Työttömyyden orjat sorron yöstä nouskaa

Tammikuu osoittautuikin liian lyhyeksi edellisen postauksen lupauksen pitämiseen. Kirjavuosi 2017 -postaus jää nyt valitettavasti helmikuulle. Pahoittelen aiheuttamaani pettymystä, ja kirjoitan toisen lupaamistani postauksista nyt. Asiakokonaisuus, joka nyt on enemmän kuin ajankohtainen.

Tässä maassa pyritään nyt kovasti aktivoimaan työttömiä ihmisiä.

Olen ymmärtänyt suurin piirtein vanhempieni ikäisten ihmisten puheista, että ennen maailmassa töihin vain mentiin. Näin oli erityisesti, jos ihminen hankki itselleen koulutusta, ja aivan erityisesti, jos ihminen oli korkeasti koulutettu. Sitä vain mentiin johonkin ja saatettiin viettää samassa paikassa koko työura.

Vielä nykyäänkin on ihmisiä, jotka vain menevät töihin. On aloja, joilla riittää työpaikkoja. Sen lisäksi on ja on aina ollut ihmisiä, jotka sattuvat oikeaan paikkaan oikeaan aikaan tuurilla, ja joilla sattuu olemaan suhteita. Tässä maassa mellastaa siis edelleen suuri määrä ihmisiä, joiden näkökulmasta töihin vain mennään, jos sinne halutaan mennä, ja työttömiä ovat ne tyhmät, laiskat ja saamattomat luuserit, joista ei ole mihinkään ja jotka eivät halua kantaa yhteiskuntavastuutaan.

Tämä on minun teoriani siitä, miksi työttömien aktivointimalli on keksitty: hyväosaiset ja onnekkaat ihmiset eivät ymmärrä omaa onnekkuuttaan ja omaa tuuriaan, vaan ihan vakavissaan kuvittelevat, että heidän hyvä tilanteensa johtuu heidän omista kyvyistään, osaamisestaan ja paremmuudestaan. Sitä myöten he näkevät työtä vailla olevat niin ikään oman epäonnensa seppinä. Ministerit ja uutistenlukijat kehtaavat täysin pokkana puhua televisiossa kerta toisensa jälkeen siitä, että "kannustamme työttömiä aktivoitumaan" sillä "loppupeleissä työn saanti on itsestä kiinni".

Mikä on mahtanut olla työttömyysturvan alkuperäinen idea?

 Itse olen kokenut sen, mitä on olla työtön, vaikka työnsaanti olisi ainoa asia, mitä haluaa, minkä edestä olisi valmis muuttamaan minne tahansa, tekemään töitä joka ei vastaa omaa koulutusta, tekemään töitä, joita erityisemmin ei haluaisi tehdä, tekemään ties mitä, että vain pääsisi töihin ja kantaisi yhteiskuntavastuunsa.

Olen kokenut sen, että töihin ei noin vain mennä. Niihin ei mennä silloinkaan, vaikka ei valikoisi hakemiaan töitä ja vaikka kuinka aktiivisesti niitä hakisi.
Kun heittäydyin liian aktiiviseksi, eli halusin opiskella lisää, toisin sanoen tehdä sen ainoan, minkä enää näin mahdolliseksi työnsaannin edistämisen kannalta, työvoimatoimisto kielsi sen, sillä minulla "ei ollut lisäkoulutuksen tarvetta".
Kun sain keikkatöitä, työttömyystukeani leikattiin.
Samaan aikaan uutisissa puhuttiin siitä, kuinka työttömiä pitäisi saada aktivoitua, kouluttautumaan ja menemään keikkatöihin.
Jos työtön yritti itse aktivoida itsensä, se ei sopinut.

Jokaisessa työnhakuoppaassa ja koulutuksessa, jonka läpikävin edistääkseni työnsaantiani, kuulin kerta kerran jälkeen samat, valitettavasti aina yhtä kummalliset asiat.
Niiden ihmisten kesken, jotka saavat palkkansa työttömien ohjeistamisesta, vallitsee täysin yksi ja sama keskustelun tapa.
Jostain syystä se on yksioikoinen työttömien syyllistäminen.

Jos et saa töitä, vika on sinussa. 
Jos olet hakenut paljon töitä, etkä ole niitä saanut, hakemuksissasi on vikaa. Jos olet päässyt haastatteluun, etkä saa työpaikkaa, teit jotain väärin haastattelussa. 
Tee parempia hakemuksia. 
Toimi paremmin työhaastattelussa. 
Olet nyt huono. 
Muutu paremmaksi. 
Muutu sellaiseksi, että sinut kelpuutetaan jonnekin töihin. 

Neuvojen takana oli jotain totuuspohjaa, sillä ainahan on varaa miettiä, mitä voisi tehdä vielä paremmin, mikä ehkä meni vikaan ja miten voisi seuraavalla kertaa toimia toisin.

Vasta jälkikäteen minulle kuitenkin on kunnolla kirkastunut se aivan yhtä tosiasiallinen fakta, joka työttömille puhuttaessa jätetään systemaattisesti kertomatta.

Jos et saa töitä, vika ei välttämättä ole sinussa.
Voi olla, että olisit voinut tehdä jotain toisin,
mutta aivan yhtä mahdollista on, että todellinen vika on jossain muualla kuin sinussa.

Et saa töitä esimerkiksi siksi, että elämä on sattumien summa. Ihmiset, lukuisat työnhakijat ja työhaastatteluja tekevät, elävät samassa sattumien tulvassa, jossa perhosen siiven räpäytys voi muuttaa kaiken. Rekrytoija ja rekrytoitava tulevat tilanteeseen ja toimivat siinä kulloistenkin olosuhteiden alaisina, jatkuvasti muuttuvassa syiden ja seurausten ketjussa. Joku miellyttää jotakin, joku vaikuttaa jossakin hetkessä johonkin, heilauttaa vaakaa juuri ratkaisevan millin johonkin suuntaan. Voi olla, että jälkikäteisanalyysissa kukaan ei osaisi tarkalleen raportoida, miksi juuri näin kävi, miksei toisella tavalla.

Valitettavasti suureen osaan avoimista työpaikoista on jo valittu joku. Ei siis auta, vaikka olisit kuinka paras, vaikka tekisit mitä. Työnhakumaailma on täynnä teatterihaastatteluja, jotka byrokratian vuoksi on pakko pitää, koska paikkaan ei voida ottaa jo valittua laittamatta sitä virallisesti auki.

Ja mikä ehkä tärkeintä, useimmiten työnantajan on pakko valita vain yksi, vaikka loistavia hakijoita olisi kymmenittäin.
Et siis välttämättä ole huono. Saatat olla yksi hyvistä, joista vain yksi voidaan ottaa. Saatat olla se, jonka valintaa mietitään viimeiseen hetkeen asti, ja sitten jostain perhosen siiven heilautuksesta päädytään johonkuhun toiseen.

Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että työttömälle näitä asioita ei kerrota.
Työnhakuohjauksessa kehotetaan muuttumaan huonosta paremmaksi.
Pitkään jatkuvat työnhakuprosessit, joissa perhosen siiven värähdys ei heilauta omaa tilannetta paremmaksi, murentavat ihmisen.
Ihminen kulkee ympäriinsä, yrittää, yrittää turhaan, tulee rangaistuksi siitä jos ei "aktivoidu ja mene töihin" ja siitä, jos yrittää aktivoitua. Ihminen näkee, miten joillekuille toisille käy hyvin, he sattuvat olemaan sattumien maailmassa oikeassa paikassa, minkä jälkeen he puolestaan alkavat mellastaa siitä, mikseivät kaikki toimi samoin kuin he, ja vain mene töihin.
Ihminen kuulee ympäriltään, jokaiselta vastaantulijalta, jatkuvasti kysymyksiä siitä, eikö hän todellakaan vieläkään ole saanut töitä.
Ja ihminen murenee, väistämättä.
Kun tätä oikein pitkään jatkuu, ihminen ei näe turhassa yrittämisessä enää järkeä. 
Noidankehä on valmis.

Tarkoitukseni ei ole tällä postauksella tuomita mustavalkoisesti kaikkea sitä, mikä työttömiin kohdistuu. Ymmärrän, että kaikenlainen byrokratia ja aktivointimallit tulevat kyseeseen, sillä oikeasti on olemassa myös sellaisia, jotka haluaisivat vain maata kotona ja nostella tukia, tehdä mitä tahansa muuta kuin mennä töihin.

Tämä postaus on kuitenkin pakko kirjoittaa, sillä näen ympärilläni liikaa sellaisia ihmisiä, jotka kuvittelevat, että heidän tuurinsa johtuu heidän omasta paremmuudestaan.
On selvää, että omalla panostuksella pääsee pitkälle. Esimerkiksi omalla ahkeralla kouluttautumisella ja aktiivisuudella ja joustavuudella työnhaussa pääsee huomattavasti pidemmälle kuin silloin, jos ei ole valmis näkemään vaivaa eikä yrittämään. 
Kaikkea oma panos, suuntaan tai toiseen, ei kuitenkaan ratkaise.

Uskallan väittää, että on paljon niitä, joilla on samankaltainen tausta ja sama kokemus kuin minulla. En ole yksin näiden ajatusten kanssa.

