Niin monta mahdollista maailmaa

Opettaja / kouluttajaopinnoissani olen joskus kuullut sanan särö ja sen johdannaisen, säröyttävä kokemus. Sillä tarkoitetaan jotakin särön tekevää, hätkähdyttävää, uutta, ehkä omituista, kenties pelottavaa, todennäköisesti enemmän tai vähemmän epämiellyttävää, mutta ennen kaikkea toisenlaista, mihin on tottunut. Opettajaksi tai kouluttajiksi haluavien on opinnoissaan tehtävä säröjä, eli tutustuttava omasta alasta mahdollisimman erilaisiin, itselle mahdollisimman vieraisiin opetus- ja koulutusympäristöihin. Vain sillä tavalla voi itse oppia jotakin uutta. Vaikka se olisi epämiellyttävää, vaikka se olisi vaikeaa, silti se on tärkeää, sillä vain muutos, poikkeama totutusta, voi tuoda jotakin uutta.

Itse koin jälleen kerran viime viikonloppuna säröyttäväksi kutsuttavan kokemuksen, tosin en opinnoissa enkä työssä vaan vapaa-ajalla.
Kävin erittäin läheisen ihmisen kanssa keskustelun, jonka aikana hän muun muassa totesi minulle hymyillen, että  "sä oot niin viaton", ja kertoi oman näkökulmansa joihinkin asioihin.

Keskustelu oli samaan aikaan harvinaisen epämiellyttävä ja hirvittävän tärkeä, ja olen sen aiheuttamasta huonosta olosta huolimatta onnellinen, että se käytiin.
Ymmärsin kunnolla, mitä sillä säröilyllä opinnoissa tarkoitetaan.
Ironisoin omaa intohimoani siihen, että kirjoissa kerrotaan sama tarina useamman kuin yhden henkilön näkökulmasta.
Todellisessa elämässä kuultuna se osoittautui yllättävän vastenmieliseksi.

Ja silloin sen vasta huomaa.
Sen, että omassa päässään kokoamansa tarinan, oman kuvansa maailmasta, oman kokemuksensa, jollakin tavalla aina olettaa toistenkin näkemykseksi. Vaikka teoriassa tietää, että niin ei ole, niin silti jollakin tavalla olettaa.
Luulee, että ainakin läheinen ja tärkeä ihminen on tästä asiasta tätä mieltä ja tuosta ihmisestä tuota mieltä ja tämä asia on näin ja tämä noin, ja näin vain on, kyseenalaistamatta.

Ja sitten toinen ihminen kääntää asiat ihan toisinpäin, kuin itse olet ikinä ajatellut, kuullut, lukenut tai uskonut. Näyttää eräänlaisen vaihtoehtoisen historian, joka on toisaalta sama ja toisaalta kokonaan eri, kuin oman pääsi sisällä oleva tarina, uskomus, mikä lie.

Jäljelle jää kauhea ahdinko siitä, kumpi näistä on totuus, missä on totuus.
Vielä kauheampi ahdinko siitä, että mitään absoluuttista totuutta ei ole. On vain jokaisen oman pään sisällä oleva olettamus totuudesta.
Kaikkein kauhein ahdinko siitä, että minä tosiaan olen näin lapsellinen, viaton, yksinkertainen ja / tai tyhmä, mitä sanaa nyt kukin haluaa käyttää. Että olen tästä tiedosta huolimatta aina ennen tätä uskonut omaan olettamukseeni, uskonut, että se on kaikkien muidenkin olettamus, uskomus, tieto.

 Lohduttaudun sillä, että todennäköisesti en kuitenkaan ole keskivertoihmistä tyhmempi.

Olen päinvastoin onnekas, kun minulla on mahdollisuus tällaisiin säröyttäviin kokemuksiin aika ajoin, ja kun niiden avulla saan mahdollisuuden tiedostaa edellä mainitut asiat.
Todennäköisesti ne unohtuvat tietyn ajan kuluttua. Elämä on tasaisen ja särön vuoropuhelua. On hyvä, että säröjä tulee, että edes silloin tällöin havahtuu ajattelemaan.

On lahja, että ympärillä on niin erilaisia ihmisiä, kuin itse on.
Silloin pysyy liikkeessä. Joutuu haastamaan omia ajatuksiaan jatkuvasti.

