Viikko 33: Viisi vuotta vähintään

 Kuluneena viikkona tuli täyteen viisi vuotta parisuhdetta nykyisen kumppanini kanssa. 

Viikkoa ennen vuosipäiväämme tanssimme ystävän häissä Sata vuotta -nimisen kappaleen tahdissa. 

Kappaleessa lauletaan muun muassa näin: 

"Kukaan muu ei saa mua lupaamaan, sata vuotta vähintään, sekään ei tuu riittämään.."

Kappaleen alkuperäinen laulaja ei mielestäni osaa laulaa kappaletta erityisen sykähdyttävästi. Mainitsemissani häissä oli livebändi, jonka laulaja esitti tuttuja kappaleita, muun muassa tämän kappaleen, ja hänellä oli hyvä ja voimakas ääni. Olen onnellinen, että olen saanut kuulla tuon sanoitukseltaan kauniin kappaleen hänen kauniilla äänellään laulettuna, ja vielä tanssia sen tahdissa.

Sitten hieman ajatuksia parisuhteesta viiden vuoden jälkeen.

Elokuun alussa luin Jenni Haukion kirjan Sinun tähtesi täällä - Vuodet tasavallan presidentin puolisona, jossa Haukio kirjan nimen mukaisesti kertoo ajastaan tasavallan presidentin puolisona. Kirja oli monin tavoin mielenkiintoinen ja hyvä, suosittelen lukemaan sen. Erityisesti minua kosketti se, kuinka kauniisti ja arvostavasti Haukio puhui kirjassa puolisostaan ja puolisonsa työstä. Ajattelin, että tämän asian haluan ehdottomasti ottaa mukaan omaan parisuhteeseeni. 

En ole aina onnistunut puhumaan puolisostani kauniisti. Aina on kuitenkin hienoa oppia uutta ja ottaa uusia tavoitteita. 

Vain jonkin aikaa Haukion kirjan lukemisen jälkeen olin tuolla äsken mainitsemissani häissä, jossa soi Sata vuotta -kappale. Häissä pidetyssä hienossa puheessa hääparille annettiin neuvo: "Pitkän parisuhteen salaisuus on tämä: puhu aina puolisostasi kauniisti, koskaan älä nolaa."

Ajattelin, että se oli todella hyvä neuvo. 

Olen ottanut nämä neuvot ja esimerkit sydämeeni ja aion opetella niitä tulevina vuosina ja harjaantua niissä. 

Sitten hiukan toisenlaisia ajatuksia: 

Viiden vuoden aikana olen kuullut aika monelta ihmiseltä kysymyksen: "Mitä te oikein JAHKAILETTE, muuttaisitte nyt yhteen!"

Neuvoja ei suinkaan aina ole annettu juuri näillä sanoin. On tullut kierrellen kaarrellen kysymyksiä siitä, miksi meillä on kaksi asuntoa, olemmeko harkinneet yhteenmuuttoa, miksi emme asu yhdessä, ja miksi minä en ole muuttanut asumaan sinne, missä puolisoni nyt asuu, tai miksi emme voi asua sillä paikkakunnalla, millä itse nyt asun. 

Kysymys on ihmisille äärimmäisen tärkeä. 

Ihmisille ei ole mitään merkitystä sillä, että vietämme yhdessä lähes kaiken ajan. Meillä on kaksi asuntoa, mutta hyvin harvoin olemme asunnoissa ilman toisiamme. Uskallan väittää, että vietämme yhdessä enemmän aikaa kuin monet sellaiset pariskunnat, joilla on yksi yhteinen asunto. 

Sillä ei ole mitään merkitystä. Suuri osa ihmiskunnasta on sitä mieltä, että parisuhde on oikea vasta silloin, jos pariskunnalla on yksi asunto, jossa he asuvat. 

Ja sitten tietysti toinen kuuma puheenaihe:

milloinkas teidän häänne ovat? Jaaha, tuli kahvittelukutsu, OVATKOS NÄMÄ JO NE KIHLAJAISKAHVIT?

On hupaisaa, että vielä 2020-luvulla, avioerojen luvattuna aikana,  ihmiset näkevät kihlautumisen ja naimisiinmenon jonakin sellaisena, joka vasta kunnolla ja oikeasti sinetöi parisuhteen. Ei ole mitään merkitystä sillä, että olemme olleet yhdessä kauemmin kuin jotkut naimisiin ehtineet parit, eikä sillä, että viihdymme edelleen yhdessä. Kukaan tuskin osaa sanoa, mitä kihloihin tai naimisiin meno meidän kohdallamme muuttaisi. Itse en näe yhtäkään käytännön asiaa, mihin se vaikuttaisi. 