Olen vain nyt siirtynyt siihen käsittämättömän hyväosaiseen joukkoon, joka voi puhua tästä aiheesta ääneen.
Täyttää lupauksen, jonka joskus itselleni tein.

Jos joskus pääsen vahvempaan asemaan, asetun aina heikomman puolelle. 

Tein tämän lupauksen itselleni, ja heitän tämän haasteen nyt sinulle, joka tätä luet.

Asetu heikommassa asemassa olevan puolelle, sillä hän itse ei useinkaan pysty pitämään omia puoliaan.
Miksi?
Siksi, koska aivan yhtä hyvin sinä voisit olla hänen asemassaan.
Syystä tai toisesta et juuri nyt ole, mutta loppujen lopuksi elämä on melko mielivaltaista peliä. Sinä voisit aivan hyvin olla heikommassa asemassa, ja tuo juuri nyt heikommassa asemassa oleva voisi olla sinun asemassasi.

Eikä nyt puhuta pelkästään konditionaalimuodossa.
Jonakin päivänä sinä voit olla heikommassa asemassa kuin hän.

Kun ajattelet työttömien aktivointimallia, ajattele se ennen kaikkea tämän kysymyksen kautta:
Entä jos sen kohteena olisit sinä?

Ei ole mitään syytä, miksi se et voisi olla sinä. 

2017

Blogi on jälleen hengissä. Sitä en tiedä, onko sillä enää lukijoita. Toivottavasti on!

Tammikuun päivitykset ovat viivästyneet, sillä kaikeksi ilokseni olen liittynyt kiireisten ihmisten joukkoon. Kadehdin vuosikaudet elämässäni sellaisia ihmisiä, jotka puhuivat kiireistään - toisin sanoen oman itsensä tärkeydestä ja merkityksellisyydestä, siitä, että jollekin on jotain väliä sillä, missä juuri he ovat milloinkin. Kadehdin ja ihmettelin, ja nyt ilokseni olen osa heitä, joilla kai on sellainen kiire, että oikeastaan mitään ei ehdi tehdä. Tämä tiivistyy havaintoon siitä, että iloitsen suunnattomasti metroaseman pitkistä liukuportaista: mikä mainio pieni ikuisuus luppoaikaa juoksevien asioiden hoitamista varten.

Nyt oli kuitenkin taas vähän pidempi hetki aikaa blogille. Täältä se siis tulee, jo perinteeksi muuttunut vuosikatsaus. Ajattelin tehdä sen suhteellisen tiiviisti, koska a) ketään ei kiinnosta kilometrin mittainen jaarittelu, ja b) ks. edellinen kappale. 

Nostan esiin asioita, jotka minulle tapahtuivat vuoden 2017 aikana, ja jotka jäivät mieleen. Pahoittelen sitä, jos jotain jää pois. Kiitän kaikkia vuoteeni 2017 osallistuneita. Olen iloinen siitä, että vuosi oli sellainen kuin se oli - 2017 oli käsittämättömän hieno vuosi, kaunistelematta.

Aloitin vuoden juomalla aitoa samppanjaa. En ollut tehnyt sitä koskaan ennen. Uudenvuodenyönä tinoja valettaessa tinani paloi kiinni kauhaan. Lopulta se saatiin irti. Lopputuloksena oli niin kummallinen tina, että sitä piti tulkita koko porukan voimin. Mainituiksi tulivat ainakin kakkulapio, lumilapio, lohikäärme ja lintu. Tina aseteltiin takanreunukselle, jossa se on edelleen.

Tapasin toisen väitöskirjaohjaajistani ensimmäisen kerran. Istuin eräänä kylmänä tammikuun aamuna tutun yliopistorakennuksen kolmannen kerroksen käytävällä nojatuolissa. Hän käveli paikalle käytävän toisesta päästä. Tunsimme toisemme ensi silmäyksellä. Tiesin, että tästä seuraa jotain hyvää.

Lekottelin kylpylähotellin ulkoaltaassa parina hiljaisena talvi-iltana ja ihailin maailman kauneutta. 

Aloitin tammi-helmikuun aikana elämäni tutkijana, työssä, jota olin kaikista eniten halunnut tehdä vuosikaudet. Kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa: tutkimussuunnitelmat, tutkijaseminaarit, tutkimusapurahahakemukset, tutkijayhdistyksen toiminta, konfrenssiesitelmäehdotus, väitöskirjatyöpajahakemus, jatko-opintokurssit, ohjaajien sähköpostin spämmäys. Kaikessa oli ensimmäisen kerran luomaa erityistä kimalletta, huumaa ja toiveikkuutta. 

Muistan parhaiten sen yön, jona työstin omaa tutkimustekstiäni iltayhdeksästä aamuviiteen, täyden työpäivän päälle, ja jota sen jälkeen olen aina muistellut pohtiessani, mitä tässä elämässä kaikkein eniten haluan tehdä, mikä ihan oikeasti niinsanotusti resonoi. Mielestäni sen yön hurmoksellisuus oli viimeinen sinetti sille, että nyt olen tekemässä jotain, mitä haluan, vaikka siihen toki liittyy niin paljon ahdistavia ja raskaitain puolia.

Minusta tuli elämäni ensimmäisen kerran hallituksen jäsen. Aloin istua kokouksissa ja järjestää tapahtumia tutkijoiden kanssa.

Annoin ystävänpäivän kunniaksi suklaasydämen ihmiselle, jota kuuden kuukauden jälkeen en olisi uskonut enää kohtaavani. Sain halata häntä, toive, joka puoli vuotta sitten ilmaantui mieleen ja jäi toteutumatta, ja jolla ei ollut enää kuukausiin ollut minulle mitään merkitystä. Elämässä voi tapahtua odottamattomia asioita.

Maaliskuu oli aika paska kuu. Huomasin ne tutkijana olemisen super-hyper-ahdistavat puolet liian kirkkaasti. Tarvoin loskassa ja keräilin positiivisia asioita tänne blogiin. Arjessahan niitä aina on, niitä on aina, kun ne vain herkistyy näkemään.

Maaliskuun isoimpia juttuja olivat varmaan se, että törmäilin ystävänpäiväsuklaasydän-tyyppiin viikottain, mikä oli todella kummallista, ja tein niin paljon opetustöitä, että siitä tuli rutiinia, mikä sekin oli vähän kummallista. Tykkäsin niistä opetustöistä muuten: ne kannattelivat maaliskuun muuten kaikenkattavassa kurjuudessa.

Syntymäpäivänäni satoi räntää taivaan täydeltä, maa oli valkoisena ja oli niin kylmä, että se tuntui paksusta takista huolimatta luihin ja ytimiin. Kirosin elämääni. Sain kuitenkin kaikesta kärsimyksestä huolimatta valmiiksi väitöskirjani ensimmäisen pienen osuuden.

Paria päivää ennen vappua istuin iltaa sellaisten ystävien kanssa, joita en ollut nähnyt kuukausiin. Se oli monella tapaa hieno ilta.

Vappuna oli jouluisempi keli kuin jouluna on ollut moneen vuoteen. Otatin koirastani lumisen kuvan joulukortteja varten (joita en sitten hankkinutkaan), sillä olin varma, että jouluna puolestaan on enemmän kevätkeli.

Heti vapun jälkeen sain tietää yhden tähänastisen elämästäni suurimmista jutuista, tuloksen, joka kuuluu kirkkaasti koko tähänastisen elämäni suurimpiin saavutuksiin. Ryntäsin ulos yliopiston kirjaston ovesta ja huusin uutiset puhelimeen ulko-oven välittömässä läheisyydessä niin, että koko kampus kaikui.

Nimipäiväni aamuna makasin sairaalan lavetilla loisteputkilamppujen alla odottamassa, että silmääni työnnetään puudutuspiikki. Kestin hetken, joka vaadittiin, että piikki työnnettiin sisään. Ensimmäisen minuutin ajan tunsin kipua, loppuviimein leikkaus oli lähestulkoon miellyttävä kokemus. Pari tuntia leikkauksen jälkeen oksensin kaiken, mitä olin ehtinyt siihen mennessä syödä.

Huomasin, että jos toista silmää käyttää johonkin, myös toinen silmä liikkuu aina, vaikka sen päällä olisi lappu. Mikäli toinen silmä on leikattu, ei pysty esimerkiksi lukemaan ilman kipua. Huomasin, miten valtavasti silmien liikkeitä normaali elämä vaatii, ja miten mittaviin toimenpiteisiin kivun välttäminen ajaa, vaikka vain toinen silmä päiväkirurgisesti operoidaan. Mutta nyt, nyt, voin viimein katsoa ihmisiä silmiin häpeilemättä. Te joiden silmät ovat syntymästä saakka katsoneet samaan suuntaan, ette voi edes kuvitella, mitä tämä prosessi minulle merkitsee.

Pari päivää leikkauksen jälkeen kävelin himmentävät lasit silmillä Cygnaeuksenpuistoon. Aurinko paistoi kirkaammin kuin vielä kertaakaan sinä vuonna. Leikattu silmä aristi valoa, mutta suurimmaksi osaksi pidin laseja piilottaakseni murjotun silmän tyypiltä, jota olin menossa tapaamaan.

Osallistuin elämäni ensimmäisen kerran tieteelliseen konferenssiin. Pidin elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän, lasit silmillä tietenkin, sillä myös yliopistorakennuksessa palavien lamppujen valo koski leikattuun silmään. Osallistuin siinä yhteydessä myös väitöskirjatyöpajaan.

