Viikko 51: Tänä vuonna toivoisin vain rauhaa

 Tänä vuonna musiikillisesti koskettavin elämys oli Paula Vesalan kappale Kirje joulupukille. 

Siinä on tällainen kertosäe:

Tänä vuonna en toivo tavaroita

toivon että oltais kaikki terveinä.

Tänä vuonna toivoisin vain rauhaa

sekä toisistamme välittämistä. 

Siinä myös kysytään joulupukin jaksamisen tilaa ja sitä, voisiko laulaja tulla napapiirille joulupukkia auttamaan. 

Sanat tiivistävät tämän vuoden omia joulutunnelmiani.

Tänä vuonna en toivo tavaroita. Toivoisin vain rauhaa ja toisistamme välittämistä. 

Toivoisin maailmanrauhaa. 

Toivoisin, että nyt ja jatkossa voisin itse auttaa enemmän muita. 

Toivoisin lisää välittämistä ihmisten välille.

Toivoisin myös rauhaa niiltä sisäisiltä ääniltä, jotka viime aikoina ovat huutaneet minulle, kuinka huono olen. Etukäteen olen ajatellut olevani varmasti onnellinen tänä vuonna tähän aikaan, mutta en valitettavasti ole ollut kovin onnellinen. 

Juoksin tänä iltana lenkin pimeässä ja lumisateessa, otsalamppu otsalla ja nastalenkkarit jalassa ja kuuntelin Raskasta joulua -musiikkia. 

Aiemmin päivällä kävin viemässä kynttilän äitini äidin haudalle, kuten olen tehnyt viime vuosina joka joulu. Tänä vuonna tein sen jo nyt, sillä olen lähdössä jouluksi pois täältä. 

Hautausmaalla kävellessä lumimyrsky piiskasi vasten kasvoja ja kengät liukastelivat käytävällä hautakivien välissä. 

Hautakivi oli lumen peitossa niin, että jouduin vähän kaivamaan sitä esiin. Minulla ei tietenkään ollut mitään kaivuuvälineitä, joten pyyhin hautakiveä ihan vain käsilläni. Kurottelin hautausmaan käytävältä, yritin siivota lumia pois käsin, horjahtelin lumipenkalla ja nauroin vähän, koska tilanteessa oli jotain koomista. Tuntui siltä, että äitini äiti ehkä nauroi kanssani. 

Myrskytuulessa kynttilää oli vaikea saada syttymään. Lopulta se onneksi onnistui. Kynttilä jäi palamaan kiven viereen lumikuoppaan, hyvään tuulensuojaan. 

Käännyin vielä kauempaa katsomaan, ja kynttilän liekki paloi vakaasti. 

Ajattelin, että se oli ehkä paras jouluni hetki tänä vuonna. 

Viikko 50: Tyhmiä kysymyksiä ei ole - vai onko?

 Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassa. Olen usein itsekin työelämän tilanteissa sanonut niin, ja tarkoittanut sitä. Olen joskus myös lukenut tuohon sanontaan jonkun vastauksia koskevan jatkeen, mutta en nyt muista sitä. Se menee jotenkin niin, että tyhmiä kysymyksiä ei ole, mutta vastauksissa saattaa olla vikaa. 

Kymmenisen vuotta sitten Facebook-päivityksissä kiersi jonkun kirjoittama postaus, jonka moni oli kokenut omakseen ja kopioinut omaan profiiliinsa. Kirjoituksen ydinajatus oli, että ihmiset eivät koskaan lopeta kyselemistä. 

Jos opiskelet, ihmiset kysyvät, koska valmistut ja millaisiin töihin valmistut. 

Jos olet työtön, ihmiset roikkuvat ympärilläsi verenhimoinen pilke silmissään kyselemässä, miten työnhakusi sujuu, millaisia paikkoja olet hakenut, oletko päässyt haastatteluihin, millaisiin haastatteluihin, miten haastattelu meni, ai etkö saanut paikkaa, miksi et saanut, mitä nyt aiot tehdä, miksi et ole päässyt töihin, miksi et ole töissä. 