Silti se on hirmuisen tärkeä asia ihmisille. Ei yhtä tärkeä kuin yhteenmuutto. Yhteenmuutto on sellainen asia, jonka kanssa ihmiset eivät voi elää. Se, että emme asu yhdessä asunnossa, on ihmisille kestämätön asia. Naimisiinmenemättömyyden voi hyväksyä, mutta ei ilman, että sitä vähän kyseenalaistetaan. 

Mikä on syy siihen, miksi emme asu yhdessä asunnossa? Entä mikä on syy siihen, että emme ole kihloissa tai naimisissa?

Tänä päivänä mietin vain sitä, pitäisikö ennemmin kysyä jotain muuta. Voisiko olla jotain tärkeämpää.

Mikä esimerkiksi on syy siihen, että olemme yhdessä? Mikä on parisuhteemme syy? Mikä on syy siihen, että parisuhteemme on jo viiden vuoden ikäinen?

Näitä asioita kukaan ei ole koskaan kysynyt. Harmin paikka, sillä siinä olisi joutunut jo syvällisten aiheiden äärelle, ja ehkä siitä olisi ollut meille iloa ja hyötyä. 

Viikko 32: Onnea, ystävyyttä ja häähumua

 Elämässä on hetkiä, jolloin on iloinen omasta puolestaan. 

Sitten on hetkiä, jolloin on onnellinen toisen puolesta. 

Viime viikko oli sellainen viikko. 

Elämässäni on kauan ollut kauan ollut ihminen, jonka viime viikolla näin uudessa valossa. Tiesin, että hän on tärkeä minulle, mutta viime viikolla huomasin uudella tavalla, kuinka tärkeä hän onkaan. 

Ihminen, josta puhun, on pitkäaikaisin ystäväni. 

Olen tutustunut häneen aloittaessani koulun. Olemme olleet samalla luokalla lähes koko ala-asteajan, koko yläasteajan ja lukioajan. Lapsuudenkotimme ovat lähekkäin. Olemme kulkeneet koulumatkoja yhdessä. Olemme olleet kirjeenvaihdossa. Teineinä olemme tehneet yhdessä telttaretkiä ja aikuisina koti- ja ulkomaanmatkoja. 

Olen itse jotenkin huono ihmisten kanssa. Olen esimerkiksi jollain tavalla huono ottamaan ja pitämään yhteyttä ihmisiin. Siksi yhteyteni moniin ystäviin ja kavereihin on elämän varrella hiipunut. He ovat ajatuksissani, jotkut usein ja jotkut vähän harvemmin, ja kyse ei ole siitä, että en haluaisi pitää heihin yhteyttä. Jotenkin, syystä tai toisesta, se kuitenkin tuppaa olemaan vaikeaa. 

Pitkäaikaisin ystäväni on ilmeisen hyvä pitämään ystävyyttä yllä. Sellaisina vuosina, jolloin ystävyytemme on uhannut kadota ollessamme kaukana toisistamme, tämä ystäväni on sinnikkäästi pitänyt yhteyttä ja muistanut minua aina. Olen yrittänyt olla hänelle samanlainen ystävä takaisin. On hänen ansiotaan, että ystävyytemme on säilynyt, ja se ystävyys on käsittämättömän arvokas asia. 

Viime vuonna loppuvuodesta tämä ystäväni ilmoitti menevänsä naimisiin. 

Sanoin hänelle, että olen onnellinen hänen puolestaan. Tarkoitin sitä. Kun sanoin sen, jotenkin konkreettisesti tunsin, että aivan oikeasti ja vilpittömästi todella olen onnellinen hänen puolestaan. 

Häät olivat viime viikonloppuna. 

Ajattelin kesän alussa, että minulle saattaa olla liikaa, että kummilapseni rippijuhlat ja pitkäaikaisimman ystäväni häät ovat peräkkäisinä viikonloppuina. Joskus jotkut asiat ovat jollain tavalla liiallisen tunteellisia. Olen kuitenkin nyt selvinnyt niistä molemmista, ja molemmista olen yksinomaan onnellinen. 