Vietin Mauno Koiviston hautajaispäivän piknikillä. Mietin, millä logiikalla ihmiset pitkin päivää päättivät, pitäisikö ennemmin liputtaa helatorstaita vai suruliputtaa edesmenneen presidentin hautajaisia.

Olin onnellinen
ja sitten pari viikkoa vain itkin ja itkin ja itkin ja itkin, koska ilmeisesti voi joskus olla niin, että toisen ihmisen on tulkinnut aivan täydellisen väärin, että millään omalla havainnolla ei olekaan minkäänlaista todellisuuspohjaa.

Mittakaavassaan naurettavasta surun jaksosta mieleeni jäi parhaiten se, että aina on toivon ja valon pilkahduksia, jokaisena hetkenä, niitä on aina. Ihmiset tarttuvat ihmeellisellä tavalla apua pyytävään käteen. Ihmiset osaavat yllättää, ihmiset sanovat kauniita sanoja kun niitä ei odota ja kun toinen ei edes tiedä minun niitä juuri nyt tarvitsevan. Ihmiset ovat paitsi aika paskoja aika usein, myös yllättävän valmiita auttamaan ja osoittamaan myötätuntoa. Parhaiten muistan uunituoreen tohtorin minulle osoittamat sanat, kun onnittelin häntä hänen väitöstilaisuutensa päätteeksi, omana juhlahetkenään hän kohdisti kannustavia sanoja minulle, eikä hän edes tiennyt, minkälainen konkurssi henkilökohtaisessa elämässäni oli meneillään.

Vietin juhannusta mökillä, söin tukevasti ja join kallista konjakkia.

Juoksin maratonin Rovaniemellä. Jätkänkynttilä-silta oli hieno. Maraton meni aika heikosti, siitepölyallergiaoireiden ja koko matkan suoraan päähän porottaneen auringon ja / tai sitten ihan vain huonontuneen kunnon vuoksi, mutta pääsin maaliin kuitenkin. Maalissa oli ihania tonttuja. Aloin miettiä, miten voisi päästä kokopäiväiseksi tontuksi Rovaniemelle. Maratonin jälkeen kävin suihkussa ja uin yhden allasmitan uimahallissa.

Kirjoitin väitöskirjani ensimmäisen kokonaisen luvun. Ajattelin myöhemmin, että se oli parasta, mitä voi olla: hiljainen yliopiston kirjasto, jossa kukaan järkevä ihminen ei heinäkuussa ole. Työskentelen seisomatyöpisteellä tietyn tuntimäärän päivässä, saan hyvin aikaiseksi. Koska on Suomen virallinen lomakuukausi, ei ole mitään muuta, mistä pitäisi kantaa huolta. Sähköpostiin ei tulvi muistettavia asioita, kukaan ei vaadi mitään oheistoimintaa, takaraivossa ei tykytä mikään to do -lista. Sain keskittyä vain yhteen, minulle suurimpaan asiaan, ja sillä tavalla sain sen etenemään.

Sateisena heinäkuun perjantai-iltapäivänä tapasin kahviossa uuden ihmisen. Samana iltana kävelimme Jyväsjärven ympäri, 13 kilometriä. Seuraavalla viikolla matkustin ensimmäisen kerran paikkaan, jossa en ollut ikinä käynyt, ja mihin vaadittiin kaksi bussimatkaa, yhteensä kolme ja puoli tuntia aikaa. Ihmettelin, ja oikeastaan ihmettelen edelleen, miksi sen silloin tein, mutta kai siihen joku merkitys kätkeytyi.

Sen jälkeen lukuisia pieniä asioita, jotka jäivät mieleeni aina silloin tällöin pisaroittain putoavina kuvina. Se, miten ensimmäisen kerran pelkäsin hänen moottoripyöränsä kyydissä, ja heti perään koko elimistöön tulvahti adrenaliini, tunne siitä, että olen elossa, ja nautin siitä. Hänen tapansa nostaa kättä vastaantuleville moottoripyöräilijöille. Yksi heinäkuun lopun yö, jona astelimme yhdessä mökin saunasta järveen. Elämäni toinen lasillinen aitoa samppanjaa. Pahin myrsky, jonka elämässäni olen nähnyt, ja vaikka yleensä pelkään, silloin en pelännyt yhtään. Yksi pieni ikuisuus, joka täyttyi hetkistä,
ja joka sitten loppui, koska niin oli eittämättä parempi.

Ja sitten taas itkin ja itkin ja itkin, kirjoitin väitöskirjani toista lukua ja kävin keskellä päivää yliopistolta kotona ihan vain siksi, että sain itkeä rauhassa "ruokatunnin" ajan.  

Ja sitten lähdin Moskovaan, näin Moskovan, käsittämättömän hienon historiallisen kaupungin.
Nauroin enemmän kuin aikoihin.

Juoksin Moscow Marathonin. Maraton meni taas huonosti, esimerkiksi urheilujuoman puutteen vuoksi, mutta pääsin sen kuitenkin läpi, ja Moskovasta parhaiten muistan että nauroin, parin päivän aikana enemmän kuin kuukausiin.

Yhdet perhepiirin ja lähisuvun juhlat. Kirjamessut Helsingissä, elämäni ensimmäisen kerran. Toisen väitöskirjaluvun esittely seminaarissa. Käsittämättömän kauniit sanat, jotka siitä kuulin, vaikka taaskaan ihmiset eivät varmaan edes tienneet, kuinka paljon niitä juuri silloin tarvitsin.

Elämäni ensimmäinen symposium, ja symposium-esitelmä. (Tänä vuonna opin sekä symposium- että konferenssi-käsitteiden merkityksen ja eron.)

Ihmisten tapailua, enemmän kuin aiemmin elämässäni. Aiemmasta elämästäni radikaalisti poikkeavan suhtautumistavan oppiminen: aiemmin olen tuhlannut valtaosan ihmiskohtaamisista yksinomaan sen pohtimiseen, mitä tuo minusta ajattelee, ja miten voisin parhaiten olla sellainen, että tuo ajattelisi minusta hyvää. Nyt aloinkin ihmiskohtaamisten runsaudessa ja lähes konemaisessa toisteisuudessa ajatella enemmän sitä, mitä minä tuosta ajattelen, kelpaako toi mulle. Löysin itsestäni ennenkokemattoman, hetkittäin suorastaan pelottavan välinpitämättömyyden: ennen maailmassa jokainen kohtaamani ihminen oli minulle The Tapaus,  jumituin analysoimaan jokaista katsetta ja äänenpainoa. Syksyn myötä löysin itseni ihmisten seurasta ilman analyysiä siitä, mitä tässä nyt tapahtuu ja mitä toinen ajattelee tai ei ajattele, sillä mua vaan ei kiinnostanut. 

Suomen 100-vuotispäivänä juoksin itsenäisyysmaratonin ja olin sen jälkeen sitä mieltä, että jalkani voisi saman tien hakata irti, niin huono juoksija minusta on tullut. 

Yksi joulukuinen viikonloppu mahtavassa seurassa, jossa mulle tarjoiltiin suklaakarkkeja aamulla sänkyyn, takki ojennettiin valmiiksi naulakosta päälle puettavaksi ja muutenkin ihmiset osaa vaan joskus olla niin parhaita, erityisesti lapset. 

En nähnyt Eero Ritalaa livenä, kuten viime vuonna asetin toiveikkaaksi tavoitteekseni. Jouduin tyytymään Joulutarina-leffaan ja sain yllättäin extrana vielä Heinähattu ja Vilttitossu -leffan. Kyllä niillä pärjäs. Tänä vuonna uusi yritys. 

Aivan vuoden lopulla tapahtui jotakin yllättävää, joka käänsi elämäni täysin ylösalaisin, mutta siitä kirjoitan myöhemmin oman postauksensa.  

Lopetin vuoden katsomalla ilotulitusta erään toisen ihmisen kanssa, yhden niistä syksyn aikana kohdatuista. Mietin kaikkia niitä aiemman elämäni kertoja, joina olen kokenut vastaavankaltaiset hetket ihan vain yksin itseni kanssa, ja yritin ajatella, että kyllä tähänkin jokin merkitys varmaan kätkeytyy. Vaikkemme vielä sitä näe. 

Kohti uutta vuotta, uusia haasteita, pelkoja, toiveita ja toinen toistaan seuraavia, näkyviä tai kätkettyjä merkityksiä. 

En osaa sanoa, millainen blogivuosi tästä tulee, mutta tammikuun aikana lupaan ainakin perinteisen vuoden 2017 kirjapostauksen ja sen edellä mainitsemani, minulle tällä hetkellä suurinta asiaa käsittelevän postauksen. Sen lisäksi lupaan olla lopettamatta blogia. Kirjoitan aina, kun olen julkisessa kulkuvälineessä tai pitkissä liukuportaissa tai jos joskus muulloin on aikaa hengittää. Se olkoon (varmasti kaikkien mieltä lämmittävä) uudenvuodenlupaukseni vuodelle 2018.

Näihin tunnelmiin. 

Suomi 100, maratoneja 23

Jotenkin ei tää bloggailu ole viime kuukausina ottanut tuulta alleen, ties mistä syystä.
Mutta maratoneista pitää sentään aina kertoa.