Jos olet töissä, sinulta kysellään, paljonko tienaat, tykkäätkö työstäsi, mitä teet siellä, miksi viihdyt tai et viihdy, mitä aiot seuraavaksi ja miksi.  

Jos olet töistä vapaalla, saat koko ajan kysymyksiä siitä, miten vapaasi on sujunut ja oletko edennyt siinä asiassa, minkä takia olet vapaalla. Jos olet opintovapaalla, opintojesi etenemistä ja valmistumista tivataan, ja jos olet vaikka vuorotteluvapaalla, tivataan rentoutumisesi määrää ja astetta. 

Jos et ole parisuhteessa, ihmisillä ei ole muuta kysyttävää sinulta kuin että onko kumppania löytynyt ja mitä vikaa sinussa mahtaa olla, kun et ole parisuhteessa. 

Jos olet parisuhteessa, sinulta kysellään, koska muutatte yhteen, miksi ette ole jo muuttaneet tai miksi muutitte jo nyt, milloin menette kihloihin, milloin menette naimisiin ja miksi ette ole jo menneet kihloihin tai naimisiin. 

Jos olet naimisissa, sinulta kysellään, onko tulossa perheenlisäystä, milloin ja miksi ei ole jo tullut. 

Jos sanot, että et halua lapsia, isketään kunnolla kiinni ja kysellään, miksi. Oletko vammainen, sairas, itsekäs, viallinen, vaarallinen, ja kuinka sinut voisi korjata?

Jos eroat, ihmiset kyselevät, miksi, ja mitähän vikaa sinussa mahtaa olla. 

Jos löydät eron jälkeen uuden kumppanin, kysellään, miksi näin äkkiä, ja kuinka kauan tämä suhde mahtaa nyt kestää, ja kannattaako siihen ruveta ollenkaan. 

Jos olet ostanut jotain, kysellään, paljonko se maksoi. Ihan sama, oletko ostanut asunnon vai laskuvarjohypyn, ihmiset haluavat tietää hinnan ja sen, miksi maksoit niin paljon.

Jos olet myymässä jotain, sinulta kysellään, onko myyminen jo onnistunut, ai eikö, no mitä aiot tehdä että onnistuisit paremmin. 

Tämä aihe on mielessäni tällä viikolla, koska viime aikoina olen huomannut olevani suorastaan burn outissa ihmisten kysymysten takia. 

Ihmiset kyselevät sitä ja tätä. Jokainen äsken luetellun listan kysymyksistä ei ole koskenut viime aikoja, mutta aika monia listan kysymyksistä olen joutunut vastaanottamaan, useimpia noin tuhat kertaa lyhyen ajan sisällä. Lisäksi elämäni aikana olen joutunut lukuisia ja lukuisia kertoja vastaanottamaan valtaosan listan kysymyksistä, samoihin kysymyksiin aivan liian monta kertaa. 

Monesti kysymys johtuu kai kysyjän jonkinlaisesta kohteliaisuudesta. Tai niin haluan ajatella. Haluan ensisijaisesti ajatella, että kukaan ei kysele ilkeyttään. 

Toivoisin kuitenkin, että useampi kysyjä pysähtyisi joskus oikein ajatuksella miettimään, onko hänen kysymyksensä kohtelias. 

Ja jos hän ei alun perinkään yritä olla kohtelias vaan kyselee ilkeyttään, voisi pysähtyä miettimään, mikä on syy oman ilkeyden tarpeen takana, ja voisiko sille tehdä jotain. 

Kohteliaisuuden lisäksi kysymysten takana voi ehkä olla se, että toisten elämän arvosteleminen voi olla helpompi ajanviete kuin omaan elämään keskittyminen. Kysymyksistä ja niihin revityistä vastauksista saa kivaa materiaalia mieleen pyöriteltäväksi ja muille jaettavaksi, jos omassa elämässä ei ole tarpeeksi sisältöä. Toisaalta, jos oma elämä alkaa tuntua tylsältä ja haalealta, toisten elämän revittelystä voi saada vähän tukea siihen, että oma elämä ei välttämättä olekaan niin perseellään. 

