Korkit auki

Olin viime viikonloppuna juhlissa, joiden jälkeen totesin sekä itselleni, juhlien järjestäjälle että jokaiselle vastaantulleelle, että "oli kyllä parhaat juhlat, joissa olen aikoihin ollut."

Miksi?
Syitä on monia.
Yksi syy on kaiketi se, että viimeisten kuukausien aikana olen ollut vain harvoissa juhlissa. Juhlat kävivät siis vaihtelusta.
Suuri syy on se, että juhlat olivat täynnä tosi kivoja ihmisiä.

Suurimmaksi tekijäksi mielessäni nousi kuitenkin eräs ihan muu asia. Sellainen juttu, joka on valitettavan suuri osallinen valtaosaa muista kulttuurimme juhlista. Jota ilman juhlia ei voi meidän maassamme edes kuvitella. Ainakaan iltaan sijoittuvissa juhlissa, ainakaan nuoreksi laskettavien ihmisten iltaan sijoittuvissa juhlissa, joita voisi myös bileiksi nimittää.

Alkoholi. Aina muulloin sitä on, nyt sitä ei ollut. Ehkä elämäni ensimmäistä kertaa juhlin illalla, hyppäsin musiikin soidessa täydelle tanssilattialle ihmisten sekaan, salin täydeltä ihmisiä, puhetta ja naurua, ihan tavalliset juhlat, ja kuitenkin poikkeukselliset, koska yksi juomavaihtoehto puuttui.

Tulin siihen tulokseen, että alkoholin puuttumisen vuoksi juhlat erosivat muista vastaavista illanvietoista tasan yhdellä tavalla.
Kukaan ei örveltänyt, oksentanut tai muuten aiheuttanut myötähäpeää.
Muuten kaikki oli niin kuin kaikissa muissakin juhlissa. Iloista äänekästä yhdessäoloa.

Tätä kautta huomasin tärkeän asian itsestäni.
Olen viimeiset pari vuotta ajatellut, että inhoan bileitä. Inhoan ihmismassaa ja meteliä.
Tuolla mieleen juolahti, että en ehkä sitten inhoakaan bileitä. Siellähän oli tosi kivaa. Tosin myös ihmismäärä oli siedettävissä lukemissa, toisin kuin joinakin hirveinä iltoina baareissa joskus, mutta niinhän se usein kotibileissä on.
Ehkä inhoni kohde on joku muu.

Johduin taas ajattelemaan maamme kummallista juomisen kulttuuria, jota olen jo ennenkin pohtinut. Suhtautuminen alkoholiin juhlakulttuurissamme on mielestäni jotenkin omituinen. 

Toisaalla aina vouhotetaan tipattomasta, mutta juhlan hetki ilman edes sitä tippaa on harvinainen.
Alkoholi kuuluu arkeen ja juhlaan, ja arkijuhlaan, iloon ja suruun ja joka paikkaan. Se joka ei juo, pilaa tunnelman. Kukaan ei koskaan kysy "miksi juot alkoholia, miksi olet tehnyt päätöksen juoda alkoholia". Tilaisuuden tullen jokainen varmasti kysyy, "miksi et juo, oletko absolutisti, miksi, onko sinulla jokin ongelma?!" Ja jos et ole absolutisti, mutta et silti juo, niin sittehän tilanne vasta ongelmallinen on. Perusteen juomattomuudelle pitää olla vakaa ja painava, kuten raskaus, sairaus, uskonnollinen vakaumus, alkoholistimenneisyys, se mainittu tipaton tai vähintään aikainen seuraava aamu.

Yleisesti ottaen alkoholi koetaan ongelmaksi. Alkoholi kuuluu valtaosaan ihmisten elämän hetkiä, mutta jossain menee häilyvä raja, jota ei saa missään nimessä ylittää. Alkoholismi, alkoholisoituminen ja alkoholin vaikutuksen alaisena toilailemisen vaarat ovat suuri yhteiskunnallinen ongelma, pelon aihe, peiteltävä ja muilta kätkettävä asia, vaara.
Samaan aikaan suuri osa kulttuurimme huumorista pohjautuu alkoholille. Parhaat vitsit syntyvät siitä, missä kukakin ja mitenkin sähelsi ja minkälaisessa kunnossa, miten alkoholi vaikutti tähänkin asiaan. 

Opiskelijaelämän alkoholikulttuurin monet kasvot ovat erityinen ihmetyksen aiheeni.

Opiskelijoiden arkeen ja juhlaan alkoholi kuuluu erityisellä tavalla, ja alkoholia nauttimattomat ovat ulkopuolisia.
Juhliin valmistautuessa uhotaan sillä, kuka tulee juomaan eniten, kuka saa itsensä huonoimpaan kuntoon.
Samaan aikaan kuitenkin ivataan omaa alkoholinkäyttöä, tiedetään se huonoksi, turhaksi ja jopa vaaralliseksi tavaksi. Nauretaan sille, kuinka tässä nyt hehheh ollaan ihan alkoholisoituneita ja pitäiskö pitää tän jälkeen joku tipaton.

Juhlien aikana paras on se, joka juo eniten, joka kestää eniten.
Samaan aikaan kuitenkin nauretaan ja pilkataan niitä, jotka ovat huonossa kunnossa ja kuka käyttäytyy noloimmin, ja mikä määrä alkoholia tekee kenestäkin milläkin asteella nolon.
Kumpikaan vaihtoehto ei siis ole hyvä.
Viime lauantaina uskaltauduin tanssilattialle heilumaan, ja huomasin pystyväni siihen ensimmäistä kertaa vuosien jälkeen sen vuoksi, että täällä kukaan ei kavereidensa kanssa mistään nurkasta pilkallisesti naura sille, kuinka "toi on jo noin kännissä, että heiluu tuolla." Pystyi olemaan ihan oma itsensä, kun ei tarvinnut miettiä sitä, mikä osa käytöksestäni tulkitaan alkoholin vaikutukseksi ja mistä saan siis jälkikäteen kuulla pelkästään pilkkaa siinäkin tapauksessa, että en olisi juonut mitään. 

Mitä paremmat bileet, sitä maailmanlopullisempi olo aamulla. Mitä tyhjempi lompakko ja mitä vakaampi päätös uuden paremman elämäntavan aloittamisesta.
Hyvien bileiden merkki on, että niistä ei muista mitään. Ei mokia eikä onnistumisia.
Paitsi ne toisten mokat.
Parasta on kerskuminen siitä, kuka joi eniten ja mitä. 

Tällä postauksella en missään nimessä halua tuomita alkoholia käyttäviä enkä julistaa absolutismia.
Käytän alkoholia itsekin toisinaan, ja voin hyvillä mielin myöntää, että on siinä hyvätkin puolensa.
Aina erityisesti (opiskelijaelämän) juhlakulttuuria miettiessä pysähdyn kuitenkin samojen kysymysten äärelle.

Miksi runsas alkoholinkäyttö on hienoa, ihailtavaa, mutta kuitenkin samalla pilkattavaa?
Miksi ilon hetket pitäisi elää sumussa, jossa ei pysty muodostamaan selkeitä ajatuksia eikä sanoja, joista seuraavana päivänä ei muista mitään ja jotka päättyvät aina johonkin, missä ei ole kenenkään mielestä mitään ylevää? Onko oman itsen oma hieno ainutlaatuinen ihmisyys pakko esitellä toiselle ihmiselle huonoimmassa mahdollisessa valossa?
Miksi alkoholia tarvitaan hauskanpitoon ja ihmisten kanssa juttelemiseen, jos ja kun seurauksena on kuitenkin se, että joko asiaa ei seuraavana päivänä muista tai sen muistaa hävetäkseen? Onko se siis todellakin välttämätöntä?
Onko seuraavan päivän maailmanlopullinen olo ja rappiollinen tunne  hämärään jääneen illan arvoisia?

En esitä näitä kysymyksiä nuorisolle tarkoitetun opetusvideon äänellä tai provosoidakseni, vaan vilpittömän ihmettelevästi.

Lopuksi on todettava, että viime viikonlopun juhla oli itselleni ennen kaikkea lohdun sanoma.

Vielä jostain löytyy ihmisiä, jotka kykenevät kokoontumaan yhteen ja viettämään hauskat juhlat ilman, että tarvitsevat siihen kemiallisten aivoihin vaikuttavien aineiden tuoman suojakuori-sumun.

Vielä jotkut pystyvät lähestymään ja tutustumaan tuntemattomaan ihmiseen ilman että pohjalle on pakko kumota pullo kossua.

Ja siitä voi nousta upea tunne aidosta ihmisyydestä, inhimillisyydestä, ja kaiken tämän helvetillisen maailman keskellä ajatus siitä, että ihmisten seassa ihmisenä oleminen voi sittenkin jossain joskus tuntua oikeasti hyvältä.




 

Kolmas blogikesä alkakoon

Viime ajat ovat olleet huonoja ja mitäänsanomattomia, myös muualla elämässä, ei ainoastaan blogissa.
Ajattelin pitkään, että enää en tule blogiin muuta kuin poistaakseni sen.
Siitä yksinkertaisesta syystä, että en halua enää blogata. En halua kirjoittaa elämästäni, en halua että kaiken maailman ihmiset saavat tietää siitä. Elämässäni ei ole mitään, mistä haluaisin kirjoittaa tai mihin liittyviin kysymyksiin haluaisin vastata yhtään enempää kuin on pakko.


Ainoa syy, miksi en poistanut blogiani, on se, että kammoan kaikkea lopullista.
Kammoan menetyksiä, pieniäkin, ja vielä enemmän suuria.
Kaksi- ja puolivuotias blogi on laskettavissa vähintään keskisuureksi asiaksi.


Sitten kävi niin kuin aina tähänastisessa elämässäni aina lopulta on käynyt.
Aina lopulta voittava ajatus siitä, että eihän tässä mitään hätää ole, tuulta päin vaan. Blogi jatkuu, ei kenenkään muun vuoksi, kuin itseni vuoksi. Koska voin ja haluan kirjoittaa sitä, ja voin ja saan kirjoittaa siihen ihan mistä haluan.


Kirjoitan siis pari havaintoa tältä alkaneelta, kolmannelta blogikesältä. Ihan vain pari havaintoa, jotka viime aikoina ovat tulleet vastaan.


1. Persoonallisuus ei ole hyve. Tämä ei ole uusi havainto, mutta jälleen uudella tavalla minulle viime aikoina avautunut. Maailma kuuluttaa persoonallisuuden perään, ihmisiä kehotetaan poikkeamaan massasta, erilaisuuden arvokkuudesta jauhetaan kauniita, tyhjiä sanoja.
Todellisuudessa erilaisuus koetaan vaaraksi, joka pitää kitkeä pois.
Erilaisuus on vika, sille pitää antaa diagnoosi.
Erilainen yksilö tuhoaa yhteisön.
Sallituista mitoista millinkin poikkeava erilaisuus pitää siis tuhota, ennen kuin se itse ehtii aiheuttaa tuhon ennusteita.
Ajatus, kehä, joka tulee vastaan joka käänteessä, ja joka kerta toisensa jälkeen vain jää mieleen pyörimään.

2. Myöskään periksiantamattomuus ei ole (aina) hyve. 
Olen aina ollut ylpeä siitä, miten sinnikäs olen.
Niinäkin päivinä ja hetkinä, joina muuten en usko itseeni yhtään, joina en pysty kaivamaan itsestäni mitään muuta hyvää, voin aina nojata siihen, että sentään olen sinnikäs ja periksiantamaton, en anna periksi. Se on yksi harvoista asioista, joista olen elämässäni ollut itsessäni ylpeä.

Muutama viikko sitten elämä heitti kuitenkin eteen käytännön elämän esimerkin kysymyksestä, joka jo aiemminkin on pyörinyt mielessäni: onko periksiantamattomuus sittenkään aina, tai edes usein, hyve?

Kylppärin lavuaari ei enää nimittäin vetänyt, hanasta laskettu vesi jäi sinne lillumaan ikuisuudeksi ennen haihtumistaan.
Päätin jostain vihoviimeisestä syystä, että enpäs muuten kutsu ketään apuun, minäpä hoidan tämän nyt ensimmäisen kerran itse.
Purin lavuaarin alla olevat pömpelit osiin, putsasin putket, olin ylpeä itsestäni
ja sitten en saanut lavuaaria enää koottua.

Yritin yhden illan, puolen yötä, seuraavan aamun, seuraavan aamupäivän, ja iltapäivän korvalla juolahti ensimmäistä kertaa mieleen, että pitäiskö kutsua joku apuun. 
Apu tuli ja asia oli kunnossa kymmenen minuutin sisällä.

Niin, että jos ihminen on sinnikkyydellä varustettu, niin olis varmaan ihan kätevää, jos sillä ihmisellä olis myös jonkinlaista harkinnankykyä sen suhteen, mihin pisteeseen asti kannattaa hakata päätä seinään ja milloin olisi jokaiselta kannalta katsoen parasta luovuttaa / siirtyä muihin aktiviteetteihin.
Tämä ajatus ei siis koske yksinomaan lavuaarin purkamista, vaan ihan soveltuu yleiseksi elämänfilosofiseksi kysymykseksi.

3. Kumman kaa -tv-sarja = Elämäni uusin rakkaus
En ole kovin innokas tv:n katsoja, mutta vapaa-ajalla tykkään katsella tv-sarjojen dvd-boxeja. Kai siinä kiehtoo se, ettei tarvi odottaa seuraavaa jaksoa vaan saa katsoa vaikka kaikki putkeen, saa kelata ja katsoa uudestaan, saa yhdellä kertaa tutustua kunnolla koko henkilöhahmokaartiin eikä tarvi sekoilla puolen tunnin pätkissä viikon välein siitä, kuka kukin oli.

Koska pienet ja suuret luopumiset ovat minulle vaikeita, on aina kriisin paikka, kun tv-sarja on loppuun kaluttu, ja pahinta on, jos tietää, että sitä ei tule enää ikinä lisää.
Esimerkiksi Klikkaa mua -tv-sarjan jälkeen olen ajatellut, että koskaan enää en voi tällä tavalla kiintyä mihinkään tv-sarjaan, koskaan enää ei mikään voi olla yhtä hyvää.

Sitten on oikeasti aidosti maailman ihanin tunne, kun vaikka kuinka pitkänkin ajan kuluttua löytää jonkun uuden rakkauden.
Kumman kaa -sarja. Anne ja Ellu -henkilöhahmot. 
Pyörinyt telkkarissa kymmenen vuotta, uusintoina ja uusintojen uusintoina.
Tulen siis jälkijunassa, kuten aina.
Mutta mitä sitten. Parempi nyt kun ei koskaan.

