2018

Etenkään loppuvuodesta 2018 mulla ei juurikaan ollut aikaa blogin kirjoittamiseen. Aikaa oli liian vähän, tai sitten joku muu asia meni aina blogin edelle, mutta blogipäivityksiä ei kuitenkaan syntynyt muuten kuin ideoiksi päähän.

Vuosikoonnille on kuitenkin aikaa, perinteen vuoksi ja koska uudenvuodenpäivä on vapaapäivä.

Vuosi 2018 koostui aika suurelta osin työstä. Muistan ajatelleeni elämäni olevan niin tylsää, että mulla ei oikeastaan ole muuta kuin työ ja joitain yksinkertaisia asioita sen ulkopuolella. Työ on ihan mukava asia, mutta siihen liittyvistä asioista en halua enkä voi puhua tarkemmin blogissa. Sen vuoksi tästä vuosikoonnista ei ehkä tule kamalan pitkää. Tiiviimpi koonti = uhka vai mahdollisuus? Sen päättäköön kukin lukija itsekseen.

Vuoden 2018 ensimmäisenä päivänä tein muuttoilmoituksen.

Vuoden 2018 toisena päivänä menin ensimmäistä kertaa töihin paikkaan, jossa sen jälkeen olen ollut töissä. Pieni kirjasto, joka silloin tuntui isolta. Haahuilin hyllyjen väleissä pelokkaana ja kuuntelin ruotsin kieltä, jota ihmiset siellä puhuvat joka päivä. Tuttu kieli, johon ei kuitenkaan ollut aiemmissa elinympäristöissä tottunut.

Jouduin opettelemaan Helsingin seudun joukkoliikennejärjestelmän erilaisine kulkuneuvoineen (juna, bussi, metro, raitiovaunu) ja vyöhykkeineen. Tunsin itseni sankariksi onnistuttuani ensimmäistä kertaa matkustamaan uudelta kotipaikkakunnalta vanhalle. Tämä sisälsi 1) lipunoston automaatista, onnistui toisella yrittämällä; 2) junamatkan lähijunassa, kaikki meni hyvin, 3) vaelluksen rautatieasemalta metroasemalle, tähän olin saanut askel askeleelta piirretyn ja kirjoitetun ohjeen insinööriveljeltäni, 3) metromatkan bussien lähtöpaikalle, ks. edellinen kohta, 4) oikean bussin löytämisen sieltä valtavasta hallista, joka on täynnä busseja ja 5) bussimatkasta selviytymisen, eli oman paikan etsimisen kaksikerroksisesta bussista ja stop-nappulan painamisen oikeassa kohdassa.

Ulkona oli kylmä, asunnossani oli kylmä, työpaikallani oli kylmä. Onneksi olin juuri saanut joululahjaksi uuden lämpimän takin ja lapaset. Tammikuussa kotiini ostettiin vielä lämpimämpi peitto.

Tapasin aika paljon uusia ihmisiä. Työkaverit, kokouksissa ja koulutuksissa ynnä muissa tapahtumissa tavatut henkilöt, asiakkaat. Kättelin, kättelin, kättelin ja kaikki oli mielessäni yhtä sekamelskaa.

Muutaman viikon töissäolon jälkeen saapui ensimmäinen ruotsinkielinen asiakas, jonka kanssa en mennyt paniikkiin ruotsin puhumisesta.

Helmikuussa koirani oli luonani uudella paikkakunnalla viikon ajan. Viikko oli kaunis ja kaikki meni yllättävän hyvin. Kylänraitilla liikkuvat ihmiset olivat alkaneet näyttää jonkin verran tutuilta, ja koirani tutustutti minua heihin lisää.

Helmikuusta mieleeni jäi myös elämäni ensimmäinen kokous, jossa puhuttiin pelkää ruotsia, muissa kokouksissa suomi on ollut valtakieli. Samassa kokouksessa sain syödä laskiaispullan mantelimassalla.

Helmikuun lopussa osallistuin mummoni syntymäpäiville.

Maaliskuu oli kamalin vuoden kuukausi, kuten aina.

Olin alkanut kärsiä ennenkokemattoman kovista hengenahdistusoireista. Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna heräsin yöllä siihen, että hengitykseni ei kulkenut kunnolla, vinkui vain. Onneksi minulla oli varalla keuhkoputkia avaavaa lääkettä, vaikka en sitä yleensä tarvitsekaan. Istuin koko aamuyön sohvalla, vedin avaavaa lääkettä ensin puolen tunnin ja sitten tunnin välein ja kuuntelin ahdistuneena henkeni vinkumista. Onneksi tilanne helpotti avaavalla lääkkeellä lopulta, ei tarvinnut lähteä päivystykseen.

Seuraavana päivänä siitä siltin rakkainta koiraystävääni viimeisen kerran.

Kaksi päivää sen jälkeen, tiistaina 6. maaliskuuta oli koirani elämän viimeinen päivä.

Olin kiitollinen siitä, että tein silloin kahta työtä, jotka molemmat olivat mulle uusia ja siksi vaikeita. Toista tein päivisin asiakaspalvelunaamio kasvoilla, toista iltaisin verkon välityksellä. Huutoitkin koko sen ajan jota en viettänyt töissä, itkin ja kirjoitin opiskelijoille verkkokurssipalautetta, ja se oli hyvä, sillä muutenhan olisin vain itkenyt, enkä tehnyt mitään muuta.

Muutama päivä koirani kuoleman jälkeen muutin asuntoon, jossa olen siitä lähtien asunut, ja jossa tulen asumaan määrittelemättömän ajan. Kannoin toista kertaa muutaman kuukauden sisällä vanhempieni ja veljieni kanssa kaikki kamani kuorma-autoon, ovista ulos ja toisista ovista sisään. Ajattelin, että jos nyt joku kysyy, miltä minusta tuntuu, tulee romahdus. Onneksi kukaan ei kysynyt. Kannettiin vaan tavarat ja autettiin kaikessa konkreettisessa, ojennettiin auttava käsi tarvitsevalle, ei mitään ylimääräistä.

Ostin elämäni ensimmäisen kerran useamman huonekalun ja muuta rompetta. Viikonlopun sisällä tililtäni kului enemmän rahaa kuin varmaan kertaakaan elämässäni aiemmin.

Maaliskuun lopulla kävin vuoden 2018 ainoissa hautajaisissa.

Huhtikuussa iloitsin keväästä, lisääntyvästä valosta ja toivosta, joka alkoi pikkuhiljaa itää. Huomasin, että Helsingin keskustassa hengailu perjantai-iltana oli minulle jopa aika arkinen homma. Toteutin haaveeni ja istuin Fazerin kahvilassa syömässä suklaaleivosta palkkapäivän iltana.

Sain syntymäpäivälahjaksi kahvakuulan, joka on ollut säännöllisessä käytössä.

Ostin itse itselleni syntymäpäivälahjaksi mekon, jota en ole käyttänyt vielä kertaakaan. Kyse ei ole siitä, että en haluaisi, vaan siitä, että en ole päässyt sellaisiin juhliin, joissa sitä olisi voinut käyttää.

Vietin syntymäpäiväni tietysti töissä, päivällä työpaikalla, illalla tietokoneella.

Toukokuussa vietin vappua vanhempieni kanssa. Ruoka oli valmista, kun tulin töistä kotiin vappuaattona. Illalla söimme kesän ensimmäiset mansikat ja joimme kuohuvaa.

