Tohtoriopiskelijan elämää

Tohtoriopiskelijana oleminen on sellainen asia, josta monikaan ei tiedä kovin paljoa. 

Sama pätee tietysti muihinkin ammatteihin ja aloihin. Kullakin alalla toimimisesta tietävät yksityiskohtia vain ne, jotka itse työskentelevät alalla. 

Jokaisen kokemus on tietysti omanlaisensa. 

Tässä postauksessa kirjoitan vähän siitä, mitä tohtoriopiskelijana oleminen, väitöskirjan tekeminen, väitöskirjatutkijuus, on minun näkökulmastani, mitä se vaatii ja miksi olen itse päätynyt sellaiseen tilanteeseen, missä nyt olen. 

Nimien kirjo on laaja.

Jatko-opiskelija, tohtoriopiskelija, väitöskirjan tekijä, väitöskirjatutkija, tutkija. Varmasti muitakin, joita en nyt muista. 

Opiskellessani itse yliopistossa kandidaatin- ja maisteivaiheen opintoja, ajattelin, että tohtoriopiskelijuus on jotakin ylimaallisen hienoa. Sitä arvostetaan. Siihen päästäkseen pitää suorittaa edelliset vaiheet, etenkin maisterivaihe, hyvin. 

Totta on se, että tohtoriopiskelijoiksi, kuten muihinkaan opintoihin, ei pääse kuka tahansa. Sinne päästäkseen yliopistolla pitää olla jonkinlainen tae siitä, että tohtoriopiskelija pystyy hoitamaan tämän homman, tekemään väitöskirjan ja suorittamaan tohtorintutkinnon. Pitää pärjätä edellisissä opinnoissa hyvin ja pitää osoittaa kykyä ja taitoja tutkimustyöhön.

Siksi olin aikoinaan, ja olen vieläkin, todella ylpeä ja onnellinen päästessäni tohtorikouluun. 

Muu hienous karisi itseltäni aika pian, muutaman ensimmäisen kuukauden kuluessa. Se on loppujen lopuksi aika tavalla samaa puurtamista, kuin kaikki muukin jokapäiväinen työ. Välillä hyviä hetkiä, muuten sellaista massaa, josta kaipaa lomaa, välillä enemmän ja välillä vähemmän. 

Tohtoriopiskelijalle välttämätöntä on intohimo omaan alaan. Tämä on varmaan selvää monelle sellaisellekin, joka ei itse ole ollut tohtoriopiskelija.

Intohimoa pitää olla niin paljon, että omasta alasta keksii väitöskirjan aiheen, saa sen läpi yliopiston johdolle tohtoriopintoihin hakeakseen ja jaksaa sitten syventyä aiheeseen niin kauan, että väitöskirja on valmis, toisin sanoen useamman vuoden ajan. Pitää olla kiinnostusta lukea oman alan tutkimuksia, perehtyä niihin, liittää ne osaksi omaa tutkimusta, olla osa oman alan tutkimusta ja kehittää sitä. 

Intohimo on minun mielestäni paras asia. Uskon, että monelle muullekin intohimo on syy, miksi tohtoriksi edes opiskellaan. 

Oma ala on suurin mielenkiinnonkohde. 

Muistelen jokaisena epätoivon hetkenä niitä muutamaa kertaa, joina olen päässyt oman tutkimuksen kanssa niin hyvään vauhtiin, että olen kirjoittanut ensin koko päivän ja sitten koko yön, mennyt sen jälkeen muutamaksi tunniksi nukkumaan ja jatkanut sitten samaa tahtia. Sellaisia hetkiä, jolloin todella tietää, mitä tarkoitetaan flow-tilasta puhuttaessa. Sellaisia hetkiä, joina tietää, että tämä on kaikkein parasta työtä, sitä, mitä kaikkein eniten haluan tehdä, ja lisäksi olen tässä oikeastaan ihan hyvä. 

Intohimoa pitää kuitenkin olla niin paljon, että kestää kääntöpuolen. En loppujen lopuksi tiedä, onko minulla sitä sittenkään niin paljon. 

Tohtoriopiskelijuus nimittäin vaatii aika paljon esimerkiksi itsensä ja oman työnsä markkinointia, ja se taas on sellainen asia, jota itse en voi sietää. 

Tässä maailmassa ja elämässä haluaisin työtä tehdessäni kaikkein eniten olevan niin, että voisin vain tehdä työni, ja sillä tekemälläni työllä ja sen laadulla osoittaa, mitä osaan tai en osaa, ja miten hyvä olen tekemässäni työssä. 

Väitöskirjaa tehdessä kuitenkaan pelkästään väitöskirjaa tekemällä ei pääse mihinkään. Jos voisikin vain keskittyä pelkkään tutkimuksentekoon, se olisikin parasta, mitä voin keksiä, ja haluaisin ehdottomasti tehdä sitä päivät pitkät. 

Päätoimisena väitöskirjantekijänä itse tutkimuksentekoa huomattavasti suurempi osa ajasta meni erilaisiin tilaisuuksiin, joissa omaa työtä pitää markkinoida ja myydä. 

Väitöskirjatutkija ei ole oikeutettu mihinkään yhteiskunnan tukiin, eikä mikään taho maksa mitään palkkaa pelkästä väitöskirjan teosta. Näin ollen väitöskirjantekijän vaihtoehtoja itsensä elättääkseen on joko 1) elää jonkun toisen siivellä, 2) hakea tutkimusapurahaa tai 3) tehdä väitöskirjaa muun työn ohessa. 

Yleensä vaihtoehtoa 2 pidetään tavoiteltavimpana. 

Tohtoriopiskelijuuden alussa minäkin siis lähes ensi töikseni opettelin, mistä eri paikoista tutkimusapurahoja voi hakea ja miten niitä haetaan. Oli yllätys, miten monet erilaiset tahot myöntävät apurahoja erilaisiin tutkimuksellisiin ja taiteellisiin hankkeisiin. Niitä voi hakea kuka tahansa, kun vain tietää, mistä hakea. 

Apurahan hakeminen noudattaa samaa kaavaa, ja kaavan oppii suhteellisen nopeasti.

Ensin pitää tietää apurahoja myöntävistä eri tahoista. Usein samat tahot järjestävät apurahahaun joka vuosi samoihin aikoihin vuodesta. Joskus apurahaa voi hakea ilman varsinaista apurahahakua, jos vain keksii, mistä sellaista voisi hakea. Joskus joku apurahahaku jää huomaamatta, koska ei kaikkea vain aina voi huomata. 

Apurahaa haetaan hakemuksella, jossa kerrotaan omasta tutkimuksesta, vakuutetaan apurahanmyöntäjä oman tutkimuksen merkittävyydestä ja omasta kyvystä toteuttaa tutkimus. Apurahaa myöntävästä tahosta riippuen voi yrittää painottaa sellaisia asioita, jotka voisivat olla apurahanmyöntäjän intresseissä. Hakemukseen liitetään yleensä ohjaajien antamat suositukset. 

Kun hakemus on kyhätty kasaan, se lähetetään, yleensä verkossa, joskus kirjeitse. Apurahan joko saa tai ei saa, yleensä ei saa, koska hakijoita on yleensä sadoittain, joskus tuhansittain, ja saajia vain muutama kymmen tai joskus ei edes kymmentä. Apurahapäätöksistä ei voi valittaa eikä niihin saa perusteluja. Ainoa vaihtoehto on jatkaa hakemusten tekoa, saamatta muilta kuin ohjaajilta ja vertaisilta tukea ja kommentteja siihen, miten pitäisi toimia ja mitä voisi tehdä paremmin. 

