Eilen katsoimme Ruutu+-palvelusta viimeisen jakson Piiritys-sarjaa. Sarja alkoi vuoden alussa.
En muista enkä tiedä, milloin viimeksi olisin ollut tv-sarjasta yhtä vaikuttunut. En tiedä, olenko koskaan ollut yhtä vaikuttunut tv-sarjasta.
Sarja oli mielestäni vähän kuin oikein hyvä kirja.
Ja se on minulta paljon sanottu.
Elokuva tai tv-sarja ei mielestäni voi käytännössä koskaan ylittää oikein hyvää kirjaa. Ei koskaan.
Mutta Piiritys pääsi jo aika lähelle.
Harvinainen, vangitseva sarja, jossa puolen tunnin mittaisen jakson näkeminen on viikon ilon aihe. Sen aikana ei tahdo syödä tai juoda, ei tee mieli suunnitella mitään leffamässyiltaa. Sarjaa ei voi katsoa puolella silmällä jotain muuta tehdessään. Sarjaa katsoessaan ei mieti kelloa, paitsi ehkä peläten hetkeä, jolloin jakso loppuu. Ruutua tuijottaa hypnoottisesti, imien itseensä jokaisen sekunnin.
On tuskallista, että sarja on loppunut.
En tiedä, milloin pääsen samanlaiseen tunnelmaan minkään toisen sarjan kanssa, tai tuleeko sellaista hetkeä.
Silti olen myös tietyllä tavalla ilahtunut, koska sarja oli niin kertakaikkisen onnistunut, alusta loppuun asti. Ensimmäisestä kohtauksesta upeisiin loppukohtauksiin asti.
Olen aivan fiiliksissä siitä, että elämässä ja maailmassa on tällaista. Tunnen jonkinlaista toivoa ja iloa ihmiskunnan puolesta, sen takia, että on joku tai joitakin, jotka osaavat tehdä jotain näin hienoa. Käsittämättömän hieno käsikirjoitus, käsittämättömän hienosti rakennettu tarina, käsittämättömän hyvää näyttelijöiden työtä, nappivalinnat näyttelijöiksi kuhunkin rooliin. Tällaiset toivon ja ilon tunteet ovat olleet pitkään hukassa.
Ainut kysymys on, miksi telkkarista ja elokuvatehtaista lähetetään niin paljon kaikkea paskaa, jos oikeasti osataan tehdä myös tällaista.
On vaikea koostaa ajatuksiaan täsmällisesti siitä, mistä kaikista syistä sarja oli mielestäni niin hyvä.
Kun aloin katsoa sarjaa, olin joskus kuullut Ilpo Larhan nimen, mutta en tarkemmin tiennyt, mitä hän on tehnyt. Ensimmäiset jaksot nähtyäni minun oli pakko käydä googlaamassa, koska halusin tietää, onko kyseinen henkilö vielä hengissä, ja valitettavasti tietysti spoilaannuin siitä, miten tapahtumat tulevat etenemään. Silti sarja onnistui senkin jälkeen yllättämään joka jaksossa.
Ajattelen, että sarjassa oli loppuviimein pohjalla se yksi ja sama elementti, mikä on aina kaikissa mielestäni hyvissä kirjoissa ja hyvissä elokuvissa ja tv-sarjoissa: moniulotteisuus. Ihmiset eivät ole paperinohuita tiettyjen ominaisuuksien edustajia. Ihmiset ja tapahtumat ovat moniulotteisia. Kukaan ei ole pelkästään paha eikä pelkästään hyvä. Mitkään tapahtumat eivät johdu vain yhdestä syystä. Mukana on kaikki tunteet: suru ja ilo, onnellisuus ja viha, romantiikka ja jännitys, komedia ja tragedia.
Ilpo Larhan hahmo sarjassa oli tuskallisen koskettava.
Googlailujeni perusteella hän oli aikanaan tunnettu ja pelätty rikollinen.
Sarja rakentuu tämän saman kuvan ympärille - mutta hän on myös paljon muutakin. Hän on muun muassa älykäs - ja mielestäni on hauskaa, että hänen älykkyyttään tuodaan esiin muun muassa kuvaamalla häntä lukemassa kirjaa usein. Hän on myös sosiaalisesti älykäs ja tunteissaan eri ihmisiä kohtaan samastuttava ja inhimillinen. Hän on sarjassa aina lempeä eläimiä kohtaan. Hän on lopulta kuin kuka tahansa meistä - ja hänen elämänsä suunta olisi yhtä hyvin voinut olla aivan toinen. Mielestäni jokainen voisi hetkeksi pysähtyä miettimään sitä.
Sarjassa ei ollut mitään liikaa, eikä mitään liian vähän.
Jos et ole vielä katsonut sarjaa, olen vähän kateellinen sinulle. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti