Viikko 38: Itsensä kehuminen - uhka vai mahdollisuus?

 Viime viikon postauksessa kutsuin itseäni huonoksi. 

Itsensä kutsuminen huonoksi herättää reaktioita ihmisissä. Kaikki tietävät, että niin ei kannattaisi tehdä. Ei kannata, ei pidä. Itseään pitäisi mieluummin kehua ja arvostaa. Nykyajan terapiapuheessa puhutaan "itsensä puolella olemisesta", "itsemyötätunnosta" ynnä muusta. Nykymaailmassa olisi tärkeää osata kehua itseään, ja missään nimessä itseä ei pidä haukkua ainakaan muiden ihmisten kuullen. 

Lapsesta asti olen pitänyt itsekehua erittäin halveksittavana asiana. 

Aikuisena olen vähän mietiskellyt asiaa, ja enää en samalla tavalla suoranaisesti halveksi itsekehujia. Edelleen kuitenkin näen paljon arjen huumoria itseään kehuvissa ihmisissä. Toisaalta vähän ihmettelen heitä, ja sitä, eivätkö he tosiaan itse tajua, miltä kuulostavat. 

On muun muassa ihmisiä, jotka sanovat, että he "tulevat kaikkien kanssa toimeen".

Heiltä tekee mieli kysyä, ovatko he varmoja, että kaikki muut ihmiset tulevat heidän kanssaan toimeen. 

Kerran yksi työkaverini avautui siitä, kuinka järjestelmällinen hän itse on, mutta aviopuoliso on sotkuinen. Heillä on kolme lasta. Kaksi lapsista on miehen tavoin sotkuisia, mutta yksi lapsista on "tullut minuun" eli tähän kertoja-työkaveriini ja osaa pitää kodin siistinä. En pystynyt sanomaan mitään. 

Joka päivä jostain saa lukea ja kuulla, miten ihmiset kuvailevat itseään. Ihmiset saattavat ihan sumeilematta määritellä itsensä hyvin tehokkaiksi ihmisiksi, pystyviksi, reippaiksi, tomeriksi, älykkäiksi, huumorintajuisiksi, hauskoiksi, leppoisiksi, rauhallisiksi, empaattisiksi, luotettaviksi, helposti lähestyttäviksi, ahkeriksi, tarkoiksi ynnä muuta ynnä muuta. 

Ensinnäkin näiltä ihmisiltä tekisi mieli aina kysyä, lisäisivätkö he hyvien ominaisuuksiensa listaan myös vaatimattomuuden. Varmaan lisäisivät. 

Toiseksi herää syvällisempi kysymys: kehen vertaat itseäsi, kun sanot itseäsi vaikkapa tehokkaaksi tai älykkääksi?

Olen melko varma, että aina on olemassa joku, johon verrattuna sinä olet tehokas, ja aina on niin ikään olemassa joku, johon verrattuna sinä olet laiska ja aikaansaamaton lössykkä. 

Lisäksi vielä tullaan siihen, kuinka ongelmallista ihmisen itsensä on määritellä itseään. Ihminen ei näe itseään samoin kuin muut näkevät. Ihminen ei välttämättä huomaa omaa toimintaansa ja sen seurauksia, ellei siitä anneta palautetta. Palautteen saatuaan ihminen voi ottaa palautteen vastaan tai päättää, että palautteen antaja on väärässä ja ihminen itse oikeassa. 

Onko itsensä kehumiselle näin ollen mitään perustaa?

Mielestäni ihmiset voisivat keskittyä osoittamaan ominaisuuksiaan teoillaan puheiden sijasta. Muut voivat sitten teoistasi ja aikaansaannoksistasi tehdä johtopäätöksiä ilman, että heidän tarvitsee kuunnella omia lätinöitäsi siitä, mitä omasta mielestäsi osaat. 

Ongelmaksi tässäkin tulee itsekehujen luvattu maa, arkinen tilanne, eli työhaastattelu. 

Työhaastattelussa pärjäävät ne, jotka osaavat kehua itseään oikein. Hyvä itsekehuja saa työpaikan todennäköisemmin kuin hyvä työntekijä. 