Luulen monella (joskus aikoja sitten myös itselläni) olevan sellainen käsitys, että tutkijat tekevät työtään jossain yksinäisissä tutkijankammioissa kirjoihin ja hiljaisuuteen uppoutuen. Luulin joskus, että tutkijan työ näin ollen sopii sosiaalisesti taidottomalle ihmiselle, jolla riittää intohimoa omaan alaan. 

Asia ei ole niin. 

Tutkijan työ, niin väitöskirjaa tehdessä kuin sitä korkeammalla, vaatii jatkuvaa verkostoitumista. 

Pitää hakeutua eri paikkoihin oman alan tapahtumiin pitämään meteliä omasta tutkimuksesta. Täytyy pitää esitelmiä ja jos oikein hyvin käy, antaa asiantuntijalausuntoja eri tahoille omaan alaan liittyen. Täytyy henkensä kaupalla verkostoitua saman alan ihmisten kanssa, pyrkiä samanhenkisten tutkijoiden seuraan ja kehitellä raivokkaan innovatiivisesti yhdessä muiden kanssa sellaisia uusia tutkimusprojekteja, joista kaikki voivat yhdessä hyötyä. Pitää olla valmis tunkemaan joka paikkaan, markkinoimaan itseään ja työtään suorastaan aggressiivisesti, puhumaan erilaisille ihmisille eri kielillä, taukoamatta. Mielellään mahdollisimman kansainvälisesti.

Tutkijan työ vaatii loputtomasti uskoa omaan työhön. Ennen kaikkea itse pitää uskoa siihen, että oma tutkimus on tärkeä ja merkittävä, ja että itse on juuri oikea ihminen toteuttamaan sen. Jos oma usko horjuu, niin edellä kuvatuista vaiheista ei selviä. Ohjaajatkin toki tsemppaavat, mutta kuten vielä yliopisto-opinnoissa, mikään työterveyden tai edes opinto-ohjauksen tapainen taho ei pelasta eikä auta, jos alkaa tuntua, että tätä ei enää jaksa eikä kestä. 

On seikkailtava erilaisten sääntökiemuroiden kanssa: oletko oikeutettu lounaaseen, terveydenhoitoon, työhuoneeseen, läppäriin, yliopiston tietokoneohjelmien käyttöön, yliopiston kirjaston käyttöön. Erilaiset oikeudet riippuvat aina siitä, oletko palkkasuhteessa yliopistoon vai et, kuinka pitkässä palkkasuhteessa olet, oletko tutkimusapurahan saaja ja minkä suuruisen apurahan olet saanut ja niin edelleen. 

Kun on töissä, kaikki kuuluu automaattisesti sopimukseen. On oma työpiste ja on ilman muuta oikeutettu käyttämään tietokonetta kaikkine sen eri toimintoineen. On henkilöstöetuja, annetaan joululahjoja, on jopa kokonaisia työpäiviä, jotka käytetään johonkin muuhun kuin varsinaiseen työntekoon, johonkin kehittymiseen ja virkistymiseen tähtäävään. 

Kaikki tällainen on tohtoriopiskelijalle vierasta. Mikään tällainen, edes työntekoon liittyvä asia, ei ole itsestään selvää. Kaikki on sääntökiemuroiden ja taistelun takana. Mitään etuja esimerkiksi virkistäytymiseen tai kehittymiseen liittyen ei ole. 

Loppukaneettina: mielestäni tohtoriopiskelijuus sopii sellaiselle, joka ei halua tehdä säännöllistä päivätyötä, vaan jolle sopii paremmin sellainen työ, jota ei ole sidottu tiettyihin aikatauluihin tai kellokortteihin. Väitöskirjantekijä saa itse päättää, tekeekö työnsä aamulla, päivällä, illalla vai yöllä, miten hän työnsä rytmittää ja milloin ei tee työtään. 

Itselleni riitti vuosi päätoimista väitöskirjan tekoa. Vuoden aikana tein keikkatöitä ja puoli vuotta olin tutkimusapurahalla. 

Väitöskirjan teko itsessään tuntui aina, ja tuntuu edelleen, työltä, jota teen erittäin mielelläni. Intohimo tutkimuksen tekoon on säilynyt ja se jopa kasvaa. 

En kuitenkaan pidemmän päälle siedä jatkuvaa epävarmuutta enkä etenkään jatkuvaa tarvetta markkinoida omaa työtään ja vakuuttaa muita siitä, kuinka loistavaa työtä itse tekee. Haluan vain tehdä sen mitä teen. 

Siksi olen valinnut väitöskirjan teon vakituisen päivätyön ohessa, kun se tilaisuus on minulle tarjoutunut. 

Työn ohessa tekeminen on katkonaista, hidasta ja raskasta, ajoittain se on tuntunut myös täysin mahdottomalta. 

Silti se mielestäni on minulle paras vaihtoehto. Se ei ole ollenkaan niin raskasta, kuin jatkuva apurahojen haku ja oman työn markkinointi. Teen sen minkä teen ja ajoittain edelleen innostun oikein kovasti tekemästäni työstä. Saan säännöllisen kuukausipalkan ja voin suunnitella, mitä milloinkin teen. Tiedän, milloin ehdin tehdä mitäkin, ja milloin jätän tekemättä. 

Lisäksi teen mielestäni velvollisuuteni yhteiskunnan eteen ja saan siten jonkinlaisen rauhan itselleni. Hyödynnän yhteiskunnan ansiosta saamaani koulutusta päivätyössäni ja maksan verot palkastani. 

Tällaista tutkijuus minun näkökulmastani on. 

Paras mahdollinen työ, mutta ei kuitenkaan aina parhaat mahdolliset olosuhteet. 

Olen iloinen, että olen kokeillut erilaisia vaihtoehtoja. 

Nykyisin arvostan korkealle sellaisia asioita, joita liian suuri osa työssä käyvistä tuntuu pitävän itsestään selvyyksinä, kuten oikeus käyttää Teams-sovellusta ilman, että se yhtäkkiä katkeaa, tai oikeus osallistua johonkin tapahtumaan ilman perinpohjaisia selvityksiä siitä, kuuluuko tämä minun oikeuksiini tällä statuksella. Tai oikeus tehdä työnsä ilman, että tarvitsee sen enempää perustella olemassaolonsa oikeutta. 

Kirjavuosi 2020

Perinteen mukaisesti esittelen jälleen lyhyesti kaksitoista vuonna 2020 lukemistani kirjoista, yhden kirjan jokaiselta kuukaudelta.

Vuonna 2020 luin yli 60 kirjaa, joista suuri osa oli sellaisia, jotka olisi voinut ottaa mukaan tähän vuosikatsauslistaan. Kun on kirjastossa töissä, joka päivä tulee vastaan kirjoja, joita tekisi mieli lukea, mutta niidenkin suhteen täytyy osata pitää itsensä kurissa. Niinpä osasin nytkin valikoida tuosta kirjajoukosta kuuliaisesti ja perinteen mukaisesti 12 kirjaa. Voin lisäksi vinkata, että kaikki nämä kirjat ovat kotikuntani kirjastosta lainattuja, eli kirjastoon vain mars, jos mielesi tekee lukea jokin.