Se maailman ihanin tunne, kun saa nauraa niin, että pysähtyy ajattelemaan, kuinka pitkä aika on siitä, kun nauroin tällä tavalla. Kun nauraa niin paljon, että pystyy oikein tuntemaan, miten ikä pitenee.

Ja se vireillä pysyvä mielenkiinto, kun jaksot jaksaa katsoa vain uudestaan ja uudestaan ja aina uudestaan, kun katsontakertojen toistaminen ei kuluta hyvän tuulen ja huumorin voimaa. Parasta asiaa, mitä tässä koko maailmassa ja elämässä on.
Päinvastoin. Jaksoja uudelleen katsoessa löytää aina jotain uutta, huomaa asioita, joita ei ennen huomannut, ymmärtää syvemmin, kun henkilöhahmot ovat tutumpia, huomaa pieniäkin vivahteita, niitä, joita ensimmäisellä tai toisella katselukerralla ei edes voi huomata.
Ja sitten minun kaltaiseni ihminen poimii niitä tutkijan mielenkiinnolla ikään kuin käteensä pyöriteltäviksi ja suuri elämänilo seuraa siitä, kun miettii, miksi näin, miksi juuri näin. Mitä käsikirjoittaja on ajatellut luodessaan tällaisen hahmon, mikä on tämän pienen kohtauksen funktio, mikä on tarkoituksellista ja mikä ehkä improvisaation tulosta, mitä arvoja ja asenteita tämä sarja välittää, millaisen viestin kukin katsoja tästä saa, mitä tämä kertoo meidän ajastamme, mitä kaikkea tällä voidaan tarkoittaa ja miksi. Ihan mahtavaa, että dvd-boxin mukana on myös näyttelijöiden ja käsikirjoittajien kommentaareja ja haastatteluja, kunpa niitä olisi vain paljon enemmän.

Kumman kaa -sarjan myötä tein siis jälleen analyysin siitä, millaisesta huumorista pidän. Miksi Ismo Leikola, miksi Klikkaa mua, miksi Kumman kaa ovat suuria fanitukseni kohteitani ja miksi joku muu ei ole.
Kaksimielinen huumori ei viehätä, ei ainakaan liiallisena. Siksi stand up -komiikka yleensä ei kiinnosta ja Ismo Leikolankin jutuista voisi ihan hyvin leikata osan pois.
Huumorin pitää olla tarpeeksi yksinkertaista. Yksinkertainen, toisin sanoen tyhmä huumori on sitä, mikä minut saa nauramaan. En halua joutua miettimään yhtäkään ylimääräistä hetkeä ennen nauruun purskahtamista.
Huumorin takana pitää kuitenkin olla joku ajatus. Se voi olla vaikka kuinka yksinkertainen, mutta jokin ajatus pitää olla. Sen pitää olla siis ratkaisevan puoli askelta kauempana ihan kaikkein yksinkertaisimmasta ja tyhmimmästä huumorista.


Tästä on hyvä jatkaa.



 

Lähdön tunnelmaa

Viime ja tällä viikolla taas, kuten aina ja ikuisesti.


Vi-haan lähtöjä.
Vihaan viimeisiä päiviä.
Sitä, että jokin asia loppuu
ja tietää, että enää koskaan, koskaan, koskaan enää tämä ei jatku.


Vihaan sitä, että näen jonkun ihmisen tietäen, että tavalla tai toisella tämä on viimeinen kerta. Siihen ei tarvitse liittyä mitään lopullisen dramaattista, kuten kuolemaa, se voi olla ihan vain tavallisen elämän viimeinen ajanjakso, tavanomainen lopun tunnelma, ja juuri tavanomaisuus ehkä tekeekin siitä niin kivuliaan.


Kuoleman lopullisuuden edessä on normaalia sortua ja murentua täysin, itkeä ja olla hukassa.
Jos puhutaan normaaliin elämään kuuluvista lopuista, lähdöistä ja viimeisistä hetkistä, se ei kuulu asiaan.
Silloin pitäisi pystyä olemaan cool ja rauhallinen ja tasainen ja niin kuin ei mitään,
ja samaan aikaan pitäisi kuitenkin löytää tapa olla niin, että tämä on viimeinen kerta, tämä on loppu, tämä oli tässä.
Enkä minä tiedä, miten sillä tavalla voi kukaan olla. En tiedä, tietääkö kukaan. Itse en ainakaan tiedä, miten voisin tietää, kun en useinkaan tunnu osaavan edes yksinkertaisia ihmisten kanssa olemisen etikettejä.


Viime viikolla loppuivat opinnot, melkein lukuvuoden mittainen intensiivinen ajanjakso, jonka vietin tiettyjen ihmisten parissa. Opintojen luonteesta johtuen ihmiset tulivat jollakin tavalla todella lähelle, vaikka eivät ehkä varsinaisesti läheisiksi.


Omituista oli, että samaan aikaan toivoin koko vuoden ajan, että ne loppuisivat,
ja kuitenkaan en halunnut kohdata niiden loppumista.


En kokenut useinkaan kuuluvani porukkaan, niiden ihmisten joukkoon,
monesti jouduin miettimään, onko näiden opintojen läpi rämpiminen vain loputonta pään hakkaamista seinään.
Että jos joku ei tunnu omalta jutulta, niin osoittaako viisautta enemmän se, joka lopettaa kesken, vai se joka vain hakkaa päätään seinään, koska minä en luovuta.


Ja tuntuiko se nyt sitten omalta jutulta kuitenkin jollakin tavalla?
Oliko tämä hyvä juttu vai ei, kannattiko tälle tielle lähteä vai ei?
Syksyllä ajattelin, että jos pääsen tien päähän, niin varmasti tiedän vastauksen tuohon kysymykseen.
Viimeisenä päivänä viime viikolla niiden ihmisten seassa jouduin toteamaan, että en tiedä, en tiedä yhtään enempää kuin silloin syksyllä.
Tiedän vain, että ehkä kannatti, toisaalta kannatti, ja sitten taas toisaalta ehkä ei.
Ehkä tiedän sen paremmin joskus etäisyyttä antavan ajan kuluttua.
Välähdyksittäin pitkin vuotta tuli jostain tunteiden syövereistä suorastaan rakkaudellinen, maailmaa syleilevä olo, sellainen että voi miten ihanaa kun olette siinä ja minä tässä.
Valitettavasti samanlaisia välähdyksiä oli myös täysin vastakkaisista tunteista.
Jäljelle jää ehkä suurimpana uskon ja toivon sekoitus siitä, että meillä oli jotakin annettavaa toisillemme, minulla niille ja niillä minulle, että nyt kun olemme toisemme kohdanneet, niin tiemme jatkuu jotenkin täydempänä ja parempana kuin se olisi jatkunut ilman tätä kohtaamista.


Viimeisenä koko porukan yhteisenä päivänä puolittain istuttiin, puolittain makoiltiin matoilla lattioilla, pidettiin joogatuokio ja jäätiin kukin haluamaansa asentoon rennoissa vaatteissa kuuntelemaan ja keskustelemaan viimeistä luentoa. Ajattelin, että miksei aina voi olla näin, miksen aina pukeudu opiskelusessioihin juoksutrikoisiin, löysään paitaan ja lämpimään huppariin, kun se kerta on näin mukavaa. Ja miksei aina voida opiskella matoilla lattioilla niin, että jokainen saa vääntyä haluamaansa asentoon, minä siis takareisivenytykseen.