Osallistuin työhaastattelutilanteeseen elämäni ensimmäisen kerran haastattelijan roolissa. Mieleeni on jäänyt tietous siitä, kuinka huojuvia ja horjuvia roolit ovat. Voisin niin helposti itse olla haastateltava, se olisi aivan yhtä todennäköistä kuin nyt haastattelijan roolissa olo. Toisin sanoen, ei koskaan koskaan koskaan pidä asettaa itseään toisen yläpuolelle. Jos nyt ei tietysti alapuolellekaan.

Osallistuin äitienpäiväviikonloppuna uudessa kotikunnassani julistetun kotiseutuleivoskilpailun aloittajaistilaisuuteen kunnan edustajana. Kukaan korkeammassa asemassa oleva henkilö ei päässyt paikalle, mutta minun tielleni ei asetu mikään, kun on leivoksista kyse.

Toukokuussa mulla oli ensimmäisen kerran aikaa pysähtyä hetkittäin miettimään, mitä kuluneiden kuukausien aikana oikein on tapahtunut. Katselin kaunista luontoa uuden kotini ikkunasta ja itkin.

Toukokuun lopussa matkustin Färsaarille, kauneimpiin maisemiin, joita olen nähnyt, televisio- ja valokuvat mukaan luettuina.

Aloitin kesäkuun juoksemalla maratonin Färsaarilla. Atlantti kiilteli silmissä kesäkuun auringossa, vesiputoukset kohisivat, hevoset ja lampaat tuijottivat aitojensa takaa, jylhät vuoret kohosivat ympärillä. Mieletön matka, ja maalissa sai leivoksia. Mitä sen enempää voi ihminen toivoa.

Kesäkuussa toinen työni päättyi. Ajattelin olevani nyt kesälomalla: kesän ajan teen vain yhtä työtä, muuten vietän vapaa-aikaa.

Vietin juhannuksen mökillä ja olin surullinen siitä, että kaikki muut olivat pariskuntia ja minä vain olen vuodesta toiseen sama surkea yksinäinen paska, eikä mulla ole enää edes koiraa, niin kuin joillakin muilla oli.

Heinäkuussa kävimme vanhempieni kanssa kauan suunnitellulla Itämeren saaristoristeilyllä. Risteily sisälsi pysähdyksen kahdella eri majakkasaarella, ja mulle tuli sellainen olo, että haluaisin muuttaa majakkasaarelle. Siellä oli henkinen koti.

Aamulla ennen risteilyä kävimme Tammisaaressa kahvilassa aamupalalla ja iltapäivällä risteilyn jälkeen kävimme katsomassa Raaseporin linnaa. Siis hieno päivä.

Sitä seuraavana päivänä tapasin ensimmäistä kertaa sellaisen henkilön, josta mulle tuli ensi tapaamisella sellainen tunne, että tämän ihmisen kanssa voisi olla hyvä olla. En muista, että olisin kokenut sellaista kenenkään toisen kanssa aikaisemmin.

Heinäkuussa pyöräilin ensimmäistä kertaa ympäriinsä katselemassa paikkakuntaa, jonne vuoden alussa muutin. Löysin joitakin paikkoja, joista tuli mulle tärkeitä, muun muassa yhden uimarannan. Vein sinne myös uuden ihmiseni, kun hän tuli ensimmäistä kertaa käymään luonani.

Heinäkuun lopussa pidin ne pari kesälomapäivää, jotka mulla oli. Vietin ne vanhempieni kanssa kotimaanmatkailulla, joka oli sovittu jo kesän alussa. Parhaiten mieleeni jäivät karhut Kuusamossa ja Kalajoen hiekkarannat, jonne pitäisi päästä pidemmäksi aikaa.

Elokuussa ajoin autoa ensimmäistä kertaa yli kuuteen vuoteen. Ei, en omasta halustani. Suhtauduin siihen ensin vitsinä, sitten kuolemanpelkoisesti, mutta toinen ihminen oli järkähtämätön, istuin kuskin paikalle ja auto nytkähti liikkeelle ja ajoin, uin kylmässä hiessä ja huusin ja hyperventiloin mutta ajoin, ja siitä lähtien olen ajanut autoa silloin tällöin. Taivas ei ole rajana, kun alkaa tapahtua.

Uusi ihmiseni kömpi viereeni yhtenä harvinaisena, kammottavana krapula-aamunani ja kysyi, olisinko jo parisuhteessa hänen kanssaan. Vastasin, että olisin. Elokuusta lähtien olen siis voinut sanoa olevani parisuhteessa sen sijaan että olisin sinkku, jos sitä on kysytty. Kukaan ei oikeastaan kyllä ole kysynyt.

Elokuun lopussa tapasin väitöskirjaohjaajani ensimmäistä kertaa tänä vuonna ja pistettiin hösseliksi aikataulujen suhteen. Yhden työn loma oli ohi.

Syyskuussa aloin muuttua huonontuuliseksi kahden vaativan työn ja taas muuttuneen elämäntilanteen puristuksessa. Syyskuussa parasta oli viikonloppu lapsuudenkodissa uuden ihmiseni kanssa, yhtä aikaa niin tuttua ja rakasta ja niin uutta.

Syksyn aikana näytin edellä mainituista syistä uudelle ihmiselleni kaikki huonoimmat puoleni ja ihmettelin, kun hän ei juossut karkuun. Niin että jos sitä yleensä sanotaan rakkauden olevan alkuvaiheessa hulluutta ja huumaa ja sitten pidemmän päälle alkaa paljastua huonoja puolia, niin minun osaltani se ei ole pitänyt paikkaansa. Ensimmäiset tapaamiset osaan ehkä vielä näytellä mukavaa, mutta viimeistään sitten oma kamala itseni kuoriutuu esiin.

Tästä syystä ajauduin loppuvuodesta lukemaan myös joitakin opaskirjoja muun muassa parisuhteessa onnistumisen ja oman itsen kanssa selviämisen suhteen. En ole harrastanut tällaisten oppaiden lukemista juurikaan aiemmin elämässäni. Nyt se tuntui ensimmäistä kertaa tarpeelliselta. Saa nähdä, onnistunko yhtään missään paremmin niiden lukemisen jälkeen. Vielä en ole havainnoinut tuloksia.

Syyskuun lopussa ajoin elämäni ensimmäistä kertaa autolla yksin pitkän matkan. Se oli epätodellisen tuntuista.

Lokakuussa ammuin elämäni ensimmäisen kerran jousipyssyllä. Se oli mukavampaa ja kiinnostavampaa kuin etukäteen osasin odottaa.

Juoksin maratonin Hangossa ja se oli hieno kokemus. Ainut harmin aiheeni on, että vuoteen 2018 ei mahtunut enempää maratoneja.

Kävin myös kirjamessuilla ja näin siellä ensimmäistä kertaa livenä väitöskirjani kannalta merkittävän henkilön.

Saatoin loppuun yhden työosuuden toisen työni osalta. Tuntui siltä, että fyysinen terveyskin kärsi jo siitä stressin määrästä.

Marraskuussa mokailin autolla ajaessa vaikka mitä, ihan vain esimerkkinä peruutin auton tolppaan pimeässä, mutta jatkoin ajamista silti.

