

Apurahaa haetaan hakemuksella, jossa kerrotaan omasta tutkimuksesta, vakuutetaan apurahanmyöntäjä oman tutkimuksen merkittävyydestä ja omasta kyvystä toteuttaa tutkimus. Apurahaa myöntävästä tahosta riippuen voi yrittää painottaa sellaisia asioita, jotka voisivat olla apurahanmyöntäjän intresseissä. Hakemukseen liitetään yleensä ohjaajien antamat suositukset. 

Kun hakemus on kyhätty kasaan, se lähetetään, yleensä verkossa, joskus kirjeitse. Apurahan joko saa tai ei saa, yleensä ei saa, koska hakijoita on yleensä sadoittain, joskus tuhansittain, ja saajia vain muutama kymmen tai joskus ei edes kymmentä. Apurahapäätöksistä ei voi valittaa eikä niihin saa perusteluja. Ainoa vaihtoehto on jatkaa hakemusten tekoa, saamatta muilta kuin ohjaajilta ja vertaisilta tukea ja kommentteja siihen, miten pitäisi toimia ja mitä voisi tehdä paremmin. 

Luulen monella (joskus aikoja sitten myös itselläni) olevan sellainen käsitys, että tutkijat tekevät työtään jossain yksinäisissä tutkijankammioissa kirjoihin ja hiljaisuuteen uppoutuen. Luulin joskus, että tutkijan työ näin ollen sopii sosiaalisesti taidottomalle ihmiselle, jolla riittää intohimoa omaan alaan. 

Asia ei ole niin. 

Tutkijan työ, niin väitöskirjaa tehdessä kuin sitä korkeammalla, vaatii jatkuvaa verkostoitumista. 

Pitää hakeutua eri paikkoihin oman alan tapahtumiin pitämään meteliä omasta tutkimuksesta. Täytyy pitää esitelmiä ja jos oikein hyvin käy, antaa asiantuntijalausuntoja eri tahoille omaan alaan liittyen. Täytyy henkensä kaupalla verkostoitua saman alan ihmisten kanssa, pyrkiä samanhenkisten tutkijoiden seuraan ja kehitellä raivokkaan innovatiivisesti yhdessä muiden kanssa sellaisia uusia tutkimusprojekteja, joista kaikki voivat yhdessä hyötyä. Pitää olla valmis tunkemaan joka paikkaan, markkinoimaan itseään ja työtään suorastaan aggressiivisesti, puhumaan erilaisille ihmisille eri kielillä, taukoamatta. Mielellään mahdollisimman kansainvälisesti.

Tutkijan työ vaatii loputtomasti uskoa omaan työhön. Ennen kaikkea itse pitää uskoa siihen, että oma tutkimus on tärkeä ja merkittävä, ja että itse on juuri oikea ihminen toteuttamaan sen. Jos oma usko horjuu, niin edellä kuvatuista vaiheista ei selviä. Ohjaajatkin toki tsemppaavat, mutta kuten vielä yliopisto-opinnoissa, mikään työterveyden tai edes opinto-ohjauksen tapainen taho ei pelasta eikä auta, jos alkaa tuntua, että tätä ei enää jaksa eikä kestä. 

On seikkailtava erilaisten sääntökiemuroiden kanssa: oletko oikeutettu lounaaseen, terveydenhoitoon, työhuoneeseen, läppäriin, yliopiston tietokoneohjelmien käyttöön, yliopiston kirjaston käyttöön. Erilaiset oikeudet riippuvat aina siitä, oletko palkkasuhteessa yliopistoon vai et, kuinka pitkässä palkkasuhteessa olet, oletko tutkimusapurahan saaja ja minkä suuruisen apurahan olet saanut ja niin edelleen. 

Kun on töissä, kaikki kuuluu automaattisesti sopimukseen. On oma työpiste ja on ilman muuta oikeutettu käyttämään tietokonetta kaikkine sen eri toimintoineen. On henkilöstöetuja, annetaan joululahjoja, on jopa kokonaisia työpäiviä, jotka käytetään johonkin muuhun kuin varsinaiseen työntekoon, johonkin kehittymiseen ja virkistymiseen tähtäävään. 

Kaikki tällainen on tohtoriopiskelijalle vierasta. Mikään tällainen, edes työntekoon liittyvä asia, ei ole itsestään selvää. Kaikki on sääntökiemuroiden ja taistelun takana. Mitään etuja esimerkiksi virkistäytymiseen tai kehittymiseen liittyen ei ole. 

