Juhannusjuttuja

Päätin kertoa jotain vuoden 2016 juhannusjuhlinnoistakin, kun bloggailussa on taas vaihteeksi päästy vauhtiin.

Juhannusaattoiltana kävin lenkillä, vaikka mittari näytti 33 astetta. 30 helleastetta on tähän mennessä ollut aivan ehdoton raja lenkille menoon, aivan ehdoton, sellaisessa kuumuudessa juoksemisessa ei mielestäni ole mitään järkeä. Nyt oli kuitenkin niin hirvittävä morkkis päivän menneistä ja illan tulevista syömingeistä, että pakko oli.
Totesin, että ei olisi kannattanut, enkä suosittele.

Vietin iltaa ystävän seurassa porukalla, jossa oli kivointa taas vähään aikaan.
Ihmeellistä oli, että onnistuin olemaan syömättä ihan liikaa.
Muistin pitkästä aikaa myös sellaisen ihmeellisen asian, että kortinpeluusta voi innostua. Elämässäni on jo useita kertoja toistunut sama kaava: pienikin kilpailuhenki herättää sisälläni paniikin, joten inhoan kaikenlaisia pelejä, varsinkin kortinpeluuta, jossa tarvitaan jonkinlaista  taktikointikykyä, tuuri ja satunnainen säheltäminen ei riitä. Kortinpeluun ehdottaminen aiheuttaa siis vielä mittavamman paniikin kuin joku muu peliehdotus. Ja sitten yhtäkkiä se onkin kivaa.

Onnistuin luistamaan ensimmäiseltä pelikierrokselta vedoten siihen, että en osaa tätä peliä, mutta toisella kertaa en enää keksinyt tekosyitä. Kompuroin pari peliä läpi tärisyttävässä ahdingossa ja sitten yhtäkkiä keksin, että eihän tässä ole syytä ahdistua. Vielä puoli kahden maissa yöllä olisin halunnut jatkaa pelejä, kun toisilla ei enää into riittänyt.

Kahdelta yöllä laitoin yhden WhatsApp -viestin, joka varmaankin jäi historiaan vuoden 2016 juhannuksen suurimpana juttuna.
Jos on koko kevään oikeastaan halunnut laittaa yhden viestin, mutta ei kuitenkaan ole kehdannut, niin eikö juhannusyönä kahdelta ole oikea aika se laittaa, sen sijaan että lähtisi mitään kukkia keräämään tai kaurapeltoon kierimään?
Järkytyin, kun vastaus tuli, kymmenen minuutin kuluttua.
Juhannuksen suurimmaksi kysymykseksi näiden viime postaukssissa herättelemieni elämänfilosofisten kysymysten jatkeeksi jäi nyt, kannattiko se viesti laittaa, ja kannattaako sitä katua. 

Että jos on jotain tehnyt, eikä sitä enää tekemättömäksi saa, ja kun kyse on kuitenkin vain WhatsApp -viesteistä, ja kun toisen osapuolen päähän ei voi mennä ajatuksia lukemaan, niin kannattaako niitä jäädä pohtimaan siltä kannalta, että miksi voi miksi. 
Ei ehkä kannata, mutta silti jää, ja löytää itsensä kysymästä kannattaako ja miksi tai miksi ei. 

Tällaisissa tilanteissa lohdullisinta minulle on ajatella, että kaikella on tarkoitus. En oikein kyllä usko siihen, mutta se on ajatus, jota mielelläni pidän mielessäni. Ajatus pohjautuu jostain joskus lukemaani faktaan, että maanjäristys alkaa, kun jossain satojen kilometrien päässä joku perhonen värisyttää siipiään. En muista miten ne kaksi asiaa tarkalleen sitten yhdistyivät toisiinsa, mutta siihen kuitenkin pystyn elämässäni samastumaan: mikään ei tapahtuisi juuri näin, ellei joku ihan mitätön asia olisi sysännyt toista mitätöntä asiaa liikkeelle ja sitten dominoefektinä asiat vain suurenevat.