Juoksin eilen elämäni kahdennenkymmenennenkolmannen maratonin ja samalla elämäni kolmannen Itsenäisyysmaratonin.

Jo vuosi sitten ajattelin, että olisi tosi hienoa päästä juoksemaan maraton Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna.

Tänä vuonna sitten ilmoittauduin.

Kolme päivää ennen maratonia aloin kärsiä täysin ennenkuulumattomista vatsavaivoista. En ole koko elämäni aikana sairastanut mahatautia kuin yhden kerran, enkä kärsi mistään vatsanvääntelyistäkään kuin joskus kertaluonteisesti. Nytkään kyseessä ei ollut varsinaisesti mahatauti, vaan todennäköisesti sivuvaikutus erään toisen asian vuoksi.

Joka tapauksessa elimistöni oli sekaisin ja kramppasi ja tyhjeni pari perättäistä päivää juuri ihanteellisesti ennen maratonia.
Ajattelin, että nyt on ehkä taas sellainen tilanne, että ei pitäisi lähteä maratonille,
mutta lähdin kuitenkin.
Maratonpäivän aamuna nappasin lupaavasti pari hiilitablettia.
Ajattelin, että voi hyvinkin olla, että en pääse läpi ollenkaan tällä kertaa, mutta ei se estä yrittämästä.

Ajettiin jo tutuksi käyneelle lähtöpaikalle.
Törmättiin ennennäkemättömään ruuhkaan numerolapunhaussa.
Sidottiin kankainen numerolappu, täällä kankainen, toisin kuin missään muualla, ympärilleni. Pukeuduin talvijuoksuvaatteisiin ja hiljaa mielessäni lausuin viimeisen kerran toiveen siitä, että pääsisin tästä läpi, tai että edes selviäisin ilman mitään hirvittävän nöyryyttäviä käänteitä.

Taas kahdeksan reilun viiden kilometrin kierrosta.
Tällä kertaa hyvä juoksukeli: ei liian kylmä, ei lämminkään, ei satanut mitään, ei jäisiä vesilätäköitä tiellä, ei ollut liian liukasta, vaikka vähän saikin jännittää.

Juoksin puoliväliin asti ihan hyvin. Hiilitabletit kai auttoivat jo muutenkin ohi menossa olleisiin vatsanväänteisiin, sillä vatsaan sattui vain alussa vähän. Puoliväliin asti meni hyvin.

Viides kierros alkoi olla tuskainen.

Elimistö alkoi tuntua vaarallisen tyhjältä, siltä kuin energiaa ei olisi jäljellä yhtään, vaikka otin urheilujuomaa ja rusinoita joka kierroksella.
Alkoi tuntua siltä, että näössäkin on jotain häikkää.

Raahauduin vielä kuudennen kierroksen jotenkuten, ja sen lopussa pyysin katsomossa olleilta vanhemmilta Luojan kiitos mukana olleen eväspatukan. Enää vuosiin en ole ottanut omia eväitä mukaan maratonille, nyt jossain kummallisessa ennalta viisauden puuskassa olin ottanut. Nytkään en tietenkään ollut ymmärtänyt, että proteiinipatukkaa voisi pitää oman juoksutakin taskussa, eikä vanhempien autossa. 

Seitsemännelle kierrokselle lähtiessä meinasin kääntyä väärään suuntaan.

Proteiinipatukka kuitenkin palautti jonkunlaisen tolkun ja tasapainon.

Sain juostua viimeiset kaksi kierrosta, toisiksi viimeisen varovaisesti, viimeisen kierroksen jo ihan hyvin.

Viimeisellä kierroksella liikutuin siitä, että poikkeuksetta jokainen vastaantuleva kanssajuoksija nosti peukalonsa, ja kukin oman taistelumme keskeltä huudeltiin "tsemppiä, hienosti jaksaa, hyvin menee, hyvää itsenäisyyspäivää!"
Ajattelin, että on meillä hieno maa, ja käsittämättömän hieno maratoonareiden yhteishenki, ja kaikki on niin hienoa. Kaunis aurinkoinen sää, Suomi täyttää 100 vuotta ja minä tulen maaliin itsenäisyyspäivän maratonilta vuonna 2017, ja kaikki on hyvin, mitään kamalaa ei tapahtunut, eikä läpipääsyn esteenä ole enää mikään.

Maalisuoraa ei ollut aurattu, joten en voinut ottaa tavanomaista loppukiriäni. Kahlasin maaliin typerästi lumen seassa, yrittäen tähdätä muiden jalanjälkiiin.

Maalissa sain kuulla, että aikani oli huonoin aikoihin.
Menin suihkuun ja siinä yhteydessä sain kuulla saman asian.

Jäljelle jäi vain ihmetys, mitä näinä vuosina on oikein tapahtunut.
Olen aina ajatellut, että minulle, joka en ole koskaan ollut varsinaisesti urheilullinen, maratonin läpäiseminen on korkein mahdollinen tavoite.
Lisäksi tiedostin maratonille lähtiessä, että kuntoni on nyt normaalia heikompi, ei oikeastaan pitäisi lähteä ollenkaan . Pelkäsin tosissani, että nyt en pääse läpi.

Ja kun lähtöviivalla ajattelemani suurin toiveeni, läpi pääseminen tapahtui,
ainut ajatukseni oli, että olen niin huono, että multa pitäisi leikata kädet ja jalat irti. Kuntoni on rapistunut, olen epäonnistunut, epäonnistunut ihmisenä ja kaikessa mitä teen, kaikessa mitä viime aikoina olen tehnyt ja yrittänyt, ja erityisesti maratoneissa.
Tunne ei ole helpottanut vieläkään. 

Mut nyt se on juostu.
Eikä voi kuin toivoa
että ehkä joskus pääsisin irti omasta kohtuuttomuudestani
ja / tai että jossakin olisi vielä toivonpilkahduksia.

Jos ei muuta, niin joskus voin kertoa jollekin, vähintään itselleni, että

minä olen juossut maratonin sinä päivänä, jona Suomi täytti 100 vuotta. 

 

Toivoa lokakuusta

On taas laskeutunut jatkuvan hämärän ja pimeyden ja sateen ja loskan ja kylmyyden aika, jona tarvitaan d-vitamiinia ja toivoa. Lokakuun kymmenes päivä vietettiin Aleksis Kiven päivää ja Maailman mielenterveyspäivää. Jälkimmäisen yhteydessä pohdittiin sitä, mistä ihminen saa valon pilkahduksia pimeänä vuodenaikana. Vastauksia on monia. Toivoa taiteista, toivoa kirjallisuudesta, toivoa musiikista, toivoa liikunnasta, toivoa käsitöistä ja niin edelleen.

Itse kuuluin aiemmin niihin, joiden mielestä syksyn pimeys on tunnelmallista laskeutumista kohti joulua ja joulunodotusta. Pidän masentavina ennemminkin maaliskuun kuraloskakelejä, joita pimeys ei armollisesti kätke. Parin viime vuoden aikana olen sen sijaan kokenut synkkyyttä sekä näin myöhäissyksyllä että aikaisin keväällä. Kuinka lupaavaa!

Juuri siksi tuntuu erityisen hyvältä ajatukselta pysähtyä niiden asioiden äärelle, jotka kuluneen kuukauden aikana ovat kantaneet minulle jonkinlaista toivon, lohdun ja voiman sanomaa. Olkoon tämän postauksen ajatus siis toivoa lokakuusta. 

Ensin pitkästä aikaa musiikkilinkitys, linkitys biisiin, jonka olen halunnut ajatella kohdistuneen juuri minulle juuri näissä hetkissä.
https://www.youtube.com/watch?v=AOEgOufYREs

Sitten kertomus siitä pimeästä illasta, jona tarvoin pitkän päivän jälkeen kotiin kylmyyttä ja synkkyyttä kiroten, ja mitä löysinkään kotini lattialta, postiluukusta työnnettynä? Itse tehdyt, minua varten valituilla langoilla neulotut villasukat ja suklaalevy. Ilman että olisin tehnyt mitään ansaitakseni ne. Ilman, että mulla on synttärit, nimpparit tai että ne voisi laskea edes joululahjoiksi. Myös suklaa oli käsintehtyä, ja sen käärepaperissa luki "Avaa vain hätätilanteessa." Nyt on siis kerankin hyvä syy odottaa katastrofia.

Sinä hetkenä tunsin, että tässä maailmankaikkeudessa on jotain suurempaa.

Seuraavaksi palanen sellaisesta paikasta maailmassa, joka tuo minulle toivoa poikkeuksetta ja aina, kirjastosta: 
Kohta tuon aluksi mainitsemani mielenterveyspäivän jälkeen menin kirjastoon nimenomaan ammentamaan toivoa pimeyteen.
Huomasin siellä, että kirjastossa nojattiin juuri saman ajatuksen varaan, johon minä olen nojannut koko tähänastisen elämäni. Sen ajatuksen mukaan kirjat ovat sellainen asia, jotka parhaimmillaan tuottavat toivoa ja lohtua. Kirjojen voima hätkähdyttää silloinkin, vaikka siitä on tietoinen. Ollenkaan kaikki kirjat eivät hätkähdytä, mutta parhaimmat lukuelämykset hätkähdyttävät tavalla tai toisella.

