Ajatuksia keväältä

Hajanaisia ajatuksia maaliskuun puolivälistä huhtikuun lopulle, olkaa hyvä.

Jääpaloja. Monena maaliskuun iltana valutin jääpalapussiin vettä ja pistin sen yöksi pakastimeen, ihan vain voidakseni aamulla ennen töihin lähtöä hautoa silmäluomiani jääpalojen alla. Ainut epätoivoinen keino kätkeä melkein umpeen turvonneet silmät. Enää pariin viime vuoteen naama ei ole kestänyt itkemistä. Katson peilistä ja ajattelen olevani kuin pystyyn nostettu ruumis. Sanon mielessäni kirosanan, kuten joskus maratonin vaikeissa paikoissa ja lähden töihin ajatellen, että saan ajatella vain töitä. Ei kyyneltäkään työpäivän aikana. Kotona saan itkeä illasta aamuun, mutta työpäivän aikana ei yhtäkään kyyneltä. 

Ja sellaista ilmeisesti vain on elämä, että vaikka kotona itken taukoamatta, töissä saatan yhtenä hetkenä nauraa katketakseni. Parhaan ystäväni kuolemasta on kulunut vuorokausi, kun löydän itseni nauramasta hervottomasti työkavereiden jutuille, siitä huolimatta, että samaan aikaan olen aivan täysin tietoinen mieltä jäytävästä, helvetillisestä surusta.

Kotona itken joka asiaa. Esimerkkinä mainittakoon hammastahnapurkin korkista irtoava musta karva. Joka paikassa, missä koira on kulkenut, leijuu koiran karvoja vielä kauan sen jälkeen, kun hän ei enää siellä ole. Aina joku tarttuu johonkin. Muun muassa hammastahnapurkin korkkiin. Tiedostan, että normaalina päivänä ajattelisin jotain painokelvotonta karvoista, joita on joka paikassa. Sillä viikolla koirankarva hammastahnapurkin korkissa on mitä kallein muisto, tekisi mieli museoida se.

Reistaileva terveys. Vitutus. Miksi juuri minä, miksi aina minä, miksi voi miksi, mitä olen tehnyt tämän ansaitakseni, en mitään.
Ainoa "lohtuni" on, että monet ihmiset sairastuvat vielä paljon pahemmin ihan yhtä lailla ilman omaa syytään, ilman mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, huolimatta siitä, kuinka ovat itsestään huolta pitäneet.
Koiran kuolinviikolla puhun puhelun terveyskeskuksen edustajan kanssa. Puhelimen toisessa päässä on maailman ystävällisin ihminen, ja minä olen yksinomaan tympääntynyt. En jaksa, en kestä, lopeta jo, olisi tässä töitäkin tehtävänä ja kaikkea muuta. Olen itsekäs ja tyhmä, enkä ollenkaan ylpeä siitä. 

Muutto. Elämäni ensimmäinen sellainen asunto, jossa saan asua toistaiseksi. Aiemmin asunto oli sidottu opintoihin, ensin perus- ja sitten jatkotutkinto-opintoihin, sen jälkeen muuten vain väliaikaisuuteen. Nyt ensimmäistä kertaa asunto, jonka asuminen jatkuu toistaiseksi täysin määrittelemättömän kauden ajan.

Ensimmäinen kerta, kun ostan itselleni huonekaluja. Olen töissä käyvä, tienaava, kelvollinen aikuinen, joka sisustaa asuntoa.
Tarkoitus on ensin ostaa vain edellistä levyempi sänky, mutta tilanne eskaloituu. Sängyn lisäksi tuntuu yhtäkkiä pakolliselta ostaa uusi pöytä ja tuolit. Myöskään tavalliset lamput eivät kelpaa, yhtäkkiä ilmaantuu tarve koristeellisemmalle lampunvarjostimelle. Tilanne leviää käsiin. En tiedä, mitä tästä vielä seuraa, ei hyvältä näytä. Viimeisimpiä ostoksiani ovat uusi vessaharja ja uusi käsienpesuainepullo kylppäriin, sellaiset, että ne mätsäävät toisiinsa. Edellinen leikkuulauta ei enää kelpaa, pitäisi saada uusi, mieluiten ehkä kaksi. En edes puhu kaikista muista asioista, joita mielessäni pörrää. Jokainen mieleen juolahtava ajatus ja erityisesti jokainen ostettu asia on kerta kaikkiaan pakollinen: uuden asian keksittyäni ja sen ostettuani en pysty näkemään, miten selvitä tästä eteenpäin ilman sitä ja miten olen selvinnyt tähän asti.

Vanhemmat ja veljet, ainoat ihmiset, joihin aivan oikeasti tässä elämässä voin luottaa, tulevat muuttoapuun. Ylimääräisiä kyselemättä, vastapalveluksia pyytämättä. Lakipiste saavutetaan, kun veljeni aloittaa sen koristeellisen lampunvarjostimen kokoamisen. Siinä vaiheessa vihellän pelin poikki ja menen itse kokoamaan varjostimen loppuun. Muut ehtivät pistää puoli asuntoa kuntoon sillä aikaa. Veljeni tulee viereeni istumaan, varjostin on jo melkein valmis.

Hän: "No, ostatko vielä toisen kerran tollasen lampun?"
Minä: "Ostan. Mä ostan tästä lähin vaan tällasia lamppuja. Tai ei, ei tää kelpaa mulle. Haluan vielä vähän vaikeampia."

Myöhemmin mittailen epämuodostuneeksi kasattua lamppua katossa ja ajattelen korjaavani sitä joskus toisen kerran. Ja samassa ne taas sattuvat silmiin, pari mustaa koirankarvaa kirkkaassa valossa, lampunvarjostimessa, joka on ollut vähän aikaa matolla, samalla matolla, jolla koirakin on joskus ollut.

Pääsiäispyhinä pienin veljieni lapsista kyselee tasaisin väliajoin "missä Pietu on."
Hänelle on kerrottu, että Pietu on koirien taivaassa, mutta joko se ei pysy mielessä kuin vähän aikaa, tai sitten koirien taivaan merkitys ei oikein avaudu.  
Yhtenä hetkenä, kun piirrämme yhdessä lattialla, hän pyytää minua piirtämään koiran. Kysyn, mitä hän itse aikoo piirtää.
"Taivaan", hän sanoo.


 

Poissa on ystävä kallehin

Kirjoitin tämän tekstin maaliskuun alussa, heti kaiken tapahtuneen jälkeen.

Tekstin oikolukuun (blogikelpoiseksi saattamiseen) sen jälkeen ei oikein tahtonut irrota aikaa. Jos aikaa oli, ei ollut jaksamista. Aina, kun mieleeni livahti ”olisiko nyt sopiva hetki lukea se läpi” –ajatus, vastaus oli yksiselitteisesti ei. En jaksa itkeä yhtään ylimääräistä kertaa niiden lukuisten kertojen lisäksi, jotka olen itkenyt ilman tekstin lukemistakin.

Tässä se nyt vihdoin tulee.

Helmikuun viimeisen viikon maanantaina luin tämän runon tuttavani Facebook-sivulta. Hän oli joutunut luopumaan vanhasta ja rakkaasta, jo kauan sairastelleesta koirastaan. Joku lohdutti häntä tällä runolla.

Tänään on se päivä,

kun minun matkani on kuljettu loppuun.

Olen sairas ja voimani ovat ehtyneet,

älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle,

vaan pidä minua sylissäsi

ja kerro minulle kaikista yhteisistä vuosistamme.

Silitä turkkiani niin kauan

kunnes olen kulkenut rajan yli

ja sydämeni on sammunut.

Muistele minua, mutta älä takerru minuun,

vaan jatka eteenpäin.

Kun aika koittaa, kohtaamme jälleen

emmekä eroa enää koskaan.

Vain hetkeä ennen runon lukemista olin puhunut äitini kanssa puhelimessa siitä, että oma koirani oli samana päivänä käytetty eläinlääkärissä, koska sen kunto oli edellisenä päivänä huonontunut radikaalisti. Eläinlääkäri oli ollut sitä mieltä, että koirani oli yllättävän hyväkuntoinen niin vanhaksi koiraksi. Niin touhukas ja hyväntuulinen, niin kuin se aina oli. Aina, ja erityisesti perheen ulkopuolisten ihmisten kanssa, sillä vanhentuessaan se muuttui kotioloissa vähän tyynemmäksi ja rauhallisemmaksi. Erityisesti eläinlääkärissä käynnistä se nautti, ja varmaan sinäkin päivänä eläinlääkärikäynnin ansiosta se oli oikein terhakkana ollessaan huomion keskipisteenä.

Eläinlääkäri oli määrännyt sydänlääkkeet, sillä koirallani oli todettu jotain vikaa sydämessä. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, sillä sydänongelmat ovat tuolla rodulla yleisiä. Jo vuosien ajan rotua yhtään tuntevat vastaantulijat ovat ihmetelleet, miten minun koirani on elänyt niin vanhaksi ja miten se on niin hyvässä kunnossa. Ensi silmäyksellä useimmat olivat luulleet sitä pennuksi tai nuoreksi koiraksi, ja ihmetelleet sitten sen korkeaa ikää.

Melkein 11 vuotta sitten, maaliskuun lopussa vuonna 2007, vuoden ajan elättelemäni suuri haave toteutui. Sain ensimmäisen oman koiran, juuri sen rodun edustajan, jota olin 10-vuotiaasta lähtien ihaillut. Olin suunnitellut koiran hankintaa vuoden ajan, ajatellut sitä vuoden aikana joka päivä, varautunut siihen huolella, odottanut sitä ja vain sitä.