Parasta marraskuussa oli yksi lauantai-ilta Vantaan Flamingon K18-kylpyläpuolella. Kuumavesialtaan reunalla sai hienostuneesti siemailla drinkkejä, veden alla soi hiljainen musiikki, saunaan sai mennä pariskunnittain. Ajattelin, että ilta oli koko siihenastisen elämäni romanttisin. Jokaisen ihmisen pitäisi saada kokea se. <3 <3

Marraskuun lopussa asuntooni tuotiin muovinen joulukuusi ja jouluvalot. En tehnyt sen eteen itse mitään.

Joulukuussa availin kahden suklaakalenterin luukkuja, sillä maailmasta löytyy ystävällisiä ihmisiä, jotka ostavat mulle kaksi, kun en itse saa ostettua yhtään.

Töissä oli stressiä ja vapaa-ajallakin jotain stressiä, mutta koska joulunalusaika on ihmisen parasta aikaa, mikään ei tuntunut niin kamalalta. Sain stressin takia itkua vääntävän työkaverinkin nauramaan pitämällä yhden päivän tonttulakkia päässäni. Niin pienestä voi ihmisen ilo olla kiinni.

Vietin elämäni ensimmäisen kerran itsenäisyyspäivän ja jouluaaton poissa lapsuudenkodistani. Itsenäisyyspäivänä pistin pöytään punaiset servietit, kokkasin ruuaksi ensin riisipuuroa ja sitten porsaansuikalekastiketta keitetyillä perunoilla ja jälkiruuaksi söimme kaupan sacher-kakkua, tryffeileitä ja liköörikonvehteja. Katsoimme Tuntemattoman sotilaan uudemman elokuvaversion. Takapihallani juoksenteli koira, voi minkä tyhjyyden se on sydämessäni täyttänyt.

Vietin yhden elämäni parhaista jouluista, joka ei kuitenkaan sellaisenakaan ollut mikään kiiltokuva, vaan onnellisuuden lisäksi aika paljon itkua ja negatiivisia tunteita. Ja ehkä juuri siksi täydellistä. Siitä haluaisin kirjoittaa vielä lähiaikoina enemmän.

Uudenvuodenaattona katselin hienon ilotulituksen, elämäni ensimmäistä kertaa pystyin katsomaan sellaista kotipihalta. Pidin kädestä kiinni toista ihmistä, ja jossain vaiheessa joku pikkulapsi hiippaili lähellemme, kurkkasi meitä ja juoksi karkuun, kun katseemme kääntyivät häneen. Ajattelin, että se oli vähän kuin minä, jos olisin voinut katsella itseäni tässä hetkessä ulkopuolelta, sanotaan nyt vaikka vuosi tai puoli vuotta sitten.

Ei uudenvuodenlupauksia tänä vuonna.

Ei odotuksia, sillä eivät odotukset toteudu.

Toiveena se, että vuoden kuluttua kaikki olisi yhtä hyvin kuin nyt.

Lopetuksena tulevaisuuden toive blogista:

kirjoitan lähiaikoina ainakin perinteisen kirjavuosipostauksen

ja lisäksi haluaisin kirjoittaa vähän lisää joulusta ja rakkaudesta

mutta katsotaanpa, tuleeko niistäkään enempää kuin ideoita.

Onnen kokemuksia jokaisen lukijan vuoteen 2019! Toivottavasti olet mukana myös tänä vuonna.

Itämeren äärellä

Ollaan taas kestoaiheeni äärellä.

Maratoonailu, aihe, josta kertomisen tarve on aina yhtä kyltymätön.

Tällä kertaa erilainen kuin mikään muu aiemman elämäni maraton.

Samanlainen kuin edellinen, siinä mielessä, että taas oltiin meren äärellä.

Tällä kertaa vähän pienemmässä mittakaavassa.

Oli vähän toista juosta Itämeren rantamilla lokakuussa kuin Atlantin äärellä kirkkaana alkukesän päivänä.

Joskus muutama vuosi sitten aloin saada sellaisia maratonmainoslehtisiä kotiin kannettuna. Joku maratonien kuluttajien hallinnoija oli sitä mieltä, että minun ennakoidut osallistumismaksuni korvaavat saman verran tai enemmän kuin yksi ilmainen maratonmainoslehtinen vuodessa. Lehdessä esitellään Suomessa järjestettäviä ja suomalaisten suosimia maratoneja ympäri vuoden ja nostetaan esiin myös ehkä vähemmän tunnettuja, pieniä tapahtumia.

Itämeri Marathon Hangossa lokakuun alussa oli yksi tällainen.

Kun mainitsin siitä vanhemmilleni ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, vastaus oli yksiselitteisesti, että eihän nyt kesän jäljiltä tyhjentyneeseen Hankoon kannata lähteä juoksemaan lokakuun tuulissa ja tuiskuissa.

Tänä vuonna kokemani hengenahdistusoireet viittasivat kuitenkin siihen suuntaan, että syksyinen meri-ilma voisi tehdä ihan hyvää.

Maratonia edeltävinä päivinä koin taas aivan helvetillistä tuskaa siitä, että en varmaan pysty juoksemaan. En varmaan pysty enää koskaan juoksemaan. En varmaan enää koskaan tunne sellaista tunnetta, mikä juoksemisessa ja maratonissa on parasta. Hengityselimistöni on varmaan lopullisesti tukossa, ja muutenkin elämäni on keinulauta, joka uhkaavasti kallistuu alaspäin juuri nyt.

Maratonpäivän aamuna aloin kaikessa rauhassa yksin kotonani vaihtaa vaatteita ja samalla havainnoin ulkoa kuuluvasta kolahduksesta, että terassilleni kömpi mies. Jumalauta, miten aluksi pelästyin.

Sitten menin avaamaan terassin oven puolipukeisena ja sanoin, että ”tavataan kulkea etuoven kautta.”

Hän sanoi soittaneensa ovikelloa turhaan. Ovikellokaan ei siis enää toiminut, sinetti oli selvä. Hän oli ajatellut, että hänelle ei täällä enää ovi aukene. Sellainen käsitys voi tulla, jos minun kanssani sanoo vääriksi tulkittavissa olevia sanankäänteitä maratonia edeltävänä yönä. Siinä hän kuitenkin oli, paikalla ja ajoissa, vaikka en ollut enää odottanut, niiden sanankäänteiden jälkeen. Takaoven kautta, kun etuovesta ei päässyt.

Minä vaihdoin vaatteet ja hän keitti sillä aikaa itselleen kahvia ja sitten matkailuauto kurvasi hakemaan minut ja koko juoksuretkelle tarvittavan kuorman, kuten niin monta kertaa ennenkin. Ainut ero oli, että mukana kuormassa oli yksi ylimääräinen henkilö.

Kohta oltiin Hangossa pelipaikoilla. Kisatoimiston ovella toivoteltiin ”tervetuloa välkommen” ja opastettiin juoksunumeroita hakemaan kummallakin kotimaisella kielellä. En osannut sanoa oikein mitään, vaikka minun pitäisi jo olla tottunut ruotsin kieleen arkipäivässäni, eikä minua siksi varmaan osattu oikein opastaa, vaikka kuinka yritettiin. Jokaisella maratonilla on omat käytänteensä, ja tuolla käytäntönä oli, että oma numero olisi pitänyt ymmärtää katsoa nimitaulusta etukäteen, ja enhän minä sellaista ymmärtänyt, joten heti jouduttiin sekaannuksiin. Sain kuitenkin lopulta numerolapun ja hakaneulat, ja mikä tärkeintä, paidan. Ainut pettymys oli, että paita ei ollut sininen.