Loppukaneettina: mielestäni tohtoriopiskelijuus sopii sellaiselle, joka ei halua tehdä säännöllistä päivätyötä, vaan jolle sopii paremmin sellainen työ, jota ei ole sidottu tiettyihin aikatauluihin tai kellokortteihin. Väitöskirjantekijä saa itse päättää, tekeekö työnsä aamulla, päivällä, illalla vai yöllä, miten hän työnsä rytmittää ja milloin ei tee työtään. 

Itselleni riitti vuosi päätoimista väitöskirjan tekoa. Vuoden aikana tein keikkatöitä ja puoli vuotta olin tutkimusapurahalla. 

Väitöskirjan teko itsessään tuntui aina, ja tuntuu edelleen, työltä, jota teen erittäin mielelläni. Intohimo tutkimuksen tekoon on säilynyt ja se jopa kasvaa. 

En kuitenkaan pidemmän päälle siedä jatkuvaa epävarmuutta enkä etenkään jatkuvaa tarvetta markkinoida omaa työtään ja vakuuttaa muita siitä, kuinka loistavaa työtä itse tekee. Haluan vain tehdä sen mitä teen. 

Siksi olen valinnut väitöskirjan teon vakituisen päivätyön ohessa, kun se tilaisuus on minulle tarjoutunut. 

Työn ohessa tekeminen on katkonaista, hidasta ja raskasta, ajoittain se on tuntunut myös täysin mahdottomalta. 

Silti se mielestäni on minulle paras vaihtoehto. Se ei ole ollenkaan niin raskasta, kuin jatkuva apurahojen haku ja oman työn markkinointi. Teen sen minkä teen ja ajoittain edelleen innostun oikein kovasti tekemästäni työstä. Saan säännöllisen kuukausipalkan ja voin suunnitella, mitä milloinkin teen. Tiedän, milloin ehdin tehdä mitäkin, ja milloin jätän tekemättä. 

Lisäksi teen mielestäni velvollisuuteni yhteiskunnan eteen ja saan siten jonkinlaisen rauhan itselleni. Hyödynnän yhteiskunnan ansiosta saamaani koulutusta päivätyössäni ja maksan verot palkastani. 

Tällaista tutkijuus minun näkökulmastani on. 

Paras mahdollinen työ, mutta ei kuitenkaan aina parhaat mahdolliset olosuhteet. 

Olen iloinen, että olen kokeillut erilaisia vaihtoehtoja. 

Nykyisin arvostan korkealle sellaisia asioita, joita liian suuri osa työssä käyvistä tuntuu pitävän itsestään selvyyksinä, kuten oikeus käyttää Teams-sovellusta ilman, että se yhtäkkiä katkeaa, tai oikeus osallistua johonkin tapahtumaan ilman perinpohjaisia selvityksiä siitä, kuuluuko tämä minun oikeuksiini tällä statuksella. Tai oikeus tehdä työnsä ilman, että tarvitsee sen enempää perustella olemassaolonsa oikeutta. 

Kirjavuosi 2020

Perinteen mukaisesti esittelen jälleen lyhyesti kaksitoista vuonna 2020 lukemistani kirjoista, yhden kirjan jokaiselta kuukaudelta.

Vuonna 2020 luin yli 60 kirjaa, joista suuri osa oli sellaisia, jotka olisi voinut ottaa mukaan tähän vuosikatsauslistaan. Kun on kirjastossa töissä, joka päivä tulee vastaan kirjoja, joita tekisi mieli lukea, mutta niidenkin suhteen täytyy osata pitää itsensä kurissa. Niinpä osasin nytkin valikoida tuosta kirjajoukosta kuuliaisesti ja perinteen mukaisesti 12 kirjaa. Voin lisäksi vinkata, että kaikki nämä kirjat ovat kotikuntani kirjastosta lainattuja, eli kirjastoon vain mars, jos mielesi tekee lukea jokin.

Tässä ne ovat:

 

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli

Tämä kirja aloittaa Tulen ja jään laulu -fantasiakirjasarjan, johon pohjautuu myös suorastaan kulttimaineessa oleva Game of Thrones -TV-sarja.

Ainakin jossain vaiheessa tuntui, että ihan kaikki katsoivat Game of Thronesia. Itse näin pätkiä jaksoista, ja niiden pätkien perusteella ajattelin, että kyse ei ole minun viihteestäni. Liikaa väkivaltaa.

