2016

11-vuotiaasta lähtien olen pitänyt perinteenä kirjoittaa tiivistyksen menneestä vuodesta, joko uudenvuodenaaton tai -päivän kunniaksi. Aiemmin tein sen omaan päiväkirjaani, nyt jo kolmannen kerran teen sen blogiin.

Kahdessa edellisessä vuosikatsaus-blogipostauksessani olen jäsentänyt kulunutta vuotta kertomalla järjestyksessä jokaiselta kuukaudelta tapahtumia, joita on jäänyt mieleen tai joita kirjoittamishetkellä on juolahtanut mieleen.

Tänä vuonna tällainen lähestymistapa ei syystä tai toisesta enää tunnu mielekkäältä.

Kokonaisuutena ajatellen vuosi 2016 oli täysin erilainen kuin mikään aiemmin kulunut vuosi elämäni aikana. Se hahmottuu mielessäni yhdeksi isoksi köntäksi asioita, ei niinkään sellaiseksi aikajanaksi, jolle voisi ripotella järjestyksessä toisiaan seuraavia tapahtumia. Pikemmin se on yksi suuri, vaikeasti hahmotettava kokonaisuus.

Toisekseen se koostuu myös monesta sellaisesta asiasta, joita en halua jakaa blogissa. Tämä ehkä näkyy myös siinä, miten hiljaista blogissani on ollut tänä vuonna. Voi olla, että ensi vuonna on taas vilkkaampi kirjoitustahti.

Kokonaiskuva vuodesta 2016 näyttäytyy minulle valitettavasti enemmän negatiivisena kuin positiivisena. Olen ehkä täysin kiittämätön, pessimistinen paska, kun sanon näin, mutta 2016 ei ollut minulle erityisen hyvä vuosi, ja toivon, että tuleva vuosi olisi parempi.

Totta kai vuoteen 2016 sisältyi paljon myös hyviä hetkiä. On korostettava, että hyvät hetket korvasivat monta huonoa hetkeä: hyvät hetket olivat aina todella hyviä siinä missä huonot hetket olivat todella huonoja. Kuvailisin vuotta 2016 mustaksi ja karuksi maaksi, josta kuitenkin kasvoi muutama häikäisevän kaunis kukka.

Alkuvuodesta luin kirjan, jonka ajatukset kannattelivat koko vuotta. Tällaisia ajatuksia olivat esimerkiksi se, että onnellinen on vain sellainen ihminen, joka voi ottaa omakseen tämän hetken, joka voi ajatella, että tulkoon huomenna mitä tahansa, tänään olen elänyt. Toisen kirjan tärkeän ajatuksen mukaan ilo on vain suru ilman naamiota: kaiken kokemamme ilon pohjalla ovat vuodattamamme kyyneleet. Ei olisi ylimaallista iloa, ellei olisi myös helvetillistä surua. Melkein heti perään luin toisen kirjan, joka tarjosi ajatusta päivistä elämämme tarkoituksena. ”Päivissä määrä on riemuita, missä muutoin voisimme elää?”

Näiden ajatusten pohjalta ajattelin koota tähän blogipostaukseen ilman tarkempaa aikajärjestystä ne hetket, jotka ovat olleet minulle merkityksellisiä kuluneina vuonna. Ne, joissa on elämän tarkoitus. Päätin, että en kuvaile tarkemmin niitä kaikkein huonoimpia hetkiä, sillä en tarvitse niistä enää jälkikäteismuistutusta. Ne ovat siellä pohjalla, kaikkien näiden hyvien hetkieni taustalla joka tapauksessa.

Vuosi 2016 oli vuosi, jona....

Koin paljon negatiivisia tunteita. Näin jälkikäteen, nyt suht neutraalilla tuulella ollessani näen ne hyvänä harjoituksena. Ihmisen, minun, on aina hyvä saada harjoitella elämistä sellaisissa tilanteissa ja olosuhteissa, missä en missään nimessä haluaisi elää. On hyvä joutua tekemään paljon työtä, on hyvä harjoitella itselle kaikkein vastenmielisimmänkin työn tekemistä ja eteenpäin pyrkimistä silloinkin, vaikka siinä on vaikea ellei mahdoton nähdä merkitystä ja tarkoitusta. On aina hyvä saada harjoitusta pettymysten sietämisestä, vaikeiden tunteiden kanssa elämisestä, siitä, että asiat eivät mene ollenkaan niin kuin itse haluaisi. Vain silloin on mahdollisuudet oivaltaa, löytää jotakin, mitä ei normaalimmassa, mukavammassa elämäntilanteessa löytäisi.

Join paljon glögiä. Join glögiä maaliskuulle asti ja aloitin sen taas lokakuussa. Äiti sanoi, että minusta on tullut 'glögisti'. Veikkaan, että vuonna 2017 en juo enää yhtä paljon glögiä. Ja oli siis puhe alkoholittomasta glögistä, toim. huom.

Katsoin vuoden vaihtumisen hetkellä upeaa ilotulitusta kaupungilla suuressa ihmisjoukossa. Hetki oli mieleenpainuva ja ajattelin, että tästä tulee hieno vuosi. Ilotulitus tuntui selvältä merkiltä.

Otin käyttöön älypuhelimen. Siitä on ollut paljon iloa. Suorastaan harmittaa, että niin kauan vastustin sitä.

En kärsinyt tammikuumasennuksesta, mikä oli historiallista.

Pohdin paljon opettajuutta ja itseäni opettajana, ja toimin opetus- ja ohjaustehtävissä. Opettajuudessa on aina ollut ja on edelleen minulle enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ehkä se on ihan hyväkin asia.

Sain kolme pokaalia, vaikka aiemmassa elämässäni niitä ei ollut yhtään. Kaksi pokaaleista oli kultaisia, yksi hopeinen. Nousin yhden kerran korkeimmalle palkintokorokkeelle pokaali kädessä. Toinen ojennettiin käteen heti maaliviivan ylityksen jälkeen. Yhden saamisesta tultiin ilmoittamaan pukuhuoneeseen. Kaikki tulivat ihan yhtä puskista.

Vietin ystävänpäiväviikonloppua kummien ja serkkujen perheiden kanssa. Se oli juuri oikea tapa viettää ystävänpäivän aikaa.

Juoksin maratonin 300 metrin kentällä. Muistan edelleen kirkkaasti sen tuottaman nautinnon. Olen edelleen miettinyt, onko aivoissani jotain vikaa, kun saman 300 metrin ympyrän juokseminen neljä tuntia putkeen tuotti niin mahtavan flow-tilan.

Kävin teatterissa useammin kuin kuluneen elämäni aikana yhteensä. Sain vasta tänä vuonna tietää, että opiskelijakortillisilla ja työttömillä oli oikeus viimetippalippuihin, eli menemällä lippuluukulle tuntia ennen näytöksen alkua lipun saattoi saada kuudella eurolla normaalin yli kolmenkympin sijasta. Kelatkaa, siis kuusi euroa. Sen lisäksi, että aiemmin en ollut hoksannut tätä, olin aina jotenkin luullut, että teatteriin ei voi mennä yksin. Tänä vuonna huomasin, että kyllä voi. Juoksin monena perjantaina hetken mielijohteesta tuntia ennen näytöksen alkua kotikaupunkini teatterin lippuluukulle ja kävin katsomassa ties mitä, joka kerta yksin. Oli ihan mahtavaa.

Vietin pääsiäistä kummilapseni kanssa. Havahduin jatkuvaksi muuttuneesta tunteestani, että olen kaikessa ja kaikille täysin merkityksetön, turha paska ja on aivan sama, missä olen. Oli ainakin yksi pikku ihminen, joka väkisin halusi viettää aikaansa juuri minun kanssani.

Sain raahattua itseni silmälääkärille, mikä on käsittämätöntä, sillä olen aina pelännyt kaikkea silmiin liittyvää ihan naurettavuuksiin asti. Loppuvuodesta silmäpolilla ramppaaminen alkoi olla jo arkipäivää.

Kävin Kansallisteatterissa kaksi kertaa, vaikka aiemmin elämässäni en ole käynyt siellä kertaakaan. Ensimmäinen käynti oli veljeni perheen valmistujaislahja minulle, toisella kertaa toteutin haaveeni nähdä Moliéren Luulosairas -näytelmä ja Minttu Muskallio livenä.

Harjoittelin vanhoja tansseja, vaikka lukion jälkeen olen luullut, ettei sellaista tilannetta voi enää koskaan tulla. Harjoituksissa oli ihanaa, vaikka mulla ei ollut paria.

Whatsappailin ensirakkauteni kanssa. Oli jännää.

Yritin 25-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi osallistua hyväntekeväisyysjuoksuun, mutta se peruttiin. Lähdin huonoon, tuulisen synkkään säähän itsekseni juoksemaan. Kun nousin tavallisen reittini mukaisesti loppuvaiheessa sillalle järven yläpuolelle, aurinko tunki esiin pilvien lomasta ja maailma kirkastui silmissä. Koin sen luonnon antamaksi synttäritervehdykseksi.

Syntymäpäivänäni klo 15.54, minuutilleen neljännesvuosisata syntymäni jälkeen menin yliopistolle tapaamaan professoria, jota olen aina arvostanut, ehkä vähän ylimitoitetustikin. Siksi kahdenkeskinen tapaaminen pelotti niin, että piti hetkeksi pysähtyä hänen ovelleen ihan vain hengittämään ennen koputtamista. Tapaaminen oli paras synttärilahja, minkä olisin voinut saada, sillä kyseinen ihminen sanoi minulle kauneimmat sanat, jotka olen kaikkien yliopistovuosieni aikana kuullut. Tapaamisen jälkeen menin Minetti-jäätelölle, otin kaksi palloa ja tunsin, että en ole elänyt tätä elämää turhaan, en ole tehnyt turhaan kaikkea sitä, mitä viime vuosina olen tehnyt.

Jumalauta, että oli hienoa.

Osallistuin ystävän valmistujaisiin. Juhlat poikkesivat muista bileistä ainoastaan siten, että niissä ei ollut tarjolla alkoholia. Oli tosi kivaa. Juhlat palauttivat hippusen uskoani ihmiskuntaa kohtaan. 

 

Vietin juhannusta lapsuudenystävän ja hänen perheensä kanssa. Oli tosi kivaa.

Olin juhannustansseissa ja näin niissä Jari Sillanpään livenä. Pakko todeta, että en olisi millään halunnut lähteä, mutta ystävä sai painostettua. Oli kyllä hauska reissu.

Ajauduin myös katsomaan Jope Ruonansuun live-esiintymistä, vaikka siitä tyypistä en välitä yhtään.

Pelkäsin tosissani kuolemaa useita kertoja erinäisten lukuisten oireiden seurauksena. Voin kertoa, että siinä oli kaikista mahdollisista ikävistä tunteista ylivoimaisesti kaikkein kamalin tunne tänä vuonna. Kaikkea muuta voin sietää, mutta sen haluaisin poistaa elämästäni lopullisesti.

Löysin promootiopuvun, lievästi ilmaistuna tuskallisen etsinnän jälkeen. Muistan kirkkaasti hetken, jona astuin ulos sovituskopista, keräsin käteeni painavaa monikerroksista helmaa, jota riitti ja riitti vain, ja kävelin pari askelta nähdäkseni itseni peilistä. Tiesin, että tämä on nyt oikea, tämän haluan. Ajattelin, että en kuitenkaan ota sitä, sillä mielestäni se maksoi liikaa. Ja sitten kuitenkin otin sen. En katunut päätöstä kertaakaan.

Juoksin maratonin yöllä, lähdin matkaan muutama tunti promootiopuvun löytymisen jälkeen ja tulin maaliin klo 01.20. Istuin yleisessä saunassa maratonin jälkeen yksin. Poistuin pukuhuoneesta yömekossa, järjestäjien katseiden alla. En oikein vieläkään osaa päättää, hävettääkö se vai ei. 

Hurahdin Kumman kaa -tv-sarjaan, hankin ykkös- ja kakkostuotantokausien yhteisen dvd-boxin omaksi ja katsoin jaksot niin moneen kertaan, että tätä nykyä osaan ne liki pitäen ulkoa. 

Tein ystävän kanssa kesälomareissun Mikkeliin. Muistan hetken, jona istuimme saunan ja porealtailun jälkeen kattotason terassilla ja ajattelin, että kaikki on niin hyvin ja kaunista.

Heittäydyin merenranta-aaltoihin Vaasan leirintäalueella eräänä verrattoman kauniina, elokuisena sunnuntai-iltana. Aaltojen keinutettavana oleminen ja rantahiekalla juokseminen nostatti syvältä kumpuavan lapsen riemun. Ajattelin siinä hetkessä, että tulkoon huomenna mitä tahansa, tuli hyvää tai pahaa, tänään olen elossa, tänään olen onnellinen, eikä mikään voi sitä pilata.

Vajaa viikko sen jälkeen ajattelin tasan tarkalleen saman ajatuksen, vaikkakin paljon voimakkaampana promootiopäivän jälkeen, promootiotanssiaisten viimeisen sävelen jälkeen. Olin kerran elämässäni täydellisen itsevarma, vieressäni olevan toisen ihmisen itsevarmuus heijastui minuun, tiesin olevani kaiken jälkeen, kaikesta huolimatta arvokas ja kaunis ja hyvä. Onnentunne oli siinä hetkessä niin suuri, että tuntui vaikealta ymmärtää, miksi se annettiin minulle, miksi juuri minä sain kokea sen. 

Osallistuin tanssien lisäksi myös itse promootioon (josta tanssit olivat oikeastaan vain sivujuonne). Kirkkaimmin mieleeni jäi hetki, jona astelin muun kulkueen mukana varsinaisen juhlatilaisuuden aluksi juhlasaliin ylevän musiikin soidessa taustalla. Olin sattumalta hyvin näkyvillä, hetki tallentui jopa videolle. Hetki oli juuri sellainen, jonka olin aina halunnut kokea, ja siinä oli jotain suorastaan kivuliaan kaunista. Olisin voinut itkeä liikutuksesta. 

Juoksin maratonin Espoossa merenrantamaisemissa. Maraton ei ollut mikään häikäisevän hieno kokemus, mutta tulipahan koettua sekin.

Kävin kasvohoidossa, kiitos kummitätini.

Kävin Linnanmäellä kummilapseni kanssa. Oli tosi kivaa, varsinkin, kun kyseessä oli upea Valokarnevaali. 

Katsoin Hynttyyt yhteen -sarjan yhden tuotantokauden kirjastosta löytämältäni dvd:ltä. Siinä myös sarja, joka ansaitsee erityismaininnan ihan vain piristävän vaikutuksensa vuoksi. Pistin sen pyörimään monella, niin monella toivottomuuden hetkellä. 

Tunsin itseni rumemmaksi kuin olen tuntenut vuosiin. Kun tunne oli kestänyt liian kauan, keksin, että sille voi tehdä jotain. Loppuvuodesta aloin siis meikata ensimmäistä kertaa sitten yliopiston alkuaikojen.

Kriiseilin siitä, kasvattaisinko otsatukan pois vai leikkelisinkö sitä. Päädyin jatkamaan jälkimmäistä.

Kävin yläasteaikaisen opettajani kanssa kahvilla. Jälkikäteen ajattelin, että osasin sentään käyttäytyä hänen seurassaan ehkä vähän paremmin kuin kymmenen vuotta sitten. En tiedä, oliko hän samaa mieltä.

Löysin vihdoin vapaaehtoistyömuodon, jonka olen kokenut itselleni sopivaksi. Jo vuosien ajan olen etsinyt sellaista vapaaehtoistyömuotoa, jonka tekemisestä nauttisin. Olen käynyt koulutuksissa ja ottanut erilaisista vapaaehtoistyön vaihtoehdoista selvää, mutta mikään ei sitten kuitenkaan ole tuntunut omalta. Tänä vuonna osallistuin vapaaehtoistyöhön, jonka parissa tuli kummallisen voimakas tunne, että juuri tässä olen nyt oikeassa paikassa, juuri näin on hyvä.

Juoksin maratonin 16 asteen pakkasessa, niin kylmässä en ole ikinä ennen juossut maratonia.

