En ole kirjoittanut, enkä edes katsonut, blogiani hetkeen.
En voi sanoa sen johtuvan siitä, että en olisi ehtinyt, sillä kyllä ihminen ehtii sitä mitä haluaa ehtiä.
Ehkä mulla vain on ollut viimein jotakin, mitä kutsua elämäksi.
En ole tarvinnut blogin kirjoittamista.
Olen ihan hirveän onnellinen.
Vuosikausiin en ole mitään muuta halunnut kuin päästä töihin. Olla sellainen ihminen, joka nousee aamulla aikaisin ehtiäkseen töihin ja palaa sieltä iltapäivällä tai illalla. Lopulta siitä tuli mulle pakkomielle. Aloin yhä enemmän ja enemmän inhota päätoimisena opiskelijana oloa. Se kuvotti.
Mulle sanottiin usein, ja yritin itsekin vakuutella itseäni siitä, että ahdistuksen määrä on joka tapauksessa aika lailla vakio.
Että työ ei tee onnelliseksi. Sitten jos ja kun mulla on se, alan haluta jotain muuta. Jos ihminen ei ole onnellinen, hän ei vain ole, vaikka saisi mitä, jos asenne on aina "sitten kun".
Nyt tuntuu, että olen ollut väärässä sen suhteen.
Nyt mulla on juuri se, mitä olen niin kauan niin kovasti halunnut, ja olen juuri niin onnellinen, kuin olen ajatellutkin olevani. Tai onnellisempi.
Ensimmäisestä yliopistovuodesta lähtien yliopiston kirjasto on ollut mulle kuin toinen koti.
Vuosien aikana ajattelin niin monta kertaa, että kunpa edes joskus saisin olla täällä töissä edes hetken. Ihan milloin vain ja miten vähän tai kauan aikaa hyvänsä.
Viime viikolla löysin itseni sellaisesta tilanteesta, että olin työvuorossa ja vakituiset työntekijät sanoivat minulle ja puhuivat keskenään, että "kyllähän sä nää asiat täällä tiedät, tää on sulle tuttua" ja "minä olin tässä vuorossa, mutta ethän sinä apua tarvitse, kyllähän sinä osaat".
Enkä loppujen lopuksi osaa sanoa, kumpi on hienompaa. Se, että tilanne on tämä, vai se, että suuri unelma toteutui, mikä tarkoittaa sitä, että mahdottomiltakin tuntuvia unelmia kohti kannattaa pyrkiä, vaikka usein tuntuu, ettei siinä ole järkeä.
Viimeistään eilen illalla huomasin ensimmäistä kertaa vuosiin, tai tuntuu siltä, että ensimmäistä kertaa ikinä, olevani sellaisessa tilanteessa, että en kaipaa mitään.
Mulla on tällä hetkellä kaikki se, mitä olen maailmassa eniten halunnut. Läheiset ja rakkaat ihmiset, joista kellekään ei ole sattunut aikoihin mitään kamalaa, ja työ, jossa olen mieluummin kuin missään muualla.
Se ei tarkoita sitä, että ei ahdistaisi.
Ahdistaa ihan helvetisti.
En osaa uskoa, että olisin ansainnut tällaista tilannetta, edes hetkellisesti. Odotan vain, mitä kamalaa ihan kohta tapahtuu.
Ja tietysti muistan joka hetki, ettei tämä kestä kovin kauan. Tämä on ohi jo ihan kohta.
Mutta haluan uskoa, että tänä kesänä opin luottamaan enemmän itseeni. Siihen, että olen hyvä, ja siihen, että tulevaisuuden epävarmuuden kääntöpuoli on tulevaisuudessa odottavat lukemattomat mahdollisuudet. Siihen, että asiat etenevät juuri niin kuin on tarkoitettu.
Lopuksi vielä: Jopa Klikkaa mua -ohjelman jättämälle tyhjyydelle on löytynyt korvaaja, sillä mulla on menossa kuherruskuukausi kirjastosta löytämieni "Parhaat vuodet" -sarjan kahden tuotantokauden kanssa. Lapsuudessani 2000-luvun alussa esitetty sarja, jossa esiintyy mm. Matti Ranin ja moni muu, joiden näyttelijäsuorituksia en enää muistanut olleenkaan, ja jotka nyt olen löytänyt mitä nostalgisimmalla tavalla uudestaan!
Katsokaa tekin.
Sinistä valoa, harmaata valoa
tiistai 30. kesäkuuta 2015
torstai 11. kesäkuuta 2015
Levottomuus
Jostain se tuli taas. Aivan karsea stressi ja ahdinko. Kaikki on huonosti ja kaikkea kamalaa varmasti tapahtuu ihan näillä näppäimillä.
Päätin, että tässä postauksessa käsittelen ensin negatiivisia asioita, ja sen jälkeen, jos vielä energiaa riittää, saatan kertoa jotain positiivistakin. Aloitetaan ensin vaikka siitä, mikä viime aikoina on jälleen kerran ärsyttänyt.
Tämä on asia, tai siis oikeammin ihmistyyppi (yllätys!) joka on aina enemmän tai vähemmän ärsyttänyt. En osaa tarkalleen sanoa, olenko joskus jo kirjoittanut tästä. En muista, että olisin. Ihmettelen sitä, jos ja kun en ole, sillä niin paljon ikäviä tunteita heidänlaisensa ovat aiheuttaneet. Nyt kerron millaisista henkilöistä puhun.
Sellaisista, jotka aina julistavat, kuinka vähän he tekevät, vaikka saavatkin aina kaiken.
Joo, olen aiemmin kertonut inhoavani niitä, jotka koko ajan julistavat, mitä kaikkea he aikovat tehdä, mutta eivät koskaan tee. Tässä toinen äärimmäinen inhoamani tyyppi, ja heitä on valitettavan paljon. Heitä alkoi ilmaantua viimeistään yläasteaikana, heitä oli lukiossa ja heitä, raivostuttavaa kyllä, on paljon myös yliopistossa. Ne, jotka aina ensimmäiseksi kokeisiin tai tenttiin tullessaan kertovat, että eivät muuten ole lukeneet tähän kokeeseen yhtään. Ylioppilaskokeisiin he tulivat porukkana vertaillen sitä, kuka on lukenut vähiten. Yliopisto-opintojen alettua eri ihmisistä koostui täsmälleen samanlainen porukka vertailemaan sitä, kuka luki vähiten pääsykokeisiin. Tätä ihmistyyppiä edustavat, yliopistossa esiintyvät yksilöt tykkäävät myös tässä yhteydessä korostaa, etteivät he oikeastaan edes halunneet tänne opiskelemaan. He nyt vain sattuivat pääsemään, tekemättä mitään.
Eikä se tietenkään riitä. Vielä vuosia myöhemmin nämä ihmiset pitävät huolen siitä, että kaikki tietävät heidän kirjoittaneen häikäisevät ylioppilaspaperit ja selvittäneen tiensä yliopistoon ja onnistuvan siellä kaikissa tenteissä, vaikkeivät he tee yhtään mitään ja vaikkeivät he oikeastaan ole edes halunneet sitä, minkä ovat saaneet.
On psykologinen fakta, että ihmiset vähättelevät omaa työntekoaan etukäteen voidakseen myöhemmin sitten sillä selittää itselleen ja muille mahdollisen epäonnistumisensa.
Lisäselitys tähän on, että nämä ihmiset kai yrittävät olla jotenkin vaatimattomia. He luulevat, että on jotenkin coolia, kenties jopa yleisesti hyväksyttävien sosiaalisten normien mukaista kieltää nähneensä minkään eteen vaivaa.
Todennäköisesti kyseiset ihmiset vain haluavat kehuja. He haluavat esittää itsensä luonnonlahjakkuuden valossa, sellaisina neroina, joiden ei kerta kaikkiaan tarvitse tehdä mitään. Heidän mielestään on kai paljon hienompaa olla luonnostaan lahjakas kuin ahkera.