Sitten seurasi yhden tunnin verran silkkaa paniikkia ja vähän matkailuautokahvittelua ja äidin leipomia mokkapaloja, joita en ollut saanut pitkään aikaan, ja vielä vähän lisää paniikkia ja paniikkia siitä, että oli paniikkia.

Lopulta sai mennä lähtöviivalle.

Järkytyin siitä, miten vähän lähtöviivalla oli porukkaa. Tiesin heti, että eksyn täällä. En tunne Hankoa, ja mehän kadotaan tänne omille reiteillemme kaikki.

Eihän siinä kuitenkaan muu auttanut kuin lähteä.

Ensimmäiset kymmenen kilometriä juoksin aivan liian kovaa, vaikka koko ajan tiesin, että juoksen aivan liian kovaa. Juoksin liian kovaa jopa perusjuoksulenkilleni, saati sitten maratonia ajatellen. Ainut syy, miksi juoksin kovaa, oli epätoivoinen yritys pysyä muiden perässä, että en eksyisi. Heti alussa tein sen havainnon, että täällä ei ole tarpeeksi opasteita, ei tarpeeksi minulle. Ei kissankokoisilla kirjaimilla kirjoitettuja kylttejä ja nuolia, joissa lukisi tapahtuman nimi, kilometrimäärä ja suunta. Kaikki muut edelläni vain juoksivat ja kääntyivät ties mistä mutkista, näyttivät minun silmääni ilman opasteita vain tietävän, minne pitää mennä, enkä ymmärrä, mistä he sen voivat tietää. Kaikki muut myös tuntuivat juoksevan todella kovaa. Minun ainut yritykseni oli pysyä heidän perässään.

Päässäni takoi myös ajatus, jota en olisi halunnut tunnustaa, mutta joka oli totta.

Yritin juosta vähän liian kovaa, koska en tiennyt, miltä normaali maratonvauhtini näyttäisi sen ylimääräisen mukana olevan henkilön mielestä. Ajattelin, että en kestäisi kuulla enkä tietää hänen kommenttejaan ja ajatuksiaan siitä, jos hidastaisin vauhtia. Halusin juosta kovaa, vähän kovempaa kuin oikeasti pystyisin. Että hän ajattelisi minusta mahdollisimman ihailevasti.

Viisitoista kilometriä riitti, sen jälkeen totesin, että ei tätä näin voi tehdä.

Aloin juosta omaa vauhtiani, siinä vaiheessa se rullasi hyvin. Oma tutuksi käynyt, niin monet monet kerrat juostu vauhti, kuin jostain selkäytimestä automaattiohjauksella virtaava, sellainen, että sitä ei tarvitse ajatella, mitään ei tarvitse ajatella. Olen alkanut hahmottaa suuntamerkit, seuraan niitä parhaani mukaan. Jos eksyn, kyllä joku minut täältä korjaa. 

Ihmeellistä, ei edes hengitysvaikeuksia. Niitä on ollut tänä vuonna joka päivä, jokaisella lenkillä ja jokaisena lepopäivänä, nyt niitä ei ole. Jostain tuli sellainen juoksuvauhti, joka joskus oli minun, joka vei minua parhaimpina hetkinä, sieltä se viimeinkin tuli, viimeisen epätoivon tällä puolen.

Viimeistään puolivälin jälkeen alkoi myös armollinen välinpitämättömyys.

Minä vain juoksen, minä vain juoksen, ja näin on hyvä. Ei ole väliä sillä, mitä kukaan ajattelee. Ei edes sillä, mitä se yksi henkilö ajattelee. Ei mitään väliä. 

Ja mikä parasta, jossain vaiheessa mieleni läpäisevä ajatuksen häivähdys, ei oikeastaan edes tietoisesti rakennettu ajatus, vaan tieto jostain, mitä en oikeastaan tiennyt ennen ja siinä hetkessä kuitenkin tiesin.

Ihmisille, jotka tänään ovat täällä mukanani, olen aivan yhtä arvokas, riippumatta siitä, juoksenko kovempaa vai hiljempaa tai juoksenko ollenkaan. Ei minun tarvitse tehdä mitään arvoani lunastaakseni.

Henkilö, joka täällä tänään katselee maratonjuoksuani ensimmäistä kertaa, arvostaa sitä aivan yhtä paljon, juoksin sitten hiljaa tai kovaa. Eikä hän ole täällä maratonsuoritusta arvostelemassa, vaan koska tämä on minulle tärkeä juttu.

Jossain 25 kilometrin kohdalla näin meren. Siihen asti olin nähnyt mäntymetsää ja asvalttitietä, eli mikään ei kielinyt siitä, että täällä ollaan nyt merimaratonilla. 25 kilometrin jälkeen oli kuitenkin kalliota ja merta, voi hyvänen aika, ai että. Meri vaahtosi harmaana kallioihin, niin kaunis on Itämerikin, syksylläkin, voi kun siihen voisi pysähtyä.

Ja sitten ajatus: miksi lähteä kauniisiin maisemiin maratoneille, kun niitä ei tässä voi pysähtyä ihailemaan. Eikä niistä tässä vaiheessa edes jaksa nauttia samalla tavalla, kuin muutoin nauttisi.

Siinäpä vasta kysymys, ikuisuuskysymys. Tiedän, että mietin sitä seuraavallakin kerralla.

Vähän ennen kolmeakymppiä alkoi tuntua tosissaan pahalta. Niin paljon matkaa takana, mutta niin loputtomasti kuitenkin vielä edessä. En ymmärtänyt, en ikinä oikein jälkikäteenkään ymmärrä, miten sen voi ihminen jaksaa. Eikä sitä kuitenkaan tähän mennessä ole voinut muuta kuin jaksaa, kilometri kerrallaan. Vain kilometri kerrallaan, ajatuksissa ei saa olla muuta niinä hetkinä, joina epätoivo on suuri. Askel kerrallaan, etappi kerrallaan.

Ihmettelin, miksi ihmiset toisensa jälkeen huutavat ”heja heja”, muistin yhtenä väläyksenä Ahvenanmaan maratonin vuosia sitten. Me ollaan Suomessa, mutta kuten muualla Suomessa, täällä ei huudeta ”hyvä hyvä”. Paras hetkeni oli, kun jossain kolmenkympin paikkeilla vastasin vaistomaisesti ruotsiksi huoltopistetyypille, joka puhui minulle ruotsia. Jotain minuunkin on kuluneen vuoden aikana juurtunut.

Kolmenkympin jälkeen ajattelin, että en jaksa enää hymyillä kannustusjoukoilleni, jotka pysäyttelivät joka käänteessä huutamaan kannustuksia.

Ja jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen epätoivoiseen, loppuun rutistettuun mieleeni virtasi jostain uusia ajatuksia.

Juoksin siinä vauhtia, jota olin juossut monella maratonilla tässä vaiheessa ennenkin. Ajattelin, että minun on pakko töpötellä näin, juosta typerännäköisen hitaasti, sillä en minä nyt muuhun pysty. En vain pysty.

Jostain tuli omituinen ajatus.

Kyllä pystyt, pystyt parempaan. Maaliin ei ole enää edes kymmentä kilometriä, pystyt parempaankin. Sinussa on voimaa, kun vain otat sen käyttöön.