Tai sitten voi olla, että ihmiset kysyvät, mitä sylki suuhun tuo, eivätkä ajattele yhtään mitään. 

Minusta se on kurja ja pelottavakin ajatus. Täällä lampsii maailman täydeltä porukkaa, jolla ei ole kykyä pysähtyä hetkeksikään ajattelemaan yhtään mitään. Onko maailmassa tällaisten ihmisten keskellä oleminen hyvä diili? 

Joka tapauksessa, oli asia niin tai näin, tällä viikolla mielessäni on kehkeytynyt yksi toive. 

Nykymaailma on pullollaan kaikennäköisiä elämäntapaoppaita, jossa annetaan neuvoja kaikenlaisiin tilanteisiin. Kuinka menestyt, kuinka laihdut, kuinka helpotat stressiä, kuinka parannat ihmissuhteitasi, kuinka ymmärrät itseäsi paremmin ja niin edelleen. 

Voisiko joku kirjoittaa opaskirjan siitä, kuinka vastataan sellaisiin kysymyksiin, joihin ei haluaisi vastata - tai joihin ehkä pohjimmiltaan haluaisi vastata esimerkiksi sanoilla "mitä helvettiä se sulle kuuluu, keskity omaan elämääsi, senkin idiootti". Opaskirja voisi sisältää jotain vähän korrektimpia mutta nasevia ja ytimekkäitä mallivastauksia erilaisiin edellä kuvattuihin tilanteisiin. 

Tämä olisi sellainen self help -opas, jonka minäkin ostaisin. 

Viikko 49: Juhlat linnassa

Oletko koskaan haaveillut kutsusta linnan juhliin?

Minä olen. 

Kaikkein parasta linnan juhliin pääseminen tietysti olisi omilla ansioilla. Jonkun avecina sinne meno olisi myös ihan mukava vaihtoehto.

Haaveilen hienosta puvusta ja tunnelmallisesta, virallisesta juhlasta. 

Olen monta kertaa elämässäni kuullut juhliin liittyen sanat: "mä vihaan pönötystä, joten ei sitten mitään pönötysjuhlia", "ei tarvi pukeutua juhlavasti" ja "meidän suvussa ei osata käyttätyä, joten ollaan rennosti." 

Minun näkemykseni on, että juhliin pitää pukeutua. Hienosti pukeutuminen on juhlien kohteen kunnioittamista. Jos ei pysty pukeutumaan asianmukaisesti, voisi saman tien olla menemättä koko juhlaan. 

Jos taas kokee, että ei osaa käyttäytyä, sitä voi aina opetella. 

Pönötys on tervetullutta vaihtelua. Haluaisin ehdottomasti elämääni pönötysjuhlan edes kerran vuodessa. 

Tänä vuonna katselin taas linnan juhlat. Bongasin sieltä pari tuttua. 

Tänä vuonna luin viimein myös Roope Lipastin Linnan juhlat -romaanin. Törmäsin siihen pari kolme vuotta sitten töissä hyllyttäessä ja ajattelin, että haluaisin lukea sen. Koin kuitenkin, että se pitäisi lukea linnan juhlien aikaan, eikä ihan milloin tahansa. Jostain syystä vasta tänä vuonna linnan juhlien aikoihin sain aikaiseksi lukea tuon kirjan. 

Kirja oli minulle pettymys. 

Takakannesta sain sen käsityksen, että kirjan päähenkilönä olevan miehen suuri haave on päästä linnan juhliin, ja tätä haavetta lähdetään sitten toteuttamaan. Ajattelin, että kirjassa olisi juttua linnan juhlista, tai että se olisi hauska. 

Kirja oli minulle pettymys. Juttua linnan juhlista ei ollut kovin paljon, eikä kirja ollut mielestäni hauska. 