Saattaa olla, että ärsyynnyn niin paljon kyseisen tyyppisistä ihmisistä vain siksi, että itse olen kaikkea muuta kuin luonnostani lahjakas, älykäs tai nerokas. Joudun tekemään helvetisti töitä ja näkemään vaivaa ihan kaiken eteen, mitä ikinä teen. Ja siitäkin huolimatta saatan joskus saada todella huonoja tuloksia ja epäonnistua. Olen oppinut siihen, että kaiken eteen, ihan pienimmänkin asian eteen, joutuu tekemään töitä, menemään reippaasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle, eikä minkäänlainen vaivannäkö välttämättä takaa onnistumista.
Saattaa siis olla, että olen katkera siitä, että jotkut onnistuvat aina ilman että tekevät koskaan mitään.
Toisaalta minun kyllä käy heitä sääliksi. Eihän mikään saavutus tunnu miltään, jos sen eteen ei ole tehnyt töitä. Eikä ikinä opi miettimään, mitä oikeasti haluaa ja mitä kohti tähtää, jos ei joudu näkemään vaivaa. Haluaisin lisäksi uskoa, että ahkeruuden ja tunnollisuuden itsestäänselvyytenä oppimisesta on paljon enemmän hyötyä niin sanotusti pitkässä juoksussa, kuin siitä, että oppii kehumaan, kuinka vähän tekee.
Oli miten oli, yksi asia on selvä.
Minun mielestäni kuvaamani kaltaiset ihmiset ovat määriteltävissä ainoastaan yhdellä sanalla, ja se sana on tyhmä.
Minun silmissäni ihminen ei kerta kaikkiaan ole mitään muuta kuin aivan hel-ve-tin tyhmä, jos hän tulee ylioppilaskokeisiin lukematta. Siis niihin kokeisiin, joita varten on opiskeltu lukiossa kolme vuotta ja joiden tulokset antavat aika paljon suuntaa sille, mitä ihminen tekee tulevaisuudessa. Jos vielä kehtaa ääneen kehuskella, ettei ole lukenut, niin.... Excuse me? Minkä ihmeen takia tulit lukioon? Miksi kävit sitä kolme vuotta? Miksi vaivauduit?
Kuulin viime viikolla, kuinka tyyppi X kertoi tyyppi Y:lle olleensa alamme pääsykokeissa.
Neljä vuotta yliopistossa viettäneen tyyppi Y:n kommentti tähän oli hymyillen lausuttu kysymys: "Luitko sä niihin pääsykokeisiin?"
Mitä hel-vet-ti-ä?!
Ja tietenkin perään: "Itsehän en silloin aikanani lukenut yhtään."
Miksi sitten hait? Kannattiko todellakin?
Ja ennen kaikkea: kuinka kehtaat julistaa ääneen sen, että sulla ei ilmeisesti juuri ole järkeä päässä?
Eli: Jos olette todellakin olleet niin älyvapaita, että menette johonkin elämän kannalta merkittäviin kokeisiin lukematta, niin älkää nyt hyvät ihmiset ainakaan tunnustako sitä ääneen. Se ei tee teistä minun silmissäni mitään muuta kuin ihan uskomattoman hölmöjä ja noloja.
Toinen negatiivissävytteinen asia, joka on samalla myös itseeni liittyvä tunnustus: Toivon usein tällaisille ihmisille pahaa. Toivon, että heidän tiehensä tulisi joku mutka. Toivon, että he eivät saisi sitä, mitä ovat hakeneet julistaen, etteivät ole nähneet vaivaa. Olen pahanilkinen ihminen, joka niinä hetkinä todella toivoo, että heille kävisi jotain sillä tavalla ikävää, että he sitten kenties oppisivat edes hippusen verran arvostamaan sitä, mitä saavat.
Puolustuksekseni voin sanoa, että todellisuudessa en sitä kuitenkaan ehkä toivo. En muista koskaan iloinneeni kenenkään pienestä tai suuresta epäonnistumisesta. Kun kuulen jollekin sattuneen jotain ikävää, toivon että sitä ei olisi tapahtunut.
Sitten vähän muita asioita palan painikkeeksi.
Olen tehnyt sellaisen havainnon, että etuajassa oleminen on kiusallista. Monet ihmiset eivät voi sietää myöhästelijöitä, ja saattavat sanoa tähänkin, että on aina parempi olla etuajassa kuin myöhässä. Minäkin olen aiemmin ajatellut niin, mutta enää en ole varma. Olen usein etuajassa, varsinkin minulle tärkeissä ja jännittävissä tapauksissa, ja lähes aina se on ollut pelkästään huono asia. On syystä tai toisesta kamalan noloa kuulla toisen sanovan, että "en ole vielä valmis, voisitko odottaa hetken". Tänään viimeksi koin tällaisen tilanteen. Luulisin, että sekä etuajassa että myöhässä ollessa häpeä on suurin piirtein yhteismitallinen.
Eilen tilasin 58 kuvaa Ifolorilta. Latasin ne, ja sitten tapahtui jotain, ja jouduin napsuttelemaan ja lataamaan kaikki 58 uudelleen. Karjuin siinä välissä raivosta vain aika vähän, mikä oli minulta hieno suoritus.
Ja nyt ne kuvat ovat hienosti tilauksessa.
Tänään sain syödä yliopistolla täysjyväpastaa ja täyteläistä herkkusienikastiketta. Tuntui, kuin toiveeni olisi kuultu jonkun korkeamman voiman toimesta. En olisi voinut kuvitella parempaa ruokaa. <3
Ensi viikolla on loma!!!! Ja mikä kaikkein parasta, pääsen hetkeksi pois näistä maisemista, joissa aina olen. Olen odottanut sitä hartaasti, ja ehkä juuri siksi pelkään niin älyttömän paljon, että jotain vielä tapahtuu, että tulee joku este. Tällä hetkellä en osaa iloita yhtään, sillä a) tuntuu, että en sittenkään ole muutamankaan päivän lomaa ansainnut ja b) jotain kamalaa kuitenkin tapahtuu.
Mutta odotellaan. Ja toivotaan. Lohduttaudun sillä, että mulla on aina tällaisessa odotteluvaiheessa tällainen pahinta pelkäävä olo.
Päätin, että tässä postauksessa käsittelen ensin negatiivisia asioita, ja sen jälkeen, jos vielä energiaa riittää, saatan kertoa jotain positiivistakin. Aloitetaan ensin vaikka siitä, mikä viime aikoina on jälleen kerran ärsyttänyt.
Tämä on asia, tai siis oikeammin ihmistyyppi (yllätys!) joka on aina enemmän tai vähemmän ärsyttänyt. En osaa tarkalleen sanoa, olenko joskus jo kirjoittanut tästä. En muista, että olisin. Ihmettelen sitä, jos ja kun en ole, sillä niin paljon ikäviä tunteita heidänlaisensa ovat aiheuttaneet. Nyt kerron millaisista henkilöistä puhun.
Sellaisista, jotka aina julistavat, kuinka vähän he tekevät, vaikka saavatkin aina kaiken.
Joo, olen aiemmin kertonut inhoavani niitä, jotka koko ajan julistavat, mitä kaikkea he aikovat tehdä, mutta eivät koskaan tee. Tässä toinen äärimmäinen inhoamani tyyppi, ja heitä on valitettavan paljon. Heitä alkoi ilmaantua viimeistään yläasteaikana, heitä oli lukiossa ja heitä, raivostuttavaa kyllä, on paljon myös yliopistossa. Ne, jotka aina ensimmäiseksi kokeisiin tai tenttiin tullessaan kertovat, että eivät muuten ole lukeneet tähän kokeeseen yhtään. Ylioppilaskokeisiin he tulivat porukkana vertaillen sitä, kuka on lukenut vähiten. Yliopisto-opintojen alettua eri ihmisistä koostui täsmälleen samanlainen porukka vertailemaan sitä, kuka luki vähiten pääsykokeisiin. Tätä ihmistyyppiä edustavat, yliopistossa esiintyvät yksilöt tykkäävät myös tässä yhteydessä korostaa, etteivät he oikeastaan edes halunneet tänne opiskelemaan. He nyt vain sattuivat pääsemään, tekemättä mitään.
Eikä se tietenkään riitä. Vielä vuosia myöhemmin nämä ihmiset pitävät huolen siitä, että kaikki tietävät heidän kirjoittaneen häikäisevät ylioppilaspaperit ja selvittäneen tiensä yliopistoon ja onnistuvan siellä kaikissa tenteissä, vaikkeivät he tee yhtään mitään ja vaikkeivät he oikeastaan ole edes halunneet sitä, minkä ovat saaneet.