Viimeisen päivän päätteeksi lauloimme Peppi Pitkätossun jäähyväislaulun ja ihmettelin sitä, että en itkenyt.
Illalla vietin heidän kanssaan kevätjuhlaa, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, ja siellä laulettiin Suvivirsi, ja ihmettelin, kun en itkenyt sielläkään.


Juhlasta kotiin kävellessä oli liian kaunista ja hiljaista, koko yleensä siihen aikaan hälisevä ja kohiseva kaupunki oli kunnioittavan hiljaa, ihan kuin minun liikutustani hengitystä pidättäen odottaen, missään ei näkynyt ketään eikä kuulunut, muuta kuin lintujen vaimeita ääniä jostain, ja oli tyyntä ja vihreää ja kaunista. Ja sen takia sitten itkin vähän.


Vihoviimeinen päivä vietettiin omissa pienemmissä tutummissa ryhmissä ja tehtiin se onneksi ilman mittavia jäähyväisseremonioita.
Tässä ollaan, ja puhutaan siitä kuinka joskus ehkä nähdään ja nähdään ihmeessä,
ja kuitenkin tiedetään että todennäköisesti ei nähdä koskaan enää
ja jos nähdään niin vain ohimennen.
Iltapäivä, kun kaikki oli ohi, oli kuuma ja tukahduttava ja hetken mielijohteesta ostin jäätelöä ja istuin kävelykadun varrella syömässä sitä. Jäätelö oli hyvää.


Yöllä yksin itsekseni itkin lopulta niin helvetisti, että pelkäsin jo, että sille ei loppua tule,


Tällä viikolla pidän viimeiset tiettyjen ryhmien tapaamiset.
Tällä viikolla tapaan ystävän, joka koostaa viimeisiä opintojaan kasaan.
Miksi, miksi, miksi minun kaltaiseni ihminen joutuu tällaiseen luopumisen sumaan, jota ei voi kestää, ja joka on vain pakko kestää.


Ja yrittää samalla sanallistaa itselle sitä, mikä siinä luopumisessa on niin kammottavan tuskaista, miten kaikki muut siitä selviävät.


Ehkä eniten siinä on läsnä pelko, joku alkukantainen ja ikuinen ja kenties vain tavaksi tullut pelko siitä, että mitään uutta ei koskaan tule, tämän tilalle ei tule mitään
vaikka tietää että varmasti tulee
niin pelkää ja melkein uskoo,
että
mitä jos
koskaan enää ei tapahdu mitään tule mitään ole mitään, kun tämä tästä nyt loppuu.


Ei voi kuin yrittää luottaa siihen, mitä loppuvuodesta kerran luin:
kun yhden oven sulkee perässään, niin jossakin on joku toinen ovi jo hiljaa auennut.

Hiljaiselon jälkeen

Mitä tapahtui sinä aikana, kun blogi on ollut tauolla, taas?


Ensin jostain ilmaantui lähes blogin alkuaikojen veroinen tarve ja halu kirjoittaa joka päivä jotain.
Sen mukana tuli ihmetys siitä, miksi nyt yhtäkkiä haluan kirjoittaa, mitä saa tai ei saisi kirjoittaa, mikä kannattaa tai ei kannata ja miksi.
Sitten tuli taas yksi postaus, jonka kirjoitin, ja jonka jopa julkaisin, mutta jonka kävin vähän myöhemmin poistamassa, koska tuli mieleen, että ei sellainen teksti kuulu tänne.
Samalla rysäyksellä poistin pari muutakin tekstiä.
Lopulta tuli ajatus, että jos kerta poistamaan ruvetaan, niin pitäisikö sitten poistaa koko blogi.



Viimeisin ajatus edellä kuvaamassani ketjussa siis oli, että annetaan blogin nyt olla. Tässä tilanteessa en mieti, pitäisikö sitä kirjoittaa vaiko eikö pitäisi, en kirjaudu sinne, en edes avaa sivua, ohitan mielessäni ne aiheet, jotka johtavat "kirjoittaisinko tästä blogiini?" -kysymykseen.


Blogikirjoittaminen ei kiinnosta tälläkään hetkellä suuresti, mutta julkaisen joitakin paloja hiljaiselon ajalta, joitakin ajatuksia, joita tulevaisuudessa voin palata lukemaan.


1. Reilu viikko sitten kävin lääkärissä hoitamassa asian, jonka hoitamista olen lykännyt jo niin luvattoman pitkään, että en kehtaa edes sanoa. Syynä oli pelko, ihan hillitön ja järjetön pelko ellei suorastaan kauhu tätä lääkärikäyntiä kohtaan, syystä jota en ymmärrä. En osaa sanoa, mitä niin kamalasti pelkäsin. Pelkäsin kuitenkin niin paljon, että ajat toisensa jälkeen vain lykkäsin asian hoitamista ja vielä vastaanotolle sisään astuessa, siinä vaiheessa kun nimeni oli huudettu, pohdin viimeisen kerran vakavissani pakoa.


Lääkäri oli mukava, ja koska kerroin hänelle avoimesti pelokkaasta suhtautumisestani, hän oli varmaan vielä mukavampi. Tärisin ja panikoiduin vain aika vähän siihen nähden, mihin lähtötilanteessa olisi ollut aineksia. Lähtiessä ajattelin, että tässäkö se nyt oli, miksi ihmeessä en hoitanut tätä jo kauan sitten. Oli enemmän voittajafiilis kuin kuukausiin, eikä vähiten siksi, että pystyin, pystyin, pystyin siihen ja pystyin siihen yksin ja itsenäisesti, vaikka en olisi ikinä uskonut. Maksoin lääkärin laskun silmää räpäyttämättä, ensimmäistä kertaa elämässäni maksusumman kuullessani ei edes häivähtänyt mielessä, oliko se liian kallista vai ei. Kaiken kruunasi maksutilanteessa tapahtunut mokailu ja sähläily, joka johti kaikenlaisiin toimenpiteisiin, ja jotka selvensivät minulle yhtäkkiä kristallinkirkkaasti erään asian: vielä pari vuotta sitten olisin ollut aivan kuolemallisessa paniikissa tällaisista mokista, mutta nyt ne eivät hetkauttaneet yhtään, lähinnä vähän nauratti.


Mulla on siis kai toivoa.


2. Viime viikolla yliopistoliikunnan tunnilla painoja nostellessani tajusin erään asian.
Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt, miksi painojen nostaminen ja muut treenit tuntuvat niin kevyiltä suhteessa siihen, miten romuna olin samojen treenien jälkeen vielä vuosi sitten.
Viime viikolla sitten yhtäkkiä hoksasin, että hyvänen aika, jos mä olen vuoden säännöllisesti harrastanut, niin kai on ihan luonnollista, että kunto on noussut.
Lihaskuntoni, lihasmassani, tasapainoni, notkeuteni, kaikki ne ovat kehittyneet huimasti verrattuna vuoden tai varsinkaan parin vuoden takaiseen, huomaamatta.
Voi mikä voimantunne voi tulla siitä, että huomaa pystyvänsä harjoittelulla parantamaan taitojaan. Että kaikki ei ole aina sattuman, kohtalon, tuurin tai synnynnäisten kykyjen varassa, kuten liian usein tuntuu. Harjoittelu auttaa, ja se auttaa moneen.
En ole koskaan ollut missään synnynnäisen hyvä, mutta olen aina ollut sellainen, joka jaksaa harjoitella vaikka kuinka pitkään.
Mulla on siis oikeasti toivoa.