Tässä oli hieman provokaatiota mukana, mutta suoraviivaisesti ajateltuna asia on näin. 

Itseään pitäisi siis osata kehua, jos meinaa töitä saada. Töitä saatuaan voi (ja pitäisi) sitten keskittyä tekoihin. Valitettavan moni tuntuu kyllä töihin päästyäänkin pääsevän eteenpäin työnteon sijasta puhua lätisemällä. 

Kerron tähän loppuun anekdootin: 

Olin työhaastattelureissulla kesällä 2016. Koska matka työhaastattelupaikkakunnalle oli pitkä, vanhempani olivat mukana. Matkan varrella kävimme yhdessä kaupassa ja ostimme sieltä kaikille kolmelle kahvimukit, joissa oli kunkin meistä horoskooppimerkit ja merkkejä kuvaavia adjektiiveja. Halusin ostaa oman horoskooppimerkkini mukin, koska ajattelin, että juuri nuo adjektiivit tarvitsen mieleeni mukaani työhaastatteluun. Muki on edelleen käytössäni, ja edelleen kannan noita adjektiiveja mukanani. Koen edelleen, että jos minun pitäisi kehuen kuvata itseäni työntekijänä, valitsisin nuo adjektiivit. Ne ovat nämä:

sitkeä, kärsivällinen, vahva, perusteellinen, rauhallinen, luotettava

Olen joskus lukenut jostain, että ihminen muuttuu sellaiseksi, millaisena hän itseään pitää. Voidaan siis miettiä, mikä on johtanut mihinkin. Oletko jonkinlainen syntyjäsi, vai oletko jonkinlainen, koska itse pidät itseäsi sellaisena? 

Miten sinä kehuisit itseäsi?

Viikko 37: Oi katsokaa, Finlandiaa

 Tällä viikolla olin yhdeksän vuoden tauon jälkeen Finlandia-maratonilla. 

Tämän blogipostauksen otsikko viittaa Pasin ja Anssin "Finlandia"-nimiseen kappaleeseen. Nykyisin usein kuullessani Finlandia-sanan päässäni alkaa soida tuon biisin kertosäe: "Oi katsokaaa, Finlandiaaaa..." Sillä ei siis oikeastaan ole mitään tekemistä Finlandia Marathonin kanssa. 

Olen juossut Finlandia Marathoneja neljänä perättäisenä vuonna ollessani opiskelija. Juoksin niitä siksi, koska kyseinen tapahtuma järjestettiin opiskelukaupungissani. Osallistumismaksusta sai myös opiskelija-alennuksen. Ensimmäisellä osallistumiskerralla mieleen jäi, että tapahtuma oli hyvin järjestetty ja reitti oli mukava, joten miksikäs en olisi mennyt uudestaan. Ja uudestaan. 

Sitten väliin tuli muuta, ja sitten muutin kauas. 

Miksi nyt sitten tänä vuonna, kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Siksi, että kumppanini sai alkuvuodesta päähänsä, että hänkin haluaa kokeilla maratonin juoksemista. 

Suhtauduin ajatukseen hieman skeptisesti, mutta oli siinä jotain innostavaakin. Tuntui kivalta ajatukselta, että juoksisimme vaikka yhdessä maratonin. Lupasin, että jos hän haluaa juosta, minä voin maksaa osallistumismaksun. Teimme niin. 

Aloitimme miettimällä, missä tuo kumppanini ensimmäinen maraton kannattaisi juosta. Aluksi ajattelin Helsinki City Marathonia, jossa olen itse aikoinaan juossut ensimmäisen maratonini. Se on suuri ja hieno tapahtuma, jossa on ainutlaatuinen tunnelma, ja jokaiselle maratonin juoksijalle soisi sen tunnelman, ja esimerkiksi maaliin tulon olympiastadionille. 

