Kirjavuosi 2018

Vihdoin! 12 kirjaa vuodelta 2018.

Vuonna 2018 luin paljon enemmän kirjoja kuin monena edellisenä vuonna. Kirjoja ”joutui” lukemaan työn vuoksi, ja lisäksi niitä tulee töissä vastaan koko ajan niin paljon, että niitä ei voi vastustaa. Huomasin, että kirjojen määrän lisäksi oli vaikea valita esiteltäväksi kahtatoista kirjaa. Vielä vaikeampaa oli löytää aikaa niistä kirjoittamiseen.

Jos joku on ollut huolissaan blogini jatkuvuudesta, niin haluan tiedottaa, että ei huolta, sillä lyhyempiä postauksia on helpompi kirjoittaa. Kirjapostaus vaati kuitenkin kirjoittamista useammassa eri pätkässä, ja siksi sen julkaiseminen kesti tolkuttoman kauan. Jatkossa siis on tulossa lyhyempiä juttuja.

Ja tässä ne tulevat, 12 kirjaa vuodelta 2018. Lukekaa ja toivottavasti inspiroitukaa.

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

Varmaankin lähes kaikki tietävät Mauri Kunnaksen kuvitetut lastenkirjat, jotka ovat useimmiten Koiramäelle sijoittuvia kertomuksia, mutta moniin kirjoihin on samalla ikään kuin kätketty kaikenlaista tietoa liittyen muun muassa historiaan ja luonnontieteisiin.

Lapsena en pitänyt Mauri Kunnaksen kirjoista, sillä vaistosin kaikki yritykset salaa opettaa jotakin. Halusin lukea pelkkiä tarinoita lukiessani jotakin. Jos halusin tietoa, luin tietokirjoja. Lapsena inhosin Kunnaksen ja joidenkin muidenkin lastenkirjojen tyyliä yrittää piilottaa tietoa ja opetuksia tarinan sisään. Jotenkin se tuntui minusta aikuisten yritykseltä huijata lapsia oppimaan. Oppimisessa tai tiedonsaannissa ei ollut silloinkaan mielestäni mitään pahaa, mutta huijausyrityksen ideaa inhosin. Siksi en varmaankaan olisi lapsena ollut yhtään kiinnostunut tästä kirjasta.

Aikuisena lastenkirjat näkee kuitenkin ilmeisesti ihan eri tavalla. Aikuisena olen ollut ihastuksissani useista Mauri Kunnaksen kuvakirjoista, vaikka hyvin muistan, että lapsena en niistä pitänyt. Tämä kirja oli Finlandia Junior -ehdokkaana loppuvuodesta 2017 ja siksi paljon tapetilla. Olin fiiliksissä juuri sillä tavalla, kuin aikuisena voi olla, vaikka lapsena ehdottomasti ei olisi ollut. Päätin, että minun on saatava lukea tämä kirja joskus. Tilaisuus tarjoutui, kun pääsin töihin kirjastoon ja sain siellä napattua suositun kirjan vähän niin kuin tiskin alta (oikeasti ihan tiskin päältä, heh heh).

Päällimmäinen tunteeni tämän kirjan lukemisen jälkeen oli, että nyt edes jokin niistä valtavista aukoista, jotka ala-asteen historian opiskelu (=opiskelemattomuus) on minulle jättänyt. Ala-asteella Suomen vanhinta historiaa lukiessamme historia oppiaineena ei kiinnostanut minua yhtään. Joskus aikuisena olen vähän hävennyt, kun Suomen varhaisessa historiassa olevat kuuluisat tapahtumat ovat minulle aika tavalla hämärän peitossa. Tässä kirjassa tällaisia yleissivistäviä tapahtumia esitellään sopivan yksinkertaisesti, helppolukuisesti ja kevyesti. Oli kiinnostavaa lukea, ja se häpeän tunnekin lieveni.

Suosittelen siis jokaiselle.

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Huomasin tämän kirjan uutuuskirjojen hyllyssä päivänä, jona koirani kuoli. Kirjan idea oli ahdistava, ja sinä päivänä se tuntui monin verroin ahdistavalta, mutta samalla henkilökohtaisesti hyvin puhuttelevalta. Otin sen siis lukemiseksi hetkiin, joina mulla oli aikaa lukea.

Kirjan kertojana toimii psykologi, jonka potilas alkaa nähdä unia ja näkyjä tulevista katastrofeista. Mikä pahinta, kaikki ne pahat asiat, joita asiakas unissaan näkee, alkavat toteutua. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin, ja unien ja näkyjen muuttuessa aina vain voimallisemmiksi koko kaupunki on tuhoutumassa heidän ympäriltään. Kertoja tuntee olevansa tavalla tai toisella vastuussa tapahtumista ja niiden pysäyttämisestä – ja sitä myöten hänen täytyy palata ajassa taaksepäin opiskeluaikoihinsa ja kohdata omat, käsittelemättä jääneet kipukohtansa.

Lukuelämys ei ollut niin ahdistava kuin etukäteen kuvittelin. Loppujen lopuksi kirja oli, jos ei nyt aivan paras mahdollinen, niin kuitenkin hyvin kiinnostava ja kauniisti kirjoitettu. Joitakin kirjan kohtia oli pakko kirjoittaa ylös, mikä viittaa siihen, että kirjassa oli jotakin ehdottoman suositeltavaa.

Ulla Pihkala: Osasto 10 – Toivoa ja taistelua

Löysin tämän kirjan tavalla, jolla löysin melkein suurimman osan vuoden aikana lukemistani kirjoista. Kirjaston asiakas oli tehnyt tähän varauksen, minä käsittelin sen ja tulin siinä huomanneeksi, että tässähän voisi olla mielenkiintoinen kirja omallekin lukulistalle.

Vuosikymmenten uran lasten syöpälääkärinä tehnyt Ulla Pihkala kertoo tässä kirjassa niistä monen monituisista kokemuksista, joita hänelle on urallaan kertynyt. On toivoa ja taistelua, voitettuja ja hävittyjä taisteluja, parantuneita ja parantumattomia sairauksia, sairauden uusimista ja toisaalta loppumista ennen kuin sairaus ehtii edes alkaa. Tämä kirja kiinnosti minua sillä ehtymättömällä tavalla, jolla todellisten ihmisten erilaiset ihmiskohtalot aina kiinnostavat.

Tämä kirja jäi kuitenkin valitettavasti mieleeni ennen kaikkea muusta syystä kuin toivon ja taistelun kuvauksista.

Ensinnäkin kirjan kirjoittanut lääkäri ei lainkaan peittele tai vähättele omaa pätevyyttään, niin kuin suomalaisten usein väitetään tekevän. Vaikka hän toki on epäilemättä tehnyt aivan upean uran, pelastanut ihmishenkiä ja vienyt syöpätutkimusta eteenpäin hyödyntäen koko kansakuntaa, mielestäni kirjasta olisi voinut jättää noin joka toiselta sivulta väliin jonkin saavutuksen, jonka lääkäri on urallaan tehnyt. Jos pääosassa on potilaan ja hänen omaistensa tarina, ei kai joka käänteessä tarvitse raportoida esimerkiksi kaikkia niitä kunniallisia, kansainvälisiä konferensseja joihin kirjan kirjoittanut lääkäri kutsuttiin tämän asian tiimoilta. Toisaalta lähes jokaisen potilaan kuolema tuntuu johtuneen joko kirjan kirjoittaneen lääkärin lomalla olosta tai jonkun toisen tekemästä hoitovirheestä, johon lääkäri ei vain ole ehtinyt puuttua. Lääkäri itse hoitaa hommansa niin täydellisesti, että nyt hänen ilmeisesti jäätyään eläkkeelle tämän kirjan lopussa jää jäljelle vain kysymys, miten suomalaiset sairaalat nyt enää oikein pysyvät pystyssä.