Kirjastossa oli pistetty pystyyn hanke, jossa jokainen halukas sai kirjoittaa post it -lapulle kirjan, joka juuri itselle on antanut toivoa, iloa tai lohtua. Näistä lapuista ohikulkija saa itselleen lukuvinkkejä, ja niitä myös koottiin lainattaviksi siihen hyllyyn, jonka päätyyn post it -lappuja kerättiin.

Ihana hylly. Otin vaaleansinisen post it -lapun ja kirjoitin yhden tietyn kirjailijan ja kirjan. Olen maininnut ja siteerannut sitä blogissakin monta kertaa. Sen ylittänyttä ei ole.
Tämän tehtyäni menin hyllyn toiselle puolelle katsomaan, minkälaisia muille toivoa tuoneita kirjoja siitä sillä hetkellä löytyi.
Siinä vaiheessa huomasin, että kirjahyllyssä oli myös erilaisia, itsetehtyjä kirjanmerkkejä, joita sai ottaa ilmaiseksi.
Minun kaltaiselleni ihmiselle, jolta kirjanmerkit ovat aina hukassa kun niitä tarvitaan, se oli suuri ilo. Otin mukaani vaaleansinisen kirjanmerkin, johon kirjailtu mietelause puhutteli minua sillä hetkellä eniten.
Maapallo on pyöreä. Siinä, missä maailman luulee loppuvan, voikin olla uuden alku. 

Yhdistän tämän erään kirjoittamisen opettajan sanoihin, jotka auttoivat minua suhtautumaan uudella tavalla juuri sitä ennen kokemaani täydelliseen kirjoittamisen blokkiin: "Se, että kirjoittaminen ahdistaa, eikä tunnu luonnistuvan ollenkaan, tarkoittaa sitä, että jotain tosi suurta on tulossa. Joku hieno oivallus tulee, kun ahdistuksen vain pystyy ensin sietämään lannistumatta." Lisäksi tietysti on olemassa sellaisia, paikkansa pitäviä sanontoja, joiden mukaan vastoinkäymiset ovat elämän antama mahdollisuus. Vain vastoinkäymisten myötä ihmisen on mahdollista löytää itsestään sellaisia voimavaroja, jotka muuten jäisivät löytämättä.


Elämäni vastoinkäymiset ovat naurettavan laimeita suhteutettuina viljelemiini viisauksiin, mutta silti ne on tarpeen pitää mielessä. Arkisen ahdingon ja vitutuksen keskellä on miellyttävän voimaannuttavaa ajatella olevansa etuoikeutettu: vain tämän vaiheen kautta löydän itsestäni sellaista voimaa ja oivallan jotain sellaista, johon huolettomilla ja onnellisilla ihmisillä ei ole pääsyä. Huono vaihe tarkoittaa sitä, että jotain tosi tärkeää ja hyvää on tulossa.

Kirjallisuusteeman kautta rakennan sillan seuraavaan toivoa tuovaan asiaan.
Tänä vuonna koin elämäni ensimmäisen kerran Helsingin kirjamessut. Noloa sinänsä, että vasta nyt ekan kerran, sillä kyllähän kirjallisuusihmisen pitäisi siellä käydä joka vuosi. Mutta kun ei ole sopinut budjettiiin eikä aikatauluihin eikä muutenkaan järjestynyt, ja sitä paitsi ja ennen kaikkea, siellä on aivan yksiselitteisesti liikaa ihmisiä, että minä sellaista kestäisin pitkää aikaa.

Tänä vuonna kuitenkin tilaisuus työnnettiin väkisin eteen ja liputkin putosivat kuin taivaasta ilman että minä tein mitään. Pakkohan sinne sitten oli mennä.
Melkein paras hetki oli se, kun menimme sisään Messukeskukseen, ja pulssini nousi nähdessäni portit, joissa lippua piti näyttää saadakseen portin aukeamaan. Kuten monet tietävät, sellaiset portit eivät oikein ole minun alaani. Muun muassa kerran Berliinin TV-tornissa jumiutin koko jättimäisen jonon sellaisen portin edessä.

Nyt vain marssin sisään. Seuranani ollut tyyppi marssi viereisestä portista ja vasta kaiken onnistuttua ihan täysin luontevasti käännyimme katsomaan toisiamme täsmälleen yhtä hämmästyneinä ja iloisina ja voitonriemuisina, näytettiin voitonmerkki ja huomattiin kai kumpikin vasta silloin, että kumpikin jännitti samaa asiaa yhtä paljon, vaikka kumpikin asteli tilanteeseen muka coolisti.

Kirjamessujen jälkeen kävelimme Pasilan asemalle junaa odottamaan. Täysin sattumalta satuimme todistajiksi minuutin tai pari kestäneelle kohtaukselle, jossa joku vanhempi ihminen juoksi kaukana edellämme ehtiäkseen lähtevään junaan. Yritys näytti epätoivoiselta. Matka junan ovelle oli pitkä ja vanhan ihmisen vauhti ei näyttänyt riittävän, vaikka yrityksen puutteesta häntä ei kyllä voi syyttää. Jännitys nousi huippulukemiin: ehtiikö, ei, voi ehtiäkin, no, ehtiikö, en usko, ehtiikö sittenkin...
Sanoin seuralaiselleni, että minä olisin tuon henkilön asemassa lopettanut juoksemisen jo pelkästään sen kammottavan häpeällisen mahdollisuuden vuoksi, että joku seuraa suoritusta niin kuin me teimme.
Juoksu näytti epätoivoiselta ja juna epäilyttävän lähdössä olevalta, mutta toivoa loi viimeiseen asti se, että junaan ja sieltä ulos virtasi tolkuton määrä porukkaa. Joku piti koko ajan ovea auki.

Niinhän siinä kävi, että kyseinen henkilö ehti kuin ehtikin junaan. Sankarillinen vaivannäkö palkittiin. Sain toivoa siitä, että jokin oikeudenmukaisuus tässä maailmassa on.

Kirjamessuilta matka jatkui kummilapseni Halloween-bileisiin. Jee!

Kirjamessuista seuraavana aamuna leikin pienimmän veljen lapsen kanssa, ja voi hyvä ihme sentään, jostain nurkasta ilmestyi täsmälleen samanlainen muumilaiva, kuin minulla on ollut joskus 1990-luvun alussa. Sellainen, jollaisella oikeastaan salaa haluaisin leikkiä vieläkin. En tiennyt, että enää nykypäivänä myydään samanlaisia, yhtä hyviä leluja kuin silloin.

Nyt sain leikkiä sillä luvan kanssa, muka hyvänä lapsenvahtina.

Paremmin ei voi sunnuntaiaamu alkaa.

Nyt täytyy vain toivoa, että loppuvuodessakin olisi samanlaisia toivonpilkahduksia. Silloin ei ole mitään hätää.

Moskovan valot

Ajattelin, ja varmaan moni muukin ajatteli, että blogi ei enää päivity.
Päällimmäisiä syitä on kai kaksi.
1) Bloggailu ei ole kiinnostanut, enkä ainakaan ole missään määrin priorisoinut sitä viime kuukausina.
2) Aihe, josta on pitänyt kirjoittaa, ja josta nyt aion kirjoittaa, on aivan liian suuri.

Seuraa siis jonkinlainen säälittävä, sanoiksi typistetty versio. Koittakaa kestää.

Syyskuun loppupuolella lähdin matkaan, maratonreissulle jonnekin ihan muualle kuin pohjoiseen, siis eri ilmansuuntaan kuin heinäkuussa.
Pitkään aikaan en ole lähtenyt matkaan niin huonoilla fiiliksillä kuin silloin. Takana oli noin viikon verran kyyneleitä ja toisen viikon verran itsesyytöksiä ja sekalainen määrä muita negatiivisia tunteita, syistä jotka eivät liittyneet millään tavalla matkaanlähtöön.

Viimeiseksi ennen matkaanlähtöä alkoi vähän pelottaa, sillä oltiin menossa maratonille Moskovaan, ja minulla ei ollut aavistustakaan, mitä siitä seuraisi. Näin ja kuulin korvissani viime viikkojen uutiset pommiuhista ja evakuoinneista. Ajattelin, miten otollinen kohde suurkaupungin maratonin lähtöpaikka on sille, jos joku päättää ajaa rekalla väkijoukkoon.
Tiesin, että lottovoitto olisi todennäköisempi, mutta onhan se lottovoittokin mahdollinen.

Matkaan kuitenkin lähdettiin.
Lentokone nousi. Ja lentokone laski. Laskuvaiheessa luulin, että pääni räjähtää. Sekin oli kuitenkin turha pelko.

Haettiin juoksunumerot. Päällimmäisenä mieleeni jäi ihmisten ystävällisyys.
Syötiin burgerit. Jumalauta, että oli hyvää.

Ajeltiin metrolla. On kulunut mittava aika siitä, kun viimeksi ajoin metrolla, ja silti siinä on jonkinlainen perimmäinen tuttuus. Riippumatta kaupungista ja maasta. Kummallinen tunne siitä, että metroasemissa ja metroissa on jopa täsmälleen sama tuoksu, riippumatta niiden maantieteellisestä sijainnista. Metrossa ollessaan ei voi päätellä, missä on. Ihmiset istuvat puhumatta, toisiaan juurikaan katsomatta, ne jotka eivät istu, tarttuvat kuin hengen hädässä kiinni johonkin kädensijaan, mikä sattuu olemaan tarjolla. Pysähdys asemalla, automaattinen ovenavaus, automaattiääni ilmoittamassa aseman nimen, voimakas nykäys taas liikkeelle lähtiessä. Vauhdin hurma, tunne siitä, että olen elossa kuitenkin, vaikka olenkin jossain ahdistavan kaukana maan alla. 