Helsinki City Marathon -tapahtumaan on kuitenkin hankala päästä autolla. Kumppanini haluaa ajaa autolla joka paikkaan ja joka paikasta pois, joten en nähnyt meitä sompailemassa julkisilla pääkaupunkiseudulla maratonin jälkeen ja ennen sitä. Lisäksi Helsinki on vähän hankala kannustajille: kannustajien pitää tarkkailla tilannetta koko ajan ja juosta pää kolmantena jalkana, jos he haluavat päästä joihinkin kohtiin kannustettavaansa katsomaan. Kannustajilla ja tukijoukoilla on mielestäni ensiarvoinen merkitys, aina ja kaikille, mutta erityisesti ensimmäisen maratonin juoksijalle. 

Helsingin jälkeen hyvänä kakkosena mieleeni tuli Finlandia: se on siinä määrin suuri tapahtuma, että siellä näkee koko ajan muita juoksijoita, siellä on reitin varrella livebändejä, siellä on aina ollut hyvät järjestelyt, hyvä huolto, hyvä liikenteenohjaus, hyvät eväät maaliintulon jälkeen. Lisäksi reitti on kaunis ja tasainen. Sanoin kumppanilleni, että suosittelen sitä. Hän päätyi valitsemaan sen. 

Tällä viikolla lähdimme siis yhdessä Finlandia Marathonille. 

Kun maraton on alkanut lähestyä, olen ollut enenevissä määrin sitä mieltä, että tämä ei ollutkaan hyvä juttu. 

Vaikka itselleni maraton oli jo kolmaskymmenesviides, olen silti edelleen todella epävarma omasta juoksusuorituksestani. Olisi kiva juosta yhdessä, mutta en tiedä, olenko vielä sellaisessa maratonuran vaiheessa, jossa pystyisi tarvittavalla tavalla tukemaan ja tsemppaamaan toista ensimmäisellä maratonillaan. Oma suoritus vaatii liikaa keskittymistä, en ehkä pystykään olemaan toiselle ainakaan kunnollinen juoksukumppani, vaikka kuinka haluaisin. 

Lisäksi kuluneet viikot ovat olleet muistakin syistä siinä määrin stressaavia, että elimistö on alkanut kapinoida erilaisilla, voimakkaillakin oireilla. Aiemmasta kokemuksestani tiedän, että nämä ovat oireita, joilla elimistö reagoi stressiin, eikä niistä siten tarvitse olla erityisen huolissaan. Koskaan ei voi kuitenkaan olla varma. Mietin vielä viimeisenä päivänä ennen maratonia, pitäisikö se jättää väliin. Tunsin itseni fyysisesti heikoksi ja huonokuntoiseksi. Jokin osa minusta toivoi, että tähän väliin tulisi jotain sellaista, että maratonille meno olisi pakko perua. Stressi tuntui jotenkin liialliselta: sen lisäksi, että jännitin omaa osallistumistani tavanomaiseen tapaan, jännitin hirveästi myös kumppanini puolesta - ja yritin olla näyttämättä sitä. Koin jonkinlaista hirveää vastuuta ja pelkoa siitä, että jos jotain kamalaa tapahtuu, se on minun syyni. Samaan aikaan yritin edes vähän huolehtia siitä, että kumppanini saa sen tuen, mitä hän ensikertalaisena tarvitsee. 

Mitään syytä perua ei ilmaantunut, ja lähdimme sitten.

Viime aikojen pitkittynyt stressi eri asioista on tuonut mukanaan lukuisten haittavaikutuksien lisäksi myös uudenlaista tyyneyttä tai välinpitämättömyyttä epävarmojen ja hallitsemattomien tilanteiden edessä. Ei voi tietää, pitää katsoa miten se menee. Pitää yrittää, ja katsoa, mihin se johtaa. Voi olla, että kaikki menee päin helvettiä, tai sitten ei. 

Maraton alkoi tuttuun tapaan ennen lähtölaukausta kajautetulla Finlandia-hymnillä. Meni kylmät väreet. Ei ole hienompaa tapaa aloittaa maratonia. 

Lähdimme juoksemaan yhdessä. Halusin juosta rauhallisesti, koska mukana oli pelkoa siitä, että edellisten päivien erilaiset fyysiset oireet olisivatkin jotain muuta kuin stressiä. Kumppanini juoksi kanssani, ja senkin takia halusin juosta rauhallisesti. Otetaan ainakin aluksi ihan rauhassa. 