Kirjaversiota piti kuitenkin kokeilla saadakseni tietää, mistä tässä sarjassa on kyse. Lisäksi kiinnosti ehdottomasti, miksi veljeni, joka ei yleensä lue kirjoja, vietti monta iltaa sohvannurkassa sellaisen kirjajärkäleen kanssa, jossa on pientä tekstiä ja lähemmäs tuhat sivua.

Yleisellä tasolla sanoisin, että tämä on esimerkki aikuisten fantasiasta, K18-kamasta, tai vähintään K16. Että jos fantasiakirjallisuus, jossa seikkailevat taianomaiset hahmot, yliluonnolliset oliot ja maagiset taikavoimat, assosioituvat mielessäsi pelkästään lastenkirjallisuuteen, niin viimeistään tämä kirjasarja osoittaa, että on olemassa puhtaasti aikuisillekin suunnattua fantasiaa.

Hyvää tässä kirjassa mielestäni oli se, että mielenkiinto pysyi tavalla tai toisella yllä. Vaikka kirja oli paksu, siihen ei sisältynyt mitään turhaa, kuten ylenpalttisia luontokuvauksia tai täysin paikallaan junnaavia keskusteluja.

Huonoa tässä kirjassa mielestäni taas oli aivan liiallinen väkivalta. En kestä väkivaltaa televisiossa tai elokuvissa, mutta yleensä kestän sitä paremmin kirjallisuudessa. Kirjaa lukiessa ei tarvitse nähdä mitään muuta kuin oman mielikuvituksensa tuotteet ja niitä pystyy eri tavalla suodattamaan. Tämä oli kuitenkin siitä harvinainen kirja, että väkivaltaa oli liikaa minulle jopa kirjan muodossa. Liian monta julmaa teloitusta ja linnanmuurilta alas tahallaan tyrkättyä pikkulasta, aivan liian monta raiskausta ja verenhimoista pahoinpitelyä, aivan liikaa ihmisten keskinäistä, kammottavaa, kuolemiin ja kidutukseen johtavaa juonittelua. Järkyttävää kauhua, jota en olisi halunnut nähdä edes mielessäni.

Olen huolissani ihmiskunnan puolesta ajatellessani, miten valtaisa tämän sarjan suosio on.

En ole toistaiseksi lukenut enempää sarjan kirjoja. Ehkä vielä joskus. Yksi kirja vuodessa voisi olla ihan hyvä tahti.

 

Kimmo Takanen: Parisuhteen tunnelukot – Avaimia toimivaan rakkauteen

Kimmo Takanen on kirjoittanut useamman kirjan tunnelukoista.

Tunnelukon käsite pohjaa ajatukseen lapsuudessa omaksumistamme käyttäytymismalleista ja siitä, että perimmältään nämä samat käyttäytymismallit ohjaavat toimintaamme myös aikuisena. Nämä toimintamallit ovat lapsuutemme olosuhteissa muodostuneita selviytymistapoja, jotka ovat silloin auttaneet meitä vaikeissa tilanteissa. Toimintamallit aktivoituvat edelleen automaattisesti tietyissä tilanteissa, esimerkiksi ristiriitoja kohdatessa. Kullakin on omanlaisensa tapa reagoida vaikeissa tilanteissa, ja tämä reagointitapa kuvastaa sitä, millaisia tunnelukkoja meille on lapsuudessa muodostunut. Jokaisella meistä on tunnelukkoja. Tunnelukot ovat aina syntyneet ymmärrettävistä syistä, joten ne itsessään eivät ole vaarallisia. Toisinaan ne saattavat kuitenkin johtaa hyvin ongelmalliseen käyttäytymiseen.

Tässä kirjassa käsitellään tunnelukkoja erityisesti parisuhteen näkökulmasta. Millaisia vaikutuksia tunnelukoilla on toimintaamme parisuhteissa, ja miten voimme sopeuttaa tunnelukkojen vaikutuksia niin, että parisuhteemme kärsisivät niistä mahdollisimman vähän.

Hyödyllinen ja selkeä kirja, jota voin kyllä suositella, jos tästä heräsi yhtään sellainen ajatus, että haluaisit lukea tästä aiheesta lisää.

Rehelliseen pyrkivä itsen tarkastelu tunnelukkojen näkökulmasta ei ole mukavaa, mutta toivon, että se on edes jossain määrin hyödyllistä.

