Viikko 8: Kaikki ei ole mahdollista

Viikon 8 postaus tulee hiukan myöhässä, ja sen teema on ehkä jossain määrin jo ennestään tuttu.

Jos kuulut mietelauseita ja voimalauseita kotisi sisustuksessa vaaliviin ihmisiin, tämä postaus voi sisältää järkytyksen. 

Jos olet aina ajatellut, että kaikki on mahdollista kun vain yrittää tarpeeksi, tai I can' t do this but I'm doing it anyway ;) niin tiivistetysti tämän postauksen ydinsaoma on: sinä olet väärässä. Kaikki ei ole mahdollista, ja jos sinä et pysty johonkin, niin sinä et pysty, ja jos pystyt, niin sitten se asia on jo lähtökohtaisesti ollut sellainen, johon pystyt. 

Tiedän monia ihmisiä, jotka selittelevät kovasti, että he eivät oikeastaan ole edes yrittäneet, he eivät oikeastaan, he jotenkin vain tuurilla saivat sitä ja tätä.

Ehkä se on joku suojamekanismi. Olisi vaikeaa myöntää, että yritin kaikkeni, enkä onnistunut. 

Toisaalta olen itse sitä mieltä, että jos jotain haluaa, niin aina kannattaa yrittää. Ehdottomasti kannattaa yrittää toisenkin kerran. Niin monta kertaa kuin jaksaa. Saattaa olla, että haluamansa asian lopulta saa. Joko yrittämällä tai yrittämättä. 

Varmaa se ei ole. 

Ihminen ei pysty lentämään ilman apuvälineitä. 

Pyörätuoliin loppuiäkseen joutunut ihminen ei voi tuosta noin vain nousta ja käydä juoksemassa maratonia omin jaloin. 

Ihmiset pystyvät eri asioihin. Yksi on lahjakas matematiikassa, toinen kirjoittamisessa, kolmas sosiaalisissa tilanteissa, neljäs käsitöissä. 

Elämässä on jossain määrin tärkeää osata havainnoida omia vahvuuksiaan ja sitä, mihin niitä voisi käyttää. 

Kaikilla ei ole kaikkea. Kaikki eivät pysty kaikkeen. 

Toisaalta tämä on lannistavaa.

Toisaalta se on lohdullista. 

Aina ei tarvitse yrittää hamuta itselleen lisää ja lisää, aina jotain uutta, jotain muuta mitä jo on. Joissain asioissa voi tyytyä siihen, mitä nyt on. Ehkä juuri nyt sinulla on jo se suurin onni, mitä ajattelet saavasi, kun vain nyt yrität lisää tavoitella. 

Kiinnostavaa on mielestäni myös se, että eihän ihminen läheskään aina itse tiedä, mikä hänelle on parhaaksi.

Tsemppilauseet, joiden mukaan kaikki on mahdollista

1) kannustavat

2) vyöryttävät paineen ja vastuun ihmisen harteille: onnettomuutesi on omaa syytäsi!

ja 

3) asettavat ihmiselle sellaisen vastuun, mistä hänen ei ole mahdollista selvitä. 

Jossain määrin ihminen voi tietää, mitä hänen pitäisi tehdä, mikä olisi oikein.

Väitän kuitenkin, että kokonaisuutta ihminen ei voi koskaan itse tietää. 

Joku ulkopuolinen voi auttaa näkemään paremmin, tai joskus jälkikäteen voi nähdä, miten hyvin asiat menivät, kun ne menivät eri tavalla kuin itse oli ajatellut.

Minusta ei kuitenkaan ole realistista, että ihminen voisi täysin itse tietää, mikä hänelle olisi parasta. Se on yhtä epärealistista kuin se, että kaikki olisi meille kaikille mahdollista.

Ja ennen kaikkea se on yhtä epärealistista kuin se, että ihminen olisi oman onnensa seppä.