On psykologinen fakta, että ihmiset vähättelevät omaa työntekoaan etukäteen voidakseen myöhemmin sitten sillä selittää itselleen ja muille mahdollisen epäonnistumisensa.
Lisäselitys tähän on, että nämä ihmiset kai yrittävät olla jotenkin vaatimattomia. He luulevat, että on jotenkin coolia, kenties jopa yleisesti hyväksyttävien sosiaalisten normien mukaista kieltää nähneensä minkään eteen vaivaa.
Todennäköisesti kyseiset ihmiset vain haluavat kehuja. He haluavat esittää itsensä luonnonlahjakkuuden valossa, sellaisina neroina, joiden ei kerta kaikkiaan tarvitse tehdä mitään. Heidän mielestään on kai paljon hienompaa olla luonnostaan lahjakas kuin ahkera.
Saattaa olla, että ärsyynnyn niin paljon kyseisen tyyppisistä ihmisistä vain siksi, että itse olen kaikkea muuta kuin luonnostani lahjakas, älykäs tai nerokas. Joudun tekemään helvetisti töitä ja näkemään vaivaa ihan kaiken eteen, mitä ikinä teen. Ja siitäkin huolimatta saatan joskus saada todella huonoja tuloksia ja epäonnistua. Olen oppinut siihen, että kaiken eteen, ihan pienimmänkin asian eteen, joutuu tekemään töitä, menemään reippaasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle, eikä minkäänlainen vaivannäkö välttämättä takaa onnistumista.
Saattaa siis olla, että olen katkera siitä, että jotkut onnistuvat aina ilman että tekevät koskaan mitään.
Toisaalta minun kyllä käy heitä sääliksi. Eihän mikään saavutus tunnu miltään, jos sen eteen ei ole tehnyt töitä. Eikä ikinä opi miettimään, mitä oikeasti haluaa ja mitä kohti tähtää, jos ei joudu näkemään vaivaa. Haluaisin lisäksi uskoa, että ahkeruuden ja tunnollisuuden itsestäänselvyytenä oppimisesta on paljon enemmän hyötyä niin sanotusti pitkässä juoksussa, kuin siitä, että oppii kehumaan, kuinka vähän tekee.
Oli miten oli, yksi asia on selvä.
Minun mielestäni kuvaamani kaltaiset ihmiset ovat määriteltävissä ainoastaan yhdellä sanalla, ja se sana on tyhmä.
Minun silmissäni ihminen ei kerta kaikkiaan ole mitään muuta kuin aivan hel-ve-tin tyhmä, jos hän tulee ylioppilaskokeisiin lukematta. Siis niihin kokeisiin, joita varten on opiskeltu lukiossa kolme vuotta ja joiden tulokset antavat aika paljon suuntaa sille, mitä ihminen tekee tulevaisuudessa. Jos vielä kehtaa ääneen kehuskella, ettei ole lukenut, niin.... Excuse me? Minkä ihmeen takia tulit lukioon? Miksi kävit sitä kolme vuotta? Miksi vaivauduit?
Kuulin viime viikolla, kuinka tyyppi X kertoi tyyppi Y:lle olleensa alamme pääsykokeissa.
Neljä vuotta yliopistossa viettäneen tyyppi Y:n kommentti tähän oli hymyillen lausuttu kysymys: "Luitko sä niihin pääsykokeisiin?"
Mitä hel-vet-ti-ä?!
Ja tietenkin perään: "Itsehän en silloin aikanani lukenut yhtään."
Miksi sitten hait? Kannattiko todellakin?
Ja ennen kaikkea: kuinka kehtaat julistaa ääneen sen, että sulla ei ilmeisesti juuri ole järkeä päässä?
Eli: Jos olette todellakin olleet niin älyvapaita, että menette johonkin elämän kannalta merkittäviin kokeisiin lukematta, niin älkää nyt hyvät ihmiset ainakaan tunnustako sitä ääneen. Se ei tee teistä minun silmissäni mitään muuta kuin ihan uskomattoman hölmöjä ja noloja.
Toinen negatiivissävytteinen asia, joka on samalla myös itseeni liittyvä tunnustus: Toivon usein tällaisille ihmisille pahaa. Toivon, että heidän tiehensä tulisi joku mutka. Toivon, että he eivät saisi sitä, mitä ovat hakeneet julistaen, etteivät ole nähneet vaivaa. Olen pahanilkinen ihminen, joka niinä hetkinä todella toivoo, että heille kävisi jotain sillä tavalla ikävää, että he sitten kenties oppisivat edes hippusen verran arvostamaan sitä, mitä saavat.
Puolustuksekseni voin sanoa, että todellisuudessa en sitä kuitenkaan ehkä toivo. En muista koskaan iloinneeni kenenkään pienestä tai suuresta epäonnistumisesta. Kun kuulen jollekin sattuneen jotain ikävää, toivon että sitä ei olisi tapahtunut.
Sitten vähän muita asioita palan painikkeeksi.
Olen tehnyt sellaisen havainnon, että etuajassa oleminen on kiusallista. Monet ihmiset eivät voi sietää myöhästelijöitä, ja saattavat sanoa tähänkin, että on aina parempi olla etuajassa kuin myöhässä. Minäkin olen aiemmin ajatellut niin, mutta enää en ole varma. Olen usein etuajassa, varsinkin minulle tärkeissä ja jännittävissä tapauksissa, ja lähes aina se on ollut pelkästään huono asia. On syystä tai toisesta kamalan noloa kuulla toisen sanovan, että "en ole vielä valmis, voisitko odottaa hetken". Tänään viimeksi koin tällaisen tilanteen. Luulisin, että sekä etuajassa että myöhässä ollessa häpeä on suurin piirtein yhteismitallinen.
Eilen tilasin 58 kuvaa Ifolorilta. Latasin ne, ja sitten tapahtui jotain, ja jouduin napsuttelemaan ja lataamaan kaikki 58 uudelleen. Karjuin siinä välissä raivosta vain aika vähän, mikä oli minulta hieno suoritus.
Ja nyt ne kuvat ovat hienosti tilauksessa.
Tänään sain syödä yliopistolla täysjyväpastaa ja täyteläistä herkkusienikastiketta. Tuntui, kuin toiveeni olisi kuultu jonkun korkeamman voiman toimesta. En olisi voinut kuvitella parempaa ruokaa. <3
Ensi viikolla on loma!!!! Ja mikä kaikkein parasta, pääsen hetkeksi pois näistä maisemista, joissa aina olen. Olen odottanut sitä hartaasti, ja ehkä juuri siksi pelkään niin älyttömän paljon, että jotain vielä tapahtuu, että tulee joku este. Tällä hetkellä en osaa iloita yhtään, sillä a) tuntuu, että en sittenkään ole muutamankaan päivän lomaa ansainnut ja b) jotain kamalaa kuitenkin tapahtuu.
Mutta odotellaan. Ja toivotaan. Lohduttaudun sillä, että mulla on aina tällaisessa odotteluvaiheessa tällainen pahinta pelkäävä olo.
tiistai 9. kesäkuuta 2015
Nam nam nami nami nam
Huomasin vasta, että en ole ikinä tehnyt tällaista postausta, joten pakkohan se on tehdä nyt.
Nimittäin lista suurimmista herkuistani.
Kaikki tietävät, että olen kauniisti sanottuna nautiskelija, vähemmän kauniisti sanottuna ahmatti. Rakastan syömistä. Minulle ei olisi mikään ongelma elää elämääni kokonaan ilman alkoholia, mutta herkut, niin makeat kuin suolaisetkin, mutta ensisijaisesti makeat, ovat suurin paheeni ja riippuvuuteni kohde. Palkitsen itseni herkuilla, juhlissa parasta ovat herkut, rakastan syömässä ja kahviloissa käymistä yli kaiken, minusta on ihanaa suunnitella etukäteen, mitä milläkin ravintola / kahvilakäynnillä sitten ottaisin ja mitä ostan kaupasta sitten, kun on aika palkita itsensä jostakin suorituksesta.