Kaikki ihmiset eivät ole yhtä onnekkaita. Jotkut jumiutuvat omiin ajatuksiinsa ja elävät ties kuinka suuren osan elämästään uskoen vakaasti, että oma olettamus maailmasta on kaikkien muidenkin olettamus, että oma olettamus on se ainoa ja oikea.
Vaikka särön kokemus on epämiellyttävä, ajatus toisesta vaihtoehdosta on moninkertaisesti epämiellyttävämpi. 

Ja ennen kaikkea huomaa, että koskaan ei ole tilannetta, että kaikki olisivat samaa mieltä tai että kukaan ei olisi jotakin mieltä.

Jos ja kun siis aina silloin tällöin tulee sellainen olo, että minä olen täysi paska ja kaikki on ihan päin helvettiä ja kaikki muutkin ovat sitä mieltä, joku saattaa kääntää senkin asian ihan päinvastaiseksi.
Jonkun mielestä saatan silloinkin, ja ehkä juuri silloin, olla ihan mahtava ihminen. 

Elämän kauneus

Miten puhua tai kirjoittaa asioista, joihin ei löydy sanoja?
Jos liian lyhyessä ajassa tapahtuu liikaa, jotta sitä pystyisi kunnolla käsittelemään?


Vaihtoehdoksi jää jonkinlainen tiivistys, pelkistetty summaus. Jota (ehkä) myöhemmin seuraa (joidenkin) asioiden syvällisempi läpikäynti.


Kaksi viikkoa, johon mahtuu asioita melkein elämän verran.
Ensin yritän sisäistää sen, että maisterinopinnot ovat koossa. Viiden vuoden opintojen jälkeen, hillittömän gradupuserruksen jälkeen, se on sitten siinä. Amanuenssi käskee pistämään kuoharit kylmään.


Ennen kuin ehdin suoda sille yhtä hämmentynyttä ajatuksenhäivettä enempää, olenkin jo lentämässä Ateenaan. Kaupunkiin, johon olen halunnut vuosien ajan matkustaa.
Sitten olen siellä, ja kaikki on juuri niin kaunista ja upeaa, kuin olen kuvitellut, ja toisaalta aivan liikaa, että osaisin edes kuvitella.


Odotan auringonnousua maratonpäivän aamuna Marathonaksen urheilukentällä ja jostain syystä ajattelen sitä tyhjää kohtaa, joka elämässäni on. Ajattelen sitä ihmistä, josta luovuin kaksi vuotta sitten, ja sitä, josta olen luopunut nyt, enkä tiedä, surenko kumpaakaan heistä vai heidän hahmossaan enemmänkin yleisesti jotain muuta. Kenties pelkoa siitä, että ketään ei koskaan tulekaan.


Ylitän maratonin maaliviivan Ateenan stadionilla, ihmettelen ihmisten paljoutta ja auringonpaistetta kaikkialla ympärilläni, kirkkautta ja kaukaa historiasta kumpuavaa viestiä. Olen juossut maratonin Ateenassa, olen valmistunut maisteriksi, olen Ateenassa, siinä kaikessa on liikaa, että osaisin ajatella. Katson, mutta en näe. Ajattelen, mutta en ymmärrä. Liikutuksen kyyneleet olisivat paikallaan, mutta asiat ovat liian suuria, että tunnekapasiteetti riittäisi niihin. Ajattelen, että ne tulevat sitten joskus. Kun ehdin käsitellä asioita paremmin.


Pidän puheen juhlissa, sanon asioita, jotka olen jo kauan halunnut sanoa, jännitän puheen pitämistä, sillä silloin se on kaikkein vaikeinta, kun olisi liian paljon sanottavaa ja liian vähän sanoja. Pelko siitä, että en saa tuotua julki, ymmärrettäväksi, sitä mitä haluan sanoa.


Ylitsekäyvä onnellisuus siitä, että olen saanut elämässäni niin paljon rakkautta, että olen niin monen tärkeän ihmisen ympäröimä.
Että olen saanut elämältä näin paljon.


Haluaisin itkeä taas, mutta taas asiat ovat liian suuria, että jaksaisin ajatella niitä kerralla.


Juhlista seuraavana aamuna, tasan viikko maratonin jälkeen ja kaksi viikkoa opintojen valmistumisen jälkeen astun jälleen tärkeän ihmisen eteen, tällä kertaa vuoteen äärelle, tällä kertaa en juhlissa. Olemme kaikki hänen ympärillään, olemme tulleet niin nopeasti kuin mahdollista sen jälkeen, kun kuulimme, että aikaa ei enää ole hukattavaksi.