Kun se lopulta tapahtui, olin yksinomaan paniikissa.

Matkustin vanhempieni auton takapenkillä sylissäni pienin koiraotus, jonka olin ikinä nähnyt. Perheessämme oli aina ollut koiria, mutta ne olivat olleet isoja koiria – pentuina samankokoisia kuin minun koirani oli aikuisena.

Kun otin tuon Pietuksi jo syntymäkodissaan ristityn koiran syliini ensimmäisen kerran, pelkäsin ihan hirveästi sitä, että se on niin pieni. Se mahtui kämmenilleni ja hupparini sisään. Mitä jos vahingossa pudotan sen? Jos joku istuu tai astuu sen päälle?

Seuraavaksi tuli hallitsematon paniikki.

Tässä tää nyt on.

Tämä, minkä halusin niin kovasti, enemmän kuin mitään muuta pitkään aikaan.

Tässä se on

tästä hetkestä mittaamattomien aikojen päähän

olen vastuussa tästä

olen tämän kanssa

tämä on irrottamaton osa elämääni

tästä niin pitkälle tulevaisuuteen, että en voi sitä nähdä.

En minä pysty kantamaan sellaista vastuuta.

Säälittävän pieni koiramytty sylissäni kohotti päänsä ja vilkaisi yhden kerran nopeasti minua. Silmissä oli aika tavalla yhtä kauhistunut katse kuin miltä minusta tuntui.

Kuka toi on.

Tuon kanssako nyt joudun olemaan.

Paniikki yltyi kotona, sillä Pietu ei ollut niin kuin muut koiranpennut, joita olin elämässäni hoitanut, sellainen, jollainen luulin koiranpennun olevan. Se ei leikkinyt, se ei touhunnut, ei riehunut, ei edes haukkunut.

Se halusi vain ja ainoastaan maata sylissä.

Vain ja ainoastaan minun sylissäni, sillä minä olin pitänyt sitä sylissä viimeiset tunnit autossa, koko ajan sen jälkeen, kun se erotettiin äidistään ja sisaruksistaan.

Aluksi se ei suostunut juomaan vettä kupista, pelkästään minun kämmenistäni.

Jos laskin sen maahan, se etsiytyi saman tien kenkieni päälle ja katsoi anovasti ylöspäin. Ota minut syliin.

Jos menin johonkin, muutaman askeleen päähän, nurkan taakse, tai mikä pahinta, vessaan suljetun oven taakse, se alkoi ulista, eikä lopettanut, ennen kuin tulin esiin ja otin sen taas syliin.

Mielessäni ei ollut kuin yksi ajatus.

Miten tästä voi ikinä selvitä, jos tämä jatkuu tällaisena.

Ennen Pietun meille muuttoa olin tehnyt sille oman nukkumapaikan nuken kylpyammeeseen lattialle. Päätin nukkua ensimmäisen yön patjalla pesäpaikan vieressä, että koira ei olisi niin yksinäinen.

Pietu ei olisi halunnut jäädä omaan paikkaansa, eli puolen metrin päähän minusta, mutta ei onneksi päässyt kampeamaan ammeen reunan yli. Ei siksi, että reuna olisi ollut korkea, vaan koska koira oli niin pieni.

Keskellä yötä heräsin kolinaan. Koira sai ilmeisen pitkäkestoisen ja sinnikkään vaivannäön seurauksena itsensä kammettua pois ammeesta ja änkeytyi viereeni patjalle. En jaksanut enää vastustella – kyllähän se sellaisen suorituksen jälkeen oli paikkansa ansainnut. Siitä lähtien viimeisiin päiviinsä asti Pietu nukkui aina vieressäni silloin, kun vain olin kotona. Pennusta vanhuuteen asti se tiesi, että minun huoneeni, joka vuosien kuluttua ei oikeastaan enää ollut minun huoneeni, oli myös sen huone aina, kun olin kotona, Kun olin lapsuudenkodissani sitä katsomassa, se hakeutui aina itse iltaisin vanhaan huoneeseeni. Se oli sen huone. Sen koti.

Muistan ensimmäisen yhteisen yömme jälkeisen aamun. Sunnuntaiaamu, heräsimme molemmat kuuden aikaan ja koko muu talo oli vielä hiljainen. Koira osoitti ensimmäiset merkit siitä, että se oli oikea koiranpentu. Se leikki vähän aikaa varovasti lelulla, jonka olin hankkinut sille: kalusi puruluuta, tarjosi sitä minulle, odotti että alan kiskoa sitä siltä pois että saimme vähän aikaa kisailla. Katsoimme toisiamme ensimmäistä kertaa jonkinlaisen yhteisymmärryksen vallassa. Pieni toivon häivähdys: kyllä tästä vielä jotain tulee.

Rodusta lukemissani lukuisissa teksteissä oli mainittu muun muassa, että vaikka tämän rodun edustajat ovat luonteeltaan sosiaalisia, ystävällisiä, touhukkaita ja ihmisrakkaita, myös arkoja yksilöitä saattaa esiintyä. Ensimmäisten yhdessäolopäivien perusteella pelkäsin, että minun koirani kuuluisi noihin arkoihin yksilöihin. En tiennyt, mitä sitten tekisin. Tunsin itseni aivan liian araksi yksilöksi kasvattamaan toista samanlaista.

Pietu oli ollut meillä kolme päivää, kun ensimmäinen perheen ulkopuolinen vieras tuli käymään, varta vasten koiraa katsomaan. Muistan ikuisesti helpotuksen, jonka koin, kun koira kaikesta aiemmasta käytöksestään poiketen juoksi innoissaan vierasta vastaan. Sen jälkeen se muutenkin reipastui. Ensimmäisten päivien jälkeen oli mahdotonta uskoa, että niitä ensimmäisiä päiviä oli koskaan ollutkaan.

Pietusta tuli, kuten opin aina kaikille sanomaan, ”ylisosiaalinen adhd-tapaus, en ymmärrä, miten mun koira voi olla sellanen”. Hän rakasti ihmisiä. Hän hyökkäsi aina jokaisen luo. Hän halusi tervehtiä jokaista. Hän rakasti olla huomion keskipisteenä. Nopeasti hän huomasi myös sen, että minä en oikein välittänyt ihmisistä. Hän otti tehtäväkseen viedä minut ihmisten luokse. Hän juoksi ihmisiä kohti, pysähtyi tasaisin väliajoin odottamaan minua, haukkui, jos en lähestynyt, juoksi taas edellä, pysähtyi taas ja haukkui, niin kauan että olin kävellyt hänen kanssaan ihmisten luokse. Viimeisillä yhteisillä kävelylenkeillämme yhdentoista vuoden kuluttua olin jo melkein oppinut, ettei ihmisiä tarvitse pelätä. Seurasin vastustelematta, jos hän halusi tervehtiä jotakuta. Sain sillä tavalla monta uutta tuttavaa.

Erityisesti hän rakasti lapsia. Viimeistään muutaman vuoden ikäisestä alkaen hän alkoi käyttäytyä rauhallisesti pienten lasten kanssa, niin että koiria pelkäävätkin lapset uskalsivat tulla silittämään. Häntä ei haitannut, jos pikkulapsi lähestyi häntä takaa päin tai käsi ojossa, tai jos häntä silitettiin vastakarvaan tai häneen tartuttiin kiinni kovakouraisesti pikkulapsen kömpelöllä otteella. Vanhana hän kyllästyi yökylässä olleiden lasten seuraan muutaman tunnin kuluttua, jos nämä olivat koko ajan hänen kimpussaan, mutta suhtautui silti aina heihin täysin rauhallisesti ja kärsivällisesti. Lähipiirin lapset rakastivat häntä. Yksi kummilapseni ensimmäisistä kokonaisista lauseista oli: ”Akastan Pietua.” Nuorimmalle veljeni lapsista, nyt 2-vuotiaalle tytölle, Pietu oli puheiden perusteella tärkein elävä olento heti äidin, isän ja isosiskon jälkeen.

Alusta loppuun, touhukkaimmista nuoruuden vuosista rauhallisempiin vanhuuden vuosiin koira oli ennen kaikkea sitä, mitä olin toivonutkin sen olevan. Sylikoira.

Se halusi aina olla sylissä. Ei pehmeimmälläkään sohvalla tai tyynyllä, vaan ihmisen sylissä. Erityisesti sellaisten sylissä, joita se ei nähnyt usein. Se olisi halunnut jokaisen meillä käyneen vieraan syliin.

Se oli minun sylissäni varmaan yhteensä vuosissa mitattavan ajan. Kun opiskelujen ja työn vuoksi myöhemmin muutin pois vanhempieni luota ja kävin säännöllisesti katsomassa sitä, se oli sylissäni aina melkein koko sen ajan, jonka olin kotona. Se oppi tietämään ajat ja tilanteet ja hakeutui valmiiksi syliinhyppäämisasemiin, jos esimerkiksi lähestyin tuolia kahvikuppi tai kirja kädessäni. Usein saatoin yhtäkkiä ajatella pelästyneenä, missä Pietu on, ja huomata sitten, että se on sylissäni, olen vain niin tottunut sen lämpöön ja painoin, että tuntui kuin olisi vain joku talja jalkojen päällä.

Se oli sylissä erityisesti lohduttaakseen. Aina kun itkin, Pietu tuli juosten paikalle ja hyppäsi syliini. Usein se myös puski minua hellästi päällään ja tassuillaan ja nuoli kasvojani. Älä itke. Kun olin iloinen, se hyppi ja riehui ja jakoi onnellisuuden kanssani.