Katsoin kaikki Joulukalenteri -ohjelman jaksot ensimmäistä kertaa sitten ala-asteaikojen. Sen lisäksi, että oli ihanaa nähdä Eero Ritala ja Minttu Mustakallio, nautin myös ylipäätään ohjelman katsomisesta. Jaksot virittivät joulutunnelmaan tavalla, jonka olin ehtinyt unohtaa lapsuuden jälkeen.

Loppuvuodesta, vuoden viimeisenä asiana se sitten rysähti, kaikkein suurin juttu. Toteutui haave, jonka mitoitin viime vuonna näihin aikoihin ja tänä vuonna alkuvuodesta kaikkein suurimmaksi ja tärkeimmäksi. Nyt olen päässyt siihen, ja sitä on vaikea käsittää. Prosessi oli pitkä, työläs ja vaikea, ja siihen liittyi kaikenlaisia tunteita, mutta nyt tavoite on saavutettu. Olen iloinen, mutta tapojeni mukaisesti en ainakaan tällä hetkellä tanssi pöydillä ja kilju. Mielessäni häämöttää pelottavana, kammottavana, kaikki se, mitä tämä tarkoittaa, mitä tämä vaatii. Enää en ole ollenkaan varma, onko minusta tähän. Tärkeintä on kuitenkin jonkin sellaisen mystisen sisäisen äänen sanoma, jonka kuulen vain harvoin, ja jonka nyt olen kuullut, että juuri näin on hyvä, suunta on oikea, tarvitaan vain helvetisti lisää rohkeutta, lujuutta ja vahvuutta.

Sain myös juuri ennen joulua tietää, että eräs entinen luokkatoverini, miespuolinen, oli ekalla luokalla äänestänyt minua hymypatsaan saajaksi. Reaktioni oli pelkkä silkka vilpitön ihmetys. ..Täh? Että joku on äänestänyt hymypatsaan saajaksi minua, miksi helvetissä? Että sen on tehnyt joku poika?! Tieto oli melkein parasta tässä vuodessa, ihan vain hätkähdyttävyytensä vuoksi. Olen aina luullut, että minulla on suhteellisen realistinen kuva siitä, millaisena muut ihmiset minut näkevät. Olen taipuvainen pessimismiin, mutta mielestäni osaan kuitenkin ajatella suht realistisesti. Tämä tapahtuma osoitti kuitenkin, että ajattelussani on ollut ainakin yksi täydellinen murtumakohta. Joku on nähnyt minut tavalla, jolla en olisi koskaan, ikinä, milloinkaan, voinut kuvitella kenenkään ihmisen minua näkevän.

Ehkä tällaisia (positiivisia) murtumakohtia on muitakin?

Kärsivällisyyteni venytettiin vuonna 2016 monella elämänalueella useamman kerran äärirajoille. Aiemmassa elämässäni olen pitänyt itseäni, jos en nyt maailman kärsivällisimpänä, niin kuitenkin melko kärsivällisenä ihmisenä. Tämän vuoden jälkeen epäröin sitä. Jossain vaiheessa kärsivällisyyden raja lakkasi aina venymästä, jossain vaiheessa se joka kerta paukkui, välillä kohtalokkainkin seurauksin.

Aloin miettiä itsetuntoani uudella tavalla. Aiemmassa elämässäni olen ajatellut, että itsetuntoni on ihan pohjalukemissa. Tänä vuonna mieleeni juolahti, että itsetuntoni ei ehkä sittenkään ole huonoin mahdollinen. Minulla saattaa hyvinkin olla parempi itsetunto kuin jollakin ulospäin hyvin varmalta ja osaavalta vaikuttavalla ihmisellä. Ainakin jostakin näkökulmasta itsetuntoani voi pitää hyvänä, ihanteellisenakin.

Tämän kaiken kirjoitettuani alkusanani alkoivat huvittaa. Missä oli se kaikki huono, mistä valitin?

No, se oli siellä pohjalla, kaiken taustalla.

Jätin sen tarkemman kuvailemisen pois täysin tietoisesti. Tämä postaus antaisi ehkä realistisemman kuvan kaikesta, jos kuvailisin myös joitakin erityisen huonoja hetkiä, mutta kuten sanottu, en halua tehdä sitä. Minulle riittää tietous siitä, huonoja hetkiä oli paljon, sen verran, että ei maksa vaivaa listata niitä.

Mieleeni on kuitenkin nyt tullut myös, että ehkä sen saaminen, mitä eniten haluaa, ei olekaan aina itselle parhaaksi. Ehkä se on jopa edellytys jollekin vielä paremmalle.

Viime vuonna tein uudenvuodenlupauksen, jonka mukaan olisin vähemmän itsekäs ja ottaisin enemmän toisia ihmisiä huomioon.

Joudun pettyneenä tunnustamaan, että lupauksen pitäminen ei onnistunut kovin hyvin.

Siksi en oikein tiennyt, mitä tänä vuonna uskaltaisin luvata.

Lopulta päätin luvata tehdä parhaani.

I'll do my best.

Sen työn edistämiseksi, minkä nyt olen aloittanut. Sen jatkamiseksi, minkä yritin aloittaa viime vuonna näihin aikoihin uudenvuodenlupauksen merkeissä. Kaiken sen suhteen, mitä tulevana vuonna tulee vastaan.

Koska kulunut vuosi oli niin täynnä julkkiksia, asetin itselleni myös konkreettisen tavoitteen, joka on samalla haave: Eero Ritalan näkeminen livenä, mahdollisimman pian.

Ja ai niin, perinteisesti vedän vuosikatsauksen yhteen Venla-gaalan varjolla. Vuoden 2016 parhaan tv-esiintyjän ääni lähtee tänä(kin) vuonna Ismo Leikolalle, ihan vain lojaalisuuden nimissä. En ollut hänen keikallaan kuukausi sitten, vaikka se järjestettiin taas melkein kotiovellani. Silti hänellä on aina erityinen paikka sydämessäni. <3

Jouluviikolla

Perinteisesti kirjoitan jotakin vielä näin viimeiseksi ennen joulunviettoon laskeutumista.
Palasia ajatuksistani kuluneelta viikolta, olkaa hyvä.

Joulumieli tulee joka vuosi. Kaikki muu on sattuman varassa, joulumieli ei. Ainakaan tähänastisessa elämässäni joulumieli ei ole pettänyt missään elämänvaiheessa.
Olen ihminen, jolle iskee säännöllinen tammikuumasennus. Tänä vuonna se jäi tulematta.
Olen ihminen, joka ei kärsi kaamosmasennuksesta. Tänä vuonna kaamosmasennuksen merkkejä oli havaittavissa ensimmäistä kertaa ikinä.
Olen jouluihminen. Joulunalusaika on mielestäni parasta aikaa vuodesta. Joulua edeltää aina ihan omanlaisensa ilon tunne.
Monena vuonna olen milloin mistäkin syystä pelännyt, että mitä jos jouluilo ei tänä vuonna tulekaan. Voin hyvin kuvitella, että jos elämässä tapahtuu jotain kamalaa, joulu on pahinta aikaa, juuri siksi, että sen pitäisi olla ilon ja valon juhla.

Viimeiseksi tänä vuonna olin aivan varma, että joulun lähestyminen oikein alleviivaisi henkisesti kurjaa olotilaani.

Huomasin, että niin ei käynyt. Monena päivänä ennen joulua nousin uuteen päivään henkisesti ihan pohjamudissa, ja iltaan mennessä jotain oli aina tapahtunut. Joka paikassa soivat joululaulut, valkeaksi muuttunut maisema, pikkujoulut ja joululounaat eivät vain voineet olla vaikuttamatta mielentilaan. Sen sijaan, että joulu olisi pelkoni mukaisesti irvaillut olotilaani, se teki sen ihan väkisin ainakin tuuman verran valoisammaksi. Pysähdyin oikein ihmettelemään sitä.
(Tosin pakko sanoa, että valkean maan muuttuminen mustaksi jääksi syö hyvän osan joulumielestä.)

Tänä vuonna sain sitä paitsi ennätysmäärän joulukortteja, vaikka itse olin (jälleen) patalaiska, enkä lähettänyt yhtään. Sydämellinen kiitos teille kaikille! <3

Joulun lisäksi mielessäni on tällä viikolla pyörinyt muitakin asioita.
Viimeiset pari viikkoa ovat koostuneet monista suurista tunteista. Kaikenlaisista tunteista.

Eilen mieleeni juolahti tiivistys: tämä on kuin Google Maps.
Olen aina ollut todella huono suunnistamaan. Minulle ei ole mikään ongelma eksyä tutummallakaan reitillä, ja koska pahaksi onneksi harrastan pitkänmatkanjuoksua, ei myöskään ole mikään ongelma kävellä tuntikausia vääriin suuntiin, ennen kuin jaksaminen loppuu.
Elämääni tuli olennainen helpotus tämän vuoden alussa, kun otin käyttöön älypuhelimen. Sen avulla pystyn aina paikantamaan itseni ja suunnistamaan oikeisiin määränpäihin. Koska en oikein ymmärrä karttoja, ei Google Maps -palvelukaan ole minulle täysin ongelmaton, mutta on se silti olennaisesti helpottanut elämääni.
En tiedä pystyykö kukaan samastumaan tähän, mutta koetan silti sanallistaa sen: se ihana tunne, kun oot eksyksissä ja avaat Google Mapsin puhelimella ja koetat hahmottaa, mihin suuntaan sun pitäis sen ohjeiden mukaan lähteä, ja sitten se sua esittävä pallukka siinä ruudussa lähtee etenemään oikeaan suuntaan, pitkän harhailun jälkeen.

Keksin eilen illalla, että se on kuin kuva elämästäni tällä hetkellä.
Olen se puhelimen Maps-palvelun omaa sijaintia esittävä pallero, joka on harhaillut pitkään tuskissaan, ja joka nyt viimein on lähtenyt hitaasti mutta varmasti oikeaan suuntaan, haluamaansa suuntaan. En tiedä, missä ja kuinka tuskaisen taipaleen päässä on määränpää, mutta suunta on nyt oikea.
Vihdoin.

Kirjoitan tämän tänne ihan vain siksi, että jaksaisin jatkossa, tulevissa vaikeuksissa, aina muistaa sen ja palauttaa sen mieleeni.

Tällä viikolla suunnistin taas kerran yhteen paikkaan puhelimen Mapsin avulla. Tuijotin puhelinta niin keskittyneenä, että en huomannut tien allani muuttuvan hiekoittamattomaksi ihan tosta noin vaan. Liukastuin, ennen kuin ehdin ajatella tai tehdä mitään. Täysin vaistomaisesti kuitenkin nostin korkealle ilmaan sen käden, jossa puhelin oli, ja otin itseni toisella kädellä vastaan. Kolautin itseäni vähän, puhelinta varjelin viimeiseen asti. Onneksi meille kummallekaan ei käynyt kuinkaan. Jälkikäteen ihailin omien vaistojeni viisautta ja olin iloinen siitä, että kokonainen paikallisbussilastillinen porukkaa oli kadun toisella puolella todistamassa tätä taidonnäytettäni.

Suurin (tai no ehkä kuitenkin toiseksi suurin) ilonaiheeni viime aikoina on ollut Ylen Joulukalenteri - Jäätävä seikkailu -ohjelma. Eksyin sen äärelle yhtenä viikonloppuna ihan vahingossa, kun isäni oli jättänyt telkkarin päälle jonkun urheilujutun jälkeen, ja satuin istumaan olohuoneessa. Vilkaisin ruutuun, ja aloin kiljua ilosta. Siellä oli Eero Ritala!!!! Yksi niistä kolmesta suomalaisesta julkkiksesta, jotka haluaisin nähdä livenä, ainut heistä, jota en vielä ole nähnyt.
Ja kukas ruutuun seuraavana astelikaan, ellei kyseiseen kolmikkoon kuuluva numero 2, Minttu Mustakallio. <3
Sen jälkeen Joulukalenterin katsominen on ollut jokapäiväinen iloni, ylin riemuni.
Olen myös tietoinen siitä, että mulla on joku ongelma tän todellisuuden kanssa, kun taas on tultu pisteeseen, jossa ruudun tavoittamattomalla puolella oleva mies kiinnostaa minua huomattavasti enemmän kuin kukaan samalla puolella kanssani oleva.
Mutta ehkä nyt on parempi niin.
Henkilökohtainen tavoitteeni tuleville ajoille on siis täyttää haave, joka ei ole vielä toteutunut. Tämä on nyt yleinen tiedotus: Jos tiedätte Eero Ritalan olevan julkisesti jossain nähtävillä, ilmoittakaa minulle. (Tarkoitan nyt lähinnä teatterilavoja, en mitään museon lasikaappia, vaikka tästä voisi sellaisenkin kuvan saada.)

Näihin tunnelmiin,
lämmintä joulua juuri sinulle.

Juokse juokse juokse

Kymmenen maratonin virstanpylvään kohdalla vuonna 2014 luetteloin kaikki siihenastiset maratonini täällä blogissa. Tein silloin päätöksen, että en avaa koko juoksuharrastuksen aloittamisen pitkää historiaa, vaan keskityn pelkkiin maratoneihin.

Koska kympin jälkeiset maratonit on raportoitu täällä blogissa tunnontarkasti, ajattelin juhlan kunniaksi kirjoittaa tiivistetyn tai "tiivistetyn" historiikin lähtien siitä, mistä kaikki oikeastaan lähti.

Kaiken pahan alku ja juuri oli nimittäin Cooperin testi.
Matka, joka vielä nykyäänkin aiheuttaa minulle fyysistä pahoinvointia. Niin paljon mieluummin juoksen maratonin kuin Cooperin testin.
On edelleen täyttä helvettiä ja toisaalta ihmetystä herättävää ajatella, että yläasteaikana jouduin juoksemaan Cooperin testin kaksi kertaa vuodessa. Yläasteen seiskaluokalta lukion ensimmäiseen vuoteen joka ikinen kevät ja joka ikinen syksy meidät pakotettiin liikuntatunneilla nöyryytettäviksi urheilukentälle katsomaan, piteneekö 12 minuutissa juostava matka vaiko eikö. Se oli kamalinta ikinä ja vilpittömästi ihmettelen tänä päivänä, oliko se todellakin tarpeen ja millä perustein.

Seiskaluokan keväällä kuitenkin kyllästyin olemaan se hidas kömpelö köntys, joka aina puuskuttaa viimeisenä, on aina huonoin.
Aloin harjoitella.
Lähdin juoksemaan tietä, jonka varressa kotitaloni on. Otin juostavakseni tienpätkän, jonka tiesin suurin piirtein kolmen kilometrin mittaiseksi edestakaisena matkana.

Seiskaluokan keväällä, kuukautta vajaa 14-vuotiaana se alkoi: juoksin joka päivä kolme kilometriä niin lujaa kuin pystyin. Joka ikinen päivä.
Se oli helvetillistä.
Se onnistui vain siksi, että jo silloin olin itseni pahin vihollinen.
Ruoskin itseäni lujempaa kuin kukaan toinen koskaan. Pakotin itseni lähtemään lenkille joka helkkarin päivä, säällä kuin säällä, oli olotila millainen hyvänsä. Tiellä pakotin itseni juoksemaan, juoksemaan niin kovaa kuin pystyin, vaikka se teki fyysisesti kipeää.
En antanut itselleni yhtään armoa.

Siinä ei ollut mitään kaunista eikä mukavaa, mutta lopputulos oli, että seiskaluokan keväällä Cooperin testini meni paremmin, ja sen jälkeen tulos parani tasaisesti lukion alkuun asti.

Juoksemista oli jatkettava, sillä seuraava Cooper odotti aina nurkan takana.

Pian aloitettuani tuon juoksuhelvetin luin jostain nuortenlehdestä jutun lenkkeilyn aloittamisesta. Mieleeni jäi jutun väite, jonka mukaan "juokseminen kannattaa aloittaa, sillä juokseminen on mukavaa; itsensä tarvitsee raahata lenkille väkisin vain pari kertaa, ja sen jälkeen juoksulenkeistä jo tulee riippuvaiseksi".
Sanoin silloin ja sanon nyt, että this is shit, bullshit.
Ainakin minun kohdallani.
Minun kohdallani juokseminen oli täyttä hel-vet-ti-ä ensimmäiset neljä kuukautta. Onnistuin raahaamaan itseni lenkille vain, koska ruoskin itseni henkisesti verille, ja minun oli pakko ruoskia itseni lenkille joka päivä, sillä pelkäsin, että yksikin välipäivä olisi tie takaisin entiseen täydellisen luuserin turmioelämään. Cooperin testi siinsi mielessäni pääkallon kuvana.