Vaikka tässä kirjassa keskitytään parisuhteisiin, olin havaitsevani esimerkiksi työkavereiden piirteitä. Tämä oli minulle oivaltava kokemus: ehkä henkilö X toimii työpaikalla näin, koska hänellä on tällainen tunnelukko?

 

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

Olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan yläasteikäisenä. Sen jälkeen olen lukenut useita Anne Frankin elämään pureutuvia tietokirjoja.

Ollessani nykyisessä työpaikassani töissä sain tehtäväkseni luetteloida tämän uutuuskirjan. Tämä on sarjakuvaksi muotoiltu versio Anne Frankin päiväkirjasta. Lisäksi tämä sisältää pienen määrän tietoa Anne Frankin elämästä ja alkuperäisestä päiväkirjasta.

En juurikaan lue sarjakuvia, mutta tämä oli mielestäni aivan loistava, ja upealla tavalla uskollinen kirjaversiolle.

Voin ehdottomasti suositella. Ehkä erityisesti sellaisille, jotka ovat miettineet Anne Frankin päiväkirjan lukemista, mutta eivät ole saaneet tartuttua kirjaversioon.

 

Teemu Potapoff: Luodinkestävä – Heidi Foxellin tarina

Eräänä kevätyönä vuonna 2012 hyvinkääläisen baarin katolle kiipesi mies ja alkoi ampua kadulla kulkevia ihmisiä. Oli koulujen loppumisviikonloppu, eli liikkeellä oli paljon esimerkiksi valmistumistaan juhlivia porukoita.

Paikalle ensimmäisenä saapuvista poliiseista toinen oli silloinen poliisikokelas Heidi Foxell. Poliiseilla ei harmillisten sattumien vuoksi ollut tarkkaa tietoa siitä, missä ampuja on ja mitä oikeastaan edes tapahtuu. Heidi Foxellia ammuttiin hänen ollessaan ottamassa luotiliivejä poliisiauton takapenkiltä.

Ampumisesta alkoi pitkä kuntoutusprosessi, joka oli melkein päätöksessään, kun lääkäreiden välisestä tietokatkoksesta johtuva hoitovirhe vei Foxellin takaisin lähtöpisteeseen. Jonkin aikaa sen jälkeen Foxell sairastui syöpään. Niin kuin tässä ei olisi tarpeeksi, vain vähän ennen ampumista keväällä 2012 Foxellin isä oli kuollut yllättäen tapaturmaisesti.

Tämä kirja on kertomus Heidi Foxellin elämästä, ihmisestä, josta tuli poliisi. Kirja pisti miettimään, mitä järkeä elämässä ja maailmassa on, ja uskomaan, että kaikki on pelkän mielivaltaisen ja naurettavan sattuman varassa. Kuinka muuten on mahdollista, että niin paljon kauheita asioita osuu yhden ihmisen kohdalle?

Minua liikutti kirjassa erityisesti Foxellin kertomus siitä, kuinka hän oli lapsesta lähtien halunnut poliisiksi. Hän oli päässyt poliisikouluun kolmannella yrittämällä, eikä kouluun pääseminen ollut hänelle mikään itsestäänselvyys. Poliisikouluajat vahvistivat halua työskennellä poliisina, ja yhä edelleen Foxell tekee innolla poliisin töitä niissä rajoissa, joissa se on hänelle mahdollista.

Kunnioittavin hatunnostoni kirjan päähenkilölle, ja suositus hyvin kirjoitetulle kirjalle.

 

Elina Järvi & Olga Poppius: Elämäni ennen kuolemaa

Tähän kirjaan on koottu erilaisten, todellisten ihmisten kokemuksia kuoleman lähellä käymisestä. Tarinansa kertovat syöpädiagnoosin saaneet, syntymästään asti vakavasta sairaudesta kärsineet, onnettomuuksiin joutuneet, rikoksen uhriksi joutuneet ja ne, jotka ovat menettäneet läheisensä.

Kirjassa oli joitakin sellaisia tarinoita, joita en olisi voinut uskoa todeksi, Suomen lähihistoriassa oikeasti tapahtuneeksi.

Kirja oli synkästä aiheestaan huolimatta jollain kummallisella tavalla todella toiveikas ja elämänvoimainen.

