Kirjavuosi 2021

 Taas se aika vuodesta, jolloin esittelen kaksitoista viime vuonna lukemaani kirjaa, yhden jokaiselta kuukaudelta.

Kerron tässä postauksessa perinteisesti kirjoista, joita en ole maininnut aiemmissa postauksissani. Kerron, miksi päädyin lukemaan kirjan, millainen se oli ja miksi se jäi mieleeni yhtenä niistä kirjoista, jotka valikoituivat 12 esitellyn kirjan joukkoon. 

Vuonna 2021 luin yhteensä 52 kirjaa. Kuulostaa siltä, kuin olisin lukenut yhden viikossa, mutta todellisuudessa saatoin lukea yhtä kirjaa useamman viikon ja yhden viikon aikana useamman kirjan. 

Aloitetaan. 

1. L.M.Montgomery: Vanhan kartanon Pat

Kuten olen joskus kertonut, L.M. Montgomerylla on kirjallisen elämäni aikajanalla merkittävä rooli. Fanitin L.M. Montgomerya ja erityisesti hänen lapsille ja nuorille suunnattua Anna-kirjasarjaansa intohimoisesti 11-13-vuotiaana. Montgomerylla, etenkin Anna-kirjoilla, on edelleen erityinen paikka sydämessäni, vaikka en enää luekaan hänen kirjojaan jatkuvasti uudestaan ja uudestaan, kuten tuolloin yhdessä ikävaiheessa tein. 

      Haaveenani on myös edelleen matkustaa Kanadaan Prinssi Edvardin saarelle, jonne L.M. Montgomeryn kirjat sijoittuvat. Ehkä se joskus vielä toteutuu. Tosin olen melko varma, että toteutuessaan reissu olisi pettymys. Haaveeni on saanut alkunsa kirjojen hokemasta, jonka mukaan Prinssi Edvardin saari on "maailman kaunein paikka", enkä minä usko, että nämä hokijat ovat käyneet esimerkiksi Färsaarilla.

Kun olin lukioikäinen, Montgomerylta suomennettiin uusia kirjoja, muun muassa kirjat Vanhan kartanon Pat ja sen jatko-osa Pat, vanhan kartanon valtiatar. 

En ollut innokas tarttumaan kirjoihin ensi tilassa, koska 1) intohimoisin Montgomery-fanitukseni oli jo ohi, ja 2) ajattelin, että eivät ne kuitenkaan ole yhtä hyviä kuin vaikka Anna-kirjat.

Otollinen aika näihin kirjoihin tarttumiselle oli kuitenkin viime vuonna alkuvuodesta. Jotenkin tuntui siltä, että pitäähän minun nämä vanhana L.M.Montgomeryn fanina lukea. 

Tämä kirja ja sen jatko-osa jäi mieleeni useammasta syystä. Ensinnäkin ne tarjosivat miellyttävän pakomatkan omasta arjesta ja nykymaailman tilanteesta kuvaamalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmaa ja sen yläluokkaa, jossa nuoren naisen elämä koostuu tanssiaisista ja kosijoista ja muista turvallisista aiheista. 

Toiseksi kirja tarjosi juuri sitä, mikä Montgomeryn teksteissä on aina viehättänyt minua: upeasti kuvatut persoonallisuudet, terävä ja ajattomasti iskevä huumori, kauniit ihmisten kohtaloiden kuvaukset ja tietynlainen, vain joidenkin kirjailijoiden teksteille ominainen lämmön tunne. 

Toisaalta kirja tarjosi sitä, mitä hyvän kirjan pitääkin tarjota: ajatuksen aihetta ja tiettyjen aiheiden kyseenalaistamista. Kiinnitin huomiota Montgomeryn teksteille tyypillisiin seikkoihin eri tavalla kuin nuorempana. Jäin esimerkiksi miettimään sitä kuvaa, miten kirjoissa opastetaan ihmisiä suhtautumaan toisiin ihmisiin. 

Usein toistuu esimerkiksi tilanne, jossa joku on kateellinen jollekin jostakin, mitä jollakulla toisella ei ole. Silloin tälle kateelliselle sanotaan aina, että no mutta ajattele, miten huonosti hänellä on tämä asia, ja miten hyvin sinulla on tämä asia. Ja tämä tehdään kärkevästi, esimerkiksi niin, että kun Pat kadehtii luokkakaverinsa upeaa muhvia, jonka luokkakaverin rikas isä on ostanut hänelle, niin Patille sanotaan, että ajattele, miten rumat korvat tuolla luokkakaverilla on, ja moiset pröystäilevät muhvit eivät todellakaan sovi meidän sukumme hienostuneeseen tyyliin. 

Se on aika yleinen tapa vielä nykymaailmassakin. 

Minusta se ei kuitenkaan ole toimiva eikä hyvä tapa. 

Lasten- ja nuortenkirjoihin pitäisi mielestäni ujuttaa joku muu tapa, millä kateuden tunnetta lähdetään lähestymään. Joku sellainen, missä ei nuijita toista ja ylennetä itseä. Esimerkiksi sellainen, että joo, hänellä on hieno muhvi, sinulla ei ole yhtä hienoa muhvia. Ehkä sinä joskus saat sellaisen muhvin, jos haluat. Voit kertoa hänelle, miten hieno hänen muhvinsa sinun mielestäsi on. Ja sitten voit miettiä, mitä hyvää sinulla on,  ja mitä joskus tulevaisuudessa tahtoisit, ja tehdä sitten töitä sen eteen. 

2. Andy Weir: Yksin Marsissa

Tästä on kai tehty elokuvakin. En ole nähnyt sitä.

Löysin tämän kirjan joskus edellisessä työpaikassani työn kautta, ja työkaverini kertoi lukeneensa tämän kirjan, ja innostuin hänen puheistaan. 

Otin tämän kirjan vuoden 2020 joulunpyhälukemiseksi, ja sain luettua alkuvuodesta 2021. 

Kirja kertoo nimensä mukaisesti miehestä, joka jää yksin Marsiin avaruusaluksella tapahtuneen kohtalokkaan onnettomuuden seurauksena. 

Tämä kirja jäi mieleeni, koska odotin, että tämä olisi todella jännittävä ja mielenkiintoinen kirja, mutta se ei mielestäni todellakaan ollut sitä. En yleensä edes lue tämänkaltaisia scifi-kirjoja, mutta tämä oli harvinaisuus, josta kiinnostuin, ja tämä petti minut. 

Tyyppi jää yksin Marsiin. Jo aika alkuvaiheessa Maa-planeetalla ja hänet jättäneessä avaruusaluksessa tajutaan, että tyyppi on yksin Marsissa elossa. Tyyppi alkaa suunnitella, miten hän pysyy hengissä siihen asti, että hänet tullaan hakemaan, ja toteuttaa sitten näitä suunnitelmiaan. Tilanne on alusta alkaen epätoivoinen, eikä näytä missään nimessä todennäköiseltä, että tyyppi selviäisi hengissä. Hänen suunnitelmansa eivät aina onnistu, tulee takaiskuja ja välillä hän meinaa kuolla, mutta keksii sitten jonkun uuden suunnitelman ja välillä joku onnistuukin. 

Samaan aikaan Maa-planeetalla ja avaruusaluksella aletaan vimmaisesti miettiä, miten tämä yksin Marsissa oleva tyyppi saataisiin pelastettua. Tilanne nähdään myös Maassa ja aluksessa epätoivoisena. Suunnitellaan, ja jotkut suunnitelmat nähdään tuomittuina epäonnistumaan, ja ollaan erimielisiä siitä, mitä suunnitelmaa lähdetään toteuttamaan, ja aikaa ei kuitenkaan ole rajattomasti, eli johonkin suunnitelmaan pitäisi äkkiä tarttua. 

Kirja loppuu, kun yhtä pelastussuunnitelmaa lähdetään toteuttamaan, mutta koskaan ei selviä, pelastuiko tämä Marsiin jäänyt tyyppi tai selvisivätkö hänen pelastamistaan yrittävät hengissä. 

Kannattipa tahkota läpi koko paksu, tieteellistä kieltä ja laskelmia pursuava kirja, jossa jännittäviä kohtia oli ehkä kaksi.

3. Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan – Nurinkurinen opas hyvään elämään

Bongasin tämän teoksen selaillessani aikanaan edellisessä työpaikassani uutuuskirjojen luetteloita. Raflaava nimi ja takakansiteksti puhutteli ja jäi mieleen. Monet muutkin olivat kiinnostuneita tästä kirjasta, joten siihen syntyi varausjonoa. Yleensä haluan suosittujen kirjojen kohdalla antaa asiakkaiden lukea ensin. Otin tämän kirjan luettavaksi viime vuonna, kun sain sen otettua kirjaston hyllystä varaamatta. 

Kirja on vastalause elämäntapamössönsössönsössötykselle. Nykyaikanahan ilmestyy jatkuvasti erilaisia elämäntapaoppaita, joita ihmiset hulluna ahmivat, ja joiden sanoma tiivistettynä on se, että jokainen meistä pystyy mihin vain, kun oikein haluaa, täytyy ajatella positiivisesti ja nähdä hyvä, koska elämä on hyvää riippumatta siitä, millaista elämä on. 

Tämän kirjan sanoma taas on tiivistettynä se, että kaikki tällainen on täyttä p*skaa. Jokainen meistä ei todellakaan ole supersankari. Ihminen ei todellakaan pysty ihan mihin vaan, vaikka kuinka haluaisi tai yrittäisi. Joskus kaikki menee päin h*lvettiä, eikä siihen auta mikään lässytys.Salaisuus on olla piittaamatta p*skaakaan. 

Mielipiteeni on, että tämä kirja ei kuitenkaan ollut niin hyvä tai puhutteleva, kuin olisin odottanut, vaikka olin monesta asiasta samaa mieltä ja sain ajatuksen aihetta monessa kohtaa. 

Yksi kirjasta mieleeni jäänyt lause oli: "valitse taistelusi". Joskus sinulla on vain huonoja vaihtoehtoja. Voit valita niistä vähiten huonon. Joskus kaikki ärsyttää, ja voit valita, mihin tuhlaat energiaasi ja mihin et.

Toinen mina puhutellut asia oli ajatus siitä, että ihminen on vain harvoin oikeassa. Elämä on haparointia, jossa väistämättä pitää tehdä valintoja, vaikka ei olisi perusteellista tietoa siitä, mitä näistä valinnoista lopulta seuraa tai mikä vaihtoehdoista olisi paras. 

Eniten minua puhutellut asia kirjassa oli sellainen juttu, jonka toivoisin jollakin tavalla välähtävän jokaisen työelämässä olevan mielessä edes joskus, koska jokaisen mieleen se ei voi juurtua lopullisesti: ihmisen on tärkeää kehittyä, ja kehitystä ei tapahdu ilman erehdyksiä ja epäonnistumisia. 

En tiedä, onko tämä alakohtainen vai yleisluontoinen juttu. Itse kuitenkin koen, että ympärilläni on ollut työelämässä liikaa ihmisiä, jotka eivät uskalla ottaa riskejä, jotta eivät varmasti epäonnistu tai tee väärin. Jos joku muu tekee väärin, näille ihmisille on tärkeää päästä huomioimaan tämä epäonnistuminen ja toteamaan, että heille itselleen ei olisi näin käynyt. Olen työelämässä ollessani vähän liian monta kertaa kuullut sanat "mitä minä sanoin" tai vaihtoehtoisesti lyhyemmässä muodossa "minähän sanoin". Minusta tuo sananparsi pitäisi kieltää laissa. Ymmärrän sen ehkä jossain sellaisessa tilanteessa, jossa lapsi toistuvasti ja koko ajan tekee jotain vahingollista vanhemman kielloista huolimatta, ja sitten lopulta jotain sattuu, ja vanhempi puuskahtaa tuon sananparren turhautuneena, ajattelematta tulevana reaktiona. 

En kuitenkaan pysty ymmärtämään, mitä joku kokee työelämässä saavuttavansa sillä, että jonkun toisen epäonnistumisen tai erehdyksen jälkeen ilmaisee, että hän olisi kyllä tehnyt tämän paremmin. 

Tällaisille ihmisille tekisi hyvää muistaa, että asioissa päästään eteenpäin ainoastaan, jos uskalletaan 1) ottaa riskejä, ja 2) suhtautua epäonnistumisiin positiivisesti. Ne voivat johtaa läpimurtoon, toisin kuin sellainen ajattelu, jossa tehdään samalla tavalla kuin aina ennen, tai mikä vielä pahempaa, keskitytään oman työnteon sijasta muiden tekemiin virheisiin. 

Ja sitten tietysti, kirjan perussanoma oli puhutteleva, ajatellen vaikka lapsen kasvatusta tai minkä tahansa ikäisille annettavia neuvoja. 

Minusta on väärin yrittää juurruttaa vaikka omaan lapseen sellaista ajatusta, että hänestä voisi tulla ihan mitä vain hän vain haluaa. Se on väärin myös kelle tahansa ihmiselle sanottuna. 

Mielestäni olisi tärkeämpää, että ihminen tajuaisi yksinkertaisemman asian, joka ehkä ei kuulosta yhtä hohdokkaalta: päästäksesi eteenpäin sinun täytyy yrittää. Kun tapahtuu paskoja asioita, mutta edelleen haluat jotakin, sinun täytyy jatkaa yrittämistä. Mutta päätään ei kannata hakata seinään loputtomasti. On tärkeää oppia ja havainnoida myös omia rajojasi, esimerkiksi sitä, mihin sinä et todellakaan pysty, minkä osalta sinun siis kannattaisi luovuttaa, ja mihin sinun sen sijasta ehkä kannattaisi panostaa. 

4. Sanna Kiiski: Tinder-päiväkirja 2 – Miesten puolella

Sanna Kiiski julkaisi ensin yhden tinder-päiväkirjan ja sitten toisen. Näissä kirjoissa hän kertoi siitä, miten hän keski-ikäisenä, juuri eronneena ja konkurssin tehneenä yksinhuoltajana liittyi tinderiin, ja millaista siellä oli. Kirjaa mainostettiin hauskana ja vertaistuellisena. 

Koska olen itsekin ollut tinderissä, minua kiinnosti lukea toisen tinder-kokemuksista. Ensimmäinen tinder-päiväkirja oli mielestäni aika rasittavaa ja tyhmää luettavaa, eikä siellä ollut mitään hauskaa. Siinä tehtiin selväksi se kuvottavan ja pelottavan yleinen tietynlaisten naisten kirjoittamien tekstien ajatusmalli, jossa miehiltä vaaditaan ihan kaikkea ja kaikkeuden yli, mutta jos joku mies vaikuttaakin vaativan mitä tahansa seikkaa naiselta, niin hän on sovinisti, joka pitäisi tappaa. 

Tätä jatko-osaa mainostettiin sitten siitä, että se asettuu miesten puolelle ja näyttää puolestaan tinderiä käyttävän miehen näkökulman. Tästä syystä minua kiinnosti tarttua tähän. 

Tämä(kään) kirja ei täyttänyt lupaustaan. 

Tässä kirjassa Sanna Kiiski jatkaa omien tinder-kokemustensa kertomista omasta näkökulmastaan. Jää arvoitukseksi, missä on se luvattu miesnäkökulma, ja millä tavalla tämä kirja on miesten puolella. Kiiski etsii itselleen edelleen miestä tinderistä, ja analysoi tätä miehenetsintäprosessia naispuolisten ystäviensä kanssa. Kukaan mies ei kelpaa, milloin jollakin on finni naamassa ja milloin joku käyttää ensitreffeillä sanontaa, joka ei miellytä naista. 

Miehet myös lähettävät Kiiskelle ja hänen kavereilleen koko ajan whatsappiin kuvia peniksistään. Ainut kysymys, joka minulle tästä heräsi, oli se, miksi nämä muijat ovat antaneet ukoille ensimmäiseksi puhelinnumeronsa, ja vasta sen jälkeen aloittaneet muun viestinnän, jossa ukon pervous olisi voinut paljastua. 

Ja sille, joka nämä kirjat lukeneina luulee, että tinderistä ei saa muuta kuin peniskuvia, voin kertoa, että vietin aikanaan tinderissä kaksi ja puoli vuotta, enkä saanut yhtäkään peniskuvaa tai muuten sopimatonta kuvaa tai viestiä keneltäkään. 

