Päivä minulle

Sain tällä viikolla elämäni ensimmäistä kertaa tietää, että on olemassa sellainen valtakunnallinen päivä, kuin keskoslasten päivä, ja se on omistettu kaikille liian aikaisin tai liian pieninä syntyneille.

Eli siis koko kansakunnan juhlapäivä muun muassa minulle. 

Sitä vietettiin 17. marraskuuta.

Sain tietää päivästä lukemalla lehtijutun, jossa oli haastateltu kahden keskoslapsen äitiä.
Toinen lapsista oli syntynyt kahdeksan viikkoa etuajassa, kuten minäkin.
Jutussa kerrottiin lääkärin ennustaneen, että lapsi ei tule ikinä puhumaan eikä kävelemään. Ruokintaan oli tarvittu nenä-maha-letkua vuosien ajaksi.

Jutussa annettiin sellainen kuva, kuin kahdeksan viikkoa etuajassa syntyminen olisi vakava ja kestämätön vamma.

Olin järkyttynyt.
Piti soittaa äidille.

Olen aina tiennyt, että synnyin reilusti etuajassa, mutta koskaan ei ole mieleen juolahtanut, että siinä mitään erityisen kamalaa olisi.
Minulta kesti kauan oppia kävelemään, mutta kukaan ei epäillyt, että en sitä oppisi. Puheen kehitys siinä rinnalla sujui hyvin, ehkä jopa keskivertoa paremmin.
Keskosuudesta ei ole jäänyt muuta muistoa kuin snadisti eri suuntiin katsovat silmät. Joista kylläkin on ollut sitten kasapäin muita harmeja elämän mittaan. Monien asioiden, esim. matikan geometrian ja autolla ajon opetteleminen on ollut tuskaa, ehkä siksi, että niissä on jotain minulle mahdotonta. En hahmota asioita kuten ne, joiden silmien yhteispeli toimii. Opettajat ja muut ihmiset ovat  suhtautuneet eri tavoin, jotkut ymmärtäväisemmin ja jotkut vähemmän ymmärtäväisesti.

Ja tähän liittyen voin vihdoin paljastaa, mitä koski keväällä blogissa mainitsemani lääkärikäynti, johon suhtauduin niin suurella kauhulla, että on suoranainen ihme, että käynti ylipäätään ikinä tuli tehdyksi.
Niitä silmiäpä hyvinkin. 25 vuoden kunniakkaassa iässä asia on vihdoin hoidossa. Vaikka en osaa kertoa, miksi kaikki silmiin liittyvä herättää niin suurta kauhua, niin uskaltaisin väittää, että jokin silmiin liittyvä trauma on jäänyt vuosittaisista keskostutkimuksista.

On tietysti vaikea ellei mahdoton vetää johtopäätöksiä siitä, mikä johtuu mistäkin ja mikä johtaa mihinkin. Sanoisin kuitenkin, että keskosuuden, siihen liittyneiden asioiden ja niihin yhdistettynä vielä monien muiden asioiden lisäksi olen koko elämäni ajan tuntenut itseni vialliseksi. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Olen käyttänyt täällä blogissa itsestäni sanoja "kummallinen", "outo" ynnä muita synonyymejä, mutta "viallinen" on kuitenkin ehkä sen kaiken takana ollut perusta. Kaikissa ihmisissä on vikansa, mutta minusta on elämässäni liian usein tuntunut siltä, että en kerta kaikkiaan ole muuta kuin kasa vikoja.

Tämän viikon keskoslasten päivänä oli kuitenkin pakko iloita. Teki mieli mennä leivoskahveille itsekseni, mutta oli kiireitä, niin en ehtinyt.

Kerrankin, kerrankin sain kokea olleeni siinä joukossa, jolle on jaettu hyvät kortit. Olen porukan hyväosainen. Keskustelun äitini kanssa voi koostaa toteamukseen siitä, että "ajatella, sellaset lähtökohdat, ja näin pitkälle on päästy."

Siispä tänä yhtenä päivänä elämästäni voin itseni ruoskimisen sijaan (tai sen lomassa) liputtaa itselleni.
Aplodit sille.

Valoa valoa valoa

Tällaisina aikoina, joina kurjan ihmisen mieli on yhtä synkkä kuin maisema ikkunan takana, tarvitaan valonpilkahduksia. Niistä aion nyt koostaa tämän blogipostauksen.

Kuluneena viikonloppuna tapahtui kaksi elämäni mittakaavassa isoa juttua.

1. Pääsin kummilapseni kanssa Linnanmäelle. Niin kauan, kun olen ollut täti, olen odottanut ja toivonut, että minua kysyttäisiin mukaan jonnekin, missä pääsisin huvipuistolaitteisiin epäitsekkäistä syistä. Tuntuuhan se nyt tällaisessa yli parinkympin kunniakkaassa iässä paljon hienommalta uhrautua aikuisseuraksi sitä tarvitsevalle lapselle hurjimpiin laitteisiin, kuin mennä vain ihan itsekseen niihin hurvittelemaan.

Reilu vuosi sitten pääsin yhden veljentytön kanssa tivoliin.
Tänä vuonna kummilapseni alkoi kärttää, että sen pitäisi päästä mun kanssa Linnanmäelle kahdestaan.
Vaikka olin ajatuksesta ihan suht innoissani, niin jotenkin kesä meni niin, että ei tullut tilaisuuksia. Aina jommallakummalla oli jotain.
Luultiin jo, että no tämä jäi nyt ensi kesään. (Hyvä sinänsä, sillä silloin hän vasta pääsisi niihin kunnon laitteisiin, eikä kyllä varmaan silloinkaan, mutta ehkä.) (Tosin siinä tapauksessa hän ei enää tarvitsisi minua sinne epäitsekkääksi aikuisseuraksi, mutta ihan sama.)
Sitten keksittiin Valokarnevaali.

Eilen se toteutui.
Upealla tavalla valaistu Linnamäki, välkkyvät värikkäät puut, pimeässä loistavat ja säihkyvät maailmanpyörät ja viikinkilaivat. Ihan hurjan hienoa. Ja se hattaran ja vohvelin tuoksu.

Enkä minä muistanut, kuinka fiiliksissä voi ihminen olla huvipuistosta.
Ikuinen suosikkini, puinen vuoristorata, nostalginen kummitusjuna, pyörittävä kieputinlaite, jossa ihme kyllä ei tullut huono olo, ja nykyaikaan päivitetty Linnunrata, johon oli minun nuoruuteni jälkeen lisätty 3D-lasit. Vekkula, jossa pääsin kaikki liikkuvat portaat ylös ja liukuvien lattioiden poikki vaikeuksitta ja jossa viimeiseksi sai laskea ison liukumäen, mikä oli ihan parasta.

Kaikkea sellaista voi kutsua adjektiivilla "paras" jo itsessään, saati sitten, että mukana on kummilapsi.
Plus aikuisen itsevarmuus: lapsena mukana oli riemun lisäksi aina ainakin pieni hippunen pelkoa, ellei peräti suoranaista kauhua. Nyt pystyin ihan coolisti pitämään tarvittaessa vain yhdellä kädellä kiinni ja keskittymään kaikkeen iloiseen ja hienoon.

2. Teatteri. Ennen Linnanmäen reissua toinen valtaisa haaveeni toteutui, kun a) pääsin Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle katsomaan Moliéren Luulosairas -näytelmän, ja kun b) näin siellä näyttämöllä ihailemani Minttu Mustakallion (Klikkaa mua!!!! <3 ) livenä.
Olen laskeskellut, että enää pitäisi nähdä Eero Ritala, niin sitten olisin nähnyt livenä kaikki ne kolme, joiden näkemisestä olen haaveillut. Jätän nokkelimpien arvattavaksi, kuka se kolmas Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion lisäksi mahtoi aikanaan olla.

3. Kirjoittaminen silloin, kun ei ole pakko kirjoittaa. Olen aina ajatellut, että arkisessa elämässä ihan paras asia on lukeminen, sellaisten kirjojen lukeminen, joita ei ole pakko lukea. Tykkäsin myös opiskelukirjojen lukemisesta usein, mutta ihan parasta on lukea vapaa-ajalla. Vasta tällä viikolla muistin kunnolla ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ehkä vuosiin, että on toinenkin yhtä paras, ellei parempikin asia: sellaisten tekstien kirjoittaminen, joita ei ole pakko kirjoittaa.

Asia on unohtunut ehkä siksi, että elämä täyttyy pakollisesta kirjoittamisesta. Opiskelujen takia piti kirjoittaa koko ajan, ja tykkäsin siitäkin usein, mutta en aina. Tällä hetkellä elämääni hallitsee kaksi tekstilajia, joita joudun jatkuvasti pakon edessä kirjoittamaan ja joista kummastakaan en tykkää, vaan olen ihan hajalla niiden takia. Niiden lisäksi elämä täyttyy kaikesta sellaisesta kirjoitettavasta sälästä, jota ei oikeastaan ajattele niinkään pakkopullaksi, mutta joissa silti on jotakin pakollisen, vähintäänkin sovinnaisuuteen pyrkimisen, makua. Tällaisia ovat esim. sähköpostit, kommunikoinnit ihmisten kanssa Facebookissa ja puhelimella, ja jossain määrin tällaisia ovat myös blogikirjoitukset. Kriisini blogin suhteenhan käsittelevät jatkuvasti esim. sellaisia kysymyksiä, kuin "mitä haluan ja voin blogissani kirjoittaa", "kuinka usein haluan kirjoittaa blogiini", "miten kirjoittaa niin, että periaatteessa kuka tahansa voisi sen lukea", "haluanko kirjoittaa sellaisia tekstejä", "haluanko, että periaatteessa kuka tahansa lukee tekstejäni", "haluanko siis kirjoittaa blogia", "pitäisikö blogi lopettaa, miksi, miksi ei, jos ei, niin miten suhtautua näihin edellä mainittuihin kysymyksiin" yms yms. Tuollaiset kysymykset syövät jotakin kirjoittamisen vapauttavuudesta.

Muistin vasta tällä viikolla pitkästä aikaa, kuinka joskus entisaikoina kirjoitin ilokseni, kirjoittamisen riemusta.
Nykyisessä elämässäni olen oikeastaan huomaamatta ajautunut siihen, että kirjoittamisella pitää olla joku merkitys. Ei voi kirjoittaa siksi, että kirjoittaminen on kivaa, ei voi tuhlata kallista aikaa sellaiseen. Kun tarpeeksi kauan pyörittelee tällaista ajatusmallia, vaikka ihan täysin tiedostamattakaan, niin kirjoittaminen estyy väistämättä, sillä se vaatii jonkun kimmokkeen. Jonkunlaisen pienenkin luvan sille, että nyt keskityn kirjoittamaan.