Toisaalta potilaat asettuvat tässä kirjassa inhottavalla tavalla arvojärjestykseen. Mielestäni on jollakin tavalla kuvottavaa mainita erikseen, jos jostakusta lapsena sairastaneesta ja pelastuneesta myöhemmin tuli esimerkiksi lääkäri ja siis hyvin menestyvä ihminen. Onko se syöpälääkärin ansiota? Entä onko ihmisen elämä vähemmän arvokas, jos hän päätyy ammattiin, joka ei saavuta samaa yleistä arvostusta? Olisiko syöpää silloin kannattanut hoitaa vähän pienemmällä panoksella?

Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin

Halusin lukea tämän kirjan, koska olen aikaisemmin lukenut Laura Honkasalon kirjoja ja pitänyt niistä.

Oikeastaan ihmettelen, miksi tulee luettua niin vähän niin sanottua keveää kirjallisuutta. Kirjat jotka luen ovat liian usein joko aiheiltaan synkkiä tai jollakin muulla tavalla raskaslukuisia. Tämä kirja oli niitä harvinaisia poikkeuksia, joissa lukijalle tavoiteltiin vain kevyesti viihdyttävää kokemusta, ei mitään enempää eikä vähempää. Ja sellaisena tämä oli juuri sellainen kesälomakirja, joita kesälomalla pitäisi lukea.

Kirjan päähenkilö elää periaatteessa mukavaa ja ihan tavallista elämää. Hänellä on vakituinen työpaikka ja parisuhde, perhe, johon välit ovat läheiset, asuntosäästötili ja muita tavoitteita, joita suhteellisen nuoreksi laskettavalla aikuisella voi ajatella olevan. Kaikki on kunnossa, mutta päähenkilö ei silti ole onnellinen.

Kun työpaikalla alkavat yt-neuvottelut ja päähenkilö tulee potkaistuksi ulos, hän huomaa elämänsä ensimmäisen kerran joutuvansa ajattelemaan sitä, mitä oikeasti haluaisi elämässään tehdä. Tähän asti hän on vain ajautunut asiasta toiseen. On löytynyt ihan kelvollinen mies, joka puolestaan on vaatinut esimerkiksi asuntosäästötilin perustamista, seuraavaksi mies haluaisi varmaankin lapsia. Työpaikka on aikanaan löytynyt oikeastaan vahingossa ja opiskelemaankin päähenkilö on vain ajautunut, joutumatta pohtimaan mitä oikeastaan haluaa.

Kun ajautumistekniikka ei enää toimi, päähenkilön on otettava ohjat käsiinsä. Seuraa mielenkiintoisia käänteitä.

Tämä oli kirja sen tyyppisestä aiheesta, joka ennen herätti minussa raivoa. En voinut sietää puhetyyliä, jossa asioihin vain ajaudutaan, koska itseltäni se ei ole koskaan onnistunut. Itse en ole voinut edetä elämässä muuten kuin hammasta purren töitä tekemällä.

Nyt luin kirjan ensimmäistä kertaa sellaisessa elämäntilanteessa, että kykenin antamaan hieman armoa päähenkilölle. Kirjassa oli monia hauskoja ja todella oivaltavia, todenmukaisia kuvauksia nykyisestä elämänmenosta. Siksi kirja jäi mieleeni miellyttävänä lukuelämyksenä.

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Nykyisessä työssäni minun pitää olla jonkin verran perillä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, siksi tartuin välillä nuortenkirjaan. Tämä kirja puhutteli minua erityisesti, sillä sekä lapsena, nuorena että aikuisena mielessäni on pyörinyt ja pyörii toistuvasti sama kysymys kuin tämän kirjan päähenkilöllä.

Kirjan päähenkilöllä, 16-vuotiaalla Eviellä, on niitä tavanomaisia nuortenkirjoissa puitavia ongelmia, eli poikaystävän puute, hyvien ystävien puute ja rasittava perhe. Kirjan ydinasia on kuitenkin Evien diagnoosi, joka antaa hänelle todisteita epäillä omaa normaaliuttaan: OCD, eli pakko-oireinen häiriö tekee hänen jokapäiväisestä elämästään silkkaa taistelua. Pahinta on lääkäriltä saatu diagnoosi ja psykiatrisella osastolla kertaalleen vietetty hoitojakso, toisin sanoen tietoisuus omasta epänormaaliudesta verrattuna muihin. Asiat eivät muutu ainakaan helpommiksi, kun elämään alkaa tulla niitä kaivattuja bileitä kavereiden kanssa ja enemmän tai vähemmän potentiaalisia poikaystäväehdokkaita.

Parhaiten tästä kirjasta mieleeni jäi kysymys, jota viimeisten vuosien ajan olen muista syistä mielelläni pohtinut. Onko normaaliuden ja epänormaaliuden rajojen piirtäminen ehdottoman tärkeää? Miksi se tuntuu ihmisille niin tärkeältä? Miten normaali ja epänormaali määritellään, ja kuka meistä on riittävän normaali määrittelemään muita?

Näihin kysymyksiin tuskin on olemassa yksiselitteisiä vastauksia.

R.J. Palacio: Ihme

Tämä kirja osui ensin käteeni lasten- ja nuortenkirjojen uutuushyllystä ja sen jälkeen ilmaantui työni puolesta velvollisuus lukea se.

Kirjan päähenkilö, 11-vuotias Auggie on synnynnäisesti ruma ja epämuodostunut. Ei sillä tavalla, kuin ehkä ensimmäiseksi tulisi mieleen, vaan sillä tavalla, että ihmiset, sekä aikuiset että lapset, oikeasti pelästyvät törmätessään häneen kadulla. Auggie on älykäs ja psyykkisesti normaalisti kehittynyt, mutta koska hän pelottaa muita ja koska hänen on kasvojensa epämuodostumien takia vaikea esimerkiksi syödä normaalisti, hän on ollut ensimmäiset kouluvuotensa kotiopetuksessa. Tämän kirjan alussa Auggie aloittaa normaalin koulun. Tämä on tarina niistä haasteista ja onnen hetkistä, joita hän kohtaa päätyessään elämänsä ensimmäisen kerran omanikäistensä pariin, keskelle tavanomaista koulumaailmaa, sen ihmissuhdeverkostoja ja kirjoittamattomia sääntöjä.

Tämä kirja jäi mieleeni parhaana ja koskettavimpana kirjana, jonka vuonna 2018 luin. Harvoin kirjaa lukiessaan pystyy näin hyvin samaistumaan minäkertojan tunteisiin ja sitä kautta ikään kuin sukeltamaan uudestaan omiin ala-asteaikoihin, joita ennen lukuhetkeä ei mitenkään erityisesti muistanut.

Lukekaa siis muutkin.

Miia Moisio: Toivon kirja masennuksesta

Käsittelin jälleen asiakkaan tekemän varauksen. Kiinnosti tietää, millaisia näkökulmia ihan uudella ja vähän tavallisesta psykologisesta tietokirjasta poikkeavan oloisella kirjalla olisi masennukseen. Mitä toiveikasta kirjoittaja haluaa lukijalle antaa?

Tämä kirja oli juuri sitä, mitä otsikko lupaa. Toivon kirja. Toivon kirja masennuksesta, toivon kirja masentuneille, toivon kirja jokaiselle, joka tarvitsee toivoa ja lohtua.

Luin tämän loppuun yhtenä synkeänä myöhäissyksyn aamuna, viimeisenä tekonani ennen kuin lähdin taas ajamaan yksin pitkää matkaa autolla. Kirjan ansiosta suhtauduin jopa siihen enemmän toiveikkaasti kuin paniikillisesti. Miettikääpä sitä.

Martin Widmark: Timanttien arvoitus

Martin Widmarkin pitkän kirjasarjan nopealukuiset lasten dekkarit kiertävät jatkuvasti lainassa lapsiasiakkaiden korteilla. Työni puolesta minun täytyi siis tutustua niihin. Aloitin sarjan ensimmäisestä osasta.