Mikä parasta: en tarvitse esim liikunnan harjoittelemiseen mitään 30 päivän haasteita, tiukkoja dieettejä, kontrolloituja ohjelmia tai ylipäätään ulkoista kontrollia, painetta tai pakotetta. Mulla ei ole sellaisia tavoitteita kuin "päästä rantakuntoon" tai "päästä fitness-kisoihin" tai "kaventaa vyötärön ympärystä niin ja niin monella sentillä". Liikun siksi ja vain siksi, että haluan ja tykkään, en mistään muusta syystä.


3.  Musiikki tiivistää kaiken. Loppu tulkoon siis sanoitetuksi päässäni soivien biisien avulla. En jaksa linkittää niitä tähän nyt, mutta tässä on tiivistettynä kaikki ne asiat, mitkä viime aikoina ovat olleet olennaisia pääni sisällä.


Ensin: Haistakaa paska koko valtiovalta. (En ole edes kuunnellut biisiä, mutta yllättävän informatiivinen toteamus erityisesti tänään, viime viikolla ja monessa muussakin hetkessä. Ne tietävät kappaleen, jotka tietävät.)


Toiseksi: Kun ootat suurta käännettä, pakkohan sen joskus on tapahtuu.
(Teleks: Säröjä sinussa.) Kuunnelkaa ihmeessä koko kappaleen sanoitus, itse olen varsin aktiivisesti kuunnellut sitä tänä keväänä. Nyt odotan enää vain suurta käännettä, tosin en tiedä, onko sen pakko joskus tapahtua.


Kolmanneksi: Ja minä kysyn kuinka sinä jaksat, kuinka jaksat jatkaa näin
vastaat, jos kerran tähänkin asti, miksei myös tästä eteenpäin: päivästä päivään, eteenpäin päivä kerrallaan.
(Eurooppa 3: Päivästä päivään.)


Neljänneksi ja tällä hetkellä tärkeimmäksi: Don't let it get you down, it's never too late.
(Modern talking, samanniminen kappale.) Kertoo kai lähinnä sydänsuruista, jotka ovat tällä hetkellä ihme kyllä kaikista vähiten huolenaiheeni, mutta siitä huolimatta tuo kertosäe on suuri voimanlähde, josta olen viime aikoina ammentanut, jonka olen tatuoinut aivoihini ja johon haluan takertua.


Vaikka valtiovalta olisi kuinka paska ja vaikka suurta käännettä tai käännettä ylipäätään ei koskaan ikinä tulisi ja vaikka aina ei jaksaisi jatkaa näin, niin


Don't let it get you down,
it's never too late.

Hiljaisella viikolla

Otteita kuluneilta päiviltä, olkaa hyvä.


Tänään aamulla työskentelin yliopistolla tietokoneella miesten vessan vieressä. Siivooja tuli viereen kolistelemaan ja häiriköimään. Lopulta se kaatoi moppinsa minua päin. Päätin olla vähimmissäkään määrin hermostumatta, koska a) työtäänhän se vaan teki ja b) jokaiselle sattuu mokia. Vähän hermostutti kuitenkin. Samaan aikaan viereisestä vessasta kuului epämääräisiä ääniä, ihan kuin joku olisi ensin törmännyt koko (suhteellisen mittavalla) painollaan seinään, kimmonnut siitä toiseen seinään ja lopuksi vielä täräyttänyt lavuaarin irti ja pudottanut sen. Lopuksi kuului huomattavan kovia yökkäysääniä. Pitkän ajan kuluttua vessasta tuli ulos yksi mies. Siivooja pyöri edelleen ympärilläni mokailemassa. Tilanteessa oli jotain absurdia. Yritin olla nauramatta ja hermostumatta, ensimmäinen onnistui, jälkimmäinen oikeastaan ei.


Kävin lounaalla hiljaisessa yliopistoruokalassa. Ihmettelin, että jos koko iso sali on täynnä isoja tyhjiä pöytiä, niin miksi erään kanssaihmisen, tuntemattoman sellaisen, piti ängetä viereeni?
Eikä siinä vielä kai mitään ylivoimaista, mutta huomasin jälleen kerran, että en voi sietää ruokaansa maiskuttavia ihmisiä. Kyllä, asia on suht turha, mutta ei, valtaosan aikaa elämäni ruokailuista en kiinnitä lainkaan huomiota toisten ihmisten syömisestä kuuluvaan ääneen. Raja on hyvin häilyvä: on ihan normaalia, että syömisestä kuuluu jotain ääntä, mutta taivas varjele, kun se ylittää tietyn rajan, kun maiskutus on ihan millin verran liian kovaäänistä. Yökötys tulee heti, ja sellainen kummallisen voimakas inhon ja peräti vihan tunne: painu nyt helvettiin siitä mässyttämästä.

Löysin tälle ilmiölle joskus tieteellisen selityksen, mutta en jaksa etsiä enkä kaivaa sitä, sillä muistelisin, että jotenkin sitten kuitenkaan en ihan pystynyt samastumaan jutussa olleen ihmisen traumaan koskien ruuan maiskuttamista. En ollut ihan niin herkkä kuin hän, vaan mulla on just tuo äsken mainitsemani häilyvä raja.


Joka tapauksessa, tuntematon ihminen tuli viereeni, vaikka tilaa olisi ollut yllin kyllin, omaa tyhjää tilaa, melkein oma pitkä pöytä jokaiselle sillä hetkellä salissa olleelle. Ja ihminen maiskutti vieressäni niin, että en pystynyt enää syömään, ruoka meni hukkaan ja vieläkin kuvottaa. Ihmettelin, miksí en pystynyt nousemaan ja vaihtamaan paikkaa, mielestäni se olisi ollut jotenkin liian noloa ja epäkohteliasta.


Pari viikkoa sitten katsoimme isäni kanssa vanhat, vuosia katsomatta olleet videot wanhojentansseistani. Mielestäni se oli luonnollinen jatkumo sille, että uudenvuoden aikoihin katsoimme yhdessä Puhdistus -leffan telkkarista, kahdestaan. En silloin pitänyt tätä niinkään ihmeellisenä, mutta kun kerroin tämän kaverilleni, hänen kommenttinsa oli, että "me ei kyllä mun isän kanssa olla tollasella tasolla, että pystyttäis katsomaan yhdessä Puhdistus".


Ja siis nyt viikko pari sitten katsottiin yhdessä mun wanhojentanssivideot, mikä mielestäni vaikuttaa ihan hyvältä jatkumolta.
Huomasin ihanan lohdullisen ajatuksen.


Katsoin ne videot viimeksi vähän wanhojentanssien jälkeen, ja koin niiden katsomisen tuskalliseksi, sillä mielestäni olin ruma ja lihava ja tanssin huonosti ja tangon taivutus meni meiltä ihan metsään.


Nyt näin itseni ihan nättinä, en yhtään lihavana ja lopulta ihan hyvin joukkoon sulautuvana. Tanssitaidoiltani en enää mielestäni juuri erottunut porukasta, enkä nähnyt mitään vikaa tai porukasta erottuvaa edes tangon taivutuksessa. Videoiden katsominen näin vuosien jälkeen oli siis todella lohdullinen kokemus.


Tämä tarkoittaa sitä, että ehkä joskus seitsemän vuoden kuluttua pystyn olemaan nykyiselle itsellenikin vähän armollisempi. Ehkä. Kaikki ei ole ja jää aina sellaiseksi, kuin sillä hetkellä tuntuu.


Tämän viikon paras lohdullinen ajatus on, että sellainen asia, joka viime viikolla tuntui ylivoimaiselta ja jäi syystä tai toisesta hoitamatta ja olin ihan murskana sen vuoksi, onnistui ja hoitui tällä viikolla ilman mitään tragediaa. Eikä sen hoitamisessa edes tullut mikään kiire, vaikka viime viikolla se tuntui maailmanlopulta. Näin se elämä vaan soljuu eteenpäin välillä tuhannen kilon painolastia perässä vetäen ja välillä vain viidensadan kilon lastia perässä vetäen.


Eilen ja tänään kävin kirjastossa, pysähdyin hyllyjen väliin ja ajattelin, en suinkaan ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta jälleen yhtäkkiä taas kirkkaasti muistaen, että tässä se on, elämäni suurin rakkaus. Kirjat ja kirjallisuus, rakkauteni ja rakastettuni, on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaan.


Elämäni ei siis voi olla ihan pilalla, kun olen onnistunut hoitamaan itseni tällaiseen pisteeseen. Että mulla on kaikki mahdollisuudet päästä tekemään elämäntyöni suurimman rakkauteni parissa, sellaisissa tehtävissä, joista nautin eniten, sellaisissa paikoissa, joissa on hyvä olla.


Olen saanut tuotua itseni tähän pisteeseen, joten kai saan vietyä itseni tästä eteenpäinkin.


Ja kun kerta osaan vielä lisäksi vaikka mitä muuta, kuten juosta, harrastaa muutakin liikuntaa, tehdä työtä asioiden eteen, opiskella, oppia, opettaa, tutkia, kiinnostua, ihmetellä, kirjoittaa, kuunnella muita, jutella, puhua, ajatella, pohtia, sanoa suoraan, olla mukava, olla rohkea ja mennä asioita päin, niin ehkä tilanne ei ole ihan toivoton.

Sovussa itseni kanssa

Ystävänpäivää on seurannut viikko tai parikin, joiden aikana on tuntunut (taas vaihteeksi) mahdottomalta tehtävältä täyttää se, mikä elämässä lopulta on tärkeintä. Itsensä parhaana ystävänä oleminen, tai vähintäänkin itsensä kanssa selviäminen niin, että ei koko ajan latistaisi itseään. Että oma itse ei joka ikinen sekunti tuntuisi vain helvetin tyhmältä, rumalta, vastenmieliseltä, hyödyttömältä ja tarkoituksettomalta, epäonnistuneelta luuserilta.

Niin, että lopulta haluaisi vain kaivautua jonnekin, olla tapaamatta ketään, että ei sitten tarvitsisi vastailla enää yhteenkään tyhmään kysymykseen.
Lakata yrittämästä mitään, kun kerran jo tietää jokaisen pienenkin, saati sitten suuren, yrityksen turhaksi. 

Niitä hetkiä, joina Samuli Putron Mitäpä jos saa taas uuden merkityksen, tämänhetkisellä sanoituksella: Mitäpä jos en ole koskaan pelännytkään turhaan? Mitäpä jos mikään ei koskaan järjestykään? Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Mitäpä jos tämä olotila ei menekään enää koskaan ohi? Haluaisin uskoa siihen, että kaikella on jonkinlainen tarkoitus ja kaikki järjestyy niin kuin pitää, mutta mitäpä jos niin ei ole. 

Haluaisin elää tässä hetkessä, keskittyä jokaisen hetken kauneuteen ja nauttia siitä, haluaisin tehdä niin kuin kaikki elämänviisastelijat kehottavat tekemään, mutta mitäpä jos se ei olekaan viisasta. Haluaisin olla huolehtimatta ja ahdistumatta, mutta mitäpä jos juuri se suistaa minut tieltä lopullisesti. 

Ainut lohtuni on, että luettuani kymmenen ja vajaa kymmenen vuoden takaisia, omia tekstejäni, tein mielekkään havainnon.
Olen nykyään aika tavalla  sellainen, jollaiseksi silloin halusin tulla. Olen saavuttanut monta asiaa, joista silloin haaveilin, ja lisäksi monta sellaistakin asiaa, joista en osannut koskaan edes haaveilla. Uskoisin jopa, että kymmenen vuoden takainen, yläasteaikainen minä katsoisi ihmetellen ja ihaillen tämänpäiväistä minää.

Suuri lohtu on mahdollisuus siitä, että tämä olisi merkki jostakin.
Että ehkä kymmenen, tai vaikka kahdenkymmenen vuoden kuluttua voisin ajatella samoin. Että edes yksi tämänhetkinen haaveeni / toiveeni olisi toteutunut.

Maratonystäviä

Olen pettynyt otsikkooni, joka ei mielestäni ole tarpeeksi informatiivinen, mutta jostakin syystä se on ainut, joka päähäni tulee. Tarkoitus on siis kirjoittaa sekä vuoden 2016 ystävänpäiväviikonlopusta, että sen yhteyteen sijoittuneesta maratonista, sillä ne asettuvat mielessäni kahdeksi hyvin suureksi, toisistaan erillisiksi asioiksi. Postauksen julkaisu viivästyi luvattoman paljon, sillä olen ollut kiireinen ja varmaan ihan vaan kaunistelemattomasti laiskakin.

Maratonista tulen jaarittelemaan varmasti enemmän, mutta se ei tarkoita, että se olisi tärkeämpi asia.Yritän kertoa molemmista suht asiallisissa mitoissa pitäytyen.

Viime viikon perjantaina hyppäsin taas junaan. Juuri ennen matkan alkua oli alkanut katastrofaalinen lumipyry, joten pidin varmana, että en ehdi ajoissa asemalle, jossa piti tehdä vaihto. En tiennyt, mitä sitten tekisin, sillä matkaanlähtöajankohta oli jo muutenkin myöhäinen.

Jostain kumman syystä aikataulut pitivät kuitenkin minuutilleen paikkansa. Pidemmän matkan ajan kulutin lukemalla ihmisten gradunpätkiä, ja matka meni niin ollen yhdessä hujauksessa. Määränpääasemalla juoksin seuraavaan junaan, vaikka sitten harrastuneisuuden vuoksi, mutta totesin, että olisin ehtinyt siihen myös hitaasti kävelemällä. Tämä junamatka kesti enää 40 minuuttia, enkä jaksanut kaivaa kerran pakattua graduntekelepinkkaa selattavakseni. Paljon mielenkiintoisempaa oli kuunnella väliasemien nimiä ja tsekata sähköpostit kännykällä, nyt kun siihenkin on mahdollisuus. Sähköpostiini oli kuin tilauksesta puolta tuntia aiemmin kilahtanut lähes herkistävä ystävänpäiväntoivotusviesti, jota ja jonka vaikutuksia ihmetellessä aika kiisi Järvenpään asemalle asti.