Kun aikanaan aloitin lukion jälkeiset opinnot ja työt, jouduin miettimään, otanko Pietun mukaan vai jätänkö sen vanhempieni luo. Aluksi jätin sen vanhempieni luo siksi, että asuin soluasunnossa, johon ei sääntöjen mukaan saanut tuoda lemmikkejä. Myöhemmin ajattelimme, että koiran on parempi asua omakotitalossa, jossa se saa juosta ulkona vapaana. Kerrostalossa se pelkäisi ääniä ja kolahduksia, enkä tiedä, miten se olisi naapureiden iloksi ulvonut päivisin yksin kotona, jos sen olisi sulkenut kerrostaloyksiöön kaupungin ydinkeskustaan. Päädyin siis käymään viikottain sitä katsomassa.

Lohtuni oli, että Pietu oli niin ihmisrakas. Se ei ollut sillä tavalla yhden ihmisen koira, kuin jotkut koirat voivat olla. Se vaikutti tyytyväiseltä saadessaan asua vanhempieni kanssa, ja vanhempieni syli ja seura kelpasivat sille, vähintään yhtä hyvin kuin minun seurani. Minun ei tarvinnut olla yhtään huolissani, sillä se oli hyvissä ja huolehtivissa käsissä.

Silti se oli minun koirani, alusta loppuun asti.

Se oli mielessäni joka päivä, elämänsä alusta loppuun asti. Ajattelin sitä aina, kun halusin ajatella jotain hyvää. Ajattelin sitä niinä hetkinä, joina minusta tuntui, että elämällä ei ole tarkoitusta, ja aina sen nähdessäni tai sitä ajatellessani uskoin taas, että elämässä on sentään jotain mieltä. Usein se kuuli ääneni, kun puhuin puhelimessa äitini kanssa ja tuli tassullaan sohimaan puhelinta äitini kädestä.

Kävin katsomassa sitä usein. Kun tulin kotiin, se oli minun sylissäni aina kun vain mahdollista. Kun astuin bussista ulos entisen kotipaikkakuntani asemalla, maailman onnellisin koiran naama loisti auton ikkunassa. Se koira osasi hymyillä. Se hyppi ja kyöhnäsi minua vasten, sen häntä huiski ja välillä se nosti tassunsakin olkapäilleni kuin halatakseen. Vanhempieni mukaan se näytti ymmärtävän jopa puhetta, ja ilahtui, jos sille kertoi, että minä olen tulossa kotiin. Se oppi tuntemaan tien asunnolleni ja innostui aina autossa, jos asuintaloani lähestyttiin.

Pietu heilutti häntäänsä minulle aina, kun kävelin sen ohi. Joskus vain muutama hännän napautus lattiaan – merkki siitä, että hän oli huomannut minun olemassaoloni. Usein hillitön hännänhuiskutus, jos olin ollut vaikka kymmenen minuuttia pihalla. Jos olin ollut puoli tuntia tai pidempään poissa, se tuli kyöhnäämään ja kiehnäämään minua vasten, osoittamaan kuinka verrattoman onnellinen se oli, kun olin taas siinä. Se tiesi, että jos kukaan muu ei suostu ottamaan sitä syliin, minun syliini se voi tulla aina.

Kun lähdin, kun jouduin jättämään sen, se oli joko surullinen ja alistunut tai vaihtoehtoisesti hätääntyneen oloinen. Kerrasta toiseen. Se oppi tietämään rituaalit, jotka edelsivät lähtöäni. Sen surullinen tai hätääntynyt ääni tai ilme tuntuivat aina siltä, kuin sydäntäni olisi revitty rinnasta ulos.

Luopumisen ajatus alkoi kalvaa mieltäni muutama vuosi sitten, kun yhä useammat ihmettelivät, miten vanha koirani jo on verrattuna muihin rotunsa edustajiin. Luopumisen ajatus kirkastui hetkellisesti pari vuotta sitten, kun Pietu sairasti pahan mahataudin. Silloin saimme kuitenkin vielä ensisäikähdyksen jälkeen jatkaa yhteistä matkaa.

Tämän vuoden helmikuun lopussa, alussa lainaamani runon luettuani, tunsin yhtäkkiä, että oman koirani menetys ei voi olla enää kaukana.

Itkin koko illan, voi jumalauta, miten itkin, vaikka siinä hetkessä ei pitänyt vielä olla mitään akuuttia hätää.

Ja seuraavana päivänä rauhoituin, koska kuulin puhelimessa äidiltäni, että Pietu on syönyt ensimmäisen satsin lääkkeitä ja sen vointi on lähtenyt kohenemaan.

Matkustin viikonlopuksi Pietun luo, tietysti.

Pietu oli voimattoman oloinen, mikä ei ollut mikään ihme, sillä sen vatsa oli lääkkeistä sekaisin. Ulkona se kuitenkin jaksoi juosta ja haukkua kuin joskus nuoruuden päivinään. Se kyöhnäsi sylissäni ja hyppäsi viereeni sänkyyn nukkumaan, kuten aina. Ajattelin, että ehkä tässä ei tosiaan ole mitään hätää.

Sunnuntaina sen vointi oli ehkä aavistuksen heikompi. Se ei esimerkiksi halunnut lähteä vanhempieni mukaan kauppaan, vaikka oli aina rakastanut autoilua ja piti yleensä tarkkaan huolen, ettei sitä jätetty vapaaehtoisesti kotiin, jos joku oli lähdössä autolla jonnekin. Nyt se jäi syliini makaamaan, kun vanhempani lähtivät. En ajatellut mitään muuta, kuin että olkoon sylissä sitten, ei minulla ole mitään sitä vastaan.

Illalla lähdin takaisin nykyiselle asuinpaikkakunnalleni. Ajattelin helpottuneena, että kerrankin minun ei tarvitse nähdä viimeiseksi surullista tai hätääntynyttä koirannaamaa. Pietu ei nimittäin taaskaan tehnyt elettäkään lähteäkseen mukaan, kun olimme lähdössä bussia odottamaan.

Kun olin laittamassa kenkiä jalkaan, Pietu, joka koko päivän oli vain maannut, yhtäkkiä käveli eteiseen ihan kuin normaalina terveenä päivänään. Jahas, mihinkäs sitä ollaan lähdössä. Päästimme sen ulos ja se juoksi autoon, kuten aina ennenkin.

Bussia odotellessa se nousi istumaan ja katselemaan auton ikkunasta, mihin oli tultu. Pelkäsin hätäännystä ja surua, joka oli ollut aina osa jokaista edellistä lähtöäni. Joka kerta lähtiessäni olin miettinyt, miten ihmeessä jaksan sen kestää.

Kun lähdin autosta muutamaa minuuttia ennen bussin tuloa, avasin vielä viime tipassa auton oven, jonka olin jo ehtinyt sulkea, ja silitin Pietua viimeisen kerran. Se katsoi minua. Ei hätääntyneenä, kuten aina ennen. Pelkästään, vain ja ainoastaan rauhallisena. Katsoimme toisiamme, minä silitin häntä, ja hän oli tyyni ja rauhallinen, hänellä ei ollut hätää. Suljin oven ja menin bussiin.

Seuraavana päivänä äiti sanoi puhelimessa, että Pietu oli taas mennyt heikompaan kuntoon. Huomenna sitä käytettäisiin uudestaan eläinlääkärillä.

Oloni oli kauhea koko illan. Ihmettelin, miksi. Eihän mitään ollut vielä tapahtunut. Kuvittelen vain aina omiani ja näen pahoja enteitä ilmassa, ajattelin itsekseni.

Itkin koko yön. Järkeni sanoi, että ei ollut mitään syytä itkeä. Hillitön itku purkautui minusta ilman mitään järjellistä syytä. Jokin ihmeellinen, logiikkaa vailla oleva varmuus siitä, että viikkoa aikaisemmin lukemani runo olisi pian minun todellisuuttani.

Koko seuraavan päivän kannoin sanomatonta painoa ja ahdistusta joka askeleessani. Ajattelin joka käänteessä, että ensi tekonani, kun pääsen kotiin, minun on soitettava äidille ja kysyttävä, mitä eläinlääkäri sanoi. Tuli jopa äkillinen yllättävä tarve soittaa kesken työpäivän, mutta onneksi en tehnyt sitä. Työpäivä oli pitkä ja raskas ja tuskallinen, ajattelin vain Pietua, enkä ymmärtänyt, miksi oloni oli niin helvetillinen. Ajattelin, että oloni paranee varmasti, kun heti töiden jälkeen soitan ja saan kuulla kaiken olevan ihan ok, kaikki on varmasti hyvin. Kaikki on hyvin, varmasti. Olen niin monta kertaa nähnyt pahimmat mahdolliset enteet ilmassa, turhaan.

Menin kotiin, äiti ehti soittaa ensin, lähes samalla minuutilla, kuin olin soittamassa hänelle.

Kummallinen puhelu. Yhtä aikaa jähmettävä järkytys siitä, että pahin oli käynyt toteen ja omituinen varmuus siitä, että tiesin tämän, tämä ei ollut minulle yllätys.

Eilen illalla, viime yönä, tänään päivällä Pietun vointi oli heikentynyt heikentymistään. Eläinlääkärissä ei voitu enää tehdä koiran auttamiseksi kuin yksi, viimeinen palvelus.

Ensimmäinen tunteeni oli helvetillinen syyllisyys.

En ollut Pietun kanssa, kun se oli kuolemassa. Olen aina ollut sen kanssa, olin sen tärkein ihminen ja se oli tärkein minulle, enkä ollut sen kanssa, kun se kuoli.