Tällä viikolla olo oli taas ihan paska, ja ajattelin, että en halua enkä jaksa tehdä mitään. Syitä oli monia, mutta kyllä varmaan perustavanlaatuisin syy oli yksi ihminen.
Se oli se kimmoke.
Mieleen juolahti, että jospa yrittäisin kirjoittaa. Eihän se mitään auta eikä tee mitään millekään, mutta jos ei jaksa mitään muutakaan, niin eihän siinä mitään häviä.

Aloin kirjoittaa, kuten aina, ensin kompuroimalla, ja sitten yhtäkkiä tekstin imussa.
Muistin taas, millaista se on.
Abstraktit, mielessä jumittavat asiat muuttuvat tekstiksi, joksikin kokonaisuudeksi, sellaiseksi, mistä voi hahmottaa jotakin kaunista, jotain itseä suurempaa.
Kolme tuntia elämästäni katosi johonkin. Aloitin iltaviideltä, iltakahdeksalta nousin ylös tietokoneen edestä, koska huomasin, että eiköhän tässä ollut tarpeeksi pelottavasti kadonneita, kliseisesti sekunneilta tuntuneita tunteja tälle illalle.
Kävelin läpi iltavalaistun kaupungin ja näin vaikka mitä sellaista, mihin en ole ennen kiinnittänyt huomiota.
Tuntui siltä, kuin sarja lukkoja olisi avautunut, ihan niin kuin joskus, kun joku hieroo oikein jumissa olleita hartioita.

Parasta oli se, että tunsin olevani tavalla tai toisella taas, pitkästä aikaa, jotenkin kiinni tässä elämässä. On joku asia, mitä osaan tehdä, mitä osaan tehdä hyvin, tiedän, että olen siinä hyvä, ja vaikka en olisikaan, niin on kuitenkin joku asia, mikä aiheuttaa mulle tällaisen olotilan. Se on minussa itsessäni, en tarvitse siihen ketään tai mitään ulkopuolista. On joku merkitys. En ole vain joku ihan mitätön, mielivaltaisesti turhanaikaisesti maailmankaikkeudessa roikkuva hiukkanen.

Muistin siis, että myös kirjoittamiselle ilman pakkoa on hyvä välillä järjestää aikaa.

Lopulta tekstin ja kirjoittamisen ajatteleminen kiersi ympyrän ja päätyi tähän blogiin.
Sellaisten tekstien takia, jota tällä viikolla kirjoitin, päädyin aikanaan bloggaajaksi. Kirjoitin tarpeekseni niitä ja päätin, että on uskallettava yrittää kirjoittaa myös sellaisia tekstejä, joita joku muu voisi lukea. Loppujen lopuksi se on tärkeämpää.

Niin että tässä tulee nyt uhkarohkea vaatimus: minulle saa ilmoittautua, jos haluaa blogistani innostuneena lukea myös sen tämän viikkoisen tekstin.

Näillä puheilla, toivotan vähintään vastaavanlaisia valonpilkahduksia koko lukijakuntani elämään!

Toivo ja toivottomuus

Ihan näin rehellisesti ja suoraan ja tiivistetysti sanottuna tämän viikonlopun päätteeksi, sunnuntain ja maanantain välisenä yönä voin todeta, että kulunut viikko on ollut liian monella tavalla huono.

Sen kunniaksi päätin jakaa pari ajatusta, jotka eivät liity mitenkään mihinkään maratoneihin tai muihin merkittäviin tapahtumiin ja jotka nostattavat mieleen taas huomattavan usein kysymyksen siitä, pitäisikö blogi lopettaa, kun kaikenlaisia ajatuksia tulee ja liian usein ne päätyvät siihen, että en halua kirjoittaa tällaista blogiin, en halua, että kukaan lukee tällaista.

Kokeilenpa siis nyt taas, miltä tuntuu kirjoittaa, vaikka tuntuu siltä, että ei pitäisi.

Irrallisia ajatuksia viime ajoilta:

Luin reilu viikko sitten yhdestä kirjasta ajatuksen, johon olen törmännyt elämässäni liian usein. Päätin siis nyt kirjoittaa siitä ensin.
Kirjassa oli sellainen minun kaltaiseni introvertti, sosiaalisesti taitamaton, small talkiin kykenemätön, toisten silmissä outona ja erityisesti äärimmäisen tylsänä pidetty henkilö. Hänen ympärillään oli vähän sosiaalisempia ja vähän niinsanotusti normaalimpia ihmisiä.
Ei siinä mitään, kaltaiseni henkilö oli mielestäni hauskasti ja positiivisessa hengessä kuvattu.
Kunnes tuli kohta, jossa nämä kaikki kirjan keskeiset henkilöhahmot lähtivät baariin.

Minun kaltaiseni henkilö koki ahdistavaksi tanssilattialla olemisen ja varsinkin sen, että muut yrittivät väkisin kiskoa hänet tanssilattialle. Hän koki ahdistavaksi myös metelin, mutta ennen kaikkea sen, että olisi pitänyt heilua siellä tanssilattialla, tehdä muka jotain tanssikoreografioita, kun ei osaa. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että muut tekivät niin. Hän ei vain itse halunnut tehdä niin, sillä hänestä se oli ahdistavaa ja noloa.
Kirjan muut henkilöhahmot olivat hyvää tarkoittavia, iloisia ja mukavia ihmisiä, jotka hyvää hyvyyttään yrittivät väkisin kiskoa tätä tyyppiä tanssilattialle, koska hei, opettele nyt vähän irrottelemaan, rentoutumaan, heittäytymään!

Kun tyyppi lopulta pakeni baarista ahdistukseen kuolemaisillaan, muut naureskelivat ja säälittelivät, toivoivat sydämestään, että tuokin joskus oppisi.
Ja kas, kirjan lopussa tyyppi ottaa kuin ottaakin askeleen baarin tanssilattian suuntaan, ja tekee siellä pari tanssillista liikettä, koska tarinalla on ollut hieno kaari, ja nyt tämä tylsyyden perikuvakin on oppinut vähän rentoutumaan.

Tilanne kuulosti kuin suoraan minun elämästäni leikatulta, ilman tuota hienoa loppua.
Kirjan kuvaus ei herättänyt vastahankaisuutta sinänsä. Ymmärrän, että joidenkin ihmisten, mukaan lukien minun, on usein vaikea niinsanotusti rentoutua-heittäytyä-irrotella, varsinkin muiden nähden, ja ymmärrän, että muut haluavat hyvää hyvyyttään kannustaa ja tukea tässä. Ymmärrän myös, että tanssilattialla heiluminen saattaa olla kivaa ja mikäs siinä, jos niin haluaa tehdä.

Kohta kuitenkin herätti miksi-kysymyksen.
Miksi irrottelu on yhtä kuin kännissä baarin tanssilattialla heiluminen / örveltäminen?

Kuten surullisen moni muukin asia tässä maailmassa, myös irrottelu-heittäytyminen-rentoutumisen keinot ovat oikeita vain tietyissä rajoissa. Kuten suvaitsevaisuus on hyväksyttyä vain rajallisten asioiden suhteen, niin myös irrottelu-heittäytymiselle on rajat, joiden sisällä pitäisi pysyä.

Jos ei halua tanssia baarissa, on tylsä ja jäykkä.
Eikö tosiaan ole mitään muuta, millä tavalla ihminen voisi osoittaa irrottelevansa tai olevansa irrottelematta?

Ja jotta en alkaisi kuulostaa liikaa saarnaajalta, siirrytään seuraavaan ajatukseen.

Maailma on täynnä sanontoja siitä, että kaikki muuttuu kyllä paremmaksi, asiat järjestyvät aina, kyllä kaikki kääntyy vielä parhain päin, paistaa se aurinko risukasaankin, kaikella on tarkoituksensa, jokaisen nurkan takana odottaa ihme, sateen jälkeen paistaa aina aurinko yms. yms.

Viime aikoina olen taas tullut ajatelleeksi, että eihän noissa sanonnoissa ole mitään perää. Ei totuusarvoa, ei logiikkaa.
Ainoa varma on epävarmuus.
Saattaa olla, että asiat menevät hyvin / kääntyvät paremmiksi,
mutta saattaa yhtä hyvin olla, että eivät käänny miksikään
tai että ne kääntyvät huonommaksi.

Mutta viime kädessä sanontoja tarvitaan, ihminen tarvitsee uskoa niihin, sillä hänellä ei ole mitään muuta.
On pakko tehdä valinta sen suhteen, haluaako elää elämäänsä uskoen enemmän hyviin vai huonoihin vaihtoehtoihin.
Huomattavasti helpompaa ja itseä kohtaan armollisempaa on uskoa niihin hyviin.
Yhtenä kuluneen viikon iltana makasin sängyllä ja ajattelin, että mitäpä jos en nousisi tästä nyt vähään aikaan ylös.
Muutaman minuutin kuluttua ajattelin, että jos nyt kuitenkin noi tiskit vaikka tuolta tiskais. Ja jos vaikka jotain muutakin.
Veikkaisin, että niiden, jotka ovat lopullisesti valinneet huonoihin vaihtoehtoihin uskomisen, ajatukset eivät kantaisi edes tiskipöytään asti.

Sitten yksi ajatus, jonka löysin selatessani tiedostoa, johon olin koonnut ajatuksia herättäviä kohtia lukemistani kirjoista. Sitä tiedostoa selatessa ymmärsin taas kouriintuvasti, miksi luen kirjoja, ja muistin, että niin kauan kuin on kirjoja, elämässä ja maailmassa on uskomaton määrä toivoa.

Kirjan ajatus oli niinkin yksinkertainen kuin:
Ihmistä ei voi muuttaa mieleisekseen.
Uskoisin että tämä on jossain määrin samastuttava ajatus jokaiselle. Itse joudun muistuttelemaan itseäni siitä joka välissä, ja tuntuu, että suhteellisen vanhaksi piti elää, ennen kuin tällainen ajatus edes häivähti mielessä.

Ainakin itse ajattelen liian usein, sellaisia juttuja, kuin
kyllähän muuten, mutta kun tuo toinen...
jos toi X olis erilainen / toiminut eri tavalla, niin tätä ei olisi tapahtunut
miksi se X ei voi
mulle tämä on selvää, miksi X....
kunpa X vain...
jospa  X nyt tällä kertaa...
jospa X vaikka ajan kanssa...