Naiset tässä kirjassa haluaisivat, että mies olisi jännittävä, cool, miehekäs ja sitoutumishaluinen. Hän ei kuitenkaan saa haluta sitoutua liian nopeasti. Hänen pitää olla myös turvallinen, mukava, lapsirakas, herkkä ja syvällinen. Ja hänen pitää olla komea, lihaksikas, seksikäs, filmaattinen, fiksu, upea ja täydellinen. Hänen pitää saada nainen tuntemaan itsensä kuningattareksi, mutta hän ei saa olla mikään tossu. Hänen pitää haluta viettää aikaa naisen kanssa ja samaan aikaan antaa naiselle omaa aikaa. Hänen pitää keskustella naisen kanssa naisen tunteista, mutta hän ei saa kyllästyttää naista omilla lörpötyksillään. Kaiken tämän lisäksi miehen pitää jumaloida naista, joka ei millään mittapuulla vastaa naisten kauneusihanteita, ja hänen pitää puhua sen puolesta, että tällaiset ihannekuvat ovat täyttä satua (naisten kohdalla). Hänen pitää olla vaatimatta naiselta mitään, esimerkiksi ruuanlaittoa, lastenhoitoa, uralla menestyneisyyttä, fiksuutta, kyvykkyyttä. Hänen pitää vain itse olla täydellinen ja sellainen, kun kukakin nainen kulloinkin haluaa. Kukin nainen haluaa suhteen eri vaiheissa ja eri päivinä vähän eri asioita. Naisen ei pitäisi joutua olemaan tai tekemään mitään muuta kuin odottaa, että tällainen mies ilmaantuu elämää viihdyttämään. 

Kirjassa näitä naisia tuntuu lopputulemana vilpittömästi ihmetyttävän, etteivät he vielä jatko-osankaan aikana ole löytäneet tällaista miestä. 

Mun ahdistus on maksimaalinen, kun ajattelen, että maailmassa on ihmisiä, jotka ajattelevat tämän suuntaisesti, kirjoittavat näin, ja joidenkin mielestä tällaisen lukeminen on ihanaa ja voimaannuttavaa. 

5. Vera Miettinen: Eerika

Työkaverini oli lukenut tämän kirjan ja suositteli sitä.

Tämä on tositarina koko Suomea vuonna 2011 ravistelleesta tapahtumasarjasta, jossa 8-vuotias Vilja-Eerika kuoli isänsä ja äitipuolensa silmittömän väkivallan seurauksena. Uutisointi on kuitenkin keskittynyt Eerikan kuolemaan. Tämä kirja keskittyy Eerikan (lyhyeksi jääneeseen) elämään. 

Tämä kirja jäi mieleeni yksinomaan siksi, että se aiheutti minulle toivottomuuden. Tässä maailmassa millekään ei voi mitään. On arpapeliä, millaiseen perheeseen synnymme ja tapahtuuko meille elämässä enemmän hyviä vai huonoja asioita. Voimme itse hyvin rajallisesti vaikuttaa siihen. Voimme itse kuvottavan vähän vaikuttaa myös avunsaantiimme. Voimme pyytää apua, ja meitä voidaan yrittää auttaa, mutta emme aina saa apua, vaikka sitä kuinka pyytäisimme ja tarvitsisimme. Ei ole mitään korkeampaa oikeutta, joka elämässä jakelisi ihmisille oikeutta heidän ansionsa mukaan. Joillekin käy ihan hirveän huonosti, vaikka he eivät olisi tehneet mitään eri tavalla kuin sellaiset, joille käy hyvin. Tällainen mielipuolisuuden uhri oli esimerkiksi Vilja-Eerika. 

Tytön elämä oli ihan yhtä helvettiä alusta loppuun asti. Lopussa oli vain oikein kliimaksi, mahdollisimman tuskainen ja hidas kuolema. Eerika oli tavallinen tyttö, jonka äiti ei pystynyt huolehtimaan hänestä. Isäkään ei siihen pystynyt, mutta jostain syystä Eerikan kuitenkin annettiin asua isänsä luona. Tytössä oli päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen ulkoisen väkivallan merkkejä, jotka eivät voineet jäädä huomaamatta hänet kohdanneilta aikuisilta. Hänen naapurustonsa tiesi hänen kammottavista kotioloistaan. 

Tytöstä tehtiin lastensuojeluilmoituksia hänen elämänsä alusta loppuun asti. Niitä tehtiin, tehtiin, tehtiin ja tehtiin. Eri aikuiset yrittivät parhaansa, vuosien ajan. 

Silti, jostain käsittämättömästä syystä, mitään ei tapahtunut. 

Yhdessä vaiheessa, vain vähän ennen kuolemaansa, Eerika pääsi hetkeksi lastenkotiin, jossa kaikki väkivallan merkit katosivat ja muulloin apean oloisesta tytöstä tuli hetkseksi iloinen, avoin ja valoisa. Jostain syystä lastensuojelu piti kuitenkin tärkeänä palauttaa Eerika isälleen, ja sama helvetti ja lastensuojeluilmoitusten tulva jatkui, kunnes se lopulta päättyi Eerikan kuolemaan. 

Mi-tä?

Mitä lastensuojelussa työskentelevät ihmiset tekevät? Miksi lastensuojeluilmoitus on olemassa, jos sillä ei ole mitään virkaa? Mitä tässä maailmassa voi tehdä millekään?

6. Ismo Leikola & Angelika Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood

Aiemmin mainitsin 11-13-vuotiaana kokemani fanituksen L.M. Montgomeryn kirjoja kohtaan. No, ilmeisesti intohimoinen fanitus on jonkinlainen persoonani osa, koska vanhempana sille on ollut erilaisia kohteita. Noin 23-25-vuotiaana myötähäpeällisiäkin elementtejä sisältänyt fanitukseni kohdistui koomikko Ismo Leikolaan. Fanitus jätti sellaisen jäljen sieluuni, että vaikka Leikolalla ei enää olekaan merkittävää roolia arkisessa elämässäni, oli minun pakko saada lukea tämä kirja. 

Syksyllä 2014 Ismo Leikola valittiin maailman hauskimmaksi ihmiseksi, ja pian sen jälkeen hän muutti vaimonsa ja (purentavikaisen) koiransa kanssa Amerikkaan luomaan uudenlaista uraa.Tässä, yhteistyössä vaimonsa kanssa kirjoittamassaan kirjassa, Leikola kertoo urastaan, olostaan Amerikassa ja pohdiskelee esimerkiksi suomalaisen ja amerikkalaisen elämän eroja. 

Kirja oli mielestäni hyvä, koska sitä lukiessa tuntui, kuin jutustelisi Ismo Leikolan kanssa. Joitakin hänen kirjoittamiaan ajatuksia teki mieli kompata täysillä ja niistä innostui ja alkoi itsekin ajatella lisää. Välillä teki mieli väittää vastaan. Luin kirjaa suosikki-ihmiselleni ääneen. Kirja nauratti, ilahdutti, liikutti ja nostatti ajatuksen aihetta. Suosittelen sitä ehdottomasti. 

Haluan nostaa kirjasta esiin kaksi asiaa, jotka jäivät erityisesti mieleeni. 

Toinen on ihmisten mielipiteiden häilyvyys. Meitä on moneen junaan, ja jotkut ihmiset ovat näkyvästi ja vakaumuksellisesti jonkun ajatuksen tai ajatusmaailman kannattajia ta vastustajia. Leikola kuitenkin esittää tässä kirjassa väitteen, jonka mukaan hän ei usko, että kukaan ihan oikeasti ja lopullisesti on jotakin mieltä. Ei suvaitsevaisuuden puolustaja ihan oikeasti halua maiden rajoja kokonaan auki. Ei rasisti ihan oikeasti ja lopullisesti halua, että kaikki eri ihonväriä edustavat tapettaisiin tai karkotettaisiin. Ei maailmanrauhaa toitottava hippi halua, että poliisivoimista ja armeijasta lopullisesti luovuttaisiin. Hippejä vihaava tosimies ottaa rentoutuessaan jooga-asennon. 

Minusta tämä on mielenkiintoista ja hieno havainto. 