Erityisesti minua kosketti kirjan esipuheen toteamus siitä, että kirjassa ei haluta kertoa selviytymistarinoita. Ihminen voi selviytyä mitä kamalimmista kokemuksista, mutta se ei välttämättä tee hänestä sankaria, eikä hän välttämättä koe itseään selviytyjäksi. Sairaudesta parantunut ei ole sankarillisempi tai enemmän selviytyjä kuin sairauteen menehtynyt. Esipuheen mukaan olemme tässä eriarvoisessa maailmassa tasa-arvoisia kahtena elämämme hetkenä: silloin kun synnymme ja silloin kun kuolemme.

 

Laila Hirvisaari: Hylätyt talot, autiot pihat

Tämä kirja oli ollut jo vuosia lukulistalla, sillä pitäähän tämä olla luettuna.

Huomasin tämän kirjan osalta sellaisen jännän asian, että joskus kirjan ulkonäkö vaikuttaa siihen, tekeekö mieli lukea vai ei.

Entisen kotipaikkakuntani kirjastossa tämä kirja oli vanha ja kulunut.

Nykyisen kotikuntani kirjastossa kirja taas on uuden näköinen, uusi painos, siistikuntoinen. Tartuin siihen mieluummin kuin siihen, joka näytti vuosikymmenten pölykerroksen alta varastosta revityltä.

Kirja kertoo Karjalan kannaksella sijaitsevan Suontaan kylän tapahtumista kohtalokkaana kesänä 1944. Kylä on jo pitkään pysynyt pystyssä naisten voimin, miesten ollessa rintamalla. Kesällä 1944 Karjalan kannas muuttuu jatkosodan kauhujen näyttämöksi, ja Suontaan kyläläisten on jätettävä kotinsa ja lähdettävä evakkotaipaleelle, jo toisen kerran, tällä kertaa lopullisesti.

Luulin jo lukeneeni niin paljon toisen maailmansodan ja kotirintaman kuvauksia, että siksikään en saanut aiemmin tartuttua tähän kirjaan. Tämä kirja pääsi kuitenkin yllättämään. Jumiuduin kesälomalla kokonaiseksi yöksi lukemaan. Tällä teoksella oli harvinainen kyky tehdä henkilöistä niin todellisen tuntuisia, että heistä tulee rakkaita, ja maisemista kuin omaa kotiseutua, sellaista, että kirjaa lukiessaan tuntee olevansa paikan päällä, haistavansa tuoksut ja kuulevansa äänet.

Jos et ole vielä lukenut, niin lue!

 

Maria Veitola: Veitola

Tämän kirjan luin siksi, koska inhoan Maria Veitolaa.

Muija herättää minussa niin syviä vastenmielisyyden tunteita, että vihdoin viime syksynä kirjoitin MTV3:lle pitkän asiakaspalautteen, jossa pyysin, että Yökylässä Maria Veitola -ohjelmaa tulisi juontamaan ihan kuka tahansa muu. Ohjelman idea on valtavan mielenkiintoinen ja minua harmittaa, että Veitola pilaa sen. Katsoisin ohjelmaa mielelläni, jos sitä juontaisi kuka tahansa muu. Niin kauan, kun Veitola päsmäröi siellä, ohjelma jää minulta katsomatta.

En referoi koko palautetta tässä, koska Veitola ei ole sen arvoinen, mutta tiivistän oleellisimmat argumenttini siitä, miksi en pidä hänestä: olen yrittänyt antaa hänelle lukuisia mahdollisuuksia ja oppia ymmärtämään häntä katsomalla ohjelmia, joita hän juontaa tai joissa hän vierailee tai tuomaroi. Kokemukseni ovat ainoastaan syventäneet negatiivisia tunteitani hänestä. Veitola vaikuttaa olevan älyllisesti vajavainen, naurettavan huonokäytöksinen ja ajatusmaailmaltaan käsittämättömän rajoittunut.

Hän ei ole ymmärtänyt sitä kaikille muille juontajille itsestään selvää asiaa, että juontajan tai haastattelijan tehtävä on tuoda esiin kohdehenkilönsä, ei olla itse pääroolissa. Hyvän juontajan tai haastattelijan tunnistaa siitä, että hänen työtään ei oikeastaan huomioi, vaan sen sijaan saa tietää paljon kohdehenkilöistä ja kohdehenkilöt nousevat esille. Veitola sen sijaan luulee ilmeisen vilpittömästi itse olevansa kaikkien muiden ihmisten elämän pääroolissa.