Kaverukset Lasse ja Maija ovat perustaneet etsivätoimiston kotikaupunkiinsa Vallilaan. Lasse-Maijan etsivätoimisto on valmis ratkomaan erilaisia arvoituksia ja toimimaan näin pikkukaupungin poliisin apuna.

Tässä kirjassa Lassen ja Maijan apua tulee pyytämään timanttiliikkeen johtaja, jonka liikkeestä katoaa arvokkaita jalokiviä yksi toisensa jälkeen. Liikkeen omistaja on melko varma, että syyllinen on joku henkilökunnasta. Kuka se voisi olla? Lasse ja Maija sopivat omistajan kanssa teeskentelevänsä. että he tulevat vähäksi aikaa töihin jalokiviliikkeeseen. Todellisuudessa he tarkkailevat liikkeen työntekijöitä ja pyrkivät näin pääsemään selvyyteen siitä, kuka timanttivarkauksien takana voisi olla.

Tässä kuten muissakin sarjan kirjoissa arvoitus ratkeaa lopulta monien vauhdikkaiden käänteiden ja Lassen ja Maijan nokkelan päättelykyyn tuloksena. Lukija pääsee mukaan sekä seuraamaan jännittävien tapahtumien kulkua että harjoittamaan omia salapoliisintaitojaan. Kirja loppuu liian nopeasti, mutta onneksi arvoituksia ratkotaan myös lukemattomissa seuraavissa osissa.

Jos etsit hyvää, vauhdikasta ja helposti lähestyttävää lastenkirjaa, tässä on sellainen.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Olen lukenut Kjell Westön kirjoja muutaman kappaleen. Olen puhunut niistä aiemminkin blogissani, esimerkiksi kertoessani kirjavuodesta 2017.

Tämä kirja ilmestyi loppuvuodesta 2017, juuri kun olin saattanut loppuun tässä edellä mainitussa postauksessa kommentoimani Kjell Westön teoksen. Tämän kirjan ilmestyessä elin juuri vaihetta, jona ajattelin, että en ainakaan hetkeen tarvitse yhtään enempää westöläistä näkökulmaa elämääni.

Vuoden 2018 keväällä, valon pikkuhiljaa lisääntyessä ja tottuessani elämääni uudella paikkakunnalla uudessa tilanteessa, koitti lopulta sellainenkin aika, jona tartuin kirjastolla lainaajien käsissä jo paljon kuluneeseen Westön uusimpaan.

Tämä on samanlainen kuin ne muut siinä mielessä, että tässäkin kerrotaan vuosikymmenten aikajanalle ulottuva tarina. Minäkertoja havainnoi tarkkaan lähellään olevia ihmisiä, niin että lopulta on vaikea sanoa, kuka oikeastaan on päähenkilö. Aiheena on yksi suku tai perhekunta ja sen vaiheet, eräänlainen nousu ja tuho, jos niitä nyt sitten koskaan voi erottaa. Jälleen taattua westöläisyyttä sillä teesillä, että vaikka ihminen voisi fyysisesti ja taloudellisesti erittäin hyvin, hän ei kuitenkaan useinkaan voi henkisesti hyvin.

Tämä kirja erosi muista lukemistani Westön kirjoista siten, että mielestäni tämä oli niistä paras. Jollakin tapaa tämä oli jopa jännittävä ja piti otteessaan, tätä oli pakko lukea, tämä ei pitkästyttänyt yhtään, ei alussa eikä lopussa. Siksi oikeastaan suosittelen.

Jää ainoastaan kysymykseksi, johtuuko tämä mielipide täydellisesti muuttuneesta elämäntilanteestani suhteessa aiemman Kjell Westö –lukukokemukseni kontekstiin. Sitä emme saa selville ehkä koskaan.

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Luin tämän kirjan, koska eräs ystäväni ilmaisi toivovansa, että jokainen lukisi tämän kirjan. Hän toivoi sitä siksi, että sitten omia olojaan ja tilojaan ei tarvitsisi joka käänteessä selittää jokaiselle, vaan että masentuneita ymmärrettäisiin edes vähän paremmin.

Tämä on kirjailijan omaelämäkerrallinen kertomus vuodesta, jonka aikana hän sairasti keskivaikeaksi diagnosoitua masennusta. Tämä on kertomus diagnoosia edeltävistä hetkistä siihen hetkeen, jona toipuminen alkaa tuntua mahdollisuudelta.

Kuten todellisten ihmisten kertomat kokemukset ja kohtalot aina, myös tämä kertomus kiinnosti minua inhimillisyydessään. Löysin jotakin johon samastua ja jotakin, mihin en missään nimessä osaa itse samastua, mutta jota voin yrittää ymmärtää toisen kertomana, omasta katsantokannastani.

Luulisin, että kertomuksia masennuksesta on juuri niin monta kuin on masennuksen kokijoitakin. Siksi en sanoisi, että tämän kirjan lukeminen selittäisi masennuksen jokaiselle. Tämä on kuitenkin yksi kertomus siitä, millaista masennus voi olla, ja sellaisena se on mielenkiintoinen ja tärkeä kertomus, jonka ainakin minä luin mielelläni, synkähköstä aiheetta huolimatta ja siitä ahdistumatta.

Timo Parvela: Paten jalkapallokirja

Tämän luin ollakseni perillä lastenkirjallisuuden trendistä.

Timo Parvelan nopealukuiset lastenkirjat, joissa seikkailee Ella luokkakavereineen, olivat suosittuja jo omassa lapsuudessani, ja vaikuttaa siltä, että viime vuosina niiden suosio on vain kasvanut. Parvelan vauhdikas ja humoristinen kerronta kiehtoo aloittelevia ja jo edistyneempiäkin lukijoita. Itse asiassa muistan, että itse en lapsena erityisesti fanittanut Ella-kirjoja, vaikka niitä luinkin. Nyt aikuisena pidin niistä enemmän.

Viime vuosina Ellan kaveri Pate on saanut oman näkökulmansa muutamassa kirjassa, jotka jatkavat Ella-kirjoista tuttua tyyliä ja joissa myös samat henkilöt toimivat ja toilailevat yhdessä. Paten jalkapallokirja on nimensä mukaisesti kertomus siitä, miten Pate perustaa oman jalkapallojoukkueen ja miten tämän joukkueen kanssa loppujen lopuksi käy suuressa ja kauan odotetussa jalkapalloturnauksessa. Kantava ajatus on, että ystävät auttavat aina.

Tämä kirja ja sen liitännäisosat rentouttavat ja hauskuuttavat hetkinä, joina mitään ei oikein jaksa. Siksi suosittelen.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Työkaverini puhui tästä kirjasta niin houkuttelevasti, että minun oli saatava lukea tämä.

Tämä on tarina 16-vuotiaasta Majasta, joka odottaa oikeuden tuomiota syytettynä kouluammuskelusta, esimerkiksi poikaystävänsä ja parhaan ystävänsä murhasta. Maja on tapahtumien aikaan jo tutustunut nuorisovankilan rutiineihin ja ehtinyt puida menneitä tapahtumia mielessään liiankin kanssa. Media on tehnyt hänestä hirviön. Kukin näkee hänet omalla tavallaan – murhatun ystävän äiti, asianajajat, vanginvartijat, hän itse ja hänen vanhempansa. Mikä lopulta on totuus? Onko totuus se, mikä näyttää ilmeisimmältä? Se selviää, jos luet tämän kirjan.