Tässä ne ovat:

 

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli

Tämä kirja aloittaa Tulen ja jään laulu -fantasiakirjasarjan, johon pohjautuu myös suorastaan kulttimaineessa oleva Game of Thrones -TV-sarja.

Ainakin jossain vaiheessa tuntui, että ihan kaikki katsoivat Game of Thronesia. Itse näin pätkiä jaksoista, ja niiden pätkien perusteella ajattelin, että kyse ei ole minun viihteestäni. Liikaa väkivaltaa.

Kirjaversiota piti kuitenkin kokeilla saadakseni tietää, mistä tässä sarjassa on kyse. Lisäksi kiinnosti ehdottomasti, miksi veljeni, joka ei yleensä lue kirjoja, vietti monta iltaa sohvannurkassa sellaisen kirjajärkäleen kanssa, jossa on pientä tekstiä ja lähemmäs tuhat sivua.

Yleisellä tasolla sanoisin, että tämä on esimerkki aikuisten fantasiasta, K18-kamasta, tai vähintään K16. Että jos fantasiakirjallisuus, jossa seikkailevat taianomaiset hahmot, yliluonnolliset oliot ja maagiset taikavoimat, assosioituvat mielessäsi pelkästään lastenkirjallisuuteen, niin viimeistään tämä kirjasarja osoittaa, että on olemassa puhtaasti aikuisillekin suunnattua fantasiaa.

Hyvää tässä kirjassa mielestäni oli se, että mielenkiinto pysyi tavalla tai toisella yllä. Vaikka kirja oli paksu, siihen ei sisältynyt mitään turhaa, kuten ylenpalttisia luontokuvauksia tai täysin paikallaan junnaavia keskusteluja.

Huonoa tässä kirjassa mielestäni taas oli aivan liiallinen väkivalta. En kestä väkivaltaa televisiossa tai elokuvissa, mutta yleensä kestän sitä paremmin kirjallisuudessa. Kirjaa lukiessa ei tarvitse nähdä mitään muuta kuin oman mielikuvituksensa tuotteet ja niitä pystyy eri tavalla suodattamaan. Tämä oli kuitenkin siitä harvinainen kirja, että väkivaltaa oli liikaa minulle jopa kirjan muodossa. Liian monta julmaa teloitusta ja linnanmuurilta alas tahallaan tyrkättyä pikkulasta, aivan liian monta raiskausta ja verenhimoista pahoinpitelyä, aivan liikaa ihmisten keskinäistä, kammottavaa, kuolemiin ja kidutukseen johtavaa juonittelua. Järkyttävää kauhua, jota en olisi halunnut nähdä edes mielessäni.

Olen huolissani ihmiskunnan puolesta ajatellessani, miten valtaisa tämän sarjan suosio on.

En ole toistaiseksi lukenut enempää sarjan kirjoja. Ehkä vielä joskus. Yksi kirja vuodessa voisi olla ihan hyvä tahti.

 

Kimmo Takanen: Parisuhteen tunnelukot – Avaimia toimivaan rakkauteen

Kimmo Takanen on kirjoittanut useamman kirjan tunnelukoista.

Tunnelukon käsite pohjaa ajatukseen lapsuudessa omaksumistamme käyttäytymismalleista ja siitä, että perimmältään nämä samat käyttäytymismallit ohjaavat toimintaamme myös aikuisena. Nämä toimintamallit ovat lapsuutemme olosuhteissa muodostuneita selviytymistapoja, jotka ovat silloin auttaneet meitä vaikeissa tilanteissa. Toimintamallit aktivoituvat edelleen automaattisesti tietyissä tilanteissa, esimerkiksi ristiriitoja kohdatessa. Kullakin on omanlaisensa tapa reagoida vaikeissa tilanteissa, ja tämä reagointitapa kuvastaa sitä, millaisia tunnelukkoja meille on lapsuudessa muodostunut. Jokaisella meistä on tunnelukkoja. Tunnelukot ovat aina syntyneet ymmärrettävistä syistä, joten ne itsessään eivät ole vaarallisia. Toisinaan ne saattavat kuitenkin johtaa hyvin ongelmalliseen käyttäytymiseen.

Tässä kirjassa käsitellään tunnelukkoja erityisesti parisuhteen näkökulmasta. Millaisia vaikutuksia tunnelukoilla on toimintaamme parisuhteissa, ja miten voimme sopeuttaa tunnelukkojen vaikutuksia niin, että parisuhteemme kärsisivät niistä mahdollisimman vähän.

Hyödyllinen ja selkeä kirja, jota voin kyllä suositella, jos tästä heräsi yhtään sellainen ajatus, että haluaisit lukea tästä aiheesta lisää.

Rehelliseen pyrkivä itsen tarkastelu tunnelukkojen näkökulmasta ei ole mukavaa, mutta toivon, että se on edes jossain määrin hyödyllistä.

Vaikka tässä kirjassa keskitytään parisuhteisiin, olin havaitsevani esimerkiksi työkavereiden piirteitä. Tämä oli minulle oivaltava kokemus: ehkä henkilö X toimii työpaikalla näin, koska hänellä on tällainen tunnelukko?

 

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

Olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan yläasteikäisenä. Sen jälkeen olen lukenut useita Anne Frankin elämään pureutuvia tietokirjoja.

Ollessani nykyisessä työpaikassani töissä sain tehtäväkseni luetteloida tämän uutuuskirjan. Tämä on sarjakuvaksi muotoiltu versio Anne Frankin päiväkirjasta. Lisäksi tämä sisältää pienen määrän tietoa Anne Frankin elämästä ja alkuperäisestä päiväkirjasta.

En juurikaan lue sarjakuvia, mutta tämä oli mielestäni aivan loistava, ja upealla tavalla uskollinen kirjaversiolle.

Voin ehdottomasti suositella. Ehkä erityisesti sellaisille, jotka ovat miettineet Anne Frankin päiväkirjan lukemista, mutta eivät ole saaneet tartuttua kirjaversioon.

 

Teemu Potapoff: Luodinkestävä – Heidi Foxellin tarina

Eräänä kevätyönä vuonna 2012 hyvinkääläisen baarin katolle kiipesi mies ja alkoi ampua kadulla kulkevia ihmisiä. Oli koulujen loppumisviikonloppu, eli liikkeellä oli paljon esimerkiksi valmistumistaan juhlivia porukoita.

Paikalle ensimmäisenä saapuvista poliiseista toinen oli silloinen poliisikokelas Heidi Foxell. Poliiseilla ei harmillisten sattumien vuoksi ollut tarkkaa tietoa siitä, missä ampuja on ja mitä oikeastaan edes tapahtuu. Heidi Foxellia ammuttiin hänen ollessaan ottamassa luotiliivejä poliisiauton takapenkiltä.

Ampumisesta alkoi pitkä kuntoutusprosessi, joka oli melkein päätöksessään, kun lääkäreiden välisestä tietokatkoksesta johtuva hoitovirhe vei Foxellin takaisin lähtöpisteeseen. Jonkin aikaa sen jälkeen Foxell sairastui syöpään. Niin kuin tässä ei olisi tarpeeksi, vain vähän ennen ampumista keväällä 2012 Foxellin isä oli kuollut yllättäen tapaturmaisesti.