Yllättävän vaikea ja yllättävän perustavanlaatuinen, yksinkertaisen tärkeä  ajatus ihmisten välisille suhteille. Toista ihmistä ei voi muuttaa mieleisekseen, vaikka haluaisi. Toista pitää kunnioittaa juuri siksi, että hän on sellainen kuin on. Jos siihen ei pysty, voi mahdollisuuksien mukaan peruuttaa ihmissuhteesta, ja tehdä sen silloin sitä toista syyttämättä.

Loppukaneetiksi:
Miksi on niin vaikea olla kiitollinen?

En tiedä onko muilla näin, mutta mulla on.
Erityisesti tällaisina aikoina, joina kiitollisuudelle olisi tilausta, tunne on poissa.
Kaikki on hyvin, perusasiat elämässäni ovat hyvin, kukaan ei toistaiseksi ole kuollut eikä vakavasti sairas, ajatellessani kaikkea sitä mitä tähänastisessa elämässäni olen saanut olen poikkeuksellisen onnekas ihminen.
Vietin taas viikonlopun ihmisten ympäröimänä tietäen hyvin, että tässä on iso porukka rakastavia, todella välittäviä ihmisiä, monta ihmistä, joiden kanssa iloita ja surra ja elää, varmasti monta aidosti välittävää ihmistä enemmän kuin monella muulla,
ja missä on kiitollisuus.

Mieleeni puikahti joka välissä ajatus, että voi helkkari kun en jaksa ihmisiä, menkää pois, että minä saan tehdä rauhassa kaikkea, mitä haluan.
Ja joo, elämässäni on tapahtunut niin paljon kaikkea hyvää, ja niin paljon kaikkea kivaa on tiedossa tulevaisuudessakin, ja mitään hätää ei ole,
mutta kun se ja se asia puuttuu.
Jos vain saisin tämän ja tuon ja tuon.
Miksen voi saada.

Huoh.
Ainut lohtuni on, että sentään ymmärrän edes ajatella tätä asiaa. Ajatuksesta ei sentään ole yhtä pitkä matka tunteeseen kuin ajattelemattomuudesta.

Maratoonarit rannalla

Koska maratooneista raportoiminen on iloni, niin tässä sitä taas tulee.

Jo vuosia olen halunnut juosta maratonin merenrantamaisemissa, koska syystä tai toisesta meren näkeminen on minulle merkityksellistä.
Pari vuotta sitten lähdin toteuttamaan tätä haavetta Turkuun, koska hei, Turku on rannikkokaupunki, kyllähän siellä varmasti näkee meren.
Ei nähnyt.
Olin ihan helkkarin pettynyt.

Meren lähellä asuva veljeni sanoi, että tuu juoksemaan Espoon rantamaraton, siellä juostaan pitkä pätkä meren rantaa, ja sitten siellä on hiekkatietä, mikä on jaloille asfalttia parempi.
Päätin, että näin teen.
Yritin ilmoittautua jo samana vuonna, mutta säikähdin hintaa niin paljon, että jätin sen väliin.
Viime vuonna olin Raatteen tiellä, kuten kaikki varmasti hyvin muistavat.
Tänä vuonna kokosin itseni ja päätin, että kerran se hinta vaan kirpaisee.

Viime perjantaina lähdin taas matkaan.
Lauantaiaamuna hain juoksunumeron. Himoitsin jo pitkältä täsmälleen lempiväriäni edustavaa, kauniin kirkkaansinistä juoksupaitaa, jonka saisin omakseni ihan hetken kuluttua, heti juoksunumeron saatuani.

Juoksunumeropöydän ääressä sain kuulla, että ne siniset juoksupaidat ovat miehille, ja naisille on tarjolla violetit. Juoksunumeron ojentaja sanoi, että "se sopii just sun väreihin", ja huomasin, että mulla sattui puhtaasti sattumalta olemaan sen naisten juoksupaidan violetti huppari ja crocsit. Sanoin rehellisesti, että olisin kyllä halunnut tuon sinisen. Juoksunumeron antaja vastasi, että välillä on hyvä mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Päätin, että tämä kai symboloi jonkinlaisen uuden aikakauden alkua elämässäni, toivottavasti. Ja koska paita oli hyvä päällä, juoksin se päälläni. Hyväksyin sen, että en saanut uutta sinistä paitaa, onhan mulla sinisiä vaatteita kaappi täynnä.

Panikoin ennen juoksun alkua, koska mulla oli taas jostain syystä ihan helvetin huono olo. Tiedoksenne, että omituiset huonon olon kohtaukset ovat olleet arkeani jo jonkin aikaa ja asia on hoidossa, joten ei se ollut mitenkään yllättävää, mutta pelottavaa se on silti. Mielessä kävi taas, että onko järkevää lähteä, pitäisikö jättää väliin. Tiesin kuitenkin, että kaikkein parasta, mitä nyt voi tehdä, on lähteä, ihan rauhallisesti ottaen vain. Todennäköisesti olo paranee juostessa, ja jos se pahenee, matkan voi aina jättää kesken. Jos pääsen maaliin, niin se on merkki siitä, että ei tässä voi mistään vakavasta olla kyse.

Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin pyyhkimään lähtöviivalla pari kyyneltä, koska tuli niin kauhea miten tässä nyt mahtaa käydä -pelko. Yritin tehdä sen salaa.
Nykyisessä elämäntilanteessani myös se on oikeastaan arkipäivää.

Lähdin juoksemaan yrittäen ottaa mahdollisimman rauhallisesti.
Kuten vielä tähän mennessä on aina käynyt, liikunta auttoi huonoon oloon. Rauhallinen hölkkä on suorastaan lääkettä siihen.
Tuntui turvalliselta, että osallistujia oli niin paljon, pitkästä aikaa niin iso tapahtuma, että minkäänlaista eksymisen vaaraa ei ollut.

Lähellä ensimmäistä kymppiä jo kyllästyin ja repäisin itseni irti porukasta. Siinä vaiheessa kaiken maailman pelot olivat menneet ohi niin, että pystyin tekemään kuten aina teen, eli etsiytymään jatkuvasti sellaisille juoksupaikoille, joissa olen tarpeeksi kaukana muista, mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä jotakin toista juoksijaa, jotta näen jonkun koko ajan.

Pakko ylistää, että tuolla maratonilla oli ehkä selkeimmät ja parhaimmat opasteet ikinä, tyhmäkään ei olisi voinut eksyä, en edes minä.
Mieleen jäi myös se, että ihmiset kannustivat uskomattoman paljon. Opastajat ja huoltopisteiden ihmiset olivat kaikki todella ystävällisiä ja kannustavia, ja sen lisäksi reittien varsilla oli paljon ihmisiä, jotka ilmeisesti asuivat lähellä ja / tai olivat muuten vain huvikseen katsomassa, ja jotka kannustivat hirveän paljon. Tällä oli iso merkitys, koska omat kannustusjoukkoni ( = vanhempani) eivät päässeet lähtöä ja maalia lukuunottamatta kuin kumpikin yhdelle paikalle koko reitin aikana, sillä reitti koostui suurimmaksi osaksi ulkoilumaastossa olevista metsäpoluista. Maratonilla pienenkin kannustuksen kuulemisella on, kuten varmaan olen jo usein todennut, todella yllättävän voimaa antava vaikutus, tuli se keneltä tahansa. Tuolla kannustajia oli niin paljon, että välillä se tuntui jo kiusalliselta, mikä oli myös aika historiallista. Juoksin monessa kohtaa yksin, ilman lähellä olevia muita, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä, että hölkkään normaalia suht hidasta ja kymmenien kilometrien jälkeen tuskaista vauhtia ihmisrivistön ohi, joka hurraa mulle kuin jollekin olympiavoittajalle.

Kuten sanottu, reitti oli suurelta osin hiekkatietä ja tuhkakivipintaa, mikä on aina luksusta tässä asvalttivaltaisten maratonien maailmassa.
Reitti oli kuitenkin myös mäkinen.

Tapahtuman sivustolla väitettiin, että maratonin ensimmäinen puolisko on mäkinen ja toisella puoliskoilla, jolla saavutaan rantaraitille, reitti tasaantuisi. Kehotettiin, että ensimmäisellä puoliskolla kannattaa siis säästää voimia ja vauhtia kiristää toisella puoliskolla.

Ensimmäisen puoliskon jälkeen olin vielä ihan hyvissä voimissa ja ajattelin, että jos tämä tästä nyt tasaantuu, niin sehän on hyvä.
En tiedä oliko vika minussa vai reittikuvauksessa, mutta mielestäni reitti oli kyllä myös toisella puoliskolla aivan yhtä mäkinen.
Reitti oli täynnä jyrkkiä ylämäkiä ja jyrkkiä alamäkiä, välillä tuntui, että eihän tässä muuta olekaan kuin mäkeä ja mutkaa, ja epätasaisuuksien varomista. Muistin taas, että jos puhutaan jyrkistä mäistä, niin lopulta ylämäki ei olekaan maratonilla se pahin. Pahinta on oikein jyrkkä alamäki, varsinkin puolivälin jälkeen, se, kun joutuu rasittuneilla lihaksillaan kannattelemaan itseään, pelkäämään että kohta ei enää jaksa ja kaatuu väkisin eteenpäin, ja samalla tarkkailemaan, osuuko jalka johonkin kantoon tai juureen. Ja se, kun kaltaiseni päkiällä astuvan jaloissa alkaa loppuvaiheen alamäissä tuntua siltä, kuin varpaiden kynsien alle olisi tyrkätty neuloja pystyyn.

Huoltopisteillä ei ollut tarjolla rusinoita, mitä olen aina maratonin loppuvaiheessa tottunut saamaan. En ole ikinä ennen edes ajatellut niiden olemassaoloa, mutta nyt huomasin, että tartteis kyllä jotain muutakin kuin urheilujuomaa ja suolakurkkua. Katselin kateellisena niitä, joilla oli omia eväitä. Järkevillä ihmisillä on aina taskussa jotakin, tai reitin varrella joku, joka voi jotain antaa tarvittaessa. Mullakin oli ihan ekoilla maratoneilla aina jotakin omia järjestelyitä, mutta ensimmäisten maratonien jälkeen olen ajatellut pärjääväni sillä mitä luulin maratoneilla aina olevan tarjolla, eli urheilujuomalla ja suolakurkulla ja loppuvaiheessa rusinoilla.