Tämä ei ollut mikään kaikkein helppolukuisin tai kevyin teos. Lukeminen vaati keskittymistä ja ajattelua, ja ennen kaikkea raskaan aiheen sietokykyä. Tapahtumat eivät etene erityisen vauhdikkaasti, joten ratkaisua odotellessa tarvitaan kärsivällisyyttä. Tämä ei myöskään mielestäni ole erityisen loistelias kirja, kuten mainosteksteissä hehkutetaan – mutta tämä on ehkä vähän erilainen kirja, ja ennen kaikkea muistutus siitä, miten asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät, vaikka joitakin asioita voisi pitää ehdottoman selvinä ja oikeina. Siksi tämä kannattaa lukea siinä tapauksessa, jos aihe kiinnostaa.

2018

Etenkään loppuvuodesta 2018 mulla ei juurikaan ollut aikaa blogin kirjoittamiseen. Aikaa oli liian vähän, tai sitten joku muu asia meni aina blogin edelle, mutta blogipäivityksiä ei kuitenkaan syntynyt muuten kuin ideoiksi päähän.

Vuosikoonnille on kuitenkin aikaa, perinteen vuoksi ja koska uudenvuodenpäivä on vapaapäivä.

Vuosi 2018 koostui aika suurelta osin työstä. Muistan ajatelleeni elämäni olevan niin tylsää, että mulla ei oikeastaan ole muuta kuin työ ja joitain yksinkertaisia asioita sen ulkopuolella. Työ on ihan mukava asia, mutta siihen liittyvistä asioista en halua enkä voi puhua tarkemmin blogissa. Sen vuoksi tästä vuosikoonnista ei ehkä tule kamalan pitkää. Tiiviimpi koonti = uhka vai mahdollisuus? Sen päättäköön kukin lukija itsekseen.

Vuoden 2018 ensimmäisenä päivänä tein muuttoilmoituksen.

Vuoden 2018 toisena päivänä menin ensimmäistä kertaa töihin paikkaan, jossa sen jälkeen olen ollut töissä. Pieni kirjasto, joka silloin tuntui isolta. Haahuilin hyllyjen väleissä pelokkaana ja kuuntelin ruotsin kieltä, jota ihmiset siellä puhuvat joka päivä. Tuttu kieli, johon ei kuitenkaan ollut aiemmissa elinympäristöissä tottunut.

Jouduin opettelemaan Helsingin seudun joukkoliikennejärjestelmän erilaisine kulkuneuvoineen (juna, bussi, metro, raitiovaunu) ja vyöhykkeineen. Tunsin itseni sankariksi onnistuttuani ensimmäistä kertaa matkustamaan uudelta kotipaikkakunnalta vanhalle. Tämä sisälsi 1) lipunoston automaatista, onnistui toisella yrittämällä; 2) junamatkan lähijunassa, kaikki meni hyvin, 3) vaelluksen rautatieasemalta metroasemalle, tähän olin saanut askel askeleelta piirretyn ja kirjoitetun ohjeen insinööriveljeltäni, 3) metromatkan bussien lähtöpaikalle, ks. edellinen kohta, 4) oikean bussin löytämisen sieltä valtavasta hallista, joka on täynnä busseja ja 5) bussimatkasta selviytymisen, eli oman paikan etsimisen kaksikerroksisesta bussista ja stop-nappulan painamisen oikeassa kohdassa.

Ulkona oli kylmä, asunnossani oli kylmä, työpaikallani oli kylmä. Onneksi olin juuri saanut joululahjaksi uuden lämpimän takin ja lapaset. Tammikuussa kotiini ostettiin vielä lämpimämpi peitto.

Tapasin aika paljon uusia ihmisiä. Työkaverit, kokouksissa ja koulutuksissa ynnä muissa tapahtumissa tavatut henkilöt, asiakkaat. Kättelin, kättelin, kättelin ja kaikki oli mielessäni yhtä sekamelskaa.

Muutaman viikon töissäolon jälkeen saapui ensimmäinen ruotsinkielinen asiakas, jonka kanssa en mennyt paniikkiin ruotsin puhumisesta.

Helmikuussa koirani oli luonani uudella paikkakunnalla viikon ajan. Viikko oli kaunis ja kaikki meni yllättävän hyvin. Kylänraitilla liikkuvat ihmiset olivat alkaneet näyttää jonkin verran tutuilta, ja koirani tutustutti minua heihin lisää.

Helmikuusta mieleeni jäi myös elämäni ensimmäinen kokous, jossa puhuttiin pelkää ruotsia, muissa kokouksissa suomi on ollut valtakieli. Samassa kokouksessa sain syödä laskiaispullan mantelimassalla.

Helmikuun lopussa osallistuin mummoni syntymäpäiville.

Maaliskuu oli kamalin vuoden kuukausi, kuten aina.

Olin alkanut kärsiä ennenkokemattoman kovista hengenahdistusoireista. Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna heräsin yöllä siihen, että hengitykseni ei kulkenut kunnolla, vinkui vain. Onneksi minulla oli varalla keuhkoputkia avaavaa lääkettä, vaikka en sitä yleensä tarvitsekaan. Istuin koko aamuyön sohvalla, vedin avaavaa lääkettä ensin puolen tunnin ja sitten tunnin välein ja kuuntelin ahdistuneena henkeni vinkumista. Onneksi tilanne helpotti avaavalla lääkkeellä lopulta, ei tarvinnut lähteä päivystykseen.

Seuraavana päivänä siitä siltin rakkainta koiraystävääni viimeisen kerran.

Kaksi päivää sen jälkeen, tiistaina 6. maaliskuuta oli koirani elämän viimeinen päivä.

Olin kiitollinen siitä, että tein silloin kahta työtä, jotka molemmat olivat mulle uusia ja siksi vaikeita. Toista tein päivisin asiakaspalvelunaamio kasvoilla, toista iltaisin verkon välityksellä. Huutoitkin koko sen ajan jota en viettänyt töissä, itkin ja kirjoitin opiskelijoille verkkokurssipalautetta, ja se oli hyvä, sillä muutenhan olisin vain itkenyt, enkä tehnyt mitään muuta.

Muutama päivä koirani kuoleman jälkeen muutin asuntoon, jossa olen siitä lähtien asunut, ja jossa tulen asumaan määrittelemättömän ajan. Kannoin toista kertaa muutaman kuukauden sisällä vanhempieni ja veljieni kanssa kaikki kamani kuorma-autoon, ovista ulos ja toisista ovista sisään. Ajattelin, että jos nyt joku kysyy, miltä minusta tuntuu, tulee romahdus. Onneksi kukaan ei kysynyt. Kannettiin vaan tavarat ja autettiin kaikessa konkreettisessa, ojennettiin auttava käsi tarvitsevalle, ei mitään ylimääräistä.

Ostin elämäni ensimmäisen kerran useamman huonekalun ja muuta rompetta. Viikonlopun sisällä tililtäni kului enemmän rahaa kuin varmaan kertaakaan elämässäni aiemmin.

Maaliskuun lopulla kävin vuoden 2018 ainoissa hautajaisissa.

Huhtikuussa iloitsin keväästä, lisääntyvästä valosta ja toivosta, joka alkoi pikkuhiljaa itää. Huomasin, että Helsingin keskustassa hengailu perjantai-iltana oli minulle jopa aika arkinen homma. Toteutin haaveeni ja istuin Fazerin kahvilassa syömässä suklaaleivosta palkkapäivän iltana.

Sain syntymäpäivälahjaksi kahvakuulan, joka on ollut säännöllisessä käytössä.

Ostin itse itselleni syntymäpäivälahjaksi mekon, jota en ole käyttänyt vielä kertaakaan. Kyse ei ole siitä, että en haluaisi, vaan siitä, että en ole päässyt sellaisiin juhliin, joissa sitä olisi voinut käyttää.

Vietin syntymäpäiväni tietysti töissä, päivällä työpaikalla, illalla tietokoneella.

Toukokuussa vietin vappua vanhempieni kanssa. Ruoka oli valmista, kun tulin töistä kotiin vappuaattona. Illalla söimme kesän ensimmäiset mansikat ja joimme kuohuvaa.