Hauskinta jälkikäteen on, että ensimmäiset pari kuukautta juoksin tavallisissa vaatteissa. Tavallisessa takissa ja kengissä.
Minun kohdallani ei siis voi puhua välineurheilusta.
Ostin ensimmäiset juoksulenkkarini vasta, kun juokseminen oli juurtunut vakaammin osaksi elämää, kesällä parin kuukauden juoksemisen jälkeen. Nekin lenkkarit ostin vain vanhempien pakottamana, itse olisin ihan kelpuuttanut tavalliset kengät juoksukengiksi.

Muistan ensimmäiseltä juoksukesältä kirkkaimmin sen, kuinka jalat hikosivat kengissä kuumalla asfaltilla juostessa helteellä. Lenkin jälkeen tuntui aina, että jalat palavat. Otin tavakseni juosta suoraan tieltä pihalammikkoon, jossa otin kengät ja sukat pois.

Muistan, kuinka kerran söin englanninlakun juuri ennen lenkkiä ja tuli hirvittävän huono olo, lakritsin maku nousi kuvottavana suuhun. Opin, että koskaan ennen lenkkiä ei pidä syödä mitään, ei murustakaan.

Syksyllä kahdeksannen luokan alettua muistan ensimmäisen kerran nauttineeni juoksemisesta.
Kesän aikana olin jo kokenut joitakin vähemmän hirveitä lenkkejä, mutta yhtenä syysiltana, puoli vuotta aloittamisen jälkeen, vasta ensimmäisen kerran löysin sen tunteen, joka edelleen ajaa juoksemaan. Sen, jossa juokseminen on kevyttä ja tuntuu hienolta ja kaikki on hyvin.

Kahdeksannen luokan syksyllä ajauduin juoksemaan äidin kanssa, sillä äiti palautui ensimmäiseltä maratoniltaan juoksemalla ensin lyhyitä lenkkejä ja pidentäen niitä sitten pikkuhiljaa.
Juoksin hänen kanssaan ensin omaa kolmen kilometrin lenkkiäni, sitten neljän kilometrin lenkkiä.
Juoksimme neljän kilometrin lenkkiä yhdessä aika pitkään.
Kerran lähdettiin kuuden kilometrin lenkille.
Seuraavana kahdeksan.
Jossain vaiheessa, kun kuuden ja kahdeksan kilometrin lenkit sujuivat, siirryttiin kahteentoista.
Ja sitten yhtenä sunnuntaiaamuna aikaisin juostiin 26 km, en edes tiedä miksi. Se oli joku väärinkäsitys, minä olin luullut, että lähdemme ehkä 16 km lenkille ja sitten juostiinkin 26.

Se oli hirveää ja kamalaa, mutta selvisin siitä.
Pari päivää ennen 15-vuotissynttäreitäni juoksin äitini kanssa elämäni ensimmäisen puolimaratonin tapahtumassa. Oli tosi kivaa. Matka ei ollut liian pitkä, sillä olinhan selvinnyt 26 kilometristäkin, muistaakseni pari kertaa ensimmäisen koetuksen jälkeen. Tapahtumassa juokseminen sen sijaan oli hieno kokemus.

Muistan vuoden 2006 juoksemiseni kulta-aikana. Olin 15-vuotias ja elämäni kunnossa. Juoksin pitkiä lenkkejä, juoksin kovaa, tykkäsin juosta. Sain kehuja Cooperin testituloksistani, vaikka ne kammottivat kyllä edelleen ihan samaan vanhaan malliin, ellei pahemminkin kovenevien vaatimusten edessä. Minulle valaistui, että haluan joskus maratonille. Ajattelin tosin, että yksi maraton riittää minulle.

Lukion alussa juoksuinto sitten syystä tai toisesta kuoli väliaikaisesti. Epäonnistuin viimeisessä Cooperissa, en saanut parannettua tulostani enää. Muutenkaan juokseminen ei enää huvittanut, se oli ikään kuin jo nähty juttu.
Kokonaisen vuoden yritin tehdä jotain muuta, keksiä uuden liikuntaharrastuksen.
Kaikki tyssäsi siihen, että asuin tuppukylässä, korvessa metsien keskellä, eikä tarjolla oikein ollut mitään.
Lähdin aina välillä lenkille ihan vain siksi, että pakkohan sitä jotain oli tehdä. Ei kuitenkaan sytyttänyt, ja yritin keksiä kaikkea muuta.

Vuoden tauon jälkeen juoksuinto palasi taas. Muistan, kuinka eräänä kesäiltana lähdin lenkille ja muistin, että tällaistahan se tosiaan oli, tämä oli se, mitä rakastin, miksi olen joskus jättänyt tämän.

Lakkasin ruoskimasta itseäni, tai ehkä otin kymmenteräisestä ruoskasta muutaman terän pois. Juokseminen tuli elämääni sillä kertaa jäädäkseen, sillä enää ei tarvinnut kantaa huolta mistään. Ei tarvinnut juosta Cooperin testiä eikä mitään tai ketään muuta kuin itseä varten. Juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni omaa tahtiani, juoksin sellaista vauhtia ja sellaisia matkoja kuin itse halusin. Siinä se lopultakin oli, se juoksun ydin, joka oli minulle tärkein, ja jonka kenen tahansa toivoisi ottavan ensimmäiseksi lähtökohdakseen.

Abivuoden alettua lähdin sitten ensimmäiselle maratonille. Myöhemmin on huvittanut joidenkin kysymykset ja ajatukset siitä, kuinka ensimmäinen on aivan erityinen ja ensimmäiseen valmistaudutaan hulluna. Olihan se erityinen, mutta se oli kyllä niitä harvinaisia asioita elämässäni, joihin minä vain ajauduin, johon en itse määrätietoisesti pyrkinyt.

Maratonista alettiin puhua vitsillä, kun olin 14-vuotias ja juuri aloittanut juoksemisen. Vuosi vuodelta siitä puhuttiin vakavammin. 18-vuotiaana, iässä, jolloin maraton on sallittua juosta, ajatukseen oli jo tottunut. Kun kysyttiin, haluanko nyt lähteä, vastasin vain "joo", miettimättä asiaa sen enempää.

Ensimmäisestä maratonista jäi mieleen, että se oli epätodellinen ja hieno kokemus. Sen jälkeen ajattelin kuitenkin, että yksi maraton riittää.
Vuoden päästä kuitenkin hiipi mieleen, että olisi kiva juosta maraton taas joskus, ja kuin tilauksesta tilaisuus tuli eteen.
Toisen maratonin jälkeen päätin, että ei tämä tähän jää, tästä se vasta alkaa.

Pääsin Roomaan maratonille, mikä oli hienointa ikinä.
Sitten halusin maratonille opiskelukaupunkiini, ja se oli ensimmäinen maraton, jonka juoksin ilman ketään tukijaa, jonne ilmoittauduin itsenäisesti ja jonka maksoin itse.
Sitten jostain pöllähti Ahvenanmaan maraton, ja siellä tein ennätykseni, joka pysyi peräti neljä vuotta.

Tykkäsin opiskelukaupunkini maratontapahtumasta, joten otin perinteeksi ilmoittautua sinne. Koska se oli aina syksyisin, halusin parin vuoden ajan ajoittaa vuoden toisen maratonin keväälle. Pidin kahden maratonin vuosivauhtia.

Näiden ensimmäisten vuosien aikana toteutui ainakin kaksi suurta haavettani maratonien suhteen: ensimmäinen oli, että haluaisin juosta täysmaratonin paikassa, jossa olin osallistunut elämäni ensimmäiseen puolimaratontapahtumaan. Se toteutui. Toinen haaveeni oli juosta maraton Turussa, kaupungissa, josta syystä tai toisesta pidän kovasti. Sekin toteutui.
Mitä tästä opimme? Salaisuus on osata pitää unelmansa itselleen sopivan kokoisina. Siten saa ne ehkä toteutettua. Extrana saattaa saada myös sellaista, mistä ei osaa edes haaveilla, kuten minä olen saanut.

Koska kympin jälkeiset maratonit on raportoitu täällä aiemmin, päätin nyt sanoa jokaisesta yhden asian, mikä näin jälkikäteen on jäänyt mieleen, mikä ensimmäisenä tulee mieleen, kun jälkikäteen ajattelee.

Syyskuu 2014, Finlandia: Tottumus. Yhdestoista maraton oli ensimmäinen, jota en jännittänyt. Reitti oli läpeensä tuttu ja maratonin juokseminen oli käynyt tutuksi. Olin kaikista edellisistä maratoneista poiketen suorastaan pitkästynyt.

Lokakuu 2014, Sastamala: Kuvotus. Oksettaa aina, kun ajattelenkin tätä. On normaalia, että maratonin jälkeen on huono olo, on suht normaalia oksentaa maratonin jälkeen, mutta minkään muun maratonin ajatteleminen jälkikäteen ei kuvota minua tällä tavalla. Tämä on ainut juoksemani reitti, jonne en vieläkään olisi valmis lähtemään toista kertaa. Voimakkain tähän liittyvä mielikuvani on oksentaminen paperipussiin autossa ABC:n pihassa, perheeni seuratessa elimistöni tyhjentymistä täysin tyynen rauhallisesti sivusta, ja kun pussi oli täynnä, he kysyivät vain, että ootko jo valmis, nyt mennään syömään.

Joulukuu 2014, Itsenäisyysmaraton: Mielenkiintoinen. Oli kiinnostavaa kokea ensimmäinen talvimaraton. Oli kiinnostavaa, kuinka nopeasti jalat aina juostessa lämpenivät, kun oli astunut jäiseen vesilätäkköön, ei tullut kylmä. Oli ihmeellistä, miten paljon helpommalta maraton tuntui, kun ei tarvinnutkaan juosta yhtä tai kahta pitkää lenkkiä, vaan vain kahdeksan viiden kilsan kierrosta.

Tammikuu 2015, Uusikaupunki: Kiva. Tästä ei ole äärimmäisten tunteiden mielikuvia, mutta tästä tykkäsin. Oli kivaa juosta sisällä, sääolosuhteista tai liikenteestä välittämättä. Oli kivaa juosta lyhyttä kierrosta, joita oli kuitenkin vain 42. Oli kivaa, että ei ollut kylmä eikä kuuma. Tykkäsin reissusta Uuteenkaupunkiin, juostiin rauhallista tahtia, kaikki meni hyvin.

Elokuu 2015, Raatteen tie: Paras. Elämäni paras juoksukokemus, juoksun kannalta, niin maratoneilta kuin muualtakin. Pääsin aivan ihmeelliseen juoksufiilikseen ja reitti oli upea ja jalkapohjia hellivä.

Marraskuu 2015, Ateena: Tarunomainen. Sellainen, jota ei voi käsittää. Joka ei vain mahdu päähän. Muistan kirkkaimmin sen hetken, jona juoksin kohti maalia, ihmiset kannustivat ympärillä, aurinko paistoi kirkkaasti ja ajattelin, että jumalauta, olen maisteri ja olen Ateenassa, olen juossut maratonin historiallista reittiä, en voi ymmärtää tätä. Yhä vieläkin katsoessani kuvia Ateenasta vallitseva ajatukseni on, että voiko toi olla totta, olenko muka oikeasti ollut tuolla.

Helmikuu 2016, Pirkkahalli: Pokaali. Juoksu meni ennätyksellisen hyvin, mutta sekin jäi sen varjoon, että sain elämäni ensimmäisen pokaalin, ensimmäistä kertaa sain kilpailun ensimmäisen palkinnon. En ikinä unohda sitä korokkeelle nousemista.

Heinäkuu 2016, Varpaisjärvi: Kauneus. Mulla oli haave, että haluaisin juosta maratonin yöllä. Tiesin, että yömaratoneja järjestetään kesäisin. Ajattelin, että puitteet ovat kauneimmat mahdolliset, taianomainen juoksukokemus Suomen kesäyössä, jossa puut humisevat hiljaa leppeässä tuulessa, käki kukkuu jossain kaukana, sininen hämärä laskeutuu. Valmistauduin karumpaan todellisuuteen, kuten synkkään kaatosade-ukkosmyrsky-yöhön ja vähintään painajaismaisiin hyttysparviin. Juoksu osoittautui kuitenkin juuri niin kauniiksi kuin mielikuvissani ajattelin.

Syyskuu 2016, Espoo: Meri. Lähdin tälle reitille meren vuoksi, ja meri siellä todellakin oli. Mitään muuta ei oikein ollut, mutta meri oli. Meri oli kaunis. Merimaisemasta pisteet. Muuten ei sanottavaa.

Joulukuu 2016, Itsenäisyysmaraton: Ihmetys. Tästä nyt ei ole niin kovin kauaa, mutta revinpä silti jälkivaikutelman. Ihmettelin paljon asioita, kuten sitä, miten tuollaisella pakkasella voi selvitä maratonista. Voiko lenkkareihin laittaa villasukat, vai miten jalat saisi pysymään edes vähän vähemmän kalikkoina? Oliko urheilujuomaa pakko lämmittää? Miten järjestäjät tarkenivat ja jaksoivat vielä olla niin kannustavia? Miksi pesuhuonetta ei lämmitetty? Miksi maalissa ei ollut tarjolla mitään, ei edes proteiinipatukkaa? Miten ihmeessä minä sain pokaalin? Oliko tämä todellakin kahdeskymmenes?

Tästä lähdetään kolmannelle kymmenelle.

Kaksikymmentäkertainen maratoonari

Taas on aika palata yhteen bloggailuni vakioaiheista, nimittäin maratonien raportointiin. 
Uskokaa tai älkää, itse en oikein tahdo uskoa, mutta viimeisin maratonini oli järjestyksessään kahdeskymmenes.
Olen nyt juossut maratonin kaksikymmentä kertaa.

Ajattelin virstanpylvään kunniaksi kirjoittaa joskus lähitulevaisuudessa jonkinlaisen asioita suuremmin yhteen summaavan tarinapostauksen juoksuhistoriastani.
Aloitan nyt kuitenkin omalla yksittäisellä tarinallaan, taas yhdellä niistä monista yhtä aikaa toistensa kaltaisista ja kuitenkin niin omanlaisistaan, tarinalla numero kaksikymmentä.

Yhtenä iltana viime viikolla sain (taas yhden) huonon illan päätteeksi piristävän whatsapp-viestin. Viestissä kysyttiin, kiinnostaisko lähteä itsenäisyyspäivänä maratonille. Vastasin, että kiinnostaa. Tunnin sisällä ilmoittautuminen oli hoidettu, tarvitsi enää vain saapua paikalle ja juosta.
Oli hauska havaita saapuneeni elämässäni jo sellaiseen pisteeseen, missä voin ihan tuosta noin vain juuri ajattelematta ilmoittautua maratonille alle viikon varoitusajalla.
Siis oikeasti, alle viikon varoitusajalla.

Totta puhuakseni se oli mahdollista lähinnä siksi, että olin itsekseni miettinyt maratonille ilmoittautumista muutaman kerran viime aikoina. Tiesin, että seuraava maratonini on juhlava kahdeskymmenes, ja ajattelin, että olisi kiva juosta se vielä tämän vuoden puolella. Vaihtoehtoja ei ollut ihan kauhean paljon. Tuntui hienolta ajatukselta juosta se itsenäisyyspäivänä, sillä minussa on koko annos isänmaallista paloa. En ollut kuitenkaan saanut aikaiseksi itse ilmoittautua sinne, koska viimeisen parin viikon aikana olin erinäisistä syistä saanut aikaiseksi surkean vähän. Tarvitsin jonkun apua, tönäisyä, että pääsisin liikkeelle taas. Onneksi, voi onneksi apu on joskus lähellä, yhden whatsapp-viestin päässä.