Jos ihmisen elämässä asiat ovat hyvin, hän voi ilman muuta olla tyytyväinen itseensä. Hän on tehnyt oman osuutensa sen eteen, että kaikki on juuri nyt niin kuin on. Kaikkea kunniaa omasta onnestaan hän ei kuitenkaan voi ottaa. 

Kaikessa on aina pelissä myös tuuria ja sattumaa. 

Saattaa käydä hyvin tai saattaa käydä huonosti. 

Yhteenvetona lainaus kirjasta, jota olen lainannut lukuisia kertoja ennenkin: 

Tee työtä ja ponnistele, mutta hyväksy. Älä yritä pakottaa elämää unelmiesi mukaiseksi. Todellisuus on parempi. 

Viikko 7: Niin kaunis on hiljaisuus

 Tällä viikolla kirjoitan aiheesta, joka on aina ollut minulle tärkeä: hiljaisuudesta. 

Olen liian monta kertaa elämäni aikana kuullut toteamuksia ja määrittelyjä siitä, että olen liian hiljainen. Minusta ei voi tulla sitä eikä tätä, koska olen hiljainen. En tule pärjäämään elämässä, koska olen hiljainen ja ujo. Jos aion pärjätä elämässä yhtään mihinkään, minun pitää ehdottomasti muuttua aivan toisenlaiseksi. Alkaa puhua enemmän, tuoda mielipiteitäni esiin, tuoda itseäni esiin. Se on välttämätöntä, ja se on ainut, mitä ihmisen pitäisi maailmassa tehdä. 

Aikuisena olen alkanut ajatella, että tällaisen hiljaisuuden, ja mikä sen vastakohta nyt sitten olisikaan, reippaus tai puheliaisuus, välillä vallitsee vähän samanlainen kahtiajako kuin laihuuden ja läskiyden välillä. 

Läskiys on paha, laihuus on hyve. Läskin pitää laihtua, laiha on ok.

Toisaalta läskiydestä pitää olla hiljaa, mutta laihuudesta saa mekkaloida.

Läskin ihmisen ruumiinmuotoon ei saa millään tavoin viitata, laihaa ihmistä saa määritellä niin paljon kuin mielii. 

Samalla tavalla toisia kuuntelevaa ihmistä jostain syystä saa osoitella, moittia, pilkata, vaatia muuttumaan toisenlaiseksi. Puheliaille ihmisille harvemmin sanotaan, että maailma muuttuisi saman tien paremmaksi, jos he pitäisivät suunsa tukossa vaikka nyt aluksi joka kolmas kerta, kun heille juolahtaa jotain sanottavaa mieleen. 

Kulttuurissamme on valtava määrä sisään rakentuneita, syvälle juurtuneita käsityksiä siitä, millainen ihmisen pitäisi olla ja miten käyttäytyä ollakseen oikeanlainen. 

Yksi tapa olla vääränlainen on olla hiljaa. 

Olen usein tilanteissa, joissa ihmiset puhuvat toisilleen, vaikka heillä ei ole mitään sanottavaa, ja puheenaiheita on ilmeisen vaikea keksiä. Viime viikolla kuuntelin puhetta pihalla taapertavista linnuista, vaikka kukaan osallistujakunnasta ei tiennyt yhtään, mitä lintuja ne olivat tai voisivat olla, eikä mitä ilmeisimmin kiinnostanutkaan. Jotain oli vain pakko puhua, koska hiljaisuus on niin kamalaa.

Joskus olen kysynyt joltain, "miksi aloit puhua sille siitä aiheesta silloin?" ja saanut vastaukseksi: "no jotainhan mun piti siinä puhua, kun kukaan muu ei puhunut mitään."

Työelämässä olen ottanut mielestäni valtavan hyväksi ohjenuoraksi tällaisen sloganin:

Puhu vain silloin, kun on jotain sanottavaa.