Toinen mieleeni erityisesti jäänyt asia on Leikolan kertoma suomalaisten ja amerikkalaisten eroavaisuuksista suhtautumisessa rahaan. En ollut ennen tätä oikeastaan ajatellut omaa suhtautumistani rahaan, mutta huomasin, että se oli samansuuntainen Leikolan ajatuksen kanssa. Lapsuudenperheessäni on ollut selvää, että ei ole varaa ihan mihin haluaa, mutta on kuitenkin voitu elää ilman pelkoa rahojen täydellisestä loppumisesta. Raha on elinehto, mutta en koe sillä olevan sellaista merkitystä, että haluaisin ajatella sitä usein tai puhua siitä. En ole laskelmoinut raha-ajatuksilla valitessani koulutusalaa tai työpaikkaa, enkä tee päätöksiä arkielämässäni sen suhteen, miten säästäisin eniten tai saisin itselleni maksimaalisen määrän rahaa, vaikka tiedostan, että rahaa olisi hyvä olla ja sitä olisi hyvä käyttää harkiten. 

Leikola kuitenkin nostaa esiin suomalaisen kulttuurin saitaalloisen suhtautumisen rahaan ja palkkoihin. Esimerkki tästä on jokavuotinen verotietojen julkaiseminen. Tämä on vierasta ja ihmetystä herättävää Amerikassa. Joku osa suomalaisista kuitenkin kokee hirmu tärkeäksi saada tietää suurituloisimpien veroista ja kehittää niistä uutisotsikoita.

Tekstin mukaan Ismo Leikolalta myös toistuvasti kysytään, miksi tai miten hän on päätynyt stand up -koomikoksi, ja tämä keskustelu viedään toistuvasti rahaan. Jos Leikola koettaa sanoa, että hän on päätynyt tekemään stand uppia, koska haluaa tehdä stand uppia ja nauttii siitä, hänelle todetaan, että ahaa, hän on siis halunnut tienata hirveästi rahaa. Häneltä myös toistuvasti kysellään, paljonko hän tienaa, ja mitä hän tekee valtavilla rahoillaan. 

Lisäksi, suomalainen on aina aivan ensisijaisen kiinnostunut siitä, mitä mikäkin maksaa.

Heti tämän luettuani totesin tämän konkreettisesti todeksi. Kun olin hypännyt tandemhypyn, olisi voinut kuvitella, että sen jälkeen kohtaamillani eri ihmisillä olisi ollut ainakin kymmenen eri kysymystä siihen liittyen. Voin kuitenkin kertoa, että säännönmukaisesti ihan jokainen ihminen kysyi yhden ja saman kysymyksen ensimmäiseksi, ja vasta sen jälkeen ehkä jotain muuta. Tuo tärkein kysymys oli: "paljonko se tandemhyppy maksoi?" Ja sitten analysoitiin hetki sitä, oliko hinta kysyjän mielestä kalliimpi vai edullisempi kuin hän olisi olettanut. 

P.S. Minun fanikohtaamiseni Leikolan kanssa eivät olleet päätyneet kirjaan. :) 

7. Henna Mäkelin: Syöpäkortti

Luetteloin uusia kirjoja kirjastojärjestelmään. Tämä uutuuskirja tuli vastaan, ja herätti kiinnostukseni. 

Tämä on tositapahtumiin pohjautuva tarina perheestä, jonka alle kouluikäinen, ainut lapsi sairastuu syöpään. 

Tämä kirja jäi mieleeni siksi, että se erosi niin voimakkaasti muista samantyyppisistä tarinoista, tositarinoista, jotka kuvaavat joko sairaudesta tai surusta selviytymistä. Muut tarinat ovat ehkä sisältäneet sen ajatuksen, että vaikka kaikkein pahin tapahtuu, on silti aina mahdollista selviytyä ja jopa löytää edelleen hyviä asioita. Yleensä tarinoissa on jollakin tavalla läsnä sankaruus. Sairas kestää osansa sankarillisesti, hoitajat ovat arjen sankareita ja omaiset tukijoina sankarillisia. 

Tämä oli suorastaan jotenkin brutaali kuvaus. Elämä on arkista, ja arkisen elämän katkaisee lapsen katastrofaalinen sairastuminen. Vanhempien suru, epätietoisuus ja väsymys purkautuu jatkuvana riitelynä, joka ajaa avioliiton tuhoon. Sukulaiset suhtautuvat välinpitämättömästi ja änkeävät sairaalaan lasta katsomaan piittaamatta hygieniaohjeista. Sairaan lapsen tarvitsevuus käy vanhempien voimille, ja lapsi saa tuntea sen nahoissaan. 

Kirjan nimi kumpuaa lapsen äidin pohdinnoista sen suhteen, missä tilanteissa on soveliasta käyttää syöpäkorttia ja missä tilanteissa se ei käy. Syöpäkortilla tarkoitetaan niitä etuoikeuksia, joita syöpä sairastuneelle ja sairastuneen omaisille tarjoaa. Syöpäsairaan lapsen äiti saattaa esimerkiksi päästä syöpäkorttia käyttämällä töistä vähän helpommalla ja syöpäkortin esiin vetämällä on ehkä mahdollisuus saada myötätuntoa keneltä tahansa. 

Kirjan lopussa ei selviä, johtaako tämän lapsen syöpä kuolemaan vai paranemiseen. Ainut, mitä lukija saa selville, on se, että kirjan lopussa lapsi ei ainakaan vielä ole terve eikä kuollut. 

Minua häiritsi kirjassa myös kömpelöt kielikuvat. Lukeminen töksähtää aina, kun jokin sanavalinta särähtää korvaan oikein kunnolla. 

Tämä kirja on mielestäni poikkeuksellinen, ja tavallaan se on varmasti hyvin todenmukainen. Siinä ei ole sädekehää eikä sankaritarinaa, ei kenenkään päällä. Se on kuvaus siitä todellisesta kurjuudesta, johon syöpään sairastuneen lapsen perhe aivan varmasti joutuu. Samalla se tuo kärkevästi esiin sen tavan, jolla eri asioista kulttuurissa on soveliasta ja hyväksyttävää kertoa ja millä tavalla ei. Useimmat tällaiset kirjat on kirjoitettu tavalla, joka saa lukijat kumartamaan, mutta joita todennäköisesti on kaunisteltu. Tämä kirja koettelee sopivaisuuden ja hyväksyttävyyden rajoja, vaikka kokemus olisi kuinka tosi. Tällainen on meidän nykymaailmamme, jossa vannotaan sananvapauden nimiin. 

8. Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia

Yhtenä aamuna olin töissä hyllyttämässä ja tämä osui käteen. Tämä oli mielenkiintoinen kirja, jossa vapaaehtoisesti lapsettomat suomalaiset kertovat kokemuksistaan ja niistä käsittämättömistä asenteista, joita vapaaehtoisesti lapsettomiin ihmisiin vielä nykyisessä yhteiskunnassamme kohdistuu. Lisäksi tämä sisältää tietoa esimerkiksi vapaaehtoisesti lapsettomien järjestöstä, vapaaehtoisesti lapsettomien määrästä, historiaan jääneistä vapaaehtoisesti lapsettomista ja niistä seikoista, joita vapaaehtoiseen lapsettomuuteen liittyy. 

Tämä jäi mieleeni, koska ihmisten kokemukset olivat kiinnostavia, ja koska jotkut vapaaehtoisesti lapsettomille suunnatut kommentit tai heihin kohdistetut asenteet herättivät minussa niin paljon ihmetystä. 

Yksi mielestäni kiinnostava ja kummastuttava, moneen vapaaehtoisesti lapsettomaan kohdistettu oletus ja väittämä oli, että vapaaehtoisesti lapseton ihminen on itsekäs. On joidenkin, ja ilmeisesti useamman ihmisen, mielestä itsekästä olla saamatta lapsia, jos lapsensaannille ei ole selkeää estettä. 

Minulle tulee ennemminkin mieleen, että lapsen saaminen on itsekästä. Kaikki tietävät, että ympärillämme oleva maailma on paska, raadollinen ja ajaa itsensä ennen myötä tuhoon. Silti ihmiset tekevät tänne lisää ihmisiä kärsimään ja kuluttamaan jo ennestään ylikansoitetun maapallon luonnonvaroja, koska itselle iskee vauvakuume ja yhtäkkiä halutaan kanniskella sylissä vastasyntynyttä ihmistä, ja koska lapsen saaminen nyt vain kuuluu asiaan. 