Osallistuin työhaastattelutilanteeseen elämäni ensimmäisen kerran haastattelijan roolissa. Mieleeni on jäänyt tietous siitä, kuinka huojuvia ja horjuvia roolit ovat. Voisin niin helposti itse olla haastateltava, se olisi aivan yhtä todennäköistä kuin nyt haastattelijan roolissa olo. Toisin sanoen, ei koskaan koskaan koskaan pidä asettaa itseään toisen yläpuolelle. Jos nyt ei tietysti alapuolellekaan.

Osallistuin äitienpäiväviikonloppuna uudessa kotikunnassani julistetun kotiseutuleivoskilpailun aloittajaistilaisuuteen kunnan edustajana. Kukaan korkeammassa asemassa oleva henkilö ei päässyt paikalle, mutta minun tielleni ei asetu mikään, kun on leivoksista kyse.

Toukokuussa mulla oli ensimmäisen kerran aikaa pysähtyä hetkittäin miettimään, mitä kuluneiden kuukausien aikana oikein on tapahtunut. Katselin kaunista luontoa uuden kotini ikkunasta ja itkin.

Toukokuun lopussa matkustin Färsaarille, kauneimpiin maisemiin, joita olen nähnyt, televisio- ja valokuvat mukaan luettuina.

Aloitin kesäkuun juoksemalla maratonin Färsaarilla. Atlantti kiilteli silmissä kesäkuun auringossa, vesiputoukset kohisivat, hevoset ja lampaat tuijottivat aitojensa takaa, jylhät vuoret kohosivat ympärillä. Mieletön matka, ja maalissa sai leivoksia. Mitä sen enempää voi ihminen toivoa.

Kesäkuussa toinen työni päättyi. Ajattelin olevani nyt kesälomalla: kesän ajan teen vain yhtä työtä, muuten vietän vapaa-aikaa.

Vietin juhannuksen mökillä ja olin surullinen siitä, että kaikki muut olivat pariskuntia ja minä vain olen vuodesta toiseen sama surkea yksinäinen paska, eikä mulla ole enää edes koiraa, niin kuin joillakin muilla oli.

Heinäkuussa kävimme vanhempieni kanssa kauan suunnitellulla Itämeren saaristoristeilyllä. Risteily sisälsi pysähdyksen kahdella eri majakkasaarella, ja mulle tuli sellainen olo, että haluaisin muuttaa majakkasaarelle. Siellä oli henkinen koti.

Aamulla ennen risteilyä kävimme Tammisaaressa kahvilassa aamupalalla ja iltapäivällä risteilyn jälkeen kävimme katsomassa Raaseporin linnaa. Siis hieno päivä.

Sitä seuraavana päivänä tapasin ensimmäistä kertaa sellaisen henkilön, josta mulle tuli ensi tapaamisella sellainen tunne, että tämän ihmisen kanssa voisi olla hyvä olla. En muista, että olisin kokenut sellaista kenenkään toisen kanssa aikaisemmin.

Heinäkuussa pyöräilin ensimmäistä kertaa ympäriinsä katselemassa paikkakuntaa, jonne vuoden alussa muutin. Löysin joitakin paikkoja, joista tuli mulle tärkeitä, muun muassa yhden uimarannan. Vein sinne myös uuden ihmiseni, kun hän tuli ensimmäistä kertaa käymään luonani.

Heinäkuun lopussa pidin ne pari kesälomapäivää, jotka mulla oli. Vietin ne vanhempieni kanssa kotimaanmatkailulla, joka oli sovittu jo kesän alussa. Parhaiten mieleeni jäivät karhut Kuusamossa ja Kalajoen hiekkarannat, jonne pitäisi päästä pidemmäksi aikaa.

Elokuussa ajoin autoa ensimmäistä kertaa yli kuuteen vuoteen. Ei, en omasta halustani. Suhtauduin siihen ensin vitsinä, sitten kuolemanpelkoisesti, mutta toinen ihminen oli järkähtämätön, istuin kuskin paikalle ja auto nytkähti liikkeelle ja ajoin, uin kylmässä hiessä ja huusin ja hyperventiloin mutta ajoin, ja siitä lähtien olen ajanut autoa silloin tällöin. Taivas ei ole rajana, kun alkaa tapahtua.

Uusi ihmiseni kömpi viereeni yhtenä harvinaisena, kammottavana krapula-aamunani ja kysyi, olisinko jo parisuhteessa hänen kanssaan. Vastasin, että olisin. Elokuusta lähtien olen siis voinut sanoa olevani parisuhteessa sen sijaan että olisin sinkku, jos sitä on kysytty. Kukaan ei oikeastaan kyllä ole kysynyt.

Elokuun lopussa tapasin väitöskirjaohjaajani ensimmäistä kertaa tänä vuonna ja pistettiin hösseliksi aikataulujen suhteen. Yhden työn loma oli ohi.

Syyskuussa aloin muuttua huonontuuliseksi kahden vaativan työn ja taas muuttuneen elämäntilanteen puristuksessa. Syyskuussa parasta oli viikonloppu lapsuudenkodissa uuden ihmiseni kanssa, yhtä aikaa niin tuttua ja rakasta ja niin uutta.

Syksyn aikana näytin edellä mainituista syistä uudelle ihmiselleni kaikki huonoimmat puoleni ja ihmettelin, kun hän ei juossut karkuun. Niin että jos sitä yleensä sanotaan rakkauden olevan alkuvaiheessa hulluutta ja huumaa ja sitten pidemmän päälle alkaa paljastua huonoja puolia, niin minun osaltani se ei ole pitänyt paikkaansa. Ensimmäiset tapaamiset osaan ehkä vielä näytellä mukavaa, mutta viimeistään sitten oma kamala itseni kuoriutuu esiin.

Tästä syystä ajauduin loppuvuodesta lukemaan myös joitakin opaskirjoja muun muassa parisuhteessa onnistumisen ja oman itsen kanssa selviämisen suhteen. En ole harrastanut tällaisten oppaiden lukemista juurikaan aiemmin elämässäni. Nyt se tuntui ensimmäistä kertaa tarpeelliselta. Saa nähdä, onnistunko yhtään missään paremmin niiden lukemisen jälkeen. Vielä en ole havainnoinut tuloksia.

Syyskuun lopussa ajoin elämäni ensimmäistä kertaa autolla yksin pitkän matkan. Se oli epätodellisen tuntuista.

Lokakuussa ammuin elämäni ensimmäisen kerran jousipyssyllä. Se oli mukavampaa ja kiinnostavampaa kuin etukäteen osasin odottaa.

Juoksin maratonin Hangossa ja se oli hieno kokemus. Ainut harmin aiheeni on, että vuoteen 2018 ei mahtunut enempää maratoneja.

Kävin myös kirjamessuilla ja näin siellä ensimmäistä kertaa livenä väitöskirjani kannalta merkittävän henkilön.

Saatoin loppuun yhden työosuuden toisen työni osalta. Tuntui siltä, että fyysinen terveyskin kärsi jo siitä stressin määrästä.

Marraskuussa mokailin autolla ajaessa vaikka mitä, ihan vain esimerkkinä peruutin auton tolppaan pimeässä, mutta jatkoin ajamista silti.

Parasta marraskuussa oli yksi lauantai-ilta Vantaan Flamingon K18-kylpyläpuolella. Kuumavesialtaan reunalla sai hienostuneesti siemailla drinkkejä, veden alla soi hiljainen musiikki, saunaan sai mennä pariskunnittain. Ajattelin, että ilta oli koko siihenastisen elämäni romanttisin. Jokaisen ihmisen pitäisi saada kokea se. <3 <3

Marraskuun lopussa asuntooni tuotiin muovinen joulukuusi ja jouluvalot. En tehnyt sen eteen itse mitään.