Kysyttäväksi jää ainoastaan, miksi en ole aiemmin tehnyt tällaista postausta. Rakastan sekä herkkuja että listoja, joten en voi ymmärtää, miksen ole aiemmin listannut tänne suurimpia herkkujani. Nyt se virhe tulee korjatuksi. Olen pohtinut tätä jo monta päivää. Päätin, että luokittelen listan eri kategorioihin, jotta se tulee helpommaksi tehdä. En siis vain luettele herkkuja mieleentulojärjestyksessä, vaan olen jakanut ne alaluokkiin (no hei, olenhan kirjastossa töissä). Aakkosjärjestyksessä ne eivät kuitenkaan ole.
Tässä se eeppinen lista siis tulee. Aloitan jälkiruuista ja jatkan pääruokiin, koska herkut tarkoittavat minulle ensisijaisesti makeita herkkuja ja vasta sitten ruokia.
Kakut
Berliinissä KaDeWe-ostoskeskuksessa saatu Sachertorte. Parasta kakkua, mitä olen syönyt koko elämäni aikana. Sydämenpysäyttävä kokemus. Suosittelen kaltaisilleni henkilöille, joille suklaa on taivas.
Synnyinseudullani sijaitsevan Karoliinan Kahvimyllyn suklaatryffelikakku. Parasta tässä, kuten saksalaisessa vertaisessaankin, on se, että suklaata ei ole yhtään säästelty. Useiden suklaakakkujen ja -leivosten vika tällä Suomessa on se, että makeutta pyritään usein lieventämään tunkemalla sekaan jotain marjoja tai muuta sellaista, joka muka hillitsee äklönmakeutta, minun silmissäni pilaa kaiken. Jos syödään suklaakakkua, niin sen kuuluu olla suklaista, ei mitään wannabe-suklaakuorrutteista marjapiirakkaa.
Saman kahvilan mokkakreemikakku. Suosittelen sellaisille, joille suklaa ei ole yhtä suuresti sydämen asia kuin minulle. On aivan yhtä taivaallinen ja vie makeannälän yhtä tehokkaasti kuin ensin mainittu suklaakakkukin, mutta ei ole suklainen, vaan mokkainen ja voikrääminen. <3 <3 <3 (Suokaa anteeksi horjunta kräämi- ja kreemi-termien välillä, en osaa päättää, kumpaa käyttäisin.)
Brownies-kakku. Silloin, jos se on hyvää, mehevää, eikä kuivakkaa. Erityisen hyvää brownies on lämpimänä, vaniljajäätelön kanssa.
Täytekakku. Tarkoitan nyt siis sellaista ihan perinteistä mansikoilla ja kermavaahdolla päällystettyä täytekakkua, mutta siinä ei saa olla banaania. Monet luulevat, että minulle kelpaa vain suklaakakku, eikä ollenkaan kermakakku, mutta he ovat väärässä. Ainoa syy, miksi jätän usein juhlissa ottamatta kermakakkua, on se, että liian monet tunkevat kermakakkuun banaania, jota ei ikinä, missään olosuhteissa saisi minun mielestäni laittaa... mihinkään.
Tiikerikakku. Kuivakakuista paras. Ei tarvinne lisäselvitystä.
Leivokset
Suklaapallot. En tiedä, tunteeko kukaan perheeni ulkopuolinen näitä tällä nimellä. Äitini lapsuudenaikaisessa leivontaohjekirjasessa ne ovat nimellä "Nimipäivämakeiset", ja yläasteaikaisessa ruotsinkirjassani sekä kauppojen hyllyillä ne tunnetaan "kookospalloina". Ne ovat voita, sokeria, kaakaojauhetta, perunajauhoja, vaniliinisokeria, maitoa ja kaurahiutaleita sisältäviä palloja, jotka kieritellään sokerissa (tai kookospallojen tapauksessa kookoshiutaleissa), pakastetaan ja syödään. Parhaita ikinä, liiallisesti nautittuna aiheuttavat mahdollisesti huonon olon.
Mokkapalat. Jos ne on tehty hyvin, toisin sanoen, jos sitä kuorrutetta on tarpeeksi. Liian monet sortuvat tekemään feikkimokkapaloja, joissa on liian paksusti taikinaosiota ja liian ohuesti kuorrutetta.
Unelmakääretorttu. Muutenkin kyllä tykkään kääretortusta, mutta unelmatorttu, siis se jossa on valkea voinen ja sokerinen täyte ja suklaataikinapinta, on ihan parasta kaikista.
Suklaakuorrutteinen cupcake. Jos kuorrutteessa on lisäksi vähän kahvin makua, se ei haittaa yhtään.
Omenapiirakka. Siis sellainen, jonka taikina ei ole voitaikinaa, vaan jonka taikina on sellaista kuin kaikissa muissa ei-voitaikinaisissa piirakoissa. Erityisen maistuvaa lämpimänä vaniljajäätelön kera. Tässä vaiheessa kunnianosoitus ystävälleni, joka juuri tätä oikeanlaista omenapiirakkaa usein tarjoilee! <3
Bebe-leivokset. En muista, pitäisikö noiden e-kirjainten päällä olla heittomerkki, mutta tiedätte ehkä, mitä tarkoitan. Niitä pieniä leivoksia, joissa on vaaleanpunainen kuorrute ja sellaista kermavaahdon tapaista sisällä.
Arnolds'n kinuskikuorrutteiset, sydämenmuotoiset leivokset, joissa on sellaista cremeä sisällä. Ennen söin Arnolds'llakin aina kaikkea suklaista, mutta kinuski on uusin löytöni.
Suklaamuffinit. Erityisesti sellaiset, joita myydään kaupassa muistaakseni 8-packina, ne pienemmät, joissa on päällä hienosokeria ja sisällä sellaista valkeaa täytettä. Usein muffinit ovat kuivia, enkä juuri pidä niistä, mutta nämä ovat hyviä. Harmi että en muista merkkiä.
Munkkirinkelit. Siis silloin, jos ne ovat hyviä ja meheviä, eivät kuivia känttyjä, kuten liian usein kahviloissa ovat. Yhtään pahitteeksi ei ole, jos ne ovat lämpimiä syödessä. Pidän nimenomaan rinkelimunkeista, en niinkään täytemunkeista.
Korvapuustit. Ihan tavalliset korvapuustit, mitä isompia ja makeampia, sen parempi. Erityisesti vasta leivottuina.
Dallaspullat. <3
Keksit
Fanipalat. Jos ostan itselleni keksejä (mitä tapahtuu... no ei ikinä) tai jos minun pitää valita, mitä keksejä syödään, ostan epäilemättä Fanipaloja. Niitä originaaleja. Myös tuplasuklaa-versio kelpaa, mutta ei ole ihan alkuperäisten voittanutta.
Ballerina-keksit. Siis ne sellaiset pyöreät, joissa on keskellä reikä ja välissä jotain hyvää täytettä. Eniten tykkään ehkä nougat-täytteestä, mutta vadelmatäytekin on hyvää.
Cookies -keksit. Ne isot keksit, joissa on toinen puoli suklaata ja toisessa puolessa suklaamuruja. Myös näissä ne alkuperäiset ovat parhaita, kaikki Daim- ja Marabou-versiot vain halpoja kopioita. Näiden ainoa vika (tai minun kannaltani pelastus) on, että niitä myydään kaupoissa aivan liian pienissä pakkauksissa.
Kaurakkaat, eli ne sellaiset kaurakeksit, jotka ovat muuten samanlaisia kuin Dominot, mutta keksit ovat vaaleita.
Suklaakaurakeksit, joita joskus myytiin Vaasan tehtaalla, mutta joita ei enää saa.
Äitini tekemät kaurakeksit, joissa on seassa suklaamuruja.
Sellaiset mokkatäytteiset keksit, joita kerran sain yksissä juhlissa, mutta en ole enää sen koommin saanut missään. Kaikkien muiden mielestä ällöttävän makeita.
Suklaat
Paras kuviteltavissa oleva suklaalevy on Milkan Triolade -levy, jota vuosia sitten sai kaupoista, mutta jota enää nykyään saa ainoastaan laivoista, lentokentiltä ja viime kesänä Järvenpään Prismasta. Suklaassa on kolme kerrosta: valko-, maito- ja tummasuklaakerros. Kannan niitä aina selkä vääränä kotiin laivoilta ja lentokentiltä, kun olen matkoilla, ja pyydän aina laivalle ja lentämään lähtijöitä tuomaan niitä tuliaisiksi, jos tuliaistoiveita kysytään.