Kysyin äidiltä, miksei minulle ilmoitettu aiemmin. Olisin hypännyt ensimmäiseen junaan ja bussiin, olisin tullut niin pian kuin mahdollista.

Pietu ei olisi jaksanut niin pitkälle, se olisi ollut turhaa kiduttamista.

Muistin viimeisen kerran, kun näin sen. Muistin miten se katsoi minua. Ei hätääntyneenä eikä surullisena. Pelkästään rauhallisena.

Sen ei tarvinnut ajatella minua eikä minun tuskaani. Koko elämänsä ajan se oli kantanut huolta minusta, samalla tavalla, kuin minä kannoin huolta siitä. Se oli pyrkinyt lohduttamaan minua, ilahduttamaan ja rohkaisemaan minua samalla, kun minä olin hoitanut sitä ja huolehtinut siitä.

Viimeisinä päivinään sen ei tarvinnut kantaa huolta minusta. Se sai rauhassa nukkua pois, turvallisten ja rakastavien ihmisten hellässä huomassa. Ehkä minun sunnuntai-illan lähtöni todella oli sille tällä viimeisellä kertaa helpotus. Se oli jaksanut lähteä saattamaan minua, sen jälkeen se uskalsi antaa periksi.

Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että viimeiset elintunnit, ne tunnit, jotka eläinlääkäriaikaa piti odotella, ja ne hetket, jotka eläinlääkärillä piti olla, Pietu oli saanut olla koko ajan sylissä. Paikassa, jossa se koko elämänsä ajan eniten halusi olla. Jos minä olisin pitänyt sitä sylissä, olisin itkenyt hysteerisesti ja minua rakastavan koiran tuska olisi ollut vielä suurempi. Se ei olisi todennäköisesti palvellut kumpaakaan. Nyt se oli saanut olla koko viimeisen elinpäivänsä sylissä siliteltävänä, ainut, ensimmäinen ja viimeinen asia, mitä se aina halusi ja mitä se enää halusi, mistä se enää ymmärsi. Viimeiseen asti se oli painautunut ihmistä vasten, tutussa ja rakastavassa sylissä, jossa se sai tuntea olevansa turvassa. Viimeisinä elinpäivinään Pietun ei ollut tarvinnut olla hetkeäkään yksin, kiitos vanhempieni.

Seuraava ajatukseni oli syyllisyys kaikesta muusta.

Olisi pitänyt ottaa se aikanaan mukaan kotoa pois muuttaessa. Olisi pitänyt olla enemmän sen kanssa. Pitää sitä enemmän sylissä. Olla sille ystävällisempi.

Mikä olisi lopputulos? En olisi voinut kahliutua koiran koko elämän ajaksi neljän seinän sisään pitämään sitä sylissä. Koirakaan ei olisi sitä toivonut.

Olin sille joskus, useinkin, vihainen, räyhäsin sille, kenties turhaankin. Rähisin sille jopa sen viimeisenä elinviikonloppuna, koska se viivytteli aamuyöllä ulkona pakkasessa, kun minä olisin halunnut jo sisään.

Onko olemassa rakastavaa suhdetta ilman, että toiselle on joskus epäoikeudenmukaisestikin vihainen? Voiko elää toisen kanssa niin, että koko yhdentoista vuoden aikana ei sanoisi väärää sanaa, tekisi väärää tekoa?

Ymmärsin yhtäkkiä, että Pietu oli ainut elävä olento, jolle yhtäläisen varmasti tiedän sanoneeni täysin selvästi ja todella usein, kuinka paljon se minulle merkitsee. Ainut elävä olento koko tähänastisen elämäni aikana, jolle minun on ollut täysin luontevaa sanoa joka kerta tavatessamme ”sinä olet ihana ja suloinen ja minä rakastan sinua.” En ole edes ajatellut sen sanomista, olen vain sanonut asiat yhtä luontevasti kuin minkä tahansa jokapäiväisen seikan. Sanoin ne asiat paljon useammin kuin mitkään vihaiset sanat. Muistan selvästi, kuinka sanoin ne pariinkin kertaan myös viimeisenä päivänä, jonka sain viettää Pietun kanssa.

Muistan ajatelleeni joskus kuluneina vuosina, että vaikka en olisi saanut elämässäni mitään muuta hyvää aikaiseksi, niin ainakin olen onnistunut kasvattamaan koiran, jolla on hyvä itsetunto: se oli järkkymättömän varma siitä, että jokainen vastaantulija rakasti sitä ja oli siitä vähintään samaa mieltä kuin minä. Sen mielessäkään ei koskaan käynyt, että joku ei pitäisi siitä tai vähintäänkin oppisi pitämään siitä. Se tiesi vankkumattoman varmasti, kuinka paljon sitä rakastettiin. Edelleen, en oikein ymmärrä, miten minulla voi sellainen koira olla.

Toistuva ajatukseni oli myös jokaisessa elämäntilanteessa ikuinen jos.

Jos olisin ollut kotona, jos olisin ollut enemmän kotona. Jos olisin tehnyt sitä tai jättänyt tekemättä tätä. Jos ei olisi ollut niin hirveitä pakkasia, joista vanhat elolliset kärsivät. Jos olisi aiemmin tehty sitä, jos olisi myöhemmin tehty tätä. Kunpa Pietu olisi saanut vähän lisää aikaa, kunpa se olisi saanut elää edes vähän pidempään, olisipa se saanut sitä tai tätä, vuoden, puoli vuotta, kuukauden, päivän, hetken.

Ihminen haluaa kai inhimillisesti aina vain lisää ja lisää ja lisää. Mikään ei milloinkaan riitä. Pietu oli saanut elää pitkän ja hyvän elämän, ja se oli selvinnyt jo pari kertaa sellaisen yli, minkä olin uskonut luopumisen hetkeksi. Jos nyt ei olisi tullut lopullinen eron hetki, se olisi tullut myöhemmin, ja silloin olisin taas mielessäni rukoillut edes vähän jatkoaikaa.

Jälkikäteen ajattelin, kuinka ihmeellinen lahja oli saada olla viikko sen kanssa helmikuussa, tietämättä, että koiran elinaika oli viikoissa. Vanhaksi käynyt koira, joka kotikulmillaan köpötteli laiskasti lyhyitä lenkkejä, juoksenteli nykyisellä asuinpaikkakunnallani häntä pystyssä ja riemua tulvillaan, kuin joskus nuoruutensa päivinä, ja vastaantulijat luulivat sitä pennuksi. Pelkäsin, miten se pärjäisi työpäiväni yksin sille vieraassa asunnossa, mutta ei se vaikuttanut kärsivän siitä. Kun töistä tullessa avasin ulko-oven, kuulin joka päivä, miten se tassut lattiaa vasten rapisten juoksi ovelle vastaan. Sen jälkeen istuimme aina vähän aikaa ihan vain halailemassa nojatuolissa, ennen kuin laitoin sille ruuan ja se lähti ulos, joka kerta yhtä innokkaana ja elämänsä voimissa. Se tutustutti minut moneen asuinpaikkakuntani ihmiseen, jotka sen jälkeen ovat tervehtineet minua. Ihmiset toisensa jälkeen kehuivat, miten ihana, suloinen ja ystävällinen se oli.

Pietun kuolinpäivän iltana, yhtenä aina yhtä helvetilliseksi osoittautuvan maaliskuun hirveänä iltana, huutoitkin yksin asunnossani, jonka matosta irtosi vielä helmikuisia koiran karvoja. Itkin läpeensä vielä melkein koko seuraavan yön, ainoana ajatuksenani, että tästä ei voi selvitä, kuinka tästä koskaan voi selvitä. Ajattelin, että en halua koskaan enää rakastaa ketään, sillä luopuminen on liian kestämätöntä.

Tuona iltana minulta kysyttiin, haluanko, että joku tulee luokseni, että minun ei tarvitse olla yksin. Tiesin, että oli olemassa useampi ihminen, jotka todennäköisesti olisivat tulleet.

En halunnut, että kukaan tulee.

Yöllä itkiessäni ajattelin, kuinka oikeastaan kaikkein eniten itken yksinäisyyttäni. Tunnen olevani maailmassa niin yksin, tämän surun kanssa niin yksin.

Ja siinä se oikeastaan oli, kaiken ydin.

Ei kukaan olisi voinut jakaa sitä surua kanssani. Meitä oli siinä suhteessa vain kaksi, minä ja se koira, ja koira oli nyt lopullisesti ja peruuttamattomasti poissa. Suru juuri sellaisena kuin se sillä hetkellä oli, oli yksin minun. Yksin minun oli se siis kestettävä.

Jonkinlaiseksi lohduksi minulle muodostui hetki, joka jäi viimeiseksi muistokseni Pietusta.

Aina muulloin eron hetkellä koiran hätäinen tai surullinen ilme on porautunut mieleeni ja repinyt sydäntäni rinnastani irti. Nyt viimeiseksi muistokseni parhaasta ystävästäni jäi rauhallinen ja tyyni ilme. Kuten usein, tässäkin hetkessä, eläin oli ihmistä viisaampi.

Minun matkani on kuljettu loppuun.

Älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle.

Muistele minua, mutta älä takerru minuun.

Viimeinen tunne, kaiken kestämättömältä tuntuvan surun pohjalla, on lopulta kiitollisuus.

Mikä etuoikeus olikaan saada kokea sellainen ystävyys ja rakkaus, saada sellainen osaksi elämääni yli yhdeksitoista vuodeksi.

Ja vielä viimeiseksi, lopullinen totuus:

ne, joita kannamme sydämissämme, eivät koskaan todella kuole.