Meren rantaan saavuttiin siis lähellä kolmenkympin rajapyykkiä.
Ajattelin, että onhan se kaunis, mutta ei kyllä nyt paljon lohduta. Ei tuntunut varsinaisesti pahalta, eikä ollut kipuja, mutta tuntui kyllä vahvasti siltä, että ei meinaa jaksaa juosta.
Juoksin silti, käytin vanhaa keinoani ja huijasin itseni jatkamaan juoksemista uskottelemalla, että kävelen vähän siten, kun pääsen siihen ja siihen kilometritolppaan, ja sitten sen jälkeen siihen, ja sen jälkeen siihen, ja sitten kun olen tuon lyhtypylvään kohdalla, ja kun olen ohittanut tuon postilaatikon, ja tuon mutkan jälkeen... Ja niin se meni koko matka.
Yritin myös nauttia meren läheisyydestä, sen takiahan olin sinne tullut.
Se oli vaikeaa varsinkin kohdassa, jossa piti hetken juosta kalliota pitkin ylämäkeen, ja ajattelin, että ihme, jos joku täällä ei putoa tuonne mereen.

Tunsin itseni epäonnistuneeksi, kun neljän ja puolen tunnin tavoiteaikajuoksija porukkansa kanssa meni ohi. He pysyivät loppumatkan ajan näköpiirissäni, mutta olisin toivonut, että olisin ollut maalissa ennen heitä.
Niin, että kun lähtöviivalla pelkäsin keskeyttämistä, nin kolmenkympin kohdalla oli sijaa jo tuollaiselle ahdingon aiheelle. Ikävää, että mikään ei milloinkaan riitä, mutta toisaalta olen viime aikoina huomannut, että on positiivista, jos huomaa toiveiden muuttuttuvan suuremmiksi: silloin tietää, että perusasiat ovat hyvin.

Ihan viimeisten kilometrien kohdalla sain jostain lopulta sen verran voimaa, että pystyin juoksemaan raahautumisen sijasta, ja pystyin jopa nauttimaan juoksemisesta. Kilometriä ennen maalia liikenteenohjaaja huusi taas yhden helvetillisen mäen päällä, että "se oli viimenen nousu, nyt enää vähän matkaa maaliin!" Ajattelin, että jos tuo on yhtä luotettava kuin tapahtumasivuston reittikuvaus, niin tässä on edessä vielä kilometrin nousu ennen maalia.

Ei onneksi ollut.

Tulin maaliin stadionille, jossa oli kannustava kuuluttaja ja iloinen tunnelma. Tuntui ihan hienolta, kun mitali tultiin taas ripustamaan kaulaan sen sijaan, että se olisi ojennettu käteen.

Maaliviivan jälkeen tuntui, että jouduin kävelemään ikuisuuden mittaisen matkan, että pääsin aidan toiselle puolelle vastaantulevien vanhempien luokse. Matkan aikana ehdin syödä maaliviivan jälkeen saadun suklaapatukan ja kun isäni tuli perinteisesti ottamaan maaliintulokuvan, mulla oli naama ihan suklaassa. En kehdannut laittaa kuvaa edes Facebookiin. Traagista.

Katsotaan, mitä seuraavaksi.

Tanssiinkutsu

Koska kulunut viikonloppu on ollut paitsi todella raskas, myös ja ennen kaikkea käsittämättömän hieno ja koska sen myötä on jälleen täysin yllättäen toteutunut jo kauan sitten hautaamiani ja unohtamiani haaveita, kirjoitan taas. Tiedän, että tästä postauksesta tulee pitkä, rönsyilevä ja mahdollisesti pitkästyttävä, joten kukin jatkaa lukemista tai lopettaa sen oman harkintansa mukaisesti. Ei oo pakko kahlata läpi kaikkea, eikä oo pakko lukea loppuun, jos siltä ei tunnu!

Loppuvuodesta, heti yliopistosta valmistumiseni jälkeen postiluukustani kolahti kirjekuoressa kutsu juhlaan, jonka kaltaisesta en ollut ikinä kuullutkaan. Juhlaan, joka yliopistolla järjestetään kolmen vuoden välein, ja johon kaikilla sinä aikana valmistuneilla maistereilla ja tohtoreilla on oikeus osallistua. Juhlaa kuvailtiin arvokkaaksi, juhlalliseksi, hienoksi, upeaksi kokemukseksi, johon sisältyy arvokas ja hieno tilaisuus, jossa maisterit saavat seppeleen päähän ja tohtorit hatut ja miekat. Juhla kestää koko viikonlopun ja siihen kuuluu hienoja illallisia, mukavaa kulttuuriohjelmaa ja sisävesiristeily. (Yritän välttää mainitsemasta paikkojen ja ihmisten tarkempia nimiä, koska olen nyt saanut sellaisen päähänpinttymän, enkä halua, että tämä teksti kantautuu heti jokaisen googlettajan tietoon.)

Koska juhlaan kuului myös vanhat tanssit, tiesin heti, että minä olen siellä.
En oikeastaan edes välittänyt kutsussa mistään muusta. Vanhat tanssit oli se, mihin tartuin ja minkä vuoksi päätin, että tuonne menen. Toki asiaan vaikutti myös se, että minulla on aina ollut hinku päästä pukeutumaan oikein hienosti ja osallistumaan virallisen hienoihin juhlatilaisuuksiin, mutta vanhat tanssit ennen kaikkea. Siitä lähtien, kun lukion wanhojentanssit ovat olleet ohi, olen vain kaikki nämä vuodet haaveillut, että joskus, joskus, joskus vielä pääsisin osallistumaan vanhoihin tansseihin, tanssimaan niitä taas uudestaan. Ja koska pidin varmana, ettei sellaista tilaisuutta enää ikinä missään tule, olen toivonut edes pääseväni joihinkin juhliin, joihin on vastaavan kaltainen pukukoodi ja hienot menot ja meiningit.

Nyt se tilaisuus tuli.

Ilmoittauduin osallistujaksi juhliin heti ilmoittautumisajan alettua ja syöksyin intoa tulvillani ensimmäisiin tanssiharkkoihin huhtikuun alussa.

Siellä odotti pettymys.
Kaikki muut saapuivat paikalle pariskunnittain.
Huomasin tänä viikonloppuna juhlissa konkreettisesti, miten pienenpieni osa muuhun juhlallisuuteen osallistujista osallistui tansseihin, ja siitä pienestä osasta lähes kaikki muut olivat pariskuntia. Muutama pariton nainen oli, ehkä kaksi minun lisäkseni, ja hekin luovuttivat ennen oikeita juhlia parin saannin ja tanssimisen vaikeuden vuoksi.

On kai järkeenkäypää, että tanssiin tarvitaan kavaljeeri, ja kaikki muut olivat sen tajunneet. Minä yksin olin tyhmänä luullut, että tanssit on tarkoitettu vain maistereille ja tohtoreille. Että siellä olisi vain maistereita ja tohtoreita. Ekalla harjoituskerralla ihmettelin, miten on mahdollista, että noin moni tuonne juhlaan kutsuttu ihminen on sattunut löytämään seuralaisekseen jonkun toisen kolmen viime vuoden aikana valmistuneen maisterin tai tohtorin.

Menin harjoituksiin siinä uskossa, että muitakin parittomia on, ja että parittomuus ei estä osallistumista, sillä muutenhan kutsussa tai ilmoittautumislomakkeessa tai jossain olisi sanottu, että jos haluat tanssia, niin tuo seuralainen mukanasi.

Kävin kuitenkin kevään harjoitukset läpi muiden mukana. Välillä tanssin jonkun kanssa, jonka seuralainen ei ollut juuri sillä kertaa päässyt paikalle, ja välillä tanssin jonkun toisen parittoman naispuolisen kanssa, välillä mahdollisuuksien mukaan yksin. Tanssinopettaja sanoi ensin, että parittomuudesta ei tarvi huolehtia, sillä kyllä jostain joku pari löytyy. Myöhemmin hän sanoi, että olisi kyllä hyvä, jos minulla vain olisi joku, ihan kuka tahansa, jonka voisin pyytää seuralaiseksi.

Lähipiirissäni on kyllä miehiä, ja joillakin heistä on tanssitaitoakin, mutta pidin heidän pyytämistään seuralaiseksi viimeisenä hätäkeinona, sillä a) seuralaisen pitäisi maksaa osallistumisestaan sama melko kallis summa kuin minunkin ja b) tanssitaitoiset elämäni miehet ovat hankalan välimatkan päässä.

Jatkoin kuitenkin toiveikkaana harjoituksissa käymistä ihan vain siitä syystä, että tanssiminen on niin ihanaa. Kolme tansseista oli sellaisia, jotka olen tanssinut kauan sitten lukion wanhojentansseissa, ja ne tulivat ihmeellisesti jostain selkäytimestä mieleen, vaikka luulin aluksi, että enhän minä mitään niin vanhoja asioita muista. Loputkin tansseista olivat kertakaikkisen ihania ja nautin aina harjoittelusta, aina aina aina, vaikka vakituista paria ei ollutkaan. Lopulta ajattelin, että sama se oikeastaan, pääsenkö sinne varsinaisiin tansseihin, kun olen saanut olla näissä harjoituksissa. En muuten ole kovin tanssillinen ihminen, enkä osaa tanssia, mutta vanhat tanssit, ne historialliset hienostuneet tanssit ikään kuin suorastaan vastaavat johonkin sydämestäni nousevaan kutsuhuutoon. Tiesin sen lukiossa ja tiesin sen nyt.

Toukokuun viimeisissä harjoituksissa tanssien ohjaaja tuli sanomaan, että olen saanut parin. Että joku liikunnan yliopisto-opiskelija, joka siis osaa jo ne tanssit, on lupautunut parikseni, joku sellainen, joka muutenkin on lupautunut muutaman muun opiskelijan tavoin toiminaan noissa juhlissa opastus- ja järjestelytehtävissä. Pari ei päässyt tulemaan tälle kevään viimeiselle kerralle, mutta tulee sitten elokuussa kaksiin viimeisiin harjoituksiin.
Voitte vain kuvitella, kuinka onnellinen olin.

Onni hälveni kesän myötä, koska pukeutumisen suunnittelu oli niin helk-ka-rin hankalaa. Pukeutumiskoodi ja muu juhliin liittyvä säännöstö oli niin tiukkaa, että ihmettelin jo tosissaan, mitkä ihmeen juhlat nämä ovat. Mistään, koskaan, milloinkaan, ei löytynyt sellaista mekkoa, minkä olisin voinut laittaa päälleni tai minkä olisi voinut jollain korjauksilla muuntaa oikeanlaiseksi, vaikka kolusimme äitini kanssa kauppoja ja kirpputoreja ja ties mitä muuta alkuvuodesta lähtien.