Hyvänä kakkosena tulee Milkan keksisuklaa, jota kyllä saa kaikista kaupoista, ja joka näytteli valitettavan suurta roolia graduni kirjoittamisprosessissa.
Pandan minttusuklaa, se sellainen, jossa on tummaa suklaata ja sisällä minttua. Maistuu samalta kuin Pandan suklaarasioiden minttukonvehdit, jotka ovat parhaita konvehteja.
Pätkikset. Patukoina ja pusseissa. Ei lisättävää.
Maraboun maitosuklaa. Se ihan tavallinen maitosuklaa.
Maraboun uusi Japp-levy. Toistaiseksi olen antanut itselleni luvan ostaa vain yhden, mutta joku päivä tämäkin epäilemättä vielä lähtee käsistä.
Fazerin lontoonrae-suklaa. En muuten juuri välitä Fazerin suklaasta, mutta se lontoonraetäytteinen on hurjan hyvää.
Brunbergin maitosuklaa. Se ihan tavallinen. Brunberg. <3
Taloussuklaa. Se tumma suklaa, jota normaalit ihmiset käyttävät leipomiseen. Ostan sitä aina, kun suklaanhimo vaati 70 % täyttymystä.
DaCapo -karkit, erityisesti ne uudet kahvinmakuiset.
Jäätelöt
Roomassa saatu suklaajäätelö. Sen parempaa ei maailmassa ole.
Ben & Jerry's Chocolate Fudge Brownie. <3 <3 <3
Ben & Jerry's Half Baked, se sellainen, jossa on suklaa- ja vaniljajäätelöä ja suklaanpaloja.
Aino Ihana maitosuklaa. Ei tarvinne lisäselvityksiä.
Myös Aino Uuniomena on hyvää.
Mövenpickin suklaajäätelö. joka on kyllä hävyttömän kallista, mutta ah niin hyvää.
Helsingin Jäätelötehtaan jäätelökioskilta saatu suklaajäätelö, ei tarvinne selityksiä.
Ingman Creamy MudCake. Ihanan äklönmakeaa ja suklaapaloilla kyllästettyä.
Ingman Creamy Mokkapala. Taivaallisen suklainen, hiukan kahvin maulla höystetty elämys.
Classic Kerrossuklaa, sellainen tikun päässä oleva yksittäinen jäätelö, jossa on paksu suklaakuorrute ja valkosuklaista jäätelöä sisällä.
Pirkka Kolmen suklaan jäätelö, eli maito- valko- ja tumman suklaan sekoitus jäätelön muodossa. <333
Karkit
Minttulakut. Näihin tulee joskus ihan hirveä himo.
Salmiakkitäytteiset lakut. Totta puhuen en ole varma onko se täyte salmiakkia, mutta jos tiedätte, että on tavallisia lakuja, joissa ei ole täyettä, ja sitten on minttulakuja, suklaatäytteisiä lakuja ja sitten näitä, joiden täyte on harmaata. Hyviä kakkosia minttulakuille.
Omar-karkit.
Salmiakki-Dumlet, siis ne violeteissa pusseissa myytävät Dumle-karkit.
Irtokarkkilaareissa myytävät toffeekuutiot, joilla haluaisin aina täyttää koko irtokarkkipussin.
Myös irtokarkkilaareissa myytävät, vaaleat kuution muotoiset karkit, joista en kyllä nyt muista mitä ne ovat. Jotain nougattia kai.
Nallekarkit. Erityisesti punaiset.
Mansikalta maistuvat karkit. Mainittakoon nyt vaikka erikseen sellaiset Chewitz -karkit, jotka tuovat nostalgisesti mieleen lapsuuden ja joita olen kerran kehdannut ostaa aikuisenakin.
Ja sitten ruokiin.
Pihvit. Minusta ei voi tulla kasvissyöjää ihan vain siksi, että ihan ehdotonta lempiruokaani ovat kaikenlaiset pihvit, enkä niitä syödessäni juuri uhraa ajatustakaan nauta- ja possuparoille.
Sienet. Erityisesti kanttarellit ja herkkusienet. Keitoissa, kastikkeissa, pizzassa, salaatissa ja ihan siltäänsä. En edes tiedä, mikä niissä on niin tavattoman hyvää. Mutta ilman sieniä en haluaisi elää.
Pasta. Kyllästyn helposti, enkä voi esimerkiksi syödä samanlaista leipää aamupalaksi vuositolkulla, kuten jotkut tuntemani ihmiset kuulemma tekevät. Pasta eri muodoissaan on kuitenkin sellainen maaginen ruoka-aine, johon en kyllästy ikinä. Keitän makaronia minkä tahansa lisukkeeksi ja joskus syön sitä siltäänsä. Erityinen suosikkini on pennepasta, eli ne sellaiset putkilomuotoiset, joita saa usein ravintoloiden pastoissa. Olen aika tavalla sitä mieltä, että mikään ei ole parempaa kuin pennepasta hyvässä kastikkeessa. Totesin tämän jo synttäripostauksessani, Onnellisen kanan ruokaa käsittelevässä osiossa. Italia on ruokiensa puolesta henkinen kotimaani.
Broileri. Myös kaikissa muodoissaan: riisin ja pastan kanssa, salaateissa, pizzassa, paloina, suikaleina, ties minä muuna. Ehkä syy siihen, miksi Keravan Onnellinen kana on paras ravintola, jossa olen ikinä käynyt.
Salaatit. Sellaiset, joissa on hyviä ja tuoreita raaka-aineita. Esimerkiksi tomaattia, kurkkua, salaattia, maissia ja paprikaa. Ei ananasta, paitsi ehkä silloin, jos ne ovat renkaina lautasen reunalla ja ne voi syödä siitä siltäänsä kylminä. Ei mandariinia eikä muita sellaisia asioita, jotka eivät siihen sovi. Juustoja saa mielellään olla: esimerkiksi feta- ja / tai mozzarellajuusto kruunaavat salaatin. Myös pähkinät ovat hyviä salaatissa.
Kirkas lohikeitto. Siis sellainen lohikeitto, joka ei ole tehty maitoon.
Broileri-kookoskeitto. Broilerikeitto jo sinänsä on yksi parhaista ruuista, mutta kookoksella maustettuna se on vastustamaton. Voisin vaikka vain pelkästään haistella sitä kookoksen tuoksua.
Broileri- ja lohikiusaus. Laitoin nämä yhteen, sillä en osaa päättää, kumpi on parempaa. Lapsena inhosin kaikkia kiusausruokia, mutta aikuisena nämä ovat olleet lähes suosikkejani.
Kasviskeitot. Olen yliopistoaikanani oppinut pitämään erityisesti kasviskeitoista. Minua jollakin tavalla viehättää jo pelkästään se uuden kokeilemisen tunne, joka näihin liittyy: en ikinä itse rupeaisi kokkaamaan mitään "juustoisia linssikeittoja" tai vastaavia, mutta yliopistoruokaloissa otan näitä mielelläni.
Tämän listan jälkeen sopii lähinnä kai ihmetellä, miksi en pursua ulos kaikista vaatteistani ja miten mahdun ylipäätään ovista sisään, tai miksi en edes riko ylipainon rajoja. Älkää kysykö, sillä en tiedä itsekään.
Nimittäin lista suurimmista herkuistani.
Kaikki tietävät, että olen kauniisti sanottuna nautiskelija, vähemmän kauniisti sanottuna ahmatti. Rakastan syömistä. Minulle ei olisi mikään ongelma elää elämääni kokonaan ilman alkoholia, mutta herkut, niin makeat kuin suolaisetkin, mutta ensisijaisesti makeat, ovat suurin paheeni ja riippuvuuteni kohde. Palkitsen itseni herkuilla, juhlissa parasta ovat herkut, rakastan syömässä ja kahviloissa käymistä yli kaiken, minusta on ihanaa suunnitella etukäteen, mitä milläkin ravintola / kahvilakäynnillä sitten ottaisin ja mitä ostan kaupasta sitten, kun on aika palkita itsensä jostakin suorituksesta.