Tämä kirja on kertomus Heidi Foxellin elämästä, ihmisestä, josta tuli poliisi. Kirja pisti miettimään, mitä järkeä elämässä ja maailmassa on, ja uskomaan, että kaikki on pelkän mielivaltaisen ja naurettavan sattuman varassa. Kuinka muuten on mahdollista, että niin paljon kauheita asioita osuu yhden ihmisen kohdalle?

Minua liikutti kirjassa erityisesti Foxellin kertomus siitä, kuinka hän oli lapsesta lähtien halunnut poliisiksi. Hän oli päässyt poliisikouluun kolmannella yrittämällä, eikä kouluun pääseminen ollut hänelle mikään itsestäänselvyys. Poliisikouluajat vahvistivat halua työskennellä poliisina, ja yhä edelleen Foxell tekee innolla poliisin töitä niissä rajoissa, joissa se on hänelle mahdollista.

Kunnioittavin hatunnostoni kirjan päähenkilölle, ja suositus hyvin kirjoitetulle kirjalle.

 

Elina Järvi & Olga Poppius: Elämäni ennen kuolemaa

Tähän kirjaan on koottu erilaisten, todellisten ihmisten kokemuksia kuoleman lähellä käymisestä. Tarinansa kertovat syöpädiagnoosin saaneet, syntymästään asti vakavasta sairaudesta kärsineet, onnettomuuksiin joutuneet, rikoksen uhriksi joutuneet ja ne, jotka ovat menettäneet läheisensä.

Kirjassa oli joitakin sellaisia tarinoita, joita en olisi voinut uskoa todeksi, Suomen lähihistoriassa oikeasti tapahtuneeksi.

Kirja oli synkästä aiheestaan huolimatta jollain kummallisella tavalla todella toiveikas ja elämänvoimainen.

Erityisesti minua kosketti kirjan esipuheen toteamus siitä, että kirjassa ei haluta kertoa selviytymistarinoita. Ihminen voi selviytyä mitä kamalimmista kokemuksista, mutta se ei välttämättä tee hänestä sankaria, eikä hän välttämättä koe itseään selviytyjäksi. Sairaudesta parantunut ei ole sankarillisempi tai enemmän selviytyjä kuin sairauteen menehtynyt. Esipuheen mukaan olemme tässä eriarvoisessa maailmassa tasa-arvoisia kahtena elämämme hetkenä: silloin kun synnymme ja silloin kun kuolemme.

 

Laila Hirvisaari: Hylätyt talot, autiot pihat

Tämä kirja oli ollut jo vuosia lukulistalla, sillä pitäähän tämä olla luettuna.

Huomasin tämän kirjan osalta sellaisen jännän asian, että joskus kirjan ulkonäkö vaikuttaa siihen, tekeekö mieli lukea vai ei.

Entisen kotipaikkakuntani kirjastossa tämä kirja oli vanha ja kulunut.

Nykyisen kotikuntani kirjastossa kirja taas on uuden näköinen, uusi painos, siistikuntoinen. Tartuin siihen mieluummin kuin siihen, joka näytti vuosikymmenten pölykerroksen alta varastosta revityltä.

Kirja kertoo Karjalan kannaksella sijaitsevan Suontaan kylän tapahtumista kohtalokkaana kesänä 1944. Kylä on jo pitkään pysynyt pystyssä naisten voimin, miesten ollessa rintamalla. Kesällä 1944 Karjalan kannas muuttuu jatkosodan kauhujen näyttämöksi, ja Suontaan kyläläisten on jätettävä kotinsa ja lähdettävä evakkotaipaleelle, jo toisen kerran, tällä kertaa lopullisesti.

Luulin jo lukeneeni niin paljon toisen maailmansodan ja kotirintaman kuvauksia, että siksikään en saanut aiemmin tartuttua tähän kirjaan. Tämä kirja pääsi kuitenkin yllättämään. Jumiuduin kesälomalla kokonaiseksi yöksi lukemaan. Tällä teoksella oli harvinainen kyky tehdä henkilöistä niin todellisen tuntuisia, että heistä tulee rakkaita, ja maisemista kuin omaa kotiseutua, sellaista, että kirjaa lukiessaan tuntee olevansa paikan päällä, haistavansa tuoksut ja kuulevansa äänet.

Jos et ole vielä lukenut, niin lue!

 

Maria Veitola: Veitola

Tämän kirjan luin siksi, koska inhoan Maria Veitolaa.

Muija herättää minussa niin syviä vastenmielisyyden tunteita, että vihdoin viime syksynä kirjoitin MTV3:lle pitkän asiakaspalautteen, jossa pyysin, että Yökylässä Maria Veitola -ohjelmaa tulisi juontamaan ihan kuka tahansa muu. Ohjelman idea on valtavan mielenkiintoinen ja minua harmittaa, että Veitola pilaa sen. Katsoisin ohjelmaa mielelläni, jos sitä juontaisi kuka tahansa muu. Niin kauan, kun Veitola päsmäröi siellä, ohjelma jää minulta katsomatta.

En referoi koko palautetta tässä, koska Veitola ei ole sen arvoinen, mutta tiivistän oleellisimmat argumenttini siitä, miksi en pidä hänestä: olen yrittänyt antaa hänelle lukuisia mahdollisuuksia ja oppia ymmärtämään häntä katsomalla ohjelmia, joita hän juontaa tai joissa hän vierailee tai tuomaroi. Kokemukseni ovat ainoastaan syventäneet negatiivisia tunteitani hänestä. Veitola vaikuttaa olevan älyllisesti vajavainen, naurettavan huonokäytöksinen ja ajatusmaailmaltaan käsittämättömän rajoittunut.

Hän ei ole ymmärtänyt sitä kaikille muille juontajille itsestään selvää asiaa, että juontajan tai haastattelijan tehtävä on tuoda esiin kohdehenkilönsä, ei olla itse pääroolissa. Hyvän juontajan tai haastattelijan tunnistaa siitä, että hänen työtään ei oikeastaan huomioi, vaan sen sijaan saa tietää paljon kohdehenkilöistä ja kohdehenkilöt nousevat esille. Veitola sen sijaan luulee ilmeisen vilpittömästi itse olevansa kaikkien muiden ihmisten elämän pääroolissa.

Hän tituleeraa itseään mielellään ihmiseksi, joka sanoo ja kysyy ne asiat, joita muut eivät uskalla sanoa tai kysyä. Minun mielestäni hän ei ole koskaan päästänyt suustaan ainuttakaan asiaa, mitä tuhat muuta ei olisi jo aiemmin sanonut. Hänellä on käsittämättömän luutuneita ja antiikkisia mielipiteitä, joita hän luulee radikaaleiksi ja kärkeviksi, koska hänen älynsä ei riitä pidemmälle. Jos mikä tahansa keskustelu etenee ohjelmassa milliä syvemmälle tasolle, Veitola ei pysty enää seuraamaan sitä eikä osallistumaan siihen, hänen älyllinen kapasiteettinsa ei riitä. Hän toimii näissä tilanteissa maailman vanhimmilla keinoilla: joko hän on hiljaa tai ynähtää yksitavuisen vastauksen ja kohtaus leikataan seuraavaan (tarkkailkaa tätä vaikka!) tai sitten hän sanoo jonkin kommentin, jolla yrittää hädissään alistaa toista keskustelijaa.