Kokeilin, ja olihan sitä. Pystyin vähän ryhdistämään juoksuvauhtiani. Vaikka vanhoissa, vähän liian paljon juostuissa lenkkareissani alkoikin jo pohjissa tuntua. En pystynyt juoksemaan varsinaisesti kovaa, en varsinaisesti nauttinut, mutta pystyin vähän ryhdistämään itseäni. Otin huoltopisteeltä toisensa jälkeen rusinoita ja suolakurkkua, ja jaksoin jaksoin jaksoin jaksoin. Loputtoman pitkän matkan vain ajatellen, että en ehkä jaksa, mutta pakkohan minun silti on.

Ja sieltä se taittui, ihmeellistä, neljänkympin kilometrimerkki tuli vastaan. Vaikka matka kolmestakympistä tänne oli ollut ikuisuuden mittainen.

Neljänkympin merkki ei tuonut iloa eikä voitonriemua, mutta kyllä se jonkin verran helpotusta toi.

Näin kannustusjoukkoni viimeisen kerran ja tiesin, että seuraavaksi he kurvaavat maalille, ja siellä he odottavat, että minä ilmestyn maalisuoran päähän.

Ryhdistin itseäni taas, lähdin taittamaan viimeistä kahta kilometriä, ja vielä viimeisellä kilometrillä itkin, itkunparahdukset purkautuivat ulos, joskin onneksi aika vaimean kuuloisina, ja kukaan ei niitä kuullut, kun ei siellä juuri ketään ollut. Itse vain tiesin antaneeni kaikkeni, kun itkukin vain tulee niin, että sen huomaa vasta, kun se tulee. Jokainen elimistön osa huutaa.

Maalia lähestyessäni jaloissa alkoi tuntua kramppaamisen merkkinä ja näin jo mielessäni, miten saakeli vielä joutuisin kaiken tämän jälkeen nöyrtymään kävelemään tai konttaamaan maaliin, jos jalat eivät kanna. Hidastin vähän tahtia ja yritin vähän lisätä tahdonvoimaa.

Ja sitten tulin maalisuoralle, ja sen päässä olivat minun ihmiseni. He olivat odottamassa heti maaliviivan takana, täällä ei ollut sellaisia aitoja, karsinoita tai väkijoukkoja, kuin jossain muualla.

Juoksin niin kovaa kuin vain uskalsin. Näin mielessäni sen hetken, kun minulle ojennetaan mitali, aivan kohta, ja sitten coolisti otan sen vastaan ja olen niin kuin tässä ei olisi mitään tehtykään, mitähän toi yksi ihminen minusta sitten ajattelee.

Juoksin maaliviivan yli ja vähän ohi sen, että varmasti olisin maalissa. Sellaistakin kun joskus sattuu, että ei tarkalleen tiedä, missä maaliviiva on.

Minua tultiin onnittelemaan. Tuli epätietoisuuden hetki, olin menossa halaamaan ensin vanhempiani, niitä, joita olen tottunut tässä tilanteessa ensin halaamaan, mutta he vetäytyivät sivummalle tarkkailemaan. Jäin itse ihmettelemään tilannetta.

Uudella ihmiselläni oli itsevarmuutta olla ensimmäinen halaamaan tulija.

Ja siinä hetkessä väliimme työnnettiin mitali.

Onneksi olkoon, kädet irti.

Mieleni teki sanoa, että saakeli, mitali annetaan joko heti maaliviivan jälkeen tai sitten odotetaan hienotunteisesti vähän aikaa, mutta tämä oli viimeinen tilanne, johon mitalia sopii tulla väkisin ojentelemaan. 

Otin mitalin ja herkkä hetki jatkui, ja seuraavaksi väliimme tungettiin urheilujuomamuki.

”Juotavaa”, urheilullisen näköinen maalialuevalvoja sanoi. Tiuskaisin hänelle ”kiitos” ja lähdin suihkuun. 

Loppuyhteenvetona: paras aika melkein kahteen vuoteen, vaikka en lähtenyt aikaa hakemaan enkä sitä osannut odottaa. 

Aivan kaikkein parhain tunne siitä, että minun ihmiseni olivat siellä, rakkaat ihmiset.  

Paras tunne siitä, että kaikki ei ole menetetty.  

Kaikki voi alkaa juuri silloin, kun luulee, että kaikki on loppu.

Kesä jonka kerran elää sain

Kiireinen kesä ilmeisesti, ei ole liiennyt aikaa blogin kirjoitteluun. Nyt se alkaa olla ohi, joten on aikaa koota yhteen joitakin kesän palasia, olkaa hyvä.

Touko-kesäkuun vaihteessa menin monena yöhön hämärtyvänä iltana terassin ovesta ulos ja ihmettelin. Ensimmäinen kesä uudessa paikassa, nyt se on sitten edessä. Millainen kesä on täällä? Millainen kesä tästä tulee?

Vasta niinä hetkinä, ajattelin, mulla oli oikeastaan ensimmäisen kerran aikaa ajatella sitä, mitä koko kuluneen vuoden aikana oikeastaan on tapahtunut. Vuodenvaihteessa kaikki muuttui toiseksi yhdellä rysäyksellä, ja sen jälkeen olen kompuroinut eteenpäin yhdessä ja samassa sumussa, saanut suorastaan ihmeellisellä tavalla tehtyä kaikki ne asiat, mitkä on ollut välttämätöntä tehdä, ilman, että olen ehtinyt pysähtyä ajattelemaan.

Muistan kesän ensimmäisistä öistä sen, että itkeskelin muutaman kerran siitä pelosta ja ahdistuksesta, joka aiemmin on jäänyt itkemättä kaiken välttämättömän keskellä. Muistan myös sen kammottavan ajatuksen, jota aiemmin en ollut päästänyt mieleeni: ei mun kuuluisi olla täällä, mun kuuluisi olla jossain muualla. Entä jos en haluakaan olla täällä? Ja nyt vain olen täällä, joudun olemaan, halusin tai en.

Muistan myös sen, että kaikki oli kuitenkin jollain sellaisella tavalla kaunista, kuin vain kevään ja kesän taitekohdassa voi olla.

Muistan kesästä yhden selkeän havainnon.

Yhdelle elämäni viikolle pakkautui hirveä määrä positiivista palautetta. Eri ihmiset lausuivat mulle toisistaan tietämättä, toisistaan täysin poikkeavissa tilanteissa täysin erilaisia kohteliaisuuksia, niin että mulle jäi käteen kamala määrä kauniita sanoja. Minuun kohdistettiin yhtäkkiä viikkojen edestä positiivista palautetta, sen verran, että asiaa piti oikein jäädä miettimään.

Useinhan positiivisen palautteen saaja ilmeisesti tuntee, ja saa tuntea itsensä hyväksi. On tehnyt jotain oikein. On tehnyt jotain hyvin. On onnistunut jossain.

Mutta todellisuudessahan kohdistin ei olekaan positiivisen palautteen saajassa. Ansio on sen, joka positiivisen palautteen antaa. Positiivisen palautteen antaja on se hieno ihminen, joka paitsi huomaa jotain kaunista, myös sanoo sen ääneen. Siinä on heti kaksi sellaista asiaa, joihin läheskään me kaikki emme pysty. Itselleni se ainakin on usein liian vaikeaa.