Muistelin tänään kahta erityisen merkittävää menneeseen elämääni kuulunutta ihmissuhdetta ja huomasin, että kumpikin lähti liikkeelle lähtökohdista, jotka silloin olivat täysin turhanpäiväisiä ja mitättömiä. Jälkeenpäin voi ajatella, että sinä päivänä oli kohtalon hetki, suuri pyörä liikahti liikkeelle jossain, minne kaikkien ihmisten kohtalot on kirjoitettu, ja silloisen itseni mielestä olen vain tylsästi lähtenyt tavalliseen arkipäivääni, täysin sattumalta osunut tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan, jossa kyseinen ihminen oli yhtä aikaa, täysin harmittomasti olemme jotenkin kohdanneet, mitään eeppistä taustamusiikkia ei kuulunut, ei edes mitään sellaista odottavaa maan järähtelyä, ei mi-tään, ja sitä tylsää tavallista hetkeä sitten jälkikäteen muistelee päivänä, jolloin kohtalon sormi ohjaili meitä.

Niin että jos se WhatsApp -viestikin kello kahdelta juhannusyönä on edes jonkinlainen pieni osa suurta suunnitelmaa. Niin ei kannata katua. On lupa olla kantamatta huolta, on lupa olla iloinen.

Juhannuspäivänä meloin kanootilla lammella kiskomassa haravalla vesiheiniä juurineen irti jorpakosta. En ollut ikinä melonut kanootilla ja muutenkin ilmassa oli taas kaikki kohtalon merkit, kun isäni viimeinen kommentti oli, että "ei se kovin helposti kaadu", mutta hyvin kaikki meni. Ehkä siksi, että kanootti törmäili rantoihin joka kolmannella vedolla.

Juhannuspäivän iltana kävin ystäväni seurana lavatansseissa. Olen onnellinen siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni koin juhannustanssit.

Viimeinen, mitä juhannuspäivän jälkeisenä yönä näin, oli ystävältä tullut WhatsApp -viesti puoli tuntia eroamisemme jälkeen: "Oot kyllä kultaa. <3"

Hyvä juhannus oli siis.  

Korkit auki

Olin viime viikonloppuna juhlissa, joiden jälkeen totesin sekä itselleni, juhlien järjestäjälle että jokaiselle vastaantulleelle, että "oli kyllä parhaat juhlat, joissa olen aikoihin ollut."

Miksi?
Syitä on monia.
Yksi syy on kaiketi se, että viimeisten kuukausien aikana olen ollut vain harvoissa juhlissa. Juhlat kävivät siis vaihtelusta.
Suuri syy on se, että juhlat olivat täynnä tosi kivoja ihmisiä.

Suurimmaksi tekijäksi mielessäni nousi kuitenkin eräs ihan muu asia. Sellainen juttu, joka on valitettavan suuri osallinen valtaosaa muista kulttuurimme juhlista. Jota ilman juhlia ei voi meidän maassamme edes kuvitella. Ainakaan iltaan sijoittuvissa juhlissa, ainakaan nuoreksi laskettavien ihmisten iltaan sijoittuvissa juhlissa, joita voisi myös bileiksi nimittää.

Alkoholi. Aina muulloin sitä on, nyt sitä ei ollut. Ehkä elämäni ensimmäistä kertaa juhlin illalla, hyppäsin musiikin soidessa täydelle tanssilattialle ihmisten sekaan, salin täydeltä ihmisiä, puhetta ja naurua, ihan tavalliset juhlat, ja kuitenkin poikkeukselliset, koska yksi juomavaihtoehto puuttui.

Tulin siihen tulokseen, että alkoholin puuttumisen vuoksi juhlat erosivat muista vastaavista illanvietoista tasan yhdellä tavalla.
Kukaan ei örveltänyt, oksentanut tai muuten aiheuttanut myötähäpeää.
Muuten kaikki oli niin kuin kaikissa muissakin juhlissa. Iloista äänekästä yhdessäoloa.