Helmiä

Tänä vuonna helmikuulle osui monta pientä ja siksi niin suurta hyvää asiaa. Helmiä. Kerron joistakin niistä tässä, var så goda.

Minulle tarjoiltiin elämäni ensimmäisen kerran laskiaispullaa mantelimassalla. Neljä vuotta sitten, juuri tämän blogin aloittaneena, kirjoitin mantelimassalaskiaispullista, joita haikailin kahvilan lasivitriinin takaa, ja mietin, miksi syön niin harvoin laskiaispullia ja miksi syön niitä aina hillolla ja / tai kermavaahdolla, miksen ole saanut niitä mantelimassalla, mantelimassa pitäisi ottaa tavoitteeksi.

Tämän vuoden laskiaistiistaina osallistuin kokoukseen, jossa prioriteetit oli osattu asettaa täsmälleen oikein. Ennen kokousta lähetettiin sähköpostitse kysymys, sopiiko kaikille, että laskiaispullat tarjoillaan mantelimassalla. Mitään muuta ei kysytty. Kokouksessa mussutettiin laskiaispullaa mantelimassalla samalla kun puhuttiin kokouksen asiat, ja varjelkoon, että oli hyvää. Ja pakko sanoa, että tällaiset asiat ovat taas yksiä syitä lukuisien syiden vyyhdissä, jossa työttömät ja opiskelijat ovat työssäkäyviä heikossa asemassa. Vaikka toki työpaikoissakin on varmaan eroja näiden ylellisyyksien suhteen.

Koirani oli luonani viikon, eli olimme siis ensimmäistä kertaa ikinä viikon kahdestaan niin, että hän joutui olemaan päivät yksin. Pelkäsin etukäteen pahinta, mutta kaikki meni yllättävän hyvin. Parasta oli, että jokaisella kävelylenkillä joku tuntematon pysähtyi ihmettelemään, miten suloinen, ihana ja ystävällinen koira mulla on. Kyllä tässä maailmassa on paljon hyvää.

Niillä kävelylenkeillä aloin ihmetellä, miksi en ole koskaan laskenut helmikuuta lempivuodenajakseni. Käsittämättömän kauniita värimaailmoja eri aikoihin vuorokaudesta. Muistin, että olen ennenkin huomannut ne, taianomaisen ihmeelliset valot ja värit kaikkialla ulkona tähän aikaan vuodesta, mutta silti niitä ei jotenkin muista enää muina vuodenaikoina. Tällaista ei näe koskaan muulloin. Tällaista ei uskoisi näkevänsä tähänkään vuodenaikaan.

Asiakas sanoi mulle kerran palvelutilanteen päätteeksi: "och din svenska är jättebra." Ajattelin, että tämä jää mieleeni vuosikymmeniksi urani huippuhetkenä. Tilanteen jälkeen halusin hetken hyppiä ja huutaa tiskin takana (ja itse asiassa otinkin pari hyppyaskelta) ja huomasin vasta sen jälkeen selän taakse ilmaantuneen posti-ihmisen, joka hämmentyneen näköisenä odotti lähtevää postia.
Tiedän, että asiakas ei olisi sanonut noin, om min svenska faktiskt var jättebra, mutta en voi lakata ylistämästä sitä ystävällisyyden määrää, joka ihmiskunnasta ajoittain kumpuaa.

Tänään löysin kirjan, jonka olemassaolosta en edes tiennyt, ja joka ilahdutti minua sielun pohjia myöten. L.M.Montgomeryn, nuoruuteni suosikkikirjailijan, aiemmin suomentamaton omaelämäkerrallinen teos. Löysin sen vain, koska työsuhde-edut, taas, kuten se aluksi mainittu mantelimassakin. Aloitan sen jo tänään. 

Tästä on hyvä jatkaa kohti vuoden pahinta aikaa, eli maaliskuuta. 

 

Kirjavuosi 2017

Vihdoinkin! Jo perinteeksi muodostunut postaus, jonka olisi pitänyt ilmestyä vuoden ensimmäisillä viikoilla, mutta joka aiemmin mainituista syistä ilmestyy vasta nyt.

Kerron lyhyesti (tai vähemmän lyhyesti) kahdestatoista vuonna 2017 lukemastani kirjasta, yhdestä jokaiselta kuukaudelta. Nostan esiin sellaisia kirjoja, joita en ole maininnut muissa vuoden postauksissa.

Johdantona sanottakoon, että vuonna 2017 jätin kesken harvinaisen monta kirjaa. Aiemmin elämässäni olen väkisin kahlannut läpi kasoittain huonoja kirjoja, sillä kyllä jokaiselle kirjalle pitää antaa mahdollisuus. Moni loistavaksi osoittautuva kirja lähtee kunnolla liikkeelle vasta puolivälin jälkeen, ja monessa muuten huonossa kirjassa saattaa viimeisellä sivulla olla jokin kaiken kahlaamisen arvoinen tähdenlento. Vuonna 2017 aikani ja jaksamiseni ei kuitenkaan riittänyt, vaan heitin surutta ja säälimättä sivuun kirjat, jotka muutaman kymmenen sivun jälkeen eivät sytyttäneet.

No, sitten ne kaksitoista kirjaa.

Henriikka Clarkeburn ja Arto Mustajoki: Tutkijan arkipäivän etiikka
Luin tämän opintojen vuoksi.
Nimensä mukaisesti tämä on selkeästi kirjoitettu perusasioiden opas niihin eettisiin kysymyksiin, joita tutkimustyötä tekevä kohtaa arjessaan. En edes tiennyt, kuinka paljon kaikkea eettistä liittyy, no, kaikkeen, esimerkiksi tutkimustyössä alkaen jatko-opintoihin hakeutumisesta ohjaussuhteisiin, konferenssi-esitelmiin, apurahahakemuksiin ja väitöskirjan valmistumiseen asti.  Kun sen tiedostaa, niin silloin sen tärkeyden vasta todella tajuaa.
Kaikkien jatko-opintoja suunnittelevien tai niitä tekevien tai tutkimustyössä toimivien olisi oikeastaan pakollista lukea tämä.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista
Elämäni mittakaavassa käsittämän kauan sitten, melko tarkalleen kuusi vuotta sitten, tapahtui ratkaiseva käänne, jonka ratkaisevuudesta olin silloin yhtä vähän tietoinen kuin käänteiden ratkaisevuudesta kai useimmiten on niiden tapahtumahetkellä.  

Talvella 2012 luin elämäni ensimmäisen kerran Juha Itkosen kirjan. Opiskelukaverin suosituksesta. Ostin Kirjatorin alennuksesta pokkarin ja luin sen, vaikka oikeastaan olisi pitänyt lukea tenttiin.  

Kirja ei tehnyt suurta vaikutusta, mutta päätin kuitenkin, että tälle kirjailijalle pitää antaa vielä toinen mahdollisuus. Aikanaan luin toisen kirjan, ja se sitten todellakin teki vaikutuksen. Sen ansiosta luin koko tuotannon, ja sillä tiellä ollaan edelleen.

En käytännössä koskaan lue samaa kirjaa uudestaan, mutta nyt siihen oli pakottava syy. Kevättalvella 2017 oli suorastaan velvollisuuteni palata lukemaan niitä Itkosen kirjoja, joita en ollut lukenut aiemmin kuin yhden kerran. Enhän muistanut tästäkään, ensimmäiseksi lukemastani kirjasta oikeastaan mitään.

Lyhyesti sanottuna tämä on kirja kirjailijuudesta. Kirjailija kohtaa kirjailijaelämän haasteita ja miettii omaa elämäänsä ja kirjailijan asemaansa.

Vuonna 2017 tämä kirja jäi mieleeni muistutuksena siitä, kuinka uskomattomalla tavalla kirjamaku voi muuttua. Vuosi sitten tätä lukiessani en voinut kuin ihmetellä, miksi olen silloin aikanaan ajatellut, että tälle kirjailijalle pitää antaa toinen mahdollisuus. Nyt tämä kirja ainoastaan ällötti, kuvotti, oksetti, raivostutti, se teki mieli heittää seinään.

Täytyy olla kiitollinen siitä, että luin sen ensimmäisen kerran viisi vuotta aiemmin, sillä muuten ne oikeasti hienot kirjat saman kirjailijan tuotannosta olisivat jääneet lukematta.

 

John Irving: Oman elämänsä sankari
Muutama vuosi sitten luin kirjan kirjoista. Kirjaan oli koottu jonkin äänestyksen perusteella suomalaisten mielestä 50 parasta kirjaa ja niiden esittelyt. Tämä kirja oli yksi listalle päässeistä.

Kirja kertoo lyhyesti sanottuna orpokotia johtavasta lääkäristä ja yhdestä orpolapsesta, josta vuosien saatossa tulee hänelle erityisen rakas.

Ennen tätä en ollut lukenut yhtäkään John Irvingin kirjaa, mikä on lievästi sanottuna noloa kirjallisuusihmiselle. Kiinnostuin nimenomaan tästä kirjasta edellä mainitsemani kirjan esittelyn perusteella. Lainasin tämän viime kesänä kesälukemiseksi. Kirja oli painava ja sitä oli hankala kuljettaa mukana kesän riennoissa, esimerkiksi niillä bussimatkoilla, joita loppukesästä päädyin tekemään, mutta oli se sen kaiken arvoinen.
Tämä kirja yllätti ja jätti valtavasti lämpimiä tunteita, eniten siksi, että tätä lukiessani muistin yhden koko elämääni kannatelleen asian, jota en edes tiennyt unohtaneeni: kirja voi oikeasti olla niin hyvä, että pelkästään sen lukemisesta tulee hyvä mieli. Hyvä mieli ei tule siitä, että kirjan tapahtumat ovat mieltä ylentäviä, kirja tarjoaa älyllisiä virikkeitä tai jännityksen tai huumorin kaltaisia elämyksiä. Kirja voi ihan itsessään olla niin hieno ja kaunis elämys, että mieleen tulee ajatus siitä, mitä muuta ihminen enää tarvitsee, jos hänellä on kirja. 