Minulle tulee myös mieleen, harkitseeko suurin osa ihmisistä ollenkaan lapsen hankkimista edes samassa mittakaavassa kuin vaikka koirankasvattajat vaativat harkitsemaan koiran hankkimista. Tajuavatko vauvakuumeessa olevat, että vauvasta tulee uhmaikäinen taapero, hermoja rassaava kyselyikäinen, rasittava murrosikäinen ja huolta aiheuttava aikuinen? Punnitsevatko lapsia haluavat sitä, onko heillä varmasti tarpeeksi halua sitten viettää aikaa lapsen kanssa, vai onko se kuuluisa pienten lasten vanhempien kaipaama "oma aika" sitten kuitenkin tärkeämpää? Tuleeko lapsia haluaville mieleen kyseenalaistaa omia tunnetaitojaan ja sitä, mitä he tekevät kiukuttelevan penskan ja rajoja tahallaan rikkovan teinin kanssa? Tajuavatko lapsia odottavat, millainen määrä lapsiin menee rahaa heidän elämänsä aikana? Sen nyt ainakin luulisi pysäyttävän suomalaisen. 

9. Varpu Hintsanen & Emilia Saloranta: Valo joka ei kadonnutkaan

Myös tämän kirjan löysin ollessani luetteloimassa uusia kirjoja kirjastojärjestelmään. 

Tämä on niin ikään tositarina elämäntaitovalmentaja Varpu Hintsasesta, jonka omat opit joutuvat koetukselle, kun hänen Senja-tyttärensä sairastuu ja kuolee syöpään 6-vuotiaana. 

Tämä on vähän erilainen syöpäkertomus kuin aiemmin mainittu Syöpäkortti.

Luin tämän kirjan ehkä nopeiten kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Tätä oli pakko saada vain lukea, lukea ja lukea.

Tämä kirja jäi mieleeni siksi, että mielestäni tämä oli niin koskettava ja hyvä kirja. Mieleeni jäi erityisesti se tunnelma, jota kirjan nimi viestii, ja jota koko kirja viestii: se kertoo asioista, joiden myötä kaiken valon elämästä luulee lopullisesti katoavan, ja joiden myötä se hetkittäin kokonaan katoaakin. Mutta se ei kuitenkaan katoa lopullisesti. Tämä kirja kertoo valosta, joka ei sittenkään kadonnutkaan. 

Lisäksi kirjasta jäi erityisesti mieleeni erinomainen pohdinta siitä, miten asioita usein arvotetaan turhaan niiden pituuden mukaan. 

Palkitaan ihmisiä, jotka ovat olleet vuosikymmenet töissä samalla työnantajalla. 

Ihaillaan ihmisiä, jotka ovat tavanneet toisensa 20-vuotiaina ja olleet sitten naimisissa 100-vuotisen elämänsä loppuun asti. 

Miksi näitä asioita ihaillaan ja palkitaan?

Onko pituus todellakin kaikkein tärkein ja merkittävin asia, jonka perusteella asioita kannattaa arvottaa?

Samalla työnantajalla olo vuosikymmenestä toiseen ei välttämättä tarkoita, että ihminen olisi verrattoman uskollinen työnantajalleen ja sitoutunut tähän. Se voi kieliä myös siitä, että ihmiseltä puuttuu kaikki riskinottokyky, eikä hän halua joutua epämukavasti totuttelemaan uusiin asioihin ja uusiin ihmisiin, vaikka vanha työpaikka vituttaisi kuinka.

Voi myös kysyä, onko pitkä avioliitto yhtä kuin onnellinen avioliitto. Kuten tässä kirjassa todetaan, on aika epätodennäköistä, että kaksi parikymppisinä toisensa kohdannutta ihmistä kehittyisivät samaan suuntaan ja haluaisivat samoja asioita vuosikymmenten ajan. Ja vaikka syyt pysytellä yhdessä olisivat mitä tahansa, onko pituus ainut asia, mikä merkitsee?

Onko elämä merkityksetön, jos se jää lyhyeksi? Ei.

10. Katri Norrlin & Nelli Kenttä: Vitun ruma

Löysin tämän kirjan vilkuillessani saapuneita uutuuskirjoja.

Tämä on kahden sometyötä tekevän, nykyaikaisen vloggaajan ja tubettajan ja mitä näitä nyt on, kirjoittama, keskustelunomainen kirja, jossa pohditaan ulkonäköä, ulkonäön merkitystä ja erityisesti nuorille ja kaikenikäisille kohdistuvia ulkonäköpaineita. 

Tämä kirja jäi mieleeni, koska opin tästä uutta. 

Muutama vuosi sitten minulle tuli yllätyksenä se, että jotkut naiset kuulemma toimivat näin aikoessaan laittaa kuvan itsestään someen: 

Ensin he pukevat ykköset päälleen, meikkaavat viimeisen päälle ja etsivät sopivan paikan, jossa testailevat erilaisia kuvakulmia. 

Sitten he räpsivät itsestään noin 1000 kuvaa. 

Sitten he valitsevat parhaan näistä 1000 kuvasta. 

Sen jälkeen he muokkaavat tätä parasta kuvaa kuvanmuokkausohjelmilla. 

Ja vasta sitten he laittavat sen someen. 

Se ei menekään niin, kuten minä olen tehnyt, että hetken mielijohteesta räpsäistään kuva ja ladataan se someen sen enempää miettimättä. 

Somekuviin liittyy myös kuulemma tärkeä kulttuuri, jossa täytyy käydä antamassa vastatykkäys ja kommentti jokaiselle, joka on tykännyt tai kehunut sinun kuvaasi. 

Tästä kirjasta opin lisäksi (valitettavasti) sen, kuinka paljon ihmiset käyttävät aikaansa ja rahaansa ulkonäköönsä myös somen ulkopuolella. On oikeasti olemassa joukoittain ihmisiä, jotka analysoivat ajasta aikaan jokaista ihohuokostaan ja pohtivat, mitä voisivat niille tehdä saadakseen ne näyttämään paremmilta. On olemassa säännöllisesti toteutettavia kauneustoimenpiteitä, jotka näille ihmisille ovat äärimmäisen tärkeitä ja joista he maksavat maltaita, kuten kuukausittainen kasvojenpuhdistus, otsakarvojen terotus, kulmakarvojen kohotus, silmien värien ehostus jne. No, ei suoraan näitä, nämä keksin nyt päästäni, mutta tähän tyyliin kuitenkin. 

Sitten on yhteiskunnallisia rakenteita, jotka tukevat tätä hulluutta. On mainoksia ja kaupantekoa, jotka syövyttävät ihmisten aivoja sillä varmuudella, että kaikki tämä on tarpeellista ja välttämätöntä. On pinkki-lisä, joka maksetaan naisille suunnatuista kauneudenhoitotuotteista, jotka eroavat miehille suunnatuista halvemmista vastaavista tuotteista ainoastaan väriltään. On kaikenlaista hulluutta, joka saa ihmiset arkielämässään uskomaan, että he näyttäisivät paremmalta jos, ja heidän täytyy perustaa säästötili ja myydä asuntonsa tätä toimenpidettä varten. 

Tosiaan, tämä kirja oli tärkeä, jotta sain tietää, että tällaistakin on tässä maailmassa. Huh huh. 

11. Johanna Venho: Syyskirja

Johanna Venho on kirjoittanut fiktiivisiä tarinoita todellisen elämän ihmisistä, hankkimalla ensin tietoa heistä ja muotoilemalla nämä tiedot sitten romaaneiksi, joiden päähenkilöitä nämä ihmiset ovat. Suhtaudun tähän toimintatapaan epäluuloisesti, mutta kun sain tietää, että Johanna Venho on kirjoittanut nyt kirjan Tove Janssonista, minun oli pakko saada lukea se. Olen jo maininnut pari fanituksen kohdetta, joita minulla on ollut eri ikävaiheissa. No, Tove Janssonin fani olen ollut aina ja tulen olemaan, ikävaiheesta riippumatta. 

Tämä kirja jäi mieleeni siksi, että vaikka suhtauduin tähän epäluuloisesti, pidin tätä kuitenkin erittäin hyvänä kirjana. Kirjassa kuvataan viimeistä kesää, jonka Tove Jansson viettää Klovharun saarella kumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa, ja biologianopiskelijatyttöä, joka haaveilee Tove Janssonin tapaamisesta ja etsiytyy hänen saarelleen opiskeluihinsa liittyvän tutkimuksen varjolla. 

Kirjaa lukiessa tuntui siltä, kuin oikeasti olisi Pellingin saaristossa loppukesän säässä Tove Janssonin seurassa. 