Hän tituleeraa itseään mielellään ihmiseksi, joka sanoo ja kysyy ne asiat, joita muut eivät uskalla sanoa tai kysyä. Minun mielestäni hän ei ole koskaan päästänyt suustaan ainuttakaan asiaa, mitä tuhat muuta ei olisi jo aiemmin sanonut. Hänellä on käsittämättömän luutuneita ja antiikkisia mielipiteitä, joita hän luulee radikaaleiksi ja kärkeviksi, koska hänen älynsä ei riitä pidemmälle. Jos mikä tahansa keskustelu etenee ohjelmassa milliä syvemmälle tasolle, Veitola ei pysty enää seuraamaan sitä eikä osallistumaan siihen, hänen älyllinen kapasiteettinsa ei riitä. Hän toimii näissä tilanteissa maailman vanhimmilla keinoilla: joko hän on hiljaa tai ynähtää yksitavuisen vastauksen ja kohtaus leikataan seuraavaan (tarkkailkaa tätä vaikka!) tai sitten hän sanoo jonkin kommentin, jolla yrittää hädissään alistaa toista keskustelijaa.

Kaiken tämän Veitola yrittää piilottaa näennäisen radikaaliutensa, esim. mauttomien vaatteidensa ja suorien kysymystensä taakse. Nämä asiat taas eivät valitettavasti kieli rohkeudesta ja vahvuudesta, kuten hän itse mielellään julistaa, vaan pelkästään siitä, että hän ei ilmeisesti ole koskaan oppinut sellaisia alkeellisia käytöstapoja, joita tarvitaan ihmisten kanssa olemiseen, ja jotka normaalisti opitaan lapsuudessa.

 

Kirja oli viimeinen mahdollisuus, jonka annoin Veitolalle. Joskus kirja kertoo minulle ihmisestä paremmin kuin TV-ohjelma, elokuva tai vaikka lehtijuttu. Kirjan myötä olen joskus ymmärtänyt sellaista, mitä muuten en ymmärrä.

No, Veitolaan edes kirja ei auttanut. Päinvastoin. Kirja lisäsi halveksuntaani edelleen ja oli muistaakseni viimeinen kimmoke sille, että kirjoitin asiakaspalautteen MTV3:lle.

Kuvaavaa on se, että kirja koostuu Veitolan itse vuosien varrella kirjoittamista, erilaisista kolumneista ja hänen omista kommenteistaan niihin nyt vuosien jälkeen. Veitola ei osaa kirjoitaa muuta kuin puhekieltä. Hän ei osaa myöskään kirjoittaa muusta kuin itsestään. Ja ainakaan mitään hyvää hän ei osaa sanoa mistään tai kenestäkään muusta kuin itsestään. Onneksi hänessä itsessään onkin hänen omasta mielestään ylenpalttisesti hyvää. Jostain syystä kaikki maailman tyhmyys ja huonous on hänen omissa kirjoituksissaan aina jossain muualla kuin hänessä itsessään: kaikissa ympärillä olevissa ihmisissä ja yhteiskunnassa.

 

Humoristisinta on, että koottuaan kirjaksi omia mitäänsanomattomia jaarituksiaan kyseinen muija on ihan vakavissaan alkanut tituleerata itseään ”kirjailijaksi”.

Ainut sanani hänelle on: ei jatkoon.

 

Maria Laakso & Johanna Rojola: Taltuta klassikko!

Tämä on nuorille suunnattu kirja kirjallisuudesta. Tähän kirjaan on koottu niitä suomalaisia klassikoita, joita nuoria ilmeisesti edelleen pakotetaan kouluissa lukemaan. Tämä kirja pelastaa ne oppilaat, jotka eivät jaksa lukea kirjoja, sillä tässä tiivistetään kirjojen juoni ja kerrotaan kirjojen taustasta. Tässä kirjassa on siis ihan kaikki, mitä paniikissa oleva kirjallisuusesitelmän tekijä tarvitsee.

Tämä on varmaankin kätevä kirja niille, joita kirjojen lukeminen ei kiinnosta, ja jotka tarvitsevat apua kirjaesitelmän tekoon. Uskaltaisin myös väittää, että tämän kirjan lukeminen salavihkaisesti innostaa klassikoiden pariin sellaista lukijaa, joka ei muuten ole niistä innostunut.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että tämä kirja oli aivan loistava kirja myös kirjallisuuden ystävälle, joka lukee mielellään klassikoita ja kaikkea muuta. Kirja muistuttaa ja alleviivaa taas sitä, miten ihmeellinen asia kirjallisuus on, vaikka se olisi ollut tuttua ja jokapäiväistä koko elämän ajan. Suosittelen kaikille!