Seuraavana päivänä käveltiin Kremlin muurin ja Punaisen torin laitamilla. Ihmeteltiin mahtipontisia, viimeisen päälle koristeellisia rakennuksia, liioittelematta kauneimpia linnojen ja kirkkojen torneja, jotka olen koskaan nähnyt, mukaanlukien kuvitetut satukirjat,  ja leveitä katuja.
Mulla ei ole kuin yksi kuvaava sana, ja se on henkeäsalpaava. 

Käsittämätön, historiallinen kaupunki, jonka katseleminen salpaa hengen.
En vaivautunut ottamaan kuvia, koetin keskittyä käsittämään sen, mitä katselin ilman kameran linssiä.

Illalla ne kuuluisat Moskovan valot. Jostain syystä ilotulitus, koskaan ei kai selvinnyt, miksi. Jutellaan hotellihuoneessa, ja yhtäkkiä havahdun ihmettelemään, mitä tuo pauke on. Ensimmäinen ajatus: no nytkö siellä kadulla jo ammutaan? Seuraava ajatus: ei, kyllä toi on ilotulitus. Ikkunasta, korkean rakennuksen takaa näkyy jotakin,  joka vahvistaa jälkimmäisen epäilyn todeksi.

Maratonpäivän aamu, aikainen aamupala hotellilla valmiiksi jo juoksuvaatteissa, hiukset letitettyinä. Mieleeni porautuu sinä aamuna minulle sanotut sanat:
"Näytät ihan 15-vuotiaalta urheilijatytöltä."

Jännittävä ajatus: kun olin 17-vuotias (ja mielestäni siitä ei ole kovin pitkä aika), loukkaannuin aivan verisesti, kun joku määritteli minut "tosi nuoren näköiseksi". Olisin silloin halunnut lyödä kyseistä ihmistä.
Nyt nuo aamupalapöydän sanat olivat korviani hivelevää musiikkia, kaunein kohteliaisuus aikoihin.

Maratonin lähtöpaikalla, lähtöön ei ole tuntiakaan.
Ajattelen, että en ole nauranut viikkoihin yhtä paljon kuin näiden kuluneiden parin päivän aikana yhteensä.
Ajattelen, en ensimmäistä kertaa, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kokemuksen ja nämä ihmiset ympärilleni. Miksi minulle annetaan nämä hetket, miksi juuri minulla on etuoikeus kokea tämä kaikki.
Ajattelen, että tämä(kin) hetki näine ajatuksineen täytyy painaa mieleen niitä lukuisia menneitä ja tulevia hetkiä varten, joina en näe merkitystä.

Valumme muun väkijoukon mukana lähtöviivalle, taustalla soi Venäjän kansallislaulu.

Ajattelen ilmapiirin ystävällisyyttä ja turvallisuuden tunnetta. Lähtöä edeltäneiden hetkien jälkeen en ole pelännyt kertaakaan, pientäkään asiaa.

Maratonin puolivälissä pelkään ensimmäisen kerran, ja silloin pelkään tosissani.
Sitä, että koko matkalla huoltopisteillä ei ole tarjottu urheilujuomaa. Mitä jos sitä ei tarjota kertaakaan?
Olen nähnyt maratoneilla kaikenlaista. Joskus tarjolla ei ole suolakurkkuja, joskus ei ole rusinoita, joskus joka huoltopisteellä ei ole vettä, joskus on suklaata ja keksejä ja hedelmiä ja ties mitä, ja joskus on pelkkää urheilujuomaa, mutta tähän mennessä urheilujuomaa on ollut aina. En ole vielä koskaan juossut noin pitkää matkaa ilman pisaraakaan urheilujuomaa. Mieleeni ei ole koskaan juolahtanut, että jossakin todellakin voitaisiin vielä pitkälle puolivälin jälkeen tarjoilla pelkkää vettä ja banaania

Elimistöni ei siis toisin sanoen saa pisaraakaan sitä, mitä se on tottunut maratonilla saamaan. Elimistöni on tyhjä, täysin tyhjä. Ei ole edes nälkä, on vain pelkkä tyhjyys. Katu alkaa kallistua silmissä, ja ollaan vasta puolivälissä.
Ei mulla ole mitään mahdollisuuksia tällä menolla päästä tästä läpi.
Yksiselitteinen ajaukseni, ei enää edes pelko vaan fakta: nyt tuli se maraton, jonka joudun keskeyttämään. En tule ikinä selviämään loppuun.
Miten paska juttu, joutua nyt vieraassa maassa vierasta kieltä puhuvien ihmisten keskellä tähän tilanteeseen, nuo kaksi joutuvat jatkamaan maaliin ilman minua.

Onneksi toisen kanssajuoksijan taskussa on muutama geeli, ja vaikka kaikenlaiset geelit yleensä aiheuttavat minulle yökkäysrefleksin, nyt otan ne vastaan kuin kauneimmat lahjat. Niiden avulla selviän kolmeenkymppiin, ja siellä aletaan tarjoilla urheilujuomaa, jumalauta, urheilujuomaa vihdoinkin! En olisi ikinä uskonut, että voisin ilahtua niin valtavasti sen karsean litkun näkemisestä ja maistamisesta.

Siitähän ei sitä paitsi ole kuin pieni matka maaliin. Pitkin Moskovanjoen vartta, ihaillen Kremlin muuria, ihaillen koko reitin maisemia sen verran kuin siinä tuskassa pystyi. Ihmetellen katujen siisteyttä ja leveyttä, ensimmäinen suurkaupunkimaraton, jossa mahtuu kevyesti juoksemaan kolme rinnakkain. Suomi-paidoissa kaikki, Suomi tulee kadun täydeltä.

Maaliin, ja maalista kiireellä hotellille suihkuun, sieltä kiireellä sirkukseen.
Olen koko elämäni aikana ennen tätä ollut sirkuksessa vain kerran, yhden pienen sirkuksen telttakatoksessa yhdellä hiekkakentällä yhtenä kesänä.
Nyt olen Moskovan sirkuksessa, ja se on aivan yhtä henkeäsalpaava kuin koko kaupunki.
Katossa keinuvat, riippuvat, lentävät, leijuvat ihmiset, tiikerit, leijona, sarvikuono, toisiaan nuolilla lävistävät ihmiset. Käsittämätön, häikäisevä esitys.

Sirkuksesta kaupan kautta hotellille. Istun pöydän ääressä, syön kaupasta ostettua, vielä lämmintä maksapihviä, jota pidän kädessäni, jaksamatta tapella kertakäyttöhaarukan kanssa, ja mietin ääneen, "mitäköhän henkilö X nyt ajattelisi, jos näkis mut nyt." Muistutus: ihminen voi matkustaa ilmojen halki, meren yli, juosta maratonin, nähdä Moskovan, haltioitua ja iloita ja nauraa, nähdä jopa Moskovan sirkuksen, ja silti hänen mielessään pysyy se, joka siellä on ollut viikkokaudet kotonakin.

Seuraavana iltana lentokentälle, lentokentällä vasta postikorttien ostoon, sillä jostain kummallisesta syystä Moskovan keskustassa ei näkynyt matkamuistoja eikä postikortteja.
Lentomatkalla kotiin pohdimme serkkuni kanssa elämäni ensimmäistä kertaa, mitä kumpikin muistaa yli kaksikymmentä vuotta sitten kuolleesta vaaristamme. Kumpikaan ei muista juuri mitään. Jopa nämä melkein olemattomat muistot on kuitenkin mahdollista tavoittaa siinä vaiheessa, kun Moscow Marathon on taittunut yhdessä.

Sopii vain odottaa, mitkä ulottuvuudet tulevaisuudessa ovat mahdollisuuksien rajoissa. 

Ilon ja surun kesä

Kokeilin, muistanko vielä blogiin kirjautumiseen vaadittavan salasanan. Muistin.

Ajattelin kirjoittaa koonnin kesästä, joka jäi bloggailematta lukuunottamatta pohjoiseen suuntautunutta maratonreissua.
Voi olla, että hiljaisen kesän jälkeen alkaa aktiivisempi blogisyksy. Esim. positiivisten asioiden keräilylle olisi taas ja edelleen kysyntää.

Siis palaset kesältä 2017:

Toukokuun vaihtuessa kesäkuuksi kuuntelin herkistyneenä sitä biisiä, joka järisytti mieleni mannerlaattoja ensimmäistä kertaa joskus maaliskuussa. Kappaleen sanat tuntuivat kesän kynnyksellä peräti enteellisiltä.

Koivun huminaa
kuulen, kun toukokuussa nurmella makaan
- - ja pian toinen siinä vierellä makaa
etsii sitä samaa pientä neliapilaa
sen antaa lyhyt kesä.

Kuuntelin laulun sanoja yhdessä toisen ihmisen kanssa, katselimme ulos asuntoni ikkunasta, illasta yöhön taittuva taivas oli vaalea, niin kuin se kesällä tapaa olla.

Muutama viikko sen jälkeen kului pelkässä surussa rypemisessä, niin mitättömän ja naurettavan aiheen vuoksi, että siitä ei kehtaa edes puhua, ja juuri siksi vain ihmettelee, miksi kipu on niin teräväreunainen.