Viime postauksessani kerroin, että olin kirjoittanut kummilapselleni kirjeen yhdeksi rippilahjaksi. 

Viime viikolla, kummilapseni rippijuhlien iltana, istuin alas ja kirjoitin kirjeen pitkäaikaisimmalle ystävälleni. Kuten koin pakolliseksi antaa yhdeksi rippilahjaksi kirjeen, koin myös välttämättömäksi antaa yhdeksi häälahjaksi kirjeen. Kirjeessä muistelin ystävyyttämme ja koetin kiittää siitä, ja kaikesta siitä valtavan paljosta, mitä olen ystävyydestämme saanut. 

Häiden ollessa vain muutaman päivän päässä minulle selvisi, kuinka tärkeästä asiasta on kyse. Olin jotenkin todella hermostunut. Hermostuminen sinänsä ei ole minulle uutta, hermoilen usein kaikenlaisia asioita. Nyt kuitenkin olin hieman huvittunut siitä, miksi olen niin hermostunut, vaikka minä en ole menossa naimisiin, eikä minulla ole juhlissa tällä kertaa minkäänlaista roolia, saan vain olla vieraana. Olen jopa kesän aikana nähnyt ainakin kaksi kertaa painajaista siitä, että olen tullut näihin häihin väärään aikaan tai arkivaatteissa. 

Häitä edeltävänä päivänä minun oli pakko laittaa ystävälleni viesti, jossa varmistin, että olen ymmärtänyt vihkimisajan oikein. Olin tarkistanut sen kutsusta useita kertoja ja muistin sen ulkoa, mutta jostain tuli vielä viime hetken paniikki siitä, että entä jos olen kuitenkin menossa väärään aikaan sinne. Ajattelin, että jos varmistan sen suoraan ystävältäni, en voi olla paikalla väärään aikaan. 

Hääpäivänä olin hermostunut ja jännittynyt ja haikea ja onnellinen ja kaikenlaista muutakin. Tuntui hyvältä, kun ystäväni viestitteli minulle aamulla ja kertoi olevansa kampaajalla. Odotimme yhdessä juhlaa. 

Olin kirkossa tietysti ajoissa. 

Pääsin kerrankin istumaan sellaiseen kohtaan, missä kukaan ei seisonut edessäni silloin, kun morsian astui sisään kirkon ovesta. Sain katsella kurottelematta ja esteettä. Vasta myöhemmin huomasin, että vaikka koko päivän ajan jossain oli aina puhelinkameroiden rivistö ja itsellekin jossain vaiheessa tuli mieliteko ottaa kuva, tuossa hetkessä minulle ei olisi tullut mieleenkään tuhlata aikaa valokuvaukseen. Halusin vain elää sen hetken. 

Näin parhaan ystäväni isänsä käsipuolessa astelemassa hääpuvussa kohti alttaria. 

Näin, miten he huristelivat hääautolla kotikylän läpi, saman kylän, jonka kujilla olemme kulkeneet vuosikausia. 

Näin, kuinka hän istui tuoreen aviomiehensä kanssa pöydässä.

Näin, kuinka he tanssivat häävalssinsa. 

Juhlatilaisuus oli sanalla sanottuna iloinen. Siellä ei vuodatettu kyyneliä. Tunnelma oli rento ja riemukas. Kun sinä päivänä otettiin kuvia, hymyä ei tarvinnut yhtään hakea eikä teeskennellä. 

Tulin ajatelleeksi kaikkia näitä koskettavia asioita taas vasta seuraavana päivänä. 

Hääpäivän kääntyessä jo kohti seuraavaa päivää isäni kurvaili hakemaan minua juhlista, kuin joskus nuoruusaikoina. Ystäväni halusi tulla tervehtimään isääni, jota ei ollut nähnyt vuosiin. Siinäkin konkretisoitui jotain tärkeää. Menin sanomaan hääparille, että olemme nyt lähdössä, isäni tulee meidät hakemaan, ja ystäväni ensireaktio oli, että hän haluaa esitellä isäni myös tuoreelle aviomiehelleen, joka ei ole koskaan nähnyt isääni.

Vasta näin koko prosessin jälkeen ajattelin onnellisuuttani siitä, että voi olla toisen puolesta onnellinen. 

Edelleen saan siitä kylmiä väreitä. 