Kirja herätti siis myös ajattelemaan, mihin lukemisen maailmaan minäkin olen ajautunut viime vuosina. Ilmeisesti siihen, joka on tuttu niin surullisen monille: luetaan kirjoja, joita pitää lukea, joita on syystä tai toisesta tärkeää lukea, jotka katsotaan arvokkaiksi.
Ja toisaalta, harva kirja lopulta on oikeasti suuri elämys. Eihän se olisi Suuri Elämys, jos sen saisi joka toisesta kirjasta. Kirjamassa on täynnä tosi hyvää, ihan hyvää, peruskauraa, huonoa ja roskaa.

Tämä oli lupaava tuttavuuden aloitus John Irvingin tuotannon kanssa.

Matti Sihvonen: Pieni kirja kärsimyksestä
Kärsimyksen ongelma, teodikean ongelma, on aina ollut suurin syy siihen, miksi en oikeastaan usko Jumalaan. Sama ongelma on syy sille, miksi toistuvasti kuitenkin mietin uskonnollisia kysymyksiä. 

Jos on olemassa Jumala, joka on kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas, niin miksi maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa? Katsooko kaikkivaltias ja täydellisen hyvä Jumala kaiken kamaluutta vierestä, tekemättä mitään?

Vuoden 2017 keväällä kävin ainutlaatuisen ja hienon keskustelun kahden ihmisen kanssa, jotka uskoivat, että Jumala on, ja joilla myös oli antaa näkökulmia näihin kysymyksiin. Myöhemmin toinen heistä lahjoitti minulle tämän kirjan.

Kirja on nimensä mukaisesti pieni, nopealukuinen ja selkeä kirja kärsimyksen ongelmasta. Se on johdanto, perusasiat kiteyttävä teos, jonka jälkeen voi halutessaan hakeutua syvällisemmän johdannon pariin. Minä en ole toistaiseksi hakeutunut, sillä sain tästä tietää sen verran, minkä katson tältä erää tarpeelliseksi. Mielestäni kirjan uskottavuutta lisäsi se, että sen kirjoittajan oma lapsi on ennen kirjan kirjoittamista kuollut oman käden kautta. Kirjoittaja ei siis tarkkaile kärsiviä mistään norsunluutornista ylhäältäpäin: hän kirjoittaa yhtenä heistä, yhtenä meistä, jotka miettivät, mitä tässä mielipuolisessa maailmassa oikein tapahtuu.

Kirja jäi mieleeni, sillä se antoi vihdoin vastauksia niihin kysymyksiin, joita yli kymmenen vuotta olin miettinyt. Ei tyhjentäviä eikä oikeiksi tai varmoiksi väitettyjäkään vastauksia, mutta juuri sellaisina ne olivat vastauksia, joita kaipasin. Ajatuksia, joita kukin asiaa pohtiva saa sitten punnita mielessään ja päättää, mitä mieltä niistä on.   

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Suokaa anteeksi hattujen piuuttuminen s-kirjainten päältä joissain kohdissa, sillä tekstinkäsittely temppuilee, enkä jaksa alkaa keksiä ratkaisua juuri nyt.

Törmäsin tähän kirjaan sattumalta kesällä kirjastolla. Venyttelin väitöskirjan kirjoittamisen lomassa ja katseeni osui siinä takanani olevan kirjaston hyllyn kirjaan, jonka nimi kiinnitti huomioni. Tsernobyl, josta olen joskus kuullut jotain, mutta enpä paljoakaan verrattuna moniin muihin onnettomuuksiin. Kirja, johon on koottu haastatteluja Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudessa tavalla tai toisella osallisena olleilta.

Luin kirjaa jostain kohtalon oikusta syksyllä aikana, jona itkin muutenkin käytännöllisesti katsottuna koko ajan.

Tämä jäi mieleeni kamalimpana, surullisimpana, järkyttävimpänä kirjana, jonka koskaan olen lukenut.
Järkytys ensinnäkin siitä, mitä maailmassa voi tapahtua. Mitä ihmisen pitää joutua kestämään.
Ja miksi? Ei sodan vuoksi, joka kiteytyy ihmisten inhimilliseen mielipuolisuuteen, vallanhimoon ja perimmäiseen kykyyn ja haluun satuttaa toista. Ei luonnonvoimien vuoksi, joille ihminen ei mahda mitään, kuten vaikka tsunamit ja tulivuorenpurkaukset. Ei kohtalon oikun vuoksi, joissa ollaan väärissä paikoissa vääriin aikoihin, kuten vaikka auto-onnettomuuksissa ja muissa tapaturmissa. Tämä tapahtui tieteen vuoksi. Joku luuli edistävänsä jotakin.

Ja järisyttävä järkytys sen suhteen, miten siihen on suhtauduttu.
Toisin kuin muuan hyökyaallosta kymmenen vuotta sitten, laivan uppoamisesta 20 vuotta sitten ja ties mistä milloinkin, tästä on oltu hiljaa. Ei ole puhuttu, ei jaettu tietoja, eivät sen kokeneet eivätkä ketkään muut. Tämä kirja, Nobel-voittaja, on harvinaislaatuinen ja tarpeeksi kaukana tapahtumista.

Ihmiset ovat kyllä laajasti tienneet, että jossakin räjähti jotakin, mutta kuinka moni tietää, kuinka mittaamaton, ihmismielelle käsittämätön, tuho on ollut?

Koska mulla ei ole sanoja, lainaan kirjasta katkelman. Kohdan, joka valottaa yhtä pientä osa-aluetta tuossa järjellä mittaamattomassa tuhossa.

Tšernobylin maalla käy ihmistä sääliksi. Mutta vielä enemmän käy sääliksi eläintä... Ei, tämä ei ollut mikään lipsahdus... Selitän heti. Mitä kuolleelle alueelle jäi sen jälkeen kun ihmiset lähtivät? Vanhoja pogostoja ja eläinkalmistoja, eläinten hautausmaita. Ihminen pelasti vain itsensä, kaikki muut hän kavalsi; hänen lähdettyään kyliin tuli sotilasosastoja ja metsästäjäryhmiä ampumaan eläimet. Mutta koirat juoksivat ihmisäänen perään... ja kissat... Eivätkä hevoset voineet käsittää... Eiväthän ne olleet syyllistyneet mihinkään, eivät eläimet eivätkä linnut, ne kuolivat ääneti, mikä oli vielä kauheampaa. - - Eläinten avuttomat huudot... Ne huusivat kukin omalla kielellään... - - Minulle ne sadat alueelle jääneet eläinkalmistot ovat kuin noita muinaisia epäjumalantemppeleitä. Mutta kenen jumalan? Tieteen ja tiedon jumalanko vai tuhon jumalan? Tässä mielessä
Tšernobyl on edennyt pitemmälle kuin Auschwitz ja Kolyma. Kauemmas kuin holokausti. Se merkitsee lopullisuutta. Sen tukena ei ole mitään. (s. 47-48.)

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin
Tätä kirjaa verrattiin kirjablogeissa toistuvasti minulle tärkeään Juha Itkosen teokseen Anna minun rakastaa enemmän. Halusin nähdä, olenko samaa mieltä siitä, että ne ovat kovin samanlaisia.

No olin.

Olen aikanaan aloittanut Kjell Westön ja Juha Itkosen tuotannon lukemisen suunnilleen samoihin aikoihin vuosia sitten. Itkosta opiskelukaverin suosituksesta, Westöä siksi, että suomalaisessa kirjallisuudessa hänen kirjansa ovat iso juttu.

Näiden kirjailijoiden tuotannossa on ainakin kaksi teoksesta toiseen kantavaa yhtäläisyyttä, joissa Älä käy yöhön yksin ei tee poikkeusta: ne ovat 1) kaunista ja kiinnostavaa luettavaa, jossa kirjailija on tehnyt työnsä huolellisesti ja lukijaa kunnioittaen, ja 2) kirjojen lukeminen ahdistaa helkkaristi ainakin ahdistukseen taipuvaista ihmistä, jollainen esim minä olen. Nämä kaksi asiaa eivät kirjoissa ole yhteydessä toisiinsa.

Molemmat kirjailijat kuvaavat myös suurimmaksi osaksi hyvin toimeentulevia ihmisiä, keskiluokkaan ja yläluokkaan kuuluvia ihmisiä. Mukaan mahtuu välillä köyhälistöä ja kurjalistoa, ehkä heitä esiintyy enemmän Westön tuotannossa. Westön tuotannon henkilöt ovat usein suomenruotsalaisia, Itkosella hämäläisiä. Molempien tuotannossa liikutaan ajassa vuosikymmenten väliä, mutta Westön kirjoissa aikaväli saattaa olla satakin vuotta, kun Itkosella se rajoittuu usein pariinkymmeneen. Kummankin luomia henkilöhahmoja vaivaa sama syndrooma: kaikkien asiat ovat huonosti. Aina. Riippumatta siitä, onko henkilö rikas vai köyhä, terve vai sairas, ruotsin- vai suomenkielinen, orpo vai perheellinen. Asiat ovat huonosti riippumatta siitä ajasta ja paikasta, jossa henkilöhahmot elävät: nykyajan Helsingissä yltäkylläisessä varallisuudessa ja punaisten vankileirillä vuonna 1918 ihminen voi päänsä sisällä yhtä huonosti. Henkilöillä on taipumus kuolla, usein omasta halustaan, toisinaan jonkun toisen halusta, harvoin niinsanotusti luonnollisesti.