Kaiken tämän Veitola yrittää piilottaa näennäisen radikaaliutensa, esim. mauttomien vaatteidensa ja suorien kysymystensä taakse. Nämä asiat taas eivät valitettavasti kieli rohkeudesta ja vahvuudesta, kuten hän itse mielellään julistaa, vaan pelkästään siitä, että hän ei ilmeisesti ole koskaan oppinut sellaisia alkeellisia käytöstapoja, joita tarvitaan ihmisten kanssa olemiseen, ja jotka normaalisti opitaan lapsuudessa.

 

Kirja oli viimeinen mahdollisuus, jonka annoin Veitolalle. Joskus kirja kertoo minulle ihmisestä paremmin kuin TV-ohjelma, elokuva tai vaikka lehtijuttu. Kirjan myötä olen joskus ymmärtänyt sellaista, mitä muuten en ymmärrä.

No, Veitolaan edes kirja ei auttanut. Päinvastoin. Kirja lisäsi halveksuntaani edelleen ja oli muistaakseni viimeinen kimmoke sille, että kirjoitin asiakaspalautteen MTV3:lle.

Kuvaavaa on se, että kirja koostuu Veitolan itse vuosien varrella kirjoittamista, erilaisista kolumneista ja hänen omista kommenteistaan niihin nyt vuosien jälkeen. Veitola ei osaa kirjoitaa muuta kuin puhekieltä. Hän ei osaa myöskään kirjoittaa muusta kuin itsestään. Ja ainakaan mitään hyvää hän ei osaa sanoa mistään tai kenestäkään muusta kuin itsestään. Onneksi hänessä itsessään onkin hänen omasta mielestään ylenpalttisesti hyvää. Jostain syystä kaikki maailman tyhmyys ja huonous on hänen omissa kirjoituksissaan aina jossain muualla kuin hänessä itsessään: kaikissa ympärillä olevissa ihmisissä ja yhteiskunnassa.

 

Humoristisinta on, että koottuaan kirjaksi omia mitäänsanomattomia jaarituksiaan kyseinen muija on ihan vakavissaan alkanut tituleerata itseään ”kirjailijaksi”.

Ainut sanani hänelle on: ei jatkoon.

 

Maria Laakso & Johanna Rojola: Taltuta klassikko!

Tämä on nuorille suunnattu kirja kirjallisuudesta. Tähän kirjaan on koottu niitä suomalaisia klassikoita, joita nuoria ilmeisesti edelleen pakotetaan kouluissa lukemaan. Tämä kirja pelastaa ne oppilaat, jotka eivät jaksa lukea kirjoja, sillä tässä tiivistetään kirjojen juoni ja kerrotaan kirjojen taustasta. Tässä kirjassa on siis ihan kaikki, mitä paniikissa oleva kirjallisuusesitelmän tekijä tarvitsee.

Tämä on varmaankin kätevä kirja niille, joita kirjojen lukeminen ei kiinnosta, ja jotka tarvitsevat apua kirjaesitelmän tekoon. Uskaltaisin myös väittää, että tämän kirjan lukeminen salavihkaisesti innostaa klassikoiden pariin sellaista lukijaa, joka ei muuten ole niistä innostunut.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että tämä kirja oli aivan loistava kirja myös kirjallisuuden ystävälle, joka lukee mielellään klassikoita ja kaikkea muuta. Kirja muistuttaa ja alleviivaa taas sitä, miten ihmeellinen asia kirjallisuus on, vaikka se olisi ollut tuttua ja jokapäiväistä koko elämän ajan. Suosittelen kaikille!

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Keväällä 2019 Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa. Pian sen jälkeen mediassa alettiin kohuta siitä, että yksi jääkiekon maajoukkueen pelaajista lukee kirjoja, ja oli muun muassa kehunut tätä kirjaa. Sen jälkeen kaikki ryntäsivät kirjastoon tämän kirjan perässä.

Odotin, että kohu laantui ja kirja vapautui minun luettavakseni.

Onneksi olin kesälomalla tätä lukiessani, sillä tämän kirjan ääreen jumiutui aivan täysin. Kirjaa oli vain pakko lukea, lukea ja lukea, ja vaikka sivuja oli melkein tuhat, olisi vain toivonut, että se jatkuu. Tämä oli minulle vuoden 2020 paras ja vaikuttavin kirja.

Takakansitekstin mukaan tämä on tarina muun muassa muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista. Minun mielestäni tämä oli ennen kaikkea liikuttavan kaunis ja koskettava kuvaus ystävyydestä.

Kirjaa lukiessa aloin kyseenalaistaa sanontoja, joita muun muassa lasten kasvatuksessa viljellään: niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, tee toiselle niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän, anna toiselle jotain, niin saat sen kaksinkertaisena takaisin ja niin edelleen. Sanonnat tuntuvat pohjaavan siihen, että jos itse olet hyvä, sinulle ollaan hyviä ja saat takaisin hyvää. Sanonnat sisältävät toisaalta sen kääntöpuolen, että jos itse käyttäydyt huonosti, saat huonoja asioita takaisin, ja jos sinulle tapahtuu jotain ikävää, voit sitten miettiä, mitä olet tehnyt sen ansaitaksesi. Mitä sinun olisi ehkä pitänyt tehdä toisin?

Tämän kirjan päähenkilön lapsuus ja nuoruus on kuitenkin pelkkiä pahoja asioita toistensa perään ilman, että hän minun käsityskykyni mukaan teki mitään sitä ansaitakseen. Kertomus sai miettimään, kannattaisiko kaikista tällaisista sanonnoista ihan oikeasti vain luopua. Miksi niillä on niin vakaa jalansija?

Kirjaa käsittelevissä blogiteksteissä on monesti todettu, että kirjaa ei suositella herkimmille. Jotkut sanovat, että eivät ole pystyneet lukemaan kirjaa loppuun.

Minulle tämä kirja oli esimerkki siitä, millaista pahuutta pystyn lukemaan ja millaista taas en.

Kuten aiemmin toin ilmi, en siedä äärimmäistä väkivaltaa enkä raakuudella mässäilyä, en varsinkaan telkkarissa enkä liiallisena myöskään kirjoissa.

Jos kyse ei kuitenkaan ole mistään mässäilystä tai siitä, että tarkoitus tuntuu olevan pelkän julmuuden kuvaus, lukeminen tai katsominen synkästäkin aiheesta on nautinto. Kyse on kokemuksen syvyydestä: hyvä kirja näyttää elämän jokaisen puolen, eikä elämä koostu ainoastaan hyvistä asioista. Monipuolisen kuvan näyttäminen on jotain ihan muuta kuin väkivallalla mässäily tai toisaalta ainoastaan hyväntuulinen höttö.

 

Ingrid Fetell Lee: Ilon tila – Tavanomaisten asioiden yllättävä kyky luoda onnellisuutta

Otin tämän kirjan lukuun oikeastaan siksi, että olin hyllyttämässä, eikä tämä mahtunut hyllyyn. Siis ihan sattumalta.

Tämä on sellainen kirja, jota suosittelen kaikille.

Kuten kirjan nimikin kertoo, tässä kirjassa kerrotaan, kuinka jokainen meistä voi lisätä ilon ja onnen aiheita omaan ja toisten ihmisten jokapäiväiseen elämään. Ilon ja onnen tuottamiseen ei vaadita erikoistaitoja, ei mittavaa varallisuutta eikä suurta ajallista panostusta. Oma kykynsähän sitten puolestaan on nähdä ja sisäistää iloa ja onnea tuottavat asiat, joita itse tai joku muu onnistuu tuottamaan.