Millainen onni ihmisellä on, kun elämässä on säilynyt edes yksi pitkäaikainen, hyvä ystävä, ja millainen onni on, kun tämä ystävä saa kokea onnen. 

Viikko 31: Rakkain lahjoistani

 Tänään oli kahden veljeni tyttären yhteinen rippijuhlapäivä. 

Olen toisen heistä sylikummi. Sain kunnian olla siunaamassa toista heistä alttarilla konfirmaatiotilaisuudessa. 

Kuluneena vuonna olen miettinyt paljon sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, mihin haluan panostaa, ja mitkä ovat niitä elämäni rooleja, millä oikeasti on merkitystä. Kun olen ajatellut asiaa, toistuvasti mieleeni on noussut kaksi äärimmäisen tärkeää asiaa. 

Kummina oleminen on ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä ja arvokkaimmista asioista. Toinen todella tärkeä asia on tätiys. Olen neljän lapsen täti, yhden ihmisen kummitäti. Kummius on kunniatehtävä. Se on ehkä arvokkain lahja, jonka ihminen voi saada. 

Mielestäni ei ole kovin kauaa siitä, kun kummilapseni syntyi. 

Muistan hyvin, kuinka jännitin hänen ristiäisissään, että jotain kamalaa tapahtuu, että vahingossa pudotan hänet tai jotain. Mitään kamalaa ei tapahtunut. Kaikki meni ihan hyvin. 

Muistan edelleen hyvin, kun kummilapseni oli pieni. Itse asiassa näen hänet edelleen mielessäni elävästi sellaisena pienenä tyttönä, jollainen hän oli vuosia sitten. Minun on vaikea uskoa, että hän on jo kohta 15-vuotias teinityttö.

Vuosien aikana olen ajatellut usein, että minun olisi pitänyt onnistua kummin tehtävissä paremmin. En ole aina onnistunut niin hyvin, kuin kummilapseni olisi mielestäni ansainnut. On ollut vuosia, jolloin meillä oli pitkä välimatka ja on ollut elämänvaiheita, joissa ei vain ole tuntunut mahdolliselta viettää niin paljon aikaa yhdessä kummilapseni kanssa, kuin olisin halunnut. 

Onneksi on paljon ihania ja rakkaita yhteisiä muistoja, asioita elämässä, joista en luopuisi koskaan. 

Tällä viikolla kirjoitin yhdeksi rippilahjaksi kirjeen kummilapselleni. Yritin kirjeessä sanoa kaiken, mitä halusin hänelle sanoa. Mitä kummius minulle merkitsee, ja mitä erityisesti hänessä arvostan, ja mitä hänelle elämässä toivon. 

Tärkein asia oli: olen äärettömän onnellinen, että juuri minä saan olla juuri hänen kumminsa. 

Toinen, yhtä tärkeä asia oli kaikki se hienous, mitä juuri hänessä on, kaikki se, mitä hänessä erityisesti arvostan, vain pieni osa hänen hienoista ominaisuuksistaan, jotka pystyin kirjeessä tuomaan ilmi - hän ei saa koskaan unohtaa näiden ominaisuuksien hienoutta tai epäillä omaa arvokkuuttaan. 

Tänään astelin kirkon alttarille ja koin ehkä tähänastisen elämäni koskettavimman hetken ollessani siunaamassa kummilastani. Käteni tärisi niin paljon, että ajattelin, että pappi ja muut asianosaiset varmaan luulevat, että mulla on kauhea krapula. 

Lisää tilannekomiikkaa, joka onneksi ei näkynyt juhlissa, toi esimerkiksi se, että juuri rippijuhlia edeltävänä iltana hain molemmille tytöille ruusut, mutta en tietysti löytänyt maljakkoja mistään. Ruusut piti saada yöksi viileään ja pystyasentoon. Mitä sinä olisit tehnyt tällaisen haasteen edessä, jos et olisi löytänyt maljakkoa?

Ei ole tilannetta, johon kumppanini ei keksisi ratkaisua. Hän laittoi ruusut seisomaan ulos kumisaappaisiin. 

Ja ei, minulle ei tarvitse lähteä kiikuttamaan maljakoita. Maljakot ovat tallessa, mutta ne sattuivat juuri nyt olemaan väärässä paikassa tietystä syystä. 