Kysyttäväksi jää ainoastaan, miksi en ole aiemmin tehnyt tällaista postausta. Rakastan sekä herkkuja että listoja, joten en voi ymmärtää, miksen ole aiemmin listannut tänne suurimpia herkkujani. Nyt se virhe tulee korjatuksi. Olen pohtinut tätä jo monta päivää. Päätin, että luokittelen listan eri kategorioihin, jotta se tulee helpommaksi tehdä. En siis vain luettele herkkuja mieleentulojärjestyksessä, vaan olen jakanut ne alaluokkiin (no hei, olenhan kirjastossa töissä). Aakkosjärjestyksessä ne eivät kuitenkaan ole.
Tässä se eeppinen lista siis tulee. Aloitan jälkiruuista ja jatkan pääruokiin, koska herkut tarkoittavat minulle ensisijaisesti makeita herkkuja ja vasta sitten ruokia.
Kakut
Berliinissä KaDeWe-ostoskeskuksessa saatu Sachertorte. Parasta kakkua, mitä olen syönyt koko elämäni aikana. Sydämenpysäyttävä kokemus. Suosittelen kaltaisilleni henkilöille, joille suklaa on taivas.
Synnyinseudullani sijaitsevan Karoliinan Kahvimyllyn suklaatryffelikakku. Parasta tässä, kuten saksalaisessa vertaisessaankin, on se, että suklaata ei ole yhtään säästelty. Useiden suklaakakkujen ja -leivosten vika tällä Suomessa on se, että makeutta pyritään usein lieventämään tunkemalla sekaan jotain marjoja tai muuta sellaista, joka muka hillitsee äklönmakeutta, minun silmissäni pilaa kaiken. Jos syödään suklaakakkua, niin sen kuuluu olla suklaista, ei mitään wannabe-suklaakuorrutteista marjapiirakkaa.
Saman kahvilan mokkakreemikakku. Suosittelen sellaisille, joille suklaa ei ole yhtä suuresti sydämen asia kuin minulle. On aivan yhtä taivaallinen ja vie makeannälän yhtä tehokkaasti kuin ensin mainittu suklaakakkukin, mutta ei ole suklainen, vaan mokkainen ja voikrääminen. <3 <3 <3 (Suokaa anteeksi horjunta kräämi- ja kreemi-termien välillä, en osaa päättää, kumpaa käyttäisin.)
Brownies-kakku. Silloin, jos se on hyvää, mehevää, eikä kuivakkaa. Erityisen hyvää brownies on lämpimänä, vaniljajäätelön kanssa.
Täytekakku. Tarkoitan nyt siis sellaista ihan perinteistä mansikoilla ja kermavaahdolla päällystettyä täytekakkua, mutta siinä ei saa olla banaania. Monet luulevat, että minulle kelpaa vain suklaakakku, eikä ollenkaan kermakakku, mutta he ovat väärässä. Ainoa syy, miksi jätän usein juhlissa ottamatta kermakakkua, on se, että liian monet tunkevat kermakakkuun banaania, jota ei ikinä, missään olosuhteissa saisi minun mielestäni laittaa... mihinkään.
Tiikerikakku. Kuivakakuista paras. Ei tarvinne lisäselvitystä.
Leivokset
Suklaapallot. En tiedä, tunteeko kukaan perheeni ulkopuolinen näitä tällä nimellä. Äitini lapsuudenaikaisessa leivontaohjekirjasessa ne ovat nimellä "Nimipäivämakeiset", ja yläasteaikaisessa ruotsinkirjassani sekä kauppojen hyllyillä ne tunnetaan "kookospalloina". Ne ovat voita, sokeria, kaakaojauhetta, perunajauhoja, vaniliinisokeria, maitoa ja kaurahiutaleita sisältäviä palloja, jotka kieritellään sokerissa (tai kookospallojen tapauksessa kookoshiutaleissa), pakastetaan ja syödään. Parhaita ikinä, liiallisesti nautittuna aiheuttavat mahdollisesti huonon olon.
Mokkapalat. Jos ne on tehty hyvin, toisin sanoen, jos sitä kuorrutetta on tarpeeksi. Liian monet sortuvat tekemään feikkimokkapaloja, joissa on liian paksusti taikinaosiota ja liian ohuesti kuorrutetta.
Unelmakääretorttu. Muutenkin kyllä tykkään kääretortusta, mutta unelmatorttu, siis se jossa on valkea voinen ja sokerinen täyte ja suklaataikinapinta, on ihan parasta kaikista.
Suklaakuorrutteinen cupcake. Jos kuorrutteessa on lisäksi vähän kahvin makua, se ei haittaa yhtään.
Omenapiirakka. Siis sellainen, jonka taikina ei ole voitaikinaa, vaan jonka taikina on sellaista kuin kaikissa muissa ei-voitaikinaisissa piirakoissa. Erityisen maistuvaa lämpimänä vaniljajäätelön kera. Tässä vaiheessa kunnianosoitus ystävälleni, joka juuri tätä oikeanlaista omenapiirakkaa usein tarjoilee! <3
Bebe-leivokset. En muista, pitäisikö noiden e-kirjainten päällä olla heittomerkki, mutta tiedätte ehkä, mitä tarkoitan. Niitä pieniä leivoksia, joissa on vaaleanpunainen kuorrute ja sellaista kermavaahdon tapaista sisällä.
Arnolds'n kinuskikuorrutteiset, sydämenmuotoiset leivokset, joissa on sellaista cremeä sisällä. Ennen söin Arnolds'llakin aina kaikkea suklaista, mutta kinuski on uusin löytöni.
Suklaamuffinit. Erityisesti sellaiset, joita myydään kaupassa muistaakseni 8-packina, ne pienemmät, joissa on päällä hienosokeria ja sisällä sellaista valkeaa täytettä. Usein muffinit ovat kuivia, enkä juuri pidä niistä, mutta nämä ovat hyviä. Harmi että en muista merkkiä.
Munkkirinkelit. Siis silloin, jos ne ovat hyviä ja meheviä, eivät kuivia känttyjä, kuten liian usein kahviloissa ovat. Yhtään pahitteeksi ei ole, jos ne ovat lämpimiä syödessä. Pidän nimenomaan rinkelimunkeista, en niinkään täytemunkeista.
Korvapuustit. Ihan tavalliset korvapuustit, mitä isompia ja makeampia, sen parempi. Erityisesti vasta leivottuina.
Dallaspullat. <3
Keksit
Fanipalat. Jos ostan itselleni keksejä (mitä tapahtuu... no ei ikinä) tai jos minun pitää valita, mitä keksejä syödään, ostan epäilemättä Fanipaloja. Niitä originaaleja. Myös tuplasuklaa-versio kelpaa, mutta ei ole ihan alkuperäisten voittanutta.
Ballerina-keksit. Siis ne sellaiset pyöreät, joissa on keskellä reikä ja välissä jotain hyvää täytettä. Eniten tykkään ehkä nougat-täytteestä, mutta vadelmatäytekin on hyvää.
Cookies -keksit. Ne isot keksit, joissa on toinen puoli suklaata ja toisessa puolessa suklaamuruja. Myös näissä ne alkuperäiset ovat parhaita, kaikki Daim- ja Marabou-versiot vain halpoja kopioita. Näiden ainoa vika (tai minun kannaltani pelastus) on, että niitä myydään kaupoissa aivan liian pienissä pakkauksissa.
Kaurakkaat, eli ne sellaiset kaurakeksit, jotka ovat muuten samanlaisia kuin Dominot, mutta keksit ovat vaaleita.
Suklaakaurakeksit, joita joskus myytiin Vaasan tehtaalla, mutta joita ei enää saa.
Äitini tekemät kaurakeksit, joissa on seassa suklaamuruja.
Sellaiset mokkatäytteiset keksit, joita kerran sain yksissä juhlissa, mutta en ole enää sen koommin saanut missään. Kaikkien muiden mielestä ällöttävän makeita.
Suklaat
Paras kuviteltavissa oleva suklaalevy on Milkan Triolade -levy, jota vuosia sitten sai kaupoista, mutta jota enää nykyään saa ainoastaan laivoista, lentokentiltä ja viime kesänä Järvenpään Prismasta. Suklaassa on kolme kerrosta: valko-, maito- ja tummasuklaakerros. Kannan niitä aina selkä vääränä kotiin laivoilta ja lentokentiltä, kun olen matkoilla, ja pyydän aina laivalle ja lentämään lähtijöitä tuomaan niitä tuliaisiksi, jos tuliaistoiveita kysytään.