Joulukuussa availin kahden suklaakalenterin luukkuja, sillä maailmasta löytyy ystävällisiä ihmisiä, jotka ostavat mulle kaksi, kun en itse saa ostettua yhtään.

Töissä oli stressiä ja vapaa-ajallakin jotain stressiä, mutta koska joulunalusaika on ihmisen parasta aikaa, mikään ei tuntunut niin kamalalta. Sain stressin takia itkua vääntävän työkaverinkin nauramaan pitämällä yhden päivän tonttulakkia päässäni. Niin pienestä voi ihmisen ilo olla kiinni.

Vietin elämäni ensimmäisen kerran itsenäisyyspäivän ja jouluaaton poissa lapsuudenkodistani. Itsenäisyyspäivänä pistin pöytään punaiset servietit, kokkasin ruuaksi ensin riisipuuroa ja sitten porsaansuikalekastiketta keitetyillä perunoilla ja jälkiruuaksi söimme kaupan sacher-kakkua, tryffeileitä ja liköörikonvehteja. Katsoimme Tuntemattoman sotilaan uudemman elokuvaversion. Takapihallani juoksenteli koira, voi minkä tyhjyyden se on sydämessäni täyttänyt.

Vietin yhden elämäni parhaista jouluista, joka ei kuitenkaan sellaisenakaan ollut mikään kiiltokuva, vaan onnellisuuden lisäksi aika paljon itkua ja negatiivisia tunteita. Ja ehkä juuri siksi täydellistä. Siitä haluaisin kirjoittaa vielä lähiaikoina enemmän.

Uudenvuodenaattona katselin hienon ilotulituksen, elämäni ensimmäistä kertaa pystyin katsomaan sellaista kotipihalta. Pidin kädestä kiinni toista ihmistä, ja jossain vaiheessa joku pikkulapsi hiippaili lähellemme, kurkkasi meitä ja juoksi karkuun, kun katseemme kääntyivät häneen. Ajattelin, että se oli vähän kuin minä, jos olisin voinut katsella itseäni tässä hetkessä ulkopuolelta, sanotaan nyt vaikka vuosi tai puoli vuotta sitten.

Ei uudenvuodenlupauksia tänä vuonna.

Ei odotuksia, sillä eivät odotukset toteudu.

Toiveena se, että vuoden kuluttua kaikki olisi yhtä hyvin kuin nyt.

Lopetuksena tulevaisuuden toive blogista:

kirjoitan lähiaikoina ainakin perinteisen kirjavuosipostauksen

ja lisäksi haluaisin kirjoittaa vähän lisää joulusta ja rakkaudesta

mutta katsotaanpa, tuleeko niistäkään enempää kuin ideoita.

Onnen kokemuksia jokaisen lukijan vuoteen 2019! Toivottavasti olet mukana myös tänä vuonna.

Itämeren äärellä

Ollaan taas kestoaiheeni äärellä.

Maratoonailu, aihe, josta kertomisen tarve on aina yhtä kyltymätön.

Tällä kertaa erilainen kuin mikään muu aiemman elämäni maraton.

Samanlainen kuin edellinen, siinä mielessä, että taas oltiin meren äärellä.

Tällä kertaa vähän pienemmässä mittakaavassa.

Oli vähän toista juosta Itämeren rantamilla lokakuussa kuin Atlantin äärellä kirkkaana alkukesän päivänä.

Joskus muutama vuosi sitten aloin saada sellaisia maratonmainoslehtisiä kotiin kannettuna. Joku maratonien kuluttajien hallinnoija oli sitä mieltä, että minun ennakoidut osallistumismaksuni korvaavat saman verran tai enemmän kuin yksi ilmainen maratonmainoslehtinen vuodessa. Lehdessä esitellään Suomessa järjestettäviä ja suomalaisten suosimia maratoneja ympäri vuoden ja nostetaan esiin myös ehkä vähemmän tunnettuja, pieniä tapahtumia.

Itämeri Marathon Hangossa lokakuun alussa oli yksi tällainen.

Kun mainitsin siitä vanhemmilleni ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, vastaus oli yksiselitteisesti, että eihän nyt kesän jäljiltä tyhjentyneeseen Hankoon kannata lähteä juoksemaan lokakuun tuulissa ja tuiskuissa.

Tänä vuonna kokemani hengenahdistusoireet viittasivat kuitenkin siihen suuntaan, että syksyinen meri-ilma voisi tehdä ihan hyvää.

Maratonia edeltävinä päivinä koin taas aivan helvetillistä tuskaa siitä, että en varmaan pysty juoksemaan. En varmaan pysty enää koskaan juoksemaan. En varmaan enää koskaan tunne sellaista tunnetta, mikä juoksemisessa ja maratonissa on parasta. Hengityselimistöni on varmaan lopullisesti tukossa, ja muutenkin elämäni on keinulauta, joka uhkaavasti kallistuu alaspäin juuri nyt.

Maratonpäivän aamuna aloin kaikessa rauhassa yksin kotonani vaihtaa vaatteita ja samalla havainnoin ulkoa kuuluvasta kolahduksesta, että terassilleni kömpi mies. Jumalauta, miten aluksi pelästyin.

Sitten menin avaamaan terassin oven puolipukeisena ja sanoin, että ”tavataan kulkea etuoven kautta.”

Hän sanoi soittaneensa ovikelloa turhaan. Ovikellokaan ei siis enää toiminut, sinetti oli selvä. Hän oli ajatellut, että hänelle ei täällä enää ovi aukene. Sellainen käsitys voi tulla, jos minun kanssani sanoo vääriksi tulkittavissa olevia sanankäänteitä maratonia edeltävänä yönä. Siinä hän kuitenkin oli, paikalla ja ajoissa, vaikka en ollut enää odottanut, niiden sanankäänteiden jälkeen. Takaoven kautta, kun etuovesta ei päässyt.

Minä vaihdoin vaatteet ja hän keitti sillä aikaa itselleen kahvia ja sitten matkailuauto kurvasi hakemaan minut ja koko juoksuretkelle tarvittavan kuorman, kuten niin monta kertaa ennenkin. Ainut ero oli, että mukana kuormassa oli yksi ylimääräinen henkilö.

Kohta oltiin Hangossa pelipaikoilla. Kisatoimiston ovella toivoteltiin ”tervetuloa välkommen” ja opastettiin juoksunumeroita hakemaan kummallakin kotimaisella kielellä. En osannut sanoa oikein mitään, vaikka minun pitäisi jo olla tottunut ruotsin kieleen arkipäivässäni, eikä minua siksi varmaan osattu oikein opastaa, vaikka kuinka yritettiin. Jokaisella maratonilla on omat käytänteensä, ja tuolla käytäntönä oli, että oma numero olisi pitänyt ymmärtää katsoa nimitaulusta etukäteen, ja enhän minä sellaista ymmärtänyt, joten heti jouduttiin sekaannuksiin. Sain kuitenkin lopulta numerolapun ja hakaneulat, ja mikä tärkeintä, paidan. Ainut pettymys oli, että paita ei ollut sininen.

Sitten seurasi yhden tunnin verran silkkaa paniikkia ja vähän matkailuautokahvittelua ja äidin leipomia mokkapaloja, joita en ollut saanut pitkään aikaan, ja vielä vähän lisää paniikkia ja paniikkia siitä, että oli paniikkia.

Lopulta sai mennä lähtöviivalle.

Järkytyin siitä, miten vähän lähtöviivalla oli porukkaa. Tiesin heti, että eksyn täällä. En tunne Hankoa, ja mehän kadotaan tänne omille reiteillemme kaikki.

Eihän siinä kuitenkaan muu auttanut kuin lähteä.