Suosittelen kirjaa kaikille kaltaisilleni, jotka haaveilevat muutosta saarelle meren keskelle. 

12. J.R.R. Tolkien: Kirjeitä Joulupukilta

Tämä on vanha kirja, josta ilmestyi tänä vuonna uusi, kuvitettu painos. 

Tarun Sormusten Herrasta ja Keski-Maan luojan, J.R.R. Tolkienin, lapset saivat 1900-luvun alussa aina joulun alla kirjeitä Joulupukilta. Kaikki nämä kirjeet ja niihin liitetyt, hurmaavat kuvat, löytyvät tästä kirjasta. Luin tämän joulun alla nostattaakseni joulumieltäni. 

Suosittelen tätä kaikille joulunaluslukemiseksi. 

Siinä oli kirjavuosi 2021. Kirjavuosi 2022 on jo lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. 

2. 

2021

 Kyllä se tulee tänäkin vuonna, vuosikatsaus, blogissa, joka edelleen sinnittelee hengissä. 

En ole saanut tätä aikaiseksi aiemmin, koska viime aikoina on tuntunut vaikealta jaksaa oikeastaan mitään. 

Toinen syy liittyy samaan asiaan, josta mainitsin jo viime vuonna vuosikatsauksessani. 

Sen jälkeen, kun on mennyt vakituisiin töihin ja ollut samoissa ympyröissä kauan, kaikki muuttuu samanlaiseksi. On ihan sama, mikä vuodenaika, vuosi tai päivä on, kaikki hukkuu samaan samanlaiseen massaan. On vaikea hahmottaa, mitä erinomaista viime vuonna tapahtui, ja onko siinä mitään kertomisen arvoista (ainakaan sellaista, mitä en olisi jo kertonut täällä blogissa). 

Kolmas syy on korona. Onko kukaan päässyt tekemään oikeastaan mitään ikimuistoista ja hienoa sen jälkeen, kun koronapandemia alkoi keväällä 2020? Loppua sille ei näy. 

Otan tähän avuksi puhelimeni kuvamuistin, ja kertaan vuotta 2021 sekä oman muistini että otettujen kännykkäkuvien avulla. 

Vietimme uudenvuodenaaton kotona raketteja pelkäävän koiran kanssa. Uudenvuodenpäivänä kävimme kävelemässä luontopolulla. 

Vuoden ensimmäisellä viikolla vanha koira meni todella huonoon kuntoon. Saatiin varattua eläinlääkäriaika ja pari iltaa tuota eläinlääkärikäyntiä odotellessa itkettiin ja jätettiin jo jäähyväisiä. Lähdin töistä aiemmin itku kurkussa, jotta ehdin mukaan eläinlääkäriin. 

Eläinlääkäri antoi toivoa ja lääkkeet, jotka näyttivät tehoavan. Siinä oli juhlan tunnelmaa. Muistin taas, että joka pikku asiasta ei pidä valittaa, kun asiat ovat näin hyvin. 

Veljeni täytti pyöreitä ja minut kutsuttiin pienimuotoisiin juhliin, mutta eläinlääkärikäynti osui niiden kanssa samalle päivälle, joten en päässyt paikalle.

Tammikuussa kokeilin elämäni ensimmäisen kerran leipoa kääretortun, koska ihmisen pitää aina välillä kokeilla uusia asioita. Valitsin leivottavaksi unelmakääretortun, koska se on lempikääretorttuni ja itse asiassa yksi lempijälkiruoistani. Leipomuksestani tuli maultaan ihan kohtuullinen, mutta ulkonäöltään niin ruma, että en olisi kehdannut tarjota sitä ikinä kellekään, ja olisin voinut voittaa sillä jonkun rumimman leivoksen kilpailun. 

Alkuvuodesta tuli kovat pakkaset ja niin paljon lunta, että taloyhtiömme pieni piha oli hätää kärsimässä. Jouduin toden teolla lumitöihin ja mietittiin jo, mihin tämä kaikki lumi oikein työnnetään, ja milloin katot romahtavat. 

Myös vuonna 2021 neuloin paljon, kuten edellisenäkin vuonna. Tein muun muassa säärystimiä ja peittoja. En vieläkään ole millään mittapuulla taitava neuloja, mutta pidän neulomista rauhoittavana toimintana.

Heti alkuvuodesta yritin kovasti päästä Kansallisteatteriin, koska teatteriin pitäisi päästä vähintään kerran vuodessa, jotta elämän arjessa olisi juhlaa. Varasin itselleni ja suosikki-ihmiselleni liput näytökseen "Tunnit, viikot, kuukaudet", koska olen opiskeluaikanani lukenut kirjan, jolle tämä näytelmä pohjautuu, ja pitänyt kirjaa yhtenä liikuttavimmista lukuelämyksistä ikinä. Lähdin varaamaan lippuja tammikuussa, mutta kiitos koronan, lopulta pääsimme teatteriin loka-marraskuun vaihteessa. Onneksi edes silloin. Nyt olemme taas tilanteessa, jossa teatterista on turha haaveilla (haaveilen silti). 

Vuonna 2021 tein säännöllisesti etätöitä, kuten myös vuonna 2020. Etätöissä pidän siitä, että pystyn keskittymään töihini ilman, että jatkuvasti joku ramppaa työpisteellä kysymässä jotain tai yrittämässä olla sosiaalinen. 

Helmikuussa 2021 ostin uudet verhot. Ikkunassani roikkui tylsät verhot, jotka on joskus hätätilanteessa löydetty kirpputorilta ja ripustettu ikkunaan kiireellisessä muutossa, jossa jotakin nyt vain piti saada ikkunan peitoksi. Ne ovat jääneet minulle, koska muuttoja oli lyhyen ajan sisällä useita. Koska asumistilanteeni on nyt myös hyvin vakiintunut, sain vuosi sitten lopulta aikaiseksi tehdä verhotilanteelle jotain. 

Oli vaikea löytää sellaisia verhoja joita halusin, mutta onneksi se lopulta onnistui. Nyt ikkunassani roikkuvat sellaiset verhot, joista oikeasti pidän. Tosin loppuvuodesta aloin ajatella, että nekin pitäisi välillä vaihtaa. Ehkä tänä vuonna saan aikaiseksi ostaa vaikka jouluverhot?

Maaliskuussa kävimme suosikki-ihmiseni kanssa vohvelikahvilassa. Tämä oli merkkitapaus, koska eihän tällainenkaan ole ollut mahdollista pahimpana korona-aikana. 

Maaliskuussa kokeilin elämäni ensimmäistä kertaa avokadoa ruoanlaitossa. Sain kimmokkeen tähän syötyäni aika monta Kotipizzan kana-feta-avokado-kotzonea ja todettuani sen myötä, että avokado on hyvää. Tein avokadopastaa, ja se on jäänyt vakiintuneeksi osaksi sitä suppeahkoa reseptivalikoimaa, joka minulla arjessani on käytössä. 

Maaliskuussa laajensin myös leipomisrepertuaariani kokeilemalla leipoa vadelmabrownieskakkua. Toisin sanoen se on brownies-kakku, jossa on päällä vadelmarahkaa. Sain siitä hyvää palautetta, mutta en ole toistaiseksi tehnyt sitä uudestaan. 

Viime vuonna mainitsin, että olin alkanut haaveilla koirasta, mutta asia ei yrityksistäni huolimatta ole edistynyt. No, maaliskuussa 2021 se alkoi edistyä. Vihdoin, lukuisten yritysten ja epäonnistumisten tuloksena, eräs kasvattaja näytti vihreää valoa, ja kävimme jopa katsomassa hänen pentuettaan toivoen, että yksi pennuista olisi meidän. Niinhän siinä sitten kävi, että vielä yksi este tuli eteen, emmekä saaneet pentua tuosta pentueesta, vaan vasta myöhemmin. Mutta maaliskuussa 2021 kuitenkin nytkähdettiin ratkaiseva askel eteenpäin. 

Maaliskuussa kirjoitin elämäni ensimmäisen kerran kirja-arvion tieteelliseen lehteen. 

Ja maaliskuussa muuten yhtäkkiä keksin, että minähän voin itse ostaa itselleni tandemhypyn, eikä mun tarvitse odottaa, että saisin sen joltain lahjaksi. Varasin tandemhypyn synttäriviikonlopulleni ja olin aivan fiiliksissä siitä, että yli vuosikymmenen ajan elättelemäni unelma toteutuu viimein. 