Hyvänä kakkosena tulee Milkan keksisuklaa, jota kyllä saa kaikista kaupoista, ja joka näytteli valitettavan suurta roolia graduni kirjoittamisprosessissa.
Pandan minttusuklaa, se sellainen, jossa on tummaa suklaata ja sisällä minttua. Maistuu samalta kuin Pandan suklaarasioiden minttukonvehdit, jotka ovat parhaita konvehteja.
Pätkikset. Patukoina ja pusseissa. Ei lisättävää.
Maraboun maitosuklaa. Se ihan tavallinen maitosuklaa.
Maraboun uusi Japp-levy. Toistaiseksi olen antanut itselleni luvan ostaa vain yhden, mutta joku päivä tämäkin epäilemättä vielä lähtee käsistä.
Fazerin lontoonrae-suklaa. En muuten juuri välitä Fazerin suklaasta, mutta se lontoonraetäytteinen on hurjan hyvää.
Brunbergin maitosuklaa. Se ihan tavallinen. Brunberg. <3
Taloussuklaa. Se tumma suklaa, jota normaalit ihmiset käyttävät leipomiseen. Ostan sitä aina, kun suklaanhimo vaati 70 % täyttymystä.
DaCapo -karkit, erityisesti ne uudet kahvinmakuiset.
Jäätelöt
Roomassa saatu suklaajäätelö. Sen parempaa ei maailmassa ole.
Ben & Jerry's Chocolate Fudge Brownie. <3 <3 <3
Ben & Jerry's Half Baked, se sellainen, jossa on suklaa- ja vaniljajäätelöä ja suklaanpaloja.
Aino Ihana maitosuklaa. Ei tarvinne lisäselvityksiä.
Myös Aino Uuniomena on hyvää.
Mövenpickin suklaajäätelö. joka on kyllä hävyttömän kallista, mutta ah niin hyvää.
Helsingin Jäätelötehtaan jäätelökioskilta saatu suklaajäätelö, ei tarvinne selityksiä.
Ingman Creamy MudCake. Ihanan äklönmakeaa ja suklaapaloilla kyllästettyä.
Ingman Creamy Mokkapala. Taivaallisen suklainen, hiukan kahvin maulla höystetty elämys.
Classic Kerrossuklaa, sellainen tikun päässä oleva yksittäinen jäätelö, jossa on paksu suklaakuorrute ja valkosuklaista jäätelöä sisällä.
Pirkka Kolmen suklaan jäätelö, eli maito- valko- ja tumman suklaan sekoitus jäätelön muodossa. <333
Karkit
Minttulakut. Näihin tulee joskus ihan hirveä himo.
Salmiakkitäytteiset lakut. Totta puhuen en ole varma onko se täyte salmiakkia, mutta jos tiedätte, että on tavallisia lakuja, joissa ei ole täyettä, ja sitten on minttulakuja, suklaatäytteisiä lakuja ja sitten näitä, joiden täyte on harmaata. Hyviä kakkosia minttulakuille.
Omar-karkit.
Salmiakki-Dumlet, siis ne violeteissa pusseissa myytävät Dumle-karkit.
Irtokarkkilaareissa myytävät toffeekuutiot, joilla haluaisin aina täyttää koko irtokarkkipussin.
Myös irtokarkkilaareissa myytävät, vaaleat kuution muotoiset karkit, joista en kyllä nyt muista mitä ne ovat. Jotain nougattia kai.
Nallekarkit. Erityisesti punaiset.
Mansikalta maistuvat karkit. Mainittakoon nyt vaikka erikseen sellaiset Chewitz -karkit, jotka tuovat nostalgisesti mieleen lapsuuden ja joita olen kerran kehdannut ostaa aikuisenakin.
Ja sitten ruokiin.
Pihvit. Minusta ei voi tulla kasvissyöjää ihan vain siksi, että ihan ehdotonta lempiruokaani ovat kaikenlaiset pihvit, enkä niitä syödessäni juuri uhraa ajatustakaan nauta- ja possuparoille.
Sienet. Erityisesti kanttarellit ja herkkusienet. Keitoissa, kastikkeissa, pizzassa, salaatissa ja ihan siltäänsä. En edes tiedä, mikä niissä on niin tavattoman hyvää. Mutta ilman sieniä en haluaisi elää.
Pasta. Kyllästyn helposti, enkä voi esimerkiksi syödä samanlaista leipää aamupalaksi vuositolkulla, kuten jotkut tuntemani ihmiset kuulemma tekevät. Pasta eri muodoissaan on kuitenkin sellainen maaginen ruoka-aine, johon en kyllästy ikinä. Keitän makaronia minkä tahansa lisukkeeksi ja joskus syön sitä siltäänsä. Erityinen suosikkini on pennepasta, eli ne sellaiset putkilomuotoiset, joita saa usein ravintoloiden pastoissa. Olen aika tavalla sitä mieltä, että mikään ei ole parempaa kuin pennepasta hyvässä kastikkeessa. Totesin tämän jo synttäripostauksessani, Onnellisen kanan ruokaa käsittelevässä osiossa. Italia on ruokiensa puolesta henkinen kotimaani.
Broileri. Myös kaikissa muodoissaan: riisin ja pastan kanssa, salaateissa, pizzassa, paloina, suikaleina, ties minä muuna. Ehkä syy siihen, miksi Keravan Onnellinen kana on paras ravintola, jossa olen ikinä käynyt.
Salaatit. Sellaiset, joissa on hyviä ja tuoreita raaka-aineita. Esimerkiksi tomaattia, kurkkua, salaattia, maissia ja paprikaa. Ei ananasta, paitsi ehkä silloin, jos ne ovat renkaina lautasen reunalla ja ne voi syödä siitä siltäänsä kylminä. Ei mandariinia eikä muita sellaisia asioita, jotka eivät siihen sovi. Juustoja saa mielellään olla: esimerkiksi feta- ja / tai mozzarellajuusto kruunaavat salaatin. Myös pähkinät ovat hyviä salaatissa.
Kirkas lohikeitto. Siis sellainen lohikeitto, joka ei ole tehty maitoon.
Broileri-kookoskeitto. Broilerikeitto jo sinänsä on yksi parhaista ruuista, mutta kookoksella maustettuna se on vastustamaton. Voisin vaikka vain pelkästään haistella sitä kookoksen tuoksua.
Broileri- ja lohikiusaus. Laitoin nämä yhteen, sillä en osaa päättää, kumpi on parempaa. Lapsena inhosin kaikkia kiusausruokia, mutta aikuisena nämä ovat olleet lähes suosikkejani.
Kasviskeitot. Olen yliopistoaikanani oppinut pitämään erityisesti kasviskeitoista. Minua jollakin tavalla viehättää jo pelkästään se uuden kokeilemisen tunne, joka näihin liittyy: en ikinä itse rupeaisi kokkaamaan mitään "juustoisia linssikeittoja" tai vastaavia, mutta yliopistoruokaloissa otan näitä mielelläni.
Tämän listan jälkeen sopii lähinnä kai ihmetellä, miksi en pursua ulos kaikista vaatteistani ja miten mahdun ylipäätään ovista sisään, tai miksi en edes riko ylipainon rajoja. Älkää kysykö, sillä en tiedä itsekään.
torstai 4. kesäkuuta 2015
No onkos tullut kesä
On kai, vaikka Suomen kesä ei nyt kyllä parhaimmillaan olekaan.
Kesä on tullut, sillä olen ollut jo yksissä lukuvuoden päätös / kesänaloittajaisbileissä ja istunut yhden illan terassilla, vaikka oli kylmä. On ilmeisesti kesä huolimatta siitä, että koko ajan sataa ja on kylmä. Siis: tässä virallinen, kesän 2015 ensimmäinen blogimerkintäni.