Kirjoittajan tausta on sisustussuunnittelussa, joten kirjassa puhutaan paljon siitä, miten iloa voi lisätä omaan kotiin, sisustukseen ja ympäristöön. Kirjassa on kuitenkin paljon kaikkea muutakin. Parasta on, että kyse on aivan yksinkertaisista asioista, joiden iloisuutta ei osaa edes ajatella, ennen kuin siihen kiinnitetään huomio.

 

Angela Ahola: Digirakkautta – Opas onnistuneeseen nettideittailuun

Lukeudun itse ihmisiin, jotka ovat löytäneet rinnalleen maailman parhaan tyypin nettideittailun myötä.

Silloin, kun itse vielä nettideittailin tai kun olin sinkku ilman nettideittejä, en olisi jaksanut lukea tätä kirjaa. Olisi vain vituttanut, jos joku olisi yrittänyt tulla neuvomaan (ja itse asiassa aika usein vituttikin, kun aina joku katsoi tarpeelliseksi jaella neuvojaan).

Nyt kun itse olen päässyt onnelliseen lopputulokseen, kiinnosti tästä näkökulmasta tietää, millaisia neuvoja ammattilainen, psykologian tohtori ja itse nettideittailun konkari, antaa muille. Kiinnosti, olenko itse ollenkaan noudattanut ammattilaisen neuvoja päästäkseni tähän tilanteeseen.

 

Kirja oli oikeastaan sitä, mitä odotin. Paljon hyviä neuvoja, joita normaalin ihmisen on kuitenkin monessa tilanteessa vaikea noudattaa käytännössä. Ainakin minun mielestäni iso osa elämän pieleen menneistä asioista on sellaisia, joissa ihminen kyllä tietää järjellä hyvin, miten pitäisi toimia ja miten pääsisi oikeasti hyvään lopputulokseen – mutta syystä tai toisesta hän ei voi tai halua toimia tällä tavoin vaan jollain muulla tavoin.

Sitten tästä kirjasta löytyi myös sellaisia neuvoja, joihin tekisi oman kokemuksen puolesta mieli väittää vastaan.

Kirja pyrkii kovasti olemaan perusteellinen, ohjekirjamainen tietoteos, eräänlainen tinderin käyttöopas, mutta lopulta se muistuttaa mielestäni vain siitä, että tällaisia asioita, kuten monia muitakaan asioita, ei oikeastaan voi lopullisesti opastaa muille. Ei järeinkään ja kokeneinkaan ammattilainen pysty antamaan jokaiseen tilanteeseen osuvia ohjeita ihmisten kanssa toimiessa. Aina on lukemattomia vaihtoehtoja. Eväitä voi pyrkiä antamaan, mutta tyhjentäviä neuvoja ei voi antaa kellekään. Vähän vaan huvittaa, jos joku kuvittelee pystyvänsä.

Lue kuitenkin tämä kirja, jos sinulla on joku nettideittailuun liittyvä ongelma, johon haluaisit saada tukea. Tai jos ei ole, mutta haluat muuten vain lukea.

 

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Olen lukenut kaikki Miika Nousiaisen kirjat ja minun on saatava lukea ne aina, kun niitä ilmestyy.

Tämän kirjan varasin heti, kun huomasin sen olevan ilmestymässä, ja kävi niin onnellisesti, että sain sen luettavakseni joulun pyhinä.

Tämä on hilpeyttä ja ajatuksia herättävä kirja hyvinvointi-ihmisten pahoinvoinnista.

Yksi ei mitään muuta halua kuin saada lapsia ja toisella on lapsia enemmän kuin jaksamista niiden kanssa olemiseen. Kolmas ei toivoisi elämältä mitään muuta kuin sopivan kumppanin löytämistä ja neljäs on kyllästynyt pitkään avioliittoonsa. Viides yrittää kaikin keinoin näyttää kaiken täydellisenä some-kanavissaan, vaikka kulissit kaatuvat rytinällä. Kaikki näkevät onnen olevan jossain muualla kuin omassa elämässä.

Lukukokemukseni noudatti oikeastaan samaa kaavaa, kuin Nousiaisen kirjat aina:

Loppu oli pettymys, mutta alku ja keskikohta loistavia. Kirja sai nauramaan ääneen. Kirja sai myös ajattelemaan ja oivaltamaan sillä tavoin, että tekstiä halusi lukea ääneen toiselle ja sitä haluaa ehdottomasti suositella jokaiselle. Toivottavasti Miika Nousiainen kirjoittaa vielä monta kirjaa!

 

Näillä eväin kohti kirjavuotta 2021.

 

 

 

2020

 On vuoden 2021 ensimmäinen päivä. 

Perinteisesti tämä on se päivä, jona kirjoitan vuosikatsauksen menneestä vuodesta. 

Teen niin nytkin. 

Vietin viime uudenvuodenyön puolisoni kaveriporukassa. Näin ilotulituksen ja sain pidellä räiskyvää tähtisadetikkua. 

Vuoden 2020 aluksi päätin, että tulevana vuonna kokeilen jokaisena kuukautena jotain uutta. Ajattelin, että vuoden lopuksi minulla on kasassa vähintään kaksitoista uutta kokemusta. 

Tammikuun uusi asia oli korvapuustien leipominen. Toteutin sen. Kokemus oli sellainen, että sitä ei ole ainakaan toistaiseksi tehnyt mieli toistaa. 

Seuraavan kokeiltavan asian piti olla ilmajooga, mutta kun sain ajan varattua, kaikki peruttiin koronan takia. Korona tappoi innostuksen kaikkiin kokeiluihin, joten ei tämä vuoden alun päätös oikein ottanut tuulta alleen. 

Helmikuussa juhlin viimeiset juhlat ennen koko maailmaa riepotellutta koronaa. Olin saman yön aikana ensin Helsingissä baarissa ja sen jälkeen Mäntsälän yössä. Tässä oli jotain sellaista mystiikkaa, josta riittää kerrottavaa jälkipolville. 

Helmikuussa kävimme myös jo lähes perinteeksi muodostuneessa parihieronnassa kumppanini kanssa. 

Tapasin opiskelukavereitani porukalla juuri ennen kuin se ei enää olisi ollut mahdollista koronan vuoksi. 

Helmikuussa lähti liikkeelle myös neulomisvimma vuosien jälkeen. Etenkin kesälomalla ja uudestaan syksyllä neulomisesta tuli minulle tärkeä ajanviete, jonka jollain tavalla yhdistän korona-aikaan. 

Maaliskuussa alkoi korona-hulluus, ja kaikki oli yhtäkkiä sekaisin. 

Vietimme pääsiäispyhät halkohommia tehden. 

Tein elämäni ensimmäisen kerran etätöitä. 

Huhtikuussa vietin aivan mahtavan syntymäpäivän. Sain lahjaksi korituoli-riippukeinun. 

Istuin vappupäivän aamuna ulkona omalla terassillani riipputuolikeinussa, luin kirjaa ja linnut lauloivat. Tuntui, että vaikka korona olikin tehokkaasti sumentanut alkuvuoden ja tulevaisuudenuskon, kevät ja kesä tulee sittenkin normaalisti, ja kaikki on hyvin. 

Kesäkuussa pidin elämäni toisen kerran palkallista kesälomaa. Tämä kesäloma oli myös elämäni ensimmäinen palkallinen kesäloma, johon ei sisältynyt muuttoa toiselle paikkakunnalle tai muuta vastaavaa elämänmuutosta. Sain keskittyä vain olemaan. 