Reitti oli muuttunut hieman sen jälkeen, kun olen viimeksi juossut sen. Reitti kulki samassa ympäristössä, ja siellä oli paljon tuttuja elementtejä, mutta nyt juostiinkin neljä kertaa sama kierros. En muista tarkkaan, miten reitti meni ennen vanhaan, mutta kierroksia oli vähemmän kuin neljä ja kierrokset olivat pidempiä. Mäennyppylöitä oli yhden kierroksen aikana nyt ehkä kolme, kun silloin joskus kierroksella oli tasan yksi nousu. Reitti oli onneksi kuitenkin edelleen valtaosin tasainen. 

Juoksimme ensimmäisen kierroksen yhdessä. Sitten kumppanini totesi haluavansa juosta hitaammin. Olin luullut, että juoksemme hitaasti, ja totesin mielessäni, että en ehkä pysty tästä enää hidastamaan tahtia, ellen hidasta kävelyksi asti, mikä ei käy. Vähän aikaa asiaa mietittyämme päätimme, että juoksemme omaan tahtiin. 

Tähän asiaan liittyy kivulias muisto omalta ensimmäiseltä maratoniltani kauan sitten. Lähdin tuonne maratonille äitini kanssa. Olin aina kantanut huolta äitini maratoneista, ja ensimmäisellä yhteisellä maratonillamme olin ajatellut, että nyt minun ei tarvitse olla huolissani. Olimme vitsailleet, että tarvittaessa minä vaikka työnnän äitini rattaissa maaliin. Silloin kävi kuitenkin niin, että äitini keskeytti maratonin, ja minä juoksin yksin noin puolet ensimmäisestä maratonistani. Itkin koko loppumatkan silloin, koska minulla oli voimakas tunne, että minun olisi pitänyt pystyä tekemään jotain, jotta äiti olisi päässyt maaliin - ja ainakaan en olisi halunnut kokea sitä, että minä juoksen yksin siihenastisen elämäni pisimmän matkan tietämättä, mikä äidin kunto on. Sattui vielä niinkin, että monen yhteensattuman seurauksena kukaan ei tullut minua vastaan maalialueelle, kun tulin ensimmäiseltä maratoniltani maaliin, ja päättelin mielessäni, että sen täytyy johtua siitä, että äidille on sattunut jotain kamalaa, kyllähän joku muuten olisi tullut minua vastaan. Vuosien ajan aina, kun joku kysyi minulta, millainen ensimmäinen maratonini oli, en halunnut puhua siitä. Edelleen muistan ensimmäisestä maratonistani lähinnä sen, että itkin melkein koko matkan, mutta itku ei johtunut juoksemisesta, enkä oikeastaan ajatellut mitään omasta juoksusuorituksestani koko matkan aikana. Vuosien jälkeen pystyn kertomaan asiasta, mutta edelleenkään en muistele sitä millään tavalla mielelläni. 

Tämä muisto yritti kauhealla tavalla nostaa päätään, kun lähdin juoksemaan omaa tahtia Finlandia Marathonilla, ja kumppanini jäi tekemään omaa suoritusta. Kauhea syyllisyys, pelko, suru, huoli, ahdistus. Mistä? Kai siitä, että jos asiat olisivat mielestäni menneet kuten kuuluu, minun olisi pitänyt jotenkin huolehtia kumppanistani alkumetreiltä loppumetreille. Jouduin nieleskelemään itkua moneen kertaan. 

Lopulta mieleeni tuli kuitenkin jonkinlainen vastavoima. 

Ei ole kummankaan meistä etu, että juoksemme väkisin yhdessä. On kumppanilleni parempi, että hän saa juosta omaan tahtiin. Täällä hän ei kuitenkaan voi jäädä yksin, täällä on niin paljon muita juoksijoita, ja vanhempani ovat tarvittaessa katsomossa tukijoukoissa. Hän on aikuinen ihminen, joka osaa pitää huolta itsestään, hänelle on parempi juosta omaan tahtiin kuin minun tahtiini, ja minä en kuitenkaan loppumatkasta pystyisi olemaan hänen tukenaan niin paljon kuin hän ehkä tarvitsisi, koska energia menee omaan suoritukseen. 