Pääteasemalla haahuilin ihan täysin tapojen ja perinteiden mukaisesti hetken, vaikka hakemaan tullut odotteli ihan kohtisuoraan näkökentässäni, huutomatkan päässä. Ehkä sitten liian helpossa paikassa minulle. No, lopulta kuitenkin löysimme toisemme ja matka päättyi siis onnellisesti.

Perjantai-ilta oli ihanan leppoisa. Pääsin lötköttämään saunan lauteille ja ahmimaan vatsani täydeltä suklaata (plus kaikkea muutakin iltapalaa), ja viime teokseni löhöilemään Marimekon lakanoiden väliin. Siinä vaiheessa häivähti vielä mielessä, että pitäisi ehkä lukea tai tehdä vielä jotain hyvän omantunnon säilyttääkseen, mutta en jaksanut.

Aamu oli juuri minun makuuni hidastempoinen ja kahvia oli saatavilla heti, kun vain sain itseni punnerrettua sängystä ylös. Lauantai oli sellainen ystäväpäivä, jollainen ystävänpäivän aina toivoisi olevan. Ihmisiä, ystäviä, jutustelua, syömistä, sen ihmettelyä, miten Maraboun salmiakki- ja daim-suklaan erottaa toisistaan, ihanaa yhdessäoloa. Ainut hienoinen varjopuoli oli, että iltaa kohden seuraavan päivän koitos alkoi koko ajan enenevissä määrin hermostuttaa.

Illasta olin jo ihan murskana. En tiedä, mistä se aina tulee ja miten se kehkeytyy: voi olla ihan normaali ja hyvä olo, ja sitten alkaa hiljaa hiipien tulla joku stressinaihe tuolta ja toinen täältä ja sitten yhtäkkiä, huomaamattomasti ollaan tultu siihen pisteeseen, että tuntuu, kuin hetkenä minä hyvänsä räjähtäisi. Illan kruunasi hetki, jona ihmettelin vakavissani, miksi ihmeessä olen suostunut tähän, tuliko kenties joulukuun valmistujaisissa juotua yksi ratkaiseva lasillinen liikaa skumppaa, kun tulin vastanneeksi "no joo" kysymykseen koskien hallimaratonia 300 metrin kentällä (tasan vuosi takaperin pelkästään nauroin katketakseni moiselle ajatukselle), lusikoin kreikkalaista kookosjogurttia ja seinän toiselta puolelta rävähti soimaan joku balladi. Silloin tiesin, että elämäni on parodian yläpuolella.

Seuraavana aamuna kuuden jälkeen startattiin kohti Tamperetta sankassa lumipyryssä, auraamattomia teitä pitkin.
Hämeenlinnan aamupalapysähdyksen jälkeen pimeä maailma valaistui ja matka Tampereelle taittui melkein elossa olevissa tunnelmissa.

Siellä se oli, Tampereen Pirkkahalli ja se 300 metrin kenttä. Vaihdoin juoksukamat päälle ja ajattelin, että jäljellä oli enää se aina yhtä ikävä kolme varttia ennen starttia. Ihme kyllä, stressi oli jo siinä vaiheessa loppuun stressattu. Ei jaksanut enää muuta kuin tylsistyneenä odottaa.

Startti tuli. Pääsimme juoksemaan.
Juoksu oli aivan mahtava kokemus, parhaita, mitä mulla on ollut.
Ei ylä- eikä alamäkiä, ei vastatuulta, jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden väistelemisiä, ei räntä- tai lumisadetta. Tippaakaan resursseja ei tarvinnut kuluttaa sen miettimiseen, olenko oikealla reitillä, pitääkö tästä kääntyä tonne, ymmärränkö opasteen varmasti oikein, mitä jos eksyn. Sen kuin vain keskittyi juoksemiseen, täysin ja kokonaisvaltaisesti. Kierros kierroksen jälkeen. Yksi kierros taittui aina omituisen nopeasti, eikä niitä kierroksia ollut kuin 140, siis loppuviimein aika vähän kuitenkin. En vieläkään oikein hahmota, miten sellaisesta määrästä voi maraton kasaantua.

Viimeistään vähän ennen puoliväliä pääsin oikein flow-tilaan, sellaiseen maailman mahtavimpaan tunteeseen, jonka vuoksi juoksemista jaksaa vuosi toisensa jälkeen harrastaa. Siksi, että aina välillä se tunne tulee. Ei usein, ei välttämättä ollenkaan usein, mutta joskus se tulee, ja kun se tulee, tietää sataprosenttisen, täydellisen varmasti, että kaikki sitä ennen juostut, treenatut, tuskaillut, hikoillut, oksettavat kilometrit, ovat olleet tämän tunteen arvoisia. Tämän takia jaksan ne, tästedeskin. Että edes joskus koen tämän: juoksen tässä, ja juokseminen on aivan mahtavaa, enkä haluaisi tehdä mitään muuta, haluan vain juosta, voima virtaa lihaksissa, olen hyvä ja vahva ja juoksu vain etenee, enkä tiedä, miten se voi olla näin kevyttä ja helppoa.

Ne tosin olivat myös sellaisia elämäni hetkiä, joina ihmettelen, onko aivoissani jotain vialla. (Niitä hetkiä on usein.) Voinko olla ihan keskivertoihmisen älykkyystasolla, jos saan täydellisen nautinnon ja pystyvyyden tunteen siitä, että juoksen pelkkää ympyrää, 300 metrin kenttää, samaa kierrosta kierroksen perään, tunti toisensa jälkeen, kiilto silmissä, ihan kuin joku hamsteri juoksupyörässä. Eikö flow-tilan sanota tulevan siitä, että saa olla juuri taitojensa ylärajoilla, tilassa, jossa tekeminen on vaivatonta, ei liian vaikeaa, muttei myöskään liian helppoa, jolloin se kyllästyttäisi?

Ehkä olen siis tyhmä ja yksinkertainen ihminen ja ehkä aivoissani jokin on väärässä asennossa, mutta sittenpähän minulla myös on siunaus saada iloa yksinkertaisista asioista.

Jotta tämä ei liian itseään kehuvaksi menisi, voin ihan rehdisti tunnustaa, että ei se pelkästään iloa ja nautintoa tuottavaa ollut. Ei todellakaan.

Ensinnäkin mua ahdisti se, että juoksumatkaa ja sitä myöten nopeutta oli mahdotonta hahmottaa. Minulle on syntynyt jo jonkinlaiset konventiot sen suhteen, minkälaista vauhtia voin missäkin kilometrimäärässä juosta, milloin kannattaa ehkä hidastaa ja milloin taas uskaltaa antaa mennä. Nyt mistään aiemmasta kokemuksesta ei ollut mitään hyötyä. Tiesin vain juostujen kierrosten määrän, enkä pystynyt puoliväliä ja maalia enempää hahmottamaan, miten paljon maratonista nyt on juostu ja millaista vauhtia pitäisi ylläpitää missäkin vaiheessa. Kyllähän se olisi laskemalla selvinnyt, mutta matikkapääni on jo normaalioloissa todella huono, saati sitten maratonhuuruissa, joten tuhoon tuomittu aie.