Heinäkuussa sitten iski paniikki ja oli pakko hakea puku oikeasta juhlapukuliikkeestä.
Ja sitten lyhentää sitä puoli metriä ja korjailla muutenkin, koska en ole minkään valtakunnan pitkän juhlapuvun mitoissa. Onneksi oli ompelutaitoinen, ihana ihminen kädenojennuksen päässä.

Surin myös sitä, että tansseja katsomaan ei saa tulla vieraita, koska tanssitila on ahdas ja yleisötila täyttyy niistä juhliin osallistujista, jotka eivät tanssi. Tulin siihen tulokseen, että vanhempieni ei kannata tulla paikalle ollenkaan, varsinkaan, kun heillä oli muuta ohjelmaa. Kaltaiselleni stressaajalle oli sanalla sanoen helvetillistä miettiä, miten järjestää kaikki niin, että selviän itsekseni. Opettelin tekemään juhlakampausta, mutta ei se oikein luonnistunut, joten varasin sitten elämäni ensimmäisen juhlakampausajan, siis pitkille hiuksille tehtävän juhlakampauksen, lukiossa en oikein perustanut sellaisista.

Lisäksi juhlien järjestelyihin kuului tuntuman mukaan sata muuta asiaa, jotka stressasivat niin paljon liikaa, että elokuun ja toisiksi viimeisten tanssiharjoitusten koittaessa olin jo aivan täysin valmis jättämään koko juhlat väliin.
Voitte siitä päätellä, kuinka paljon aihe stressasi ja ahdisti.

Asiaa ei auttanut yhtään se, että luvattu parini ei ilmestynyt paikalle.
Oikeisiin tansseihin oli siinä vaiheessa aikaa tasan viikko, ja henkilöstä, joka oli lupautunut tulemaan parikseni, ei näkynyt vilaustakaan.
Ohjaaja sanoi laittavansa viestiä tälle henkilölle ja ilmoittavansa sitten minulle, mitä hän vastaa. Luin rivien väleistä ja sisäistin viimein kunnolla itsekin, että en ehkä sittenkään pääse osallistumaan tanseihin.

Ja uskokaa tai älkää, en oikeastaan välittänyt siitä. Olin lievästi pettynyt, mutta ehkä hippusen jopa helpottunutkin. Sillä nimenomaisella hetkellä mielessäni oli näiden juhlien lisäksi muita aivan liian suuria asioita, että olisin jaksanut välittää. Ja sitä paitsi, pääsisinhän (ja joutuisinhan) joka tapauksessa osallistumaan kaikkiin muihin tilaisuuksiin, vain tanssit jäisivät väliin. Ehkä yhden stressitekijän poistuminen olisi vain hyvä, sillä yhtä hyvin kuin tiedän tanssien olevan ihaninta mitä on, tiedän oikean tanssiaistilanteen myös olevan kammottavan jännittävä ja kuumottava, se oli sitä aikanaan tutun ja turvallisenkin ihmisen kanssa, niin saati sitten jonkun tuntemattoman ja ties minkälaisen tyypin kanssa.

Joten lakkasin välittämästä.
Päivien kuluttua, tasan vuorokautta ennen kenraaliharjoituksia, kaksi vuorokautta ennen tansseja, sain ohjaajalta sähköpostin, jota en ollut jaksanut edes odottaa, koska olin jo henkisesti jättänyt tanssit pois laskuista.
Sähköpostissa luki, että pari tulee paikalle, että hän on joutunut ilman omaa syytään jäämään pois edellisistä harkoista tilanteessa, jossa ei ole saanut siitä kellekään edes mitään viestiä, ja että hän tulee tansseihin ja tanssii kanssani.
Ajattelin, että no jaaha, katsotaan. En odottanut enää mitään. En ajatellut eikä kiinnostanut. (Paitsi kävin tietysti vähän Facebookissa stalkkailemassa, koska sain viestistä lukea tämän henkilön nimen. Häntä ei löytynyt Facebookista. Ajattelin, että onkohan se henkilö nyt oikeasti edes olemassa, pidetäänkö mua nyt vain pilkkana.)

Seuraavana aamuna menin edelleen epäilevin ja tylsistynein mielin kenraaliharjoituksiin ja kohtasin ensi kertaa henkilön, jonka kanssa tulisin kokemaan sen hetken, josta olin niin kauan ja niin kipeästi haaveillut, ja jonka en ollut uskonut toteutuvan, josta olin jo luopunut.

Pelkäsin eniten, että tämä tyyppi ei tulisikaan vieläkään paikalle, ja seuraavaksi eniten pelkäsin, että hän olisi jotenkin tyly, ilkeä tai välinpitämätön. Minulle tulee usein heti jonkinlainen vaikutelma ihmisestä, joko neutraali, positiivinen tai negatiivinen, eikä vaikutelmalla ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä henkilö oikeastaan tekee tai sanoo. Usein koen, että ihmiset katsovat minua ylhäältä alaspäin, että he näyttävät suoraan, että eivät pidä minusta, ja sen takia en pidä heistä. Pelkäsin paljon, että tästä tyypistä, jonka kanssa minun pitäisi mennä jo lähtökohtaisesti jännittävään tilanteeseen, tulisi jollain tuollaisella tasolla negatiivinen olo.

Ensi töikseen henkilö pahoitteli asianmukaisesti viime kerran poissaoloaan ja antoi uskottavan selityksen sille. Muuten hänestä jäi kaiketi neutraali olo, sillä mieleeni ei jäänyt tästä ensikohtaamisesta oikeastaan mitään muuta kuin hänen tanssitaitonsa. Huomasin hänen kanssaan tanssiessani nimittäin, että ilmeisesti olen aina yläasteen tanssitunneilla ja jossain muuallakin tottunut viemään miestä, tai vähintään jakamaan puolet tanssin onnistumisen vastuusta. Nyt ihan oikeasti, konkreettisesti, kummallisesti ymmärsin, mitä tarkoittaa, kun mies vie ja kun mies osaa tanssia.

Olin esimerkiksi koko kevään harjoitellut itsekseni yhtä tiettyä valssin pyörähdyksiin liittyvää askelkuviota, joka tuntui mielestäni ja muitakin seuratessani kaikkein haastavimmalta ja pelottavimmalta, ja jota en ole tanssinut lukiossa.

Nyt en ehtinyt edes ymmärtää, mitä tapahtui, kun se valssikuvio mentiin läpi. Sali vain pyöri silmissä, enkä huomannut jalkojeni edes liikkuvan, kun kuvio oli pyörähdetty jo varmaan kolmesti. Muistan ajatelleeni ihmeissäni, että sehän ottaa tän ihan tossissaan.
Suosikkikohtani oli se, kun sanoin jostakin kuviosta, että tästä olen vähän epävarma, ja että toivottavasti en kompastu. Hän vastasi jotakin sen kaltaista, että "no minähän sinua vaikka kannattelen".

Tanssiharjoituksista siirryin seuraavan päivän virallisen juhlatilaisuuden harjoitukseen ja aloin jännittää sitä. Sen jälkeen ehdin käydä nopeasti syömässä ja stressaamassa kotona, koska illalla alkoi jo ensimmäinen juhlatilanne.

Se oli tilaisuus, jota olin kuvitellut mielessäni pelkäksi illalliseksi, johon kenties kuuluisi puheiden lisäksi joku kiva ohjelmanumero.
Ja niinhän se muuten olikin, mutta tuo lisäohjelmanumero ei ollut ollenkaan kiva.

Selvisi, että meidän pitäisi tehdä itse seppeleet, maisterinseppeleet, jotka saisimme huomenna päähämme ja joita pitäisimme sen jälkeen päässämme koko päivän.

Eli seppeleestä pitäisi tulla kestävä, ja se pitäisi tehdä itse.
Joka on nähnyt minun käsityötuotoksiani, tietää että se on mahdoton yhtälö.

Väkersin seppelettä kaksi tuntia kylmä hiki selässä tulvien ja lopulta juuri ja juuri itkun pidättäen. Tuntemattomat ihmiset pöydässä ympärilläni, hienot seppeleet jo kauan sitten valmistuneina edessään, ja minä siinä yksin surkean puolikkaan seppeleenraadon kanssa miettimässä, että tää päässäkö tosiaan huomenna tanssin, taitaa olla sali täynnä laakerinlehtiä.

Lopulta joku järjestäjistä kävi kuiskaamassa, että "meillä on tuolla myös varaseppeleitä, jos tuntuu siltä." Sanoin, että todellakin tuntuu.

Ihan oikeasti ja rehellisesti voin todeta, että jos olisin tiennyt tuon tilaisuuden kulusta, olisin jättänyt koko juhlan väliin, oli vanhoja tansseja tai ei. Ja tuona hetkenä päätin, että yksikin tällainen koettelemus vielä, niin lähden.

Loppuilta oli muuten ihan mukava, mutta tunnelmani ei oikein noussut enää kattoon, kaiketi väsymyksen vuoksi ja ennen kaikkea siksi, että en vain kerta kaikkiaan jaksa aina tuntea itseäni kaikkein huonoimmaksi, tyhmimmäksi ja kelvottomimmaksi joka porukassa joka hetki. Yritin tsempata mielialaani nousuun, mutta loppuilta oli silti vähintään vaisu ja menin nukkumaan varmana siitä, että huomenna se lopullinen tuho tulee.

Aamulla heräsin liian vähien unien jälkeen huonovointisena ja aamukahvin jälkeen huomasin, että mun on pakko käydä apteekissa. Juoksin apteekkiin. Juoksin kotiin. Juoksin kampaajalle. En meinannut löytää sinne, joten saavuin paikalle viisi minuuttia myöhässä. Panikoiduin.
Kampaus väännettiin ja tarvoin rivakasti kotiin maailmanlopullisesssa tuulen tuiverruksessa ja myrskyssä. Sateenvarjokin lensi ilmaan ihan niin kuin sarjakuvissa. Hain kotoa tavarat ja tarvoin samassa myrskyssä juhlapaikalle, jonne ei ollut pitkä matka oikeasti, mutta siinä säässä se oli tuhannen vuoden mittainen. Tiesin, että siinä on ihan kaikki tuhon tunnusmerkit. Tämä ei pääty hyvin.