Kesän paras hetki oli aamupala Tammisaaressa yhtenä lauantaiaamuna aikaisin. Menimme aurinkoisena päivänä keskustan vanhanaikaiseen kahvilaan ja otimme aamupalaleivät ja -piiraat ja päälle vielä leivokset ja saimme santsikupit kahvia ensimmäisten päälle. Istuimme ulkona kivisten katujen keskellä, ja ihmettelin, milloin viimeksi olen saanut näin hyvän aamupalan. Tulin koko päiväksi iloiseksi.

Samana päivänä toteutin yhden haaveistani ja huristelin veneen kyydissä Hangon saaristossa. Kävin kahdella majakkasaarella ja päätin, että tällaiselle mun pitää saada joskus muuttaa. En minä mitään asuntoa osta, kuten jotkut olettavat ihmisten ostavan, minä hankin itselleni jonkun torpan saaristosta ja erakoidun sinne aina kesäisin.

Samalla reissulla poikettiin myös muun muassa Raaseporin linnassa.

Keskikesän heteillä pyöräilin parina iltana töiden jälkeen lähimmälle uimarannalle kahdeksan kilometrin päähän. Kävin uimassa, luin vähän aikaa rannalla, pyöräilin kotiin mekko heitettynä märän uimapuvun päälle. Tie oli muuten hiljainen, kesätuuli suhisi korvissa, laajat, kultaisina hohtavat peltoaukeat levittäytyivät molemmilla puolillani. Ilta-auringon valo oli taivaallisen kaunis. Tavailin ohikiitävistä kylteistä ruotsinkielisiä tiennimiä ja ajattelin ensimmäistä kertaa, että täällä on koti, tänne mä kuulun, kyllä minä tänne kuitenkin kuulun. 

 

Kohta sen jälkeen alkoi taas eräänlainen uusi luku elämässäni, ihan tosta noin vaan ja yllättäen. Jotain sellaista ihmeen kaltaista, jota vieläkin vain tunnustelen ja tarkkailen kunnioittavan etäisyyden päästä.

Siitä kuulette seuraavalla kertaa.

Saaret meren keskellä

Kesti luvattoman kauan, että sain aikaiseksi alkaa kirjoittaa tätä postausta.

Kirjoittamista vaativat asiat tapahtuivat touko-kesäkuun vaihteessa, ja vasta näin kuukauden kuluttua saan itseni kirjoittamaan.

Selitys numero 1 on se, että heti matkalta palattuani minulla ei ollut kahteen viikkoon vapaa-aikaa kuin hetkittäin. En puhu nyt mistään sellaisesta kiireestä, mistä liian monet ihmiset puhuvat tehdäkseen itsensä tärkeiksi ja selitelläkseen saamattomuuttaan. Kirjoittamisen vaatimaa vapaata tuokiota ei tosiaan kahteen viikkoon ollut, mikä oli aika karmeaa.

Sitä seuraavien kahden viikon kirjoittamattomuus puolestaan selittyy vähän saamattomuudella, vähän jaksamattomuudella ja aika suurelta osin sillä, että eihän siitä osaa kirjoittaa.

Matkustin kolmen muun ihmisen seurassa paikkaan, jossa en ollut koskaan ennen käynyt, enkä myöskään kuullut kenenkään toisen matkakertomuksia. Vietin siellä melkein viisi päivää. Niiden päivien aikana ajattelin kerta toisensa jälkeen aivan vilpittömästi, että tämä on maailman kaunein paikka.

Käsittämätön matkakohde, käsittämätön kokemus.

Onko sellaisesta mahdollista kirjoittaa?

Koska olen blogikirjoittaja, kirjoitan kuitenkin. Kirjoitan vaillinnaisia sanoja, niitä ajatuksia, joita mieleeni on jäänyt. Tapojeni vastaisesti sekoitan mukaan myös muutaman kuvan, jotka eivät kerro läheskään tarpeeksi ja jotka sitä paitsi eivät varmasti ole edes niitä parhaita, sillä valitsin ne taas yhdessä hätäisessä jaksamattomuuden puuskassa. 

Selittelyt sikseen, sitten aloitetaan kertomus.

Aikainen aamu, jona lähdemme matkaan. Minun mittapuullani on aamuyö, mutta koska on jo kesä, on onneksi valoisaa. Ajamme Helsinki-Vantaan lentokentälle. Istun takapenkillä ja kerron kaikista niistä vaikeuksista ja ongelmista, joita minulla on kuluneen vuoden aikana ollut uudella paikkakunnalla, uudessa työssä, uusien ihmisten kanssa, uudessa elämässäni. Ihmettelen, miksi olen niin virkeä niin aikaisin aamulla ja miksi puhun niin iloisesti niin ikävistä asioista.

On kummallista huomata, että lentokentät turvatarkastuksineen ovat jo tuttuja minulle, vaikka en ole matkustellut kovin paljon. Ei ole montaa vuotta siitä, kun olin vielä ihan pihalla siitä, mitä lentokonematkustamiseen kuuluu. Ihmettelen, miksi minua on siunattu sellaisella etuoikeudella, että saatan noin vain yhtäkkiä päästä matkustamaan joihinkin ihmeellisiin kohteisiin.

Pari välilaskua, parit kahvimukilliset ja herkulliset aamiaissämpylät. Yksi lento olisi tarpeeksi, kaksi lentoakin menisi, kolmas lento on vähän liikaa. Paineenvaihtelut tuntuvat ahdistavilta päässäni, joka vaihteeksi on koko kevään ollut täynnä räkää.

Sitten ollaan perillä.

Färsaaret.

Mystinen matkakohde, jonne lähteminen vähän ahdisti, koska vuosi on ollut liian täynnä ahdistavia asioita. Viimeiseen asti päähäni mahtui vain kysymys siitä, mitähän tästäkin nyt sitten tulee. Kevät oli sen verran hektinen, että vasta pari päivää ennen lähtöä havahduin miettimään, mihin maahan oikeastaan ollaan menossa, mikä kohteen pääkaupunki on, mitä kieltä siellä puhutaan, millainen ilmasto on, mitä vaatteita otan mukaan, mikä on rahayksikkö.

Laskeuduttuamme ensimmäinen havaintoni oli arktinen tuuli. Aurinko paistoi, ei vaikuttanut muuten sen enempää kuumalta kuin kylmältäkään, mutta pureva tuuli läpäisi takin ohuet hihat ja järkytti aggressiivisuudellaan. Olin luullut tietäväni suurin piirtein, mitä odottaa lämpötilalta ja ilmastolta: ehkä jotakin sellaista, kuin Suomessa on keväällä ja syksyllä, maustettuna extra-sateella ja sumulla ja hyvin nopeasti vaihtelevilla sääolosuhteilla, mutta sellaista tuulta en osannut odottaa. Tuuli ei ollut niin kuin Suomen kova tuuli, ei edes myrskytuuli, se vain tuntui kantautuvan joltakin tappavan arktiselta alueelta.

Lähdimme ajelemaan vuokra-autolla kohti majapaikkaamme.

Jännittävintä oli mennä merenalaisen tunnelin läpi saarelta toiselle, mikä täytyi tehdä päästäkseen saaren pääkaupunkiin.