Innostuin aluksi kauheasti. 
Itsenäisyyspäivää edeltävänä iltana itkin, koska viime aikoina olen itkenyt kaikkia asioita. Nyt itkin, koska olin varma, aivan täysin täydellisen kuolemallisen varma, että maraton menee pilalle, varmasti menee. Mulla oli joku omituinen yskä, joka oli jatkunut jo pari viikkoa, mutta ei yltänyt flunssaksi asti, ei kovin paha mutta yskä kuitenkin, eikä silloin varmaan ole kovin järkevä lähteä pakkaseen maratonia juoksemaan. Pakkasta oli luvassa huomattava määrä, en ollut vielä koskaan juossut maratonia sellaisessa kylmyydessä.
Itkin ja vaikeroin, että eikö niitä epäonnistumisia ole jo viime ajoille kerääntynyt tarpeeksi, pitääkö nyt ehdoin tahdoin laittaa itsensä vielä maratonillekin epäonnistumaan.

Tiesin kuitenkin, että lähden. Jos olisi joku kunnon sairaus, kunnon flunssa, en lähtisi. Kun on vain epämääräisiä oireita, voin lähteä. Todennäköisesti ne helpottavat, kun pääsee juoksemaan, sillä mitä ilmeisimmin olen alkanut reagoida psyykkiseen stressiin fyysisillä oireilla. Jos oireet pahenevat juostessa, voin aina keskeyttää. Mutta lähden.

Maratonpäivän aamuna, kuten tähän mennessä aina, viimeisen illan paniikki oli muuttunut omanlaisekseen rauhaksi. Sellaiseksi kummalliseksi, yhtä aikaa nöyryyden ja voiman tunteeksi, että nyt lähden, enkä muuta voi. Teen parhaani ja loppuosuus on tuuria ja jotain muuta, kokonaisuuden osat ovat lopulta jonkun muun kuin itseni kädessä, oli se sitten kohtalo tai jumalallinen voima tai silkka arpapeli.

Vanhempani lähtivät huoltojoukoiksi, kuten melkein aina.
Matka alkoi peruuttamalla kotipihasta ylämäkeä ylös tielle, koska iso auto ei noussut lumista ja liukasta mäkeä muuten.
Kuski pyysi minua vahtimaan takaikkunasta, tuleeko tieltä autoja vai ei.
Sanoin, että tässä on nyt kaikki katastrofin ennusmerkit.

Yhtään autoa ei tullut, missään ei näkynyt edes kaukaisia auton valoja, pääsimme tielle onnellisesti ja lähdimme matkaan. Ajattelin, että siinä oli hyvä merkki.
Koko matkan katselin ikkunasta ulos, sillä talviaamu oli niin kaunis. Kauneimpia, mitä olen nähnyt pitkään aikaan. (Ehkä myös siksi, että harvoin olen katselemassa maisemia tuollaisiin aikoihin.)
Tunteeni siitä, että kaikki on hyvin, sai vahvistusta. Jotenkin tuli ihan sellainen tunne, että näin kuuluu olla, juuri tällaisena aamuna jos koskaan minun kuuluu lähteä kahdennellekymmenennelle maratonilleni.

Tultiin ajoissa paikalle, hain juoksunumeron, vaihdoin juoksuvaatteet.
Puoli tuntia ennen starttia hermoilin ihan samaan tyyliin kuin aina ennenkin ja olin huoltojoukoiksi tulleille ihmisparoille ihan samalla tavalla perinteisen vittumainen kuin aina. Olin vihainen ja hermostunut muun muassa siitä, että en kuitenkaan sitten pysty juoksemaan ja ei mulla ole tarpeeksi vaatetta mukana ja vaatteeni eivät ole oikeanlaisia ja ei ylipäätään kenenkään ole terveellistä lähteä maratonille 16 asteen pakkasella.

Lähtöpaikalle kuitenkin selvittiin, ja siellä kajautettiin Maamme-laulu (tosin melko vaimeasti).
Ja sitten lähdin.

Reitti oli minulle tuttu ja siinä mielessä hyvin miellyttävä, että siinä juostiin sama reilun viiden kilometrin lenkki kahdeksan kertaa.
Siis melko lyhyt lenkki, vain kahdeksan kertaa. Niin lohdullista verrattuna kaikkiin niihin loputtoman pitkiin taipaleisiin, joista maratonit useimmiten koostuvat.

Ensimmäiset kolme kierrosta juoksin liian kovaa ja tiesin koko ajan juoksevani liian kovaa.
En kuitenkaan nähnyt muita vaihtoehtoja, sillä ensinnäkin halusin pitää näköpiirissäni muut maratoonarit ainaisen eksymisen pelkoni vuoksi. Reitti oli minulle tuttu kahden vuoden takaa ja viimeistään ensimmäisen kierroksen jälkeen se normi ihmiselle tulisi vielä tutummaksi, mutta minun eksymiselläni ei ole mitään rajoituksia. Vasta kolmen kierroksen jälkeen uskaltauduin luottamaan siihen, että nyt osaan itsekseni, opasteisiin nojaten, ja voin juosta omaan tahtiini. Silloin myös kylläkin päätin, että mieluummin eksyn kuin jatkan tätä vauhtia enää.

Toinen syy alun liian kovaan vauhtiini oli jalkojeni kylmeneminen.
Koko maratonin aikana minulle ei tullut kylmä muuten, päälläni oli tarpeeksi vaatetta muuten, mutta jalat, lenkkareiden sisällä olevat jalat olivat alussa ja lopussa pelkät jääkalikat. En ollut koskaan tuntenut vastaavaa, vaikka olen juossut kovillakin pakkasilla pitkiä harjoituslenkkejä. Jostain syystä jalkani olivat ensimmäisen 15 kilometrin ajan tunnottomat jääkalikat, jotka sitten viimein alkoivat lämmetä, kun yritin liikutella niitä normaalia kovempaa. Viimeisten kymmenen kilometrin ajan ne sitten taas olivat jääkalikat ihan vain siksi, että olin juossut pakkasessa niin kauan. Mietin, menevätkö ne nyt kuolioon. Eivät onneksi menneet. Mietin, mitä asialle voisi jatkossa tehdä, onkohan olemassa mitään juoksulenkkareihin mahtuvia villasukkia tai vastaavia.

Kolmas syy alun liian kovaan juoksemiseeni oli se uudelainen itsevarmuus, jonka olen alkanut löytää itsestäni viimeisimpien maratonien myötä.
Ennen olin varovaisempi.
Nyttemmin olen uskaltanut välillä irrotella, koska tiedän pystyväni siihen. Tiedän, että pystyn läpäisemään maratonin, vaikka vähän riskeeraisinkin, vaikka juoksisin vähän kovempaa kuin mihin luulen pystyväni.
En tietenkään voi tietää sitä koskaan satavarmasti, ei kukaan voi, mutta tietoisuuteni on erilainen kuin ennen, erilainen kuin missään muualla elämässäni. 

Puoliväliin asti meni mielestäni kivasti.
Puolivälin jälkeen alkoi tuskaisuus.

Reitti kulki jonkin matkaa täysin aukeaa järven rantaa ja tuuli puhalsi järveltä päin. Normaalisti tuulen tunteminen maratoneilla ainakin jossain määrin piristää minua. Taistelutahtoni nousee vastatuulessa. Tuntiessani tuulen kasvoillani tunnen olevani erityisellä tavalla elossa.
Tässä tuulessa ei kuitenkaan, varsinkaan pidemmän päälle, ollut mitään tuollaisia positiivisia elementtejä. Nyt tuuli oli erilainen kuin millään aikaisemmalla maratonilla.
Se oli vastatuuli, kova, riepottava, jäätävän kylmä, raaka. Välillä tuntui vaikealta pysyä pystyssä. Useamman kerran tuli mieleen, että tällaisissa olosuhteissa ei todellakaan pitäisi juosta maratonia, eihän tämä voi olla millään mittapuulla terveellistä.

Pakkanen tai tuuli ei kuitenkaan ihme kyllä käynyt yhtään hengitykseeni, mikä oli kummallista ja rohkaisevaa.

Purevan tuulen lisäksi kunnon talvi toi omat haasteensa reitin lumisuuden ja liukkauden suhteen. Reitillä oli epätasaisuuksia, hiekoittamattomia kohtia ja lumikokkareita. En kompastunut kertaakaan (kehitystä on siis tapahtunut), mutta noin sata kertaa olin vähällä kompastua. Useamman kerran ajattelin haluavani juosta vähän rennommin, antaa oman juoksurytmin ruveta rullaamaan, mutta en voinut tehdä niin, sillä tärkeämpää oli pysyä varuillaan liukastumisen ja kompastumisen estämiseksi.

Ensimmäiset kolme kierrosta juoksin siis liian kovaa, että lämpenisin. Neljäs kierros meni vielä ihan hyvin.
Viides, kuudes ja seitsemäs kierros olivat helvetillisiä.

Teki mieli itkeä. Ajattelin, että en jaksa juosta. Pakkanen söi yllättävät määrät energiaa. Tiedostin, että on liian kylmä ilma juosta neljää tuntia putkeen vaikka päällä olisi mitä, pitäisi päästä lämmittelemään. Teki mieli yrittää juosta kovempaa lämmittelyn vuoksi, mutta jäsenet tuntuivat kankeilta ja kangistuneilta, liikkeet olivat kuin hidastetusta elokuvasta. Sain pidettyä yllä suht kelvollista juoksuvauhtia kuitenkin. Välillä teki mieli kävellä, koska ei jaksanut juosta, mutta en uskaltanut kävellä, koska tuntui, että sitten kaikki olisi mennyttä, olisin pelkkä jääpatsas.
Ihmettelin moisia ajatuksia, sillä eihän siellä nyt mikään ylimaallisen kylmä kuitenkaan ollut. Ihmettelin, miten järjestäjät ja huoltopisteiden ihmiset pystyivät olemaan paikoillaan ja vielä sitten kannustamaan meitä juoksijoita.

Aina välillä sain jostain energiaa, jonka avulla tsemppasin eteenpäin. Parhaita energian lähteitä olivat tietysti kierroksen vaihdokset, koko ajan vähenevä kierrosten määrä. Järjestäjät kannustivat todella ystävällisesti. Kanssajuoksijat tukivat. Vastaantulijoissa oli tuttuja naamoja, tuttujen ihmisten kannustushuutoja, mikä piristi erityisesti.

Minulle oli uutta, että urheilujuoma oli lämmitettynä huoltopisteillä. Kai se oli kaksi vuotta sittenkin, mutta en muistanut enää. Ihmettelin, miksen ikinä maratoneilla osaa juoda urheilujuomaa sivistyneesti, tai edes niin kuin lapsena on opetettu mukista juomaan. Aina muka tuhannen kiireessä kaadan juomaa kurkkuun niin, että osa valuu pitkin naamaa. Tuolla se sitten kostautui, urheilujuomat naamalle jäätyneinä sai juosta.

Koko maratonia leimasi ennenkokematon, outo ja vähän pelottava epätodellisuuden tunne.
Juoksen helvetin kylmässä, juoksen ja juoksen vain, kaiken sen yskän ja kröhimisen ja pelon jälkeen, ja tuuli on kammottava ja olen täällä yksin ja matka on liian pitkä, mutta silti vain juoksen juoksen juoksen, pystyn aina vain jatkamaan juoksemistani, pystyn jopa pitämään ihan soveliasta vauhtia. Kuka tässä nyt oikein juoksee, en se voi olla minä. 

Viimeinen kierros oli hitain, mutta se oli vii-mei-nen, eikä sitä tunnetta voi kuvata sanoin.

Maali oli urheilukentällä ja kentälle oli kolattu yhden ihmisen mentävä käytävä maalisuoraksi.

Urheilukenttää, maalialuetta, lähestyessäni havaitsin edelläni kaksi naista, jotka juoksivat yhdessä, jotka ehtisivät käytävälle ennen minua.
Tiesin, että en pääsisi heidän ohitseen, sillä käytävälle mahtui todellakin vain yksi ihminen kerrallaan, enkä todellakaan kehtaisi ruveta väkisin tunkemaan heidän ohitseen.
Ajattelin hidastaa tahtiani, että he ehtisivät reilusti edelleni ja saisin tulla maaliin omaan tahtiini, joutumatta tarpomaan heidän vanavedessään.
Tein niin, mutta ilmeisesti he olivat vielä hitaampia. Saavuimme maalisuoralle yhtä aikaa. Jäin heidän taakseen köpöttelemään ja ajattelin, että kai nyt yhden loppukirittömän maratonin tässä elämässä voin kestää.

He juoksivat peräkkäin.
Edelläni juokseva nainen kääntyi minuun päin, siirtyi sivuun, toinenkin siirtyi. "Mene vaan!" he ilmoittivat. Kiitin ja menin. Mielessäni kiitin ja ylistin koko sydämestäni; voi, miten vielä kuitenkin löytyy ihmisistä puhdasta hyväntahtoisuutta.

Otin kunnon loppukirin, kuten tykkään ottaa.
Tunne oli edelleen epätodellinen.
Katsomossa, siellä urheilukentän sivulla, joku alkoi taputtaa, läpyttää käsiään yhteen ihan hulluna, ja huutaa kovaan ääneen "hyvä hyvä hyvä, hieno loppukiri, hienoa, hyvä!" Vasta pitkän aikaa maaliintulon jälkeen havahduin kysymään maalilla katsomassa olleilta vanhemmiltani, kuka siellä oikein huusi, kuka kannusti niin sydämellisesti. Joku järjestäjistä se kuulemma oli. Kysyin, kannustettiinko siellä kaikkia noin paljon. Kuulemma kannustettiin, mutta ehkä minua erityisesti loppukirini vuoksi. Sanonpa vain, että sellaista kannustusta kuulee harvoin.

Maaliviivan ylitettyäni kaksi ihmistä kätteli, onnitteli, ojensi mitalin ja toivotti hyvää itsenäisyyspäivää.
Kylmyyden vuoksi ei ollut yhtään ylimääräistä aikaa jäädä rupattelemaan. Astelin rivakasti maalin lähellä olleelle huoltopisteelle ottamaan mukillisen kuumaa mehua ja suuntasin sitten pikaista tahtia suihkuun.

Olin ehtinyt kuoriutua pukuhuoneessa ensimmäisestä vaatekerroksestani ulos, kun joku tuli sanomaan jotain jostain pokaalista. Joku ilmaantui jostakin ja kysyi, onko täällä sen nimistä henkilöä kuin (minun nimeni), tuolla olis pokaali tarjolla.  Sumuisen epätodellinen oloni ei siitä ainakaan hälventynyt.  Olin ihan pihalla, kun tyyppi kysyi, haluanko ensin käydä suihkussa vai tulla hakemaan pokaalin heti. Lähdin heti hakemaan sitä. Onneksi olin ehtinyt kuoriutua vain ensimmäisestä vaatekerroksesta, sillä muuten olisin varmaan siinä sumuisuuden tilassa lähtenyt vaikka ilman vaatteita hakemaan pokaalia.

Lähdin yhden toisen kanssa hakemaan pokaalia. Tiesin, että toinen meistä on hopeasijalla ja toinen pronssilla. Ajattelin ilman muuta olevani kolmossijalla.
Pokaalia joutui odottelemaan, luulin jo, ettei sitä tulekaan.

Kun nimeni huudettiin, nostin vain häpeällisesti käteni ylös ja sanoin olevani tässä, ennen kuin hoksasin, että pokaali pitää mennä virallisesti hakemaan. Astelin salin eteen, kättelin pokaalin antajaa, salamavalot räpsähtelivät.
Olinkin hopeasijalla, voi jumankekka. Voitin pronssille tulleen jollain minuutilla. 

On koomista, että koko aiemmassa elämässäni mulla ei ollut pokaaleja yhtään, ja nyt yhtäkkiä, tänä muuten niin epäonnistuneena vuonna, niitä on yhtäkkiä kolme.
Vielä koomisempaa on, että ensimmäinen pokaali oli minulle maailman hienoin, paras, upein spektaakkeli, toinenkin oli todella hieno ja upea asia, ja nyt sitten jo olin suhteellisen välinpitämätön. Siinä seisoin pokaali kädessä ja ajattelin, että kato tällanen taas tuli, täähän on mulle jo ihan arkipäivää.