Vietimme pääsiäisen kotona. Suosikki-ihmiseni korjasi kaverinsa autoa ja minä olin ärtynyt erinäisistä syistä. Ärtymystä aiheuttivat muun muassa itseään somessa hehkuttavat ihmiset ja sellaiset naapurit, jotka eivät kunnioita toisten yksityisaluetta. 

Huhtikuussa kokeilin vuohenjuustolasagnen tekoa. Siitä ei tullut hyvää. 

Huhtikuun lopussa täytin 30 vuotta. Ilahduin siitä, että pari työkaveriani toivat minulle ruusuja, ja että ovelleni tuotiin kukkia ja minua muistettiin muutenkin etänä. Leivoin töihin mokkapaloja. Tandemhyppyni ei onnistunut koronan takia, eikä se olisi onnistunut myöskään sään takia synttäriviikonloppunani. Muutenkaan syntymäpäiväni ei mennyt toiveideni mukaisesti: niiden ihmisten, jotka olisin halunnut tavata, tapaaminen ei onnistunut koronan takia. Sen sijaan sellaiset ihmiset, joiden tapaamisesta en olisi juuri silloin välittänyt, tunkivat kutsumatta käymään, eivätkä osanneet muutenkaan käyttäytyä. Ja ei, en usko, että blogini lukijoista kukaan on tällainen henkilö. 

Vappuaattona menin töihin pukeutuneena turkooseihin vaatteisiin ja turkoosiin peruukkiin. Olin jo pari vuotta ajatellut, että haluaisin tehdä niin, ja tuolloin se sitten toteutui. 

Vappupäivänä söin mielettömän hyviä, itse leivottuja, tuoreita munkkeja veljeni perheen luona. Kiitos. <3

Toukokuussa osallistuin muutaman vuoden tauon jälkeen kirjallisuudentutkimuksen päiville (etänä) ja pidin esitelmän siellä. Yhteys katkesi juuri, kun esitelmäni oli loppusuoralla. Onneksi kuitenkin vasta silloin. 

Mieleeni on jäänyt, että keväällä ajattelin, että en selviä molemmista, sekä kirja-arvion kirjoittamisesta että esitelmän valmistelusta töiden ohessa. Kun selvisin niistä molemmista, luulin, että se olisi tuntunut juhlavalta, mutta se ei tuntunut oikeastaan miltään. 

Mulla on sellainen hatara kuvaan ja muistiin perustuva mielikuva, että kokeilin toukokuussa leipoa valkosuklaa-mutakakkua, mutta se meni ihan pieleen ja heitin sen vain roskiin. Ei siitä sen enempää. 

Toukokuun alussa jo mainitulle cavalier-kasvattajalle syntyi toinen pentue, ja tästä pentueesta yksi sitten lopulta tuli meille. 

Vietin äitienpäiväviikonlopun lapsuudenkodissani lapsuudesta tutuimpien ihmisten seurassa. Sellaista kaipaisin useammin. 

Toukokuussa äitini tuli auttamaan minua ikkunoiden pesussa. 

Nimipäivänäni toukokuun puolenvälin paikkeilla ilahduin siitä, että naapurin luumupuu kukki ja työnsi oksiaan aidan yli minun takapihalleni. Suosikki-ihmiseni myös tarjosi minulle herkullisen jäätelöannoksen nimipäivän kunniaksi. 

Kolme päivää nimipäiväni jälkeen vanha, rakkaista rakkain koira sitten lähti viimeiselle matkalleen. Olin viimeisellä lauantaityöpäivälläni ennen kesälomaa, viikkoa ennen kesäloman alkua, saadessani viestin siitä, että koira oli nyt pakko päästää pois. 

Vedin asiakaspalvelunaamion kasvoilleni työpäivän viimeisten kolmen tunnin ajaksi. 

Kun lähdin polkemaan pyörällä töistä kotiin, itkin koko matkan. Siivosin koiran kupit ja hihnat kodin keskiöstä pois ja pesin ja pyyhin lattiat, ja itkin, itkin, itkin. Itkin koko illan, itkin melkein koko yön ja koko seuraavan päivän ajattelin, että tämä saatanallinen kipu ei lopu koskaan. 

Siinä hetkessä oli kulunut reilut kolme vuotta siitä, kun olin viimeksi joutunut hyvästelemään rakkaimman koiraystävän. Silloin olin tehnyt päätöksen, että en koskaan enää ota lähelleni ketään, en ihmistä sen enempää kuin eläintäkään, koska mikään ei korvaa sitä luopumisen tuskaa.

Tänä keväänä, Teppo-koiran kuoleman aikaan, mieleeni kuitenkin kaikesta huolimatta nousi päällimmäisenä kiitollisuus. 

Onneksi olen pettänyt tuon lupauksen. Onneksi jo muutaman kuukauden kuluttua tuosta lupauksesta elämääni astuivat sekä mies että koira. Olen kiitollinen siitä, että sain olla osa Tepon elämää kolmen vuoden ajan. 

Suru oli tällä kertaa helpompi kestää, koska en ollut yksin sen kanssa. Suosikki-ihmiseni kanssa surunkin hetki oli helpompi. 

Olin myös kiitollinen siitä, että uusi koira oli jo tulossa vajaan kahden kuukauden kuluttua. Surun hetkellä uuden koiran ottamista ei olisi halunnut suunnitella, mutta nyt suunnittelutyö oli jo aikaa sitten tehty. Olin kiitollinen siitä, että asiat eivät menneet, kuten alun alkaen olin toivonut, jolloin meille olisi juuri tuona ajankohtana tullut uusi koira. Se olisi osunut samaan ajankohtaan vanhasta koirasta luopumisen kanssa, ja se olisi ollut kamalaa. 

Onneksi se oli kuitenkin tulossa, sopivan välimatkan päässä. Onneksi, sillä en haluaisi elää tätä elämää ilman koiraa. 

Touko-kesäkuun vaihteessa jäin kesälomalle. 

Kävin vanhempieni kanssa Porvoon vanhassa kaupungissa. Ulkoilin suosikki-ihmiseni kanssa kotikulmillani alueilla, joista kaikki aina puhuvat, mutta joilla minä en vielä koskaan ollut käynyt. Tein yhtenä päivänä kolmen ruokalajin menun, johon sisältyi muistaakseni broilerisalaatti, jauhelihaperunalaatikko ja kinuskimutakakku. Kävin aamulla ennen helteiden alkua lenkillä ja istuin kesähelteessä ulkona riipputuolikeinussa lukemassa. Takapihani alppiruusu kukoisti. Sain huojentavia uutisia läheisen terveydentilasta. 

Vietimme suosikki-ihmiseni kanssa pari vuorokautta Kalajoen hiekkasärkillä ja tulimme sieltä kotiin Rauman vanhan kaupungin, Porin ja Aulangon näkötornin kautta. 

Kalajoella seikkailupuistossa toteutin viime vuonna syntyneen haaveeni vaijeriliu'usta 35 metrin korkeudessa meren ja hiekkasärkkien yläpuolella, ja se oli aivan mahtavaa. Tosin jälkikäteen on mielenkiintoista todeta, että liukumaan heittäytyminen tornista 35 metrin korkeudessa tuntui paljon pahemmalta kuin lentokoneesta alas pudottautuminen neljän kilometrin korkeudesta kaksi viikkoa myöhemmin. Ensin mainitussa korkeuden hahmottaa niin eri tavalla. Suorituksen jälkeinen onnellisuus taas koskee molempia, tandemhypyssä se on  moninkertainen. 

Kesälomareissulla ostin koiratarvikkeita ja osa kesälomasta käytettiin asunnon ja pihan laittamisessa koiranpennun kestäväksi. 

Käytiin myös taas yksissä häissä, jotka olivat siirtyneet koronan takia vuodella eteenpäin, ja joita ei kai vieläkään olisi saanut järjestää. 

Joimme viimein drinkit Krapin terassilla, josta niin ikään kaikki aina puhuvat, ja jossa minä sain aikaiseksi käydä vasta asuttuani näillä nurkilla kaksi vuotta. 