Emme tiedä, kuuleeko hän meitä, emmekä tiedä, tietääkö hän että olemme siinä. Voimme vain arvailla.
Koska pöydällä on runokirja, ja koska koko elämäni ajan olen lukenut ja keskustellut kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja runoista tämän ihmisen kanssa, tartun siihen. Selaan kirjaa ja satun avaamaan sen "Elämän kauneus" -nimisen runon kohdalta. Luen runon ääneen hiljaisuudessa, ja kuulemma näyttää siltä, kuin sängyssä makaavan silmistä tulisi pari kyyneltä.


Tunne tulee vasta, kun lähdemme huoneesta pois.
Ajattelen, että en voi ymmärtää sitä. Kun nyt lähdemme tästä, kun suljemme tämän huoneen oven, kun painamme sen perässämme kiinni ja kävelemme ulos, emme enää ikinä näe häntä. Käännyn vielä ovelta katsomaan sängyssä makaavaa ja yritän ymmärtää, että siinä näen hänet viimeisen kerran. Se runo jonka luin, oli hyvästi.
Sillä hetkellä en haluaisi itkeä, mutta yhtäkkiä pala kurkussani on kammottavan suuri. Sen hetken ja kaikkien sitä edeltävien hetkien edestä.


Seuraavana aamuna tapahtuu sitten se, mikä ei ole kellekään yllätys, mikä tiedettiin, mitä odotettiin.


Ajattelen häntä, joka oli niin suuri osa elämääni, ja jota ei enää ole.
Ajattelen niitä, jotka ovat suuri osa elämääni ja jotka vielä ovat.
Itken, ensin sitä jota ei enää ole ja sitten lopulta kaikkia muitakin, ensin surusta ja sitten en enää pelkästään siitä.
Suru ei ole päällimmäinen tunne.
Päällimmäinen on tunne siitä, että elämä on kaunis.


Elämän kauneus on siinä, että kaikki tämä tapahtuu. Että samassa hetkessä ja vaihtuvasta hetkestä toiseen voi kokea niin montaa erilaista tunnetta. Että elämä antaa tämän kaiken.

Arvoitus nimeltä gradu

Arvoitus, joka ei ikinä ratkea.
Lause, jota hoin gradussani useampaan otteeseen, ja joka loppujen lopuksi määritteli itse työn. Sattumalta tai juuri siksi.

Aloitin reilu vuosi sitten. Esittelin jo kehittelemäni aiheen. Sain komennuksen keksiä toisen. Aloitin vimmatun tiedonhaun, paniikkia ja hysteriaa lähentelevän keksimisen. Keksin. Aloin kehitellä. Kehittelin. En uskonut. Ohjaaja uskoi, joku muukin kenties uskoi.

Syksy meni ilman levon hetkeä. Tein unelma-alani opintoja ja gradua rinnakkain ja vuororellen ja yhtä aikaa. Itkin ja kirosin ja olin innostunut, onnellinen ja tyytyväinen, kaikkea vuorotellen ja yhtä aikaa. Asuntoni täyttyi muistiinpanovihkoista, lähdeteoksista, kirjoitusvälineistä. Muistitikulleni alkoi kertyä tiedostoja huolestuttavassa määrin. Hankin varuilta vielä kolmannen muistitikun, koska olin kuullut, että niihin ei voi ikinä luottaa - ei varsinkaan silloin, jos koko 120 sivun gradutekeleesi on yhden muistitikun varassa.

Jouluna pidin lomaa. Huomasin olevani suhteellisen hermoheikko. En kestänyt sitä, että joulupöydässä kysyttiin "mitä gradulle kuuluu" sen sijaan, että oltaisiin oltu pätkän vertaa kiinnostuneita siitä, mitä minulle kuuluu.

Joulun jälkeen alkoi ahdistus.
Tein ensin varovasti ja sitten räjähtävällä kauhulla sen havainnon, että joskus se gradu pitää kirjoittaakin.
Että ei tule sellaista hetkeä, jona olisin täydellisesti sisäistänyt kaiken lukemani. Jona hallitsisin täydellisesti kaiken ja mieleni syöksisi ajatukset tekstiksi paperille juuri sellaisina kuin kuuluu, kuin suoraan tietokoneen tiedostoista.
Että jos aion tehdä gradun, minun pitää tehdä se. Minun, ei kenenkään muun. Kukaan ei voi sanoa, onko se oikean- vai vääränlainen.
Edelleen ohjaaja uskoi, minä en.