Teoksia Anna minun rakastaa enemmän (Itkonen) ja Älä käy yöhön yksin (Westö) yhdisti lisäksi ainakin se, että kummankin otsikko on kehotusmuotoinen (hehe) ja kumpikin on ennen kaikkea tarina musiikista. 

Tämä kirja jäi mieleeni kirjana, jota luin matkallani Moskovaan, ja kirjana, jota lukiessani tuntui, että saan kohta paniikkikohtauksen.  

Itkosella ja Westöllä on lopultakin myös se yhteys, että heidän kirjoissaan kaikesta edellä mainitusta huolimatta on jotain, jotain. 
Sellaista, että tämän mainospuheen jälkeen ja tästä huolimatta on pakko sanoa, että kannattaa lukea. 

Toim. Reijo Ikävalko: Salmelaisen Karin parhaat Napakympit
Vuosikymmeniä sitten telkkarissa pyörinyt parinetsintäohjelma, Napakymppi, lähti uudestaan pyörimään syksyllä 2017. Samoihin aikoihin löysin kirjaston hyllystä kirjan, johon oli koottu asianosaisten ajatuksia vanhasta Napakympistä. Itseoikeutetusti mukana näkemyksiään kertomassa oli Kari Salmelainen ja useita Napakympissä toisensa tavanneita pareja. Sitten oli TV-ohjelmaa alun perin kehittämässä olleiden kertomuksia siitä, miksi juuri tällainen ohjelma aikoinaan tuli kanavalle, ja lisäksi vielä esimerkiksi jonkun kilpailijan yleisössä istuneen läheisen mietintöjä.

Sain tästä kirjasta nokilleni, sillä olen aina ajatellut, että eihän nyt jostain Napakympistä voi kukaan ketään löytää.
Sain selityksen sille, mitä jo lapsena mietin, ja mitä mietin edelleen: miksi kukaan haluaa Napakymppiin. 
Kyllä siellä oli pareja, jotka olivat löytäneet toisensa ja joista oli kehkeytynyt vuosisadan rakkaustarina.
Oli myös pareja, jotka olivat olleet vuosia yhdessä, vaikkeivät enää olletkaan.
Ja sitten oli niitä floppeja, joista ajattelin koko ohjelman koostuvan.
Itse kuolisin edelleen mieluummin kuin menisin Napakymppiin, mutta tämän kirjan luettuani ymmärrän ehkä laajemmin, miksi niin moni on sinne mennyt. 
Erilaisia tarinoita, ihmiskohtaloita.

Välillä jotain muuta kuin katastrofien kyllästämiä.

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

Myös Anna-Leena Härkönen kuului tähän asti niihin kirjailijoihin, joiden tuotannosta en ollut lukenut yhtäkään kirjaa. Koin myös tämän häpeäpilkuksi kirjallisuusihmiselle. Aloitin siis esikoisteoksesta, josta on puhuttu paljon, tehty tv-sarjakin ja ties mitä. 

Tässä romaanissa kaupunkilaispoika Allu hätyytetään kesäksi maalle heinätöihin, vaikka hän ei yhtään haluaisi. Onneksi naapuritalosta löytyy Kerttu, jonka kanssa Allulle syttyy elämänsä ensimmäinen kuuma romanssi. Kirjan takakannessa tarinaa kehutaan kertomukseksi ”pikkukylän Romeosta ja Juliasta”. Mielestäni vertaus on aika kaukaa haettu. 

Kirjan lukemisen jälkeen menin lukemaan useasta eri kirjablogista, mitä mieltä muut ovat tästä kirjasta. Huomasin, että kirjaa ylistettiin yltäkylläisesti. 80-luvulla kirjoitettu teos on kirjabloggareiden mielestä kestänyt aikaa suorastaan ihmeellisesti ja on vielä ihan tuore, uppoaa nykynuoriin ihan samalla tavoin kuin joku nykyajan kirja. Klassikko, upea teos, ihan mahtavaa, että Anna-Leena Härkönen on jo 17-vuotiaana kyennyt tällaiseen taidonnäytteeseen. Moni äidinkielenopettaja kirjoitti aikovansa luettaa tämän oppilaillaan, koska oppilaat tykkäävät tästä varmasti. 

Tämä kirja jäi mieleeni yksiselitteisesti ja ainoastaan huonona kirjana. Esimerkkinä tapauksesta, jossa kirja on huono. Ainut huono kirja, jonka väkisin kahlasin läpi vuonna 2017, oikeastaan ihan vain siksi, että heitin niin monta kirjaa sivuun. Ajattelin, että tämä oli kuitenkin sen verran lyhyt kirja, että kyllä sen verran pitää kestää minkälaista tahansa roskaa. Kannustin itseäni lukiessani kuin suorastaan maratonilla, laskin sivuja ja asetin itselleni välitavoitteita.

Loppuun asti ajattelin, että jotakin tässä kirjassa täytyy olla. Viimeistään viimeisellä sivulla tarjoutuu se oivallus, joka huonoissa kirjoissa saattaa joskus piillä, jotakin sellaista kyllä tulee, jonka vuoksi tämä kirja kannattaa rämpiä läpi. Täytyy olla, eihän tämä muuten tällainen kohuttu klassikko olisi.

Valitettavasti mitään sellaista ei tullut. Jos tuli, minä en huomannut sitä. Mielestäni tässä kirjassa ei ollut mitään. Edes huonoudessaan se ei ollut mitenkään ylivertainen, sillä olen mä paljon kaikkea roskaa lukenut. Tämä oli vain täysin mitäänsanomaton. Puhekielellä päiväkirjamuodossa kirjoitettu teos, jossa ärsyttävä, ylimielinen teinipoika uhoaa. Ketä on enää 80-90-lukujen taitteessa lähetetty minnekään maalle kesäksi heinätöihin? Ei ketään. Mielestäni kirja oli siinä mielessä kestänyt aikaa huonommin kuin 1800-luvun klassikot, joissa vanhanaikaisuus sentään ikään kuin kuuluu asiaan. Mitä tulee Romeo ja Julia –romanssiin, niin en minä nähnyt tässä kirjassa muuta kuin kaksi typerää teiniä vähän kähmimässä toisiaan, enkä oikeastaan saanut selvää, mitä niiden päässä loppujen lopuksi liikkui, liikkuiko mitään. Selkein ajatukseni kirjan luettuani oli, että nuorten lukemisinnostuksen hiipuminen ei todellakaan ole ihme, jos ne pakotetaan koulussa lukemaan tällaista.

Ja mitä tulee siihen, että Härkönen on kirjoittanut tämän 17-vuotiaana, niin mieleeni lipui oksettavan ylimielinen ajatus siitä, että olisinhan nyt minäkin 17-vuotiaana tällaiseen pystynyt. No en tietenkään ole pystynyt, kun en ole kirjaa julkaissut, joten sinänsä turha sanoa, mutta silti kirjailijan nuori ikäkään ei mielestäni selitä mitään.

Päätin kuitenkin, että vielä pitää lukea jokin Härkösen teos, ehkä parikin, ja tuomita vasta sitten. Ks. kertomus Itkosesta ylempänä.


Anja Snellman: Antautuminen

Pari vuotta sitten löysin termin erityisherkkyys. Tutustuin siihen, luin siitä paljon netistä ja kirjoista. Katson oikeudekseni kutsua itseäni erityisherkäksi. Termi on ollut minulle suuri lohdun tuoja: en ehkä olekaan mitenkään kummallinen, omituinen ja yksin tässä maailmassa. Useilla muilla on samanlaisia kokemuksia kuin minulla, ja monelle minua vaivanneelle seikalle löytyy selitys. Olen kirjoittanut tästä myös blogissa aiemmin, esim. vuoden takaisessa kirjavuosipostauksessa.

Olen siinä mielessä onnekas, että lohdullinen termi tuli eteeni jo suhteellisen nuorella iällä. Kirjailija Anja Snellman on ehtinyt keski-ikään, ennen kuin hän on löytänyt saman käsitteen. Tässä omaelämäkerrallisessa kirjassa hän kertaa elämäänsä nimenomaan erityisherkkyyden valossa: miten se on hänen elämässään ilmennyt, millaisia omituisuuksia se hänen kohdallaan selittää. Tämä kirja on kuvaus ihmisestä ja erityisherkkyydestä.

Kirja jäi mieleeni, sillä se oli niin kaunis, ja niin pohjattoman lohdullinen. Snellman antaa sanat monelle kokemukselle, joita minulla on omassa mielessäni ja muistoissani, sellaisillekin, joita en ole oikeastaan ajatellut, ja jotka tätä kirjaa lukiessa juolahtivat mieleen. Tämä kirja on valaiseva esimerkki siitä, että en ole tässä maailmassa yksin, ja myös siitä, että enhän minä oikeastaan ole edes omituinen. Oikeastaan olen ihan normaali, ehkä olen ihan kelvollinen. On vaikea selittää, miten paljon se merkitsee minulle, joka jostain syystä olen aina ajatellut, että mussa on jotain vikaa. En ole persoonallinen hyvällä tavalla, en ole erityinen, olen viallinen. Tämän kirjan lukeminen oli yksi niistä elämyksistä, joina minulle valaistui, että ehkäpä en olekaan mitenkään omituinen, ehkä olen ihan ok.