Tämä oli niitä päiviä, joina olin jonkun elämää suuremman edessä. Ei ole sanoja, eikä niitä tarvita. Paitsi ehkä se, että kun joskus epäilen elämän merkitystä, näissä hetkissä koin voimakkaasti välähdyksen siitä, miksi haluan elää. 

Viikko 30: Tehokkuusvaatimus

 Pari viikkoa sitten luin lehdestä taas jutun, jonka kaltaisia nykymaailmassa tulee vastaan usein. 

Jutussa työterveyspsykologi kehotti ihmisiä olemaan vähemmän tehokkaita. 

Väittäisin, että tällaiset jutut suorastaan määrittävät jollain tavalla nykyistä kulttuuriamme. 

Jutun rakenne on tämä:

Sodan käyneet sukupolvet oppivat, että otsa hiessä ja hampaat irvessä pitää koko ajan raataa. Sodan käyneiden sukupolvien lapset oppivat, että vanhempien huomiota ei saa muulla kuin työnteolla, jos silläkään - ja joka tapauksessa tärkeintä on työnteko, tehokkuus ja ahkeruus. 

Juttujen perusteella tämä koskee meitä kaikkia. Viis siitä, että emme enää 2020-luvulla mitenkään voi kaikki olla sodan käyneiden ihmisten lapsia. 

Osa meistä on lapsenlapsia tai lapsenlapsenlapsia. Toki kasvatustyyli on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Mitä muuta ihmisellä vanhempana on, kuin omassa lapsuudessa saadut mallit. Jotkut pystyvät ehkä kyseenalaistamaan niitä, ja jotkut haluavat olla lapsilleen juuri päinvastaisia vanhempia kuin heille itselleen on oltu. 

Silti tämä tehokkuusvaatimus on työterveyspsykologien mukaan siirtynyt sukupolvelta toiselle, meille kaikille. Lisäksi nykymaailma tuo siihen oman lisänsä. Nykyisessä työelämässä pitäisi kuulemma olla vielä tehokkaampi kuin ennen, ja osata kaikkea, ja opetella koko ajan lisää. 

Jutussa kehotetaan hellittämään välillä. Ei kuulemma aina tarvitse olla tehokas. Kannattaa opetella meditoimaan tai muulla tavoin rauhoittumaan. Jos ei opi, sairastuu. 

Kaikki tämä on mielestäni periaatteessa ihan asiaa. 

Jäljelle jää vain kiintoisa kysymys: mitä on tehokkuus? Miten sitä mitataan?

Kun katselen ympärilleni esimerkiksi työelämässä, näen paljon tehokkaita ihmisiä, ja sitten näen paljon sellaisia ihmisiä, joita en määrittelisi tehokkaiksi. Näen myös sellaisia, joita ilkeällä päällä ollessani nimittelen mielessäni laiskoiksi lusmuilijoiksi. 

En tiedä, kuinka kukin näistä ihmisistä määrittelisi itsensä ja muut. Ovatko he samaa mieltä kanssani? Kokeeko minun mielestäni överitehokas ihminen, että hänen pitäisi oppia meditoimaan? Vai ajatteleeko hän, että hänen pitäisi vain kiihdyttää vauhtia?

Luulen, että ainakin joku, jonka minä määrittelisin laiskottelijaksi, ajattelee itse olevansa liian tehokas ja kaipaavansa hellittämistä. 

Mikä sitten on tehokasta?

Olen joskus kuullut, että joku ihminen pitää esimerkiksi lukemista ja kirjoittamista todella ahkerana työntekona. Kun on paljon lukenut ja jos on vielä kirjoittanutkin, niin kyllä sitten ansaitsee palkaksi sitä ja tätä. 

Olen paljon useammin kuullut, että lukeminen on turhaa ei-minkään tekemistä. Ihmiset ovat sanoneet minulle, että he eivät voi harrastaa kirjojen lukemista, koska he "haluavat koko ajan tehdä jotain".

Jonkun mielestä maratonin juokseminen on aika tehokas asia, toisen mielestä tehokkuusvaatimus täyttyy vasta, jos maratoneja juoksee vähintään kerran viikossa. Joku kokee olevansa tehokas ihan vain kävellessään korttelin ympäri. 

Mistä tässä sitten tietää, milloin on liian tehokas ja milloin ei? Ja mikä on se tehokkuuden määrä, mikä on liikaa? Mikä on sopivissa määrin tehokasta?

Mitä sinä ajattelet tästä?