Pokaali oli totta kai uskomattoman hieno juttu, mutta mielessäni se jäi kirkkaasti sen varjoon, että olen nyt juossut kak-si-kym-men-tä maratonia. Minä, joka opin kävelemään 2-vuotiaana. Joka koko lapsuuteni ja varhaisen nuoruuteni ajan olin täysin kömpelö köntys ja sohvaperuna. Joka inhosin koululiikuntaa enemmän kuin mitään muuta aina lukioaikoihin asti, jolloin viimeinen pakollinen liikunnankurssi saatettiin loppuunsa ja elämässäni koitti sitä myöten häikäisevä vapaus. Minä, joka en ole koskaan ollut mikään urheilija, joka en vieläkään kuvailisi itseäni urheilulliseksi, en välttämättä edes liikunnalliseksi, sillä en vain vieläkään osaa liittää sitä osaksi minäkuvaani.


En ole tehnyt tätä yksin, en todellakaan. En olisi ikinä kyennyt tähän yksin, enkä olisi halunnut tehdä tätä yksin.
Suurin kiitokseni kuuluu heille, jotka tämän ovat mahdollistaneet, toivoakseni he tietävät, keitä he ovat.
Kaikkinainen apu ja tuki on ollut korvaamatonta, eikä siitä voi koskaan kylliksi kiittää.

 

Päivä minulle

Sain tällä viikolla elämäni ensimmäistä kertaa tietää, että on olemassa sellainen valtakunnallinen päivä, kuin keskoslasten päivä, ja se on omistettu kaikille liian aikaisin tai liian pieninä syntyneille.

Eli siis koko kansakunnan juhlapäivä muun muassa minulle. 

Sitä vietettiin 17. marraskuuta.

Sain tietää päivästä lukemalla lehtijutun, jossa oli haastateltu kahden keskoslapsen äitiä.
Toinen lapsista oli syntynyt kahdeksan viikkoa etuajassa, kuten minäkin.
Jutussa kerrottiin lääkärin ennustaneen, että lapsi ei tule ikinä puhumaan eikä kävelemään. Ruokintaan oli tarvittu nenä-maha-letkua vuosien ajaksi.

Jutussa annettiin sellainen kuva, kuin kahdeksan viikkoa etuajassa syntyminen olisi vakava ja kestämätön vamma.

Olin järkyttynyt.
Piti soittaa äidille.

Olen aina tiennyt, että synnyin reilusti etuajassa, mutta koskaan ei ole mieleen juolahtanut, että siinä mitään erityisen kamalaa olisi.
Minulta kesti kauan oppia kävelemään, mutta kukaan ei epäillyt, että en sitä oppisi. Puheen kehitys siinä rinnalla sujui hyvin, ehkä jopa keskivertoa paremmin.
Keskosuudesta ei ole jäänyt muuta muistoa kuin snadisti eri suuntiin katsovat silmät. Joista kylläkin on ollut sitten kasapäin muita harmeja elämän mittaan. Monien asioiden, esim. matikan geometrian ja autolla ajon opetteleminen on ollut tuskaa, ehkä siksi, että niissä on jotain minulle mahdotonta. En hahmota asioita kuten ne, joiden silmien yhteispeli toimii. Opettajat ja muut ihmiset ovat  suhtautuneet eri tavoin, jotkut ymmärtäväisemmin ja jotkut vähemmän ymmärtäväisesti.

Ja tähän liittyen voin vihdoin paljastaa, mitä koski keväällä blogissa mainitsemani lääkärikäynti, johon suhtauduin niin suurella kauhulla, että on suoranainen ihme, että käynti ylipäätään ikinä tuli tehdyksi.
Niitä silmiäpä hyvinkin. 25 vuoden kunniakkaassa iässä asia on vihdoin hoidossa. Vaikka en osaa kertoa, miksi kaikki silmiin liittyvä herättää niin suurta kauhua, niin uskaltaisin väittää, että jokin silmiin liittyvä trauma on jäänyt vuosittaisista keskostutkimuksista.

On tietysti vaikea ellei mahdoton vetää johtopäätöksiä siitä, mikä johtuu mistäkin ja mikä johtaa mihinkin. Sanoisin kuitenkin, että keskosuuden, siihen liittyneiden asioiden ja niihin yhdistettynä vielä monien muiden asioiden lisäksi olen koko elämäni ajan tuntenut itseni vialliseksi. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Olen käyttänyt täällä blogissa itsestäni sanoja "kummallinen", "outo" ynnä muita synonyymejä, mutta "viallinen" on kuitenkin ehkä sen kaiken takana ollut perusta. Kaikissa ihmisissä on vikansa, mutta minusta on elämässäni liian usein tuntunut siltä, että en kerta kaikkiaan ole muuta kuin kasa vikoja.

Tämän viikon keskoslasten päivänä oli kuitenkin pakko iloita. Teki mieli mennä leivoskahveille itsekseni, mutta oli kiireitä, niin en ehtinyt.

Kerrankin, kerrankin sain kokea olleeni siinä joukossa, jolle on jaettu hyvät kortit. Olen porukan hyväosainen. Keskustelun äitini kanssa voi koostaa toteamukseen siitä, että "ajatella, sellaset lähtökohdat, ja näin pitkälle on päästy."

Siispä tänä yhtenä päivänä elämästäni voin itseni ruoskimisen sijaan (tai sen lomassa) liputtaa itselleni.
Aplodit sille.

Valoa valoa valoa

Tällaisina aikoina, joina kurjan ihmisen mieli on yhtä synkkä kuin maisema ikkunan takana, tarvitaan valonpilkahduksia. Niistä aion nyt koostaa tämän blogipostauksen.

Kuluneena viikonloppuna tapahtui kaksi elämäni mittakaavassa isoa juttua.

1. Pääsin kummilapseni kanssa Linnanmäelle. Niin kauan, kun olen ollut täti, olen odottanut ja toivonut, että minua kysyttäisiin mukaan jonnekin, missä pääsisin huvipuistolaitteisiin epäitsekkäistä syistä. Tuntuuhan se nyt tällaisessa yli parinkympin kunniakkaassa iässä paljon hienommalta uhrautua aikuisseuraksi sitä tarvitsevalle lapselle hurjimpiin laitteisiin, kuin mennä vain ihan itsekseen niihin hurvittelemaan.

Reilu vuosi sitten pääsin yhden veljentytön kanssa tivoliin.
Tänä vuonna kummilapseni alkoi kärttää, että sen pitäisi päästä mun kanssa Linnanmäelle kahdestaan.
Vaikka olin ajatuksesta ihan suht innoissani, niin jotenkin kesä meni niin, että ei tullut tilaisuuksia. Aina jommallakummalla oli jotain.
Luultiin jo, että no tämä jäi nyt ensi kesään. (Hyvä sinänsä, sillä silloin hän vasta pääsisi niihin kunnon laitteisiin, eikä kyllä varmaan silloinkaan, mutta ehkä.) (Tosin siinä tapauksessa hän ei enää tarvitsisi minua sinne epäitsekkääksi aikuisseuraksi, mutta ihan sama.)
Sitten keksittiin Valokarnevaali.

Eilen se toteutui.
Upealla tavalla valaistu Linnamäki, välkkyvät värikkäät puut, pimeässä loistavat ja säihkyvät maailmanpyörät ja viikinkilaivat. Ihan hurjan hienoa. Ja se hattaran ja vohvelin tuoksu.

Enkä minä muistanut, kuinka fiiliksissä voi ihminen olla huvipuistosta.
Ikuinen suosikkini, puinen vuoristorata, nostalginen kummitusjuna, pyörittävä kieputinlaite, jossa ihme kyllä ei tullut huono olo, ja nykyaikaan päivitetty Linnunrata, johon oli minun nuoruuteni jälkeen lisätty 3D-lasit. Vekkula, jossa pääsin kaikki liikkuvat portaat ylös ja liukuvien lattioiden poikki vaikeuksitta ja jossa viimeiseksi sai laskea ison liukumäen, mikä oli ihan parasta.

Kaikkea sellaista voi kutsua adjektiivilla "paras" jo itsessään, saati sitten, että mukana on kummilapsi.
Plus aikuisen itsevarmuus: lapsena mukana oli riemun lisäksi aina ainakin pieni hippunen pelkoa, ellei peräti suoranaista kauhua. Nyt pystyin ihan coolisti pitämään tarvittaessa vain yhdellä kädellä kiinni ja keskittymään kaikkeen iloiseen ja hienoon.

2. Teatteri. Ennen Linnanmäen reissua toinen valtaisa haaveeni toteutui, kun a) pääsin Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle katsomaan Moliéren Luulosairas -näytelmän, ja kun b) näin siellä näyttämöllä ihailemani Minttu Mustakallion (Klikkaa mua!!!! <3 ) livenä.
Olen laskeskellut, että enää pitäisi nähdä Eero Ritala, niin sitten olisin nähnyt livenä kaikki ne kolme, joiden näkemisestä olen haaveillut. Jätän nokkelimpien arvattavaksi, kuka se kolmas Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion lisäksi mahtoi aikanaan olla.

3. Kirjoittaminen silloin, kun ei ole pakko kirjoittaa. Olen aina ajatellut, että arkisessa elämässä ihan paras asia on lukeminen, sellaisten kirjojen lukeminen, joita ei ole pakko lukea. Tykkäsin myös opiskelukirjojen lukemisesta usein, mutta ihan parasta on lukea vapaa-ajalla. Vasta tällä viikolla muistin kunnolla ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ehkä vuosiin, että on toinenkin yhtä paras, ellei parempikin asia: sellaisten tekstien kirjoittaminen, joita ei ole pakko kirjoittaa.

Asia on unohtunut ehkä siksi, että elämä täyttyy pakollisesta kirjoittamisesta. Opiskelujen takia piti kirjoittaa koko ajan, ja tykkäsin siitäkin usein, mutta en aina. Tällä hetkellä elämääni hallitsee kaksi tekstilajia, joita joudun jatkuvasti pakon edessä kirjoittamaan ja joista kummastakaan en tykkää, vaan olen ihan hajalla niiden takia. Niiden lisäksi elämä täyttyy kaikesta sellaisesta kirjoitettavasta sälästä, jota ei oikeastaan ajattele niinkään pakkopullaksi, mutta joissa silti on jotakin pakollisen, vähintäänkin sovinnaisuuteen pyrkimisen, makua. Tällaisia ovat esim. sähköpostit, kommunikoinnit ihmisten kanssa Facebookissa ja puhelimella, ja jossain määrin tällaisia ovat myös blogikirjoitukset. Kriisini blogin suhteenhan käsittelevät jatkuvasti esim. sellaisia kysymyksiä, kuin "mitä haluan ja voin blogissani kirjoittaa", "kuinka usein haluan kirjoittaa blogiini", "miten kirjoittaa niin, että periaatteessa kuka tahansa voisi sen lukea", "haluanko kirjoittaa sellaisia tekstejä", "haluanko, että periaatteessa kuka tahansa lukee tekstejäni", "haluanko siis kirjoittaa blogia", "pitäisikö blogi lopettaa, miksi, miksi ei, jos ei, niin miten suhtautua näihin edellä mainittuihin kysymyksiin" yms yms. Tuollaiset kysymykset syövät jotakin kirjoittamisen vapauttavuudesta.

Muistin vasta tällä viikolla pitkästä aikaa, kuinka joskus entisaikoina kirjoitin ilokseni, kirjoittamisen riemusta.
Nykyisessä elämässäni olen oikeastaan huomaamatta ajautunut siihen, että kirjoittamisella pitää olla joku merkitys. Ei voi kirjoittaa siksi, että kirjoittaminen on kivaa, ei voi tuhlata kallista aikaa sellaiseen. Kun tarpeeksi kauan pyörittelee tällaista ajatusmallia, vaikka ihan täysin tiedostamattakaan, niin kirjoittaminen estyy väistämättä, sillä se vaatii jonkun kimmokkeen. Jonkunlaisen pienenkin luvan sille, että nyt keskityn kirjoittamaan.

Tällä viikolla olo oli taas ihan paska, ja ajattelin, että en halua enkä jaksa tehdä mitään. Syitä oli monia, mutta kyllä varmaan perustavanlaatuisin syy oli yksi ihminen.
Se oli se kimmoke.
Mieleen juolahti, että jospa yrittäisin kirjoittaa. Eihän se mitään auta eikä tee mitään millekään, mutta jos ei jaksa mitään muutakaan, niin eihän siinä mitään häviä.

Aloin kirjoittaa, kuten aina, ensin kompuroimalla, ja sitten yhtäkkiä tekstin imussa.
Muistin taas, millaista se on.
Abstraktit, mielessä jumittavat asiat muuttuvat tekstiksi, joksikin kokonaisuudeksi, sellaiseksi, mistä voi hahmottaa jotakin kaunista, jotain itseä suurempaa.
Kolme tuntia elämästäni katosi johonkin. Aloitin iltaviideltä, iltakahdeksalta nousin ylös tietokoneen edestä, koska huomasin, että eiköhän tässä ollut tarpeeksi pelottavasti kadonneita, kliseisesti sekunneilta tuntuneita tunteja tälle illalle.
Kävelin läpi iltavalaistun kaupungin ja näin vaikka mitä sellaista, mihin en ole ennen kiinnittänyt huomiota.
Tuntui siltä, kuin sarja lukkoja olisi avautunut, ihan niin kuin joskus, kun joku hieroo oikein jumissa olleita hartioita.

Parasta oli se, että tunsin olevani tavalla tai toisella taas, pitkästä aikaa, jotenkin kiinni tässä elämässä. On joku asia, mitä osaan tehdä, mitä osaan tehdä hyvin, tiedän, että olen siinä hyvä, ja vaikka en olisikaan, niin on kuitenkin joku asia, mikä aiheuttaa mulle tällaisen olotilan. Se on minussa itsessäni, en tarvitse siihen ketään tai mitään ulkopuolista. On joku merkitys. En ole vain joku ihan mitätön, mielivaltaisesti turhanaikaisesti maailmankaikkeudessa roikkuva hiukkanen.

Muistin siis, että myös kirjoittamiselle ilman pakkoa on hyvä välillä järjestää aikaa.

Lopulta tekstin ja kirjoittamisen ajatteleminen kiersi ympyrän ja päätyi tähän blogiin.
Sellaisten tekstien takia, jota tällä viikolla kirjoitin, päädyin aikanaan bloggaajaksi. Kirjoitin tarpeekseni niitä ja päätin, että on uskallettava yrittää kirjoittaa myös sellaisia tekstejä, joita joku muu voisi lukea. Loppujen lopuksi se on tärkeämpää.

Niin että tässä tulee nyt uhkarohkea vaatimus: minulle saa ilmoittautua, jos haluaa blogistani innostuneena lukea myös sen tämän viikkoisen tekstin.

Näillä puheilla, toivotan vähintään vastaavanlaisia valonpilkahduksia koko lukijakuntani elämään!

Toivo ja toivottomuus

Ihan näin rehellisesti ja suoraan ja tiivistetysti sanottuna tämän viikonlopun päätteeksi, sunnuntain ja maanantain välisenä yönä voin todeta, että kulunut viikko on ollut liian monella tavalla huono.

Sen kunniaksi päätin jakaa pari ajatusta, jotka eivät liity mitenkään mihinkään maratoneihin tai muihin merkittäviin tapahtumiin ja jotka nostattavat mieleen taas huomattavan usein kysymyksen siitä, pitäisikö blogi lopettaa, kun kaikenlaisia ajatuksia tulee ja liian usein ne päätyvät siihen, että en halua kirjoittaa tällaista blogiin, en halua, että kukaan lukee tällaista.

Kokeilenpa siis nyt taas, miltä tuntuu kirjoittaa, vaikka tuntuu siltä, että ei pitäisi.

Irrallisia ajatuksia viime ajoilta:

Luin reilu viikko sitten yhdestä kirjasta ajatuksen, johon olen törmännyt elämässäni liian usein. Päätin siis nyt kirjoittaa siitä ensin.
Kirjassa oli sellainen minun kaltaiseni introvertti, sosiaalisesti taitamaton, small talkiin kykenemätön, toisten silmissä outona ja erityisesti äärimmäisen tylsänä pidetty henkilö. Hänen ympärillään oli vähän sosiaalisempia ja vähän niinsanotusti normaalimpia ihmisiä.
Ei siinä mitään, kaltaiseni henkilö oli mielestäni hauskasti ja positiivisessa hengessä kuvattu.
Kunnes tuli kohta, jossa nämä kaikki kirjan keskeiset henkilöhahmot lähtivät baariin.