Juoksun jälkeen puhuimme siitä, että meidän olisi ehkä kannattanut alun pitäen lähteä omaan tahtiin. Kumppanini oli sitä mieltä, että oli hyvä, että lähdimme ensimmäisen kierroksen jälkeen juoksemaan omaan tahtiin, ja ehkä olisimme voineet tehdä sen aiemmin - toisaalta hänelle jäi nyt loppumatkalle enemmän pelivaraa, koska hän oli juossut alun kovempaa kuin oli laskelmoinut. 

Tästä kokemuksesta oli siis ainakin sellainen hyöty, että pystyin vähän keskustelemaan kivuliaan menneisyysmuistoni kanssa. 

Ehkä toisten aikuisten ihmisten asiat eivät ainakaan kokonaisuudessaan ole pelkästään minun vastuullani. 

Ehkä minulla on oikeus juosta oma suoritus, joka kuitenkin joka tapauksessa on aina raskas itsensä ylitys, silloinkin, vaikka olisi päättänyt juosta rauhassa. 

Asiat menivät siltä osin kuin aiemman kokemukseni perusteella ajattelin ja toivoin, että viime aikojen fyysiset oireeni pysyivät kokonaan poissa maratonin ajan. 

Tässä tilanteessa myös näin itseni juoksijana hieman uudessa valossa. 

Kun maratoneja on takana kymmeniä, niihin ei liitykään enää pelkkää epävarmuutta ja epäuskoa omiin kykyihin. Mukana on jonkinlaista itsevarmuutta siitä, että tästä kyllä selviää. On löytynyt jonkinlainen oma rytmi, johon juostessa haluaa hakeutua, ja josta pystyy jossain määrin ehkä jopa nauttimaankin. Juokseminen voi olla myös stressinpurkukeino: tunsin, kuinka viime aikoina ylivoimaisilta tuntuneet muut asiat alkoivat sulaa reitin varrelle jonnekin kolmenkymmenen kilometrin kohdalle ja ajalle sen jälkeen. 

Pyysin katsomassa olleita vanhempiani pitämään ensisijaisesti huolta kumppanistani. Olin helpottunut kuullessani, että hän on vain viitisen minuuttia perässäni, eikä hänellä ole hätää. 

Viimeinen kierros meni yllättävän hyvin. Olen tottunut siihen, että viimeiset noin kymmenen kilometriä ovat erittäin tuskallisia. Nyt ne olivat vain melko tuskaisia. Ajattelin, että olisin ehkä pystynyt parempaankin.

Tulin maaliin, ja minut kuulutettiin puolimaratonilta maaliin tulleeksi. Kiitokset vain siitä. 

Maalissa sain kuulla, että kumppanini on nyt noin puoli tuntia jäljessäni, hän oli hidastanut vauhtia loppuvaiheessa, mutta on tulossa. 

Odottelimme, ja sieltähän hän tuli. Huoleni oli ollut turha. 

Illalla kilistelimme hänen hienolle ensimmäiselle maratonilleen. 

Tunnelmani tällä hetkellä: 

- Juoksukokemukseni oli hyvä. Juokseminen tuntui suhteellisen hyvältä. Juokseminen toimi jonkinlaisena stressinpurkukeinona. Kokemus myös auttoi käsittelemään menneisyyden ikävää muistoa. 

- Olin pettynyt aikaani, ja pettynyt itseeni siitä, että ajattelen aikaa. Järjellä tiedän, että jos haluaisin alkaa juosta parempia aikoja, minun pitäisi myös alkaa treenata tavoitteellisemmin - ja se on juuri sitä, mitä en missään nimessä halua. Juokseminen on aina ollut minulle stressinpurkukeino, en halua siitä yhtä stressin aihetta muiden joukkoon. Silti jostain tulee koko pään täyttävä ääni, joka huutaa, että olet huono, pystyisit parempaankin, jos vähän edes yrittäisit. Olet huono, huono, huono.