Kirjan tarina menee osapuilleen näin:

On keski-ikäinen mies, jolla on vaimo ja teini-ikäinen tytär. Mies on erittäin kiinnostunut presidenteistä ja linnan juhlista. Hän katsoo linnan juhlat joka vuosi ja haaveilee pääsystä linnan juhliin. Mies ja vaimo ovat olleet yhdessä nuorista alkaen. Kaiken pitäisi olla kunnossa. 

Yhtenä kevätpäivänä vaimo kuitenkin ilmoittaa miehelle lähtevänsä pois. Kirjassa annetaan näkökulma myös vaimolle: vaimon mielestä miehessä ei ole mitään vikaa, mies on kiltti ja ihana ja kaikkea, mutta hän nyt vain on kyllästynyt ja haluaa lähteä, ja uusi vähän parempi mies on tyrkyllä, joten hän lähtee. 

Samana päivänä, kun tämä muija jättää tämän presidenteistä kiinnostuneen miehen, tämä kyseinen mies saa myös potkut töistä yt-neuvottelujen seurauksena. Nämä elämänmuutokset tuntuvat miehestä niin murskaavilta, että hän päättää hypätä kerrostalon katolta. Juuri ennen hyppyä toinen mies tulee ja onnistuu puhumaan miehen pois katolta. Miehet alkavat yhdessä suunnitella, miten tämän ensin mainitun miehen elämä saataisiin raiteilleen. Mies paljastaa haaveensa linnan juhlista, ja miehet alkavat sitten yhdessä suunnitella, kuinka tämä mies pääsisi suurimpaan unelmaansa, linnan juhliin. Siitä seuraa aina vain hullumpia ja hullumpia asioita. Olen oikeastaan sitä mieltä, että miehen olisi kannattanut mieluummin hypätä katolta. 

Samaan aikaan tämä miehen jättänyt vaimo nautiskelee uudesta ihanasta elämästään. Hän perustaa uuden miehensä kanssa yrityksen, joka menestyy niin hyvin, että tämä kaksikko saa kutsun linnan juhliin. 

En nähnyt tässä tarinassa mitään järkeä. 

Annan kirjalle pisteitä 1/5. Yksi piste tulee kirjan helppolukuisuudesta, se sopi raskaamman lukemisen oheen kevennykseksi. 

Kirjan ansioksi laskettakoon myös se, että opin vihdoin, miten linnan juhlat kirjoitetaan. 

Mielestäni olen suhteellisen hyvä kielioppiasioissa, vaikka en ole niissä erityisen lahjakas enkä nerokkaan kyvykäs. Kielioppiasiat ovat tarttuneet mukaan innokkaan luku- ja kirjoitusharrastuksen seurauksena, vaikka en koe kielioppiin erityistä kiinnostusta. 

Linnan juhlat on kuitenkin sellainen sanaliitto, jonka kirjoitusasua olen miettinyt tähän mennessä joka vuosi, mutta vain kerran vuodessa vähän aikaa. Olen joskus selvittänytkin oikeinkirjoituksen, mutta vuoden päästä en ole enää muistanut, miten se meni. En ole ollut niin kiinnostunut asiasta, että olisin viitsinyt aktiivisesti ottaa selvää siitä. 

Nytkään en ole viitsinyt selvittää, puhuttiinko kirjassa totta, mutta kirjan mukaan linnan juhlat kirjoitetaan näin: linnan juhlat. Eli linna kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella ja linnan juhlat erikseen, ei yhteen. 

Aiemmin olen ajatellut, että pitäisi puhua Linnan juhlista tai linnanjuhlista. Iso alkukirjain tai yhdyssana viittaisi mielestäni siihen, että kyseessä on juuri ne linnanjuhlat, the itsenäisyyspäivänvastaanotto. Jos ja kun kirjoitetaan linnan juhlat erikseen ja pienellä, minulle tulee mielleyhtymä, että kyseessä voisi olla mitkä tahansa juhlat missä tahansa linnassa, eli vaikka häät Vanajanlinnassa tai hoviväen juhlat Ruotsin kuningaskunnan linnassa, ja että tarkemmaksi selvitettäväksi jää, mitkä juhlat ja missä ovat kyseessä. 