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Keväällä 2019 Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa. Pian sen jälkeen mediassa alettiin kohuta siitä, että yksi jääkiekon maajoukkueen pelaajista lukee kirjoja, ja oli muun muassa kehunut tätä kirjaa. Sen jälkeen kaikki ryntäsivät kirjastoon tämän kirjan perässä.

Odotin, että kohu laantui ja kirja vapautui minun luettavakseni.

Onneksi olin kesälomalla tätä lukiessani, sillä tämän kirjan ääreen jumiutui aivan täysin. Kirjaa oli vain pakko lukea, lukea ja lukea, ja vaikka sivuja oli melkein tuhat, olisi vain toivonut, että se jatkuu. Tämä oli minulle vuoden 2020 paras ja vaikuttavin kirja.

Takakansitekstin mukaan tämä on tarina muun muassa muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista. Minun mielestäni tämä oli ennen kaikkea liikuttavan kaunis ja koskettava kuvaus ystävyydestä.

Kirjaa lukiessa aloin kyseenalaistaa sanontoja, joita muun muassa lasten kasvatuksessa viljellään: niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, tee toiselle niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän, anna toiselle jotain, niin saat sen kaksinkertaisena takaisin ja niin edelleen. Sanonnat tuntuvat pohjaavan siihen, että jos itse olet hyvä, sinulle ollaan hyviä ja saat takaisin hyvää. Sanonnat sisältävät toisaalta sen kääntöpuolen, että jos itse käyttäydyt huonosti, saat huonoja asioita takaisin, ja jos sinulle tapahtuu jotain ikävää, voit sitten miettiä, mitä olet tehnyt sen ansaitaksesi. Mitä sinun olisi ehkä pitänyt tehdä toisin?

Tämän kirjan päähenkilön lapsuus ja nuoruus on kuitenkin pelkkiä pahoja asioita toistensa perään ilman, että hän minun käsityskykyni mukaan teki mitään sitä ansaitakseen. Kertomus sai miettimään, kannattaisiko kaikista tällaisista sanonnoista ihan oikeasti vain luopua. Miksi niillä on niin vakaa jalansija?

Kirjaa käsittelevissä blogiteksteissä on monesti todettu, että kirjaa ei suositella herkimmille. Jotkut sanovat, että eivät ole pystyneet lukemaan kirjaa loppuun.

Minulle tämä kirja oli esimerkki siitä, millaista pahuutta pystyn lukemaan ja millaista taas en.

Kuten aiemmin toin ilmi, en siedä äärimmäistä väkivaltaa enkä raakuudella mässäilyä, en varsinkaan telkkarissa enkä liiallisena myöskään kirjoissa.

Jos kyse ei kuitenkaan ole mistään mässäilystä tai siitä, että tarkoitus tuntuu olevan pelkän julmuuden kuvaus, lukeminen tai katsominen synkästäkin aiheesta on nautinto. Kyse on kokemuksen syvyydestä: hyvä kirja näyttää elämän jokaisen puolen, eikä elämä koostu ainoastaan hyvistä asioista. Monipuolisen kuvan näyttäminen on jotain ihan muuta kuin väkivallalla mässäily tai toisaalta ainoastaan hyväntuulinen höttö.

 

Ingrid Fetell Lee: Ilon tila – Tavanomaisten asioiden yllättävä kyky luoda onnellisuutta

Otin tämän kirjan lukuun oikeastaan siksi, että olin hyllyttämässä, eikä tämä mahtunut hyllyyn. Siis ihan sattumalta.

Tämä on sellainen kirja, jota suosittelen kaikille.

Kuten kirjan nimikin kertoo, tässä kirjassa kerrotaan, kuinka jokainen meistä voi lisätä ilon ja onnen aiheita omaan ja toisten ihmisten jokapäiväiseen elämään. Ilon ja onnen tuottamiseen ei vaadita erikoistaitoja, ei mittavaa varallisuutta eikä suurta ajallista panostusta. Oma kykynsähän sitten puolestaan on nähdä ja sisäistää iloa ja onnea tuottavat asiat, joita itse tai joku muu onnistuu tuottamaan.