 - Olin iloinen, että kumppaninikin pääsi maaliin. Samana iltana hänen äitinsä myös ilmoitti, että eihän meidän juoksuajoissammekaan juuri ollut eroa. 

Tästäpä sitten katsomaan, kuinka paljon edessä on uusia huonouden kokemuksia, tai olisiko joskus jokin sellainen hetki, jossa voisi tuntea, että ei ole niin kauhean huono. 

Viikko 36: Pieniä ilon pisaroita

 Kuluneella viikolla päätin, että teen joka päivä jotain mukavaa. 

Tiesin etukäteen, että viikko tulee olemaan raskas ja kurja. Viikosta tuli paljon kurjempi kuin olisin osannut odottaa. En saanut tehtyä montaakaan niistä asioista, mitä olin suunnitellut tekeväni. Yritin kuitenkin tehdä tai huomata joka päivältä jotain. Luettelen nämä asiat tässä.

Maanantai

Olin töissä iltapäivän mukana osaamiskeskustelussa, jossa kartoitettiin meillä jo olevaa osaamista, alallamme tarvittavaa osaamista ja sitä, mitä osaamisaluetta lähtisimme seuraavaksi kehittämään ja miten. Moni ei ilmeisesti pidä tällaisista iltapäivistä. Minusta ne ovat yleensäkin ihan mukavia, mutta erityisesti nykyisessä työtilanteessani tuollainen iltapäivä oli ihanaa ja helpottavaa vaihtelua. 

Tiistai

Sain järjestettyä itselleni etätyöpäivän. Se tuli tarpeeseen ja oli hyvä tässä tilanteessa.

Keskiviikko

Raahauduin kirjaston henkilökunnan lukupiiriin. Tällaista lukupiiriä alettiin pitää vuosi sitten. Ideana on, että valitaan jokin maailmankirjallisuuden klassikkokirja, luetaan siitä aina joku sovittu osuus ja kokoonnutaan kerran kuussa keskustelemaan siitä kahvin äärelle. Kun joku kirja on luettu loppuun, valitaan seuraava klassikko ja luetaan sekin. Kun ideaa reilu vuosi sitten kehiteltiin ja halukkaita kyseltiin, ilmoittauduin heti innokkaana mukaan. Myöhemmin kuitenkin totesin, että en jaksakaan lähteä tähän mukaan, aina oli jotain, en saanut koiralle hoitajaa tai tapahtui jotain muuta. Nyt syksyn alussa oli valittu uusi kirja ja olin jo kauan etukäteen päättänyt, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja menen sinne lukupiiriin. Menin. En kyllä oikein viihtynyt siellä, ehkä, koska näinä aikoina on ollut vaikeutta viihtyä missään. En tiedä, menenkö enää toista kertaa. Mutta sainpa mentyä. Ei siis tarvitse kokea huonoa omaatuntoa siitä, että ei mene, vaikka on alun perin luvannut.

Torstai

Kävelylenkki illalla Sarvikalliolla. 

Perjantai

Kävelylenkki illalla Fjällbon puistossa. Oli kaunis ilta, käsittämättömän kaunis auringonlasku. En olisi uskonut, että enää syyskuun puolella voisi olla tällaisia iltoja. Aivan kuin joskus keväällä tai alkukesästä parhaaseen ja kukoistavimpaan aikaan. 

Lauantai

Sain viestin kummilapseni äidiltä ja kutsun tulla kyläilemään kummilapseni kotona. Mahtavaa!

Sunnuntai

Juoksulenkin jälkeen oli vähän aikaa parempi olo kuin kuluneena viikkona muina päivinä. 

Viikko 35: Mitä rohkeus on?

 Asia, josta tällä viikolla haluan (jälleen) lyhyesti puhua on rohkeus. 

Olen kai jo useamman kerran siteerannut täällä blogissa Tove Janssonin lausetta Muumi-kirjoista: 

Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää. 