Aloitin.
Varovasti.
Kirjoitin yhtenä tammikuun alun iltana kaksi sivua, toisena päivänä toiset kaksi.
Samaan aikaan aloitin työharjoittelun kirjastolla. Päivät olivat kivoja, mutta raskaita. Päivien mukavien hetkien ansiosta jaksoin niellä iltaisin mukillisen myrkkyä, eli kirjoittaa puoli sivua tai sivun tai pari isoa G:tä, niin kuin sanotaan. Olin kauhuissani ja tukehtumiseen asti ahdistunut ja kenties vähän ylpeä itsestäni.

Tammikuun loppuun mennessä olin saanut ensimmäisen luvun kirjoitettua. Kun harjoittelu kirjastolla loppui, varasin ajan ohjaajan kanssa voidakseni keskustella tuosta ensimmäisestä kirjoitetusta pätkästä.

Menin ohjaajan tapaamiseen kuin viimeiselle tuomiolle. Tuntui, että elämäni riippuu tästä. Olin varma, että mitään muuta ei olisi odotettavissa kuin lopullinen ja täydellinen tyrmäys. Pidin selvänä, että viimeistään nyt ohjaajallekin on selvinnyt, että ei helvetti, ei tuo tähän kykene.

Olin järkyttynyt, kun ohjaaja olikin ihan leppoisa. Kehui ja kannusti kovasti ja kehotti jatkamaan samaan malliin. Suhtautui 15 sivun gradutekstipätkään kuin johonkin ihan normaaliin asiaan.

Poistuin tapaamisesta täynnä silkkaa ihmetystä.
Jatkoin kirjoittamista.

Keväälle muodostui oma rutiininsa. Nousin aamulla aikaisin, join aamukahvin, suuntasin yliopistolle. Kirjoitin gradua, kävin syömässä, kirjoitin lisää. Usein eräs ystävä kirjoitti vieressä omia juttujaan. Huomasin hänen kanssaan sen ikiaikaisen faktan, että parasta ystävyyttä mittaa yhteinen hiljaisuus. Voimme tavata aamulla ja olla tuntikausia yhdessä ilman, että höpisemme mitään turhaa. Silti saamme tukea toisistamme ja annamme toisillemme lahjaksi sen, että tämäkin työntäyteinen päivä tuntui suorastaan siedettävältä.

Illalla erosimme, hän meni kotiinsa ja minä yliopistoliikunnan tunnille. Rääkkäsin itseni kipeäksi ja raahauduin illaksi kotiin. Illoista kotona muistan lähinnä ne kammottavat määrät Milka-keksisuklaata, joita elimistöni vaati.

Kevät kului ja gradusta oli tullut ihan normaali osa elämää.
Pääsiäisenä pidin ensimmäisen loman sitten joulun, ja olin kuin toisessa maailmassa.
Loppukeväästä ahdistuin graduseminaariin kuuluvan, oman gradutyöpätkän esittelystä ja siitä, että on kevät. Raahauduin räntäsateessa kirjastolle hakemaan ja lukemaan lisää lähdeteoksia, panikoimaan siitä, onko niitä nyt tarpeeksi. Horjuin vuorien ja laaksojen välimaastossa: hyvinä päivinä ajattelin, että kyllä tästä selvitään, huonoina päivinä taas, että maailmanloppu kolkuttelee jo ovella.
Parempia päiviä oli enemmän.
Koska tiesin, että suuri osa ihmisistä kirjoittaa graduaan vuosia ja taas vuosia - kyllä kai minä saan yhden kevään olla naimisissa sen kanssa ja kokea sen kanssa koko tunnekirjon kaikessa laajuudessaan.

Tuli toukokuun loppu ja se käsittämätön hetki, että tämä oli nyt tässä. Piste viimeiselle luvulle. Enää en kirjoita mitään.
Ja taivas mikä väsymys sitä seurasi.
Makasin sängyllä ja ajattelin, että en jaksa nousta juomaan kahvia.
Sillä hetkellä kummitätini soitti ja ilmoitti varanneensa minulle ajan kasvohoitoon.