Parasta oli kahden yön viettäminen Kalajoella heti, kun koronan takia asetetut matkustusrajoitukset purettiin. Ostimme valtavan uimapatjan ja lahjoitimme iloa Kalajoen hiekkasärkkien rannoilla paistattelevalle kansalle kantamalla kahdestaan valtavan uimapatjan mereen, jonka vesi oli vielä sellaisilla lämpöasteilla, että järkevät ihmiset eivät uineet. 

Kesälomaviikolla käytin lahjakortin, jonka suosikki-ihmiseni oli antanut minulle joululahjaksi: pääsin päästä varpaisiin -kauneushoitoon, johon sisältyi hieronta, kasvohoito, käsihoito ja jalkahoito. Käsi- ja jalkahoito olivat asioita, joita en ollut koskaan ennen kokenut. Sain todeta ainakin sen, että jalkahoitoon kannatti ehdottomasti mennä juuri ennen maratonia: jalat olivat vielä maratoninkin jälkeen paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen, eikä yhtään kynttä irronnut tai edes kynnenpalaa lohjennut. 

Muuten kesälomani sujui lukiessa, neuloessa ja leipoessa. Leipominen oli neulomisen lisäksi toinen minulle uusi aktiviteetti, joka ilmaantui, kun oli lomaa. En pidä itseäni minään leipurina, mutta kesäloman ja ehkä vähän koronankin vuoksi opin, että leipominen voi olla samalla tavalla ihmeellisen rentouttavaa kuin lukeminen ja neulominenkin. 

Kesälomani lopuksi juoksin maratonin Helsingin Paloheinässä ja ajattelin, että se oli siihenastisen elämäni huonoin maraton. Eksyin monta kertaa ja vitutus kantautui jostain niin syvältä sielun sopukoista, että koko juoksuharrastus ja oman elämäni merkitys muuttui kyseenalaiseksi. 

Kesää leimasi myös suru ja pelko tärkeimpien ihmisten puolesta. Siitä muodostui suhtautumistapani koronaan: on tietysti tärkeää noudattaa korona-rajoituksia tiettyyn rajaan asti ja tehdä järkevissä määrin parhaansa sen eteen, että ei sairastuisi tai sairastuttaisi muita. Siitä huolimatta on kuitenkin hyvä muistaa, että kuka tahansa voi koska tahansa sairastua tai kuolla myös johonkin muuhun kuin koronaan, ihan samalla tavalla kuin koronavapaanakin aikana. Jos tärkeä ihminen sairastuu tai kuolee, minua ei ainakaan ilahduta pätkääkään, olenko noudattanut pilkuntarkasti jokaista korona-rajoitusta ja ollut esimerkiksi tapaamatta ketään. 

Heinäkuussa juhlimme kumppanini 30-vuotissynttäreitä. Annoin hänelle lahjaksi Ferrari-ajon kiitoradalla ja lego-moottoripyörän, jonka hän kokosi seuraavan viikon aikana. Viikon kuluttua juhlista olin katsomassa Malmin lentokentän kiitoradalla Ferrari-ajoa ja samana iltana ajelimme myös avoautolla kesäillassa. 

Heinäkuussa kävin kummilapseni kanssa Linnanmäellä ja meillä oli kiva päivä siitä huolimatta, että meinasin jäädä jumiin putkiliukumäkeen. 

Elokuussa sain työn puolesta kunnian lukea Tove Janssonin tekstejä aikuisten ääneenlukuhetkessä. Kävin kotipaikkakuntani taidemuseossa Tove Jansson -näyttelyssä ja kahvittelin muutaman kerran Lottakodilla, joka on ehdottomasti suosikkipaikkani kotiseudullani. 

Elokuussa juoksin tähänastisen elämäni kamalimman maratonin Tuusulanjärvellä kuumassa säässä. Vuosi 2020 oli maratonien osalta vuosi, jonka jälkeen on tehnyt mieli lopettaa maratoonailu kokonaan. Olen kuitenkin päättänyt yrittää vielä löytää positiivisiakin kokemuksia tulevana vuonna. 

Elokuun lopussa pidin vielä yhden ihanan kesälomaviikon.

Lomaviikon alussa koin vuoden parhaan kokemuksen, pitkäaikaisen haaveeni toteutumisen, tuulitunnelilennon. Tulevalta vuodelta toivon ainakin lisää tuulitunnelilentoja. 

Lomaviikon aikana kävimme suosikki-ihmiseni kanssa Kotkassa ja siellä pääsin vihdoin käymään suomalaisten kalojen akvaario Maretariumissa, jossa jo pitkään olen halunnut käydä. Kalat uivat ihan akvaarion lasiin kiinni ihmettelemään katsojaa, joten sinänsä niitä katsomaan meneminen oli palkitsevampaa kuin moneen eläintarhaan meneminen. 

Sattumalta Kotkan Merimuseossa oli myös meneillään Tove Janssonista ja Muumeista kertova näyttely, joten sain jo toisen kerran saman kesän aikana ilon tutustua Tove Jansson -näyttelyyn. Erityisen hienoa oli, että tässä näyttelyssä keskityttiin mereen ja meren merkitykseen Tove Janssonin elämälle ja työlle. 

Lomaviikon lopuksi istuimme iltaa aurinkoisessa Hämeenlinnassa ja kävelimme Aulangolla. 

Syyskuussa kävin yksissä häissä ja pääsin siellä viimein käyttämään kaksi vuotta sitten ostamaani juhlamekkoa ensimmäisen kerran. Kannatti sekin ostos siis tehdä. 

Syyskuun lopussa olin vanhimman veljenlapsen rippijuhlissa ja kriisiydyin siitä, että ihminen, jolle minä olen vaihtanut vaippoja ja jota olen hoitanut hänen lapsuudessaan, on nyt jo mopokortin saanut nuori mies. 

Kesällä sain päähäni, että minun pitää saada oma koira, ja syksyllä yritin tosissani ryhtyä toimiin sen suhteen. Asia ei ole kuitenkaan edennyt toiveideni mukaisesti, eikä koiraa ole minulle toistaiseksi tulossa. 

Loppusyksy kului muuten lähinnä töissä ja sivutoimisesti väitöskirjan teossa, sekä asioiden, kuten koirahaaveen, turhaksi osoittautuneessa tavoittelussa. Tietysti oli pieniä iloja, kuten sisustustaulun osto, elokuvissa käynti Metsäjätti-elokuvaa katsomassa ja juokseminen kuntoportailla. Koin myös harvinaisen liikutuksen hetken katsoessani Vain elämää -ohjelmaa, jossa Herra Ylppö, jota en ole kokenut lainkaan itseni kaltaiseksi, puhui yhden pätkän oman elämänsä kokemuksia ja tuli siinä sanallistaneeksi juuri sellaisia tunteita, joita minä olen elämässäni kokenut, mutta en ehkä aina ole osannut sanallistaa. Kuvaavaa oli, että suosikki-ihmiseni vieressäni alkoi nauraa, ja minä sanoin hänelle, että "just tuollaiselta musta usein tuntuu ja oon yrittänyt selittää sitä sulle. Mutta en olisi uskonut, että kuvaava ajatus tulee tuon ihmisen suusta."

Joulukuussa yritin lähteä vielä itsenäisyyspäivän maratonille kokeilemaan, onko vuosi 2020 täysin toivoton maratonvuosi, mutta se peruttiin koronan vuoksi. 

