Viikko 6: Vaikeus vetää raja

Tällä viikolla kirjoitan rajoista. 

Pari viikkoa sitten kirjoitin siitä, kuinka vasta aikuisena olen huomannut, että minulla on oikeus saada hyvää palvelua, ja että toisilta ihmisiltä saamani tylyt vastaukset tai huono palvelu eivät ole minun vikani.

Samoin vasta aikuisena olen alkanut pikkuhiljaa hahmottaa omien rajojen tärkeyden. 

Ei ole pakko suostua kaikkeen, mitä toiset ihmiset haluaisivat minun tekevän.

Ei ole pakko suostua kaikkeen, mitä toiset pyytävät tai ehdottavat. 

Minulla on oikeus kieltäytyä työstä, tapaamisista, ehdotuksista. 

Minulla ei ole velvollisuutta tehdä aina niin kuin muut haluavat.

Nuo ovat käsittämättömän vaikeita asioita. 

Vasta yli 30-vuotiaana olen alkanut pikkuhiljaa hahmottaa ja harjoitella niitä. 

Työ on minulle tärkeää. Haluan tehdä työni mahdollisimman hyvin. Haluan onnistua.

Siksi tuntuu käytännöllisesti katsoen mahdottomalta sanoa esimerkiksi esimiehelle, tai edes työkaverille ei, jos hän pyytää minulta jotakin. 

Faktana voidaan kuitenkin pitää sitä, että jos ei koskaan, missään tilanteessa sano ei, tai edes mitään ein suuntaista, niin sekään ei voi loppujen lopuksi johtaa kovin hyvään lopputulokseen. Ei ole kenenkään etu, jos työn laatu heikkenee tai työntekijän terveys rakoilee liiallisen velvollisuudentunnon seurauksena. 

Vaikka sen tiedostaa, kynnys omien rajojen vetämiseen on korkea.

Työn lisäksi ongelmallista, ehkä vielä työtäkin ongelmallisempaa, on vapaa-aika.

Jos esimerkiksi olet viettänyt aikaa joidenkin ihmisten kanssa useamman kerran, koska sinulla ei ole mitään heitä vastaan, eikä sinulla ole ollut mitään syytä olla suostumatta heidän tapaamisehdotuksiinsa, eivätkä he ole koskaan olleet sinulle oikeastaan ilkeitä, mutta et silti syystä tai toisesta viihdy heidän seurassaan, niin onko sinulla oikeus kieltäytyä tapaamasta heitä jatkossa? 

Mielestäni vastaus on, että ehdottomasti on.

Mielestäni ainoa velvollisuus on, että kieltäytyminen tulee tehdä kohteliaasti. Kellään ei ole oikeutta olla ilkeä toiselle.

Käytännön toteutus kieltäytymiseen on kuitenkin mahdottoman tuntuista. 

Tuntuu siltä, että pitäisi keksiä jokin syy. 

En pysty ajattelemaan, että syy voisi olla esimerkiksi se, että elämässäni on vain rajallinen määrä aikaa, ja että minun kannattaisi käyttää tuo aika mieluummin johonkin sellaiseen, joka tuottaa minulle jotain hyvää. Ei sellaiseen, jonka olen jo aiemmin todennut käytännössä ajan tuhlaamiseksi. 

Miten sen voisi sanallistaa, kun nuo ihmiset lähestyvät, eivätkä hiljaisuudesta tai hienovaraisemmista vihjeistä ymmärrä?

"Kiitos tarjouksestanne, mutta olen todennut, että en halua viettää aikaa kanssanne. Hyvää päivänjatkoa. Mitä kohteliaimmin terveisin..."

Ja kun he kysyvät miksi, voisin vastata esimerkiksi:

"Mitä kohteliaimmin ilmoitan, että oikeastaan minulla on oikeus olla perustelematta syitäni teille tarkemmin. Kiitos osoittamastanne mielenkiinnosta."

Tai vaihtoehtoisesti: 

"ei nyt kiinnosta tavata teitä, lopettakaa viestittely."

Tuleeko mieleen muita mahdollisia tapoja?