Kävimme moottoripyörällä Kotkassa, muun muassa merimuseossa ihmettelemässä laivoja, meritaisteluita, Tove Janssonin suhdetta mereen ja hääpukuja (kyllä, ne olivat siellä kaikki saman katon alla). Söimme Kotkassa meren rannassa belgialaiset vohvelit. Suosittelen tuota museota, ja miksei vohveleitakin, ihan kaikille.

19.6.2021 hyppäsin tandemhypyn ja se oli aivan mieletöntä, kuten olette ehkä jo lukeneetkin. Sain ne 30-vuotisjuhlat, jotka aiemmin jäivät saamatta. 

Kaiken kaikkiaan kesälomani vuonna 2021 oli siis lähes täydellinen. 

Töihin palattuani kävin ottamassa ensimmäisen koronarokotteen. 

Vietimme juhannusaaton veljeni perheen luona ja kävimme muun muassa juhannusajelulla avoautolla. 

Kesäkuun lopussa hyödynsimme yhden ravintolalahjakortin Helsingissä ja saimme siitä epäonnistuneen kokemuksen, josta kirjoitin palautteen, ja saimme siitä syksyllä hyvityksen. 

Heinäkuun alussa elämämme mullistui, kun meille muutti Helmi-koira. Puhelimeni täyttyi Helmin kuvista istumassa, makaamassa, leikkimässä, syömässä, nukkumassa, sisällä, ulkona, kotona, autossa, kylässä, jokaisen ihmisen kanssa, eri tilanteissa. Sen jälkeen elämässäni ei kai ole ollut juuri muuta kuin Helmi ja ehkä joku työpaikka ja muita asioita siinä sivussa. Helmi on mukana kaikessa ja elän Helmiä varten. Sydämeni murtuisi, jos Helmille tapahtuisi jotain. Kirjoitan Helmistä oman postauksensa myöhemmin. 

Elokuussa tehtiin nostalgiamatka kuntaan, jossa olin töissä silloin, kun tapasin suosikki-ihmiseni kanssa. Helmi vietiin siellä tutustumaan meren rantaan. 

Elo-syyskuun vaihteessa vietin vielä viikon kesälomaa. Vietin sen - yllätys, yllätys - Helmin kanssa. Vierailimme Vesivehmaalla kiihdytysajoissa, sillä tässä perheessä koiran pitää olla tottunut moottoreiden meteliin. Muuten oikeastaan vain otettiin rennosti.

Syksyllä kävin Helmin kanssa pari kurssia koirakoulussa. Tarkoitus oli jatkaa nyt alkuvuodesta, mutta toistaiseksi tarjolla ei ole ollut meille sopia kursseja. 

Syyskuussa sain toisen koronarokotteen. Hetken jo luultiin, että rokotteet purevat ja rajoitteista päästään, mutta se oli turha luulo.

Lokakuussa veljieni teini-ikäiset tyttäret tulivat Helmin ja minun luokse yökylään. Tätä oli suunniteltu noin vuosi, ja nyt se saatiin toteutettua. Aika rivakasti pistän asioita toimeksi. 

Lokakuussa pääsin neljän vuoden haaveilun jälkeen kokeilemaan ilmajoogaa. Ensin esteenä oli se, että en tiennyt, missä sitä voisi kokeilla, ja sitten korona. Ensimmäinen ilmajoogakokemus oli niin mahtava, että ostin heti viiden kerran kortin. Sitten koronatilanne paheni jälleen, eikä ole ollut tilaisuutta käyttää korttia. 

Lokakuun lopussa kokeilin elämäni ensimmäisen kerran polkujuoksua. Kokeilin sitä osallistumalla polkujuoksutapahtumaan, jossa sai juosta joko 10,5 km lenkin tai 21 kilometrin lenkin. Valitsin tietysti tuon pidemmän lenkin, koska eihän 10,5 km juoksusta kannata maksaa. Kun olin juossut noin 15 km, järjestäjäporukka alkoi tulla vastaan ja pelästyi, kun metikössä rämpikin vielä joku. "Me luultiin, että täällä ei ole enää ketään." Ja miksikö matka oli niin hidas? No siksi, koska koko ajan piti väistellä juurakoita, ja mikä pahinta, upposin vähän liian monta kertaa suohon. Kun lopulta porhalsin maalisuoralle, maali oli jo kerätty pois. Onneksi kannustusjoukkoni olivat sentään vielä odottamassa. 

Niin, että en tiedä minkälainen polkujuoksu-ura mulla on edessä. Mutta voin sanoa, että kaikesta tästä huolimatta kokemus oli positiivinen ja olen iloinen, että olen kokenut sen. 

Marraskuussa matkasin vuosien jälkeen opiskelukaupunkiini, yhteen tapahtumaan pitämään taas yhtä esitelmää, ja voi sitä nostalgian määrää. Käsittämätön, surullinen ja samaan aikaan kaunis ja lämmin tunne siitä, että täällä minäkin olen ollut, ja siitä on jo kauan. Ihmiset tulivat ja menivät yliopistoliikunnan tunneille juuri niin kuin minäkin aikanani, yliopiston kirjaston tietokoneilla istui opiskelijoita kuten minäkin aikanaan olen istunut, rakennukset olivat paikallaan, opiskelijaruokalassa kuhisi niin kuin silloin. 

Joulukuun alussa yritin mennä itsenäisyyspäivän maratonille.Olin yrittänyt mennä ensin keväällä Tuusulanjärven maratonille, mutta se peruttiin koronan takia, ja sitten yritin mennä kesällä jonnekin, mutta sinnekään ei jostain syystä päässyt, ja loppuvuodesta päätin, että itsenäisyysmaratonille lähden, koska viime vuonnakaan en päässyt sinne. Varasin majoituksen Kuopiosta ja autoon vaihdettiin paremmat renkaat Kuopion reissua varten. 

Muutama päivä ennen h-hetkeä sekin peruttiin. 

Koska kaikki oli kuitenkin jo suunniteltu, lähdettiin käymään Kuopiossa, ja meillä oli siellä kiva reissu. Itsenäisyyspäivänä vierailimme Helmin kasvattajan luona, ja oikeastaan se oli paljon kivempi juttu kuin maratonin juokseminen pakkasessa henkensä kaupalla. 

Jouluaatonaattona pukeuduin taas punaiseen mekkoon ja vedin tonttulakin päähäni työpäivän ajaksi. Elämässä täytyy mielestäni tarttua mahdollisuuksiin olla lapsenmielinen. 

Jouluaattona kävimme veljeni perheen luona ja otimme muuten rauhallisesti kotona. Sain suosikki-ihmiseltäni joululahjaksi juuri sellaisen sisustustakan, jollaista olen vuosia toivonut, mutta jota en ikinä olisi itse ostanut itselleni. <3

En tehnyt varsinaisia uudenvuodenlupauksia. 

Loppuvuodesta 2021 asti olen ajatellut, että tämä vuosi 2022 tulee olemaan vaikea vuosi. Monesta syystä. 

Jo vuosien ajan olen joka ilta kirjoittanut ylös ainakin yhden positiivisen asian kuluneesta päivästä. Tänä vuonna olen tehnyt sen instagramissa. Tähän mennessä olen julkaissut 22 positiivista asiaa. Vuoden lopussa julkaistuja positiivisia asioita tulee toivottavasti olemaan 365. 

En tiedä, kiinnostaako se ketään.

Teen sen realisoidakseni itselleni, että tämänkin vuoden jokaisessa päivässä on jotain hyvää. 

Tämän postauksen kirjoitettuani olin hämmästynyt siitä, että

1) kulunut vuosi oli näin hyvä vuosi, vaikka kirjoittamisen aloittaessani ajattelin, että en muista tästä vuodesta muuta kuin Helmin ja tandemhypyn, ja

2) leivoin ja kokeilin ruokareseptejä tänä vuonna näin paljon. Se ei ollut tarkoituksellista.

Epävirallisia uudenvuodenlupauksiani ovat

1) jatkaa sitä, mitä yritän aina tehdä, eli kokeilla säännöllisesti uusia asioita, ja erityisesti pyrkiä toteuttamaan haaveita,

ja

2) jatkaa jämäkkyyden harjoittelua. Lupasin harjoitella jämäkkyyttä jo vuoden 2021 alussa. Jämäkkyys on hankalaa, enkä tiedä, olenko kuluneena vuonna edistynyt siinä yhtään. 

Onnellista vuotta 2022 jokaiselle lukijalle!