Valmistauduin jouluun hyvissä ajoin. Ostin omaan kotiini sähkökynttelikön ja kaivoin varastosta muovisen pöytäkuusen. Ostin joululahjat marraskuun puolella. Siivosin. Kuuntelin joululauluja. Leivoin pipareita monta pellillistä. Ostin paljon suklaata. Menin viimeisenä työpäivänä ennen joulua töihin punaisessa mekossa, tonttulakki päässä. 

Vuoden lopuksi vietin edellisessä postauksessa kuvatun, ihanan joulun, josta olen todella kiitollinen. 

Vietin uudenvuoden kotona suosikki-ihmiseni ja raketteja pelkäävän koiran kanssa. En nähnyt raketteja metsän takaa, mutta kuulin kyllä. 

Huomenna tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä, kun olen aloittanut päätoimisen ja vakituisen työnteon nykyisellä alallani. Kolmen vuoden aikana olen pitänyt tähän mennessä yhteensä viisi viikkoa lomaa, joista yksi kahden viikon pätkä meni aikoinaan melkein kokonaan muuttamiseen. 

Olen nyt alkanut ajatella, että ainakin viimeinen vuosi on mennyt sumussa, jossa asioita tekee päivästä ja kuukaudesta toiseen samalla tavalla. Olen alkanut kyseenalaistaa asioiden merkityksen ja miettiä, voisiko tässä yhtälössä jokin tai jotkut asiat olla aivan kokonaan toisin. 

Olen ehkä tyypillinen hyvinvointi-ihminen: asiani ovat hyvin, mutta kun ne ovat tarpeeksi pitkään olleet tarpeeksi hyvin, alan ajatella liikaa sitä, mitä merkitystä tässä millään on. Ajattelen hyvää työpaikkaani ja niitä mukavia ihmisiä, joita siellä on, ja mielessäni on tällä hetkellä hyvin kirkkaana ahdistava kysymys siitä, tätäkö muka oikeasti haluan. Onko tämä kaikki sen arvoista, että se on vienyt valtaosan viime vuosistani ja tulee myös jatkossa viemään, tulevista täysistä lomista huolimatta, valtaosan elämästäni. 

Tämä epäselvyyden ja sumun tunne on aiheuttanut myös sen, että en ole osannut tehdä uudenvuodenlupauksia, joita aiemmin olen pyrkinyt tekemään. 

Ainoa selkeä uusi opetus, jonka koen vuoden 2020 minulle antaneen, on se, että vaikka joku ihminen käyttäytyisi minua kohtaan huonosti, minun ei tarvitse käyttäytyä häntä kohtaan huonosti. 

Ainoa konkreettiseen taipuva tavoite, jonka itselleni keksin, on oppia olemaan jämäkämpi. Tähänastisessa elämässäni olen pyrkinyt esimerkiksi työelämässä aina ystävällisyyteen, lapsuudessa opetettuihin käytöstapoihin ja kohteliaisuuteen, mutta tämän vuoden aikana olen karvaasti huomannut, että ne eivät riitä. Niiden lisäksi pärjätäkseen tarvitaan yksinkertaisesti jämäkkyyttä. 

Ärsyynnyn, kun tietyn tyyppiset ihmiset kuuluttavat, että heidän täytyy oppia antamaan itselleen enemmän armoa ja muun muassa lepäämään enemmän. Jos he osaavat itse kertoa sen, he varmasti myös osaavat levätä ja olla itselleen armollisia. 

Minun tavoitteeni on sen sijaan tällä hetkellä oppia olemaan minua kohtaan huonosti käyttäytyviä ihmisiä kohtaan ystävällisen jämäkkä. Sellainen, joka ei alennu käytöksessä heidän tasolleen, mutta ei kuitenkaan alistu heille milliäkään. Joka osoittaa numeroa tekemättä, että heillä ei ole oikeutta toimia toisia kohtaan tahallisen väärin. 

Samalla olisi tärkeää opetella sanomaan tietyissä tilanteissa yksiselitteisesti ei, ja olemaan kantamatta siitä huonoa omaatuntoa. 

Lisäksi toivon, että tulevana vuonna itsetuntoni kehittyisi paremmaksi niin, että enää en epäilisi näin paljon enkä toisaalta välittäisi niin paljoa siitä, jos joku käyttäytyy yksiselitteisen huonosti. 

Tässä on kuitenkin niin suuria tavoitteita, että en kuvittele niiden olevan valmiita vuoden kuluttua, ja siksi en lupaa niitäkään. 

Positiivinen kokemukseni tämän kaiken vastapuolena kuluneena vuonna on ollut, että vielä aikuisenakin voi löytää itsestään aivan uusia puolia.

Sen lisäksi, että voi kokea uusia asioita, voi myös oppia itsestään, vaikka luulee tuntevansa itsensä.

Olen esimerkiksi luullut, että en oikein välitä leipomisesta, mutta se onkin tuottanut minulle iloa. 

Olen aina ajatellut, että minä olen negatiivinen pessimisti ja vähintäänkin hiljainen, seinään maastoutuva näkymättömyys, mutta olenkin huomannut joissakin tilanteissa olevani suorastaan hengennostattaja. 

Olen kiinnostunut työhyvinvointiin liittyvistä asioista niin paljon, että olen omatoimisesti suunnitellut ja toteuttanut yhden työhyvinvointitempauksen työpaikallani ja saanut siitä kiitosta. Olen myös jo vuoden ajan jokaisena työaamunani vetänyt keppijumpan kaikille halukkaille ja saanut kiitosta siitä. Ihmettelen itse vieläkin, miten se on mahdollista. Sen seurauksena minulta kysyttiin, onko minulla liikunnanohjaajan koulutus. Nauroin niin paljon, että oksat pois. 

Yksi työkaverini on todennut minulle, että minä olen "aina hyväntuulinen". Sellaista en olisi koskaan kuvitellut kuulevani. 

Olen luullut, että olen hiljainen, enkä uskalla sanoa mitään perheen ulkopuolisessa porukassa, mutta kuluneena vuonna olen ensinnäkin vetänyt monta kokousta puheenjohtajan roolissa (ja siitä en ole pitänyt) ja lisäksi ollut jossain kokouksessa lähestulkoon päällepäsmäri. 

Olen huomannut, että nautin kokousmuistioiden kirjoittamisesta. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, mutta kokousmuistioiden kirjoittamista en ole aiemmin osannut ajatella iloa tuottavana toimintana. Useimmiten ihmiset eivät tarjoudu siihen vapaaehtoisesti, mutta minusta on ihan parasta saada tiivistää tekstisiksi kokouksessa kuulemani asiat. 

Lisäksi olen ajatellut, että juhlien emännöinti ei sovi minulle, eikä se useimmiten sovikaan, mutta jouluna huomasin nauttivani siitä.

Jatkan kohti ensi vuotta ja toivon, että kaikki menee hyvin. 

Olen tyytyväinen nykyhetkeen ja onnellinen, jos kaikki vielä vuoden päästä on yhtä hyvin. 

Ekstraonnellisuutta olisi, jos vuodessa olisi vähemmän merkityksettömyyden tunnetta, mutta se on kyllä vähän liikaa pyydetty näin hyväosaiselle ihmiselle. 

Terveyttä, uusia, avartavia kokemuksia ja onnellista tulevaa vuotta jokaiselle lukijalle!