Älä jaarittele ylimääräisiä asioita, koska se vie muiden aikaa. Älä myöskään missään nimessä jätä sanomatta, jos sinulla on jotain tärkeää sanottavaa. 

Valitettavasti ei ole kulttuurisesti hyväksyttyä soveltaa samaa ohjenuoraa muualla kuin työkokouksissa. Kahvitauoilla, matkalla kokouksiin ja vapaa-ajalla ihmisiä tavatessa olisi tärkeää puhua silloinkin, ja ehkä etenkin silloin, kun ei ole mitään sanottavaa. Myöhemmin voidaan sitten sopivalla porukalla puida sitä, miksi joku sanoi näin, mitähän se tarkoitti sanoessaan noin, ja miksen minä sanonut siihen niin. 

Ja tietysti raja on liukuva. Mikä on tarpeeksi tärkeää, että se olisi saatava sanottua?

Lapsena ja nuorena kärsin siitä, että en uskaltanut sanoa ihmisille asioita, tai kysyä asioista, joita minun olisi tehnyt mieli sanoa tai kysyä, tai minkä sanominen tai kysyminen olisi ollut todella tarpeellista. 

Nykyisin en kärsi enää samasta ongelmasta. Jos koen, että minulla on johonkin aiheeseen tärkeää sanottavaa tai kysyttävää, saan kyllä sanottua. 

Kuluvalla viikolla olin kuitenkin taas saman ongelman edessä, kuin olen ollut monta kertaa aikuiselämässäni: mitä minun nyt kannattaa sanoa, ja mitä kannattaisi jättää sanomatta?

Kyse ei ole enää siitä, että en uskaltaisi sanoa, vaan siitä, että jos sanon jotakin, tai jätän samomatta, se saattaa vaikuttaa moneen seikkaan, ja sillä voi olla iso vaikutus, enkä tiedä, mitä kaikkia vaikutuksia sillä voisi olla. 

Joskus olen päättänyt sanoa, ja katunut sitä jälkikäteen, tai sitten en ole katunut. 

Tällä viikolla tulin siihen lopputulokseen, että en sano mitään, ja loppuviikon olen toisaalta katunut sitä, ja toisaalta yrittänyt lohduttautua sillä, mitä pohjimmiltani ajattelen. 

Jos ei täysin varmasti tiedä, kannattaako jotain asiaa sanoa, 

niin yleensä sellaiset asiat kannattaa mieluummin jättää sanomatta. 

Ehkä juuri siksi, että itseäni on yritetty väkisin muuttaa toisenlaiseksi, olen alkanut liputtaa vastakkaisen asian puolesta:

maailmassa saa huomattavasti enemmän pahaa aikaiseksi puhumalla liikaa, kuin olemalla hiljaa. 

Viikko 6: Vaikeus vetää raja

Tällä viikolla kirjoitan rajoista. 

Pari viikkoa sitten kirjoitin siitä, kuinka vasta aikuisena olen huomannut, että minulla on oikeus saada hyvää palvelua, ja että toisilta ihmisiltä saamani tylyt vastaukset tai huono palvelu eivät ole minun vikani.

Samoin vasta aikuisena olen alkanut pikkuhiljaa hahmottaa omien rajojen tärkeyden. 

Ei ole pakko suostua kaikkeen, mitä toiset ihmiset haluaisivat minun tekevän.

Ei ole pakko suostua kaikkeen, mitä toiset pyytävät tai ehdottavat. 

Minulla on oikeus kieltäytyä työstä, tapaamisista, ehdotuksista. 

Minulla ei ole velvollisuutta tehdä aina niin kuin muut haluavat.

Nuo ovat käsittämättömän vaikeita asioita. 

Vasta yli 30-vuotiaana olen alkanut pikkuhiljaa hahmottaa ja harjoitella niitä. 

Työ on minulle tärkeää. Haluan tehdä työni mahdollisimman hyvin. Haluan onnistua.