Minun kaltaiseni henkilö koki ahdistavaksi tanssilattialla olemisen ja varsinkin sen, että muut yrittivät väkisin kiskoa hänet tanssilattialle. Hän koki ahdistavaksi myös metelin, mutta ennen kaikkea sen, että olisi pitänyt heilua siellä tanssilattialla, tehdä muka jotain tanssikoreografioita, kun ei osaa. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että muut tekivät niin. Hän ei vain itse halunnut tehdä niin, sillä hänestä se oli ahdistavaa ja noloa.
Kirjan muut henkilöhahmot olivat hyvää tarkoittavia, iloisia ja mukavia ihmisiä, jotka hyvää hyvyyttään yrittivät väkisin kiskoa tätä tyyppiä tanssilattialle, koska hei, opettele nyt vähän irrottelemaan, rentoutumaan, heittäytymään!

Kun tyyppi lopulta pakeni baarista ahdistukseen kuolemaisillaan, muut naureskelivat ja säälittelivät, toivoivat sydämestään, että tuokin joskus oppisi.
Ja kas, kirjan lopussa tyyppi ottaa kuin ottaakin askeleen baarin tanssilattian suuntaan, ja tekee siellä pari tanssillista liikettä, koska tarinalla on ollut hieno kaari, ja nyt tämä tylsyyden perikuvakin on oppinut vähän rentoutumaan.

Tilanne kuulosti kuin suoraan minun elämästäni leikatulta, ilman tuota hienoa loppua.
Kirjan kuvaus ei herättänyt vastahankaisuutta sinänsä. Ymmärrän, että joidenkin ihmisten, mukaan lukien minun, on usein vaikea niinsanotusti rentoutua-heittäytyä-irrotella, varsinkin muiden nähden, ja ymmärrän, että muut haluavat hyvää hyvyyttään kannustaa ja tukea tässä. Ymmärrän myös, että tanssilattialla heiluminen saattaa olla kivaa ja mikäs siinä, jos niin haluaa tehdä.

Kohta kuitenkin herätti miksi-kysymyksen.
Miksi irrottelu on yhtä kuin kännissä baarin tanssilattialla heiluminen / örveltäminen?

Kuten surullisen moni muukin asia tässä maailmassa, myös irrottelu-heittäytyminen-rentoutumisen keinot ovat oikeita vain tietyissä rajoissa. Kuten suvaitsevaisuus on hyväksyttyä vain rajallisten asioiden suhteen, niin myös irrottelu-heittäytymiselle on rajat, joiden sisällä pitäisi pysyä.

Jos ei halua tanssia baarissa, on tylsä ja jäykkä.
Eikö tosiaan ole mitään muuta, millä tavalla ihminen voisi osoittaa irrottelevansa tai olevansa irrottelematta?

Ja jotta en alkaisi kuulostaa liikaa saarnaajalta, siirrytään seuraavaan ajatukseen.

Maailma on täynnä sanontoja siitä, että kaikki muuttuu kyllä paremmaksi, asiat järjestyvät aina, kyllä kaikki kääntyy vielä parhain päin, paistaa se aurinko risukasaankin, kaikella on tarkoituksensa, jokaisen nurkan takana odottaa ihme, sateen jälkeen paistaa aina aurinko yms. yms.

Viime aikoina olen taas tullut ajatelleeksi, että eihän noissa sanonnoissa ole mitään perää. Ei totuusarvoa, ei logiikkaa.
Ainoa varma on epävarmuus.
Saattaa olla, että asiat menevät hyvin / kääntyvät paremmiksi,
mutta saattaa yhtä hyvin olla, että eivät käänny miksikään
tai että ne kääntyvät huonommaksi.

Mutta viime kädessä sanontoja tarvitaan, ihminen tarvitsee uskoa niihin, sillä hänellä ei ole mitään muuta.
On pakko tehdä valinta sen suhteen, haluaako elää elämäänsä uskoen enemmän hyviin vai huonoihin vaihtoehtoihin.
Huomattavasti helpompaa ja itseä kohtaan armollisempaa on uskoa niihin hyviin.
Yhtenä kuluneen viikon iltana makasin sängyllä ja ajattelin, että mitäpä jos en nousisi tästä nyt vähään aikaan ylös.
Muutaman minuutin kuluttua ajattelin, että jos nyt kuitenkin noi tiskit vaikka tuolta tiskais. Ja jos vaikka jotain muutakin.
Veikkaisin, että niiden, jotka ovat lopullisesti valinneet huonoihin vaihtoehtoihin uskomisen, ajatukset eivät kantaisi edes tiskipöytään asti.

Sitten yksi ajatus, jonka löysin selatessani tiedostoa, johon olin koonnut ajatuksia herättäviä kohtia lukemistani kirjoista. Sitä tiedostoa selatessa ymmärsin taas kouriintuvasti, miksi luen kirjoja, ja muistin, että niin kauan kuin on kirjoja, elämässä ja maailmassa on uskomaton määrä toivoa.

Kirjan ajatus oli niinkin yksinkertainen kuin:
Ihmistä ei voi muuttaa mieleisekseen.
Uskoisin että tämä on jossain määrin samastuttava ajatus jokaiselle. Itse joudun muistuttelemaan itseäni siitä joka välissä, ja tuntuu, että suhteellisen vanhaksi piti elää, ennen kuin tällainen ajatus edes häivähti mielessä.

Ainakin itse ajattelen liian usein, sellaisia juttuja, kuin
kyllähän muuten, mutta kun tuo toinen...
jos toi X olis erilainen / toiminut eri tavalla, niin tätä ei olisi tapahtunut
miksi se X ei voi
mulle tämä on selvää, miksi X....
kunpa X vain...
jospa  X nyt tällä kertaa...
jospa X vaikka ajan kanssa...

Yllättävän vaikea ja yllättävän perustavanlaatuinen, yksinkertaisen tärkeä  ajatus ihmisten välisille suhteille. Toista ihmistä ei voi muuttaa mieleisekseen, vaikka haluaisi. Toista pitää kunnioittaa juuri siksi, että hän on sellainen kuin on. Jos siihen ei pysty, voi mahdollisuuksien mukaan peruuttaa ihmissuhteesta, ja tehdä sen silloin sitä toista syyttämättä.

Loppukaneetiksi:
Miksi on niin vaikea olla kiitollinen?

En tiedä onko muilla näin, mutta mulla on.
Erityisesti tällaisina aikoina, joina kiitollisuudelle olisi tilausta, tunne on poissa.
Kaikki on hyvin, perusasiat elämässäni ovat hyvin, kukaan ei toistaiseksi ole kuollut eikä vakavasti sairas, ajatellessani kaikkea sitä mitä tähänastisessa elämässäni olen saanut olen poikkeuksellisen onnekas ihminen.
Vietin taas viikonlopun ihmisten ympäröimänä tietäen hyvin, että tässä on iso porukka rakastavia, todella välittäviä ihmisiä, monta ihmistä, joiden kanssa iloita ja surra ja elää, varmasti monta aidosti välittävää ihmistä enemmän kuin monella muulla,
ja missä on kiitollisuus.

Mieleeni puikahti joka välissä ajatus, että voi helkkari kun en jaksa ihmisiä, menkää pois, että minä saan tehdä rauhassa kaikkea, mitä haluan.
Ja joo, elämässäni on tapahtunut niin paljon kaikkea hyvää, ja niin paljon kaikkea kivaa on tiedossa tulevaisuudessakin, ja mitään hätää ei ole,
mutta kun se ja se asia puuttuu.
Jos vain saisin tämän ja tuon ja tuon.
Miksen voi saada.

Huoh.
Ainut lohtuni on, että sentään ymmärrän edes ajatella tätä asiaa. Ajatuksesta ei sentään ole yhtä pitkä matka tunteeseen kuin ajattelemattomuudesta.

Maratoonarit rannalla

Koska maratooneista raportoiminen on iloni, niin tässä sitä taas tulee.

Jo vuosia olen halunnut juosta maratonin merenrantamaisemissa, koska syystä tai toisesta meren näkeminen on minulle merkityksellistä.
Pari vuotta sitten lähdin toteuttamaan tätä haavetta Turkuun, koska hei, Turku on rannikkokaupunki, kyllähän siellä varmasti näkee meren.
Ei nähnyt.
Olin ihan helkkarin pettynyt.

Meren lähellä asuva veljeni sanoi, että tuu juoksemaan Espoon rantamaraton, siellä juostaan pitkä pätkä meren rantaa, ja sitten siellä on hiekkatietä, mikä on jaloille asfalttia parempi.
Päätin, että näin teen.
Yritin ilmoittautua jo samana vuonna, mutta säikähdin hintaa niin paljon, että jätin sen väliin.
Viime vuonna olin Raatteen tiellä, kuten kaikki varmasti hyvin muistavat.
Tänä vuonna kokosin itseni ja päätin, että kerran se hinta vaan kirpaisee.

Viime perjantaina lähdin taas matkaan.
Lauantaiaamuna hain juoksunumeron. Himoitsin jo pitkältä täsmälleen lempiväriäni edustavaa, kauniin kirkkaansinistä juoksupaitaa, jonka saisin omakseni ihan hetken kuluttua, heti juoksunumeron saatuani.

Juoksunumeropöydän ääressä sain kuulla, että ne siniset juoksupaidat ovat miehille, ja naisille on tarjolla violetit. Juoksunumeron ojentaja sanoi, että "se sopii just sun väreihin", ja huomasin, että mulla sattui puhtaasti sattumalta olemaan sen naisten juoksupaidan violetti huppari ja crocsit. Sanoin rehellisesti, että olisin kyllä halunnut tuon sinisen. Juoksunumeron antaja vastasi, että välillä on hyvä mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Päätin, että tämä kai symboloi jonkinlaisen uuden aikakauden alkua elämässäni, toivottavasti. Ja koska paita oli hyvä päällä, juoksin se päälläni. Hyväksyin sen, että en saanut uutta sinistä paitaa, onhan mulla sinisiä vaatteita kaappi täynnä.

Panikoin ennen juoksun alkua, koska mulla oli taas jostain syystä ihan helvetin huono olo. Tiedoksenne, että omituiset huonon olon kohtaukset ovat olleet arkeani jo jonkin aikaa ja asia on hoidossa, joten ei se ollut mitenkään yllättävää, mutta pelottavaa se on silti. Mielessä kävi taas, että onko järkevää lähteä, pitäisikö jättää väliin. Tiesin kuitenkin, että kaikkein parasta, mitä nyt voi tehdä, on lähteä, ihan rauhallisesti ottaen vain. Todennäköisesti olo paranee juostessa, ja jos se pahenee, matkan voi aina jättää kesken. Jos pääsen maaliin, niin se on merkki siitä, että ei tässä voi mistään vakavasta olla kyse.

Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin pyyhkimään lähtöviivalla pari kyyneltä, koska tuli niin kauhea miten tässä nyt mahtaa käydä -pelko. Yritin tehdä sen salaa.
Nykyisessä elämäntilanteessani myös se on oikeastaan arkipäivää.

Lähdin juoksemaan yrittäen ottaa mahdollisimman rauhallisesti.
Kuten vielä tähän mennessä on aina käynyt, liikunta auttoi huonoon oloon. Rauhallinen hölkkä on suorastaan lääkettä siihen.
Tuntui turvalliselta, että osallistujia oli niin paljon, pitkästä aikaa niin iso tapahtuma, että minkäänlaista eksymisen vaaraa ei ollut.

Lähellä ensimmäistä kymppiä jo kyllästyin ja repäisin itseni irti porukasta. Siinä vaiheessa kaiken maailman pelot olivat menneet ohi niin, että pystyin tekemään kuten aina teen, eli etsiytymään jatkuvasti sellaisille juoksupaikoille, joissa olen tarpeeksi kaukana muista, mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä jotakin toista juoksijaa, jotta näen jonkun koko ajan.

Pakko ylistää, että tuolla maratonilla oli ehkä selkeimmät ja parhaimmat opasteet ikinä, tyhmäkään ei olisi voinut eksyä, en edes minä.
Mieleen jäi myös se, että ihmiset kannustivat uskomattoman paljon. Opastajat ja huoltopisteiden ihmiset olivat kaikki todella ystävällisiä ja kannustavia, ja sen lisäksi reittien varsilla oli paljon ihmisiä, jotka ilmeisesti asuivat lähellä ja / tai olivat muuten vain huvikseen katsomassa, ja jotka kannustivat hirveän paljon. Tällä oli iso merkitys, koska omat kannustusjoukkoni ( = vanhempani) eivät päässeet lähtöä ja maalia lukuunottamatta kuin kumpikin yhdelle paikalle koko reitin aikana, sillä reitti koostui suurimmaksi osaksi ulkoilumaastossa olevista metsäpoluista. Maratonilla pienenkin kannustuksen kuulemisella on, kuten varmaan olen jo usein todennut, todella yllättävän voimaa antava vaikutus, tuli se keneltä tahansa. Tuolla kannustajia oli niin paljon, että välillä se tuntui jo kiusalliselta, mikä oli myös aika historiallista. Juoksin monessa kohtaa yksin, ilman lähellä olevia muita, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä, että hölkkään normaalia suht hidasta ja kymmenien kilometrien jälkeen tuskaista vauhtia ihmisrivistön ohi, joka hurraa mulle kuin jollekin olympiavoittajalle.

Kuten sanottu, reitti oli suurelta osin hiekkatietä ja tuhkakivipintaa, mikä on aina luksusta tässä asvalttivaltaisten maratonien maailmassa.
Reitti oli kuitenkin myös mäkinen.

Tapahtuman sivustolla väitettiin, että maratonin ensimmäinen puolisko on mäkinen ja toisella puoliskoilla, jolla saavutaan rantaraitille, reitti tasaantuisi. Kehotettiin, että ensimmäisellä puoliskolla kannattaa siis säästää voimia ja vauhtia kiristää toisella puoliskolla.

Ensimmäisen puoliskon jälkeen olin vielä ihan hyvissä voimissa ja ajattelin, että jos tämä tästä nyt tasaantuu, niin sehän on hyvä.
En tiedä oliko vika minussa vai reittikuvauksessa, mutta mielestäni reitti oli kyllä myös toisella puoliskolla aivan yhtä mäkinen.
Reitti oli täynnä jyrkkiä ylämäkiä ja jyrkkiä alamäkiä, välillä tuntui, että eihän tässä muuta olekaan kuin mäkeä ja mutkaa, ja epätasaisuuksien varomista. Muistin taas, että jos puhutaan jyrkistä mäistä, niin lopulta ylämäki ei olekaan maratonilla se pahin. Pahinta on oikein jyrkkä alamäki, varsinkin puolivälin jälkeen, se, kun joutuu rasittuneilla lihaksillaan kannattelemaan itseään, pelkäämään että kohta ei enää jaksa ja kaatuu väkisin eteenpäin, ja samalla tarkkailemaan, osuuko jalka johonkin kantoon tai juureen. Ja se, kun kaltaiseni päkiällä astuvan jaloissa alkaa loppuvaiheen alamäissä tuntua siltä, kuin varpaiden kynsien alle olisi tyrkätty neuloja pystyyn.

Huoltopisteillä ei ollut tarjolla rusinoita, mitä olen aina maratonin loppuvaiheessa tottunut saamaan. En ole ikinä ennen edes ajatellut niiden olemassaoloa, mutta nyt huomasin, että tartteis kyllä jotain muutakin kuin urheilujuomaa ja suolakurkkua. Katselin kateellisena niitä, joilla oli omia eväitä. Järkevillä ihmisillä on aina taskussa jotakin, tai reitin varrella joku, joka voi jotain antaa tarvittaessa. Mullakin oli ihan ekoilla maratoneilla aina jotakin omia järjestelyitä, mutta ensimmäisten maratonien jälkeen olen ajatellut pärjääväni sillä mitä luulin maratoneilla aina olevan tarjolla, eli urheilujuomalla ja suolakurkulla ja loppuvaiheessa rusinoilla.