Saavuin paikalle ja menin pukuhuoneeseen laittautumaan. Olin etukäteen pelännyt, että pukuhuone olisi täynnä muita, mutta siellä ei ollut ketään muita. Varmaan kaikki paremmin asiansa hoitaneet ihmiset tulivat paikalle autolla.
Olin pyytänyt paikalle ystävän ottamaan valokuvia muistoksi ennen juhlatilaisuuden alkua, ja hän saapui kuin tilauksesta vetämään selän vetoketjun kiinni juuri oikealla hetkellä, kun puku oli päällä. Paniikki helpottui, kun sen sai jakaa. Lähdin lopulta juhlaa kohti peräti ihan hyvillä mielin,

Tulimme juhlasaliin kulkueena, kaikki valmistuneet maisterit ja tohtorit, koko valtava porukka. Kulkueen järjestäminen kesti, kesti, kesti ja kesti. Lopulta juhlasaliin tullessa, taas henkisesti tuhannen vuoden mittaisen korkkareilla seisomisen jälkeen mulle tuli huono olo. Muistin, että salista ei saa poistua, ei missään tapauksessa, ei. Iski paniikki. Iski kylmänhikinen kuolemallinen paniikki. Yritin hengitellä syvään.

Lopulta mitään kamalaa ei tapahtunut.
Juhlatilaisuus oli todella, todella hieno, juhlallinen ja arvokas, juuri sellainen, jossa olen aina halunnut olla läsnä, ja johon osallistumisesta olen erittäin, erittäin kiitollinen ja onnellinen. Ainut huono puoli oli, että mulla oli huono olo, ehkä liian pitkästä seisomisesta siihen sopimattomilla kengillä, ehkä liiasta lämpötilasta, sillä pukuun kuuluneet hansikkaat ja päivätilaisuudessa päällä oleva jakku oli liian kuuma, ehkä sen vuoksi, että tämän kaiken lisäksi en ollut juuri syönyt tai juonut kiireessä yhtään mitään tai sitten ties mistä syystä. Onneksi pahin meni ohi jossain vaiheessa.

Juhlasta juoksimme myrskyn läpi bussiin, joka vei kirkkoon, kirkon jälkeen juoksimme edelleen myrskyn läpi bussiin, joka vei takaisin juhlapaikalle.

Edessä oli puolentoista tunnin tauko ennen iltatilaisuuden alkua, enkä tiennyt mitä teksin.
Olisin halunnut mennä kotiin suihkuun, sillä olin hikoillut sitä kylmännihkeää ja sitten ihan perus kuumuudesta johtuvaa hikeä tuntemukseni mukaan litrakaupalla, ja sen jälkeen olisin halunnut heittää kengät pois ja upottaa jalat jonnekin jalkakylpyyn siksi aikaa, kunnes iltatilaisuus alkaisi.

En voinut mennä kotiin, koska tauko oli mielestäni juuri liian lyhyt siihen tarkoitukseen, enkä myöskään halunnut kävellä yhtään ylimääräistä askelta siinä säässä.

Tiesin, että ainoa ja vähin mitä nyt oikeasti ja todella tarvitsen, on jonkunasteinen hetki hengittää ja rauhoittua.  Kuluneessa vuorokaudessa oli ollut minun mittapuullani liikaa aivan kaikkea liian suurta ja liian vähän aikaa näihin kaipaamiini toimintoihin.

Onneksi pukuhuoneessa ei ollut vieläkään ketään. Lysähdin penkille, potkaisin kengät jalasta pois ja vain olin siinä.

Jossain vaiheessa joku paniikintapainen nosti päätään, tempaisin kengät jalkaan ja harjoittelin joitakin tanssikuvioita, tansseihinhan oli aikaa enää muutama tunti.

Kun iltatilaisuuden alku alkoi hiljalleen lähentyä, raahauduin pukkarista rakennuksen aulaan, jotta näkisin, mitä milloinkin tapahtuu. "Raahautua" on ainoa ja oikea sana sille toiminnalle, minkä jälkeen lysähdin aulan penkille, potkaisin kengät uudestaan jalasta pois ja toivoin vain ja ainoastaan, että se kaikki olisi jo ohi, tai että en olisi ilmoittautunut enää iltatilaisuuteen, päivä olisi riittänyt. Energiaa ei kerta kaikkiaan enää ollut, eikä asiaa auttanut se, että olin yksin juhlissa, jossa valtaosa oli avecin ja / tai ystävien kanssa.

Sitten jostain ilmestyi tanssipari, se eilinen tyyppi, jonka kasvoja en edes enää muistanut. Hän ilmestyi ihan tyhjästä viereeni, tuli juttelemaan ja muutaman sanan vaihdettuamme hän innosti minut tempaisemaan taas kengät jalkaan ja sitten harjoittelimme illan tansseja, jotta ahdinkoni helpottaisi. Liitelimme, ihan oikeasti liitelimme pitkin aulan lattiaa ja päät vain kääntyivät, hymyt ja kannustavat katseet.

Sitten iltatilaisuus alkoi. Olin taas iloinen.
Nautin viiden tähden illallisen hauskassa ja kaikki huomioonottavassa, vaikkakin minulle tuntemattomista ihmisistä koostuneessa pöytäseurueessa, tunnelmallisessa juhlatilassa. Toisin sanoen tilaisuus, jonka olin aina halunnut kokea.

Illallisen jälkeen oli vuorossa lyhyehkö tauko ennen tansseja, ja silloin paniikki tuli taas. Ihmeellinen pelon tunne, ei edes jännitys vaan pelko. Mitä jos jotain ihan kauheaa tapahtuu, jotain kauheaa tapahtuu aivan varmasti hetkenä minä hyvänsä.

Haahuilin tanssipaikan laitamilla yrittäen turhaan hillitä sydämeni hullua hakkaamista ja ihmettelin, mistä tämä nyt johtui. Olenhan mä nyt aina kaikkea jännittänyt, mutta tällainen kauhun tunne ei ole normaali. Ajattelin, että ehkä tämä kaikki on vain jotenkin liikaa, en ole koskaan kokenut mitään tällaisia asioita, mitä nyt on tullut jo monta peräjälkeen. Kysyin taas itseltäni, miksi ihmeessä olin pistänyt itseni tähän.

Ja jostain se taas ilmestyi, tanssipari, jonka olin tavannut ensimmäistä kertaa eilen.
Hän ilmestyi tyhjästä eteeni ja moikkasi.
Vastasin tervehdykseen ensimmäisen kerran ihan aidon vilpittömän ilahtuneesti, niin että hän tuntui suorastaan pysähtyvän katsomaan. Ilahduin itse siitä, että huomasin oman vilpittömän ilahtuneen rekationi. Juttelimme taas muutaman sanan, ja huomasin, että se äskeinen kauhun tunne katosi, olin jo melkein rento.
Sillä hetkellä tiesin, että ei tässä voi ihan huonosti käydä, tuon ihmisen kanssa.

Erosimme mennäksemme omille tanssin aloituspaikoillemme. Olin taas iloinen. Ihmettelin sitä, että en edes jännittänyt enää, en tuntenut sitä vähän ikävää mutta tavallista jännityksen tunnetta, joka noissa tilanteissa aina tulee. Nyt sitä ei tullut. Tanssisaliin astuessa olin vain ja ainoastaan onnellinen, tiedostin siinä hetkessä ja yleisön edessä, että tämä on se hetki, jota olen kaikki nämä vuodet niin kovasti toivonut, ja joka nyt on ojennettu minulle tarjottimella, enkä voisi olla onnellisempi.

Viimeinen kauhun ja paniikin häivähdys iski ensimmäisen tanssin lopussa, rivimuodostelmassa, toinen käteni oman parini kädessä ja toinen jonkun tuntemattoman kädessä. Sekunnissa tiedostin, että ihmisiä on liikaa, on liian kuuma, mitä jos en pystykään tähän, mitä jos jotain kamalaa tapahtuu.

Tein sen, minkä siinä tilanteessa voin, eli puristin oman parini kättä, sen ainoan ihmisen, joka siinä tilanteessa ja siinä huoneessa ja hallissa ja päivässä oli edes jollakin tavalla tuttu.
Hän vastasi puristukseen.
Puristin uudestaan testatakseni, että se tapahtui oikeasti, rusensin hänen kämmentään niin voimakkaasti kuin pystyin.
Hän vastasi taas puristukseen, lujenevalla otteella.
Keksin ajatella, että tuo tarkoittaa selkeästi, että meillä on joku yhteys. Että juuri viestitin hänelle ajatukseni, että saatan ehkä kuolla nyt tähän, ja hän vastasi viestiin, että ei mitään hätää. Tämän ajatuksen keksittyäni selvisin paniikista.

Tanssit menivät lopulta nopeasti ja aivan taivaallisen hyvin. Hymyilin yleisölle joka puolella ympärillä, nautin tanssimisesta, iloitsin ihan oikeasti. En hermostunut edes siitä, kun joku teki virheen, joka sotki vähän koko porukan tanssia. Oma parini vei, hän osasi täydellisesti sekä tanssia että luotsata minut tanssien läpi, oikeastaan ilman että itse jouduin ajattelemaan mitään. Välillä hän sanoi jotakin tilaisuuden tullen, esim. että "rauhallisesti vain, hyvin menee." Tuli melkein olo, että eihän tässä tilanteessa ole mitään, mitä edes pitäisi jännittää.

Osasin tanssikuviot harjoittelujen jälkeen itsekin, mutta siinä tilanteessa tiedostin, että ihan sama, vaikken olisi niin hyvin osannut. Siinä hetkessä jos koskaan olin todella varmoissa ja osaavissa käsissä. Ajattelin, että nyt saivat hyvityksensä kaikki ne yksinäiset, tympeät hetket kaikissa kevään harjoituksissa, niillä ei ollut enää mitään väliä.

Kolmannen tanssin kuluessa parini kysyi minulta ihmeissään, onko mulla hansikkaassa jotakin. Muistin vasta siinä vaiheessa, että mullahan on narikkalappu hansikkaaseen työnnettynä, sillä laukku ja tavarat oli pitänyt jättää narikkaan, koska mulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut antaa laukun tanssien ajaksi. Narikkalappu oli siis pitänyt työntää jonkun päällä olevan vaatekappaleen sisään, ja olin valinnut hansikkaan. Alkoi naurattaa.

Sen jälkeen jostain kumpusi ihmeellinen elämänriemu. Tanssittiin tanssit loppuun, enkä mennyt paniikkiin siitä, että itsekin jotain pientä mokailin. Tanssien jälkeen kuunneltiin mahtavat aplodit ja hurrattiin itse itsellemme. Selitin kaikkea ja nauroin parini kanssa, vaikka emmehän me niin tuttuja minun mittapuullani vielä olleet. Koko loppuillan ja -yön hilluin ympäriinsä tilassa, jonka olen kyllä kokenut ennenkin, mutta joka viime aikoina on taas jäänyt sivuun niin kauaksi aikaa, että usko sen toistumiseen on jo haalistunut.
Ihan vilpitön, puhdas ja jostain syvältä nouseva valtava ilo, riemu, onnellisuus. Kiitollisuus siitä, että saan elää. Kiitollisuus kaikesta, siitä ja siitä huolimatta, mitä oli tapahtunut.