Tätä kautta huomasin tärkeän asian itsestäni.
Olen viimeiset pari vuotta ajatellut, että inhoan bileitä. Inhoan ihmismassaa ja meteliä.
Tuolla mieleen juolahti, että en ehkä sitten inhoakaan bileitä. Siellähän oli tosi kivaa. Tosin myös ihmismäärä oli siedettävissä lukemissa, toisin kuin joinakin hirveinä iltoina baareissa joskus, mutta niinhän se usein kotibileissä on.
Ehkä inhoni kohde on joku muu.

Johduin taas ajattelemaan maamme kummallista juomisen kulttuuria, jota olen jo ennenkin pohtinut. Suhtautuminen alkoholiin juhlakulttuurissamme on mielestäni jotenkin omituinen. 

Toisaalla aina vouhotetaan tipattomasta, mutta juhlan hetki ilman edes sitä tippaa on harvinainen.
Alkoholi kuuluu arkeen ja juhlaan, ja arkijuhlaan, iloon ja suruun ja joka paikkaan. Se joka ei juo, pilaa tunnelman. Kukaan ei koskaan kysy "miksi juot alkoholia, miksi olet tehnyt päätöksen juoda alkoholia". Tilaisuuden tullen jokainen varmasti kysyy, "miksi et juo, oletko absolutisti, miksi, onko sinulla jokin ongelma?!" Ja jos et ole absolutisti, mutta et silti juo, niin sittehän tilanne vasta ongelmallinen on. Perusteen juomattomuudelle pitää olla vakaa ja painava, kuten raskaus, sairaus, uskonnollinen vakaumus, alkoholistimenneisyys, se mainittu tipaton tai vähintään aikainen seuraava aamu.

Yleisesti ottaen alkoholi koetaan ongelmaksi. Alkoholi kuuluu valtaosaan ihmisten elämän hetkiä, mutta jossain menee häilyvä raja, jota ei saa missään nimessä ylittää. Alkoholismi, alkoholisoituminen ja alkoholin vaikutuksen alaisena toilailemisen vaarat ovat suuri yhteiskunnallinen ongelma, pelon aihe, peiteltävä ja muilta kätkettävä asia, vaara.
Samaan aikaan suuri osa kulttuurimme huumorista pohjautuu alkoholille. Parhaat vitsit syntyvät siitä, missä kukakin ja mitenkin sähelsi ja minkälaisessa kunnossa, miten alkoholi vaikutti tähänkin asiaan. 

Opiskelijaelämän alkoholikulttuurin monet kasvot ovat erityinen ihmetyksen aiheeni.

Opiskelijoiden arkeen ja juhlaan alkoholi kuuluu erityisellä tavalla, ja alkoholia nauttimattomat ovat ulkopuolisia.
Juhliin valmistautuessa uhotaan sillä, kuka tulee juomaan eniten, kuka saa itsensä huonoimpaan kuntoon.
Samaan aikaan kuitenkin ivataan omaa alkoholinkäyttöä, tiedetään se huonoksi, turhaksi ja jopa vaaralliseksi tavaksi. Nauretaan sille, kuinka tässä nyt hehheh ollaan ihan alkoholisoituneita ja pitäiskö pitää tän jälkeen joku tipaton.

Juhlien aikana paras on se, joka juo eniten, joka kestää eniten.
Samaan aikaan kuitenkin nauretaan ja pilkataan niitä, jotka ovat huonossa kunnossa ja kuka käyttäytyy noloimmin, ja mikä määrä alkoholia tekee kenestäkin milläkin asteella nolon.
Kumpikaan vaihtoehto ei siis ole hyvä.
Viime lauantaina uskaltauduin tanssilattialle heilumaan, ja huomasin pystyväni siihen ensimmäistä kertaa vuosien jälkeen sen vuoksi, että täällä kukaan ei kavereidensa kanssa mistään nurkasta pilkallisesti naura sille, kuinka "toi on jo noin kännissä, että heiluu tuolla." Pystyi olemaan ihan oma itsensä, kun ei tarvinnut miettiä sitä, mikä osa käytöksestäni tulkitaan alkoholin vaikutukseksi ja mistä saan siis jälkikäteen kuulla pelkästään pilkkaa siinäkin tapauksessa, että en olisi juonut mitään. 