Meren rantaan saavuttiin siis lähellä kolmenkympin rajapyykkiä.
Ajattelin, että onhan se kaunis, mutta ei kyllä nyt paljon lohduta. Ei tuntunut varsinaisesti pahalta, eikä ollut kipuja, mutta tuntui kyllä vahvasti siltä, että ei meinaa jaksaa juosta.
Juoksin silti, käytin vanhaa keinoani ja huijasin itseni jatkamaan juoksemista uskottelemalla, että kävelen vähän siten, kun pääsen siihen ja siihen kilometritolppaan, ja sitten sen jälkeen siihen, ja sen jälkeen siihen, ja sitten kun olen tuon lyhtypylvään kohdalla, ja kun olen ohittanut tuon postilaatikon, ja tuon mutkan jälkeen... Ja niin se meni koko matka.
Yritin myös nauttia meren läheisyydestä, sen takiahan olin sinne tullut.
Se oli vaikeaa varsinkin kohdassa, jossa piti hetken juosta kalliota pitkin ylämäkeen, ja ajattelin, että ihme, jos joku täällä ei putoa tuonne mereen.

Tunsin itseni epäonnistuneeksi, kun neljän ja puolen tunnin tavoiteaikajuoksija porukkansa kanssa meni ohi. He pysyivät loppumatkan ajan näköpiirissäni, mutta olisin toivonut, että olisin ollut maalissa ennen heitä.
Niin, että kun lähtöviivalla pelkäsin keskeyttämistä, nin kolmenkympin kohdalla oli sijaa jo tuollaiselle ahdingon aiheelle. Ikävää, että mikään ei milloinkaan riitä, mutta toisaalta olen viime aikoina huomannut, että on positiivista, jos huomaa toiveiden muuttuttuvan suuremmiksi: silloin tietää, että perusasiat ovat hyvin.

Ihan viimeisten kilometrien kohdalla sain jostain lopulta sen verran voimaa, että pystyin juoksemaan raahautumisen sijasta, ja pystyin jopa nauttimaan juoksemisesta. Kilometriä ennen maalia liikenteenohjaaja huusi taas yhden helvetillisen mäen päällä, että "se oli viimenen nousu, nyt enää vähän matkaa maaliin!" Ajattelin, että jos tuo on yhtä luotettava kuin tapahtumasivuston reittikuvaus, niin tässä on edessä vielä kilometrin nousu ennen maalia.

Ei onneksi ollut.

Tulin maaliin stadionille, jossa oli kannustava kuuluttaja ja iloinen tunnelma. Tuntui ihan hienolta, kun mitali tultiin taas ripustamaan kaulaan sen sijaan, että se olisi ojennettu käteen.

Maaliviivan jälkeen tuntui, että jouduin kävelemään ikuisuuden mittaisen matkan, että pääsin aidan toiselle puolelle vastaantulevien vanhempien luokse. Matkan aikana ehdin syödä maaliviivan jälkeen saadun suklaapatukan ja kun isäni tuli perinteisesti ottamaan maaliintulokuvan, mulla oli naama ihan suklaassa. En kehdannut laittaa kuvaa edes Facebookiin. Traagista.

Katsotaan, mitä seuraavaksi.

Tanssiinkutsu

Koska kulunut viikonloppu on ollut paitsi todella raskas, myös ja ennen kaikkea käsittämättömän hieno ja koska sen myötä on jälleen täysin yllättäen toteutunut jo kauan sitten hautaamiani ja unohtamiani haaveita, kirjoitan taas. Tiedän, että tästä postauksesta tulee pitkä, rönsyilevä ja mahdollisesti pitkästyttävä, joten kukin jatkaa lukemista tai lopettaa sen oman harkintansa mukaisesti. Ei oo pakko kahlata läpi kaikkea, eikä oo pakko lukea loppuun, jos siltä ei tunnu!

Loppuvuodesta, heti yliopistosta valmistumiseni jälkeen postiluukustani kolahti kirjekuoressa kutsu juhlaan, jonka kaltaisesta en ollut ikinä kuullutkaan. Juhlaan, joka yliopistolla järjestetään kolmen vuoden välein, ja johon kaikilla sinä aikana valmistuneilla maistereilla ja tohtoreilla on oikeus osallistua. Juhlaa kuvailtiin arvokkaaksi, juhlalliseksi, hienoksi, upeaksi kokemukseksi, johon sisältyy arvokas ja hieno tilaisuus, jossa maisterit saavat seppeleen päähän ja tohtorit hatut ja miekat. Juhla kestää koko viikonlopun ja siihen kuuluu hienoja illallisia, mukavaa kulttuuriohjelmaa ja sisävesiristeily. (Yritän välttää mainitsemasta paikkojen ja ihmisten tarkempia nimiä, koska olen nyt saanut sellaisen päähänpinttymän, enkä halua, että tämä teksti kantautuu heti jokaisen googlettajan tietoon.)

Koska juhlaan kuului myös vanhat tanssit, tiesin heti, että minä olen siellä.
En oikeastaan edes välittänyt kutsussa mistään muusta. Vanhat tanssit oli se, mihin tartuin ja minkä vuoksi päätin, että tuonne menen. Toki asiaan vaikutti myös se, että minulla on aina ollut hinku päästä pukeutumaan oikein hienosti ja osallistumaan virallisen hienoihin juhlatilaisuuksiin, mutta vanhat tanssit ennen kaikkea. Siitä lähtien, kun lukion wanhojentanssit ovat olleet ohi, olen vain kaikki nämä vuodet haaveillut, että joskus, joskus, joskus vielä pääsisin osallistumaan vanhoihin tansseihin, tanssimaan niitä taas uudestaan. Ja koska pidin varmana, ettei sellaista tilaisuutta enää ikinä missään tule, olen toivonut edes pääseväni joihinkin juhliin, joihin on vastaavan kaltainen pukukoodi ja hienot menot ja meiningit.

Nyt se tilaisuus tuli.

Ilmoittauduin osallistujaksi juhliin heti ilmoittautumisajan alettua ja syöksyin intoa tulvillani ensimmäisiin tanssiharkkoihin huhtikuun alussa.

Siellä odotti pettymys.
Kaikki muut saapuivat paikalle pariskunnittain.
Huomasin tänä viikonloppuna juhlissa konkreettisesti, miten pienenpieni osa muuhun juhlallisuuteen osallistujista osallistui tansseihin, ja siitä pienestä osasta lähes kaikki muut olivat pariskuntia. Muutama pariton nainen oli, ehkä kaksi minun lisäkseni, ja hekin luovuttivat ennen oikeita juhlia parin saannin ja tanssimisen vaikeuden vuoksi.

On kai järkeenkäypää, että tanssiin tarvitaan kavaljeeri, ja kaikki muut olivat sen tajunneet. Minä yksin olin tyhmänä luullut, että tanssit on tarkoitettu vain maistereille ja tohtoreille. Että siellä olisi vain maistereita ja tohtoreita. Ekalla harjoituskerralla ihmettelin, miten on mahdollista, että noin moni tuonne juhlaan kutsuttu ihminen on sattunut löytämään seuralaisekseen jonkun toisen kolmen viime vuoden aikana valmistuneen maisterin tai tohtorin.

Menin harjoituksiin siinä uskossa, että muitakin parittomia on, ja että parittomuus ei estä osallistumista, sillä muutenhan kutsussa tai ilmoittautumislomakkeessa tai jossain olisi sanottu, että jos haluat tanssia, niin tuo seuralainen mukanasi.

Kävin kuitenkin kevään harjoitukset läpi muiden mukana. Välillä tanssin jonkun kanssa, jonka seuralainen ei ollut juuri sillä kertaa päässyt paikalle, ja välillä tanssin jonkun toisen parittoman naispuolisen kanssa, välillä mahdollisuuksien mukaan yksin. Tanssinopettaja sanoi ensin, että parittomuudesta ei tarvi huolehtia, sillä kyllä jostain joku pari löytyy. Myöhemmin hän sanoi, että olisi kyllä hyvä, jos minulla vain olisi joku, ihan kuka tahansa, jonka voisin pyytää seuralaiseksi.

Lähipiirissäni on kyllä miehiä, ja joillakin heistä on tanssitaitoakin, mutta pidin heidän pyytämistään seuralaiseksi viimeisenä hätäkeinona, sillä a) seuralaisen pitäisi maksaa osallistumisestaan sama melko kallis summa kuin minunkin ja b) tanssitaitoiset elämäni miehet ovat hankalan välimatkan päässä.

Jatkoin kuitenkin toiveikkaana harjoituksissa käymistä ihan vain siitä syystä, että tanssiminen on niin ihanaa. Kolme tansseista oli sellaisia, jotka olen tanssinut kauan sitten lukion wanhojentansseissa, ja ne tulivat ihmeellisesti jostain selkäytimestä mieleen, vaikka luulin aluksi, että enhän minä mitään niin vanhoja asioita muista. Loputkin tansseista olivat kertakaikkisen ihania ja nautin aina harjoittelusta, aina aina aina, vaikka vakituista paria ei ollutkaan. Lopulta ajattelin, että sama se oikeastaan, pääsenkö sinne varsinaisiin tansseihin, kun olen saanut olla näissä harjoituksissa. En muuten ole kovin tanssillinen ihminen, enkä osaa tanssia, mutta vanhat tanssit, ne historialliset hienostuneet tanssit ikään kuin suorastaan vastaavat johonkin sydämestäni nousevaan kutsuhuutoon. Tiesin sen lukiossa ja tiesin sen nyt.

Toukokuun viimeisissä harjoituksissa tanssien ohjaaja tuli sanomaan, että olen saanut parin. Että joku liikunnan yliopisto-opiskelija, joka siis osaa jo ne tanssit, on lupautunut parikseni, joku sellainen, joka muutenkin on lupautunut muutaman muun opiskelijan tavoin toiminaan noissa juhlissa opastus- ja järjestelytehtävissä. Pari ei päässyt tulemaan tälle kevään viimeiselle kerralle, mutta tulee sitten elokuussa kaksiin viimeisiin harjoituksiin.
Voitte vain kuvitella, kuinka onnellinen olin.

Onni hälveni kesän myötä, koska pukeutumisen suunnittelu oli niin helk-ka-rin hankalaa. Pukeutumiskoodi ja muu juhliin liittyvä säännöstö oli niin tiukkaa, että ihmettelin jo tosissaan, mitkä ihmeen juhlat nämä ovat. Mistään, koskaan, milloinkaan, ei löytynyt sellaista mekkoa, minkä olisin voinut laittaa päälleni tai minkä olisi voinut jollain korjauksilla muuntaa oikeanlaiseksi, vaikka kolusimme äitini kanssa kauppoja ja kirpputoreja ja ties mitä muuta alkuvuodesta lähtien.

Heinäkuussa sitten iski paniikki ja oli pakko hakea puku oikeasta juhlapukuliikkeestä.
Ja sitten lyhentää sitä puoli metriä ja korjailla muutenkin, koska en ole minkään valtakunnan pitkän juhlapuvun mitoissa. Onneksi oli ompelutaitoinen, ihana ihminen kädenojennuksen päässä.

Surin myös sitä, että tansseja katsomaan ei saa tulla vieraita, koska tanssitila on ahdas ja yleisötila täyttyy niistä juhliin osallistujista, jotka eivät tanssi. Tulin siihen tulokseen, että vanhempieni ei kannata tulla paikalle ollenkaan, varsinkaan, kun heillä oli muuta ohjelmaa. Kaltaiselleni stressaajalle oli sanalla sanoen helvetillistä miettiä, miten järjestää kaikki niin, että selviän itsekseni. Opettelin tekemään juhlakampausta, mutta ei se oikein luonnistunut, joten varasin sitten elämäni ensimmäisen juhlakampausajan, siis pitkille hiuksille tehtävän juhlakampauksen, lukiossa en oikein perustanut sellaisista.

Lisäksi juhlien järjestelyihin kuului tuntuman mukaan sata muuta asiaa, jotka stressasivat niin paljon liikaa, että elokuun ja toisiksi viimeisten tanssiharjoitusten koittaessa olin jo aivan täysin valmis jättämään koko juhlat väliin.
Voitte siitä päätellä, kuinka paljon aihe stressasi ja ahdisti.

Asiaa ei auttanut yhtään se, että luvattu parini ei ilmestynyt paikalle.
Oikeisiin tansseihin oli siinä vaiheessa aikaa tasan viikko, ja henkilöstä, joka oli lupautunut tulemaan parikseni, ei näkynyt vilaustakaan.
Ohjaaja sanoi laittavansa viestiä tälle henkilölle ja ilmoittavansa sitten minulle, mitä hän vastaa. Luin rivien väleistä ja sisäistin viimein kunnolla itsekin, että en ehkä sittenkään pääse osallistumaan tanseihin.

Ja uskokaa tai älkää, en oikeastaan välittänyt siitä. Olin lievästi pettynyt, mutta ehkä hippusen jopa helpottunutkin. Sillä nimenomaisella hetkellä mielessäni oli näiden juhlien lisäksi muita aivan liian suuria asioita, että olisin jaksanut välittää. Ja sitä paitsi, pääsisinhän (ja joutuisinhan) joka tapauksessa osallistumaan kaikkiin muihin tilaisuuksiin, vain tanssit jäisivät väliin. Ehkä yhden stressitekijän poistuminen olisi vain hyvä, sillä yhtä hyvin kuin tiedän tanssien olevan ihaninta mitä on, tiedän oikean tanssiaistilanteen myös olevan kammottavan jännittävä ja kuumottava, se oli sitä aikanaan tutun ja turvallisenkin ihmisen kanssa, niin saati sitten jonkun tuntemattoman ja ties minkälaisen tyypin kanssa.

Joten lakkasin välittämästä.
Päivien kuluttua, tasan vuorokautta ennen kenraaliharjoituksia, kaksi vuorokautta ennen tansseja, sain ohjaajalta sähköpostin, jota en ollut jaksanut edes odottaa, koska olin jo henkisesti jättänyt tanssit pois laskuista.
Sähköpostissa luki, että pari tulee paikalle, että hän on joutunut ilman omaa syytään jäämään pois edellisistä harkoista tilanteessa, jossa ei ole saanut siitä kellekään edes mitään viestiä, ja että hän tulee tansseihin ja tanssii kanssani.
Ajattelin, että no jaaha, katsotaan. En odottanut enää mitään. En ajatellut eikä kiinnostanut. (Paitsi kävin tietysti vähän Facebookissa stalkkailemassa, koska sain viestistä lukea tämän henkilön nimen. Häntä ei löytynyt Facebookista. Ajattelin, että onkohan se henkilö nyt oikeasti edes olemassa, pidetäänkö mua nyt vain pilkkana.)

Seuraavana aamuna menin edelleen epäilevin ja tylsistynein mielin kenraaliharjoituksiin ja kohtasin ensi kertaa henkilön, jonka kanssa tulisin kokemaan sen hetken, josta olin niin kauan ja niin kipeästi haaveillut, ja jonka en ollut uskonut toteutuvan, josta olin jo luopunut.

Pelkäsin eniten, että tämä tyyppi ei tulisikaan vieläkään paikalle, ja seuraavaksi eniten pelkäsin, että hän olisi jotenkin tyly, ilkeä tai välinpitämätön. Minulle tulee usein heti jonkinlainen vaikutelma ihmisestä, joko neutraali, positiivinen tai negatiivinen, eikä vaikutelmalla ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä henkilö oikeastaan tekee tai sanoo. Usein koen, että ihmiset katsovat minua ylhäältä alaspäin, että he näyttävät suoraan, että eivät pidä minusta, ja sen takia en pidä heistä. Pelkäsin paljon, että tästä tyypistä, jonka kanssa minun pitäisi mennä jo lähtökohtaisesti jännittävään tilanteeseen, tulisi jollain tuollaisella tasolla negatiivinen olo.

Ensi töikseen henkilö pahoitteli asianmukaisesti viime kerran poissaoloaan ja antoi uskottavan selityksen sille. Muuten hänestä jäi kaiketi neutraali olo, sillä mieleeni ei jäänyt tästä ensikohtaamisesta oikeastaan mitään muuta kuin hänen tanssitaitonsa. Huomasin hänen kanssaan tanssiessani nimittäin, että ilmeisesti olen aina yläasteen tanssitunneilla ja jossain muuallakin tottunut viemään miestä, tai vähintään jakamaan puolet tanssin onnistumisen vastuusta. Nyt ihan oikeasti, konkreettisesti, kummallisesti ymmärsin, mitä tarkoittaa, kun mies vie ja kun mies osaa tanssia.