Aamuyöstä kävelin kotiin ihan pokkana juhlapuvussani ja -kengissä.

Aamulla heräsin taas ajoissa ja lähdin risteilylle.
Oli kivaa, kivaa, kivaa,
kunnes tuli iltapäivä ja taas joku seinä vastaan.

Nyt vain odottelen, mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu, sillä jotain kamalaa tapahtuu varmasti, kun olen saanut kokea näin puhtaan ja täydellisen ilon tunteen.

Samalla kuitenkin onneksi tiedän, että mikään tuleva ei voi ottaa minulta pois sitä, minkä olen jo kokenut. Se on jo tapahtunut, ja olen kokenut sen huolimatta mistään, mitä tulevaisuus ehkä tuo. Minulla oli hetkeni, ja se on ollut, vaikka tapahtuisi mitä.

Maratoonareita suviyössä

Koska kovin mielelläni kerron maratooneistani, niin kerron nyt sitten tästä viimeisimmästä.

Olen aina mielelläni valvonut öisin. Oikeastaan viis siitä, pitääkö aamulla lähteä johonkin vai ei. Parasta lomissa on mielestäni aina ollut myöhään valvomisen ja vastaavasti myöhään nukkumisen mahdollisuus. Aikaiset aamut eivät ole minulle mieleen. Työskentelen parhaiten iltaisin ja öisin. Saan parhaat ideani öisin. Aamuisin en ole terässä. Jos minua haluaa lähestyä jonkun vaikean asian kanssa, se kannattaa tehdä minä muuna vuorokaudenaikana tahansa, mutta ei aamuisin. Öisin olen usein vastaanottavaisempi. Jos tämä yhteiskunta pyörisi minun ehdoillani, niin öisin valvottaisiin ja päivän aktiiviset toimet alkaisivat aikaisintaan klo 10 aamulla.

Siitä lähti sitten jo joskus ammoisina aikoina ajatus, että haluaisin yömaratonille. 
Viime kesänä sain aikaiseksi ottaa niistä tarkemmin selvää. Olin aina tiennyt, että sellaisia järjestetään Suomen kesässä, mutta viime kesänä sain selville, että niitä järjestetään kaksi kappaletta, ja kumpikaan ei harmikseni sopinut aikatauluihini.

Idea oli siis pakko panna täytäntöön tänä vuonna.
Perjantaina, heinäkuun kahdeksannen päivän iltana kahdeksan aikaan saavuin Varpaisjärvelle ja lähdin hakemaan juoksunumeroa kisatoimistosta sateessa, sateenvarjo päälläni keikkuen.

Tapojeni mukaisesti en ensin löytänyt kisakansliaa, vaan jouduin vähän haahuilemaan ympäriinsä ja analysoimaan parista näkökulmasta "kisakanslia" -opastetaulua, ennen kuin hoksasin sen opastavan portaita ylös toiseen kerrokseen.
Toisessa kerroksessa sähelsin sateenvarjon kanssa, yritin olla huitomatta sillä ketään ja todennäköisesti huidoin kuitenkin. Kisakansliaihmiset katselivat huolestuneina ja sanoivat juoksunumeron ojennettuaan, että ota siitä viereiseltä pöydältä ohjeet. Tartuin ensimmäisenä käteen sattuneeseen paperiin. Kansliatyyppi sanoi, että se on kyllä Kuopion maratonin mainos, mutta saat sinä senkin ottaa. Otin mainoksen ja seuraavana käteen sattuneen ohjeen ja aloin tehdä lähtöä. Kansliatyyppi sanoi "hyviä kilometrejä". Käännyin katsomaan. Kansliatyyppi selvensi: "Toivotin. Hyviä kilometrejä." Kiitin ja aloin nauraa sille, miten fiksun kuvan osaan aina antaa itsestäni ihmisille. Kansliaihminen oli varmaan kiitollinen, että sen jälkeen emme enää tavanneet. Itse ajattelin taas, kuinka parasta on nauraa itselleen, olla oman eämänsä yksinkertaisen komedian pääroolissa.

Seuraavaksi oli vuorossa ne kolme varttia, jotka on aina pakko kestää, ja jotka yleensä ovat yksi tuskallisimmista maratoniin kuuluvista osioista. Se yhtä aikaa pitkä ja lyhyt aika, joka kuluu vaatteita vaihtaessa, lenkkarinnauhoja solmiessa, numerolappua paitaan kiinnittäessä, starttia odottaessa.

Tällä kertaa ne eivät olleet niin tuskaiset kolme varttia, kuin yleensä.
Olin voinut todella pahoin kaksi päivää ennen maratonia. Minulle on normaalia kärsiä jännityspahoinvoinnista maratonpäivänä ennen starttia, mutta minulle ei ole ollenkaan normaalia kärsiä pahoinvoinnista päiviä ennen maratonia, ilman mitään syytä. Oli vähän oksennustautinen olo, vaikka en oksentanut kertaakaan enkä koskaan sairasta oksennustautia. Koko maratonpäivän ja edellisen päivän ja sitä edellisenkin päivän illan olin kärsinyt kummallisesta kuvotuksesta ja heikotuksesta, jolle ei löytynyt mitään syytä, ja jotka vaikuttivat toimintakykyyn sillä tavalla, että ei oikein jaksanut kävellä eikä tehdä mitään. Edellisenä päivänä ja maratonpäivänä olin huolissani, että pitääkö maraton tämän takia jättää väliin. Järkevä ihminen olisi ehkä jättänyt, minä päätin, että en jätä, voihan sen keskeyttää sitten, jos ei pysty.

Eli tällä kertaa ne viimeiset kolme varttia eivät olleet tuskaiset, kuten yleensä. Tällä kertaa tuskaisuus liittyi maratonia enteilevien päivien pahoinvointiin, ja ne kolme varttia olivat uuden toivon nousu. Kaksi ja puoli päivää olin ihmetellyt, miksen jaksa pysyä tolpillani ja ollut kauhuissani siitä, että maraton menee nyt pieleen. Yhtäkkiä siinä kolme varttia ennen maratonia mieleeni juolahti, että saatan sittenkin pystyä juoksemaan. Sinä aikana olin ensimmäistä kertaa hyvävointinen kolmeen päivään. Elimistö valmistautui maratoniin. Yhtä äkkiä ja kummallisesti kuin oli tullutkin, pahoinvointi oli poissa.

Lähdin, kun lähtölaukaus pamahti. Säikähdin muuten sitä pamausta, se tuli niin yllättäen siitä huolimatta, että sen tiesi tulevan.
Juoksin alusta loppuun, koko matkan, lukuunottamatta muutamaa kävelyaskelta huoltopisteillä. Ihmettelin, kuinka hyvä olo mulla oli, verrattuna edellisiin päiviin ja oikeastaan verrattuna moneen edelliseen maratoniin. Ei ollut mitään ongelmaa. Paitsi ehkä ne normaalit turhautumisen aallot joissain vaiheissa, kun on juossut ties kuinka kauan ja silti matka ei lopu, vaan horisontissa näkyy vaan uutta pitkää ylämäkeä toisensa perään.

En nähnyt muita juoksijoita kuin harvakseltaan, sillä tie oli juuri sillä tavalla mutkainen, että kai ne peittyivät sitten aina mutkiin. Meidän piti juosta neljä kertaa suunnilleen 10 km tienpätkä, eli ensin yhtä ja samaa tietä yhteen suuntaan, sitten kääntyä ja juosta takaisin, sitten juosta sama pätkä uudelleen ja sieltä takaisin, jolloin tultiin jo maaliin. Ensimmäisellä tienpätkäjuoksulla juoksin itselleni hiukan liian kovaa vauhtia yrittäessäni paniikissa pysyä toisten perässä, että en eksyisi vieraassa paikassa. Juoksijoita oli vähän ja useat tuntuivat olevan paikkakuntalaisia tai reitin aiemmin juosseita, eli tie oli heille tuttu. En pitänyt opasteita tarpeeksi selkeinä itselleni siitä huolimatta, että oikeastaan ainoa muistettava asia oli "älä käänny minnekään sivutielle, juokse vain samaa tietä koko ajan". Toiselle kierrokselle lähtiessä tein kuulemma jonkun ylimääräisen kiepauksen, kun juoksin liikennesääntöjen mukaan suojatien yli vaikka olisi saanut mennä vaikka keskellä autotietä, mutta ei se kai haitannut ketään.

Toista kertaa tietä juostessa juoksemisesta pystyi sitten jo nauttimaan, kun osasi luottaa siihen, että osaan nyt juosta oikeaan suuntaan, voin juosta omaa tahtia.
Joskus 30 km paikkeilla vastaantuleva, eli hurjaa vauhtia maalia kohti rynnivä nuori mies hymyili, nosti peukaloaan mulle ja huusi jotain kannustavaa. Lähettyvillä ei silloin ollut ketään muita, ympärillä kaunis, valoisa ja tyyni kesäyö, linnut lauloivat ja puut humisivat tuulessa, muuten oli hiljaista. Mulla oli urheilujuomat naamalla, puoli elimistöä hikoiltu ulos ja 30 km rajatolppaan kuuluva kärsivä ilme. Sen jälkeen meni pari kilometriä ihan heittämällä sen ajatuksen voimalla, että siinä oli kaikki puitteet elämäni rakkaustarinan alulle.
Miestä ei sittemmin enää näkynyt, koska se juoksi liian lujaa mun vauhtiin nähden, mutta lohduttaudun ajatuksella, että oli hämärää, enkä vauhdissa nähnyt kunnolla, eli oikeasti se oli varmaan ihan ruma.

Mutta kesäyö oli kaunis, se auringonlasku ja järvien ylle nouseva sumu ja kaikki ne värit tietynlaisessa utuisuudessa, ja ihmeellinen rauha ja tyyneys ja kauneus, jota päivällä ei voi kokea. 

Vaikka alussa sanoin, että mitään ongelmia ei ollut, niin kyllä niitä oikeasti oli.
Viimeiset kilometrit, erityisesti viimeiset kolme kilometriä olivat aivan täyttä tuskaa. 
Koskaan ei ole kolme kilometriä ollut niin pitkä matka.
En ymmärrä, mitä tapahtui.