Mitä paremmat bileet, sitä maailmanlopullisempi olo aamulla. Mitä tyhjempi lompakko ja mitä vakaampi päätös uuden paremman elämäntavan aloittamisesta.
Hyvien bileiden merkki on, että niistä ei muista mitään. Ei mokia eikä onnistumisia.
Paitsi ne toisten mokat.
Parasta on kerskuminen siitä, kuka joi eniten ja mitä. 

Tällä postauksella en missään nimessä halua tuomita alkoholia käyttäviä enkä julistaa absolutismia.
Käytän alkoholia itsekin toisinaan, ja voin hyvillä mielin myöntää, että on siinä hyvätkin puolensa.
Aina erityisesti (opiskelijaelämän) juhlakulttuuria miettiessä pysähdyn kuitenkin samojen kysymysten äärelle.

Miksi runsas alkoholinkäyttö on hienoa, ihailtavaa, mutta kuitenkin samalla pilkattavaa?
Miksi ilon hetket pitäisi elää sumussa, jossa ei pysty muodostamaan selkeitä ajatuksia eikä sanoja, joista seuraavana päivänä ei muista mitään ja jotka päättyvät aina johonkin, missä ei ole kenenkään mielestä mitään ylevää? Onko oman itsen oma hieno ainutlaatuinen ihmisyys pakko esitellä toiselle ihmiselle huonoimmassa mahdollisessa valossa?
Miksi alkoholia tarvitaan hauskanpitoon ja ihmisten kanssa juttelemiseen, jos ja kun seurauksena on kuitenkin se, että joko asiaa ei seuraavana päivänä muista tai sen muistaa hävetäkseen? Onko se siis todellakin välttämätöntä?
Onko seuraavan päivän maailmanlopullinen olo ja rappiollinen tunne  hämärään jääneen illan arvoisia?

En esitä näitä kysymyksiä nuorisolle tarkoitetun opetusvideon äänellä tai provosoidakseni, vaan vilpittömän ihmettelevästi.

Lopuksi on todettava, että viime viikonlopun juhla oli itselleni ennen kaikkea lohdun sanoma.

Vielä jostain löytyy ihmisiä, jotka kykenevät kokoontumaan yhteen ja viettämään hauskat juhlat ilman, että tarvitsevat siihen kemiallisten aivoihin vaikuttavien aineiden tuoman suojakuori-sumun.

Vielä jotkut pystyvät lähestymään ja tutustumaan tuntemattomaan ihmiseen ilman että pohjalle on pakko kumota pullo kossua.

Ja siitä voi nousta upea tunne aidosta ihmisyydestä, inhimillisyydestä, ja kaiken tämän helvetillisen maailman keskellä ajatus siitä, että ihmisten seassa ihmisenä oleminen voi sittenkin jossain joskus tuntua oikeasti hyvältä.




 

Kolmas blogikesä alkakoon

Viime ajat ovat olleet huonoja ja mitäänsanomattomia, myös muualla elämässä, ei ainoastaan blogissa.
Ajattelin pitkään, että enää en tule blogiin muuta kuin poistaakseni sen.
Siitä yksinkertaisesta syystä, että en halua enää blogata. En halua kirjoittaa elämästäni, en halua että kaiken maailman ihmiset saavat tietää siitä. Elämässäni ei ole mitään, mistä haluaisin kirjoittaa tai mihin liittyviin kysymyksiin haluaisin vastata yhtään enempää kuin on pakko.


Ainoa syy, miksi en poistanut blogiani, on se, että kammoan kaikkea lopullista.
Kammoan menetyksiä, pieniäkin, ja vielä enemmän suuria.
Kaksi- ja puolivuotias blogi on laskettavissa vähintään keskisuureksi asiaksi.


Sitten kävi niin kuin aina tähänastisessa elämässäni aina lopulta on käynyt.
Aina lopulta voittava ajatus siitä, että eihän tässä mitään hätää ole, tuulta päin vaan. Blogi jatkuu, ei kenenkään muun vuoksi, kuin itseni vuoksi. Koska voin ja haluan kirjoittaa sitä, ja voin ja saan kirjoittaa siihen ihan mistä haluan.


Kirjoitan siis pari havaintoa tältä alkaneelta, kolmannelta blogikesältä. Ihan vain pari havaintoa, jotka viime aikoina ovat tulleet vastaan.


1. Persoonallisuus ei ole hyve. Tämä ei ole uusi havainto, mutta jälleen uudella tavalla minulle viime aikoina avautunut. Maailma kuuluttaa persoonallisuuden perään, ihmisiä kehotetaan poikkeamaan massasta, erilaisuuden arvokkuudesta jauhetaan kauniita, tyhjiä sanoja.
Todellisuudessa erilaisuus koetaan vaaraksi, joka pitää kitkeä pois.
Erilaisuus on vika, sille pitää antaa diagnoosi.
Erilainen yksilö tuhoaa yhteisön.
Sallituista mitoista millinkin poikkeava erilaisuus pitää siis tuhota, ennen kuin se itse ehtii aiheuttaa tuhon ennusteita.
Ajatus, kehä, joka tulee vastaan joka käänteessä, ja joka kerta toisensa jälkeen vain jää mieleen pyörimään.

2. Myöskään periksiantamattomuus ei ole (aina) hyve. 
Olen aina ollut ylpeä siitä, miten sinnikäs olen.
Niinäkin päivinä ja hetkinä, joina muuten en usko itseeni yhtään, joina en pysty kaivamaan itsestäni mitään muuta hyvää, voin aina nojata siihen, että sentään olen sinnikäs ja periksiantamaton, en anna periksi. Se on yksi harvoista asioista, joista olen elämässäni ollut itsessäni ylpeä.

Muutama viikko sitten elämä heitti kuitenkin eteen käytännön elämän esimerkin kysymyksestä, joka jo aiemminkin on pyörinyt mielessäni: onko periksiantamattomuus sittenkään aina, tai edes usein, hyve?

Kylppärin lavuaari ei enää nimittäin vetänyt, hanasta laskettu vesi jäi sinne lillumaan ikuisuudeksi ennen haihtumistaan.
Päätin jostain vihoviimeisestä syystä, että enpäs muuten kutsu ketään apuun, minäpä hoidan tämän nyt ensimmäisen kerran itse.
Purin lavuaarin alla olevat pömpelit osiin, putsasin putket, olin ylpeä itsestäni
ja sitten en saanut lavuaaria enää koottua.

Yritin yhden illan, puolen yötä, seuraavan aamun, seuraavan aamupäivän, ja iltapäivän korvalla juolahti ensimmäistä kertaa mieleen, että pitäiskö kutsua joku apuun. 
Apu tuli ja asia oli kunnossa kymmenen minuutin sisällä.

Niin, että jos ihminen on sinnikkyydellä varustettu, niin olis varmaan ihan kätevää, jos sillä ihmisellä olis myös jonkinlaista harkinnankykyä sen suhteen, mihin pisteeseen asti kannattaa hakata päätä seinään ja milloin olisi jokaiselta kannalta katsoen parasta luovuttaa / siirtyä muihin aktiviteetteihin.
Tämä ajatus ei siis koske yksinomaan lavuaarin purkamista, vaan ihan soveltuu yleiseksi elämänfilosofiseksi kysymykseksi.

3. Kumman kaa -tv-sarja = Elämäni uusin rakkaus
En ole kovin innokas tv:n katsoja, mutta vapaa-ajalla tykkään katsella tv-sarjojen dvd-boxeja. Kai siinä kiehtoo se, ettei tarvi odottaa seuraavaa jaksoa vaan saa katsoa vaikka kaikki putkeen, saa kelata ja katsoa uudestaan, saa yhdellä kertaa tutustua kunnolla koko henkilöhahmokaartiin eikä tarvi sekoilla puolen tunnin pätkissä viikon välein siitä, kuka kukin oli.