Tulin siis juosseeksi liian kovaa ja jossain lähempänä sadatta kierrosta minusta kuoriutui taas se, joka aina joskus kuoriutuu esiin, mutta jonka olemassaoloa itsessäni en haluaisi myöntää.
Olen kertonut lukemistani kirjoista, joissa ihmisistä kriisitilanteissa paljastuu jotakin ihan muuta, kuin he päälle päin haluavat näyttää. Kuinka poikkeus- ja ääritilanteissa jokaisesta ihmisestä, moninaistenkin sivistyksen kerrosten alta kuoriutuu jotain hyvin epämiellyttävää ja kammottavaa, jopa epäinhimillistä, petomaista, eläimellistä.

Minulla niitä sivistyksen kerroksia ei ehkä normaalitilanteissakaan ole niin montaa, pystyn mielestäni olemaan ihmisten kanssa ihan oma tyhmä ja ikävä itseni normaalioloissakin. Joten maratonin kaltaisessa tilanteessa kuoriutuu lähes aina esiin joku, joksi en haluaisi itseäni myöntää. Joku, joka jossain vaiheessa vaan on ihan täynnä vihaa ja pahaa oloa, joka ihan häpeämättä karjuu kirosanoja keskellä pientä hallia, tuntemattomien ihmisten kuullen, joka tiuskii viattomille ja näyttää keskaria kannustajille. Se kammottava tyyppi kuoriutuu esiin väistämättä, kun vauhti on liian kova ja kipu jossain vaiheessa liian suuri, ja matka maaliin liian pitkä.

Onneksi se myös menee takaisin kuoreensa jossain vaiheessa, kun kipu hellittää ja / tai kun matka maaliin alkaa taas näyttää siedettävältä. Ja onneksi ihmisiltä tähän mennessä on riittänyt ymmärrystä. Voin vain toivoa, että kukaan ei ole loppuelämäkseen traumatisoitunut.
Mutta niin tai näin, haluaisin pystyä hillitsemään maratonin loppupuolen ihmishirviöpuolta itsessäni, edes jonkin verran. Siinä siis haastetta tulevaisuuteen.

Tällä maratonilla jalkani olivat lisäksi lähempänä kramppaamista kuin koskaan. Maaliin oli matkaa ehkä viisi kierrosta, eli toisaalta naurettavan vähän, toisaalta vielä pelottavan paljon, kun yhtäkkiä toisessa reidessä tuntui oikein kunnon potkaisu, ikään kuin varoitus matkan katkeamisesta ennen aikojaan, jos nyt erehdyn luulottelemaan itsestäni liikoja. Pysähdyin kiltisti huoltopisteelle suolakurkkujen ääreen ensi tilassa. Ja seuraavalla. Ja seuraavallakin. Viimeisellä kierroksella krampit tekivät tuloaan niin, että vielä viimeisen kierroksen takasuoralla pelkäsin joutuvani nöyryyttävästi laahautumaan maaliin. Vasta maalisuoralla uskalsin ottaa loppukirin.

Kolmanneksi viimeisellä kierroksella sain kierroslaskijan kanssa aikaan sananvaihdon siitä, lähdenkö nyt kierrokselle numero 137 vai 138. Annoin periksi ilman suurempaa riitaa, oman sekoamiseni tunnustaen. Onneksi oli kierroslaskija.

Juoksin varmuuden vuoksi muutaman metrin vielä maaliviivan jälkeen, ihan vain varmistaakseni, että se todellakin oli siinä. En jaksanut edes hävetä kysyessäni kahteen kertaan kovaan ääneen, olenko nyt varmasti maalissa. Kellon mukaan Raatteessa viime kesänä tehty ennätys rikkoutui kolmella minuutilla. En tahtonut uskoa sitä todeksi.

Ja jostain se sitten tuli. Palkintoja alettiin jakaa, ja kuuluttaja sanoi minun nimeni. Käännyin ihmeissäni katsomaan, olinhan pitkin juoksua kuullut kaiuttimista olleeni koko porukan naisista välillä kolmas, välillä neljäs, lopussa neljäs. Enhän minä mitään palkintoja saa.

Kuuluttaja vastasi katseeseeni ja sanoi, että "Erika, tule tänne." 
Tottelin käskyä, hän ojensi pokaalin. Kysyin, että monesko tää on. Hän vastasi, että ensimmäinen. Kysyin, että mitäh. Hän selvensi, että olin oman sarjani ensimmäinen. Voitin oman sarjani. Voitin suuren, upean, kultaisen pokaalin. Voitin. Onnistuuko jäykiltä jaloiltani palkintokorokkeelle nouseminen? Kolme ihmistä ryntäsi auttamaan.

Kömmin korkeimmalle korokkeelle ja ymmärsin siinä samassa, että siinä toteutui koko lapsuuteni elänyt ja lopulta hiljaa ja ikävästi kuollut, suuri ja kipeä haave. Kuinka monesti ala-asteaikoinani, pienenä, toivoinkaan, että joskus, joskus elämässäni voittaisin jossakin kilpailussa, saisin ensimmäisen palkinnon. Kuinka haaveilin siitä, että edes joskus, yhden kerran elämässäni saisin nousta sinne korkeimmalle korokkeelle. Ajattelin, että joskus menen yksin jonnekin urheilukentälle ja salaa kokeilen, miltä se tuntuu. Miltä tuntuu nousta voittajan pallille, miltä se ihan oikeasti vain tuntuu. Kuinka hienoa se on.

Ajan mittaan haaveeni kuihtui ja vaihtui toiseen, realistisempaan. Jospa saisin edes toisen tai kolmannen palkinnon, joskus, jostain, edes yhden kerran. Jos edes jonkun läpyskän. No, edes jonkun lohdutus- tai kannustuspalkinnon. Edes joskus, jostain, jonkun. Miksi en voi saada. Miksi sen haaveen toteutuminen on minulta niin ehdottoman, äärettömän suljettu.

Sitten sekin haave kuihtui ja kuoli, viimeistään ala-asteen puolivälin jälkeen. Ei ole minua varten sellaiset, ei mikään urheilukilpailu. Alistuin ja hyväksyin. Maratonharrastuksessa olen lääkinnyt tätä kuollutta haavetta sillä, että jokaisesta maratonin maaliintulosta saa mitalin. Jokaisella maratonilla ja puolimaratonilla maaliintuloa seuraa mitali, aivan sama, oletko sitten juossut ennätysvauhtia tai kontannut maaliin.

Siinä vaiheessa kun maratonmitaleja oli kymmenen ja yli kymmenen, koin, että enää ei tarvi lääkitä mitään. Kaikki on nyt hyvitetty. Kaikki lapsuuden urheilu-liikuntatraumat. Nyt olen näyttänyt maailmalle ja ennen kaikkea itselleni, että pystyn ja osaan ja olen hyvä. En mikään säkenöivän nopea enkä huippu, mutta sellainen, joka tekee ja yrittää ja pystyykin, ainakin joskus johonkin.

Ja nyt olen tässä, voi hyvä ihme sentään, olen tässä, voittajan korokkeella, kädessäni kultainen pokaali, ja kaikki nuo ihmiset alapuolellani onnittelemassa minua, räpsimässä kuvia. Aivan sama, että kolme ihmistä syöksyi auttamaan metrin korkuiselle korokkeelle kiipeämisessä ja sieltä alastulossa, olen tässä, olen hyvä, olen voittaja, kun haaveeni on toteutunut. Lapsuuden haave, jonka on jo haudannut ja unohtanut, voi toteutua. Mikä vain voi toteutua. Mikä vain on mahdollista. 

Kiitos.