Siksi tuntuu käytännöllisesti katsoen mahdottomalta sanoa esimerkiksi esimiehelle, tai edes työkaverille ei, jos hän pyytää minulta jotakin. 

Faktana voidaan kuitenkin pitää sitä, että jos ei koskaan, missään tilanteessa sano ei, tai edes mitään ein suuntaista, niin sekään ei voi loppujen lopuksi johtaa kovin hyvään lopputulokseen. Ei ole kenenkään etu, jos työn laatu heikkenee tai työntekijän terveys rakoilee liiallisen velvollisuudentunnon seurauksena. 

Vaikka sen tiedostaa, kynnys omien rajojen vetämiseen on korkea.

Työn lisäksi ongelmallista, ehkä vielä työtäkin ongelmallisempaa, on vapaa-aika.

Jos esimerkiksi olet viettänyt aikaa joidenkin ihmisten kanssa useamman kerran, koska sinulla ei ole mitään heitä vastaan, eikä sinulla ole ollut mitään syytä olla suostumatta heidän tapaamisehdotuksiinsa, eivätkä he ole koskaan olleet sinulle oikeastaan ilkeitä, mutta et silti syystä tai toisesta viihdy heidän seurassaan, niin onko sinulla oikeus kieltäytyä tapaamasta heitä jatkossa? 

Mielestäni vastaus on, että ehdottomasti on.

Mielestäni ainoa velvollisuus on, että kieltäytyminen tulee tehdä kohteliaasti. Kellään ei ole oikeutta olla ilkeä toiselle.

Käytännön toteutus kieltäytymiseen on kuitenkin mahdottoman tuntuista. 

Tuntuu siltä, että pitäisi keksiä jokin syy. 

En pysty ajattelemaan, että syy voisi olla esimerkiksi se, että elämässäni on vain rajallinen määrä aikaa, ja että minun kannattaisi käyttää tuo aika mieluummin johonkin sellaiseen, joka tuottaa minulle jotain hyvää. Ei sellaiseen, jonka olen jo aiemmin todennut käytännössä ajan tuhlaamiseksi. 

Miten sen voisi sanallistaa, kun nuo ihmiset lähestyvät, eivätkä hiljaisuudesta tai hienovaraisemmista vihjeistä ymmärrä?

"Kiitos tarjouksestanne, mutta olen todennut, että en halua viettää aikaa kanssanne. Hyvää päivänjatkoa. Mitä kohteliaimmin terveisin..."

Ja kun he kysyvät miksi, voisin vastata esimerkiksi:

"Mitä kohteliaimmin ilmoitan, että oikeastaan minulla on oikeus olla perustelematta syitäni teille tarkemmin. Kiitos osoittamastanne mielenkiinnosta."

Tai vaihtoehtoisesti: 

"ei nyt kiinnosta tavata teitä, lopettakaa viestittely."

Tuleeko mieleen muita mahdollisia tapoja?

 

Viikko 5: Tapaus Ilpo Larha

 Eilen katsoimme Ruutu+-palvelusta viimeisen jakson Piiritys-sarjaa. Sarja alkoi vuoden alussa. 

En muista enkä tiedä, milloin viimeksi olisin ollut tv-sarjasta yhtä vaikuttunut. En tiedä, olenko koskaan ollut yhtä vaikuttunut tv-sarjasta. 

Sarja oli mielestäni vähän kuin oikein hyvä kirja.

Ja se on minulta paljon sanottu. 

Elokuva tai tv-sarja ei mielestäni voi käytännössä koskaan ylittää oikein hyvää kirjaa. Ei koskaan.

Mutta Piiritys pääsi jo aika lähelle. 