Olin esimerkiksi koko kevään harjoitellut itsekseni yhtä tiettyä valssin pyörähdyksiin liittyvää askelkuviota, joka tuntui mielestäni ja muitakin seuratessani kaikkein haastavimmalta ja pelottavimmalta, ja jota en ole tanssinut lukiossa.

Nyt en ehtinyt edes ymmärtää, mitä tapahtui, kun se valssikuvio mentiin läpi. Sali vain pyöri silmissä, enkä huomannut jalkojeni edes liikkuvan, kun kuvio oli pyörähdetty jo varmaan kolmesti. Muistan ajatelleeni ihmeissäni, että sehän ottaa tän ihan tossissaan.
Suosikkikohtani oli se, kun sanoin jostakin kuviosta, että tästä olen vähän epävarma, ja että toivottavasti en kompastu. Hän vastasi jotakin sen kaltaista, että "no minähän sinua vaikka kannattelen".

Tanssiharjoituksista siirryin seuraavan päivän virallisen juhlatilaisuuden harjoitukseen ja aloin jännittää sitä. Sen jälkeen ehdin käydä nopeasti syömässä ja stressaamassa kotona, koska illalla alkoi jo ensimmäinen juhlatilanne.

Se oli tilaisuus, jota olin kuvitellut mielessäni pelkäksi illalliseksi, johon kenties kuuluisi puheiden lisäksi joku kiva ohjelmanumero.
Ja niinhän se muuten olikin, mutta tuo lisäohjelmanumero ei ollut ollenkaan kiva.

Selvisi, että meidän pitäisi tehdä itse seppeleet, maisterinseppeleet, jotka saisimme huomenna päähämme ja joita pitäisimme sen jälkeen päässämme koko päivän.

Eli seppeleestä pitäisi tulla kestävä, ja se pitäisi tehdä itse.
Joka on nähnyt minun käsityötuotoksiani, tietää että se on mahdoton yhtälö.

Väkersin seppelettä kaksi tuntia kylmä hiki selässä tulvien ja lopulta juuri ja juuri itkun pidättäen. Tuntemattomat ihmiset pöydässä ympärilläni, hienot seppeleet jo kauan sitten valmistuneina edessään, ja minä siinä yksin surkean puolikkaan seppeleenraadon kanssa miettimässä, että tää päässäkö tosiaan huomenna tanssin, taitaa olla sali täynnä laakerinlehtiä.

Lopulta joku järjestäjistä kävi kuiskaamassa, että "meillä on tuolla myös varaseppeleitä, jos tuntuu siltä." Sanoin, että todellakin tuntuu.

Ihan oikeasti ja rehellisesti voin todeta, että jos olisin tiennyt tuon tilaisuuden kulusta, olisin jättänyt koko juhlan väliin, oli vanhoja tansseja tai ei. Ja tuona hetkenä päätin, että yksikin tällainen koettelemus vielä, niin lähden.

Loppuilta oli muuten ihan mukava, mutta tunnelmani ei oikein noussut enää kattoon, kaiketi väsymyksen vuoksi ja ennen kaikkea siksi, että en vain kerta kaikkiaan jaksa aina tuntea itseäni kaikkein huonoimmaksi, tyhmimmäksi ja kelvottomimmaksi joka porukassa joka hetki. Yritin tsempata mielialaani nousuun, mutta loppuilta oli silti vähintään vaisu ja menin nukkumaan varmana siitä, että huomenna se lopullinen tuho tulee.

Aamulla heräsin liian vähien unien jälkeen huonovointisena ja aamukahvin jälkeen huomasin, että mun on pakko käydä apteekissa. Juoksin apteekkiin. Juoksin kotiin. Juoksin kampaajalle. En meinannut löytää sinne, joten saavuin paikalle viisi minuuttia myöhässä. Panikoiduin.
Kampaus väännettiin ja tarvoin rivakasti kotiin maailmanlopullisesssa tuulen tuiverruksessa ja myrskyssä. Sateenvarjokin lensi ilmaan ihan niin kuin sarjakuvissa. Hain kotoa tavarat ja tarvoin samassa myrskyssä juhlapaikalle, jonne ei ollut pitkä matka oikeasti, mutta siinä säässä se oli tuhannen vuoden mittainen. Tiesin, että siinä on ihan kaikki tuhon tunnusmerkit. Tämä ei pääty hyvin.

Saavuin paikalle ja menin pukuhuoneeseen laittautumaan. Olin etukäteen pelännyt, että pukuhuone olisi täynnä muita, mutta siellä ei ollut ketään muita. Varmaan kaikki paremmin asiansa hoitaneet ihmiset tulivat paikalle autolla.
Olin pyytänyt paikalle ystävän ottamaan valokuvia muistoksi ennen juhlatilaisuuden alkua, ja hän saapui kuin tilauksesta vetämään selän vetoketjun kiinni juuri oikealla hetkellä, kun puku oli päällä. Paniikki helpottui, kun sen sai jakaa. Lähdin lopulta juhlaa kohti peräti ihan hyvillä mielin,

Tulimme juhlasaliin kulkueena, kaikki valmistuneet maisterit ja tohtorit, koko valtava porukka. Kulkueen järjestäminen kesti, kesti, kesti ja kesti. Lopulta juhlasaliin tullessa, taas henkisesti tuhannen vuoden mittaisen korkkareilla seisomisen jälkeen mulle tuli huono olo. Muistin, että salista ei saa poistua, ei missään tapauksessa, ei. Iski paniikki. Iski kylmänhikinen kuolemallinen paniikki. Yritin hengitellä syvään.

Lopulta mitään kamalaa ei tapahtunut.
Juhlatilaisuus oli todella, todella hieno, juhlallinen ja arvokas, juuri sellainen, jossa olen aina halunnut olla läsnä, ja johon osallistumisesta olen erittäin, erittäin kiitollinen ja onnellinen. Ainut huono puoli oli, että mulla oli huono olo, ehkä liian pitkästä seisomisesta siihen sopimattomilla kengillä, ehkä liiasta lämpötilasta, sillä pukuun kuuluneet hansikkaat ja päivätilaisuudessa päällä oleva jakku oli liian kuuma, ehkä sen vuoksi, että tämän kaiken lisäksi en ollut juuri syönyt tai juonut kiireessä yhtään mitään tai sitten ties mistä syystä. Onneksi pahin meni ohi jossain vaiheessa.

Juhlasta juoksimme myrskyn läpi bussiin, joka vei kirkkoon, kirkon jälkeen juoksimme edelleen myrskyn läpi bussiin, joka vei takaisin juhlapaikalle.

Edessä oli puolentoista tunnin tauko ennen iltatilaisuuden alkua, enkä tiennyt mitä teksin.
Olisin halunnut mennä kotiin suihkuun, sillä olin hikoillut sitä kylmännihkeää ja sitten ihan perus kuumuudesta johtuvaa hikeä tuntemukseni mukaan litrakaupalla, ja sen jälkeen olisin halunnut heittää kengät pois ja upottaa jalat jonnekin jalkakylpyyn siksi aikaa, kunnes iltatilaisuus alkaisi.

En voinut mennä kotiin, koska tauko oli mielestäni juuri liian lyhyt siihen tarkoitukseen, enkä myöskään halunnut kävellä yhtään ylimääräistä askelta siinä säässä.

Tiesin, että ainoa ja vähin mitä nyt oikeasti ja todella tarvitsen, on jonkunasteinen hetki hengittää ja rauhoittua.  Kuluneessa vuorokaudessa oli ollut minun mittapuullani liikaa aivan kaikkea liian suurta ja liian vähän aikaa näihin kaipaamiini toimintoihin.

Onneksi pukuhuoneessa ei ollut vieläkään ketään. Lysähdin penkille, potkaisin kengät jalasta pois ja vain olin siinä.

Jossain vaiheessa joku paniikintapainen nosti päätään, tempaisin kengät jalkaan ja harjoittelin joitakin tanssikuvioita, tansseihinhan oli aikaa enää muutama tunti.

Kun iltatilaisuuden alku alkoi hiljalleen lähentyä, raahauduin pukkarista rakennuksen aulaan, jotta näkisin, mitä milloinkin tapahtuu. "Raahautua" on ainoa ja oikea sana sille toiminnalle, minkä jälkeen lysähdin aulan penkille, potkaisin kengät uudestaan jalasta pois ja toivoin vain ja ainoastaan, että se kaikki olisi jo ohi, tai että en olisi ilmoittautunut enää iltatilaisuuteen, päivä olisi riittänyt. Energiaa ei kerta kaikkiaan enää ollut, eikä asiaa auttanut se, että olin yksin juhlissa, jossa valtaosa oli avecin ja / tai ystävien kanssa.

Sitten jostain ilmestyi tanssipari, se eilinen tyyppi, jonka kasvoja en edes enää muistanut. Hän ilmestyi ihan tyhjästä viereeni, tuli juttelemaan ja muutaman sanan vaihdettuamme hän innosti minut tempaisemaan taas kengät jalkaan ja sitten harjoittelimme illan tansseja, jotta ahdinkoni helpottaisi. Liitelimme, ihan oikeasti liitelimme pitkin aulan lattiaa ja päät vain kääntyivät, hymyt ja kannustavat katseet.

Sitten iltatilaisuus alkoi. Olin taas iloinen.
Nautin viiden tähden illallisen hauskassa ja kaikki huomioonottavassa, vaikkakin minulle tuntemattomista ihmisistä koostuneessa pöytäseurueessa, tunnelmallisessa juhlatilassa. Toisin sanoen tilaisuus, jonka olin aina halunnut kokea.

Illallisen jälkeen oli vuorossa lyhyehkö tauko ennen tansseja, ja silloin paniikki tuli taas. Ihmeellinen pelon tunne, ei edes jännitys vaan pelko. Mitä jos jotain ihan kauheaa tapahtuu, jotain kauheaa tapahtuu aivan varmasti hetkenä minä hyvänsä.

Haahuilin tanssipaikan laitamilla yrittäen turhaan hillitä sydämeni hullua hakkaamista ja ihmettelin, mistä tämä nyt johtui. Olenhan mä nyt aina kaikkea jännittänyt, mutta tällainen kauhun tunne ei ole normaali. Ajattelin, että ehkä tämä kaikki on vain jotenkin liikaa, en ole koskaan kokenut mitään tällaisia asioita, mitä nyt on tullut jo monta peräjälkeen. Kysyin taas itseltäni, miksi ihmeessä olin pistänyt itseni tähän.

Ja jostain se taas ilmestyi, tanssipari, jonka olin tavannut ensimmäistä kertaa eilen.
Hän ilmestyi tyhjästä eteeni ja moikkasi.
Vastasin tervehdykseen ensimmäisen kerran ihan aidon vilpittömän ilahtuneesti, niin että hän tuntui suorastaan pysähtyvän katsomaan. Ilahduin itse siitä, että huomasin oman vilpittömän ilahtuneen rekationi. Juttelimme taas muutaman sanan, ja huomasin, että se äskeinen kauhun tunne katosi, olin jo melkein rento.
Sillä hetkellä tiesin, että ei tässä voi ihan huonosti käydä, tuon ihmisen kanssa.

Erosimme mennäksemme omille tanssin aloituspaikoillemme. Olin taas iloinen. Ihmettelin sitä, että en edes jännittänyt enää, en tuntenut sitä vähän ikävää mutta tavallista jännityksen tunnetta, joka noissa tilanteissa aina tulee. Nyt sitä ei tullut. Tanssisaliin astuessa olin vain ja ainoastaan onnellinen, tiedostin siinä hetkessä ja yleisön edessä, että tämä on se hetki, jota olen kaikki nämä vuodet niin kovasti toivonut, ja joka nyt on ojennettu minulle tarjottimella, enkä voisi olla onnellisempi.

Viimeinen kauhun ja paniikin häivähdys iski ensimmäisen tanssin lopussa, rivimuodostelmassa, toinen käteni oman parini kädessä ja toinen jonkun tuntemattoman kädessä. Sekunnissa tiedostin, että ihmisiä on liikaa, on liian kuuma, mitä jos en pystykään tähän, mitä jos jotain kamalaa tapahtuu.

Tein sen, minkä siinä tilanteessa voin, eli puristin oman parini kättä, sen ainoan ihmisen, joka siinä tilanteessa ja siinä huoneessa ja hallissa ja päivässä oli edes jollakin tavalla tuttu.
Hän vastasi puristukseen.
Puristin uudestaan testatakseni, että se tapahtui oikeasti, rusensin hänen kämmentään niin voimakkaasti kuin pystyin.
Hän vastasi taas puristukseen, lujenevalla otteella.
Keksin ajatella, että tuo tarkoittaa selkeästi, että meillä on joku yhteys. Että juuri viestitin hänelle ajatukseni, että saatan ehkä kuolla nyt tähän, ja hän vastasi viestiin, että ei mitään hätää. Tämän ajatuksen keksittyäni selvisin paniikista.

Tanssit menivät lopulta nopeasti ja aivan taivaallisen hyvin. Hymyilin yleisölle joka puolella ympärillä, nautin tanssimisesta, iloitsin ihan oikeasti. En hermostunut edes siitä, kun joku teki virheen, joka sotki vähän koko porukan tanssia. Oma parini vei, hän osasi täydellisesti sekä tanssia että luotsata minut tanssien läpi, oikeastaan ilman että itse jouduin ajattelemaan mitään. Välillä hän sanoi jotakin tilaisuuden tullen, esim. että "rauhallisesti vain, hyvin menee." Tuli melkein olo, että eihän tässä tilanteessa ole mitään, mitä edes pitäisi jännittää.

Osasin tanssikuviot harjoittelujen jälkeen itsekin, mutta siinä tilanteessa tiedostin, että ihan sama, vaikken olisi niin hyvin osannut. Siinä hetkessä jos koskaan olin todella varmoissa ja osaavissa käsissä. Ajattelin, että nyt saivat hyvityksensä kaikki ne yksinäiset, tympeät hetket kaikissa kevään harjoituksissa, niillä ei ollut enää mitään väliä.

Kolmannen tanssin kuluessa parini kysyi minulta ihmeissään, onko mulla hansikkaassa jotakin. Muistin vasta siinä vaiheessa, että mullahan on narikkalappu hansikkaaseen työnnettynä, sillä laukku ja tavarat oli pitänyt jättää narikkaan, koska mulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut antaa laukun tanssien ajaksi. Narikkalappu oli siis pitänyt työntää jonkun päällä olevan vaatekappaleen sisään, ja olin valinnut hansikkaan. Alkoi naurattaa.

Sen jälkeen jostain kumpusi ihmeellinen elämänriemu. Tanssittiin tanssit loppuun, enkä mennyt paniikkiin siitä, että itsekin jotain pientä mokailin. Tanssien jälkeen kuunneltiin mahtavat aplodit ja hurrattiin itse itsellemme. Selitin kaikkea ja nauroin parini kanssa, vaikka emmehän me niin tuttuja minun mittapuullani vielä olleet. Koko loppuillan ja -yön hilluin ympäriinsä tilassa, jonka olen kyllä kokenut ennenkin, mutta joka viime aikoina on taas jäänyt sivuun niin kauaksi aikaa, että usko sen toistumiseen on jo haalistunut.
Ihan vilpitön, puhdas ja jostain syvältä nouseva valtava ilo, riemu, onnellisuus. Kiitollisuus siitä, että saan elää. Kiitollisuus kaikesta, siitä ja siitä huolimatta, mitä oli tapahtunut.

Aamuyöstä kävelin kotiin ihan pokkana juhlapuvussani ja -kengissä.

Aamulla heräsin taas ajoissa ja lähdin risteilylle.
Oli kivaa, kivaa, kivaa,
kunnes tuli iltapäivä ja taas joku seinä vastaan.

Nyt vain odottelen, mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu, sillä jotain kamalaa tapahtuu varmasti, kun olen saanut kokea näin puhtaan ja täydellisen ilon tunteen.

Samalla kuitenkin onneksi tiedän, että mikään tuleva ei voi ottaa minulta pois sitä, minkä olen jo kokenut. Se on jo tapahtunut, ja olen kokenut sen huolimatta mistään, mitä tulevaisuus ehkä tuo. Minulla oli hetkeni, ja se on ollut, vaikka tapahtuisi mitä.