Kirjoittajan tausta on sisustussuunnittelussa, joten kirjassa puhutaan paljon siitä, miten iloa voi lisätä omaan kotiin, sisustukseen ja ympäristöön. Kirjassa on kuitenkin paljon kaikkea muutakin. Parasta on, että kyse on aivan yksinkertaisista asioista, joiden iloisuutta ei osaa edes ajatella, ennen kuin siihen kiinnitetään huomio.

 

Angela Ahola: Digirakkautta – Opas onnistuneeseen nettideittailuun

Lukeudun itse ihmisiin, jotka ovat löytäneet rinnalleen maailman parhaan tyypin nettideittailun myötä.

Silloin, kun itse vielä nettideittailin tai kun olin sinkku ilman nettideittejä, en olisi jaksanut lukea tätä kirjaa. Olisi vain vituttanut, jos joku olisi yrittänyt tulla neuvomaan (ja itse asiassa aika usein vituttikin, kun aina joku katsoi tarpeelliseksi jaella neuvojaan).

Nyt kun itse olen päässyt onnelliseen lopputulokseen, kiinnosti tästä näkökulmasta tietää, millaisia neuvoja ammattilainen, psykologian tohtori ja itse nettideittailun konkari, antaa muille. Kiinnosti, olenko itse ollenkaan noudattanut ammattilaisen neuvoja päästäkseni tähän tilanteeseen.

 

Kirja oli oikeastaan sitä, mitä odotin. Paljon hyviä neuvoja, joita normaalin ihmisen on kuitenkin monessa tilanteessa vaikea noudattaa käytännössä. Ainakin minun mielestäni iso osa elämän pieleen menneistä asioista on sellaisia, joissa ihminen kyllä tietää järjellä hyvin, miten pitäisi toimia ja miten pääsisi oikeasti hyvään lopputulokseen – mutta syystä tai toisesta hän ei voi tai halua toimia tällä tavoin vaan jollain muulla tavoin.

Sitten tästä kirjasta löytyi myös sellaisia neuvoja, joihin tekisi oman kokemuksen puolesta mieli väittää vastaan.

Kirja pyrkii kovasti olemaan perusteellinen, ohjekirjamainen tietoteos, eräänlainen tinderin käyttöopas, mutta lopulta se muistuttaa mielestäni vain siitä, että tällaisia asioita, kuten monia muitakaan asioita, ei oikeastaan voi lopullisesti opastaa muille. Ei järeinkään ja kokeneinkaan ammattilainen pysty antamaan jokaiseen tilanteeseen osuvia ohjeita ihmisten kanssa toimiessa. Aina on lukemattomia vaihtoehtoja. Eväitä voi pyrkiä antamaan, mutta tyhjentäviä neuvoja ei voi antaa kellekään. Vähän vaan huvittaa, jos joku kuvittelee pystyvänsä.

Lue kuitenkin tämä kirja, jos sinulla on joku nettideittailuun liittyvä ongelma, johon haluaisit saada tukea. Tai jos ei ole, mutta haluat muuten vain lukea.

 

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Olen lukenut kaikki Miika Nousiaisen kirjat ja minun on saatava lukea ne aina, kun niitä ilmestyy.

Tämän kirjan varasin heti, kun huomasin sen olevan ilmestymässä, ja kävi niin onnellisesti, että sain sen luettavakseni joulun pyhinä.

Tämä on hilpeyttä ja ajatuksia herättävä kirja hyvinvointi-ihmisten pahoinvoinnista.

Yksi ei mitään muuta halua kuin saada lapsia ja toisella on lapsia enemmän kuin jaksamista niiden kanssa olemiseen. Kolmas ei toivoisi elämältä mitään muuta kuin sopivan kumppanin löytämistä ja neljäs on kyllästynyt pitkään avioliittoonsa. Viides yrittää kaikin keinoin näyttää kaiken täydellisenä some-kanavissaan, vaikka kulissit kaatuvat rytinällä. Kaikki näkevät onnen olevan jossain muualla kuin omassa elämässä.

Lukukokemukseni noudatti oikeastaan samaa kaavaa, kuin Nousiaisen kirjat aina:

Loppu oli pettymys, mutta alku ja keskikohta loistavia. Kirja sai nauramaan ääneen. Kirja sai myös ajattelemaan ja oivaltamaan sillä tavoin, että tekstiä halusi lukea ääneen toiselle ja sitä haluaa ehdottomasti suositella jokaiselle. Toivottavasti Miika Nousiainen kirjoittaa vielä monta kirjaa!

 

Näillä eväin kohti kirjavuotta 2021.