En usko, että on olemassa mitään, mitä ihminen siinä tilanteessa mieluummin kuulisi.
Ajattelin, että kirjoitan tämän muistiin oman tulevaisuuteni varalle, ja ilmoitan sen nyt täälläkin:
jos lähipiirissänne on gradua tai vastavaa puskevia ihmisiä ja haluatte antaa heille jotakin, varatkaa heille kasvohoito. Siis sellainen hemmotteluhoito, ei mitään nahan repimistä naamasta irti. Mitään muuta ei ihminen siinä tilanteessa kaipaa.

Tuli kesäkuun alku ja tapasin ohjaajani koko suuren tekstimassa-paskan jälkeen ja vielä sen keskellä. Ei oikein ollut sanoja. Keskustelimme siitä, kuinka tästä jatkamme. Ohjaaja oli sitä mieltä, että voisin pitää vähän lomaa. Olin samaa mieltä.

Seurasi onnellinen kuukausi, jona en vilkaissutkaan graduani. Olin vain töissä kirjastolla ja rakastin siellä olemista ja elämää.
Kuukauden jälkeen ajatus alkoi hitaasti mutta varmasti kaihertaa taas mieltä. Poissa ollut ahdistus sai kiinni kirjaston hyllyjen välissä. Muistutti, että tämä onnellisuus ei jatku. Missään muodossa.

Onneksi samaan aikaan näyttämölle astui muuan henkilö.
Heinäkuun lopusa sain itseni taas vauhtiin gradun läpiluvussa ja viimeistelytyön aloittamisessa jakamalla asian muuan henkilön kanssa. Jäin työpäivän jälkeen kirjastolle mielelläni lukemaan keväällä kirjoittamaani roskaa, tekemään lähdeluetteloa ja miettimään, pitäisikö jotain ottaa pois, lisätä tai muuten muuttaa, koska muuan henkilökin jäi. Tosin kerrosta alemmas, omiin työtehtäviinsä, mutta siellä hän kuitenkin oli, tietoisena minun elämäni kriiseistä.
Kuukausia sitten kirjoitettu teksti oli silmissäni roskaa, jossa väliin mahtui jokin helmi. 

Elokuun alussa lähetin sopimuksen mukaisesti viimeistellymmän version ohjaajalle, jolla ei ollut minulle juuri silloin aikaa.
Odotin ja odotin, ohjaajan luvattuja kommentteja, joita ei vain tullut.
Kului kuukausi, jonka aikana puin turhautumistani asioiden itsestäni riippumattomasta etenemättömyydestä lukusaleissa ja lainaustiskeissä muuan henkilön kanssa. Totesin hänelle muun muassa eräänä aamuna kello 8.30, että ohjaaja ei ole vie-lä-kään lukenut / kommentoinut sitä graduni viimeisintä versiota, ja mä en ymmärrä, että miksi mun gradu ei ole jokaiselle maailman ihmiselle ensisijaisen tärkeä asia, koska kyllähän sen pitäis olla. Ja sanoin, että tarvin Irish Coffeen, ja kysyin, että tulisiko hän seurakseni. Hän tuli. Mutta se onkin jo toinen tarina. Jatketaan alkuperäistä.

Syyskuussa ne kommentit sitten lopulta tulivat.
Halusin pelkästään oksentaa ajatellessani gradua ja sitä, että tämä ei ole vie-lä-kään ohi.
Nielin oksennukseni ja jäin kirjastolle töiden jälkeen itkua pidätellen ja hammasta purren tekemään kommenttien mukaista viimeistelytyötä. Havahduin aina välillä kirjaston yleensä täyden tietokoneluokan hiljaisuuteen ja ihmettelin, miksi täällä on näin tyhjää. Sitten muistin, että eihän kukaan täysjärkinen ihminen istu kirjastossa klo 18, kun ulkona paistaa aurinko ja vielä on kesää jäljellä.
Vain minä.

Menetin uudelleen uskoni kaikkeen, graduun ja koko elämään, enkä halunnut enää mitään muuta kuin päästä siitä eroon, lopullisesti, lopullisesti, lopullisesti irti ja mahdollisimman kauas siitä. Kului pari viikkoa, jona gradu ei ollut minulle mitään muuta kuin vastenmielisin asia, jonka pystyin keksimään.