Kuullessani ensimmäisen kerran, että alittaisimme sellaisen tunnelin, näin mielessäni, miten kulkisimme merenalaisessa putkessa kaloja ja muita kauniita mereneläviä ihastellen. Valitettavasti totuus oli kuitenkin tavallinen, vaikkakin pitkä, pimeä tunneli, jossa korvat menivät lukkoon kuin junassa ja valoa näkyi vasta, kun silmät olivat jo aikaa sitten tottuneet pimeään.

Jälleen maan päälle päästyämme hauskinta oli kuunnella puhelimen navigaattorin antamia ohjeita, ja sen lausumia pitkiä, omituisia teiden nimiä. Kielestä tai teiden nimistä ei saanut minkäänlaista otetta.

Siitä se sitten lähti, se, mitä on vaikea kuvailla.

Se, kun auton takapenkillä voi istua vain hiljaa tuijottaen, korkeintaan välillä sanoen ”kattokaa”.

Jylhiä vuoristoja, karuja kallioita, sinisenä välkehtivä meri. Sumua veden päällä, taianomaisia ilmiöitä, joita se sai aikaan. Ei ihmiskäden aikaansaamaa massiivista koristeellisuutta, vain alkukantaista luonnon omaa ikiaikaista kauneutta.

Uskomattoman paljon lampaita. Lampaat kansoittivat niityt ja laaksot ja kiipeilivät kaikessa rauhassa pystysuorilta näyttävillä rinteillä ja vuorilla. Minulle ei koskaan selvinnyt, miten ne siellä pysyvät pystyssä, ja miten lampaat selviävät talven yli. Lampaat kulkivat vapaina, ja autoilijoita kehotettiin varomaan niitä. Joissakin kohdissa ajoteillä oli esteitä, joiden yli lammas ei päässyt menemään, mutta muuten ihmiset saivat siirtyä lampaiden tieltä, niitä oli saarilla enemmän kuin ihmisiä.

Saavuimme majapaikkaamme ja aloimme analysoida sitä, kuka huoneistossa majoittuisi mihinkin ja miten.

Lähdimme käymään kaupassa ja tulimme takaisin majapaikkaan laittamaan ruokaa.

Matkan aikana eniten juuri tällaisissa tilanteissa mielessäni pyörivät toistamiseen kysymykset, joita ehkä koko kevään olen miettinyt,. Aikaisemmilla, harvoilla matkoillani en ole tullut ajatelleeksi niitä, mutta tällä matkalla jouduin pari kertaa vetäytymään miettimään.

Itseinho.

Olenko ihmisenä kohtuuttoman itsekäs?

Olisiko minun mahdollista joskus tulevassa elämässäni päästä tilanteeseen, jossa rehellisesti osaisin vetäytyä taustalle ja olla vaatimatta itselleni mitään?

Miten tasapainoilla liiallisen itsekkyyden ja toisaalta liiallisen epäitsekkyyden välillä niin, että kaikkien olo olisi mahdollisimman hyvä?

Onko se mahdollista?

Ensimmäisenä iltana ihmettelimme hellaa, joka toimi eri tavalla kuin Suomessa, ja kahvia, joka maistui huonommalta kuin Suomessa. Päivien kuluessa hellan salaisuudet selvisivät ja kahvin makuun tottui. Ruuanlaiton ja syömisen jälkeen kävimme kävelylenkillä mäkisessä maastossa ihailemassa näköaloja, joita korkeat mäet tarjosivat. 

Seuraavana päivänä päivä ei valjennut. Ikkunoista näkyi vain se sakea sumu, joka kai on hyvin leimallinen näille saarille. Mietimme, näkeekö mitään nähtävyyksiä sumun läpi, mutta lähdimme kuitenkin ajelemaan autolla. Se kannatti. Kaupungin ulkopuolella vuoristoteillä äärettömän Atlantin laidoilla, pelottavan korkeilla ja jyrkillä teillä, näköalat olivat mielettömän hienot.

Ei ollut sanoja, ja oli turha ottaa kuviakaan, mutta pakkohan niitä silti oli ottaa. 

Vuorten keskeltä löytyi kallioiden väliin jäävä merenrantapoukama, jonne tuuli ei käynyt. Ensimmäistä kertaa reissun aikana oli kunnolla lämmin, takki piti ottaa pois ja olla kiitollinen siitä, että sen alla oli lyhythihainen paita. Aurinko paistoi kuumasti, ja ihmiset laskivat köysirataa pitkin kalliolta mereen. Jonkun paikallisen lammaskoira juoksi ihmisten ympärillä toivoen, että sen kanssa leikitään. 

Ajattelin, että en saa koskaan tarpeekseni valtameren, jylhien kallioiden ja kivikoiden katselemisesta.

Seuraavana aamuna huoneistossamme jouduttiin kriisiin, koska kenenkään puhelimen netti ei toiminut. Vetäydyin syrjään, eikä netin toimimattomuus kiinnostanut minua juuri yhtään. Päinvastoin olin kiitollinen siitä, että sain olla kaukana kotoa ilman arkisen maailman kakofoniaa, jonka internetin ja somen maailma tuo nykyään joka kolkkaan.

Jonkin ajan kuluttua selvisi, että minulla ei ollut alkuunkaan syytä olla tyytyväinen, koska juuri minä olin kaiken aiheuttanut, vaikkakin vahingossa. Vielä reissun viimeisenä päivänä läpikäytiin muun muassa tällainen keskustelu liittyen siihen, miksi olin irrottanut internet-yhteyden takaavan vempeleen johdon:

”Mut Erika, mä vielä kerran kysyn, että etkö sä yhtään kattonut, minkä johdon sä vedät irti?”

  ”Mä katsoin ensin, että ei ole tyhjiä pistorasioita. Sitten mä näin yölampun pistorasian, mutta sitä ei voinut vetää irti, koska mä tarvitsin lukulamppua. Niinpä vedin irti sen laitteen johdon, josta en oikein tiennyt, mikä se on, mutta se näytti tarpeettomimmalta. Kun puhelin oli latautunut, en muistanut laittaa johtoa uudestaan seinään.”

Huomattuani, että minä olin aiheuttanut pienen yhteisömme tasapainon totaalisen järkkymisen, teki mieli vetäytyä loppupäiväksi itkemään jonnekin. Kuten joskus käy, yksi porukasta keksi, että oikeastaan internetyhteys-apparaatin johdon irti vetäminen oli kaikille meille hyödyllinen asia. Nyt voin ehkä elää loppuelämäni tämän asian kanssa.

Vietimme päivän jälleen maisemia katsellen. Tällä kertaa löysimme maalaiskylän, jossa oli paljon pieniä, matalien kiviaitojen reunustamia, ruohokattoisia taloja, kuin suoraan jostain lastenkirjasta. Myös siellä oli lampaita ja pari vanhaa hevosta, jotka makoilivat maassa elämäänsä kyllästyneen näköisinä. 

Sen päivän paras asia oli ehdottomasti mustavalkoinen lammaskoira, joka herkeämättä tuijotti rinteessä laiduntavia lampaita, mutta joka kuitenkin jostain syystä malttoi käydä lyhyesti tervehtimässä meitä. Tunsin kaiken arkisen yläpuolella olevan lämmön läikähtävän syvällä sydämessäni, kun koira työnsi kuononsa kasvojani kohti ja antoi minun silittää itseään, ennen kuin palasi uskollisesti takaisin työhönsä, omistajansa jalkojen juureen. Tiesin taas, että vaikka ihmiset luulevat olevansa ylimpänä tässä luomakunnassa, todellinen kauneus ja voima ja merkitys on kuitenkin nelijalkaisissa.