Ensimmäiset kymmenen kilometriä juoksin aivan liian kovaa, vaikka koko ajan tiesin, että juoksen aivan liian kovaa. Juoksin liian kovaa jopa perusjuoksulenkilleni, saati sitten maratonia ajatellen. Ainut syy, miksi juoksin kovaa, oli epätoivoinen yritys pysyä muiden perässä, että en eksyisi. Heti alussa tein sen havainnon, että täällä ei ole tarpeeksi opasteita, ei tarpeeksi minulle. Ei kissankokoisilla kirjaimilla kirjoitettuja kylttejä ja nuolia, joissa lukisi tapahtuman nimi, kilometrimäärä ja suunta. Kaikki muut edelläni vain juoksivat ja kääntyivät ties mistä mutkista, näyttivät minun silmääni ilman opasteita vain tietävän, minne pitää mennä, enkä ymmärrä, mistä he sen voivat tietää. Kaikki muut myös tuntuivat juoksevan todella kovaa. Minun ainut yritykseni oli pysyä heidän perässään.

Päässäni takoi myös ajatus, jota en olisi halunnut tunnustaa, mutta joka oli totta.

Yritin juosta vähän liian kovaa, koska en tiennyt, miltä normaali maratonvauhtini näyttäisi sen ylimääräisen mukana olevan henkilön mielestä. Ajattelin, että en kestäisi kuulla enkä tietää hänen kommenttejaan ja ajatuksiaan siitä, jos hidastaisin vauhtia. Halusin juosta kovaa, vähän kovempaa kuin oikeasti pystyisin. Että hän ajattelisi minusta mahdollisimman ihailevasti.

Viisitoista kilometriä riitti, sen jälkeen totesin, että ei tätä näin voi tehdä.

Aloin juosta omaa vauhtiani, siinä vaiheessa se rullasi hyvin. Oma tutuksi käynyt, niin monet monet kerrat juostu vauhti, kuin jostain selkäytimestä automaattiohjauksella virtaava, sellainen, että sitä ei tarvitse ajatella, mitään ei tarvitse ajatella. Olen alkanut hahmottaa suuntamerkit, seuraan niitä parhaani mukaan. Jos eksyn, kyllä joku minut täältä korjaa. 

Ihmeellistä, ei edes hengitysvaikeuksia. Niitä on ollut tänä vuonna joka päivä, jokaisella lenkillä ja jokaisena lepopäivänä, nyt niitä ei ole. Jostain tuli sellainen juoksuvauhti, joka joskus oli minun, joka vei minua parhaimpina hetkinä, sieltä se viimeinkin tuli, viimeisen epätoivon tällä puolen.

Viimeistään puolivälin jälkeen alkoi myös armollinen välinpitämättömyys.

Minä vain juoksen, minä vain juoksen, ja näin on hyvä. Ei ole väliä sillä, mitä kukaan ajattelee. Ei edes sillä, mitä se yksi henkilö ajattelee. Ei mitään väliä. 

Ja mikä parasta, jossain vaiheessa mieleni läpäisevä ajatuksen häivähdys, ei oikeastaan edes tietoisesti rakennettu ajatus, vaan tieto jostain, mitä en oikeastaan tiennyt ennen ja siinä hetkessä kuitenkin tiesin.

Ihmisille, jotka tänään ovat täällä mukanani, olen aivan yhtä arvokas, riippumatta siitä, juoksenko kovempaa vai hiljempaa tai juoksenko ollenkaan. Ei minun tarvitse tehdä mitään arvoani lunastaakseni.

Henkilö, joka täällä tänään katselee maratonjuoksuani ensimmäistä kertaa, arvostaa sitä aivan yhtä paljon, juoksin sitten hiljaa tai kovaa. Eikä hän ole täällä maratonsuoritusta arvostelemassa, vaan koska tämä on minulle tärkeä juttu.

Jossain 25 kilometrin kohdalla näin meren. Siihen asti olin nähnyt mäntymetsää ja asvalttitietä, eli mikään ei kielinyt siitä, että täällä ollaan nyt merimaratonilla. 25 kilometrin jälkeen oli kuitenkin kalliota ja merta, voi hyvänen aika, ai että. Meri vaahtosi harmaana kallioihin, niin kaunis on Itämerikin, syksylläkin, voi kun siihen voisi pysähtyä.

Ja sitten ajatus: miksi lähteä kauniisiin maisemiin maratoneille, kun niitä ei tässä voi pysähtyä ihailemaan. Eikä niistä tässä vaiheessa edes jaksa nauttia samalla tavalla, kuin muutoin nauttisi.

Siinäpä vasta kysymys, ikuisuuskysymys. Tiedän, että mietin sitä seuraavallakin kerralla.

Vähän ennen kolmeakymppiä alkoi tuntua tosissaan pahalta. Niin paljon matkaa takana, mutta niin loputtomasti kuitenkin vielä edessä. En ymmärtänyt, en ikinä oikein jälkikäteenkään ymmärrä, miten sen voi ihminen jaksaa. Eikä sitä kuitenkaan tähän mennessä ole voinut muuta kuin jaksaa, kilometri kerrallaan. Vain kilometri kerrallaan, ajatuksissa ei saa olla muuta niinä hetkinä, joina epätoivo on suuri. Askel kerrallaan, etappi kerrallaan.

Ihmettelin, miksi ihmiset toisensa jälkeen huutavat ”heja heja”, muistin yhtenä väläyksenä Ahvenanmaan maratonin vuosia sitten. Me ollaan Suomessa, mutta kuten muualla Suomessa, täällä ei huudeta ”hyvä hyvä”. Paras hetkeni oli, kun jossain kolmenkympin paikkeilla vastasin vaistomaisesti ruotsiksi huoltopistetyypille, joka puhui minulle ruotsia. Jotain minuunkin on kuluneen vuoden aikana juurtunut.

Kolmenkympin jälkeen ajattelin, että en jaksa enää hymyillä kannustusjoukoilleni, jotka pysäyttelivät joka käänteessä huutamaan kannustuksia.

Ja jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen epätoivoiseen, loppuun rutistettuun mieleeni virtasi jostain uusia ajatuksia.

Juoksin siinä vauhtia, jota olin juossut monella maratonilla tässä vaiheessa ennenkin. Ajattelin, että minun on pakko töpötellä näin, juosta typerännäköisen hitaasti, sillä en minä nyt muuhun pysty. En vain pysty.

Jostain tuli omituinen ajatus.

Kyllä pystyt, pystyt parempaan. Maaliin ei ole enää edes kymmentä kilometriä, pystyt parempaankin. Sinussa on voimaa, kun vain otat sen käyttöön.

Kokeilin, ja olihan sitä. Pystyin vähän ryhdistämään juoksuvauhtiani. Vaikka vanhoissa, vähän liian paljon juostuissa lenkkareissani alkoikin jo pohjissa tuntua. En pystynyt juoksemaan varsinaisesti kovaa, en varsinaisesti nauttinut, mutta pystyin vähän ryhdistämään itseäni. Otin huoltopisteeltä toisensa jälkeen rusinoita ja suolakurkkua, ja jaksoin jaksoin jaksoin jaksoin. Loputtoman pitkän matkan vain ajatellen, että en ehkä jaksa, mutta pakkohan minun silti on.

Ja sieltä se taittui, ihmeellistä, neljänkympin kilometrimerkki tuli vastaan. Vaikka matka kolmestakympistä tänne oli ollut ikuisuuden mittainen.

Neljänkympin merkki ei tuonut iloa eikä voitonriemua, mutta kyllä se jonkin verran helpotusta toi.

Näin kannustusjoukkoni viimeisen kerran ja tiesin, että seuraavaksi he kurvaavat maalille, ja siellä he odottavat, että minä ilmestyn maalisuoran päähän.

Ryhdistin itseäni taas, lähdin taittamaan viimeistä kahta kilometriä, ja vielä viimeisellä kilometrillä itkin, itkunparahdukset purkautuivat ulos, joskin onneksi aika vaimean kuuloisina, ja kukaan ei niitä kuullut, kun ei siellä juuri ketään ollut. Itse vain tiesin antaneeni kaikkeni, kun itkukin vain tulee niin, että sen huomaa vasta, kun se tulee. Jokainen elimistön osa huutaa.