Sitten onnistuin kaivamaan jostain viimeiset jäljellä olevat voimanrippeet.
Keksin uuden lähestymistavan.
Suhtaudun tähän nyt niin, että tämä ei ole minun graduni, vaan tämä on kirjallisuudentutkimus, ja koska kirjallisuus ja sen tutkimus on intohimoni, suhtaudun tähän kirjallisuudentutkimuksellisella intohimolla.
Sillä tavalla pystyin siihen. 

Lähetin kommenttien mukaan muokatun version vajaa kahden viikon kuluttua kommenttien saapumisesta.
Sain viimeiset viimeistelyohjeet, jotka koskivat lähinnä pois jätettäviä tai lisättäviä pilkkuja, viivojen pituuksia, sisällysluettelon ja sivunumeroiden asetusta.
Luulin, että hoidan ne parissa tunnissa.
Olin väärässä.

Istuin kirjastolla kolmena päivänä kahdeksan tuntia. Itkin ja nauroin hysteerisesti vuorotellen ja yhtä aikaa yrittäessäni saada sivunumeroita täsmälleen oikein paikalleen ja keksiessäni, miten saan ne takaisin, kun joku lisäasetus kadotti ne.

Kun sivunumerot olivat paikallaan, pysähdyin hetkeksi hengittämään.
Kysyin itseltäni, onko tämä nyt hyvä. Onko tämä nyt se, minkä haluan painuvan historiaan minun tekemänäni graduna. Vielä on mahdollisuus perääntyä. Ei ole pakko palauttaa tätä tällaisena. Saan vielä muokata tätä, jos haluan, saan muokata loputtomiin, jos haluan.

Vastaus oli selvänä mielessäni.
En ole täysin tyytyväinen tähän. Tiedän, että tämä ei ole täydellinen. Tiedostan työn heikot kohdat. Tiedostan, että sen voisi tehdä paremminkin.
Tiedostan kuitenkin myös, että tämän parempaan en tällä erää pysty.
Tiedostan, että koskaan ei tule sellaista hetkeä, jona olisin täydellisen tyytyväinen. Ei tule sellaista hetkeä, jona ajattelisin, että onpa hieno gradu, ja minä olen tehnyt sen.

Tein päätöksen siltä pohjalta.
Tämä on nyt se gradu, jonka tein. Tämä on tässä. Tässä on kaikki.
Ainut asia, mikä minun pitää tehdä ja minkä enää voin tehdä sen hyväksi, on osata päästää siitä irti.

Lähetin sen, lopullisen ja viimeisen, elämäni viimeisen version. Oli lokakuun alun ilta, kello oli seitsemän illalla. Olin ollut kirjastolla aamusta asti.
Nousin tietokoneelta katse lasittuneena ja kompuroin kirjaston aulaan. Johtaja tuli vastaan. Ylin johtaja, jonka kanssa en ole koskaan puhunut mitään tervehtimistä enempää. Ensimmäinen ja ainut henkilö, jonka näen lasittuneilla silmilläni kirjaston aulassa minuutti gradun palauttamisen jälkeen.
Johtaja tervehtii, hymyilee ja kysyy, oliko mulla noin pitkä päivä.

Henkäisen, että "mä palautin mun gradun".

Vasta myöhemmin tuli mieleen, että olisi voinut myös vastata siihen, mitä kysyttiin.

Kuluu viikko ja toinen, lähinnä uskomatta, haluamatta edes ajatella.
Kun on kulunut kolmas viikko, alan ahdistua, kun mitään ei taaskaan kuulu. Laitan sähköpostia, ja saan vastauksen.
Gradun arvosana ja sen perustelut läjähtävät naamalleni samana päivänä, kun olen pitänyt ensimmäisen oman opetustuokion ja etsinyt passini seuraavan viikon Ateenan-lähtöä varten.

Ne ovat kai niitä tilanteita, joihin ei oikein mahdu tunteita eikä ajatuksia. Kaikki tulee vasta jonkin aikaa jälkeenpäin.
Kirjaudun facebookiin ja huomaan, että kesällä tärkeäksi muodostunut henkilö on online-tilassa. Olen jo vuosia sitten lakannut pitämästä facebook-chattailusta, mutta katson tämän poikkeustilanteeksi. Avaan keskusteluikkunan ja kerron tärkeimmät asiat koruttomasti, tiivistettynä.
Kerron, että gradun arvosana tuli, ja nyt lähden pistämään tavarat kasaan ensi viikkoa varten.
Henkilö vastaa.
Hieno juttu!"
ja
"Hyvää matkaa! :)"