Koska pienet ja suuret luopumiset ovat minulle vaikeita, on aina kriisin paikka, kun tv-sarja on loppuun kaluttu, ja pahinta on, jos tietää, että sitä ei tule enää ikinä lisää.
Esimerkiksi Klikkaa mua -tv-sarjan jälkeen olen ajatellut, että koskaan enää en voi tällä tavalla kiintyä mihinkään tv-sarjaan, koskaan enää ei mikään voi olla yhtä hyvää.

Sitten on oikeasti aidosti maailman ihanin tunne, kun vaikka kuinka pitkänkin ajan kuluttua löytää jonkun uuden rakkauden.
Kumman kaa -sarja. Anne ja Ellu -henkilöhahmot. 
Pyörinyt telkkarissa kymmenen vuotta, uusintoina ja uusintojen uusintoina.
Tulen siis jälkijunassa, kuten aina.
Mutta mitä sitten. Parempi nyt kun ei koskaan.

Se maailman ihanin tunne, kun saa nauraa niin, että pysähtyy ajattelemaan, kuinka pitkä aika on siitä, kun nauroin tällä tavalla. Kun nauraa niin paljon, että pystyy oikein tuntemaan, miten ikä pitenee.

Ja se vireillä pysyvä mielenkiinto, kun jaksot jaksaa katsoa vain uudestaan ja uudestaan ja aina uudestaan, kun katsontakertojen toistaminen ei kuluta hyvän tuulen ja huumorin voimaa. Parasta asiaa, mitä tässä koko maailmassa ja elämässä on.
Päinvastoin. Jaksoja uudelleen katsoessa löytää aina jotain uutta, huomaa asioita, joita ei ennen huomannut, ymmärtää syvemmin, kun henkilöhahmot ovat tutumpia, huomaa pieniäkin vivahteita, niitä, joita ensimmäisellä tai toisella katselukerralla ei edes voi huomata.
Ja sitten minun kaltaiseni ihminen poimii niitä tutkijan mielenkiinnolla ikään kuin käteensä pyöriteltäviksi ja suuri elämänilo seuraa siitä, kun miettii, miksi näin, miksi juuri näin. Mitä käsikirjoittaja on ajatellut luodessaan tällaisen hahmon, mikä on tämän pienen kohtauksen funktio, mikä on tarkoituksellista ja mikä ehkä improvisaation tulosta, mitä arvoja ja asenteita tämä sarja välittää, millaisen viestin kukin katsoja tästä saa, mitä tämä kertoo meidän ajastamme, mitä kaikkea tällä voidaan tarkoittaa ja miksi. Ihan mahtavaa, että dvd-boxin mukana on myös näyttelijöiden ja käsikirjoittajien kommentaareja ja haastatteluja, kunpa niitä olisi vain paljon enemmän.

Kumman kaa -sarjan myötä tein siis jälleen analyysin siitä, millaisesta huumorista pidän. Miksi Ismo Leikola, miksi Klikkaa mua, miksi Kumman kaa ovat suuria fanitukseni kohteitani ja miksi joku muu ei ole.
Kaksimielinen huumori ei viehätä, ei ainakaan liiallisena. Siksi stand up -komiikka yleensä ei kiinnosta ja Ismo Leikolankin jutuista voisi ihan hyvin leikata osan pois.
Huumorin pitää olla tarpeeksi yksinkertaista. Yksinkertainen, toisin sanoen tyhmä huumori on sitä, mikä minut saa nauramaan. En halua joutua miettimään yhtäkään ylimääräistä hetkeä ennen nauruun purskahtamista.
Huumorin takana pitää kuitenkin olla joku ajatus. Se voi olla vaikka kuinka yksinkertainen, mutta jokin ajatus pitää olla. Sen pitää olla siis ratkaisevan puoli askelta kauempana ihan kaikkein yksinkertaisimmasta ja tyhmimmästä huumorista.


Tästä on hyvä jatkaa.