Tämän vuoden itsenäisyyspäivän anti oli siis tämä. 

Linnan juhlia seuraavana aamuna puhelimeeni kilahti viesti, että minua on ehdotettu asuinkuntani asukkaiden vuoden 2023 hyvinvoinnin edistäjäksi. Sen kunniaksi pääsen kakkukahveille muiden ehdokkaiden kanssa vuoden hyvinvoinnin edistäjän julkistamistilaisuuteen. 

Olen sitä mieltä, että se on ihan hyvä korvike linnan juhlille. 

En ole vielä päättänyt, mitä laitan päälle. 

Viikko 48: Joulu tulla jollottaa

 Tällä viikolla alkoi joulukuu. Elämme siis vuoden parasta aikaa, joulunalusaikaa. 

On voinut alkaa availla joulukalenterin luukkuja. Tänä vuonna ostin joulukalenterin, joka on kokemuksieni perusteella paras, eli Lindtin suklaakalenterin. Jos et halua pettyä suklaaseen, ota Lindt-suklaata!

Tänä vuonna sain lisäksi työkaverilta palapelijoulukalenterin. Sen tekeminen oli yllättävän nautinnollista. Nyt se on jo tehty. Mietin, että ehtisin vielä ostaa ja tehdä toisenkin ennen joulua. 

Olen kuunnellut joululauluja. Viime jouluksi tehty Spotify-lista toimii edelleen. Suosikkini on ehkä Raskasta joulua -ohjelmistosta, Elise Rydin versio kappaleesta "Julen är här" tai saman esittäjän Raskasta joulua -versio kappaleesta "Himlen i min famn".

Olen suunnitellut jouluksi tehtäviä ruokia. 

Olen syönyt ensimmäisen jouluaterian pitopöydästä. Se oli erittäin hyvä. 

Olen osallistunut (ensimmäisiin) pikkujouluihin. Ostin pikkujouluja varten hiuksiin laitettavan pannan, jossa oli joulukuusi. Hengailin pikkujoulujen ajan siis joulukuusi päässäni. 

Joulukoristeet on tietysti ripustettu. Hienoimmat ovat vuosia sitten ostetut valotikkaat ja toisiksi hienoin viime vuoden lopulla Lapista matkamuistoksi ostettu ihana kynttelikkö, jossa on poroja, kuusia ja tähtiä. 

Olen aloittanut glögikauden. 

Pipareita en ole vielä leiponut, mikä harmittaa. 

Tänä vuonna luen ennen joulua "24 yötä jouluun" -jännityskertomuskokoelman. 

Viikon mielipide: ainut huono puoli on, että sähköpostiin säännöllisesti tulevassa Suomalaisen kirjakaupan mainoskirjeessä oli yhtenä otsikkona "Muista opettajaa". Sen alla oli ehdotuksia siitä, mitä opettajalle voisi ostaa kirjakaupasta joululahjaksi. Se oli ainut jouluun liittyvä asia, joka nostatti ärtymyskynnyksen. 

Minun on vaikea ymmärtää, miksi opettajille pitäisi ostaa lahjoja. Se kuulostaa mielestäni joltain esiaikaiselta, omituiselta ja epäoikeudenmukaiselta perinteeltä, josta pitäisi ehdottomasti päästä eroon. 

Opettaja saa työstään palkan, kuten kaikki muutkin työntekijät kaikilla aloilla. 

Lisäksi opettajilla on valtaisa määrä lomaa muiden alojen työntekijöihin verrattuna. 

Miksi ihmeessä opettajille pitäisi siis vielä lisäksi antaa lahjoja?

Minun järkkymätön neuvoni: Jos sinulla on lapsi, ja mietit, pitäisikö lapsesi opettajalle ostaa lahja, niin älä hyvä ihminen tuhlaa aikaasi sellaisen miettimiseen. 

Tuhlaa sekin aika ja raha siihen lapseesi.