Tämä viikko ei ole ollut kovin mukava. Siihen ei ole ollut mitään erikoista syytä. Tulin tänne blogiin lunastamaan taas uudenvuodenlupaustani. Siis kivoja asioita:
Viime viikolla kirjoitin loppuun graduni viimeisen luvun. Ei, se ei ole vielä valmis, sillä tuskallisin osa on epäilemättä vielä edessä: en edes jaksa kuvitella sitä viilailun, näpertämisen, nyhertämisen, punnitsemisen ja ahdistumisen määrää tässä kesällä, mikä pitää vielä kestää, ennen kuin uskallan joskus palauttaa sen, jos se hetki sitten ikinä koittaa. Mutta silti: se kirjoitustyö, jota varmaan aika moni kammoaa, on nyt tehty. Varmaan kuka tahansa normaali ihminen tuntisi siitä edes hippusen iloa. Minun olotilaani kuvaa tasan yksi tunne. Kymmenen pistettä sille joka arvaa, mikä. Vihje: alkaa a-kirjaimella.
Viikonloppuna kävin pitkällä lenkillä, koska oli aurinkoista. Lenkin jälkeen pidin kunnon loikkimissession trampoliinilla. Lopuksi makoilin selälläni trampalla ja tuijotin taivasta. Joutsen lensi yli.
Maanantaina kävin kauan odotetulla ja hyvin organisoidulla shoppailureissulla ystävän kanssa. Ostin kauan himoitsemani juoksutunikan, uuden juoksutopin ja BodyShopin kasvonaamion. Kannoin huonoa omaatuntoa niistä kaikista, kaikesta siitä rahasta, jonka niihin tuhlasin, vaikka hyvin tiedän, että varsinkin kahden ensin mainitun kohdalla pitäisi tuntea täysin päinvastoin. Pitäisi pikemminkin tuntea huonoa omaatuntoa, jos niitä urheiluvaatteita ei osta.
Sovittelin myös kunnon kasan mekkoja, sillä mulle on yhtäkkiä valjennut, että tänä vuonna pääsen useampiin juhliin kuin viime vuosien aikana yhteensä. Saattaa olla, että pidän itsekin jotkut juhlat. Siis sovittelin mekkoja.
Olen havainnut, että sovituskoppikokemukseni jakautuvat tasan kahtia: on niitä päiviä, jolloin mikä tahansa vaate on päälläni kuin ylitsepursuava makkarankuori, ja sitten on niitä päiviä, kuten maanantaina, jona kaikki vaatteet vain mystisesti solahtavat päälleni. En ymmärrä, miten se on edes mahdollista: naurettavan pieni S-koon vähän liian tiukaksi luultu juhlamekkokin istui päälleni kuin hansikas. Tämän talven ja kevään ulkonäkökriiseilyn jälkeen mikään ei olisi voinut tehdä parempaa. Parhaiten mieleeni jäivät ystäväni sanat:
"Sulle sopii kaikki, minkä sä vedät päälles, koska sulla on niin hyvä kroppa! Ja tasapainonen! Siinä ei oo mitään ongelmakohtia!"
Niin. Tuon kun vielä joskus itsekin uskoisi.
Tiistaina juttelin yhden ystävän kanssa, jota en ole nähnyt aikoihin. Keskustelimme asunnoistamme ja totesimme, että molempien asunnoissa on tasan yksi vika: niissä on kesällä tuskallisen kuuma. Tulimme siihen lopputulokseen, että toivotaan, että tulee oikein kylmä ja sateinen kesä. Sillähän siitä ongelmasta päästään. Aika lupaavalta on tuntunut.
Eilen illalla mulla ei ollut kerrassaan mitään tekemistä, enkä pitänyt siitä olotilasta. Tein siis saman, minkä tein muuten viime keväänä / kesänä näihin samoihin aikoihin. Tyhjensin kaapit ja laatikot ja pyyhin ne puhtaiksi, ja heittelin pois jotakin vanhaksi mennyttä tavaraa. Voi että se oli terapeuttista.
Kivoja asioita olisi vielä lisääkin, mutta kerron niistä muista joskus myöhemmin. Palataan sitten joskus!
Kesä on tullut, sillä olen ollut jo yksissä lukuvuoden päätös / kesänaloittajaisbileissä ja istunut yhden illan terassilla, vaikka oli kylmä. On ilmeisesti kesä huolimatta siitä, että koko ajan sataa ja on kylmä. Siis: tässä virallinen, kesän 2015 ensimmäinen blogimerkintäni.
Tämä viikko ei ole ollut kovin mukava. Siihen ei ole ollut mitään erikoista syytä. Tulin tänne blogiin lunastamaan taas uudenvuodenlupaustani. Siis kivoja asioita:
Viime viikolla kirjoitin loppuun graduni viimeisen luvun. Ei, se ei ole vielä valmis, sillä tuskallisin osa on epäilemättä vielä edessä: en edes jaksa kuvitella sitä viilailun, näpertämisen, nyhertämisen, punnitsemisen ja ahdistumisen määrää tässä kesällä, mikä pitää vielä kestää, ennen kuin uskallan joskus palauttaa sen, jos se hetki sitten ikinä koittaa. Mutta silti: se kirjoitustyö, jota varmaan aika moni kammoaa, on nyt tehty. Varmaan kuka tahansa normaali ihminen tuntisi siitä edes hippusen iloa. Minun olotilaani kuvaa tasan yksi tunne. Kymmenen pistettä sille joka arvaa, mikä. Vihje: alkaa a-kirjaimella.
Viikonloppuna kävin pitkällä lenkillä, koska oli aurinkoista. Lenkin jälkeen pidin kunnon loikkimissession trampoliinilla. Lopuksi makoilin selälläni trampalla ja tuijotin taivasta. Joutsen lensi yli.
Maanantaina kävin kauan odotetulla ja hyvin organisoidulla shoppailureissulla ystävän kanssa. Ostin kauan himoitsemani juoksutunikan, uuden juoksutopin ja BodyShopin kasvonaamion. Kannoin huonoa omaatuntoa niistä kaikista, kaikesta siitä rahasta, jonka niihin tuhlasin, vaikka hyvin tiedän, että varsinkin kahden ensin mainitun kohdalla pitäisi tuntea täysin päinvastoin. Pitäisi pikemminkin tuntea huonoa omaatuntoa, jos niitä urheiluvaatteita ei osta.
Sovittelin myös kunnon kasan mekkoja, sillä mulle on yhtäkkiä valjennut, että tänä vuonna pääsen useampiin juhliin kuin viime vuosien aikana yhteensä. Saattaa olla, että pidän itsekin jotkut juhlat. Siis sovittelin mekkoja.
Olen havainnut, että sovituskoppikokemukseni jakautuvat tasan kahtia: on niitä päiviä, jolloin mikä tahansa vaate on päälläni kuin ylitsepursuava makkarankuori, ja sitten on niitä päiviä, kuten maanantaina, jona kaikki vaatteet vain mystisesti solahtavat päälleni. En ymmärrä, miten se on edes mahdollista: naurettavan pieni S-koon vähän liian tiukaksi luultu juhlamekkokin istui päälleni kuin hansikas. Tämän talven ja kevään ulkonäkökriiseilyn jälkeen mikään ei olisi voinut tehdä parempaa. Parhaiten mieleeni jäivät ystäväni sanat:
"Sulle sopii kaikki, minkä sä vedät päälles, koska sulla on niin hyvä kroppa! Ja tasapainonen! Siinä ei oo mitään ongelmakohtia!"
Niin. Tuon kun vielä joskus itsekin uskoisi.
Tiistaina juttelin yhden ystävän kanssa, jota en ole nähnyt aikoihin. Keskustelimme asunnoistamme ja totesimme, että molempien asunnoissa on tasan yksi vika: niissä on kesällä tuskallisen kuuma. Tulimme siihen lopputulokseen, että toivotaan, että tulee oikein kylmä ja sateinen kesä. Sillähän siitä ongelmasta päästään. Aika lupaavalta on tuntunut.
Eilen illalla mulla ei ollut kerrassaan mitään tekemistä, enkä pitänyt siitä olotilasta. Tein siis saman, minkä tein muuten viime keväänä / kesänä näihin samoihin aikoihin. Tyhjensin kaapit ja laatikot ja pyyhin ne puhtaiksi, ja heittelin pois jotakin vanhaksi mennyttä tavaraa. Voi että se oli terapeuttista.
Kivoja asioita olisi vielä lisääkin, mutta kerron niistä muista joskus myöhemmin. Palataan sitten joskus!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)