Juttelin naurettavasta murheenaiheestani paljon yhden ystävän kanssa. Lausuin pariin kertaan ääneen sen, mikä oli siinä hetkessä kaikkein pahin ja elimistöä puristavin pelkoni.
"Mitä jos se vika on vain minussa. Jos minussa on vain jotain perustavanlaatuista vikaa."

Ja ystävä sanoi, asian, joka pitää muistaa: "Totta kai sussa on vikaa. Kaikissa meistä on. Viat on hyvä asia. Viat suojaa meitä vääriltä ihmisiltä. Oikeat ihmiset ei välitä niistä."

Mieleeni tuli, että elämässä ei ehkä ole kyse hyvästä tai huonosta, kuten joskus olen ajatellut. Elämä ei ehkä koostu mistään hyvien ja huonojen kausien vaihtelusta. Ehkä elämä on pelkkä hetkien mosaiikki. Siitä voi poimia hyvät hetket ja iloita niistä. Parempina päivinä voi poimia huonotkin hetket, tarkastella niitä välttämättömänä osana mosaiikkia, iloita niistäkin.

Muutaman viikon jälkeen elimistöön alkoi virrata sellaista elämänvoimaa, jonka myötä muistin, mikä huonoissa kokemuksissa on parasta. Se tunne, kun hetken ehtii jo kuvitella, että tästä ei selviä, ja sitten kuitenkin selviää.

Juhannuspäivän aamuna kompuroin alas asuntoauton yläpediltä ja lyön itseni pöydän kulmaan, kylkeen jää grillimakkaran kokoinen mustelma. Kohta sen jälkeen saan viestin, joka vahvistaa minulle, että elämässä on kaikesta huolimatta jotain hyvääkin.

Alkukesän vastinparina mieleen jäi heinäkuun lopun yö, jona ei ollut vielä pimeää mutta ei enää valoisaakaan, loppukesän tummuus laskeutui jo. Menin yhdessä erään toisen ihmisen kanssa mökin saunasta järveen, toinen reippaasti ja määrätietoisesti marssien, toinen varovammin ja hitaammin perässä kävellen. Toinen kastautuu nopeasti ja kävelee rantaan, toinen pulahtaa veteen ja ui kävelijän vierellä takaisin rantaan päin.

Seuraavana päivänä siitä sataa, sade ryöpsähtelee auton tuulilasiin niin, että vauhtia joutuu hiljentämään reilusti. Katselen sitä ja ajattelen, että tämän tästä kesästä muistan, tämän hetken, tästä kesästä, jona satoi melkein koko ajan, joka päivä. Jostain syystä tämä jää hetkien mosaiikkiin, tiedän sen.


Taas yksi hetki, vaihteeksi selkeä ja tyyni tunnin mittainen aika myrskyn edellä. Silta joen yllä, pelto tien laidalla, moottoripyörän vauhti kiihtyy paljon kovemmaksi kuin viime kerralla. Mieleeni juolahtaa tietous siitä, että mitään muuta suojaa kuin omat käsivoimani ei ole. Jos nyt irrotan, jos käteni syystä tai toisesta irtoavat kahvoista, tämä on viimeinen hetki. Silmänräpäyksen kauhu on aito, ennen kuin se vaihtuu puhtaan riemukkaaseen vauhdin tuottamaan adrenaliiniin.
Myöhemmin toinen, pyörää ajanut ihminen kysyy, pelottiko.
Vastaan rehellisesti, että hetken aluksi kyllä, "mutta sitten mä ajattelin, että kai sä osaat ajaa."

Sen jälkeen myrsky, pahin, minkä olen koko elämäni aikana nähnyt. Koko taivas on salamoinnista vaalea, salamat välähtelevät kuin jotkut keinotekoiset valoefektit näyttämön lavalla. Suuret puut taipuvat puolelta toiselle holtittomasti, ihan kuin jotkut heinänkorret. Vesi räiskyy korkealle, terassille asti. Katselen tätä kaikkea kolmen minulle periaatteessa tuntemattoman ihmisen kanssa, keskellä maailmanlopullista pimeyttä ja ukkosen melskettä, ja minä joka pelkään ukkosta, en siinä hetkessä pelkää yhtään.

Vielä viimeinen hetki kesältä, liikuttava ja kaunis hetki: nuorin veljen lapsi osaa kutsua minua nimeltä, miten ihmeessä hän edes muistaa sen, miten hän osaa sanoa sen niin selkeästi, vaikean nimen, ei kukaan hänen serkuistaan vielä noin pienenä osannut.

Ja taas vastinparina alkukesälle, muisto ja ajatus siitä, että elämä on luopumista, se on elämän ytimessä, se on aina läsnä. Kaikesta pitää luopua. Pitää oppia luopumaan, jo elämän alussa, eikä se koskaan lopu. Enkä tiedä, voiko se olla koskaan helppoa, ainakaan minulle.
Juttelen taas saman ystävän kanssa kuin alkukesästä, samasta aiheesta. Kysyn, miksi tää kaikki on tällaista helvettiä.
Taas häneltä löytyy vastaus, joka täytyy muistaa.
"Koska me ei voida koskaan päättää toisen ihmisen puolesta. Me voidaan vaikuttaa vain itseemme, siihen, mitä me itse tehdään. Toisiin ihmisiin meillä ei ole valtaa."

Se oli ehkä koko kesän kokoava ajatus: elämässä pitää oppia kestämään paitsi luopuminen, myös se fakta, että toisia ihmisiä ei saa toimimaan niin kuin itse haluaisi. Ihmisellä on valta vain itseensä. Vaikka olisi kuinka kiva, että sitä olisi myös toisiin.

Täytyy vain toivoa, että edessä olisi elämänvoimainen syksy.

Tie pohjoiseen

On taas tullut aika raportoida maratonista. Ollaan siis yhden suosikkiaiheistani äärellä.
Saan ehkä joskus puettua jonkinlaisiksi bloginkestäviksi sanoiksi sen, miksi blogi oli kesäkuun hiljaa, mutta ainakaan vielä sellaiseen ei ole edes toivoa. Kirjoitan siis vain raportin siitä, mikä sai alkunsa huhtikuussa. Mainitsin silloin ilmoittautuneeni heinäkuussa järjestettävälle maratonille, paikkaan, jossa juokseminen oli haaveenani jo viime vuonna, pohjoisimpaan paikkaan, jossa olen juossut.

Jos joku ei vielä arvannut, niin kyseessähän oli Rovaniemi. 

Viime viikon perjantaina pakkasin kasan kirjoja toiseen kassiin ja kaikki muut tykötarpeet toiseen ja hyppäsin odottavan auton kyytiin.
Seuraavana iltana saavuttiin määränpäähän.
Seuraavana aamuna, maratonpäivän aamuna, hain juoksunumeron. Kävellessäni kirjekuori kädessä kisakanslian ovesta ulos kuulin, kuinka joku takanani sanoi, että "otetaanpa uusi kuva". Olin siis onnistunut kävelemään jonkun kameran edestä juuri, kun joku tärkeänä poseerasi numeronsa kanssa.

Laittauduin juoksuvaatteisiin ja vähän ahdisti, kun keli oli niin kuuma ja kaupunki ihan vieras, siitepöly tukki keuhkot ja lihaksia jomotti valmiiksi syystä jota en tiedä. Tuntui ihan kuin olisin jo tehnyt jonkun urheilusuorituksen, vaikka olin levännyt ihan samalla tavalla kuin ennen muitakin maratoneja. Mietin, että eksyyköhän tuolla, kun muita maratoonareita on suhteellisen vähän. Ajattelin, että kai siellä on opasteet. Ja kai joku minut joskus sieltä korjaa, jos en osaa seurata opasteita.

Tuppauduttiin lähtöviivalle. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Oli hyvä pyykinkuivatusilma.
Joulupukki tuli ampumaan lähtölaukauksen. Jäin juuri sillä tavalla muiden taakse, että en nähnyt häntä. Näin kuitenkin onneksi joulumuorin, joka tuli lähtöviivalla toiselle puolelle porukkaa huutelemaan kannustuksia.

Lähdettiin.
Suurin piirtein ensimmäisen kymmenen kilometrin ajan yritin paniikissa pysytellä muiden perässä, että en eksyisi reitiltä. Sen jälkeen totesin, että muiden juoksutyyli ei sovi mulle. Useat juoksivat liian kovaa suhteessa omaan vauhtiini tai heidän vauhtinsa vaihteli epätasaisesti. Oli myös ärsyttävää jumiutua aina huoltopisteellä jonkun taakse tai joidenkin väliin. Päätin siis laskea sen varaan, että osaan itsenäisesti seurata opasteita tai sitten asiat järjestyvät jotenkin muuten.

Opasteet olivat mielenkiintoisia ja välillä tulkinnanvaraisia. Onneksi kaikkein epäselvimmissä kohdissa oli liikenteenohjaajia, jotka sitten opastivat oikeaan suuntaan. Onneksi ne liikenteenohjaajat osasivat myös pari kertaa kuuluvalla äänellä karjua ohjeita perään, kun meinasin kääntyä väärään suuntaan. Eikä edes hävettänyt, sillä pääsin myös aitiopaikalta todistamaan, miten joku vähän minua kovempaa juokseva oli kääntynyt reitiltä väärään suuntaan ja juossut ihan reilun matkan väärään suuntaan. Tuli todettua, että vielä parinkympin ja kolmenkympin välissä jollakin oli kuntoa karjua kirosanoja koko keuhkojen täydeltä niin, että kukaan parin kilometrin säteellä ei välttynyt kuulemasta, kun hän sitten oli huomannut virheensä ja palasi takaisin reitille.