Mielestäni jokaisen pitäisi sisäistää se. 

Jos mietitään, mitä rohkeus on, ja kuka on rohkea, siihen on olemassa suhteellisen helppo vastaus: 

rohkeutta on se, että tekee asioita, vaikka pelkää. 

Jos teet jotain, mitä joku muu sanoo rohkeaksi, mutta itse et pelkää yhtään tehdessäsi asiaa, et silloin ole rohkea. Joltain toiselta saman asian tekeminen saattaisi vaatia rohkeutta, mutta jos asia ei herätä sinussa pelkoa, et osoita rohkeutta sitä tehdessäsi. 

Jollekin on rohkeaa lähteä toiselle puolelle maapalloa. 

Joltakin toiselta voi vaatia rohkeutta lähteä ulos kotiovestaan. 

Rohkeus ei mielestäni tarkoita sitä, että ei pelkäisi. Jos ihminen vaikkapa esiintyy yleisön edessä ja hänen jalkansa ja kätensä tärisevät holtittomasti, mutta hän esiintyy silti, hän on mielestäni rohkea. Jos joku toinen onnistuu esiintyessään vaikuttamaan itsevarmemmalta, vaikka pelkää yhtä paljon, hänkin on rohkea, eikä toinen heistä ole yhtään vähemmän rohkea. 

Mitä rohkeaa sinä voisit tulevalla viikolla tehdä?

Viikko 34: Kodin merkitys

 Elokuussa minusta ja puolisostani otettiin kuvia lapsuudenkotini pihassa, laiturilla lammen rannassa. 

Myöhemmin laitoin joitakin niistä kuvista sosiaaliseen mediaan. 

Sen jälkeen työkaverini, joka oli nähnyt kuvat, tuli kysymään, missä kuvat oli otettu, paikka oli ollut hänen mielestään niin hieno. 

Kun kerroin, että kuvat on otettu lapsuudenkotini pihassa, hän oli hämmästynyt. Kuinka olen asunut niin hienolla paikalla. 

Muistan, kuinka lukioikäisenä istuin veljeni vaimon kanssa kotipihassani. Hän sanoi, että minulla on ollut täällä upea ympäristö viettää lapsuutta. 

En ollut koskaan itse ajatellut, että ympäristö olisi ollut mitenkään erityisen upea. Kun kaupungissa kasvanut veljeni vaimo sanoi sen, se kuulosti minusta hassulta. 

Nykyisin näen asian eri tavalla. 

Nykyisin ihmettelen, kuinka hienossa ympäristössä olen saanut kasvaa - ja kuinka en ole yhtään arvostanut sitä. En koskaan lapsena tai nuorena ajatellut, että kotipaikassani olisi ollut mitään hienoa. Kadehdin joitakuita, jotka asuivat erilaisissa ympäristöissä. Ajattelin, että haluan aikuisena asua aivan erilaisessa ympäristössä. 

Aikuisena olen asunut kerrostalo- ja rivitaloasunnoissa, kuten lapsena ja nuorena osasin ennakoidakin. Olen viihtynyt näissä asunnoissa hyvin. 

Silti viime aikoina olen huomannut, että nämä paikat eivät ole olleet oikeita koteja. Oikea koti on ollut lapsuudenkotini, jossa on ollut enemmän tilaa - ja jossa voi mennä uimaan aina, kun haluaa. Voi vain kävellä ulko-ovelta pyyhe ympärillä uimaan suunnittelematta sitä sen kummemmin. Talvella voi mennä avantoon.

Viime aikoina olen yrittänyt ajatella, mitä oikeasti asumiselta haluan. Missä ja kuinka haluan asua loppuelämäni. 

Rakastan kerrostalo- tai rivitaloasunnon helppoutta. Minulla ei ole mitään hinkua siivota ja sisustaa isoa taloa. Ei ole mitään kiinnostusta pihan hoitoon. Olen suurimmalta osin kerrostalo- tai rivitaloihminen. 

Kerros- tai rivitalon pihaan ei kuitenkaan saa uimapaikkaa. 

Onko oikeaa kotia siis enää missään?