Harvinainen, vangitseva sarja, jossa puolen tunnin mittaisen jakson näkeminen on viikon ilon aihe. Sen aikana ei tahdo syödä tai juoda, ei tee mieli suunnitella mitään leffamässyiltaa. Sarjaa ei voi katsoa puolella silmällä jotain muuta tehdessään. Sarjaa katsoessaan ei mieti kelloa, paitsi ehkä peläten hetkeä, jolloin jakso loppuu. Ruutua tuijottaa hypnoottisesti, imien itseensä jokaisen sekunnin. 

On tuskallista, että sarja on loppunut. 

En tiedä, milloin pääsen samanlaiseen tunnelmaan minkään toisen sarjan kanssa, tai tuleeko sellaista hetkeä. 

Silti olen myös tietyllä tavalla ilahtunut, koska sarja oli niin kertakaikkisen onnistunut, alusta loppuun asti. Ensimmäisestä kohtauksesta upeisiin loppukohtauksiin asti. 

Olen aivan fiiliksissä siitä, että elämässä ja maailmassa on tällaista. Tunnen jonkinlaista toivoa ja iloa ihmiskunnan puolesta, sen takia, että on joku tai joitakin, jotka osaavat tehdä jotain näin hienoa. Käsittämättömän hieno käsikirjoitus, käsittämättömän hienosti rakennettu tarina, käsittämättömän hyvää näyttelijöiden työtä, nappivalinnat näyttelijöiksi kuhunkin rooliin. Tällaiset toivon ja ilon tunteet ovat olleet pitkään hukassa. 

Ainut kysymys on, miksi telkkarista ja elokuvatehtaista lähetetään niin paljon kaikkea paskaa, jos oikeasti osataan tehdä myös tällaista. 

On vaikea koostaa ajatuksiaan täsmällisesti siitä, mistä kaikista syistä sarja oli mielestäni niin hyvä.

Kun aloin katsoa sarjaa, olin joskus kuullut Ilpo Larhan nimen, mutta en tarkemmin tiennyt, mitä hän on tehnyt. Ensimmäiset jaksot nähtyäni minun oli pakko käydä googlaamassa, koska halusin tietää, onko kyseinen henkilö vielä hengissä, ja valitettavasti tietysti spoilaannuin siitä, miten tapahtumat tulevat etenemään. Silti sarja onnistui senkin jälkeen yllättämään joka jaksossa. 

Ajattelen, että sarjassa oli loppuviimein pohjalla se yksi ja sama elementti, mikä on aina kaikissa mielestäni hyvissä kirjoissa ja hyvissä elokuvissa ja tv-sarjoissa: moniulotteisuus. Ihmiset eivät ole paperinohuita tiettyjen ominaisuuksien edustajia. Ihmiset ja tapahtumat ovat moniulotteisia. Kukaan ei ole pelkästään paha eikä pelkästään hyvä. Mitkään tapahtumat eivät johdu vain yhdestä syystä. Mukana on kaikki tunteet: suru ja ilo, onnellisuus ja viha, romantiikka ja jännitys, komedia ja tragedia. 

Ilpo Larhan hahmo sarjassa oli tuskallisen koskettava. 

Googlailujeni perusteella hän oli aikanaan tunnettu ja pelätty rikollinen. 

Sarja rakentuu tämän saman kuvan ympärille - mutta hän on myös paljon muutakin. Hän on muun muassa älykäs - ja mielestäni on hauskaa, että hänen älykkyyttään tuodaan esiin muun muassa kuvaamalla häntä lukemassa kirjaa usein. Hän on myös sosiaalisesti älykäs ja tunteissaan eri ihmisiä kohtaan samastuttava ja inhimillinen. Hän on sarjassa aina lempeä eläimiä kohtaan. Hän on lopulta kuin kuka tahansa meistä - ja hänen elämänsä suunta olisi yhtä hyvin voinut olla aivan toinen. Mielestäni jokainen voisi hetkeksi pysähtyä miettimään sitä.

Sarjassa ei ollut mitään liikaa, eikä mitään liian vähän. 

Jos et ole vielä katsonut sarjaa, olen vähän kateellinen sinulle. :)