Reitti oli mäkinen ja epätasainen, ja tuntui, että koko ajan piti olla kääntymässä johonkin. Toisin sanoen joka hetki piti yrittää pysyä skarppina opasteiden kannalta. Jalankulkijat, hupihölkkääjät ja pyöräilijät kulkivat kaikessa rauhassa maratoonareiden joukossa vailla ajatustakaan, että heidän pitäisi jotenkin varoa tai väistää.

Noissa asioissa sinänsä ei vielä olisi mitään vikaa.
Kaikkein pahinta noihin yhdistettynä oli kuitenkin aurinko.
Mielestäni olen juossut yhtä kuumassa tai kuumemmissakin lämpötiloissa aiemminkin. Ajattelin siis vielä lähtiessä, että kuumuus ei varmasti muodostu ylivoimaiseksi, vaikka se nyt ei varsinaisesti kivaa olekaan.
Tuolla aurinko kuitenkin porotti koko matkan, alusta loppuun, suoraan naamaan. Kasvoihin ja päähän.
En olisi uskonut, että se on mahdollista tapahtumassa, joka alkaa klo 12 ja jonka läpi rämpimiseen minulta menee vähintäänkin yli neljä tuntia. Luulisi, että aurinko vaihtaisi paikkaa jossain vaiheessa.
Mutta ei.
Pitkiä suoria, 42 km, alusta loppuun aurinko kärvensi päätä niin, että valehtelematta elämäni ensimmäisen kerran toivoin, että mulla olisi hattu päässäni. Päätä alkoi särkeä ja tuli huono olo. Ajattelin, että nytkö tulee auringonpistos. Ärsytti, että juuri viime aikoina olen syystä tai toisesta kärsinyt siitepölyallergiaoireista erityisen paljon, vaikka pitkäksi aikaa ne ovat taas painuneet taka-alalle. Ärsytti, että jalat olivat edelleen jotenkin tönköt ja jähmeät, en päässyt kunnon juoksufiilikseen missään vaiheessa.

Mut olihan siellä toki hienot maisemat. Erityisesti Jätkänkynttilä-sillalla. Ensimmäisellä kahdesta kierroksesta jaksoin ihan kunnolla ihailla näkymiä korkealta sillalta, äärettömän veden yli mahtavien siltapilarien juurelta.

Oli myös hauskaa, että puolivälin kohdalla, lähtö- ja maalipaikan lähellä, sitten näin sen joulupukin, joka lähtöviivalla oli jäänyt näkemättä. Siellä se päivysti vähän pitkästyneen näköisenä edelleen. 

Valtaosin ajattelin juoksun olevan kuin kuva elämästäni tällä hetkellä. Vastenmielistä ja tuskaista rämpimistä, jossa vaihtoehtoina on joko jatkaa tai luovuttaa, ja toistaiseksi olen valinnut jatkamisen. Vaikka se luovuttaminenkin kyllä välähteli mielessä.

Rämmin kolmekymmentäkahdeksan kilometriä, tuskaisesti askel kerrallaan.
Sitten joku tienvieruspenkillä istuva nuori mies huusi mulle, että "hyvin menee, kello on vartin yli neljä, pääset alta viiden tunnin kevyesti."

Ajattelin, että ei helvetti, ei voi olla totta. Tämä ei voi päättyä näin. Surkea juoksu ei v-o-i loppua näin paskasti.
Tiesin, että viimeisen neljän kilometrin aikana mitään ei voi enää pelastaa, mutta häpeän voi sentään yrittää minimoida.

Lähdin juoksemaan reippaasti kovempaa.
En osaa selittää, mistä sellaiset ilmiöt johtuvat, joita maratoneilla joskus tapahtuu.
Esim. sellainen, että aivan vilpittömästi ja varmasti ajattelee tietävänsä, että ei pysty juoksemaan kovempaa, tämä on aivan maksimivauhti, tämän enempää en pysty, en oikeastaan tiedä, pystynkö tähänkään, pystynkö saavuttamaan maalia ollenkaan...
... ja sitten kuitenkin jostain tulee valtaisa aggressio, jonka myötä löytyy voima, jollaisen olemassaolosta ei sekuntia aiemmin ollut mitään aavistusta
ja sen ansiosta juokset niin, että kilometri taittuu huomaamatta ja oikeastaan seuraavakin
ja mielessäsi kiroat koko maailman ja ennen kaikkea itsesi alimpaan helvettiin
ja luetteloit mielessäsi tasaisena virtana kaikki tuntemasi kirosanat uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.
Jostain löytyy hengitysrytmi
jostain löytyy jotakin, mitä äsken vielä ei ollut.
Kun äsken vielä ajatteli, että matka maaliin on aivan liian pitkä,
niin yhtäkkiä käsittämättömän kirkkaasti tiedostat sen yksinkertaisen tosiasian,
että matka maaliin taittuu nopeammin, jos vain juokset vähän nopeammin.

Ja sitten juokset, juokset, juokset.

Kahden kilometrin jälkeen, kun matkaa on jäljellä vielä kaksi kilometriä, suurin aggressio haihtuu ja jäljelle jää vain turhautuminen.
Rämpiminen eteenpäin, sama ikuinen tuskainen rämpiminen, mutta sentään rämpiminen vihaisena, kirosanat edelleen päässä soiden.

Ja tuleehan se maali sieltä, perkele.

Maalissa on joukko iloisia tonttuja, yksi niistä ripustaa mitalin kaulaani ja halaa onnitellakseen. Samalla se kysyy, haluanko istua hetkeksi. Vastaan, että ei tarvitse kiitos, mutta tonttu ei välitä siitä, vaan ohjaa väkisin istumaan penkille maalin viereen. Samalla se huutelee jollekin, että minulle pitää tuoda vettä, ja pelästyn, että näytänkö todellakin noin huonolta. Onneksi myöhemmin huomaan, että sama kohtelu seuraa ihan jokaista maaliintulijaa. Täällä vain satutaan palvelemaan sen sijaan, että yleensä maratontapahtumissa pusketaan maalialueen läpi kuin liukuhihnalla, kielletään jäämästä mihinkään hidastelemaan, ellei ole ihan pakko.
Juon kaksi lasia vettä ja tontuilla on aikaa jutella, sillä juoksijoita on vähän. Joku niistä kysyy, oliko juoksu rankka ja vastaan painokkaasti, että oli. He kertovat uskovansa sen.

Sitten lopultakin menen maalialueen läpi aidan takana odottavien vanhempieni luo ja yritetään ottaa perinteistä maaliintulo-mitali-kuvaa. Vielä siinäkin vaiheessa joku tulee tyrkkäämään mehulasia käteen, eli nestehukkaan täällä ei ainakaan joudu. Jompikumpi vanhemmistani keksii, että voisin mennä jonkun tontuista kanssa kuvaan. Epäröin, en kehtaa, sillä onhan nyt tontuilla muutakin tekemistä kuin tulla kuvaan minun kanssani. Saan kuitenkin aikaiseksi mennä arasti kysymään siltä yhdeltä kaikkein ystävällisimmältä, joka auttavaisimmin tarjoili juomista.

Yllättäen koko tonttuporukka kokoontuu ympärilleni kuvaan, kuin se olisi heistä hauskaa. He sanovat tulevansa mielellään kuvaan ja vaikuttavat oikeasti siltä. Heillä on aikaa olla siinä, kun kuvia räpsitään kymmenen kappaletta, jotta edes yksi sitten onnistuisi. Heidän iloinen tunnelmansa tarttuu. Hymyilen ehkä ensimmäistä kertaa koko tapahtuman aikana.

Lopulta sitten päästän heidät jatkamaan tonttuhommiaan ja lähden itse syömään maratoonareille tarjottavaa savujuusto-poro-keittolounasta.

Päivän toinen kohokohta on, kun istun Rovaniemen keskustassa kadun varressa vanhempieni välissä numerolappu rinnassa hikisissä vaatteissa toisessa kädessä keittopakki ja toisessa ruisleipä, ja äitini kuiskaa korvaani, että "kuka toi näyttelijä on, joka tossa meidän edessä nyt on."
  Aluksi en huomaa ketään, koska en koskaan huomaa ketään, ja julkkikset saavat huoletta kävellä silmieni edestä ilman, että huomioin heitä. Lopulta sitten huomaan naisen, joka kävelee hitaasti ohitsemme ja kääntyy vielä oikein katsomaan meitä.
  "Se oli Klikkaa mua -sarjassa", sanon varmaan ääneen, koska en ikinä osaa kuiskata oikeissa tilanteissa. "En muista nimeä, mut se näytteli sitä alkoholistia." 

Julkkis bongattu, jee. Se on aina kivaa. Erityisesti, kun se on joku suosikkisarjaani kuuluva. 

Yhteenveto:
Tontut = <3 x 100000
Kaikki muu = Kuin elämäni tällä hetkellä, eli ei välttämättä edes kertomisen arvoista. Kerrottu nyt kuitenkin.