Mahaan alkoi pistää sillä tavalla, kuin joku työntäisi vatsakalvoihin jotain teräasetta. Energia ei meinannut riittää, vaikka olin nauttinut urheilujuomaa ja rusinoita ihan tavanmukaisesti viimeisimmilläkin huoltopisteillä. Yritin turvautua hyväksi havaittuun keinoon, eli matkan ajattelemiseen kilometrimäärän sijasta aikana. Enää sellaset parikymmentä minuuttia jäljellä, eihän se ole mitään.
Ja se matka vaan jatkui ja jatkui ja jatkui. 

Ja ne ylämäet olivat niin helkkarin korkeita, ja niitä oli niin paljon. Purin hammasta ja taivalsin eteenpäin, mäki ja mutka toisensa jälkeen, askel kerrallaan, lyhtypylväs kerrallaan, tien varressa oleva postilaatikko kerrallaan, ja se matka vaan jatkui ja jatkui aina, jokaisen mutkan jälkeen. Kirosin hiljaa ja vähän teki mieli itkeä.  Olin kiitollinen, että ketään muuta juoksijaa ei ollut lähimailla. Autot ajoivat jo ihan normaalisti, ja jouduin pelkäämään, että ne eivät ehkä näe mua, ja ihmettelin, miksen ymmärtänyt varustautua heijastimella. Onneksi autoja ei enää niin myöhään kulkenut kuin muutama. Ihan parilla viimeisellä kilometrillä tienpinta oli kalteva ja rikkonainen,  eikä asiaa auttanut se, että pimeässä ei oikein nähnyt, mihin astui.Olin jo melko varma, että olisin eksynyt reitiltä, kun maali ei vain tule vastaan, vaikka miten juoksen.

Tulin maalipaikalle, joka edellisellä kertaa sinne saapuessa oli ollut kääntöpaikka. Äiti oli vähän ennen kääntöpaikkaa huutamassa, että "kierrä toi tolppa", koska tiesi, että en minä ymmärrä mitään normi-ihmisten opasteita. Isäni oli kameran kanssa ottamassa kuvaa vähän ennen tolppaa ja huusi jotain hämärää, että "onnea voittajalle". Tolpan luona oli joku ihminen, ja kysyin juostessa varmuuden vuoksi, minne nyt pitää juosta, koska näin jo mielessäni, miten voitto, mitä se nyt ikinä tarkoittikaan, jäisi saamatta, kun en osaa juosta oikeanlaisia kiemuroita. Tolpalla ollut ihminen viittoili jonnekin ja juoksin viittomien suuntaan ja selviydyin sitten maalisuoralle ja otin ihan kunnon loppukirin ja tunsin itseni taas ihan parhaaksi koko maailmassa. Ei tietoakaan niistä viimeisten kolmen kilometrin tuskista.

Maalisuoran ylitettyäni kuulutettiin, että olin oman sarjani voittaja ja mulle tultiin ojentamaan kultainen pokaali käteen, vielä isompi ja hienompi kuin helmikuussa. Ensireaktiona aloin nauraa, koska onhan se nyt ihan naurettavaa, että yhtäkkiä mulla on kultaisia pokaaleita kaksin kappalein. Missä on Suomen maratonien naisten yleisen sarjan taso, kun pokaali on jo kahdesti pitänyt antaa minulle, ja pitääkö tähän nyt lainata se Raamatun jae, jonka mukaan viimeiset tulevat ensimmäiseksi. Eli mitä väliä sillä, että tulin aina viimeisen päälle nöyryytetyksi koulun urheilukilpailuissa, joihin kaikkien oli aina pakko osallistua,  ja opin koululiikunnan ansiosta pelkästään vihaamaan ja inhoamaan jo pelkkää "liikunta"-sanaakin.

Kaikki päättyi siihen, että yöllä puoli kahden aikaan suunnistin tapahtumapaikalla olleeseen naisten yleiseen saunaan ja suihkuun, missä sain nauttia ihan omasta ylhäisestä yksinäisyydestäni. Lukuunottamatta pukuhuoneen ulkopuolella nököttäneitä, ehkä vähän tylsistyneen näköisiä järjestäjiä. Pukuhuoneeseen mennessä mielessäni välähti, pitäisikö heidän edessään hävetä jäykkää ja vaivalloista askeltani, enhän mä osannut odottaa, että siellä ketään päivystää. Pukuhuoneesta pois tullessa oli vähän hämmentävää raahustaa heidän ohitseen pelkkään yöpaitaan sonnustautuneena. Mutta kyllä kai maratonin juosseella ihmisellä on kahdelta yöllä  oikeus viipottaa yöpaidassa pois suihkun ja saunan jälkeen, vaikka se ei noin yleisesti niin säädyllistä olisi.

Niin että oli siinä elämystä kerrakseen.

Juhannusjuttuja

Päätin kertoa jotain vuoden 2016 juhannusjuhlinnoistakin, kun bloggailussa on taas vaihteeksi päästy vauhtiin.

Juhannusaattoiltana kävin lenkillä, vaikka mittari näytti 33 astetta. 30 helleastetta on tähän mennessä ollut aivan ehdoton raja lenkille menoon, aivan ehdoton, sellaisessa kuumuudessa juoksemisessa ei mielestäni ole mitään järkeä. Nyt oli kuitenkin niin hirvittävä morkkis päivän menneistä ja illan tulevista syömingeistä, että pakko oli.
Totesin, että ei olisi kannattanut, enkä suosittele.

Vietin iltaa ystävän seurassa porukalla, jossa oli kivointa taas vähään aikaan.
Ihmeellistä oli, että onnistuin olemaan syömättä ihan liikaa.
Muistin pitkästä aikaa myös sellaisen ihmeellisen asian, että kortinpeluusta voi innostua. Elämässäni on jo useita kertoja toistunut sama kaava: pienikin kilpailuhenki herättää sisälläni paniikin, joten inhoan kaikenlaisia pelejä, varsinkin kortinpeluuta, jossa tarvitaan jonkinlaista  taktikointikykyä, tuuri ja satunnainen säheltäminen ei riitä. Kortinpeluun ehdottaminen aiheuttaa siis vielä mittavamman paniikin kuin joku muu peliehdotus. Ja sitten yhtäkkiä se onkin kivaa.

Onnistuin luistamaan ensimmäiseltä pelikierrokselta vedoten siihen, että en osaa tätä peliä, mutta toisella kertaa en enää keksinyt tekosyitä. Kompuroin pari peliä läpi tärisyttävässä ahdingossa ja sitten yhtäkkiä keksin, että eihän tässä ole syytä ahdistua. Vielä puoli kahden maissa yöllä olisin halunnut jatkaa pelejä, kun toisilla ei enää into riittänyt.

Kahdelta yöllä laitoin yhden WhatsApp -viestin, joka varmaankin jäi historiaan vuoden 2016 juhannuksen suurimpana juttuna.
Jos on koko kevään oikeastaan halunnut laittaa yhden viestin, mutta ei kuitenkaan ole kehdannut, niin eikö juhannusyönä kahdelta ole oikea aika se laittaa, sen sijaan että lähtisi mitään kukkia keräämään tai kaurapeltoon kierimään?
Järkytyin, kun vastaus tuli, kymmenen minuutin kuluttua.
Juhannuksen suurimmaksi kysymykseksi näiden viime postaukssissa herättelemieni elämänfilosofisten kysymysten jatkeeksi jäi nyt, kannattiko se viesti laittaa, ja kannattaako sitä katua. 

Että jos on jotain tehnyt, eikä sitä enää tekemättömäksi saa, ja kun kyse on kuitenkin vain WhatsApp -viesteistä, ja kun toisen osapuolen päähän ei voi mennä ajatuksia lukemaan, niin kannattaako niitä jäädä pohtimaan siltä kannalta, että miksi voi miksi. 
Ei ehkä kannata, mutta silti jää, ja löytää itsensä kysymästä kannattaako ja miksi tai miksi ei. 

Tällaisissa tilanteissa lohdullisinta minulle on ajatella, että kaikella on tarkoitus. En oikein kyllä usko siihen, mutta se on ajatus, jota mielelläni pidän mielessäni. Ajatus pohjautuu jostain joskus lukemaani faktaan, että maanjäristys alkaa, kun jossain satojen kilometrien päässä joku perhonen värisyttää siipiään. En muista miten ne kaksi asiaa tarkalleen sitten yhdistyivät toisiinsa, mutta siihen kuitenkin pystyn elämässäni samastumaan: mikään ei tapahtuisi juuri näin, ellei joku ihan mitätön asia olisi sysännyt toista mitätöntä asiaa liikkeelle ja sitten dominoefektinä asiat vain suurenevat.

Muistelin tänään kahta erityisen merkittävää menneeseen elämääni kuulunutta ihmissuhdetta ja huomasin, että kumpikin lähti liikkeelle lähtökohdista, jotka silloin olivat täysin turhanpäiväisiä ja mitättömiä. Jälkeenpäin voi ajatella, että sinä päivänä oli kohtalon hetki, suuri pyörä liikahti liikkeelle jossain, minne kaikkien ihmisten kohtalot on kirjoitettu, ja silloisen itseni mielestä olen vain tylsästi lähtenyt tavalliseen arkipäivääni, täysin sattumalta osunut tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan, jossa kyseinen ihminen oli yhtä aikaa, täysin harmittomasti olemme jotenkin kohdanneet, mitään eeppistä taustamusiikkia ei kuulunut, ei edes mitään sellaista odottavaa maan järähtelyä, ei mi-tään, ja sitä tylsää tavallista hetkeä sitten jälkikäteen muistelee päivänä, jolloin kohtalon sormi ohjaili meitä.

Niin että jos se WhatsApp -viestikin kello kahdelta juhannusyönä on edes jonkinlainen pieni osa suurta suunnitelmaa. Niin ei kannata katua. On lupa olla kantamatta huolta, on lupa olla iloinen.

Juhannuspäivänä meloin kanootilla lammella kiskomassa haravalla vesiheiniä juurineen irti jorpakosta. En ollut ikinä melonut kanootilla ja muutenkin ilmassa oli taas kaikki kohtalon merkit, kun isäni viimeinen kommentti oli, että "ei se kovin helposti kaadu", mutta hyvin kaikki meni. Ehkä siksi, että kanootti törmäili rantoihin joka kolmannella vedolla.

Juhannuspäivän iltana kävin ystäväni seurana lavatansseissa. Olen onnellinen siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni koin juhannustanssit.

Viimeinen, mitä juhannuspäivän jälkeisenä yönä näin, oli ystävältä tullut WhatsApp -viesti puoli tuntia eroamisemme jälkeen: "Oot kyllä kultaa. <3"

Hyvä juhannus oli siis.