Päivi Lukkarila ja Emilia Mäkinen: En ikinä luovuta!

Tämä kirja on tositapahtumiin pohjautuva kertomus Emiliasta, joka sairastuu leukemiaan 12-vuotiaana. Ensimmäisestä sairastumiskerrasta selvitään säikähdyksellä, mutta sairaus uusiutuu Emilian ollessa 14-vuotias. Hoidot näyttävät purevan, jopa elinsiirto järjestyy, mutta pahin tapahtuu lopulta kuitenkin. Emilian elämä päättyy 15-vuotiaana. 

Pian sairastumisensa jälkeen tyttö, joka rakastaa kirjoittamista, alkaa kirjoittaa kirjaa sairaudestaan. Kirja jää kesken, kun Emilia kuolee. Kuoleman jälkeen hänen vanhempansa ottavat yhteyttä nuortenkirjailija Päivi Lukkarilaan, joka ottaa tehtäväkseen viimeistellä kirjan. Se julkaistaan, ja siitä kirjoitetaan maakuntalehdessä. Minä luen jutun, liikutun ja itken ja lainaan kirjan kirjastosta, ahmin sen ja olen sanalla sanottuna vaikuttunut.

On vaikea ymmärtää elämänhalun, positiivisuuden ja viisauden määrää, jota nuoresta tytöstä voi löytyä, siitä huolimatta, että hän tietää kuoleman olevan yhtä mahdollinen tulevaisuus kuin elämä, jota hän haluaisi vielä elää. Sairaalassa Emilian suurin toive on päästä taas hevostallille, ratsastamaan ja näkemään kavereita. Sairastuttuaan hänen ensimmäinen ajatuksensa on olla ikinä antamatta sairaudelle periksi. Viimeiset hänen kirjoittamansa sanat ennen kuolemaa ovat ”en ikinä luovuta”. 

Kuten jo aiemmin olen maininnut täällä blogissa, en voi sietää julkkiksia (enkä sen enempää taviksiakaan) jotka pröystäilevät tarinoillaan sairauden ”selättämisestä”, siitä, kuinka he omalla vahvuudellaan ja positiivisuudellaan taistelivat ja voittivat esimerkiksi juuri syövän. He ottavat itselleen kunnian, joka ei heille kuulu. Sanoillaan he alentavat niitä, joiden kohdalla taistelu ei auta. 

Tämä on lyhyesti sanottuna tarina tytöstä, joka ei luovuttanut. Tarina taistelusta, joka päättyi kuolemaan, mutta silti hän ei koskaan luovuttanut. Tarina ihmisestä, joka ihan oikeasti ei antanut periksi.

Elina Välimäki: Ei unohdu koskaan – Henkirikoksen jäljet

Muutamaa päivää ennen joulua menin kirjastoon hakemaan joululukemista ja tämä osui silmääni kirjahyllystä. Varsin iloinen ja piristävä kirja, (huom sarkasmi) joka kuitenkin oli pakko ottaa ja lukea saman tien, joka piti pihtiotteessaan paremmin kuin mikään dekkari. 

Tutkija Elina Välimäki on haastatellut tähän kirjaan henkilöitä, joiden läheinen on surmattu, murhattu tai tapettu. (Kirjasta löytyy selitys sille, mitä eroa näillä termeillä on.) Ihmiset kertovat kirjassa siitä, millainen nyt poissaoleva rakas on ollut, miten hänen elämänsä on päättynyt ja mitä sen jälkeen on tapahtunut. Läheisten kertomusten lisäksi kirjaan on koottu yleistä tietoa Suomessa tapahtuvista henkirikoksista ja siitä, millaisia asioita henkirikokseen liittyy, valtavasti sellaista, mitä sivullinen ei osaisi koskaan kuvitella. 

Usealle ihmiselle henkirikokset ovat tuttuja juuri dekkareista, telkkarisarjoista, leffoista ja sanomalehtilööpeistä. Uhrit ovat nimetöntä ja kasvotonta massaa, eikä heidän kuolemansa eroa sivullisen välinpitämättömissä silmissä esimerkiksi onnettomuuden uhreina kuolleista. Kirjoissa, leffoissa ja telkkarissa henkirikos on viihdettä: kiristetään jännitettä sen ympärille, kuka tappoi, kenet ja miksi, kuka on pahis, kuka on hyvis, kenet tuomitaan, ja sitten siirrytään seuraavaan. 

Tämä kirja antaa poikkeuksellisen äänen niille, joita henkirikos oikeasti koskettaa. Asia, jota ei voi käsittää. Jota ei toivoisi kellekään. Järjetön, mieltä vailla oleva asia, jälleen yksi monista sellaisista asioista, joita ihmisen ei pitäisi koskaan kokea. Että oma rakas ihminen kuolee toisen ihmisen tahallisen väkivallanteon seurauksena. Läheinen jää usein vaille tukea, sillä henkirikos on jotain sellaista, josta muut ihmiset eivät halua kuulla tarkemmin. Se eroaa radikaalisti onnettomuudessa tai sairauteen kuolleen läheisten kokemuksesta. Se on yllättävä ja käsittämätön, ja kaiken hulluuden keskellä lähiomaisella pitäisi olla voimaa pitää omista oikeuksistaan kiinni, kohdata läheisensä tappaja oikeudenkäynnissä ja kuunnella tämän näkemys tapahtumiin ilman, että toinen näkökulma tulee koskaan esiin.   

Joskus oikeusjuttu hävitään, tappajaa ei tuomita. Usein korvaukset jäävät saamatta, vaikka tappaja tuomittaisiinkin: minulle uutena asiana tästä kirjasta selvisi, että yhteiskunta ei maksa lähiomaiselle mitään. Tuomittu tuomitaan maksamaan, hänet ajetaan tarvittaessa ulosottoon, mutta jos hänellä ei ole rahaa, hän ei maksa. Uhrin omaiset jäävät usein ilman mitään korvauksia sen lisäksi, että he elävät loppuelämänsä tapetun läheisinä, kun taas tuomittu kärsii tuomionsa ja se on siinä. Sivullinen jää siihen uskoon, että yhteiskunta takaa oikeuden toteutumisen.

Tästä kirjasta tuli paha olo, mutta tämä on tärkeä kirja.


Karl-Magnus Spiik: Isän suru

Törmäsin tähän kirjaan jotain nettikeskustelua lukiessa. 

Tämä on niin ikään tositarina. Tässä kirjassa itsensä tappaneen tytön isä kirjoittaa suruprosessistaan ja siitä, millainen hänen 21-vuotiaaksi ehtineen tyttärensä Camillan elämä on ollut. 

Tämä jäi mieleeni poikkeuksellisena kertomuksena, sillä Camilla ei ole tappanut itseään nurkkaan ajettuna, hetken mielijohteesta, äärimmäisissä vaikeuksissa tai niin masentuneena, että hän olisi mieltä vailla. Sen sijaan hän on pohtinut ratkaisuaan pitkään eri kanteilta, myös useaan kertaan muiden ihmisten kannalta. Jälkeensä hän jättää pitkän jäähyväiskirjeen ja suuren määrän kirjoittamiaan tekstejä, joissa pyytää kerta toisensa jälkeen anteeksi ja selittää tekoaan.

Camilla on tyttö, jolla pitäisi olla kaikki hyvin. Hänellä on rakastava perhe ja poikaystävä, avoimet suhteet vanhempiinsa ja kaikkiin läheisiinsä, hän on kertonut esimerkiksi kokemistaan masennuksen tunteista avoimesti kaikille perheenjäsenilleen. Hän myös käy elämänsä loppupuolella säännöllisesti psykologin juttusilla ja siellä todetaan, että hän ei ole vaaraksi itselleen eikä muille. Camilla toteaa useaan otteeseen myös jälkeensä jättämissä kirjeissä, että kaikki on aivan hyvin, eikä hän välttämättä toivoisi minkään olevan toisin: ei ole mitään, mitä hänen läheisensä olisivat tehneet väärin tai mitä heidän olisi pitänyt tehdä toisin, mitä he olisivat voineet tehdä estääkseen Camillan ratkaisun. Hän ei vain halua elää. Hän ei esimerkiksi halua kohdata aikuisuuden vastuullista maailmaa. Hän ei koe elämää sen arvoiseksi, että sitä pitäisi välttämättä elää kauemmin kuin 21 vuotta.

Isän kertomuksessa tulee esiin musertava suru, mutta myös se, että kaiken keskellä, aina, on myös toivoa. Elämä jatkuu kuitenkin, silloinkin, vaikka tapahtuu sellaista, mistä luulisi olevan mahdotonta selvitä. 

Kuten alussa sanoin, tämä kirja jäi mieleeni poikkeuksellisuutensa vuoksi. En ole koskaan lukenut tai kuullut mitään tällaista. On vaikea sanoa vastaan siihen, mitä Camilla kirjoittaa: hänen tekstinsä on aukotonta. On vaikea väittää, että hänen olisi vain pitänyt valita toisin, että hän on tehnyt väärin. Niin sanotut perusarvot on asetettava uuteen katsantokantaan: muistaa, että asiat eivät ole mustavalkoisia. Muistaa, että asiat eivät ole näin ja noin siksi, että näin vain on, että jotain pitäisi tehdä, koska niin nyt vain kuuluu tehdä. Elämälle ja kuolemalle ja tavalle elää elämänsä on aina perusteensa, eikä perusteeksi riitä, että näin vain on ja on aina ollut. 

Siinä kirjat vuodelta 2017. 

Kirjavuosi 2018 on jo hyvässä vauhdissa.