Maalia lähestyessäni jaloissa alkoi tuntua kramppaamisen merkkinä ja näin jo mielessäni, miten saakeli vielä joutuisin kaiken tämän jälkeen nöyrtymään kävelemään tai konttaamaan maaliin, jos jalat eivät kanna. Hidastin vähän tahtia ja yritin vähän lisätä tahdonvoimaa.

Ja sitten tulin maalisuoralle, ja sen päässä olivat minun ihmiseni. He olivat odottamassa heti maaliviivan takana, täällä ei ollut sellaisia aitoja, karsinoita tai väkijoukkoja, kuin jossain muualla.

Juoksin niin kovaa kuin vain uskalsin. Näin mielessäni sen hetken, kun minulle ojennetaan mitali, aivan kohta, ja sitten coolisti otan sen vastaan ja olen niin kuin tässä ei olisi mitään tehtykään, mitähän toi yksi ihminen minusta sitten ajattelee.

Juoksin maaliviivan yli ja vähän ohi sen, että varmasti olisin maalissa. Sellaistakin kun joskus sattuu, että ei tarkalleen tiedä, missä maaliviiva on.

Minua tultiin onnittelemaan. Tuli epätietoisuuden hetki, olin menossa halaamaan ensin vanhempiani, niitä, joita olen tottunut tässä tilanteessa ensin halaamaan, mutta he vetäytyivät sivummalle tarkkailemaan. Jäin itse ihmettelemään tilannetta.

Uudella ihmiselläni oli itsevarmuutta olla ensimmäinen halaamaan tulija.

Ja siinä hetkessä väliimme työnnettiin mitali.

Onneksi olkoon, kädet irti.

Mieleni teki sanoa, että saakeli, mitali annetaan joko heti maaliviivan jälkeen tai sitten odotetaan hienotunteisesti vähän aikaa, mutta tämä oli viimeinen tilanne, johon mitalia sopii tulla väkisin ojentelemaan. 

Otin mitalin ja herkkä hetki jatkui, ja seuraavaksi väliimme tungettiin urheilujuomamuki.

”Juotavaa”, urheilullisen näköinen maalialuevalvoja sanoi. Tiuskaisin hänelle ”kiitos” ja lähdin suihkuun. 

Loppuyhteenvetona: paras aika melkein kahteen vuoteen, vaikka en lähtenyt aikaa hakemaan enkä sitä osannut odottaa. 

Aivan kaikkein parhain tunne siitä, että minun ihmiseni olivat siellä, rakkaat ihmiset.  

Paras tunne siitä, että kaikki ei ole menetetty.  

Kaikki voi alkaa juuri silloin, kun luulee, että kaikki on loppu.

Kesä jonka kerran elää sain

Kiireinen kesä ilmeisesti, ei ole liiennyt aikaa blogin kirjoitteluun. Nyt se alkaa olla ohi, joten on aikaa koota yhteen joitakin kesän palasia, olkaa hyvä.

Touko-kesäkuun vaihteessa menin monena yöhön hämärtyvänä iltana terassin ovesta ulos ja ihmettelin. Ensimmäinen kesä uudessa paikassa, nyt se on sitten edessä. Millainen kesä on täällä? Millainen kesä tästä tulee?

Vasta niinä hetkinä, ajattelin, mulla oli oikeastaan ensimmäisen kerran aikaa ajatella sitä, mitä koko kuluneen vuoden aikana oikeastaan on tapahtunut. Vuodenvaihteessa kaikki muuttui toiseksi yhdellä rysäyksellä, ja sen jälkeen olen kompuroinut eteenpäin yhdessä ja samassa sumussa, saanut suorastaan ihmeellisellä tavalla tehtyä kaikki ne asiat, mitkä on ollut välttämätöntä tehdä, ilman, että olen ehtinyt pysähtyä ajattelemaan.

Muistan kesän ensimmäisistä öistä sen, että itkeskelin muutaman kerran siitä pelosta ja ahdistuksesta, joka aiemmin on jäänyt itkemättä kaiken välttämättömän keskellä. Muistan myös sen kammottavan ajatuksen, jota aiemmin en ollut päästänyt mieleeni: ei mun kuuluisi olla täällä, mun kuuluisi olla jossain muualla. Entä jos en haluakaan olla täällä? Ja nyt vain olen täällä, joudun olemaan, halusin tai en.

Muistan myös sen, että kaikki oli kuitenkin jollain sellaisella tavalla kaunista, kuin vain kevään ja kesän taitekohdassa voi olla.

Muistan kesästä yhden selkeän havainnon.

Yhdelle elämäni viikolle pakkautui hirveä määrä positiivista palautetta. Eri ihmiset lausuivat mulle toisistaan tietämättä, toisistaan täysin poikkeavissa tilanteissa täysin erilaisia kohteliaisuuksia, niin että mulle jäi käteen kamala määrä kauniita sanoja. Minuun kohdistettiin yhtäkkiä viikkojen edestä positiivista palautetta, sen verran, että asiaa piti oikein jäädä miettimään.

Useinhan positiivisen palautteen saaja ilmeisesti tuntee, ja saa tuntea itsensä hyväksi. On tehnyt jotain oikein. On tehnyt jotain hyvin. On onnistunut jossain.

Mutta todellisuudessahan kohdistin ei olekaan positiivisen palautteen saajassa. Ansio on sen, joka positiivisen palautteen antaa. Positiivisen palautteen antaja on se hieno ihminen, joka paitsi huomaa jotain kaunista, myös sanoo sen ääneen. Siinä on heti kaksi sellaista asiaa, joihin läheskään me kaikki emme pysty. Itselleni se ainakin on usein liian vaikeaa.

Kesän paras hetki oli aamupala Tammisaaressa yhtenä lauantaiaamuna aikaisin. Menimme aurinkoisena päivänä keskustan vanhanaikaiseen kahvilaan ja otimme aamupalaleivät ja -piiraat ja päälle vielä leivokset ja saimme santsikupit kahvia ensimmäisten päälle. Istuimme ulkona kivisten katujen keskellä, ja ihmettelin, milloin viimeksi olen saanut näin hyvän aamupalan. Tulin koko päiväksi iloiseksi.

Samana päivänä toteutin yhden haaveistani ja huristelin veneen kyydissä Hangon saaristossa. Kävin kahdella majakkasaarella ja päätin, että tällaiselle mun pitää saada joskus muuttaa. En minä mitään asuntoa osta, kuten jotkut olettavat ihmisten ostavan, minä hankin itselleni jonkun torpan saaristosta ja erakoidun sinne aina kesäisin.

Samalla reissulla poikettiin myös muun muassa Raaseporin linnassa.

Keskikesän heteillä pyöräilin parina iltana töiden jälkeen lähimmälle uimarannalle kahdeksan kilometrin päähän. Kävin uimassa, luin vähän aikaa rannalla, pyöräilin kotiin mekko heitettynä märän uimapuvun päälle. Tie oli muuten hiljainen, kesätuuli suhisi korvissa, laajat, kultaisina hohtavat peltoaukeat levittäytyivät molemmilla puolillani. Ilta-auringon valo oli taivaallisen kaunis. Tavailin ohikiitävistä kylteistä ruotsinkielisiä tiennimiä ja ajattelin ensimmäistä kertaa, että täällä on koti, tänne mä kuulun, kyllä minä tänne kuitenkin kuulun. 

 

Kohta sen jälkeen alkoi taas eräänlainen uusi luku elämässäni, ihan tosta noin vaan ja yllättäen. Jotain sellaista ihmeen kaltaista, jota vieläkin vain tunnustelen ja tarkkailen kunnioittavan etäisyyden päästä.

Siitä kuulette seuraavalla kertaa.