Illalla alkoi jo jännittää seuraavan päivän koitos. Väänsimme rentoutuksen vuoksi kaakaota kaapista löytämästämme leivontakaakaojauheesta, mutta ei siitä erityisen hienoa suklaaelämystä valitettavasti tullut. Ehkä se kuitenkin toimi jonkinlaisena oluen ja Irish Coffeen korvikkeena joillekin meistä.

Seuraava päivä alkoi pahaenteisen myrskyisenä. Ihmettelimme tuulessa hulluna huojuvia puita ja tuntui jotenkin epäreilulta, että kaikkien niiden kauniiden päivien jälkeen juuri tänään piti näyttää noin huonolta. Tänään oli se päivä, jota varten oikeastaan olimme tulleet. Arvaatteko, mikä päivä siis oli? 

No maratonpäivä tietenkin.

Selviydyimme lähtöpaikalle vähän liian ajoissa ja odottelimme sitten lähtöä autossa niin kauan, että pari porukasta ehti jo muuttaa vaatevalintojaan ja minä nappasin elämäni ensimmäisen kerran puolikkaan Buranan ennen maratonia, koska rasittava päänsärky ei muuten hellittänyt. Lopulta sitten pääsimme yhdessä ulos verryttelemään ja laahautumaan lähtöpaikalle. Lähtöpaikalla muun muassa annettiin opastusta juoksua varten ja pidettiin hiljainen hetki jonkun kunniaksi, en oikein saanut selvää, kenen.

Ja niinhän siinä kävi, että myrskyä ei sitten tullutkaan, vaan loppuviimein maraton juostiin aurinkoisessa säässä.

Reitti kulki pääosin pitkin Atlantin vartta. Näin ne uskomattomat maisemat koko ajan. Kalliot, rinteet, niityt täynnä lampaita, vuoristoja pitkin virtaavat vesiputoukset, ja ennen kaikkea äärettömänä horisonttiin jatkuvan valtameren koko matkan ajan. Tiesin, että mikään mennyt tai tuleva elämäni maraton ei vedä vertoja tälle. Täällä ollaan sielunmaisemassani.

Pitkin kevättä olin kärsinyt hengitystieoireista, joiden vuoksi pelkäsin tämän maratonin menevän pilalle. Koko keväänä en myöskään ollut tuntenut sellaista hinkua juoksemista tai maratonille lähtemistä kohtaan, kuin minulle on tullut tavaksi tuntea. Kevään aikana olen jo ehtinyt miettiä, nautinko enää koskaan juoksemisesta. Mitä jos en enää koskaan tunne juoksemista tai maratoonailua kohtaan muuta kuin lievää vastenmielisyyttä ja pakonomaisuutta, joka on tullut vallitsevaksi tunteeksi tänä keväänä?

Tämä maraton oli paras mahdollinen laskeutuminen takaisin juoksemisen ja pitkänmatkanjuoksemisen iloon pitkän rasittavalta tuntuneen kauden jälkeen. Täällä en voinut saada tarpeekseni maisemista, joten en myöskään toivonut, että matka loppuisi. Täällä sain juosta itselleni lempeän hidasta tahtia, sillä juoksimme porukalla, eikä kukaan tavoitellut ennätyksiä. Puhdasta ja raikasta meri-ilmaa oli helpompi hengittää kuin kotimaan siitepölyntäyteistä ilmaa. Pitkään jatkuneen synkkyyden tilalle versoi hiljaa jonkinlaista uutta toivoa.

Parasta oli juosta yhdessä hiljaa, vailla mitään tarvetta sanoa kellekään mitään, kilometri toisensa jälkeen. Juoksin mutkasta mutkaan, kallioiden ja vesiputousten välissä, ylämäkeä ja alamäkeä, ja muutaman kerran oikein maisemasta häikäistyessäni käännyin sanomaan jollekin takana tulevalle ”katso!” Yhteinen hiljaisuus ja yhteisen kokemuksen jakamisen suunnaton ilo vaihtelivat. Ainoa miinuspuoli olivat ne lammasesteet, joita matkan varrella piti ylittää monta. Olin melko varma, että matkani katkeaa johonkin niistä, mutta ei se katkennut.

Muutamaa kilometriä ennen maalia liikutuin nähdessäni kaksi koiraa, jotka olivat samanrotuisia, kuin vastikään edesmennyt oma rakas koirani. Ajattelin, että tämäkin on varmaan jonkin korkeamman merkki.

Lopulta tultiin maaliin, ja vaikka maisemat olivat kyltymättömän hienot, niin kyllä se maaliin tulokin oli kivaa.

Maalissa oli parhaat tarjoilut, jotka olen koskaan maratonilta saanut. Ensin söimme täyttävän kalapitoisen aterian ja sen jälkeen kahvittelimme erilaisia kakkuja ja piirakoita syöden. Lastasin lautaselleni kakkupaloja varmuuden vuoksi joka tarjoiluastiasta, ja kannoin sen jälkeen hirveää häpeää, kun huomasin, että varmaankin niitä astioita oli paljon siksi, että kakkua riittäisi kaikille. Yritin salakuljettaa pursuilevan kakkulautaseni pöytään niin, että kukaan ei huomaisi ja ahnehtia kakkuvuoren nopeasti. Liian moni järjestäjäpuolen ihminen tuli kysymään minulta, olenko ok. Ensimmäiselle vastasin vain joo, viidennelle teki mieli sanoa, että en varmasti ole, jos vielä yksikin ihminen kysyy.

Olen sitä mieltä, että tässä maailmassa on harvoja niin hyviä asioita, kuin se hetki, kun maratonin jälkeen on käynyt suihkussa ja saa vain kaikessa rauhassa lepäillä. Viimeinen ilta kului leppoisasti. 

Tuli viimeinen yö Färsaarten aina vähän kosteassa ja kolkossa sisäilmassa. Viimeinen aamukahvi, joka sai miettimään, miltä kotimaan kahvi tämän jälkeen maistuu.

Ajelimme lentokentälle, heitimme hyvästit lampaille ja alitimme taas merenlaisen tunnelin. Ensimmäinen kolmesta lennosta oli myöhässä, söimme eväsleivät hermostuneissa tunnelmissa. Paluumatkan aikana opin jotakin ristikoiden ratkomisesta, josta en ole aikaisemmin tiennyt juuri mitään. Juoksimme kahdella muulla lentokentällä henkemme kaupalla lähtöportteja etsien, suunnitelmallisesti muodostetussa jonossa, jossa kaikki näkivät eteensä ja kaikki pysyivät mukana. Ihmettelin sitä, miten rivakasti pystyin suoriutumaan turvatarkastuksesta, vaikka yleensä olen sellaisissa tilanteissa toivottoman kömpelö köntys. Kolme nousua, kolme laskua, paineenvaihtelut päässä, kahvia, teetä ja vettä, Helsingin lentokentällä tuuli, joka tuntui seuranneen meitä Färsaarilta asti, sellainen tuuli, että mietin, päästäänkö tässä ollenkaan laskeutumaan. 

 Jatkan näistä tunnelmista kirjoittamista varmasti vielä joskus. 

Mitä tähän loppuun voisi sanoa?

Hyvät ihmiset, teistä jokainen!

Matkustakaa Färsaarille ja kokekaa se itse.